Palveluksessasi

Teksti Lotta Lautala
Kuvat Elli Alasaari

 

Pääsihteeri Miikka Keräsen mukaan Lapin yliopiston ylioppilaskunta on hiomaton timantti. Hänellä on visioita, ja halua hioa.

 

Rakkaus Lapin yliopiston ylioppilaskuntaa (LYY) kohtaan ei syttynyt ensisilmäyksellä. Pikemminkin suhteen alku oli “vähän jännä”.

Kävi kuitenkin niin, että Miikka Keränen valittiin ylioppilaskunnan pääsihteeriksi vuosi sitten joulukuussa. Jo ennen valintaansa hän ehti hoitaa edeltäjänsä sijaisuutta melkein vuoden ajan. 

Lapin yliopistoon Keränen tuli vuonna 2014 aloittaessaan johtamisen opinnot. Pian hän kuitenkin lähti Tampereelle opiskelemaan kauppatieteitä, mutta palasi Rovaniemelle vuonna 2018. Silloin toteutui Keräsen lapsuuden haave, kun hän pääsi opiskelemaan vaatetussuunnittelua. Samalla taiteiden tiedekunnasta löytyi koti, jota ei Lapin yliopistosta, eikä ylioppilaskunnasta ensimmäisellä kerralla löytynyt.

LYY oli monestakin syystä tuntunut aiemmin etäiseltä. Yksi oli se, että toimistolla työskenteli useampi puolueaktiivi, ja Keränen mielsi toimiston vain tietynlaisten puolueiden paikkana. Vastaavasti Vihreän puolueen aktiivina ja kaupunginvaltuutettuna hän toivoo, ettei joku ajattele toimiston olevan nyt “joku vihreiden paikka”.

Taiteiden tiedekunnassa Keränen pääsi niin sanotusti piireihin. Tutustui ihmisiin ja osallistui muun muassa LYY-Speksiin. Samaan aikaan yliopisto tuli tutummaksi ja mielikuvat LYY:stäkin muuttuivat. Kuitenkaan pääsihteerin pestistä Keränen ei osannut haaveilla, tai ainakaan siitä, että saisi paikan.

Keränen oli jo aiemmin hakenut LYY:lle eri tehtäviin, mutta ei ollut tullut valituksi. Esimerkkinä hän kertoo hakeneensa vappukoordinaattorin tehtävää, mutta ei päässyt edes haastatteluun asti, vaikka oli juuri tehnyt vastaavia tehtäviä Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa.

“Silloin ajattelin, että ihan sama jollekin LYY:lle – tehkää mitä haluatte, mutta tämä ei ole mulle se yhteisö.”

Hän sanoo jälkiviisaana ymmärtävänsä, miksi ei tullut valituksi, mutta kokee kuitenkin tulleensa huonosti kohdelluksi. 

Aika on parantanut menneitä haavoja, ja ikävilläkin muistolla on tapana muuttua kullaksi. Nyt suhde ylioppilaskuntaan on tiivis ja lämmin.

“Tuntuu, että tämä on oma paikka”, sanoo Keränen ja vakuuttaa, ettei ole päivääkään katunut töitä, vaikka kaikki ei aina olekaan helppoa ja kivaa. Vaikeinta on ajan puute, joka johtaa siihen, että asioita pitää tehdä toisinaan liiankin vauhdilla.

Keräsellä riittää muitakin kiireitä. Haastattelua edeltävänä päivänä hän on aloittanut opettajan pedagogiset opinnot. Lisäksi hän viimeistelee kauppatieteiden pro gradu -työtään Tampereen yliopistoon, ja toimii useissa luottamustehtävissä, kuten kirkkovaltuustossa. 

Keränen ei ole itsekään varma, että onko näin monessa mukana oleminen aina välttämättä viisasta. Osaltaan eri tehtäviin ja koulutusaloihin hakeutumiseen liittyy haahuilua ja itsensä etsimistä, jota hän soisi kaikille. 

Haahuilu on ihan ok. Koko ajan oppii jotain itsestään ja myös sanomaan ei asioihin, jotka eivät oikeasti tunnu omilta.

 


Alkusyksyn kiire ja kaaos eivät näy työhuoneessa, jossa pääsihteeri istuu tottuneesti jalat ja sormet ristissä. Pöydän takaa Keränen sanoo, että haluaa omien ikävien kokemustensa takia tällä paikalla ollessaan varmistaa, että mahdollisimman moni opiskelija kokisi LYY:n omana yhteisönään opintojensa alusta asti. Siihen on hänen mukaansa hyvät edellytykset, kun kyseessä on pieni ja tiivis yliopisto. 

