Muutakin kuin urheilua

Teksti Inka Komonen
Kuvat Elli Alasaari

Urheilijoiden ajatukset yhteiskunnallisista kysymyksistä ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Talviurheilu on maastohiihtäjä Lauri Lepistölle elämäntapa, ja siksi lumesta riippuvaisen lajin tulevaisuus mietityttää.

 

Seitsemäntuhatta hiihtokilometriä vuodessa. Se on lähes sama matka kuin Rovaniemeltä linnuntietä Shanghaihin. 

Eikä siinä kaikki. Vuodessa ehtii harjoitella lähes tuhat tuntia ja matkustaa parisataa päivää – etenkin, jos sattuu olemaan huippu-urheilija, kuten rovaniemeläinen maastohiihtäjä Lauri Lepistö, 26, on.

Lukemat merkitsevät samalla sitä, että Lepistön arjessa ei juuri löydy aikaa urheilun ulkopuolisille asioille. 

”Mut sit kuitenkaan en haluis myöntää, et se on koko elämä”, hän sanoo. 

Tavalliseen päivään sisältyy kaksi harjoitusta, viisi ateriaa ja päiväunet. Näistä peruspäivistä Lepistö pitää.

Nyt ei ole kuitenkaan peruspäivä, sillä kilpailukausi on alkanut. Jännittävistä ajoista huolimatta Lepistön olemus on levollinen. 

Alkutalvi on lähtenyt hyvin käyntiin. Yksi kaudelle asetetuista tavoitteista täyttyi jo heti ensimmäisenä maailmancupin viikonloppuna Rukalla, kun hän sijoittui perinteisen kympillä Suomen joukkueen toiseksi parhaana mieshiihtäjänä sijalle 18. Se on Lepistön uran paras suoritus – toistaiseksi. 

Maastohiihdon maailmanmestaruuksista kilpaillaan tänä talvena Planicassa, Sloveniassa ja kolmen vuoden päästä olympialaiset hiihdetään Val di Fiemmessä, Italiassa. Siellä Lepistö haluaa hiihtää hyvin.

Hän kuitenkin huomauttaa, että yli 95 prosenttia kilpailuista päättyy pettymyksiin. Jäljelle jäävät viisi prosenttia pitävät motivaatiota yllä vuodesta toiseen. 

”Aina sanotaan, että ei se päämäärä, vaan se matka. Kyl mä oon kans vähän sitä mieltä, että on se matka aika hieno. Mut se vaatii sen päämäärän myös.”

Alkutalven hämäränä iltapäivänä on kuitenkin vaikea nähdä, mitä edessä odottaa. Keväthanget ovat kuukausien päässä, ja sitä ennen moni asia on epävarmaa. 

 

Nyt on kuitenkin hiihdon aika, sillä johtamista Lapin yliopistossa opiskeleva Lepistö on viimeiset kaksi vuotta ollut kirjoilla poissaolevana. 

Hän antaa kritiikkiä suomalaiselle koulutusjärjestelmälle, joka jättää urheilijat lukion jälkeen valitsemaan urheilun ja opiskelun väliltä. Yliopistoissa kaksoisuran mahdollisuutta ei ole Lepistön mukaan juuri mietitty eikä tuettu. 

Opinnot painottuvat syksylle ja talvelle, jolloin talvilajien urheilijoita sitovat harjoitusleirit ja kilpailut. Ennen pandemiaa Lepistö kuitenkin kävi luennoilla, mutta etäopiskeluun siirtymisen myötä opinnot jäivät vähemmälle. Hän kertoo lukeutuvansa niihin opiskelijoihin, joilla oppiminen perustuu vahvasti läsnäoloon tunneilla.

Opiskeluiden sijaan Lepistö on ollut viime vuodet luomassa rovaniemeläistä urheilukulttuuria ja järjestämässä kaveriporukan kanssa Jätkänkynttilä Ski Marathon -tapahtumaa. Maaliskuussa käytävän kilpailun reitti taittaa Jätkänkynttiläsillan yli Lordin aukiolle. Maali haluttiin keskustaan. 

”Et se ei olis vaan silleen, että hiihdät maaliin, ja kukaan ei kato.”

Ajatus kilpailusta lähti Lepistön mukaan siitä, että talviurheilukaupunkiin tarvittaisiin nykyaikaisempi koko kansan hiihtotapahtuma – sellainen, mihin itsekin haluaisi osallistua. 

