Yövuorossa

Teksti Inka Komonen
Kuvitus Regina Salmela

 

Yöstä ja unettomuudesta puhutaan enimmäkseen uhkakuvien kautta. Valvominen voi olla kuitenkin myös hyödyllistä ja kaunista.

 

Yön ja päivän välillä oli näkymätön seinä.

Kun nukkumaanmenoaika koitti ja valot sammuivat, Sari Koukku nousi peiton alta, sytytti lamput ja levitti lelut ympärilleen. Äidin saapuessa ovelle, hän vajosi nopeasti lattialle ja esitti nukkuvaa kuin Toy Storyssa.

 Yön maailmat kiinnostivat Koukkua muutoinkin, ja lapsena hän viihtyi kirjastossa Kama Sutra- ja unikirjahyllyjen välissä. Muu perhe ei valvonut, eikä yöllisiä luovuuden puuskia ymmärretty.

Yläasteikäisenä kouluun lähteminen oli taistelun takana, ja harvoin hän selvisi sinne asti.

Myöhemmin oman rytmin mukaan eläminen on helpottunut. Useimmiten kolmen aikaa yöllä alkaa väsyttää, ja yhdeltätoista aamupäivällä on virkeä olo herätä.

Toisinaan Koukku yrittää pakottaa itsensä muun yhteiskunnan tempoon. Se ei ole kuitenkaan vielä koskaan onnistunut. 

 

Toista vuotta audiovisuaalista mediakulttuuria opiskeleva Koukku leikkii edelleen öisin. Lelut ovat vain vaihtuneet tietokoneeseen, soittimiin ja muihin taidevälineisiin.

Hiphop-musiikkia tuottava Koukku haaveilee omakotitaloasumisesta, sillä yön hiljaisuus on jopa haitaksi äänipainotteiselle tekemiselle.

Yöt kuluvat kuitenkin ”siellä yksiön länsisiivessä”. Sänky toimii joskus työhuoneena, jos sille jaksaa kiivetä. 

”Tai sitten istun sellaisessa katkarapuasennossa ainoalla nojatuolilla, ja piirrän siinä tuntikausia”, Koukku kertoo. 

Kuvailu kuulostaa kaikkien iltapäivälehtien unihygieniavinkkien vastaiselta. Toisaalta hyvin tavalliselta. Harvalla opiskelijalla on mahdollisuutta erilliseen hiljaiseen, tuuletettuun, pimeään ja optimaalisella lämpötilalla varustettuun makuuhuoneeseen, joka pyhitetään vain unelle. 

Valvominen on Koukulle luonnollinen asia. Hän piristyy keskiyön jälkeen, ja yöllistä flow-tilaa ei voi eikä haluaisi lopettaa. Silloin saa tehtyä hienoja, itseä kiinnostavia asioita. 

”Olen kaikki ne me at 3am -meemit.”

Koko ikänsä kaikennäköistä taiteellista työtä tehnyt Koukku kokee, että yöllä vapauden tunne on suurempi ja aika tuntuu hitaammalta. Silloin maailma on pysähtynyt, ja on vihdoin aikaa tehdä asioita, joita päivällä ei ehtinyt. 

”Yö on minun aikaani, ei kenenkään muun. Kukaan ei ole silloin vaatimassa mitään. Tuntuu, että päiväsaikaan pitää olla hirveän jakautunut kaikkialle.” 

Kapitalistisessa tehokkuuden ja kontrollin maailmassa valvominen ”leikkien” ja omaa aikaa ottaen kuulostaa suorastaan kapinalliselta. 

”Onhan se myös tosi etuoikeutettua”, Koukku miettii.

Tällä hetkellä hän opiskelee asioita, joiden parissa öisin leikkii. Aikaisemmasta koulun- ja työnvälttelijästä on tullut omien sanojensa mukaan hikari, joka on aina ensimmäisenä palauttamassa tehtävät ennen deadlineja. 

”Kaikki asiat ovat niin kiinnostavia, että ihan sama, vaikka menee samoilla silmillä tekemään juttuja.”