“Haluan, että ylioppilaskunta antaa enemmän kuin ottaa. Ettei se ole vaan, että maksa jäsenmaksu, ja käy joskus jossain vappubileissä, vaan on oikeasti läsnä siinä arjessa. Se vaatii vähän sellaista… Ehkä vähän jopa koko systeemin uudistamista tai järkevöittämistä.”

Kysyttäessä, mitä järkevöittäminen tarkoittaa Keränen vastaa kaarrellen ja pitkästi, mutta kaiken keskeltä erottuu: keskittyminen olennaiseen.

Tehtävien asioiden lista kasvaa jatkuvasti ja samalla esimerkiksi ylioppilaskunnan hallituksen toiminta on muuttunut yhä ammattimaisemmaksi. Jotain pitäisi osata ottaa pois listalta ja löytää aikaa moneen kertaan mainitulle olennaiselle. Keränen kuitenkin täsmentää, ettei voi yksin päättää, mistä karsia ja mikä on tärkeää. Käytännössä ylioppilaskunnan marssijärjestys on se, että muut päättävät ja pääsihteeri toteuttaa. 

Työssään Keränen on kuitenkin päässyt myös toteuttamaan jotain suunnittelemaansa. Hän oli valmistelemassa LYY:n strategiaa edustajiston puheenjohtajana, joka hyväksyttiin samassa kokouksessa, jossa Keränen valittiin pääsihteeriksi. 

“Tietämättäni sain silloin tehdä itselleni huoneentaulua”, sanoo Keränen ja osoittaa työpöytänsä yläpuolella olevaa A4-arkkia, jossa on hänen mielestään LYY:n strategian keskeisin sisältö. 

Taulu muistuttaa toimintaa ohjaavista periaatteista sekä ylioppilaskunnan visiosta olla läheinen, yhteisöllinen ja yhdenvertainen. Näistä Keränen innostuu puhumaan erityisesti läheisyydestä, johon kiteytyy hänen mukaansa paljon. 

“Pitää olla läheinen eli tuttu, mutta samalla ihmisten täytyy kokea, että LYY on arvokas ja tärkeä. Harva pitää kovin läheisenä sellaista, mikä on ikävää.”

Se, että ylioppilaskunta tuntuu läheiseltä tukee myös ajatusta siitä, että on parempi olla jäsen kuin olla olematta. Keränen on automaatiojäsenyyden kannattaja, mutta joutuu työssään miettimään myös skenaarioita ja visioita sen varalle, ettei näin ole. 

Välillä on hankalaa, kun omia visioita riittäisi, mutta tietyllä tavalla joutuu olemaan taka-alalla. Keränen kuitenkin sanoo olevansa tarkkana siitä, ettei laita muita toteuttamaan vain omia toiveitaan.

Myös muiden visioita on ollut helppoa toteuttaa. Keräsen mukaan ylioppilaskunnan yhteisesti sovitut arvot ovat hyvin linjassa hänen omien arvojensa kanssa. 

Hiljattainen hän käveli ulos kaupunginhallituksen kokouksesta, joka hyväksyi maankäyttösopimuksen tavaratalo Kärkkäisen hyväksi. Laillisten keinojen loppuessa kokouksesta poistuminen oli tapa osoittaa, ettei hän tue päätöstä.

Ylioppilaskunnan ovesta ei ole vielä tarvinnut kävellä ulos. 

Itseään Keränen kuvailee vihreäksi feministiksi. Miten nämä arvot on linjassa ylioppilaskunnan arvojen kanssa?

“Vaikka emme ole feministinen järjestö asiakirjan mukaan, niin toivon, että se kuitenkin näkyy. Myöskään se, että ilmasto pitäisi ottaa tosissaan, ei ole vain vihreä mielipide. Kun opiskelijoilta kysytään, mikä huolestuttaa, niin tämä on yksi niistä asioista.”

Keräsen puolesta opiskelijat saisivat ottaa enemmänkin kantaa.

“Toivoisin, että olisi enemmän me ansaitaan parempaa -henkeä ja opiskelijat tunnistaisivat omat oikeutensa sekä asemansa. Se olisi minusta kauhean arvokasta. Mielestäni sellaista kapinahenkeä ja barrikadeille menoa tarvittaisiin enemmän. Se olisi virkistävää.”

Esiin kuitenkin tulee jälleen ajan puute ja se, miten hommat jäävät harvojen harteille. Ajan lisäksi yhtenä syynä hommien kasautumiseen Keränen näkee tietynlaisen apaattisuuden, jota hän pitää ylioppilaskunnan suurimpana haastena. 