“Ei sellaista, jossa käydään yksin kiertämässä lenkki ja saadaan ne mustikkakeitot rinnuksille, mutta se on sitten siinä”.

Tavoitteena on luoda urheilujuhlaa ja yhteishenkeä osallistujien kesken. Maalissa odottelee ruokailu, sauna ja ehkä myös bileet. 

Valkealasta Rovaniemelle viisi vuotta sitten muuttanut Lepistö ihailee paikallista ulkoilmakulttuuria. Hiihdosta on tullut myös nuorten trendilaji. 

”Joskus silloin nuorempana kun hiihti, niin tuntui, että kukaan muu ei halunnut hiihtää. Nyt tuntuu, että kaikki haluaa.”

Nuorempana Lepistö oli myös varma, ettei työt urheilu-uran jälkeen tule millään tavalla liittymään hiihtoon. Ajatukset ovat kuitenkin eläneet. 

”Nyt on semmoinen paha kehityskulku, että koko ajan kiinnostaa enemmän ja enemmän ne hiihdon ympärillä olevat asiat, mitä vois parantaa ja tehä paremmin.”

Lepistö muistelee sanontaa siitä, että urheilu on maailman tärkein turha asia, mutta kaikesta voi kuitenkin päätellä, että talviurheilu on Lepistön elämässä kaikkea muuta kuin turhaa. Urheilu ei ole myöskään välttämättä sivuroolissa, kun puhutaan edessä olevasta väistämättömästä yhteiskunnallisesta muutoksesta.  

”Nykyään on oppinut olemaan myös hiljaa, mutta jotain jää ehkä välillä sanomatta, kun pitäisi sanoa.”

 

Urheilijoiden ajatukset ajankohtaisista kysymyksistä ovat alkaneet kiinnostaa mediaa yhä enemmän. Harva suomalaisurheilija haluaa kuitenkaan näihin kysymyksiin vastata. Esimerkiksi Suomen kansallissankari Iivo Niskanen totesi Aamulehdelle Venäjän täysmittaisen hyökkäyksen alettua, että ”en halua sotkea politiikkaa ja urheilua”.  

Halusi tai ei, niin viimeistään vuosi 2022 on näyttänyt perusteellisesti kansainvälisen huippu-urheilun ja politiikan yhteen kietoutumisen. Ensin talviolympialaiset autoritäärisessä, uiguurien kansanmurhaa suorittavassa Kiinassa, heti perään Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja venäläisten urheilijoiden sulkeminen ulos kilpailuista sekä viimeisimpinä suurta huomiota ihmisoikeusloukkauksillaan herättäneet jalkapallon MM-kilpailut Qatarissa. 

Politiikkaan sotkeutuvat myös urheilijat itse. Esimerkiksi Niskasen pahin kilpakumppani ja Venäjän kansalliskaartin kapteeni Aleksandr Bolšunov juhli maaliskuussa Putinin propagandatilaisuudessa. 

”Joo, noi autoritääriset valtiot. Niillehän urheilu on semmoinen kiiltokuva”, Lepistö toteaa ja tuntuu puheidensa perusteella tiedostavan hyvin urheiluteollisuuden ja -politiikan ongelmakohdat. 

Miksi suomalaiset maastohiihtäjät eivät juuri ota kantaa urheiluun kytkeytyviin ihmisoikeuskysymyksiin? Lepistö on hetken hiljaa.

Hän epäilee, että urheilijat pelkäävät suututtavansa joitain tahoja ja siten kommenttien vaikuttavan heidän elinkeinoonsa. Lepistön mielestä menestyneimmillä urheilijoilla olisi kuitenkin valtaa tuoda näkemyksiä esiin – ja nykyään sitä heiltä myös odotetaan. Sen sijaan jokaisen yksittäisen urheilijan ei hänen mielestä tarvitse olla äänessä. 

”Mä en kannata, että vähän mututuntumalla alettaisiin laukoa ja sanoo, miten asiat on. Sit jos on joku epäkohta ja huomaa sen, niin olettaa, että myös perehtyy ja sitten sanoo vasta.”

