Minne matka?

TEKSTI Inka Komonen
KUVAT Elli Alasaari

 

Ala-astekaverit matkustivat Kreetalle, Teneriffalle ja Egyptiin, kun oma perheeni kiersi Suomen kansallispuistoja ja suuntasi sukulaisten kanssa telttaretkelle mummin lapsuuden maisemiin Laatokalle. 

2000-luvun alkupuolella halpalentoyhtiöt rantautuivat Suomeen. Koin ensimmäinen lentomatkani 11-vuotiaana Ryanairilla Tampereelta Frankfurtiin, josta ajoimme Sveitsiin tuttavia tervehtimään. Näin ensimmäistä kertaa lumihuippuiset vuoret ja olin vaikuttunut. Jopa niin vaikuttunut, että vaadin ympäristötiedon tunnilla pitää esitelmän Sveitsistä. Sen sijaan, että olisin jakanut siinä omia havaintojani, pidin informatiivisen, suoraan Wikipediasta kopioidun esityksen Sveitsin kuuluisasta kelloteollisuudesta ja suklaasta sekä tärkeistä vuosiluvuista. 

Siihen aikaan cooliuspisteet menivät ehdoitta etelän pakettilomille nastolalaisella ala-asteella. Vuosia myöhemmin tilanne on muuttunut, enkä ole enää täysin varma, mistä pisteitä jaetaan.

Instagramin perusteella jokainen tuttuni harrastaa nykyään retkeilyä, ja suuntaa lomillaan Lappiin. Muutamia vuosia sitten reppureissut Aasiaan olivat vielä suurin hitti, ja sitä ennen Working Holiday Australiassa. 

 

Lukioajan käytin mietelauseiden kokoamiseen Pinterestissä. 

Suurimmat ajatukset olivat siihen aikaan J.R.R Tolkien ajatus ”Not all those who wander are lost” sekä Saint Augustinen ”The world is a book and those who do not travel read only one page”. Molemmat löytyivät joka toisen kaverini Facebook-seinäkuvista. 

Kuitenkin juuri kun olin saanut reissusuunnitelmani lyötyä lukkoon lukion jälkeen, tajuntaani iskostui ilmastokriisi ja sen yhteys matkustamiseen.  

Kesän 2021 lopulla Finnair mainosti vapautta 32 eurolla alkaen Helsingin keskustassa kerrostalon seinän kokoisella lakanalla. Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että Venäjän fossiiliteollisuutta kerosiinilla ruokkivat halpalennot eivät kenenkään vapautta edistä. 

Huhtikuussa 2022 Helsingin Sanomien etusivulla komeili Finnairin mainos: ”Koe uusi lentämisen tunne”. Samaan aikaan lehdessä päiviteltiin sitä, miten Suomi rahoittaa arviolta kahdella miljardilla eurolla Venäjän sotatoimia energian oston kautta. 

Kritiikki matkailua kohtaan on ollut kasvavaa, ja syystä. 

Yhteisvaikutuksiltaan lentoliikenteen osuus ilmaston lämmittämisessä oli noin neljä prosenttia ennen koronaa. Huolestuttavinta on kuitenkin ennusteet lentoliikenteen kasvusta ja päästöjen moninkertaistumisesta. Kaiken kaikkiaan matkailu kattaa arviolta kahdeksan prosenttia maailmanlaajuisista ilmastopäästöistä. 

Vaikka kokonaisuudessa päästöt kuulostavat pieniltä, yksilötasolla yhdenkin kaukolennon vaikutus hiilijalanjälkeen on suuri. 

Jostain syystä omassa kuplassani itsereflektiota harjoitetaan elämän muilla osa-alueilla, mutta matkailun kohdalla moni asettuu puolustuskannalle. Logiikka on suunnilleen se, että koska kierrätämme ja syömme kasvisruokaa, voimme vapaasti lentää. 

Jotain on kuitenkin 2010-luvun alkupuolelta muuttunut, kun kuvat lentokoneen siivistä ovat lähes kadonneet Instagramistani. 

Lentomatkustamiselle on tietenkin helppo löytää hyviä perusteluja, kuten vaikkapa kaukana asuvat perhe ja ystävät tai kansainvälinen työ. 

