Teksti Åsa Niemi

Opiskelijat ympäri Suomen valtasivat kouluja mielenosoituksena hallituksen leikkauksia vastaan. Lokakuun alussa mielenosoituksena oltiin vallattu tai oltiin valtaamassa jo 44 koulua. Mielenosoitukset vastustivat opiskelijoiden toimeentuloa koskevia leikkauksia ja kansainvälisten opiskelijoiden asemaa.

Mielenosoitukset alkoivat nopeasti, ja saivat yhtä nopeasti kritiikkiä. Yksi kritiikin kohde on ollut opiskelijoiden toimeentulo. Opiskelu on kuulemma sijoitus tulevaisuuteen, ja näin sen voi rahoittaa lainalla, jota maksaa pois hyväpalkkaisessa työssään myöhemmin. Kaikki eivät kuitenkaan valmistu hyväpalkkaisiin töihin. AMK:eissa ja yliopistoissa on paljon koulutuksia matalapalkka-aloille, ammattikouluista puhumattakaan. Vai tarkoittaako matalapalkka-alan opiskelu siis loputonta palkkakuoppaa, jota syventää vielä kymmenien tuhansien eurojen opintolaina?

Opiskelijoiden tukia koskevissa keskusteluissa opiskelijoita myös painostetaan töihin, jos rahat eivät riitä. Tällä hetkellä jo yli 50 prosenttia kaikista opiskelijoista käy opintojen ohella töissä, ja usein se vaikuttaa sitten negatiivisesti opintoihin ja valmistumiseen. Olen itse tehnyt aina töitä opintojen ohella, mutta kun aloitin työni päätoimittajana, arvosanani tippuivat heti. Kaikkeen ei ole aikaa.

Mielenosoitukset saivat nopeasti myös hyvin puoluepoliittisen maineen, ja niitä sanottiin vasemmistolaisiksi. Mielenosoituksissa nostettiin hallitusta kritisoivia banderolleja ilmaan ja esimerkiksi pääministeri Petteri Orpoa kritisoitiin kovin sanankääntein. Opiskelijoiden etua pitäisi kuitenkin pystyä puolustamaan valitsematta puolta vasemmiston ja oikeiston välillä. Kansalaisten velvollisuus on kritisoida politiikkaa. Asiat pitäisi nähdä asioina, eikä puoluepoliittisina hyökkäyksinä.

Ja asia tässä on se, että opiskelijoita pelottaa.

Opiskelijoiden ajatuksissa ja tämänkin lehden jutuissa, nousee esille pelko omasta tulevaisuudesta ja ihmisten hyvinvoinnista. Sitran vuoden 2023 tulevaisuusbarometrin mukaan nuoret ovat toiveikkaampia tulevaisuuden suhteen kuin muut, mutta heistäkin 19 prosenttia näkee Suomen tulevaisuuden tätä hetkeä huonompana.

Lapin yliopiston valtauksesta kertovassa jutussa “Me emme ole vain numeroita tilastoissa” Susan Niemi haastatteli paikalla olevia opiskelijoita, ja on vaikea olla huomaamatta huolestuneisuutta heidän puheissaan. Erityisesti sosiaalityön opiskelijat pelkäsivät leikkausten vaikutuksia heidän tulevaisuuden työhönsä, sillä köyhyys tutkitusti lisää pahoinvointia ja syrjäytymistä.

Kolumnissaan Kuka pelkää leikkauslistaa? Jenna Nylund kertoo ajatuksistaan hallituksen leikkauksia kohtaan; “Väitetään, että olemme samassa veneessä, mutta näin ei ole. Toiset lipuvat auringonlaskuun jahdissa, toiset vuotavassa soutuveneessä, ja jahdissa olevat vievät vielä soutuveneen airot”. Käsin kosketeltavissa on tunne siitä, että meitä opiskelijoita ja muita vielä huonompiosaisia ei huomioida tai ymmärretä. 

Jutussa Yksin ja koditon Johanna Martikkala kuvailee koskettavasti monelle opiskelijoille tuttuja ajatuksia yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta.

Meillä on paha olla, ja meitä pelottaa tulevaisuus. Miten pärjään seuraavan kuun alkuun? Pitääkö kursseja jättää kesken, että saan lisää vuoroja? Kuinka paljon Kela perii sitten takaisin? Milloin valmistun? Saanko edes sitten oman alani töitä?

Ei siis takerruta puoluepolitiikkaan, vaan osoitetaan yhdessä mieltä ja tuetaan toisiamme.