TEKSTI Inka Komonen
KUVA Regina Salmela ja SA-kuva-arkisto

Rovaniemen keskustassa ei juuri vanhoja rakennuksia näy, ja kaupunkisuunnittelun trendinä on, että vähäinenkin kulttuuriperintö lakaistaan pois uuden tieltä. Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen “äidin ja sen siskon” mukaan Rovaniemen historiaa on vaikea hahmottaa.

 

Lokakuussa 1944 tulimeri vyöryi yli Rovaniemen kauppalan. Hävityksestä jäi jäljelle vain muutamia rakennuksia sinne tänne, savupiippuja sekä loputtomasti tuhkaa ja surua. 

Harvojen pelastuneiden joukkoon lukeutuvat Konttisen puiston 150-vuotiaat sembramännyt. Tarinan mukaan metsäpäällikkö Hugo Sandberg hankki taimet Venäjältä ja istutti ne Konttisen kartanon pihalle.

Ne seisovat ylväinä yksi keskellä ja muut ympärillä osoittaen pohjoiseen, itään, etelään ja länteen. Puumuodostelmaa kutsutaan Samperin kompassiksi. Jos hyvin käy, sembramännyt näkevät Rovaniemen elämää vielä seuraavat 500 vuotta. 

Näin ei välttämättä käy, sillä Rovaniemen 1. kaupunginosan asukasyhdistyksen vaatimuksista huolimatta puita ei aiota suojella. Sen sijaan kaupunki tulee muistamaan mäntyjen vaiherikasta menneisyyttä kyltillä.

”Alue halutaan pitää avoimena mahdollista tulevaa rakentamista varten”, sanoo kulttuurihistorian tutkija ja kotiseutuaktiivi Mervi Löfgren Autti.

Puut eivät ole ainoita uhan alla. Viime vuosina keskustelun kohteena ovat olleet muun muassa Sairaalanniemen alue, vanha rautatieasema, Kauppayhtiö ja Torkkolan talo. Purku-uhka on jatkuvasti läsnä, kun keskustaa halutaan rakentaa yhä tiiviimmin ja yhä korkeammalle.

”Ei siihen tarvita välttämättä sotaa eikä saksalaisia, vaan kyse on pitkälti toimintakulttuurista”, sanoo Mervi Löfgren Auttin vieressä istuva kulttuurihistorian emeritaprofessori Marja Tuominen. 

Kaksikko on seurannut Rovaniemen kehitystä pitkään. 

Tutkimustyönsä kautta he ovat syventyneet Lapin sodan jälkeiseen mielen ja ympäristön jälleenrakennukseen ja nostaneet pohjoisen kulttuurihistorian kysymyksiä esiin historian marginaalista. 

Tutkimukset ovat saavuttaneet paljon näkyvyyttä ja arvostusta sekä valtakunnallisella että kansainvälisellä tasolla.

“Tässä on tämän asian äiti”, Löfgren Autti sanoo ja osoittaa vieressään istuvaa Tuomista.

“Ja tässä on tämän asian sisko”, Tuominen vastaa.

Henkilökohtaisella tasolla heillä on hyvin erilainen suhde Rovaniemen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Löfgren Auttin sukujuuret ovat tiukasti Rovaniemen maaperässä, jossa hän on syntynyt ja kasvanut. Tuominen sen sijaan muutti paikkakunnalle 29 vuotta sitten eikä vieläkään koe juurtuneensa. 

”Rovaniemi näyttäytyy minulle suoraan sanoen materiaalisesti varsin historiattomana. Tunnen sen kulttuuriperintöä enimmäkseen vain tutkimuksen ja ystävien kautta.”

"Ei siihen tarvita välttämättä sotaa eikä saksalaisia,
vaan kyse on pitkälti toimintakultturista."
– Marja Tuominen

 

Ajan patina tulee elinkaarensa päähän

Tämän täytyy olla kauhean nuori kaupunki, kun täällä ei ole vanhaa rakennuskantaa, pohtivat kansainväliseen konferenssiin saapuneet historiantutkijat. 

”Heille kerrottiin, että kaupunki tuhottiin vuonna 1944, ja tämä täytyi jälleenrakentaa kokonaan uusiksi. Sitten joku kysyi, että niin, missä siis ne rakennukset ovat?”, Tuominen muistelee. 