Matkailun merkitystä työllistäjänä ei voi myöskään sivuuttaa. Tämä tuli selväksi viimeistään pandemian myötä Lapin maakunnassa. 

Järjestelmä ei ole kuitenkaan kestävä, inhimillinen, eikä anna työntekijöilleen valinnanvaraa. 

Jo koko lähtöasetelma on täysin ongelmallinen: ihmiset pakenevat hädissään pohjoiseen, ja me huviretkeilemme etelään. On selvää, kenellä on oikeus liikkua. 

Mutta kun katselen Instagramista ihania kuvia Sisilian maaseudulta, missä on värikästä ruokaa, kirjoja, ikuisia auringonlaskuja ja loputtomasti aikaa, mieleen nousee ajatus: miksen minäkin. 

Kotoa käsin voi katsoa dokumentteja, joista pystyy ahmimaan saman tiedon kuin maailman museoista. Mutta kotisohvalta ei voi tavoittaa lämpöä iholla, tuntemattomien paikkojen tuoksua eikä puusta suoraan poimittujen appelsiinien makeutta. 

Erityisesti vuoden pimeimpään aikaan moni kaipaa toisaalle kaamosoireita hoitamaan. 

Jo vuosisatoja sitten matkustettiin terveyssyistä vuoristoihin ja merenrannoille kylpyläkaupunkeihin. Syyt olivat puhtaasti terveydelliset, ja aikoinaan ne olivat yksinäiselle naiselle niitä ainoita hyväksyttäviä syitä matkustaa, kuten Mia Kankimäki huomauttaa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin. Mineraalivesi oli lääke, ja merenranta hoitomenetelmä. 

 

Keskiluokkaiset matkustajat eivät pidä turisteista. Heidän mielestään turistit ovat passiivisia mielihyvän etsijöitä, eivätkä ymmärrä autenttisten kokemusten päälle. He etsivät täyteen ahdettuja teemapuistoja ja pakettimatkoja. Matkoilla tulisi olla ylevimpiä päämääriä, kuten itsetutkiskelu, toisten kulttuurien ymmärtäminen ja mielen avartaminen.  

Matkustus on vahvasti luokkakysymys. 

Kyllä matkailu avartaakin. Ainakin osaa meistä. Yli 80 prosenttia maapallon ihmisistä sen sijaan ei ole ikinä lentänyt. Epäilen, että me loput 20 prosenttia olemme tiukasti kytköksissä maapallolla tapahtuvaan massiiviseen luonnonvarojen ja kaiken elollisen riistoon. 

Sosiologi Kevin Meethanin mukaan moderni on nähty aitouden vastakohtana ja tuhoajana. Romanttinen maisemamatkailu onkin oiva keino modernin elämän rumuutta vastaan. 

Keskiluokka etsii yksityisiä ja autenttisia kohteita, ja massat seuraavat perässä, jolloin kohde on pilalla, ja keskiluokka etsii uusia kohteita. Tämä johtaa kierteeseen, jossa yksikään maapallon kolkka ei säästy turismilta. 

Voimme lähteä matkalle tiedostavina ja täysin hyvin tarkoituksin, mutta päivän päätteeksi olemme kuitenkin kaikki turisteja, tirkistelijöitä. Tökerösti tiellä. 

Voimme lähteä matkalle tiedostavina ja täysin hyvin tarkoituksin, mutta päivän päätteeksi olemme kuitenkin kaikki turisteja, tirkistelijöitä. Tökerösti tiellä.

 

Onko rakkauteni mereen, vuoristoihin ja ikivanhoihin, tuntemattomiin kujiin sisäsyntyistä kaukokaipuuta, geeneissä minuun jo asetettua, vai olenko oppinut sen kirjoista, elokuvista, Instagramista, kavereilta, mistä.

Kun sanomme rakastavamme rosoisia kujia, hedelmäkojuja, junan jyskytystä asemalla, niin entä jos rakastammekin vain kertomuksia niistä. Kaikkia niitä sivujuonteita, ajan mukana kerrostuneita romanttisia tarinoita, joita niihin liitetään?