“Mielenterveysongelmat kasaantuu, pitää elää velaksi, eikä ole mitään turvaa siitä, saako töitä ja onko se tutkinto laadukas. Ympäröivän maailman asiat, ilmastoasiat ja eksistentiaaliset asiat päälle.”

Vähemmästäkin on lannistettu olo. Hän pitää huolestuttavana, että ihmiset, jotka ovat korkeakoulutuksen piirissä ja joilla on lähtökohtaisesti enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa, eivät lähde mukaan. Se on huoli, sillä yliopistolla on myös lakisääteinen tehtävä olla mukana kasvattamassa kriittisiä kansalaisia.

Huoli on myös siitä, että vaikuttaminen jää vain joillekin.

“On ne jotkut Elokapina-aktivistit, jotka istuvat siellä kadulla ja ne tekevät ilmastojuttua ja loput viis veisaa tai ei viis veisaa, mutta ei tee… Ja sitten on se toinen ääripää, joka nakkoo Elokapinan päälle paskaa.“

"Mielestäni sellaista kapinahenkeä ja barrikadeille menoa tarvittaisiin enemmän. Se olisi virkistävää."

 

Paskaa Keränen ei pääsihteerinä ole saanut päälleen. Ainakaan kovin suoraan. Mitä LYY:ssä tehdään huonosti, niin siitä puhutaan viestipalvelu Jodelissa. Ylioppilaskuntaa kritisoidaan viestinnästä, päätöksistä – tai oikeastaan on helpompi luetella, mistä ei kritisoida

“Mie en aio sinne Jodeliin mennä, minua ei kiinnosta pätkääkään. Tiedän, että siellä puhutaan LYY:stä ja LYY:n asioista. Se häiritsee tai tulee semmoinen olo, että mitä tehdään väärin, kun joku kyrpii toiminnassa, ja ainoa tapa purkaa se on mollata porukkaa anonyymisti jossain Jodelissa.” 

Samaan henkäykseen Keränen korostaa, että Jodelissa voi olla arvokastakin tietoa LYY:n toiminnasta. 

Jodelin lisäksi ylioppilaskunnalle pystyy antamaan anonyymisti palautetta nettisivujen kautta, mutta sitä tulee vain vähän. Kuitenkin hiljattain ylioppilaskunta sai palautetta siitä, että oli tukemassa Pridea. 

Totta kai siinä tulee henkilökohtaisesti sellainen voi taivas -olo, mutta työminä vastaa tietysti asiallisesti.”

Palaute tuli nimellä, ja siihen oli helppo vastata kertomalla, miksi näin on ja miten asiaan voi vaikuttaa, jos toivoo ylioppilaskunnan toimivan toisin.

Keränen sanoo, että palautetta saa tulla. Hän kuitenkin toivoo, että anonyymin huutelun sijaan ihmiset lähestyisivät ja tulisivat suoraan kertomaan, jos jokin mättää. Uusille opiskelijoille pitämässään infotilaisuudessa Keränen jakoi opiskelijoille vitsin, joka liittyi juuri palautteen antamiseen.

“ Eli jos LYY:lle laittaa illalla viestiä, että meillä on orava pihalla tulkaa katsomaan, niin se menee meiltä ohi, koska emme katso illalla sähköpostia.”

Hän toivoo, että oravavitsi jäi ihmisten mieleen. Erityisesti hän toivoo, että ihmiset muistavat, mitä kautta LYY:lle voi antaa palautetta. Esimerkiksi jos joku ajattelee, että oravavitsi oli huono, niin Keränen osaa ensi vuonna kertoa “jonkun hamsterivitsin”.

Ehkä tässä myös tulee esiin jotain olennaista Keräsestä. Hän on konkari hallitushommissa ja puhuu paremmin byrokratiaa kuin ranskaa, mutta ei kuitenkaan suhtaudu liian vakavasti itseensä ja osaa keventää ilmapiiriä. Ainakin omalla tavallaan. 

Kun Keränen aloitti pääsihteerinä, monella tuntui olevan jonkinlainen mielikuva hänestä. Esimerkiksi kaupunginvaltuustossa Keränen on omien sanojensa mukaan usein vastarannan kiiskin roolissa, ja ihmisille on saattanut jäädä mielikuva, että hän on hankala kaikessa.

“LYY:n juttujen kautta ihmiset ovat huomanneet, että tuo onkin ihan rento- ja kivatyyppi. Ei ollenkaan valittava tiukkapipo”.

Työyhteisön jäseniltä Keränen saa kehuja. Hänen kanssaan on helppoa ja hauskaa tehdä töitä. Hän osaa palauttaa tarvittaessa punaisen langan äärelle sekä pystyy hahmottamaan isoa kuvaa useammasta eri näkökulmasta. 

Erityisiä ruusuja Keränen saa kuitenkin siitä, miten ottaa muut huomioon ja näkee ihmisistä myös herkän ja inhimillisen puolen.

“Ei ajattele, että ollaan täällä vain tekemässä töitä ja tuottamassa”, sanoo yksi työyhteisön jäsenistä. 

Kysyttäessä, missä Keränen on omasta mielestään onnistunut, hän hämmästyy ja pohtii vastausta pitkään. Keskustelun lomassa saa useaan otteeseen muistuttaa, että nyt kysyttiin, mitä sinä ajattelet, ei mitä muut ajattelevat sinun ajattelevan. Hän sanoo usein jotain sellaista, kuten “mietin tätä vähän silleen, että miten muut kuvailisivat” tai “oon tällainen persoona, joka miettii aika paljon muiden näkökulmasta”. 

Lopulta hän sanoo, että antaisi itselleen ruusuja halusta kehittyä ja ottaa opiksi virheistään. 

“On semmoinen tahto tehdä asiat paremmin ja ottaa oikeasti onkeensa niistä, mistä saa. Yritän kerätä palautetta. Yritän aina petrata. Siitä antaisin itselleni ruusun. Se on minusta merkki, että välittää vielä siitä, mitä tekee.

"Sen pitäisi olla ennemmin niin päin, että tekeminen perustelee yliopiston olemassaolon – ei se, missä se sattuu sijaitsemaan."

 

Vielä Keränen ainakin välittää ja kokee, että hänellä on pääsihteerinä annettavaa. Hänen mielestään seuraavan aika tulla kuvaan uusien ideoiden kanssa on silloin, kun LYY on nähnyt hänestä kaiken ja hän LYY:stä. Toistaiseksi kuitenkin intoa ja tehtävää riittää. 

Hän sanoo näkevänsä Lapin yliopistossa ja ylioppilaskunnassa valtavasti potentiaalia, ja haluaa löytää keinon, jolla hiotaan timanttia. Ja kuulemma olisi aikakin löytää keinoja, sillä Keräsen mukaan Lapin yliopisto ja sitä myötä myös LYY ovat joissain skenaarioissa liipaisimen alla.

Ja mikä pelastaisi tältä laukaukselta?

“Mie luulen, että jos me jätetään se tosiaan aluepolitiikan varaan, siis että pidetään yliopistoa Rovaniemellä vain siksi, että Lapissakin pitää olla yliopisto, niin se tie on jossain vaiheessa koluttu loppuun. Ennemmin se pitäisi olla niin päin, että me osataan täällä toimia niin, että tekeminen perustelee yliopiston olemassaolon – ei se, missä se sattuu sijaitsemaan.” 

Kävelemme yliopistoa ympäriä. Syksyn ilma ottaa vastaan. Keräsen askel on reipas, ja niin näyttää olevan myös työote. 

Aiemmista leipurikondiittorin opinnoista käteen on jäänyt ajatus, jota Keränen pyrkii soveltaa myös tässä työssä. 

 “Ensin pitää osata tehdä sämpylä ennen kuin voi siirtyä tekemään hääkakkua.”

Yö Rovaniemellä

Teksti Inka Komonen ja Lotta Lautala
Kuvat Emma Sähäkkä

 

Ylioppilaslehti lähti selvittämään, miten Rovaniemellä juhlitaan. Yöhön sekoittui hikeä, hittejä ja kyyneleitä.

 

16.48 

Syyskuun ensimmäinen perjantai. Taivas on lonkeron harmaa, ja oleminen saman sävyistä. Kaikki tapahtuu hitaasti valmisteluista vaatteiden valintaan. Valittelemme etukäteen edessä olevaa iltaa ja en juhli -mielialaa.

Klassisesti yhdellä ei ole sukkahousuja, ja on lähdettävä hieromaan kauppoja Kauppatorin K-Markettiin. 

“Mikä paksuus 20 vai 40 denier?”

“Ohut on hyvä.”

Ohuita ovat myös muistot ensimmäisistä Varjoavajaisista vuodelta 2016. Tänään juhlitaan jälleen perinteisiä ja ikonisia lukuvuoden avajaisia. Tapahtumakuvaus julistaa, että “näistä juhlista ei kuulu jäädä paitsi” – mentävä on kun kutsu käy, vaikka kukaan tuskin pahoittaisi mieltänsä, jos emme Half Moonissa tanssisi. 