Hän ihmettelee kaupungin vimmaa hävittää jälleenrakennusajan perintöä, jota ei ole enää kovin paljon jäljellä.

”Täällä puretaan nyt sellaisia rakennuksia, jotka olivat suhteellisen uusia vielä silloin, kun muutin tänne Oulusta. Hirveän lyhyitä nämä elinkaaret näyttävät tässä kaupungissa ylipäätään olevan.”

Vanhan alleen jättävä uudisrakentaminen hukkaa kulttuuriperinnön lisäksi myös luonnonvaroja. 

Tuominen on asunut itse Rovaniemellä kolmessa jälleenrakennusajan talossa. Mieleen tulee esimerkki taloyhtiön kokouksesta, jossa neuvoteltiin jälleenrakennusajalta peräisin olevien ovien vaihtamisesta uusiin. Vaihtamisen tarvetta perusteltiin sillä, että ”niissä on jo sitä ajan patinaa”. 

”Mikä vika on ajan patinassa”, Tuominen kysyy.

Löfgren Auttin mukaan jälleenrakennusajan kulttuuriperintöä on edelleen olemassa ehyillä rintamamiestaloalueilla. Taloja arvostetaan ja niistä pidetään huolta. Moni ei kuitenkaan tunne näiden alueiden historiaa.

”Kaipaisin edes sitä kylttiä, jossa lukisi, että Kiirunan kaupunginosa, nämä talot, ruotsalaisten lahjoitus. Se vaatisi sen, että hei katsokaa.”

”Yksi asia, mikä vaikuttaa myös kaupungin historian arvostuksen puutteeseen on, että kaupungin virkamiesportaassa ei ole tarpeeksi arkkitehtejä. Aikaisemmin Rovaniemen kaupungissa oli myös puisto-osasto, enää ei. Nykyisin vain yksi henkilö koordinoi alihankintana teetetyn kaupungin puistojen hoidon. On hämmästyttävää, että näin on tapahtunut. Varmaankin säästösyistä”, Löfgren Autti sanoo.

“Onhan se arvostuskysymys, missä säästetään”, Tuominen lisää. 

“Tämä on johtanut siihenkin, että puita on kaadettu vahingossa kaupungin ykköspaikoilta”, Löfgren Autti jatkaa. 

Kaksikko on kiinnittänyt huomioita siihen, miten kaupungissa moni vanha rakennus on jätetty pitkiksi ajoiksi heitteille.

Löfgren Autti muistelee lapsuuden kansakouluaan Korkalovaarassa. Rakennus oli lapsen mielestä uusi ja hieno. Kymmeniä vuosia myöhemmin sen kunnossapito otettiin pois koulun oman talomiehen vastuulta, ja siitä alkoivat ongelmat.

Löfgren Autti kävi tyttärensä kanssa katsomassa vanhaa kouluaan, ja totesi paikan olevan hirveässä kunnossa. Ovet olivat auki, ikkunat rikottu ja kaapissa oli edelleen kirjoja. 

“Ajattelin, että tämä oli minun kouluni, johon liittyy monenlaisia muistoja. Sekä hyviä että huonoja, mutta osa minun juuriani. On syvä loukkaus, kun itselle merkittävät rakennukset on tuhottu ja purettu.” 

Useita vastaavia muistoja tulee Löfgren Auttin mieleen, kuten Valsan eli Valistustalon kohtalo vuonna 2016. 

”Se oli erittäin tärkeä paikka rovaniemeläiselle nuorisolle ja bändeille. Se oli Rovaniemen Tavastia. Sehän sitten purettiin, mikä on sinänsä ristiriitaista, sillä rakennus oli Lapin yliopiston ylioppilaskunnan omistama. Kun satuin menemään siitä ohi purkuvaiheessa, niin minä ihan oikeasti itkin”, Löfgren Autti kertoo. 

”On irvokasta, että sen paikalla olevan taloyhtiön nimi on nyt Valsa. Se lukee metallisin kohokirjaimin rakennuksen seinässä”, Tuominen kommentoi.

Valsan myötä Rovaniemen kulttuuriväki menetti tilojaan, ja on joutunut etsimään niitä sen jälkeen jatkuvasti muualta. Yhtenä suurena haaveena on ollut kulttuurikeskuksen perustaminen vuosia tyhjillään olleelle vanhalle rautatieasemalle. 

