Tutkimuksen vapautta etsimässä
TEKSTI Milla Suutari
KUVITUS Meri Nyman
Yliopistoja ohjaa vuosi vuodelta yhä enemmän kasvun ja tehokkuuden tavoitteet. Mitä on tapahtunut vapauden, sivistyksen ja yhteisöllisyyden arvoille, joille suomalainenkin yliopisto on aikoinaan perustettu?
Sykkiikö sydämesi innovaatioille? Oletko joustava multitaskaaja, joka kykenee työskentelemään tehokkaasti myös paineen alla? Haluatko olla mukana luomassa jotain uutta ja innostavaa kansainvälisten huippuosaajien tiimissä? Jos vastasit kyllä, olet etsimämme henkilö!
Kysymykset ovat kuin mistä tahansa innovaatioihin keskittyvän teknologiayrityksen työpaikkailmoituksesta, mutta myös osuva kuvaus tutkijan työstä 2020-luvulla.
Lapin yliopiston matkailun kulttuurintutkimuksen professori, sosiologi Soile Veijola on työskennellyt vuosikymmeniä erilaisissa akateemisissa ympäristöissä. Viime vuosina hän on tutkinut monien muiden aiheiden ohella akateemisen tutkimisen mahdollisuutta nyky-yliopistoissa.
“Riippumaton tutkimus on edelleen tutkijan arvopäämäärä, mutta tutkijan vapaus on muuttunut viime vuosituhannen jälkeen”, Veijola toteaa.
Opiskelijalla on mahdollisuus päästä osaksi tieteellistä yhteisöä esimerkiksi hyvin tehdyn gradun myötä. Veijola pohtii, että tutkimuksen vapauden kannalta gradun tekeminen voikin olla tutkijan uran vapainta tutkimusta. Gradun tekijällä kun on vapaus valita tutkimuksensa aihe ja tutkimusmetodologia.
Sen sijaan monesti ulkopuolista rahoitusta saavissa hankkeissa tiedon tarve on tilaajien ja rahoittajien määrittelemä.
Usein kysymys on jonkin ajankohtaisen tai käytännönläheisen ongelman tai kehittämispotentiaalin tunnistamisesta ja ratkaisuehdotusten löytämisestä siihen. Tutkimus- ja selvitystyöt ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä, mutta nuoren tutkijan vapaus on niissä rajatumpaa kuin perustutkimuksen parissa työskentely.
Perustutkimuksen tehtävä on tarpeiden tunnistamista ja ratkaisujen kehittämistä syvällisempi. Sen tarkoitus on tuottaa tietoa pelkän informaation sijaan.
Se ei ole tilaajien määrittelemää mittatilaustyötä, vaan ongelmanratkaisun sijaan se pyrkii ymmärtämään monimutkaisia ilmiöitä. Yhteiskuntien rakenteet ja prosessit tulevat tätä kautta helpommin ymmärrettäviksi ja epäkohtiin voidaan tarttua.
Akuutit yhteiskunnalliset kriisit ovat yleensä vain jäävuoren huippuja. Jotta voidaan nähdä pinnan alle, on perustutkimuksen oltava kunnossa.
Hankkeiden lyhyen aikavälin tavoitteet saattavat helposti jättää jalkoihinsa perustutkimuksen pitkän aikavälin tavoitteet. Aforisminomaisesti myös Veijola puhuu tutkimusajan saattavan kulua tulipalojen sammuttelussa sen sijaan, että palon syttymisen mahdollisuutta estettäisiin.
“Riippumaton tutkimus on edelleen tutkijan arvopäämäärä, mutta tutkijan vapaus on muuttunut viime vuosituhannen jälkeen”
– Soile Veijola
Rahoitusruljanssi
Rahoituksen hakemisen prosessit kaventavat tutkimisen vapautta ja vievät tutkijalta kohtuuttomasti aikaa. Eikö tutkijan supervoiman pitäisi kuitenkin olla yksilöllinen, oppinut ajattelu eikä kyky tehdä täydellisiä rahoitushakemuksia?
Hakemuksen laatijan on jatkuvasti arvioitava ja sovitettava omat intressinsä oman yliopistonsa intresseihin ja osattava katsella hakemusta rahoittajan silmillä.
Herää kysymys, milloin tutkijat saavat oman Leijonan luolansa, jossa tutkimusideoita esitetään rahoittajaraadille kameroiden edessä.
Hakemusten laatimisen ja niiden arvioimisen sijasta aika olisi järkevämpää käyttää tutkimuksen tekemiseen ja tiedeyhteisölliseen arvioimiseen. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei ole.
Minkälaiset tutkimukset sitten saavat rahoitusta?
“Rahoitusta saavat isot, kansainväliset hankkeet, joissa mukana on mahdollisimman korkeatasoisia tutkimusorganisaatioita. Hankkeet, jotka käsittelevät suurten rahoittajien tärkeinä pitämiä teemoja ja joiden tutkimussuunnitelmat ovat innovatiivisia”, Veijola toteaa.
Kansainvälisissä suurhankkeissa piilee sudenkuoppa, jonka uhriksi tutkimuksen laatu voi joutua. Resurssit kuluvat tutkijoiden juoksuttamiseen eri puolilla maailmaa ja koordinoivien taustajoukkojen palkkaamiseen.
Kun tutkimusta arvioidaan taloudellisen hyödyn näkökulmasta, siirtyy rahoittajien huomio usein määrällisiin indikaattoreihin laadullisten sijaan. Tutkimuksen laatua saatetaan yhteiskunta- ja ihmistieteissäkin arvioida luonnontieteissä käytetyin menetelmin.
Esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa tämä voisi Veijolan mukaan vaikuttaa rahoituksen saamiseen sitä kautta, että arvioitsijoiden on ymmärrettävä sukupuoli käsitteeksi, joka vaatii kulttuuristen, sosiaalisten ja taloudellisten rakenteiden syvempää ja käsitteellistä ymmärtämistä.
Pelkkä kartoitus- ja selvitystyö vaikkapa joidenkin koulutus- tai toimialojen sukupuolijakaumasta ei ole vielä tutkimusta. Se ei auta hahmottamaan tilanteen syitä eikä seurauksia esimerkiksi tasa-arvon tai oikeudenmukaisuuden kannalta.
Laatua ei voi mitata numeroilla
Talouskasvua ensisijaistava ja tehostava ajattelutapa pyrkii jatkuvasti etsimään uusia kasvualustoja, ja sellaisen se on löytänyt yliopistosta. Samalla lisääntyvät myös erilaiset tavat mitata yliopistotyötä. Yliopistoja rankataan paremmuusjärjestykseen.
On tavoitteita valmistuvien opiskelijoiden määrästä, ja artikkeliviittauksista pidetään yllä tilastoja. Yksi yliopiston menestyksen mittareista on kansainvälisten julkaisujen määrä.
Yliopistojen autonomia tarkoittaa autonomiaa valtiosta. Pitäisikö sen tutkimuksen laadun varmistamiseksi tarkoittaa myös autonomiaa taloudesta?
Veijola selventää, miksi yritysmaailman toiminnan logiikan soveltaminen yliopistoissa on ongelmallista. Yritysmaailman tärkein arvopäämäärä, taloudellinen tuottavuus, on määre, jota voidaan mitata.
Sen sijaan riippumattoman tutkimuksen arvo on kiinni laadusta, joka ei ole määrällisesti mitattavissa tiedeyhteisön ulkopuolisten toimijoiden asettamilla kriteereillä. Kilpailun tuominen riippumattoman tutkimuksen piiriin vääristää helposti tutkimuksenteon tavoitteita.
Määrä korvaa laadun, kun tutkimuksia tehdään liukuhihnatyönä tieteen ulkopuolelta tulevien paineiden alla.
Akateemista vai turhaa tietoa?
Taina ja Janne Saarikiven viime vuonna toimittamaan Turhan tiedon kirja -teokseen on koottu tutkimuksista pois jätettyjä sivuja. Kirjassa pohditaan tiedon merkityksellisyyttä.
Kirjan sivuilla on juuri sellaista tietoa, jota kohti mennään uteliaisuudesta, tiedonjanosta ja puhtaasta intohimosta tietää lisää maailmasta.
Muuttuneiden arvojen myötä osa tiedosta luokitellaan ei-hyödylliseksi tai turhaksi. Kirja saa pohtimaan menneisyyden yliopistoa. Se, mitä nykyään kutsutaan turhaksi tiedoksi, oli ennen akateemista tietoa.
Myös Veijola kaipaa entisaikojen vapaata akateemisuutta, joka on nyky-yliopistossa joutunut ahtaalle.
Kuvaillessaan akateemista vapautta on Veijolan sanoissa nostalgisuuden tuntua. Ennenkin tehtiin paljon yhdessä, mutta eri tavalla. Oli enemmän aikaa lukea, kirjoittaa, ajatella ja keskustella.
Tutkijan palapeli
Veijola kuvailee tutkijan työtä tasapainotteluksi yksilöllisen ja kollektiivisen onnistumisen välillä.
Yliopistotyön pirstaloituminen moniin eri osa-alueisiin vaikuttaa tutkimuksen laatuun, sillä yhteen työtehtävään keskittyminen on aina pois jostain muusta. Hallinnolliset tehtävät haukkaavat ison palan tutkijan työajasta.
Tutkijan työssä vapaus on hyvin suhteellinen käsite. Yhden ihmisen hetkellinen tutkimusvapaus tarkoittaa sitä, että joku toinen huolehtii sillä aikaa kollektiivisista velvollisuuksista.
“Tutkijan työ on muutoin kolmivuorotyötä, jossa kaikki vuorot toteutetaan yhtä aikaa”, Veijola kuvailee.
Työssä on tasapainoiltava lähes päivittäin tutkimuksen, opetuksen ja ohjauksen, hallinnon sekä yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen välillä.
Työ muuttuu yhteiskunnan mukana ja niin on käynyt myös tutkijan työlle. Palasista tutkija koostaa itselleen toimivan ja organisaationsa tavoitteiden mukaisen kokonaisuuden. Mielekäs vapaa-aika työn vastapainona on tärkeää niin opiskelijalle kuin tutkijallekin.
Tutkijan työssä vapaus on hyvin suhteellinen käsite. Yhden ihmisen hetkellinen tutkimusvapaus tarkoittaa sitä, että joku toinen huolehtii sillä aikaa kollektiivisista velvollisuuksista.
Tutkijan uraa pohtivan gradun tekijän olisi Veijolan mukaan hyvä pohtia ainakin seuraavia asioita:
Rakastanko ajattelemista, lukemista, kirjoittamista ja mielellään myös laskemista vielä enemmän kuin tutkimusaihettani? Haluanko vaalia oman ajatteluni vapautta ja itsenäisyyttä ja samalla yhteyttä toisten tutkijoiden ajatteluun? Kestänkö mahdollisen, ajoittaisen taloudellisen epävarmuuden?
Jos vastasit myöntävästi näihin kysymyksiin, voisi tutkijan työ olla sinun juttusi.