Teksti Alina Viranto
Kuvitus Sari Koukku

Ilmastonmuutoksen seurauksena menetämme jatkuvasti tuttuja asioita. Kotiseudun menettäminen aiheuttaa vierauden tunteita kotonakin.

 

Seison loskassa sateen kastellessa toppatakkini, enkä ole tunnistaa tätä tammikuuksi. Mikään Rovaniemen tammikuu ei ole aikaisemmin tuntunut vesisateelta kasvoillani.

Monenlaisia muutoksia tapahtuu ympärilläni jatkuvasti ja muutosten vauhti tuntuu toisinaan hengästyttävältä. En ole pysyä perässä kun lumiset talvet katoavat, vuodenajat vaihtuvat, ihmissuhteet menettävät alun ajan viattomuutensa, tutut kulmat ja metsät muuttuvat. Puiden latvat ovat jo korkeammalla kuin lapsuudessani, tai sitten puut ovat jo poissa, ja minun on hankala muistaa miltä ne näyttivät. Ystäväni kasvavat uusiksi versioikseen, enkä ole aina tunnistaa itseänikään. Vanhat rakennukset puretaan ja niiden mukana häviää muistojeni fyysinen koti.

Vain valokuvilla ja sanoilla pystyn pitämään muistot vielä hetken aikaa itselläni, mutta nekin ovat vain hetkien kapeita kuvauksia. Muistin apuvälineinä toimivat konkreettiset aineelliset asiat, kuten maisemat ja rakennettu ympäristö, kuin myös aistikokemukset: hajut, maut ja äänet.

Muutosten mukana häviää se, mihin vähäiset ja hatarat muistoni ovat tarrautuneet, ja tunnen oloni vieraantuneeksi omasta menneisyydestäni ja ympäristöstäni. Muutokset tapahtuvat minusta riippumatta, eikä minulta kysytä mielipidettä niihin. Yksilönä minun on mahdotonta kontrolloida esimerkiksi ilmaston lämpeämisen kaltaisia muutoksia, jotka tapahtuvat vääjäämättä ja minusta riippumatta.

 

Muutosten myötä menetämme jatkuvasti jotain tuttua. Tilalle tulee jotain uutta ja vierasta. Muutos tarkoittaa epävarmuutta, koska on luotava uusia tapoja elää muuttuneessa ympäristössä, jossa on menetetty jotain tuttu, joka on asettanut raameja elämälle. On opittava elämään uudelleen maailmassa, jossa on menetetty jotakin, oli se sitten elinkeino, intohimo, ympäristö, maisema tai läheinen ihminen.

Kuinka lohdulliselta tuntuu se, että jotkut asiat pysyvät muuttumattomina. Jopa kurjuuden säilyminen ennallaan voi tuntua lohdulliselta, staattisen turvalliselta. Talossa, jossa kasvoin, päivät ja viikot taapertavat aivan samoin kuin ennenkin, kevät tulee taas kerran ja pikkulinnut laulavat pihalla samalla lailla kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Staattinen muuttumattomuus on ottanut omakseen niin pikkulinnut kuin ihmisetkin, ja muuttumattomuus on omanlaisensa turvallinen vankila.

Tavallaan asioiden pysyminen ennallaan on surullista seurattavaa, mutta on siinä jotain lohdullistakin, että maailman kiihdyttäessä vauhtiaan, minä pelkääjän paikalla, voin silti halutessani käydä jossain, missä kaikki on aivan yhtä kurjasti kuin aiemminkin. Jossain on jotain mikä ei muutu, eikä minun tarvitse menettää mitään.

Sosiologi Rebecca Elliott tarkastelee ilmastonmuutosta erilaisten asioiden menettämisenä, mutta tunnistaa menettämisen ja muutoksen useat eri puolet, sen herättämän surun sekä samaan aikaan mahdollisuuden johonkin parempaan. Menettäminen on ristiriitaista. Toisten asioiden kadotessa jotkut pysyvät ennallaan. Elliottin mukaan ilmastonmuutos tarkoittaa erilaisia menettämisen muotoja: materiaalien, politiikan, tiedon ja käytäntöjen menettämistä. Esimerkiksi tiedon menettämisen keskellä on pohdittava sitä, pärjääkö enää tutuilla tiedoilla, taidoilla ja käytänteillä, jos käsityksiä todellisuudesta haastetaan niin, etteivät aiemmat käsitykset eivät enää päde.

 

 

Ihminen on kahlittu ilmastonmuutokseen ja sen seurauksiin. Ilmastonmuutos haastaa niin ajatusta ihmisen kaikkivoipaisuudesta kuin myös näkökulmaa ihmisestä muusta luonnosta erillisenä toimijana. Ihminen on tähän mennessä sopeutunut luonnon muutoksiin ja itse aiheuttamiinsa ilmastonmuutoksen prosesseihin, yrittämällä valjastaa luonnon käyttöönsä yhä tehokkaammin, mutta näyttäisi siltä, että nyt on kaivettava nöyrempi ja kunnioittavampi asenne luontoa kohtaan.

Ilmastonmuutosta tarkasteltaessa dominoiva näkökulma on ollut kestävyysajattelu. Ilmastonmuutosta on pyritty hillitsemään hakemalla kestäviä ratkaisuja, mutta menettämisen sosiologia tarkastelee muutosta pohtien sitä, mitkä asiat väistämättä katoavat, minkä asioiden kustannuksella ja mitkä uudet asiat tulevat tilalle. Muutosten herättämät yhteisölliset tunteet on otettava huomioon ja tuttuuden menettäminen voi joissain tapauksissa olla traumaattista.

Vierauden kokemus kotona, tutuissa metsissä ja tutuilla tuntureilla tuntuu hetkittäin lamaannuttavalta. Istuudun kannolle ja katson, kun ympäriltä kaadetaan puut ja vesi sataa tammikuussakin. En ole tämän tapahtuman subjekti. Olen oikeastaan vain ulkopuolinen, passiivinen tarkkailija.

Tarkkaillessa ja tunnistaessa omia tunteitani olen ymmärtänyt niiden kertovan jotain tärkeää. Suru, lamaantuminen ja passiivisuus kertovat siitä, että olen menettänyt jotain arvokasta. Minun maailmankuvassani elämä on pienten oivallusten ja oppien värittämä ja tahdittama aikajana, jossa yritän ymmärtää maailmaa ja sitä, mikä siinä on merkityksellistä.

 

Vaikka suru tuntuu kurjalta henkisesti ja fyysisesti, se auttaa tunnistamaan minulle tärkeitä arvoja. Myös Elliott kirjoittaa siitä, kuinka ilmastonmuutos seurauksineen ja uhkineen voi auttaa ihmistä ymmärtämään niiden asioiden arvoa, jotka ovat uhattuna. Kun saa hieman kiinni siitä, mitkä asiat elämässä ovat arvokkaita, syntyy halu puolustaa niitä. Menettäessä jotain tutusta maailmasta, tilalle tulee uudenlaisia käytäntöjä, maisemia, ihmisiä, aineksia. Se voi tuntua yhtä hallitsemattomalta kuin tuttujen asioiden menettämisen tahti.

En menetä näitä asioita yksin, vaan menetämme tuttuja asioita yhteisönä. Elliottin mukaan menettäminen voi vahingoittaa niin kollektiivista kuin yksilöllistä identiteettiä, ihmisten välisiä suhteita ja verkostoja. Kiinnittyminen ja kiintyminen ympäristöön ja paikkoihin on samaan aikaan henkilökohtaista sekä yhteisöllistä. Ympäristöfilosofi Glenn Albrechtin käsite “solastalgia” kuvaakin “koti-ikävää kotona ollessaan”, liittyen menetettyihin ympäristöihin.

Sitä kun kotia ei ole tunnistaa kodikseen.

Mikäli tietää, minkä merkityksellisten asioiden toivoo säilyvän, voi yrittää vaikuttaa siihen millaiseksi tulevaisuus muovautuu. Aina panoksensa tuloksia ei havaitse heti, eikä toivotussa muodossa, mutta ehkä itsensä kanssa on helpompi olla, kun tietää yrittäneensä, olleensa subjekti, eikä tämän tapahtuman ulkopuolinen, passiivinen tarkkailija. En usko, että voin pysäyttää tammikuista vesisadetta, mutta tieto siitä, että olen käyttänyt minulle kansalaisena tarjottuja vaikutusmahdollisuuksia, kuten äänioikeutta, antaa edes hetken rauhan.

Voinko olla onnellinen silloin kun tammikuussa ei enää sada lunta, vaan vettä?

 

 

Esseessä on käytetty lähteenä Rebecca Elliottin artikkelia “The Sociology of Climate Change as a Sociology of Loss” (2018).