Vuonna 1909 rakennettu asema säästyi ihmeen kaupalla sodasta, ja on yksi Rovaniemen kulttuurihistoriallisesti merkittävimmistä rakennuksista. Kaupunki on kuitenkin aika ajoin väläytellyt suunnitelmia rakennuksen myymisestä sekä vilkkaan liikenneväylän rakentamisesta sen kylkeen. 

Asemaa on puolustettu aktiivisesti tapahtumia järjestämällä sekä vetoamalla sen historiaan ja merkitykseen kaupunkilaisten yhteisenä olohuoneena. Tästä huolimatta siellä ei vieläkään ole toimintaa. 

”Kaupungin merkittävät historialliset rakennukset ovat edelleen käsittämättömästi käyttämättä”, Löfgren Autti sanoo.

Tuominen puolestaan pelkää, että Rovaniemellä toistuu Oulun tapahtumat. 

”Siellä oli keskustassa vanhoja puurakennuksia, jotka jäivät yksi toisensa jälkeen tyhjilleen, kun rakennusliikkeet hankkivat niihin rakennusoikeuksia. Sitten kummasti ne paloivat pakkasöisin. Hirvittää aina, kun katson tuota vanhaa asemarakennusta. Onko sillä Oulun kohtalo?”

Myös vuonna 1910 valmistuneesta vaaleanpunaisesta ratamestarin talosta käytiin keskustelua muutama vuosi sitten. Kyseenalaiseksi tuli, mitä entisöintiä ja korjaamista vaativalle rakennukselle tehdään. 

”Kaupungin virkamiehistö esitti ihan julkisesti, että tämä on tullut elinkaarensa päähän. Onneksi näin ei tapahtunut”, Löfgren Autti sanoo.  

”No siinähän on sitä ajan patinaa”, Tuominen kommentoi. 

”Ajan patina tulee elinkaarensa päähän. Nämä ovat sellaisia sloganeita. Sitä aika lailla avuttomana katselee ja kuuntelee, että hitto vie”, Löfgren Autti jatkaa.

Tuolla on luonto

Rovaniemen kauneudesta puhuttaessa viitataan monesti ympäröiviin vaaroihin ja jokimaisemaan. Keskustaa kuulee harvoin kehuttavan. 

”Täällä selitetään paljon, että tuolla se luonto on. Joen takana ja vaaroilla. Ikään kuin keskustan alue ei tarvitse mitään, koska tuollahan se luonto on”, Löfgren Autti sanoo.

”Siellä on puita”, Tuominen täydentää ja nauraa perään. 

Löfgren Autti itse asuu Ounasvaaran lähettyvillä ja kaupunkia ympäröivä luonto on hänelle tärkeä. Samoin joki, jonka rannalla hän on kasvanut. 

”Käyn hoitamassa pahaa mieltä joen rannassa. Vaikka se onkin erilainen kuin ennen jokien valjastamista, se on se joki kuitenkin. Sitä ei ole samalla tavalla tuhottu kuin näitä rakennuksia. Ja kuljen myös Ounasvaaralla, jossa on vielä sitä vanhaa metsää”, Löfgren Autti sanoo. 

Viimeaikaisten uutisten perusteella voi olla hyvinkin mahdollista, ettei Ounasvaarakaan välty tuholta. 

”Historiattomuus näkyy myös siinä, miten puita kohdellaan ja kuinka kevyesti niitä kaadetaan. Ikään kuin siksi, että joku puu on vanha, niin se pitää kaataa sen takia, että se on vanha. Ei sen takia, että se kaatuu ihmisten päälle, autojen päälle tai talojen päälle, vaan kun se on vanha”, Löfgren sanoo. 

Mistä tällainen ajattelutapa oikein kumpuaa? Helppoa vastausta kysymykseen ei ole. 

”Ihmisiä voi suututtaa, jos puita ajatellaan kulttuurihistorian tai estetiikan kautta, koska tämä kaupunki on rakentunut pitkälti metsätaloudesta. Metsät ja puut nähtiin hyödyn kautta, ja se on jollakin tavalla jäänyt paikalliseen mentaliteettiin”, Löfgren Autti pohtii. 