Hän kuitenkin lisää, että ei nyt ihan aamusta ole skarpimmillaan. Keskipäivän jälkeen keskittyminen paranee.  

Koko yön valvomista Koukku pyrkii välttämään. Silloin olotila tuntuu sekavammalta kuin päihteitä käyttäessä, ja pahimmillaan väsymys on aiheuttanut hallusinaatioita. 

Myöhäisemmät aamut ja valinnanvara aikatauluissa ovat helpottaneet huomattavasti elämää. Helpotusta on tuonut myös se, ettei Koukku enää yritä kerran viikossa muuttaa unirytmiään. 

Koukku kykenee kuitenkin päiväelämään, vaikkei se mitenkään nautinnollista ole. Tässä yhteiskunnassa on oppinut navigoimaan, kun on elänyt omalla rytmillä jo yli 30 vuotta.  

”Vähän epäilen, että olen nyt naimisissa tämän asian kanssa. Jotenkin tuntuu, että tällä mennään, enkä enää yritä taistella sitä vastaan.” 

Etätyöskentelyn lisääntymisen myötä Koukku on pohtinut työelämän eriarvoisuutta suhteessa uneen. 

”Toiset joutuvat raahautumaan töihin epämääräisiin kellonaikoihin, jotka eivät todellakaan sovi heille. Ei pitäisi olettaa, että kaikki ovat valmiina maailmaan jo heti aamun tunneilla.” 

Maailmassa on paljon erilaisia ihmisiä, rytmejä ja tapoja, mutta yhteiskunnan pyöriminen määritellään vain yhden tietyn ihmisryhmän mukaan. 

Koukun mukaan ongelmia on elämän varrella ollut paljon, mutta uniongelmat eivät ole onneksi olleet yksi niistä. Nukahtamislääkkeitä ei ole tarvittu. 

”Kun menen sinne sänkyyn, niin se tarkoittaa sitä, että olen väsynyt. Väsymys tulee yleensä vasta tosi myöhään.”

Hän pitää pienen tauon ja lisää:

”En tiedä, menevätkö sitten jotkut, jotka kärsivät uniongelmista, itselleen liian aikaisin nukkumaan?”

"Yö on minun aikaani, ei kenenkään muun. Kukaan ei ole silloin vaatimassa mitään. Tuntuu, että päiväsaikaan pitää olla hirveän jakautunut kaikkialle."
-Sari Koukku

 

Valvominen on vaikea aihe. Sen on huomannut vastikään Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan -tietokirjan julkaissut kulttuurihistorioitsija Pälvi Rantala. Ajatus kirjasta hyökyi päälle omien kokemusten sekä aiemman tutkimustyön pohjalta. 

Unettomuudesta saa lukea päivittäin, mutta valvominen ja unettomuus sosiaalisina, historiallisina ja kulttuurisina kokemuksina ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

”Kun unettomuus ja valvominen ovat jaettuja sosiaalisia ilmiöitä, niin miksi niistä ei puhuta sellaisina”, Rantala kysyy.

Useiden tutkimusten mukaan ilmiö lääketieteellistyi länsimaissa 1800-luvun aikana, ja samoihin aikoihin puhe unettomuudesta kääntyi ongelmakeskeisempään suuntaan ja se alettiin hahmottaa ennen kaikkea yksilön terveysongelmana. 

Rantala näkee, että kontrollointiin, mittaamiseen ja tehokkuuteen kannustavalla kulttuurilla on yhteys siihen, miten suhtaudumme myös uneen. Aktiivirannekkeiden maailmassa jokainen hetki on hallittua. On hyvin normittunutta, että yöllä pitää nukkua yhtäjaksoisesti kahdeksan tuntia, ja kaikki poikkeamat siitä on huono asia.

”Tapa, jolla unettomuudesta puhutaan, on aina se, miten sitä voi hoitaa ja ratkoa – ja miten sen voi poistaa. Unettomuutta ei oikeastaan koskaan nähdä positiivisena.”

Rantala mukaan pitäisi ymmärtää, että valvomista on monenlaista, ja se kuuluu elämään.

