Ihana, kamala kotiyliopisto

Teksti Alina Viranto
Kuvitus Alexander Pentinpuro

Syksy vuodenaikana tuntuu monille opiskelijoille tarkoittavan eräänlaista uutta vuotta, sillä usein syksy tuo mukanaan uusia alkuja. Mitä tehdä opintoihin paluuseen tai niiden aloittamiseen liittyville ristiriitaisille tunteille, kun rollolove ja rolloankeus vuorottelevat?

Istun tuttuakin tutummassa Petrossa, eli Petronellassa, ja katselen uskomattoman pitkää hämähäkin luomaa nauhaa. Kesäloma uinuu tässä rakennuksessa. Yliopisto-opettajat eivät vastaa sähköpostiviesteihin, ja kaukaiselta tuntuvat ne arki-iltapäivät, jolloin Petro kaikuu haarukoiden ja lautasten toisiinsa kolahtelua ja opiskelijoiden kohtaamisia. Muutamat ystävistäni vielä pakottavat itsensä akateemiseen sprinttispurttiin saadakseen lukuisat puuttuvat nopat kasaan, ennen kuin lukuvuosi vaihtuu toiseen ja Kelakarhu iskee.
Itse olen lomalla, mutta tulevaisuusorientoitunut mieleni tietää, että kesä loppuu ja syksy vyöryy tilalle. Opiskeluarki tulvahtaa syksyn mukana lomani päälle. Ajatukset uudesta lukuvuodesta ovat ristiriitaiset, sillä siitä huolimatta, että olen viihtynyt tässä kotiyliopistossani kohtalaisen hyvin, kaipasin tälle syksylle jotain raikasta uutta alkua. Se taitaa olla ensi vuoden asia, koska näyttää siltä, että alkava lukuvuosi menee vielä nykyisten opintojeni loppuunpakkaamisessa.

Valtaosa alani opiskelijoista lähtee kanditutkinnon suoritettuaan tästä kaupungista tavalla tai
toisella ja usein melko
iloisin mielin.

Ajatus siitä, että tarvitsisi aloittaa enää vain yksi syksy tässä paikassa, tuo helpotuksen tunnetta. Myös monet ystäväni haaveilevat maisemanvaihdosta ja se saa minut miettimään joukkopaon syytä. Valtaosa alani opiskelijoista lähtee kanditutkinnon suoritettuaan tästä kaupungista tavalla tai toisella, ja usein melko iloisin mielin. Samaan aikaan kun Lapin yliopisto ja Rovaniemi voivat tuntua kodikkaan kompakteilta, rennoilta ja kotikutoisilta, tiiviiltä ja eläväisiltä, rinnalla elää myös toinen tarina.
Tarina henkisesti ahtaasta, nopeasti kalutusta, ajoittain sammuvasta ja vain turisteille tehdystä kaupungista. Tuntuu, että kulttuurielämä tukahdutetaan tahallisesti, kun keikkapaikka toisensa jälkeen sulkeutuu ja opiskelijaelämä toistaa sitä samaa tunkkaista, humalahakuista kaavaa: Kansasta Mooniin. Ihmiskontaktia kaipaavana opiskelijana toivon syksyn gradusemmassani olevan enemmän kuin pari kolme opiskelijaa. Ahkerasti mainostettu vapaa sivuaineoikeus kuulostaa hienolta, mutta jos sivuainetarjonnan tarkastettuaan toteaa sieltä löytyvän kaksi kiinnostavaa kurssia, jotka paljastuvat itsenäisiksi kirjatenteiksi ja unohtuvat siksi hopsin perimmäisiin nurkkiin, ei tämä pieni laitos jaksa loputtomiin innostaa ja sykähdyttää.

Rovaniemi, jonka kadut olen nimennyt niiden asukkaiden mukaan ja jonka kulmat muistan ulkoa nopeasta purku- ja rakennustahdista huolimatta.

Tämä ihana, kamala Lapin yliopisto, jossa on turvallista ja kotoisaa, jossa ovista sisään astuessaan on oltava valmis loputtomaan moikkailuun ja small talkiin. Tämä ihana, kamala Rovaniemi, jossa törmään saman illan aikana viisi kertaa samaan tuttuun. Rovaniemi, jonka kadut olen nimennyt niiden asukkaiden mukaan ja jonka kulmat muistan ulkoa nopeasta purku- ja rakennustahdista huolimatta.
Uskon, että moni kanssaopiskelija pystyy samaistumaan ristiriitaisiin tunteisiini Lapin yliopistoa kohtaan. Minulle kotiyliopisto on ollut paikka luoda tärkeitä ihmissuhteita, oppia tästä monimutkaisesta maailmasta vähän lisää ja paikka varttua aikuiseksi. Uskon, että ihmissuhteissa kiintymystä luo osittain se aika, joka yhdessä vietetään, ja tässä kotiyliopistossa on ehkä sama juttu. Kiintymystä on ehtinyt kerrostua, sillä maiharini tuntevat tämän yliopiston lattiat jo melko hyvin, ja mieleni ja jalkani ovat täällä kuin kotonaan. Petrosta on tullut minulle ja ystävilleni jo niin kodinomainen ja tuttu, että nauramme liiallistakin rentouttamme tässä paikassa. Täällä on jo niin tuttua, että kohta asetumme kodiksi ja nukumme täällä päikkäreitä.

Moni vanha opiskelija astuu alkusyksynä yliopiston ovista sisään ja aistii tuttuuden kuin lämpöisen tuulenvireen. Ehkä opiskeluahdistus asettuu hartioille siinä samalla, mutta mieltä lämmittää nähdä opiskelukavereita ja tuskailla uinuvan kesän loppumista yhdessä heidän kanssaan. Moni uusi opiskelija taas astuu alkusyksynä uuteen kotiyliopistoonsa kantaen koulurepussaan monenlaisia tunteita.

Sitä löytää mukavilta vaikuttavia opiskelutovereita ja tarrautuu heihin kuin pelastusrenkaaseen.

Oli ne tunteet minkälaisia tahansa, innostusta tai pelkoa, elämä arkistuu täälläkin. Alussa kaiken uuden määrä ympäröi jatkuvasti, ja haluaisi ehkä tukeutua johonkin tuttuun ja turvalliseen. Sitä löytää mukavilta vaikuttavia opiskelutovereita ja tarrautuu heihin kuin pelastusrenkaaseen. Alkuhuumasta kannattaa nauttia ja huolten mittakaavaa pohtia. Arki kyllä asettuu, stressi laantuu ja sinunkin kenkäsi oppivat kulkemaan täällä.
Jos taas vanhempana opiskelijana syksy Rovaniemellä ei ole ensimmäinen, ja ankeus tahtoo asettua määrittelemään opintoihin paluuta, etsisin itselleni arkeen jotain vierasta, jotain uutta. Oma mieleni kaipaa vierasta ja tuttua aina hieman eri suhteissa, riippuen kulloisestakin elämäntilanteesta. Jos ympärillä on paljon tuttua, haen raikkaita tuulahduksia tekemällä asioita ensi kertaa, käymällä jossain muualla, tutustumalla uusiin ihmisiin. Uuden ympäröimänä saan taas turvan tuntua jostain tutusta: kosketus, lämpimät sanat ja luotettavat ihmissuhteet, joissa on tilaa tunteille ja omalle olemiselle. Turvallisuus tuntuu pehmeältä ja pimeältä pesältä, mielellään sängyltä, sohvalta, kainalolta tai peitolta.
Reissussa esimerkiksi voi olla ihana kokea jotain, joka tuntuu kodilta. Näillä kotikaduilla, joilla nyt pyöräilen, ja jotka tuntuvat niin paljon menneisyydeltä, näillä kotikaduilla puolestaan on ihanaa tuntea jotain vierasta ja nähdä jotain, mitä ei ole ennen nähnyt. Voisiko omaa kotikaupunkia katsoa toisin?
Olen asunut suurimman osan elämästäni Rovaniemellä, toisin kuin useimmat opiskelukavereini ja useimmat täällä Petrossakin syksyllä parveilevista opiskelijoista. Huomaan ulkopaikkakuntalaistenkin opiskelukavereiden kiintyneen tähän kaupunkiin, sivuuttamatta kuitenkaan ajoittaisia turhautumisen tunteita. Käytämme yhdessä käsitettä rollolove, kun koemme jotain syvää kiintymystä tätä pientä, vireää kotikutoista kotikaupunkiamme kohtaan.

Silti yöllä tuijotan kattoa, hengitän ja huokailen haluani päästä pois täältä.

Rollolove ei ole pysyvää tunnetta, vaan lämpimää läikähtelyä, kun pyöräilemme lempikuppilasta toiseen ystävien kesken ja kirkas yöaurinko lämmittää hentoisesti “arktisessa”, kylmässä tuulessa. Läikähdys kestää ehkä päivän tai muutaman, ja katsellessamme kuolleilta näyttäviä katuja, tunnemmejotain päinvastaista. Ehkä sen nimi voisi olla rolloankeus.
Saatan viettää ihanan päivän ihmisten kanssa, jotka tarkoittavat minulle minun Rovaniemeä. Minun luomaa, omaa Rovaniemeäni: itse luomaani elämää, jossa olen luonut myös itse itseni. Silti yöllä tuijotan kattoa, hengitän ja huokailen haluani päästä pois täältä. Pois täältä ahtaudesta, jonka olen jo määritellyt. Pois täältä, missä minua kaivataan kun lähden, ja täältä, missä minulla on jo koti. Ja näin rollolove ja rolloankeus vuorottelevat.
Selailen Facebook-ryhmissä asuntoja jostain kaukaa ja haaveilen uusista aluista. Aina ei kuitenkaan tarvitsisi muuttaa, aloittaa uusia tutkintoja ja luoda itseään uudelleen saadakseen jotain uutta elämäänsä. Tai näin ainakin väitetään.
Jään itse vielä miettimään, mikä on minulle se uusi asia tänä syksynä.