Kansalaisliikkeissä historiattomuutta vastaan

Visit Rovaniemen nettisivuilla Rovaniemeä kuvataan Lapin pääkaupungiksi, urbaaniksi keitaaksi keskellä arktista luontoa, jossa pohjoisen kulttuuri ja vauhdikkaat aktiviteetit kohtaavat. 

Ja totta kai muistetaan mainita, että joulupukin voi tavata täällä vuoden jokaisena päivänä. 

Rovaniemellä voi aistia kasvun ja kehityksen hurmosta. Usko matkailuun elää vahvasti, ja kaupunkia kehitetään sen mukaisesti. Ilmassa leijuu monenlaisia visioita.

Suunta ei kaikkia miellytä, ja viime vuosina julkinen keskustelu Rovaniemen kehittämisestä on ollut hyvin vilkasta. 

Kulttuuriperintöä puolustava kansalaistoiminta on Rovaniemellä voimissaan, ja sen kautta on pystytty vaikuttamaan useisiin rakennussuunnitelmiin. 

Mervi Löfgren Autti on ollut liikkeissä aktiivisesti mukana. Hän nostaa esimerkkinä kulttuurihistoriallisesti sekä kaupunkilaisten virkistysalueena merkittävän Sairaalanniemen, johon on kaavailtu uusia kerrostaloja. Asukasyhdistykset ovat ottaneet aktiivisesti kantaa suunnitelmiin järjestämällä muun muassa keskustelutilaisuuksia sekä laatimalla vastineita kaavaluonnoksiin. 

”Vasta kansalaisliikkeen mielipiteiden kautta Sairaalanniemen suunnitelmaan tehtiin historiaselvitys”, Löfgren Autti kertoo.

Asukasyhdistysten ohella alueella vaikuttavat aktiivisesti monet muutkin toimijat, kuten Kotiseutuyhdistys Rovaniemen Totto ry, joka pyrkii toiminnallaan lisäämään kotiseututietoutta sekä ylläpitämään kotiseutuhenkeä. 

”Kansalaisliikkeissä toimitaan myös historian puolesta ja mukana on eri-ikäisiä ihmisiä, mutta nuoria on suhteessa huomattavasti vähemmän”, Löfgren Autti sanoo. 

Hän on kuitenkin vuosien varrella huomannut, että omankin ikäluokan rovaniemeläisistä moni ajattelee hyvin eri tavalla asioista kuin hän itse. 

”Olemme me, jotka arvostamme tämän paikkakunnan erilaisia menneisyyden merkkejä, ja on niitä, joille se ei tunnu merkitsevän yhtään mitään. Olen pohtinut, että miten tässä on näin käynyt.”

 

Identiteetti hukassa

Muutama vuosi sitten nousi kohu legendaarisen Pohjanhovi-hotellin ympärillä sen siirtyessä Cumulus-ketjun omistukseen. Hotellia koristanut nimikyltti vaihdettiin hotelliketjun logoon, mikä koettiin paikallisten keskuudessa loukkauksena. Kohun seurauksena vanha kyltti asennettiin takaisin.

Asukkaille kyltti ei ollut vain kyltti, vaan erottamaton osa kaupunkikuvaa ja yhteistä tarinaa.

Rovaniemen parhaalla paikalla, kosken tuntumassa sijaitseva hotelli oli aikanaan merkkitapaus. Siellä vierailivat niin kuninkaalliset ja presidentit kuin satunnaiset ohikulkijat ja paikallinen juhlaväki. 

Keskusteluun osallistui myös rovaniemeläislähtöinen kirjailija Jari Tervo, joka kommentoi tapausta Ilta-Sanomille: ”Kun viedään katolla komeileva kyltti, viedään alta juuret.”

Harmaissa uudisrakennuksissa ei näy ajan kerrostumia kertomassa menneistä päivistä, tarinoista ja ihmiskohtaloista. Mikä vaikutus ympäristön jatkuvalla muutoksella on asukkaiden identiteettiin? Tiedetäänkö täällä, mistä tullaan?

”Senhän se estää. Kun ei ole niitä menneisyyden konkreettisia kiinnittymiskohtia, ei voida tietää”, Tuominen toteaa. 

"Harmaissa uudisrakennuksissa ei näy ajan kerrostumia
kertomassa menneistä päivistä, tarinoista ja ihmiskohtaloista."