Sosiologi John Urry kuvaa tätä käsitteellä turistin katse. Olemme oppineet katsomaan maisemia, asioita ja ihmisiä tietyllä tavalla, ja rajaamaan ulos sen, mikä ei niihin meidän ennakkokäsitysten mukaan kuulu. Silmämme etsivät tiettyjä asioita ja sivuuttavat toiset omista, opituista lähtökohdista käsin. Meillä on jo valmiiksi mieleen piirtynyt kuva kohteesta ennen paikan päälle saapumista. 

Siksi Instagramin lomakuvat muistuttavat niin paljon toisiaan. 

Turistin katse muodostuu erilaisten symbolien kautta. Näitä merkityksiä luovat esimerkiksi journalismi, matkaoppaat, elokuvat ja valokuvat. 

Ensimmäiset matkamuistot tallentuivat kertakäyttökameralleni jo 6-vuotiaana Varanginvuonolla. Lapsuuden muistot ovat romantisoituja ja nostalgiakerrosten alla. Muistiin palautuu himmeitä kuvia, jotka ehkä olivat joskus totta, ehkä eivät. 

Trangialla keitetyt katkaravut, retki tuuliselle lintusaarelle. Kenkälaatikko täynnä simpukoita, kotiloita, merisiilien kuoria, aaltojen vuosituhansia hyväilemiä kiviä. 

Yksi muisto on kirkas ja todellinen: pastellinsävyiset geelikynät Uulan Säästössä. 

 

 

Heinäkuussa 2019 lähdin Haaparannasta junalla kohti Kööpenhaminaa, Amsterdamia, Brysseliä, pieniä vuoristokyliä ja Italian merenrantakaupunkeja, Prahaa, Varsovaa, Vilnaa. Jälleennäkemisiä, hyvästejä, kuumia katuja, viileitä öitä vuoristomajassa, ruuhkia, vuorovesiä. 

Kuusi viikkoa matkustin Interrail-passilla ympäriinsä. Kyllästyin hikisiin hostelliöihin, täyteen ahdetun rinkan raahaamiseen, purkamiseen, pakkaamiseen, suihkuun ilman vedenpainetta, jatkuvaan järjestelyyn. Junassa istumista rakastin. Siellä hengitin, lepäsin ja ajattelin. 

”Hidas eteneminen on parasta, koska mieli hyötyy kulkemisesta ja maisemien vaihtumisesta”, kirjoittaa myös Silvia Hosseini teoksessaan Tie, Totuus ja Kuolema.

Tiedostan matkani olleen silkka yksilöprojekti, jolla ei ole kokonaiskuvassa vaikutusta mihinkään. Tavarat ja ihmiset jatkavat ilmassa lentelyä protestistani huolimatta. Niin kauan kuin reilu tunnin lento Helsingistä Rovaniemelle on samanhintainen kuin yli kahdeksan tunnin päiväjuna, on vaikea osoitella yksilöä valinnoistaan.

Myös Euroopan junaverkostossa on vielä paljon parantamisen varaa, jotta sujuva maata pitkin matkaaminen olisi tulevaisuudessa vaihtoehto yhä useammalle. Spontaani junamatkustaminen oli kiva idea siihen asti, kunnes saavuin Ranskan rajalle. Enää pelkkä reilipassi ei riittänyt, vaan juniin tarvittiin paikkaliput. Aikataulutkaan eivät menneet yhteen. 

Aika on valtava etuoikeus. Ehkä useampi valitsisi junan ja nauttisi matkan tuomasta joutilaisuudesta, jos emme olisi niin kiireisiä. Jos hidastaisimme tahtia kaikessa muussakin: työssä ja tavaran kierrossa. Jos kaiken tavoitteena ei olisikaan tehokkuus, vaan asioille ja ajatuksille annettaisiin aikaa kasvaa ja elää. 

Aiemmin matkustamisen aikakäsitys oli toisenlainen. Matkat saattoivat kestää viikkoja, kuukausia, jopa vuosia. Voisiko sellainen olla mahdollista nykymaailmassa muutenkin kuin yksittäisten ihmisten irtiottoina? Ainakin kiinnostus hitaampaan, maata pitkin matkustamiseen oli kasvussa ennen koronaa, ja sama liikehdintä näyttää jatkuvan edelleen.

