Juhliin ja juhlista karkuun

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Reetta Korhonen

 

Juhliminen on rytmikästä liikkumista ja kollektiivista kuplintaa, joka tuottaa ihmisissä euforiaa. Toisille juhliminen on kuitenkin ahdistavaa – ja moni miettii etukäteen, miten juhlista pääsee karkuun. Maria Paldanius ruotii esseessään juhlimisen problematiikkaa, ja omaa suhdettaan juhlimiseen.

 

”Party on, dudes!”

Näin kajauttaa Abraham Lincoln scifi-komediassa Bill ja Ted – Paluu menneisyyteen vuodelta 1989. Tarina seuraa kahta nuorta miestä, jotka matkustavat ajassa taaksepäin tapaamaan historiallisia hahmoja lukion historiaesitelmäänsä varten. Elävien kirjoihin elvytetty entinen Yhdysvaltain presidentti pitää lukiolaisille puheen, joka päättyy julistukseen: ”Juhlikaa, tyypit!” Hän saa osakseen aimo aplodit. Sen varjoon unohtuu toinen neuvo: ”Olkaa erinomaisia toisillenne”. 

Kyseinen elokuva sai ensi-iltansa 17. helmikuuta 1989. Minä synnyin kuukausi myöhemmin. Näillä asioilla tuskin on mitään tekemistä keskenään. Tai ehkä sittenkin on. En tiedä, kuulinko kohtuun asti fiktiivisen Lincolnin juhlimiskomennon, mutta jossain vaiheessa aloin toimia täysin päinvastoin – kuin teini, jonka mielestä vanhempien vakaumukset, elämäntavat ja maailmankatsomukset ovat ihan, noh, anaalista. 

Myöhäisessä teini-iässä muutokset sitten alkoivat. Taakse jäivät lapsuuden syntymäpäiväkemut (joihin äiti leipoi pyynnöstäni mielettömiä mestariteoksia: eräs synttärikakku oli jättisuuri Minni Hiiren pää ja toinen kolmiulotteinen, kermaa tihkuva höyryjuna!), ala-asteen diskot (voitin Niiko-nimisen pojan kanssa hitaiden tanssikilpailussa karkkipussin, jonka syöminen yhdessä oli romanttisinta ikinä), kunnan järjestämät kymppisynttärit (vieläkö näitä bileitä järjestetään?) sekä yläasteen päättäjäisjatkot (varsinaiset juhlat jätin väliin), joissa vedin elämäni ensimmäiset kännit ja jotka jäivät viimeisiksi ”oikeiksi juhliksi” moniin vuosiin. 

Mikään tietoinen päätös juhlimisen lopettaminen ei ollut. Enhän ollut edes aloittanut. Jonkinlainen murrosvaihe kuitenkin oli. Tunnistan sen vasta nyt, 33-vuotiaana. Vaikka lukiossa juhlia olisi ollut tarjolla enemmän kuin koskaan, osallistumisintoni putosi nollasta pakkasen puolelle. Skippasin nöyryyttävät nasujaiset, piinalliset penkkarit, ääliömäisyyden riemuvoitoksi julistamani abiristeilyn ja muut ”typeryydet”, kuten kaikkeen ”sellaiseen” silloin suhtauduin. Ja suhtautuisin varmasti edelleen, jos keksisin matkustaa ajassa taaksepäin.  

Kelaan taaksepäin, näen itseni: läpi nuoruusvuosieni olin se outolintu, joka omaksuu mieluummin neuvon ”olkaa erinomaisia toisillenne” kuin ”juhlikaa, tyypit!” Ajatusmaailmani jakoi luokaltani vain yksi goottityttö, joka ei puhunut mitään, kun taas minä puhuin paljon, eikä meillä muuta yhteistä sitten ollutkaan, emmekä ystävystyneet. Ehkä olimme kumpikin vain niin epävarmoja, että oli helpompi vetää kaikki luukut kiinni.  