 

Menneisyys elää meissä 

Marja Tuomisen lempipaikka Rovaniemellä on Sairaalanniemen luona sijaitseva vanha hautausmaa. Siellä on sisällissodan muistomerkki sekä Lapin-tutkijan Jacob Fellmannin hauta. Aiemmin paikalla sijaitsi Rovaniemen ensimmäinen kirkko ja tapuli. 

”Paikalla on minulle terapeuttinen merkitys. Siellä minä käyn pahaa mieltäni hoitamassa”, Tuominen sanoo.

Vielä 29 vuoden jälkeen hän tuntee olonsa Rovaniemellä ulkopuoliseksi. 

”On hirveän kauan aikaa kestänyt pohtia sitä, miksi minulla on täällä sellainen ulkopuolisuuden tunne koko ajan. Ehkä se liittyy juuri siihen, että täällä on niin vähän jäljellä ulospäin näkyviä jälkiä historiasta, niin on uutena tulokkaana ollut vaikea juurtua”, Tuominen sanoo. 

Kun näkyviä menneisyyden kiinnittymiskohtia ei juuri ole, juurtuminen vaatii jonkinlaista tunnesidettä.

“Syy sille, miksi tämä kaupunki on minulle historiattomampi kuin sinulle liittyy siihen, että kaupungin menneisyys on sinun mielessäsi. Sinun mielessäsi on koti kaupungin historialle ja menneisyydelle”, Tuominen sanoo Löfgren Auttille. 

Tuominen näkee tämän liittyvän historioitsija Pentti Renvallin määritelmään, jonka mukaan ”kulttuuri on olennaisella tavalla sitä, että menneisyys elää meissä”.

”Menneisyys elää myös paikan nimissä, sukujen nimissä ja monessa muussakin asiassa kuin rakennuksissa tai asemakaavassa. Minulta puuttuvat nämä, ja katson vain ympärilleni ja huomaan, että täällä on kovin vähän jälkiä historiasta”, Tuominen sanoo.

”Ja tämä puhe, murre. Kaikki tämä”, Löfgren Autti lisää.

Näkymätön historia

Arktikumissa, Lapin maakuntamuseossa lepäävät pienoismallit, joissa on Rovaniemi kuvattuna ennen ja jälkeen lokakuun 1944 tuhon. 

Muualla kaupungissa tuhkat eivät juuri enää näy. Ainoastaan kaupunkilaisten mielen kerroksissa, sukujen tarinoissa ja ylisukupolvisissa muistoissa. 

”Kyllä se hävitys on meidän historiassamme vahvasti läsnä. Se lähtee ihan äitini muistoista. Hän on kertonut, miltä tuntui 18-vuotiaana lähteä Rovaniemeltä evakkoon, ja mitä hän koki, kun tuli tänne takaisin. Se on meissä semmoinen kipupiste”, Löfgren Autti sanoo. 

Vaikka paikallisten kokemuspiirissä asiasta on puhuttu, Löfgren Auttin ja Tuomisen mukaan Lapin sotaa ei ole kuitenkaan tunnistettu osaksi kansallista historiankertomusta. 

Tuominen on kiinnittänyt huomiota siihen, miten vähän historiantutkijatkaan tietävät pohjoisen historiasta. Lapin sodan tapahtumia usein vähätellään tai ne sivuutetaan kokonaan.

Tuominen kirjoitti aiemmin artikkelin kirjaan siitä, miten sodasta ja rauhasta puhuttaessa Lapilla on ihan oma ajanlasku. Kirjan julkistamistilaisuudessa oli paikalla helsinkiläistä toimittajakuntaa, jotka tulivat tilaisuuden jälkeen kyselemään, onko tämä kaikki ihan oikeasti tapahtunut. 

Viime vuosina kiinnostus pohjoisen tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin on ollut kasvussa niin kaunokirjallisuudessa kuin tutkimuksessa. Tarinat, jotka jäivät pitkään kertomatta, ovat nyt pääsemässä esiin. 

Rovaniemen tarina odottaa kuitenkin vielä pääsyä yhteisten kertomusten joukkoon. 

Tuomisen tyttärenpoika näytti lukiossa olleessaan historian oppikirjaansa isoäidilleen. Toista maailmansotaa koskeva luku loppui toteamukseen: toinen maailmansota päättyi Suomen osalta syksyllä 1944.