Teksti Lotta Lautala
Kuvat Juuso Sievänen

Talouskeskustelu on polarisoitunut ja vain harvojen ääni kuuluu julkisessa keskustelussa, sanoo tutkija Janne Autto.

 

Toimittamassasi kirjassa Talouskuri tuli Suomeen käsittelette talouskurina tunnettua talouspoliittista oppia ja sen saapumista Suomeen 2010-luvulla.  Mitä talouskuri oikeastaan on?

Se on paitsi talouspoliittinen oppi, mutta lisäksi kamppailua tulevaisuudesta. Kirjan yhtenä tarkoituksena on purkaa kapeaa käsitystä talouskurista vain talouspolitiikkana ja tuoda esiin sen erilaisia ulottuvuuksia. Kyse on laajemmin yhteiskuntapolitiikasta ja siitä, millaista yhteiskuntaa rakennamme. 

Talous- ja finanssipolitiikka vaikuttaa esimerkiksi suoraan siihen, miten paljon eläkeläisillä on rahaa elämiseen. Se, mikä keskustelusta usein unohtuu, on eletty ja koettu todellisuus. Kirjassa haluamme tehdä näkyväksi eron talouskurin aikakaudella elämisen ja talouskurin kanssa arjessa selviytymisen välillä. 

 

Talouskuria on kritisoitu laajasti ja esimerkiksi tutkija Mark Blyth on kutsunut sitä vaaralliseksi opiksi. Miksi?

Blyth näkee opin ennen kaikkea vaarallisena sen takia, että vaikka tutkimukset puhuvat talouskuria vastaan, niin silti usko siihen on vahva. Opista tekee vaarallisen myös sosiaaliset seuraukset, jotka kohdistuvat jo valmiiksi heikommassa asemassa oleviin. 

Suomessakin 2010-luvulla poliitikot myönsivät, että talouskuritoimet olivat epäreiluja ja kipeitä, mutta näkivät, että oikeudenmukaisuus on uhrattava talouden pelastamiseksi. 

Toimiin liittyy lisäksi seurauksia, mitä ei äkkiseltään tule ajatelleeksi, kuten luottamuksen heikkeneminen valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan. Esimerkiksi 2010-luvulla talouskuri vahvisti väestöryhmien välisiä vastakkainasetteluja ja jännitteitä yhteiskunnassa. 

 

Kritiikistä huolimatta talouskuritoimille saatiin 2010-luvulla laaja hyväksyntä. Mistä se johtuu?

Toimet onnistuttiin perustelemaan vakuuttavasti pakon sekä vaihtoehdottomuuden kautta, ja talouskuri sai melkein itsestään selvän aseman. Oikeuttamisen välineenä käytettiin myös yksinkertaisia ja harhaanjohtavia rinnastuksia, kuten valtiontalouden vertaamista kotitalouteen, mikä kätkee julkisen talouden monimutkaiset syy-seuraussuhteet. 

Ajattelen myös, että hyväksyntään vaikutti Suomen poliittinen historia ja meille tyypillinen menokuriajattelu, johon sisältyy ajatus säästämisestä ja pelko velasta. Historiallisesti emme myöskään ole koskaan ollut perinteinen keynesiläinen elvytysvaltio. Toki Suomessakin on elvytetty, mutta siinä on ollut mukana ajatus, että elvytysraha pitää säästää jostain muusta. 

 

Jos mietitään Marinin vasemmistohallitusta, niin onko suunta muuttunut? 

Jossain määrin suunta on kääntynyt, mutta ei ehkä niin radikaalisti. Koronapandemian myötä kaikki rikkaat maat ovat velkaantuneet voimakkaasti, mikä on ollut talouskurille takaisku. Samalla on hyväksytty, että valtion pitää ottaa vahva talouspoliittinen rooli. Christer Lindholm käsittelee kirjassa, miten ajatus siitä, että julkisen sektorin taloutta voisi hoitaa samalla tavalla kuin yksityisen yrityksen taloutta on myös kokenut takaiskun. 

Jos vertaamme kahta edellistä hallitusta, niin muutosta on tapahtunut siinä, miten hyvinvointivaltio toimii eriarvoisuuksien tasaajana. Sipilän hallituksen aikana tasa-arvouudistuksilla piti olla taloutta palvelevia seurauksia eli niillä ei saanut olla negatiivisia kustannusvaikutuksia. Marinin hallituksen aikana tällaista hintalappua ei ole ollut, vaan tasa-arvon lisääminen on otettu arvokkaaksi päämääräksi itsessään. 

 

Kirjassa kritisoitte talouskeskustelun kapeutta. Kuka Suomessa pääsee ääneen talouspoliittisista kysymyksistä keskusteltaessa? 

Erityisesti 2010-luvulla kiinnitin huomiota siihen, miten äänessä olivat pääasiassa pankkien ekonomistit. Viime aikoina julkisuudessa on alettu kritisoida sitä, että toimittajat haastattelevat ekonomisteja yleisasiantuntijoina myös kysymyksissä, joissa he eivät ole parhaita asiantuntijoita. Kritiikin mukaan esimerkiksi sosiaalipolitiikan toimivuutta koskevissa kysymyksessä olisi parempi kääntyä sosiaalipolitiikan tutkijoiden puoleen. Jos leikkaukset puolestaan vaikuttavat ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön, niin tällöin voisi haastatella luonnontieteilijöitä. 

Keskeiset poliittiset toimijat niin kansallisella kuin Euroopan Unionin tasolla ovat myös niitä, joiden ääni valuu aika suoraan uutisointiin. 

 

Vaalien alla valtiovarainministeriö on jälleen julkaissut raportteja ja linjannut muun muassa miljardien sopeuttamistarpeesta. Millaista valtaa ministeriö mielestäsi käyttää?

Valtiovarainministeriö aika vahvasti ohjaa keskustelua, ja se on mielenkiintoista, kenen laariin ne sitten ohjaavat niitä ääniä – jos ohjaavat. Viranhaltijat nähdään demokratioissa vakautta ylläpitävänä ja tasapainoittavana voimana, mutta kyllä ne myös valtaa käyttävät.

Puhe keskittyy leikkauksiin, mutta aina kun puhutaan valtion menoista, niin puhutaan myös valtion tuloista. Eivät ne ole irrallisia juttuja toisistaan. 

On siis hyvä huomioida menojen lisäksi se, miten puolueet haluavat kohdistaa tulot ja mistä he eivät ole valmiita leikkaamaan. Leikkausten ohella kaikki puolueet ovat nimittäin myös lisäämässä valtion menoja tai leikkaamassa valtion tuloja.

 

Pitääkö olla huolissaan, että valtiolla on velkaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin? 

Varmaan pitäisi olla. Juuri joku ekonomisti sanoi televisiossa, että eihän siitä isosta velasta kauheasti ole hyötyä. Mutta mielestäni pitää nähdä se, että velalla myös tehdään jotain. Lisäksi pitää nähdä se, että olemme mukana rahaliitossa, eli se kuinka huonossa jamassa ollaan, on hyvä suhteuttaa muihin maihin.

Myös se vaikuttaa, miten asioita mitataan. Jos puhumme nettovelasta niin, että myös valtion omaisuus lasketaan mukaan, niin silloin Suomi on yksi maailman rikkaimmista valtioista.

 

Jälleen tuntuu, ettei tulevalla hallituksella ole muita vaihtoehtoja kuin leikata. Saammeko sanoa “tervetuloa takaisin talouskuri”?

Pahalta näyttää. Aika lailla samalta tuntuu kuin vuonna 2015. Taloustieteilijät ovat esittäneet, että kun tulee hyviä aikoja, niin silloin velkaa leikataan. Mutta onko tässä nyt tulevaisuususkolle tapahtunut jotain? Eli ei ehkä nähdäkään, että niitä hyviä aikoja olisi tulossa.

 

Kirjassanne esitätte, että “kun talouskuripoliitiikasta tulee talouskuriajattelun mukaisesti pääasiassa säästämistä rapautuu myös talouspoliittinen mielikuvitus, jota kaivattaisiin ekologisen jälleenrakentamisen toteuttamisessa enemmän kuin koskaan”. Eli levy pitäisi kääntää uuteen asentoon, miten tässä onnistutaan? 

Parlamentaarisen politiikan osalta pitäisi pyrkiä luomaan pidemmän aikavälin tavoitteita ja ohjelmia. Vaalikauden pituiset ohjelmat ovat selvästi riskaabelia.

Median tulisi tuoda esiin sellaisiakin näkemyksiä, jotka poikkeavat valtavirrasta ja totutuista ajattelutavoista, vaikka nämä voisivat tuntua epäuskottavilta juuri niiden poikkeavuuden takia. Mikäli näin ei tehdä, orastavat talouspoliittiset mielikuvitukset eivät pääse haastamaan hallitsevan aseman saanutta talouspoliittista ajattelua. Lisäksi toimittajien tulisi tarkastella poliitikkojen ja viranhaltijoiden tarjoamia tulkintoja kriittisesti. Tämä tietenkin edellyttää, että toimittajilla olisi työnsä puitteissa riittävästi aikaa tällaiseen. 

Tutkimusmaailman kannalta puolestaan näen tärkeänä sen, että tutkimusta julkaistaan myös suomeksi. Näin tutkijoiden taloutta koskeva tieto tavoittaisi paremmin suomalaiset päätöksentekijät, toimittajat ja kansalaiset.  

 

Onko talouspoliittinen mielikuvituksemme rappeutunut?

Kyllä näin voisi sanoa. Onhan se ainakin rajoittunut. Ehkä kriisitilanteissa se rajoittuu vielä entistä enemmän. 

Uusliberalismi on 1970-luvulta lähtien kasvattanut hegemonista asemaansa, ja talouden näkeminen muuten kuin markkinoiden ehdoilla voi olla vaikeaa.

Kirjassa minun ja Jukka Törrösen kirjoittamassa artikkelissa tuodaan esiin, miten ajattelu on myös polarisoitunut. On uusliberalismivetoinen näkemys vastaan hyvinvointivaltioajattelu. Tästä pitäisi päästä eteenpäin. Myös hyvinvointivaltio on rakentunut erilaisen maailmaan aikaan, joten sitäkin koskevan ajattelun tulisi uudistua. 

 

Olet tutkinut myös hyvinvointivaltiota. Mitä talouskuri tarkoittaa hyvinvointivaltion tulevaisuudelle? 

Talouskuri on ehkä suurin haaste hyvinvointivaltiolle tällä hetkellä. 

Jos ajatellaan hyvinvointivaltiota klassisen määritelmän mukaan eli valtiolla on keskeinen rooli kansalaisten hyvinvoinnin turvaamisessa, niin sen osalta ei kuitenkaan mielestäni kauhean hyvältä näytä. Puheet velkavaaleista ja leikkauksista tahtoo yleensä kohdistua niihin, joilla ei välttämättä ole kovin mukavaa elämää tälläkään hetkellä. 

Hyvinvointivaltiotutkimuksessa polkuriippuvuudeksi kutsuttu ilmiö kuitenkin toisaalta suojaa radikaaleilta hypyiltä hyvinvointipolitiikassa: poliitikkojen on vaikea oikeuttaa nopeaa siirtymää totutusta linjasta kokonaan toiseen menettämättä kannatustaan. Mielestäni talouskuria tarkastellessa on tärkeää katsoa, millaista hyvinvointivaltiopolitiikka on ollut ennen nyt ehdotettuja leikkauksia. Näin voidaan ymmärtää, onko kyse yksittäisestä muutoksesta vai laajemmasta ja pidemmän aikavälin suunnanmuutoksesta.

 

Mistä meidän pitäisi puhua enemmän kun puhumme taloudesta?

Talouskasvun aikaansaamisen ohella tulisi puhua siitä, miten kasvun voitot jaetaan, mutta myös siitä, onko meillä varaa kasvavaan talouteen. Ja jos ei ole, niin mitä se tarkoittaa? Samalla tulisi puhua siitä, miten vihreä siirtymä tehdään sosiaalisesti oikeudenmukaisesti – se ei ole kovin helppo poliittinen projekti. 

 

 

Janne Autto on sosiologian apulaisprofessori ja tutkija Lapin yliopistossa. Hänen toimittamansa kirja Talouskuri tuli Suomeen (Vastapaino) ilmestyy maaliskuussa.