Vaikka sittemmin asiat ovat muuttuneet (minä ja juhlat tulemme jo toimeen) ja maailmanmeno on alkanut muistuttaa yhä enemmän sitä, mitä ennen pidettiin tieteisfiktiona, löydän itsestäni edelleen saman vanhan totuuden: sieluni ei ole juhlijan. Tiedostan tämän vasta nyt, sitä mukaa kun tätä esseetä kirjoitan. 

Itseymmärryksen lisääntyminen järkyttää vähän. Niin se aina tekee. Jos en ole tarkkana, saattaa iskeä myöhäinen FOMO, eli FOHMO, Fear of having missed out. Miten paljon olen missannut? Miten umpitylsä on sieluni asteikolla 1-10? Täytyy pitää varansa, ettei aika ala maalailla typeryyksille kultareunuksia.

 

Valmiina pakenemaan

Jos pitää scifi-elokuvista, inhoaa allasbileitä ja katsoo Walking Dead -sarjaa, on todennäköisesti introvertti. Näin kiteyttää tuore amerikkalaistutkimus, jossa tutkittiin ekstroverteiksi ja introverteiksi itsensä mieltävien henkilöiden käyttäytymistapoja sosiaalisissa tilanteissa. Tutkimukseen osallistuneista introverteista 55 % kertoi ahdistuvansa jo siitä, että saa kutsun juhliin, kun vastaava luku ekstroverteillä oli 18 %. Vastaavasti 74 % ekstroverteistä tunsi innostusta uuden sosiaalisen tapahtuman mahdollisuudesta vastaavan prosenttiosuuden ollessa introverteilla 44 %. Introverteille juhlista kieltäytyminen oli yli kaksi kertaa niin yleistä kuin ekstroverteille (27 % versus 13 %).  

Merkitystä oli myös juhlan tyypillä: 37 % introverttivastaajista ei edes harkitsisi allasbileisiin osallistumista, 35 % jättäisi ehdottomasti työkaverin syntymäpäiväjuhlan väliin ja yhtä moni skippaisi ystävänsä lapsen syntymäpäivät. Mutta ei juhlien passaaminen yksin introverttien synti ole, jos synti lainkaan: 53 % ekstroverteistäkin myönsi, ettei haluaisi olla missään tekemisissä babyshowereiden kanssa, ja polttareiden osalta saman vastauksen antoi 47 % vastaajista. Tutkimuksen laatija kommentoi tuloksia sanoen, että tietyt tilaisuudet voidaan yleisesti kokea liian muodollisina ja siten uhkaavina. Miten pitäisi pukeutua? Mitä pitäisi viedä lahjaksi? Äh, liian hankalaa, pieleen menee. Helpompi jättää väliin!

Pitkälle teini-ikään asti pidin itseäni ekstroverttinä, sitten löysin sisältäni introvertin, nykyään samaistun korkeintaan ambiverttiin. Perinteisen määritelmän mukaan introvertti henkilö on luonteeltaan sisäänpäin kääntyneempi ja harkitsevampi, ja pitää eniten itsenäisestä toiminnasta. Ekstrovertti puolestaan kaipaa kasvotusten tapahtuvaa vuorovaikutusta, ja hakeutuu herkemmin sosiaalisiin tilanteisiin. Ambivertti taas on sekoitus molempia. Maalaisjärki järkeilee: eikö jokainen ihminen näin ollen ole ambivertti?  

Yksi hyväksyvä nyökkäys maalaisjärjen äänelle tulee samaisen tutkimuksen tuloksista. Tulos herätti minussa suurta riemua, syystä, jota en ole vielä tarkemmin itsessäni tutkiskellut. Tutkimuksen sivujuonteena nimittäin havaittiin, että valtaosa ihmisistä miettii valmiiksi hätäpoistumissuunnitelman, eli tekosyyn – eli valkoisen valheen – siltä varalta, että juhlat ovat täysi floppi. Sen varjolla voi sitten poistua juhlista aiemmin. Itse samaistun tähän vain osittain: minähän keksin selityksen yleensä lennossa.

Eikö tämä juuri ole hyvin ambiverttimäinen – ja samalla myös omalla tavallaan primitiivinen, ja sellaisenaan ihastuttavan inhimillinen – toimintatapa? Ihminen haluaa olla paikalla ja läsnä, ettei jäisi mistään hauskasta paitsi, mutta lopulta kaiken sen läsnäolevuuden yllä leijuu poissaolevuuden varjo, kun yksilöt käyvät sisäistä taistelua sen välillä, jäädäkö vai lähteä. Toki tilassa käy koko ajan mukava läpiveto, kun kullakin on oma hätäuloskäyntinsä auki. Mutta, pakko kysyä: Eikö olisi vaan helpompi olla juhlimatta? 

 

 

Kollektiivista kuplintaa

Evoluutiopsykologien mukaan juhlimistaipumus on saattanut auttaa ihmislajia selviytymään. Jo varhaisten ihmisten on todettu ”liikkuneen rytmikkäästi toisiaan vasten” tavoitteenaan luoda keskinäinen yhteys. Tällainen rytmikäs liikuskelu näyttää olleen myös yksi kommunikaatioväline. Kuten ranskalainen sosiologi Émile Durkheim on määritellyt: kysymys on ”kollektiivisesta kuplinnasta”. Termi viittaa ihmisen läpi virtaavaan sähköisyyden tai euforian tunteeseen yhteisten kokemusten äärellä. 

Mitä rytmiin tulee, tutkijoiden mukaan sellainen löytyy jokaisesta ihmisestä. Nekin, jotka uskovat vakaasti omaan rytmitajuttomuuteensa tai sävelkorvattomuuteensa (mikä on usein vain vanhempien peruja oleva perusteeton väittämä: ”tässä perheessä kukaan ei osaa tanssia tai laulaa!”) ovat tietämättäänkin rytmillisesti tajuissaan: varmasti jokainen pystyy esimerkiksi nyökyttämään päätään lempimusiikkinsa tahtiin. Mistä se johtuu? Ihmisen sisäisestä rytmin tajusta, joka on ollut meille suuri evoluutionaarinen etu ja joka on auttanut meitä selviämään yhdessä ja luomaan ihmissuhteita. 

Ehkä jo maatalouden vallankumouksen aikaan, 12 000 vuotta sitten, heinäpelloilla raikui perjantaisin huuto: "Party on, Dudes!"

Yliopistoaikoinani, Englannin Bournemouthissa aloin minäkin sitten juhlia. Päätös ei ollut tietoinen, eikä muutos niin raju kuin yhden lauseen yhteenveto antaa ymmärtää. Pikemminkin se oli luonteva liukuma kohti juhlimisen maailmaa. Olin lähtenyt lukion jälkeen maailmalle vapaaehtoistöiden ja reppureissaamisen merkeissä. Sillä tiellä vietin useita vuosia, pääosin yksin omasta tahdostani. Onko ihme, ettei juhliminen ollut ensimmäisenä mielen päällä? Myös introverttien ja ekstroverttien käytösmalleja selvittänyt tutkimus osoitti, että vain kuusi kymmenestä amerikkalaisesta menisi juhliin yksinään. Minäkin uiskeltelin sisään ”party-skeneen” vasta, kun löysin tieni takaisin ihmisten luo; kun löysin yliopistosta omanhenkistäni porukkaa. 

Ympyrä sulkeutuu: ehkä juhlimisintoni on riippuvainen läsnä olevista ihmisistä ja suhteestani heihin. Innostun juhlimaan silloin, kun olen seurassa, jossa ihmiset ovat ”erinomaisia toisilleen” – kun ihmisistä muodostuu samassa rytmissä kupliva kollektiivi. Maalaisjärkeni on taipuvainen kysymään: eikö tämä totuus, enemmän tai vähemmän, päde meihin kaikkiin?

 

Hauskempia juhlia kohti

Ikimuistoisimmat juhlat ovat olleet niitä, joissa olen tanssinut vailla huolta huomisesta pikkutunneille asti – tai päätynyt samoilla silmillä ja samoilla pikkutunneilla istumaan keittiön lattialle ja kuuntelemaan, kun joku tuttu, puolituttu tai tuiki tuntematon on jakanut minulle elämänsä kipeimpiä ja/tai kauneimpia muistojaan. Juhlien ja juhlimisen eksistentiaalinen merkitys kirkastuu minulle hetkellisesti niinä hetkinä, kun jää murtuu, ja murtumasta vuotaa jotain aitoa esiin. Kiitos, kun jaoit. Kiitos, kun olit. Vau, en tiennytkään tuota sinusta!

Pakko kuitenkin myöntää: usein ajatus juhlasta on innostavampi kuin juhla itse. Kun kelaan juhlahistoriaani taaksepäin, näen itseni monissa eri paikoissa ihmettelemässä a.) mitä minä siellä oikein teen, b.) mitä nämä kaikki muut täällä tekevät. Samanlaisia keloja pyöritteli yhdysvaltalainen, jo edesmennyt kirjailija David Foster Wallace reportaasiesseessään ”Hauskaa, muttei koskaan enää” (1995). Kyseessä on ironinen ja tarkkanäköinen, terävällä kynällä kirjoitettu raportti luksusristeilijältä, jossa kaikki on viimeisen päälle. Kaikki on valmista, helppoa, teennäistä, yltäkylläistä, ennalta sovittua, päälle liimattua – ja siksi niin ihanaa!

 

usein ajatus juhlasta on innostavampi kuin juhla itse.

 

Jossain vaiheessa Wallace alkaa kuitenkin aidosti nauttia olostaan, ja jaella kritiikin sijaan myönnytyksiä. Yksi niistä liittyy laivalla pidettyyn hypnoosiesitykseen: ”Yleisö nauraa kovaan ääneen aina kun pitääkin. Siinä, että hyvin pukeutuneet aikuiset risteilymatkustajat käyttäytyvät omituisesti itselleen täysin käsittämättömästä syystä, on jotakin aidosti huvittavaa. Aivan kuin hypnoosi saisi heidät luomaan itselleen mielikuvia, jotka ovat niin eläviä, etteivät he itsekään ymmärrä niitä pelkiksi mielikuviksi. Aivan kuin heidän päänsä eivät olisi heidän omiaan. Ja sehän tietenkin on huvittavaa.” Eikö juhlistakin saa eniten irti silloin, kun ihmiset jättävät aivonsa narikkaan ja ovat sitä myöten vähän tavallista vähemmän päissään – ja vähän enemmän hypnoosissa?

Tämän olen aikuisiällä itsestäni oppinut, ja tämä itseymmärrys on vapauttanut minut juhlimaan: ei juhliin pidä lähteä liian suurin sosiaalisin tai intellektuellein odotuksin. Jos juhlista lähtee hakemaan aitoa sosiaalisuutta, keskusteluja liian kaukaa säätilan tuolta puolen tai syvällistä tutustumista uusiin ihmisiin, pettymys on taattu. Siinä juuri piilee juhlimisen paradoksi. Elämäntarinoiden ja sielunmaisemien maalailu eivät yleensä mahdu samalle agendalle ilonpidon kanssa. Olenpa korona-ajan jälkeen päätynyt jopa juhliin, joissa on asetettu ukaasi: ”Tänä iltana ei saa puhua surullisia asioita. Eikä soittaa surullista musiikkia!” 

On juhlia ja sitten on ”juhlia.” On juhlia, joita muistelee ilolla vielä vuosia myöhemmin ja sitten on juhlia, joista voi todeta: mitä typeryyttä, ei kiitos koskaan enää. Ei ole helppoa koota sekalaista ihmissakkia yhteen paikkaan rytmikkäästi liikehtimään ja luomaan välilleen sähköistä euforiaa. Mutta kuten sanonta kuuluu: ”Tekevälle sattuu – jos ei mitään tee, ei mitään satu.” Nämä sanat haluaisin välittää myös Suomen viime aikojen kohutuimmalle juhlijalle, pääministeri Sanna Marinille. Juhlivalle sattuu. Jos ei juhli, ei mitään satu. Onneksi juhlia saa taas järjestää. Onneksi uusia juhlia tulee. Ja onneksi hätäuloskäynnin voi aina pitää auki. Niin tekevät kaikki muutkin. 

Party on, Dudes!