Naapurimaa Ruotsin hiihtojoukkueessa mielipiteitä sen sijaan lauotaan ja boikoteilla uhkaillaan enemmän. Lepistön mielestä suomalainen keskustelukulttuuri ei kannusta tällaiseen mielipiteen ilmaisuun. Hän kaipaa turvallista tilaa, jossa urheilijat voisivat tuoda näkemyksensä esiin. 

”Nykypäivänä aika voimakkaasti haastetaan, jos sanoo jotain. Ehkä joku kokee, että siinä tulee naurunalaiseksi, kun on sanonut jotain, josta ei oo ihan niin paljon tietoa.” 

”Siihen helposti tartutaan ja vähän poljetaan sen takia, että kun oot mennyt sanomaan tästä asiasta.”

Lepistö kertoo nuorempana ottaneensa herkemmin kantaa asioihin. 

”Nykyään on oppinut olemaan myös hiljaa, mutta jotain jää ehkä välillä sanomatta, kun pitäisi sanoa.”

Tässä kohtaa ajaudutaan klassiseen kysymykseen siitä, kenellä on vastuu toimia – yksilöillä vai isommilla tahoilla.

Lepistö ymmärtää urheilijoiden esimerkin voiman sekä mahdollisuuden vaatia päättäjiltä muutoksia. Suomalaiset maastohiihtäjät saavat runsaasti mediatilaa ja sitä kautta myös vaikutusvaltaa. Esimerkiksi Pekingin olympialaisissa maastohiihdon miesten viestin keskikatsojaluku oli Ylen lähetyksessä 1 573 000.

Lepistön mielestä yksittäiset urheilijat ovat kuitenkin vaikeassa tilanteessa, jos pitää valita, boikotoidako elämän ainoita olympialaisia ja samalla mahdollisesti uran tärkeintä hetkeä. Painetta tulisi luoda yhdessä urheilun kattojärjestöille.

Sellaista liikehdintää on vireillä, kuten Ihmisoikeusliiton Älä riko urheilua -kampanja, jossa urheilijat yli lajirajojen vaativat urheilumaailmaan muutoksia. 

Lepistö uskoo, että parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa. Ellei sitten Saudi-Arabiaan myönnetä talviolympialaisia, kuten viime aikoina on uutisissa väläytelty. 

 

 

Talviurheilun olohuoneissa kuitenkin virtahepoja riittää. Suurin niistä on ilmastokriisi.

Talvikeleistä täysin riippuvainen maastohiihtoyhteisö on ollut asian suhteen hämmentävän hiljainen. 

Talviurheilun ilmastojärjestö Protect Our Wintersin (POW) kyselyn vastausten perusteella lumilajien urheilijoista selvä enemmistö on kuitenkin huolissaan ilmastonmuutoksesta. 

”Eihän se hyvältä tunnu. Kun käy vaikka jossain jäätiköllä hiihtämässä ja näkee, miten paljon se on 20 vuodessa sulanut”, Lepistö sanoo. 

Ilmaston lämpenemistä ei tarvitse lähteä edes Alpeille asti ihmettelemään, vaan lauhat talvet näkyvät jo Suomessa esimerkiksi hiihtokauden lyhentymisenä, kilpailujen perumisena sekä tykki- ja säilölumilatujen lisääntymisenä.

Lepistölle talviurheilu on tärkeä asia, ja ajatus siitä, että seuraavan sukupolven jälkeen sitä ei ehkä olekaan, pysäyttää vähän. Hän tiedostaa myös hyvin, että kilpaurheilu ei ole millään tavalla ympäristöystävällistä. 

Omat vaikuttamismahdollisuudet tuntuvat Lepistöstä kuitenkin vähäisiltä. Urheilijat ovat sidottuina urheilijasopimuksiin ja kattojärjestöjen määräämiin aikatauluihin.  

”Kun puhutaan jostain lentämisestä, ja oman elinkeinon harjoittaminen vaatii sen, että pääsis maailmancupiin. Sit mietit, että meetkö lentämällä vai jätätkö menemättä koko kisaan.”

Sen sijaan arjessa Lepistö pyrkii suitsimaan omaa kulutustaan esimerkiksi liikkumalla autoilun sijaan kävellen ja pyöräillen. Samalla hän kokee ristiriitaisena arjen pienten ympäristöystävällisten valintojen korostamisen, kun työn kautta syntyy väistämättä suuria päästöjä.