Henkilökohtaisella tasolla junamatkani anti oli mullistava. Vaikka maailma ei yksilöprojekteilla pelastu, niin niiden myötä uudet ajattelutavat voivat versota ja levitä. 

Kestävämpää etenemistä voi oppia myös lähimatkailun kautta. Lapin yliopiston Matkailua lähelle -tutkimushankkeessa lähimatkailua tarkastellaan ”tapana toteuttaa matkailua, joka pohjautuu ihmisen ja luonnon väliseen molemminpuoliseen huolenpitoon”. 

Millaista on matkailu 2020-luvulla? Ekomatkailua, virtuaalimatkailua vai kenties vain matkailun vähentämistä? 

Toistaiseksi matkustaminen näyttää olevan edelleen tavoiteltava onnellisen ja menestyneen elämän avain. Ehkä 2030-luvulla statusmittari on se, kuka tekee vähäpäästöisimmän reissun. 

Huvimatkoista haaveilu tuntuu kuitenkin tässä hetkessä täysin turhanpäiväiseltä ja typerältä. Valmistumisen jälkeinen unelma Trans-Siperian junamatkasta on vain muisto maailmasta, jota ei enää ole. 

Vai onko se sittenkin kaunein haave tässä maailmanajassa, että oltaisiin taas ystävät koolla yli rajojen. 

Aika on valtava etuoikeus. Ehkä useampi valitsisi junan ja nauttisi matkan tuomasta joutilaisuudesta, jos emme olisi niin kiireisiä.

 

Kirjoitan tätä esseetä Pohjanmeren rannalta, Skotlannista. Myös Erasmus-vaihto on mahdollisuus matkustaa toisin. Hitaammin, hieman tasavertaisemmin. Olen täällä kuin kuka tahansa opiskelija kuljeskelemassa Tylypahkaa muistuttavan yliopistorakennuksen pihamailla. Vaihto-opinnot tarjoavat paremman mahdollisuuden kohdata ihmiset ensisijaisesti opiskelijakavereina, ja sitten vasta kansallisuutensa edustajina. Ainakin ihannekuvissa. 

Euroopan Unionin rahoittama Erasmus+ ja muut vaihto-ohjelmat ovat eräänlaista rauhantyötä. Lähetetään nuoret eri puolilta maailmaa samaan asuntolaan, samoille kursseille, ja annetaan ajatusten vaihtua. 

Ulkomailla suoritettujen opiskelu- ja harjoittelujaksojen suosio on kuitenkin vähentynyt rajusti viimeisen 10 vuoden aikana. Syitä tälle voi etsiä esimerkiksi opintotuen leikkauksista ja aikataulupaineista. 

Monelle tulee myös yllätyksenä vaihto-opintoihin sisältyvä apuraha ja muu tuki. 

Nykyisillä opiskeluvaihdoilla on samoja piirteitä kuin Grand Toureilla, joiden suosio ajoittui 1600–1800-luvuille. Pääasiassa ylempien yhteiskuntaluokkien pojat lähetettiin Euroopan tärkeisiin kulttuurikaupunkeihin sivistymään, avartamaan tajuntaa sekä oppimaan taiteita, kieliä ja hyviä tapoja. 

Lähteminen ei ole kuitenkaan ainoa vaihtoehto. Kansainvälisyyttä voi kokea ja ihmisiä kohdata myös Lapin yliopistossa, esimerkiksi vaihto-opiskelijoiden ystävyystoiminnan kautta. 

”Ihmiset tarvitsevat kokemuksia muiden maiden ja kulttuurien erilaisuudesta ja samanlaisuudesta. Vaikka täytyy olla myös itse avoin: ei kenenkään mieli väkisin avarru”, Silvia Hosseini toteaa Mondo-lehden haastattelussa. 

Ehkä ulkomailla asuminen auttaa ymmärtämään ulkopuolisuuden tunnetta. Sitä, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä kieltä tai pääse sisään yhteisöön. Ja miltä tuntuu, kun paikalliset ottavat avosylin vastaan. Kutsuvat juhliin tai iltateelle. 

Silloin voi hetken elää tilassa, jossa rajoja ei ole. On vain naurua, tanssia ja jossain kaukana pauhaava meri.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *