Olemme alistaneet luonnon tarpeidemme palvelijaksi ja nyt tarvitsemme askeleen taaksepäin
Teksti Saana Kääriäinen
Kuvitus Josefina Yrjölä
Yhteiskuntamme kohtaa jatkuvasti enemmän ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen rajallisuuden tuomia haasteita. Vaikka yritykset kestävyysstrategioineen ja yksilöt vihreine valintoineen ovat pyrkineet vastaamaan näihin haasteisiin, kytkeytyvät ratkaisut edelleen vahvasti kuluttamiseen.
Ilmaston lämpeneminen ja luonnonvarojen rajallisuus näkyvät jo selkeästi jokaisen suomalaisen arjessa. Kotiemme pihoilla tai niiden läheisyydessä sijaitsevat kierrätysastiat kehottavat meitä lajittelemaan jätteemme, jotta kulutettuja luonnonvaroja voitaisiin uusiokäyttää mahdollisimman tehokkaasti. Kauppojen kassoilla sekä hedelmä- ja vihannesosastoilla on muovipussien lisäksi tarjolla myös biohajoavia pusseja ja paperisäkkejä Tietoisuus kasvisruokavalion positiivisista vaikutuksista hiilijalanjäljen pienentämiseen kasvaa jatkuvasti ja kauppojen hyllyvalikoima muokkautuu tämän tietoisuuden ja kiinnostuksen mukaan. Lomamatkaa varatessa yhä useampi joutuu ajattelemaan matkansa kustannuksia ympäristölle, kun lentoyhtiöt muistuttavat hiilijalanjäljen kompensaatiomahdollisuudesta lisämaksua vastaan. Kotimaanmatkailu ja ekoturismi ovat nyt kasvavia trendejä.
Yritykset eivät kilpaile enää ainoastaan edullisimman hinnan kanssa, vaan kilpailuun on astunut mukaan laadukkuuden, kestävyyden, ja ympäristöystävällisyyden trendit. Vaikka kehitys on tietenkin ilmaston lämpenemisen ja luonnonvarojen rajallisuuden kannalta positiivinen, se kytkeytyy edelleen vahvasti kuluttamiseen. Siirtymä kohti kestävämpää yhteiskuntaa on uhka yritysten kulutukseen perustuvalle menestykselle ja vaatii myös meiltä kuluttajilta uhrauksia niiden mukavuuksien suhteen, joita pidämme jo itsestäänselvyyksinä.
William ja Mapes-Martin kertovat artikkelissaan, että asiaan havahtuminen on saanut yritykset investoimaan epäilysten herättämiseen ilmastonlämpenemisen tieteellisestä totuudesta. Myös poliitikot, muun muassa Yhdysvaltojen edellinen presidentti Donald Trump, käyttävät samoja keinoja vedotessaan kansaan. Koska mukavuuksien karsiminen tuntuu epämielekkäältä, ilmastonmuutoksen todellisuus kiistetään ylikulutuksen ja talouskasvun turvaamiseksi.
Näiden saatesanojen perusteella on selvää, että nyky-yhteiskuntaamme leimaa vahvasti lisääntyvä tietoisuus luonnonvarojen rajallisuudesta. Tietoisuuden lisääntyminen heijastuu politiikkaan ja päätöksentekoon ympäristöpoliittisena keskusteluna, jonka määrässä ja laadussa on kuitenkin aikakausikohtaisia eroja. Aidosti kestävän yhteiskunnan rakentaminen vaatisi asenteiden muutoksen ja ympäristön huomioon ottamisen jokaisessa keskustelussa, päätöksenteossa ja tavoitteessa.
Koska mukavuuksien karsiminen tuntuu epämielekkäältä, ilmastonmuutoksen todellisuus kiistetään ylikulutuksen ja talouskasvun turvaamiseksi.
1600-luvun Englannissa vaikuttanut filosofi John Locke näki ihmisen moraalisesti luonnon yläpuolella. Hän kirjoitti tutkielmassaan Second Treatise of Civil Government (1690), että kaikki mitä maa päällään kantaa, oli annettu ihmiselle hänen olemassaolonsa tueksi ja mukavuuksiksi.
Ei voida kuitenkaan suoraan väittää, että Locke olisi kannattanut nykyisen kaltaista luonnonvarojen rajatonta käyttöä. Jos otamme huomioon hänen esittämät ehdot, huomaamme, että noudatamme Locken teoriaa vain siltä osin, mikä sopii itsellemme parhaiten. Näiden ehtojen ylenkatsominen onkin johtanut meidät nykyisen kaltaiseen tilanteeseen, jossa meitä uhkaa ilmaston jatkuva lämpeneminen ja luonnonvarojen riittämättömyys.
Locke siis esitti teorialleen kaksi keskeistä ehtoa. Hänen mukaan Jumala antoi ihmiselle kaikkea runsaasti, mutta jokaisen osuus tästä yhteisestä omaisuudesta olisi vain sen verran, mitä hän pystyy itse hyödykseen käyttämään ennen sen pilaantumista. Jumala ei siis antanut mitään ihmiselle tuhottavaksi tai pilattavaksi. Toine ehto oli, että yksilön tulee jättää tarpeeksi myös muille.
John Locke ajatteli ihmisen olevan siis luonnon yläpuolella. Hänen mukaan Jumalan luoma maa oli tarkoitettu ihmisen hyödynnettäväksi, joka tekee ihmisestä dominoivan suhteessa luontoon. Tätä ajatusta vahvistaa Locken kirjoitukset siitä, miten maan arvo lisääntyy (ihmisen) sitä työstäessä. Toisin sanoen, maalla ei ole itseisarvoa ilman ihmisen työtä. Sama jäsennys on nähtävissä edelleen nykyisessä yhteiskunnassamme: olemme alistaneet luonnon ja eläimet tarpeidemme palvelijoiksi.
Vaikkei Lockea voidakaan pitää nykyisen kaltaisen ylikulutuksen varsinaisena kannattajana, 1700-luvun geneveläis-ranskalaisen filosofin, Jean-Jacques Rousseaun, ajatukset olivat edeltäjäänsä ympäristöystävällisemmät. Rousseau näki maan arvokkaana jo sellaisenaan ja puhuukin kirjoituksissaan muun muassa maan luonnollisesta hedelmällisyydestä.
Toiseksi hän väittää tällaisen (koskemattoman) hedelmällisen maan tarjoavan suojan ja varaston kaikille eläinlajeille, ei siis vain ihmisille. Rousseau ei näe ihmistä suoranaisesti eläinkunnan yläpuolella vaan heidän vertaisinaan. Ajatusta vahvistaa Rousseaun vetoava kommentti ”You are lost if you forget that the fruits are everyone’s and the earth is no one’s,” jossa hän korostaa näkemystään siitä, ettei maata ole luotu kenenkään omistettavaksi, ja sen anti on yhtä lailla luotu eläimille kuin ihmisille.
Masaki kertoo artikkelissaan, että Rousseau näki ihmisen ja luonnon välisen suhteen hyvin erilaisena kuin Locke. Heidän ajattelunsa primäärinen eroavaisuus on ihmiskeskeisyydessä, antroposentrismissä. Locke näki ihmisen luonnon yläpuolella ja tuottavan maalle sen arvon. Rousseau päinvastoin näki ihmisen ja eläimet tasavertaisessa moraalisessa asemassa, eikä hänen ajatuksissaan maata oltu annettu yksistään ihmisen käyttöön. Häntä onkin pidetty myös nykytulkinnan mukaan radikaalina ympäristönsuojelijana.
Rousseaun tapaa ajatella tulisi hyödyntää nykyisessä ympäristöpoliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Asenteen muutos ihmiskeskeisestä ajattelusta kohti ihmistä osana luontoa voisi saada aikaan kaipaamamme muutoksen luonnonvarojen riittävyyden takaamiseksi ja ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi.
Elon ja Karimäen tutkimuksessa 2021 tuotiin esiin ympäristöteemaisten puheenvuorojen kasvua eduskunnan täysistunnoissa 1960-luvulta 2020-luvulle. Tutkimuksen mukaan ympäristöteemainen puhe on lisääntynyt viimeisen 60 vuoden aikana. Kasvu ei kuitenkaan ole ollut tasaista, vaan siinä on ollut radikaaliakin vaihtelua.
Elon ja Karimäen tekemistä kaavioista on huomattavissa taloussuhdanteiden vaihtelun vaikutukset ympäristöteemaisten puheenvuorojen määrään. Muutos on huomattavissa niin ympäristöpuheen kokonaismäärässä kuin puoluekohtaisessakin kaaviossa. Kaavioissa näkyy selkeä nousu puheenvuorojen määrässä noususuhdanteessa ennen 1990-luvun lamaa sekä ennen vuoden 2008 finanssikriisiä. Samoin puheenvuorojen määrä on laskenut laskusuhdanteessa näiden kriisien jälkimainingeissa ennen taittoa uuteen noususuhdanteeseen.
Jos talouden suhdanteet vaikuttavat eduskunnan ympäristöpoliittiseen keskusteluun, elämme todennäköisesti lähempänä Locken jäsentämää antroposentristä kuin Rousseaun biosentristä tapaa. Ihmiskeskeinen ajattelumme ilmenee siinä, miten ympäristöasiat jäävät taka-alalle talouden suhdanteen kääntyessä laskuun. Toisin sanoen varmistamme ensin oman hyvinvointimme takaamalla talouden noususuhdanteen - ympäristön kustannuksella - ja vasta sen jälkeen voimme keskittyä ympäristön hyvinvointiin. Noususuhdanteessa olemme taas valmiita nostamaan ympäristöasiat keskusteluun.
Luontoa ja ympäristöä ei siis arvosteta samalla tavalla ihmisen kanssa, vaan ihminen nähdään sen yläpuolella, Locken ajatuksia mukaillen. Suomalaisen hiilijalanjälki on moninkertaisesti suurempi, kuin globaalisti kestäväksi arvioitu 2,5 tonnin taso. Vaikka suurin osa tuottamastamme hiilijalanjäljestä koostuu liikkumisesta ja asumisesta, on sanomattakin selvää, että keskiverto suomalainen omistaa ja kuluttaa enemmän kuin tarvitsee ja pystyy hyödykseen käyttämään. Emme ole myöskään onnistuneet täyttämään toista Locken ehtoa siitä, miten muille täytyisi jättää myös tarpeeksi, sillä mikäli kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat saman verran kuin suomalaiset, tarvitsisimme WWF:n mukaan liki neljän maapallon luonnonvarat.
Kysymys kuuluukin, miten siirtymä luonnonvarojen ylikuluttajista vastuullisiksi luonnon kanssaeläjiksi toteutetaan? Jotta riittäviä toimia voitaisiin saada aikaan, tulisi siirtyä Locken kaltaisesta ajattelutavasta enemmän Rousseaun ajatuksia myötäileväksi - siis sopeutua ajatukseen, jossa ihminen on osa luontoa, eikä sen yläpuolella. Tämän kaltainen ajattelu saisi meidät toimimaan myös sen mukaan ja arvottamaan luonnon kanssamme samalle moraalitasolle. Toisin sanoen tarvitsemme siirtymän ihmiskeskeisestä ajattelustamme anti-ihmiskeskeiseen ajatteluun. Kun ihminen nähdään luonnon omistajan sijaan sen kanssaeläjänä, ympäristökeskustelu ei rajoitu vain ”hyville aikakausille,” vaan on osana jokaista poliittista keskustelua ja päätöksentekoa, ajasta ja paikasta riippumatta. Muutos vaatii työtä sekä vahvoja ja rohkeita linjauksia poliitikoilta, mutta myös kansalaisten tahtotilaa muutoksesta ja valmiutta luopua totutuista mukavuuksista.
Esseessä on käytetty seuraavia lähteitä:
Elo, Kimmo; Kairamäki, Jenni: Luonnonsuojelusta ilmastopolitiikkaa: Ympäristöpoliittisen puhunnan muutos eduskuntakeskusteluissa 1960–2020. (2021).
kestavakehitys.fi: Suomalaisten kulutuksen hiilijalanjälki on pysynyt liian suurena (13.1.2022).
Locke, John: Second Treatise of Civil Government (1690).
Masaki, Erika K.: Locked into the anthropocene? Examining the environmental ethics of John Locke and Jean-Jacques Rousseau (2021).
William, David L.; Brad Mapes-Martins: What Rousseau can tell us about the challenges facing Climate March (2014).