”Totta kai unenpuute on kamalaa silloin, kun sitä puuttuu ja unta haluaisi, mutta jotenkin toinen puoli asiasta jää näkymättömiin, kuten valvomisen kauneus.

Rantalan mukaan on kuitenkin hankala sanoa, onko unettomuus nykyisin suurempi ongelma kuin aiemmin.

”Ainakin siitä puhutaan, että se olisi. Meidän ajassamme tietysti meidän aikamme ongelmat ovat isompia kuin menneisyyden ongelmat.”

Unihäiriöiden syyt ovat moninaisia. Maailmanlaajuisesti ajateltuna unta voi häiritä esimerkiksi turvallisen nukkumispaikan puute tai erilaiset sairaudet, kun taas länsimaissa korostetaan stressin vaikutusta uneen. Muutaman vuosisadan aikana muutosta on tapahtunut niin yhteiskunnan rytmissä, työtehtävissä kuin aikataulujen merkityksessä.  

Rantala kuitenkin huomauttaa, että länsimaissa unettomuudesta puhutaan usein asiantuntijatyötä tekevien hyvin toimeentulevien elintasotautina, vaikka siitä kärsii yhtä lailla esimerkiksi työttömät ja asunnottomat. 

Unettomuus merkitsee monelle päivien läpi sinnittelyä sekä yöllistä yksinäisyyttä, ahdistusta ja pelkoa siitä, ettei enää koskaan nuku. 

Sillä hetkellä, kun väsyttää järkyttävän paljon, mutta uni ei tule, tuskin auttaa 5 vinkkiä unihygieniaan -juttujen lukeminen, mutta ei myöskään unettomuuden kulttuurihistorian kertaaminen. 

Rantalaa se on tosin auttanut omaan unettomuuteen. Toisinaan on hyvä muistuttaa itselleen, että kukaan ei kiduta, ei pakota, eikä itse onnekseen joudu valvomaan kadulla, vaan omassa turvallisessa kodissa. Lohtua tuo myös tieto siitä, että ei valvo yksin. Rantala kannustaakin etsimään itselle vertaisvalvojia ja keskustelukumppaneita menneisyydestä ja nykyajasta. 

 

 

Yö on pimeyden, vaaran sekä moraalin höltymisen aikaa. Moderneissa länsimaisissa kulttuureissa yöstä puhutaan usein uhkakuvien kautta. Toisenlaisia tapoja käsittää yöaikaa voi löytää eri aikakausilta ja kulttuureista.

Rantalan mukaan olisi hyvä laajentaa ymmärrystä ilmiöstä uhkapuheen yli. 

Esimerkiksi aboriginaalit näkevät unen ja valveen välimaastossa eri tasoja, kun taas länsimaisissa kulttuureissa ajatellaan, että uni ja valve ovat kaksi täysin ääripäätä. 

Rantala nostaa myös esimerkin Antiikin Kreikan kulttuurista, jossa jako yön ja päivän välillä ei ollut niin tyrmäävä. Uni ei ollut ihmisten hallittavissa, vaan se oli lahja Hypnos-jumalalta. 

Länsimaisessa unipuheessa tähdätään siihen, että ihminen on päivällä toimintakykyinen ja virkeä – ja pystyy suorittamaan. 

”Silloin katoaa helposti myös ajatus siitä, että pystyy toimimaan, vaikka ei olisikaan sitä unta”, Rantala pohtii.

Rantalalle yllättävin ja helpottavin oivallus on ollut se, että vaikka takana olisi kahden tunnin yöunet, niin pystyy silti olemaan. 

”En ihan sama ihminen ole, mutta se on pakko hyväksyä. Vähän sama kuin silloin, jos on jokin sairaus, joka pitää huomioida. Ihmiselämä ei ole täydellistä.”

Omastakin normittamisesta on kuitenkin vaikea päästää irti. Yöllä alkaa helposti ajattelemaan seuraavaa päivää ja aamu seiskan herätystä. Rantala kritisoi ajatusta siitä, että aina pitäisi jaksaa. 

”Kaikki on vaan, että minun täytyy jaksaa herätä. Miksi pitää? Miksi kaikki sopeutuu siihen, että nukkuu huonosti, kun rytmi on väärä. Eihän siinä ole mitään järkeä, että kaikki menee virran mukana ja yrittää jotenkin sinnitellä.”