Suomen Olympiakomitea perustelee huippu-urheilun yhteiskunnallista merkitystä muun muassa esikuvien ja liikuntaan kannustamisen kautta. 

Hyötyliikunnalla leuhkiminen voisi olla tervetullut ilmiö urheilupiireissä. Toistaiseksi hiihtäjien Instagram-tileillä esiintyy enemmän autofirmojen kanssa toteutettuja yhteistyöjulkaisuja.  

Lepistö näkee kuitenkin yksilöiden esimerkin voimaa merkittävämpänä kattojärjestöjen vaikutusmahdollisuudet. Esimerkiksi kansainvälistä kilpailukalenteria säätämällä pystyttäisiin vähentää matkustamista huomattavasti. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että kilpailuja käytäisiin lähialueella useampi viikko, ja sitten matkustettaisiin seuraavalle. 

”Nyt mennään paikasta toiseen melkein joka viikonloppu, niin se on vähän turhaa.”

Kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n varapuheenjohtaja Martti Uusitalo kertoo marraskuussa Levillä järjestetyssä Aurora-tulevaisuustapahtumassa, että FIS:n päästöistä 60–70 prosenttia syntyy matkustamisesta. 

Lepistön mielestä keskustelusta unohtuu usein mittasuhteet ja lajin parissa esiintyy myös viherpesua. Hän nostaa esiin FIS:n päätöksen, joka kieltää kaikki fluorivoiteet ensi kaudesta lähtien. 

Päätöksen taustalla vaikuttaa EU:n kemikaaliviranomaisen heinäkuussa 2020 voimaan tullut määräys, joka kieltää tiettyjen fluoriyhdisteiden valmistuksen ja markkinoille saattamisen. Lähtökohtana on ehkäistä fluorin mahdollisesti haitallisia vaikutuksia terveyteen ja ympäristöön. 

Vuodesta 1988 lähtien tiettävästi vain kerran maastohiihdon arvokisamitali on hiihdetty ilman fluoria. Korvaavien voiteiden ympäristöystävällisyydestä ei kuitenkaan ole vielä tietoa, eikä fluorin käyttöä ole helppo valvoa. 

”Ja sitten lähtökohta siihen kaikilla on, miten sitä voidaan kiertää ja miten sitä voidaan huijata, sitä konetta. Ei toi niin kun terveellä pohjalla toi homma oo.”

Talviurheiluun liittyvästä viherpesusta on viime aikoina kohistu, kun Elokapina järjesti mielenilmauksen Suomen Urheilumuseosäätiön alaisena toimivalla TAHTO-museolla. Aktivistit kritisoivat uuteen ilmastoaiheiseen näyttelyyn liittyvää sponsoriyhteistyötä, joka on solmittu fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan energiayhtiö St1 Oy:n kanssa. Vuoden 2001 Lahden doping-skandaalista lähtien yhtiö on toiminut myös maastohiihtomaajoukkueen pääyhteistyökumppanina.

 

Hippo-hiihtojen taso oli 2000-luvun alun Valkealassa käsittämättömän kova. Erityisesti kahdensadan metrin matkalla. 

”Siel oli yks pieni mutka. Mä kaaduin siihen, olin kahdestoista ja hävisin ihan hirveesti kärkeen. En ymmärrä, miten se kärki pysty menee niin kovaa”, Lepistö muistelee. 

Joku olisi saattanut moisesta vastoinkäymisestä lannistua, mutta Lepistölle kävi päinvastoin. Lapsen mieleen syttynyt kipinä sekä lajista innostuneet vanhemmat veivät seuraharjoituksiin, joissa hiihto oli ennen kaikkea hauskaa leikkiä.  

Parikymmentä vuotta myöhemmin ladulla näyttää olevan edelleen hauskaa. Lepistö hymyilee tv-kuvissa harvinaisen paljon suomalaiseksi hiihtäjäksi. Tärkeimmät urheilumuistot liittyvät Lepistön mukaan ystävien kanssa jaettuihin hetkiin, eikä hän edes mainitse uralla saavutettuja lukuisia SM-mitaleita tai nuorten MM-pronssia.

Vuosien kokemuksesta huolimatta Lepistö paljastaa kuitenkin edelleen jännittävänsä kilpailuja. 

”Sitten kun ei enää jännitä, niin sit on ehkä aika jollekin muulle”, hän pohtii.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *