Uutisvirrassa meemien varassa

Teksti ja Kuva Hertta Huovila

Kun Helsingin Suvilahden skeittiparkin purkaminen keväällä nousi julkisuuteen, täyttyi Instagram-syötteeni Mikko Leppilammen naamasta. Leppilampea merkittiin julkaisuihin ja niissä kirottiin rahan perässä kaupunkikulttuuria tuhoavia ukkeleita. Kaikkien tuntema tv-kasvo oli skeittiparkin tontille rakennusluvan saaneen tapahtumakeskusprojektin näkyvä edustushahmo, johon turhautuminen oli meemein helppo suunnata.
Ei siis esimerkiksi kaupunginvaltuuston pölyisiin pöytäkirjoihin ja äänestyksiin, joissa todellinen vastuu skeittipuiston kohtalosta piilotteli. Leppilampimeemit ovat esimerkki meemien kahdesta puolesta: yhtäältä ne auttoivat nostamaan melko marginaalisen, helsinkiläisille tärkeän asian valtakunnallisesti kiinnostavaksi. Toisaalta ne taas ovat esimerkki meemien logiikasta, jossa ilmiöiden todelliset, usein monisyiset taustat ja rakenteet hukkuvat helposti sen alle, mihin on helppo tarttua.
Suomessa meemien vakiintumisen osaksi yhteiskunnallista keskustelua voisi paikantaa jonnekin Juha Sipilän hallituksen ajoille, jolloin naureskeltiin kakkaroille, nyrkkiterveyhdyksille ja “sori siitä” -heitoille.
Nettiympäristössä huumori, faktat ja poliittiset väitteet sekoittuvat postironiasta metaironiaan liukuvaksi sisältösalaatiksi. Seassa pujottelu vaatii erityistä medialukutaitoa ja kriittisen ajattelun valmiuksia.
Kun avaan kaverini lähettämän meemin, yksi suojamuuri on jo läpäisty: tuttu ihminen on hyväksynyt meemin sanoman, joten minunkin on helpompi ottaa se vastaan.
Meemeissä näkyy turhautuminen perinteiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ne tarjoavat houkuttelevan keinon osallistua keskusteluun – osallistua voi kuka vain, sääntöjä ei käytännössä ole ja tarvittaessa kaiken voi heittää ironian piikkiin.
Pilakuvissa on voimaa, sillä ne asettavat vallan uuteen kontekstiin, viestivät moniulotteisesti, mutta samalla yksinkertaisesti, ja paljastavat piileviä rakenteita nauramalla niille päin naamaa. Meemit jatkavat satiirin pitkää perinnettä. Siellä missä valtaa on, on voitava myös nauraa vallalle.
Moni kokee erkaantuneensa perinteisistä medioista, sillä ne eivät tunnu palvelevan omaa viiteryhmää eikä niistä löydy samastumispintaa. Usea kaverini kertoo seuraavansa uutisia vain silloin, kun ne nousevat meemien kautta esiin.

On hienoa, jos ja kun meemit nostavat pintaan yhteiskunnallisia ilmiöitä ja saavat ne sellaiseen muotoon, että hekin kiinnostuvat, jotka eivät yleensä seuraa uutisia. Usein meemit voivat tarjota aidosti arvokkaita oivalluksia ja näkökulmia yhteiskunnallisiin ilmiöihin.
Ne eivät kuitenkaan voi jäädä ainoaksi tiedonlähteeksi.
Meemit perustuvat asioiden kärjistämiseen, yksinkertaistamiseen ja ajatuksenvirtaan. Meemitilin usein nimettömäksi ja kasvottomaksi jäävältä ylläpitäjältä ei voi odottaa sitoutumista journalistisiin ohjeisiin, lähteiden tarkastusta ja kattavaa taustatutkimusta, ja sisältö voi olla jopa täyttä misinformaatiota, jota käytetään propagandan välineenä. Asioihin perehtyminen on raskasta ja voimia vievää, ja omien vinoumien ja näkemysten tietoinen kontrollointi on äärettömän vaikeaa, sillä ympäristö tykittää jatkuvasti viestejä, jotka muokkaavat alitajuisesti omaa ajattelua ja näkemyksiä maailmasta.
Vastuu omien mielipiteiden ja maailmankuvan rakentumisesta on kuitenkin meemien kuluttajalla eli kansalaisella. On passivoivaa jättää meemit ainoaksi tietolähteeksi ja omien mielipiteiden sekä maailmankuvan muovaajaksi.