 

Miten maailma makaisi, jos se olisi suunniteltu valvojille?

Yksinkertaisia vastauksia ei ole, mutta Rantala kyseenalaistaa vain yhden rytmin mukaan suunnitellut kahdeksasta neljään työpäivät. Eri rytmisille ihmisille voisi olla kouluja tai työyhteisöjä, jotka alkavat vasta iltapäivällä.

”Ettei olisi aina yksilön vastuulla miettiä, miten tämä hoidetaan, vaan ne olisivat yhteisesti pohdittuja ja sovittuja.” 

Rantala näkee, että yliopisto-opiskelussa on alasta riippuen jouston mahdollisuuksia. 

”Parhaimmillaan akateeminen vapaus – jota ei ehkä enää edes ole – mahdollistaa sen, että pystyy vaikka tekemään etänä tai lukemaan tenttiin öisin.”

Sitä Rantala ei tiedä, onko erilaisten rytmien huomiointi tietoista. Yliopistojärjestelmäkin pyörii sen ajatuksen voimalla, että kaikki tekevät ja ovat saavutettavissa koko ajan. 

”Asiantuntijaorganisaatiossa ei ole sijaisia, joten jos tutkija ei tee töitä, niin sitten niitä ei tule tehtyä. Ja samahan se on opiskelijalla.”

Rantalan kokemuksen mukaan monet tutkijat tekevät paljon ylitöitä, ja tutkimusta tehdään myöhään illalla ja yöllä. Työkulttuuri tuntuu hieman vääristyneeltä.

”Jollain se vaikuttaa uneen ja jollain ei. ” 

Rantalan kokemuksen mukaan ihmisiä kohdatessa hyvin moni nostaa esiin valvomisen tai unilääkkeiden käytön. Myös luennoilla useat opiskelijat tulevat kertomaan univaikeuksistaan. Joillekin valvominen on positiivinen luova tila, mutta erityisesti korona-aikana yksinäisyyteen, jatkuvaan stressiin ja muihin psyykkisiin ongelmiin kytkeytyvä unettomuus vaikuttaa olevan yleistä.  

 

 

Öinen valppaus on  suojellut yhteisöjä vaaroilta kautta aikojen.

Sari Koukku on eräänlainen yövahti. Hän muistelee esimerkiksi, miten ystävä otti yhteyttä keskellä yötä yllättäen tapahtuneen elämänmullistuksen vuoksi. 

”Olin vain, että jes. Hyvä, että olen brändännyt itseni niin, että ihmiset tietävät minun olevan yöllä hereillä. Jos tapahtuu jotain hirvittävää keskellä yötä, niin ei tarvitse olla yksin, kun tietää, että on joku jakamassa tuskaa.”

Koukku tosin ei itse tiedä, mihin soittaisi keskellä yötä. Ehkä ambulanssin. 

Yöt ovat toisinaan yksinäisiä. Koukku ei juuri tunne ihmisiä, jotka jakaisivat saman rytmin, ja se aiheuttaa haikeamielisyyttä. Samaan aikaan yksin olo on juuri se asia, josta Koukku pitää. 

Toisaalta internetissä kasvaneena hän tietää, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka valvovat öisin.

Myös Rantala näkee valvojien roolin tärkeänä. Valvojia voivat olla niin yötyöläiset, vaihtoehtokulttuurien edustajat, taiteilijat, kirjailijat kuin opiskelijat. 

“Meillä on monia rinnakkaisia todellisuuksia samoissakin paikoissa. Ehkä valvomista voi ajatella yhteisön moninaisuuden puolustamisena.”

Valvomisen moninaisuus oli Rantalalle yllättävin oivallus kirjaa kootessa. Kauheuden rinnalta löytyikin paljon kauneutta – jopa pyhyyttä. Se ei tarkoita ilmiön mystifiointia ja romantisointia, vaan kauneus tulee valvomisen kokemuksesta. Ja juuri kokemuksesta pitäisi puhua enemmän.