Olo ännännen vuoden opiskelijana on muutenkin vähän kuin kuokkavieraalla. Suunnitelmana on kuitenkin kuokkia sekä erittäin akateemisella otteella ja lähes (toim. huom. ei lähellekään) valmistuneena sosiologina tarkastella yöelämän kauneutta ja ankeutta. 

Etkoilemme kolmen kimpassa kotona. Samettisella sohvalla sohitaan ja sutataan meikkejä toistemme naamaan. Saa vain toivoa, että kirjoittava käsi on illan aikana vakaampi kuin sivellinkäsi. Luomivärit ja liikutus sekoittuvat toisiinsa, kun kaiuttimista kuuluu olet meistä vahvempi, kanssasi en pelkää kaupungin pimeää.

Rajoitusten jäljiltä ihmisjoukot pelottavat. Ja ihmiset noin yleensäkin. 

Varjoavajaisia ei ole juhlittu “terveysturvallisista syistä” kahteen vuoteen. Nyt opiskelijatapahtumia järjestetään taas entiseen tapaan, ja ihmiset saavat valtioneuvoston luvalla kohdata sekä kilistää kasvokkain. 

Lasit kilisevät, kun otamme viimeisiä hörppyjä ja teemme lähtöä. Nousuhumala on nostanut tunnelmaa, mutta ei selvästikään tarpeeksi.

“Mun ei pitäis sanoa tätä ääneen, mutta pitäiskö jäädä tänne? Laitetaan Jodeliin avoin kutsu, ja tehdään reportaasi kotoa?”

Kutsua ei kuitenkaan laiteta, vaan sen sijaan arvomme, mistä aloitamme illan. Samalla pohdimme, mitä tarvitaan mukaan.

“Rahaa ja henkkarit.”

“Mulla ei ole kumpaakaan.” 

 

 

20.38

“Ollaan 15 minuuttia Wiljamissa.”

Vastaan tulvahtaa home ja hiki, kun astumme vanhan Kansantalon sivusta sisään. Ohitamme  siivouskomeron, nyrkkeilysalin sekä seinällä komeilevan taulun senioreiden tanhuporukasta. 

Salin edessä on kymmeniä martenseja ja vansseja. Kenkämeren yli päästyä Lastun eli kasvatustieteen, aikuiskasvatustieteen ja mediakasvatuksen ainejärjestön puheenjohtaja tervehtii sydämellisesti. Melkein voisi luulla, että toimittajien tuloa on odotettu. 

Pedagogiseen henkeen sopien käynnissä on tietovisa. 

“Mikä maku on Noccon Cloudy Soda? Monta kilometriä on Lordin aukiolta Haaparantaan?”

Seuraava kysymys kuuluu, mikä menee alas, mutta ei koskaan ylös? Joku huutaa paska. Ehdotamme itseämme nuoremmille opiskelijoille, että vastaus on opintomenestys.

Kukaan ei tajua, ja vastaus ohitetaan. 

Oikea vastaus on sade. 

Näillä tiedoilla saadaan Suomi jälleen Pisa-tulosten kärkimaaksi.

Visailu otetaan asiaankuuluvalla vakavuudella, ja katseita luodaan vastustajien pöytiin. Pokaalit ja viirit vitriinissä muistuttavat, että voittajille on luvassa mainetta ja kunniaa.

 Pöydät ovat täynnä tyhjiä Hard Seltzer -tölkkejä, ja myös Somersby ja Koskenkorva Vichy ovat suosiossa. Kukkakuvioisia paperilautasia ja serpentiiniä – jokaisen onnistuneen juhlan peruselementit. 

Tarja ja Martti vahtivat muovikanisteria, joka tarjoaa kansalle alkoholittoman drinkin: kraanaveden. Kanisteri ei kumma kyllä näytä tyhjenevän samaa tahtia kuin tölkit. Elämä on valintoja.

Tietovisan lisäksi etkojen ohjelmassa on “vapaata seurustelua”, kuten joku haalareissa huutaa.

Ihmiset kuvailevat tunnelmaa: mukavaa, eloisaa, stressitöntä ja kevyttä. Samassa keskustelu kääntyy opiskeluihin.

“Pitäis opiskellakki jossain välissä.”

“Hyvin sitä ehtii.”

“Kuuteen vuoteen saa mennä, et saa lainan lyhennyksen.”

Kevyttä ja stressitöntä kieltämättä. 

Illan suunnitelmat tarkentuvat ja suunta tuntuu olevan kaikilla sama: Kansan kautta Mooniin. “Seurataan massaa”, joku toteaa. 

Massasta poikkeaa ainoastaan ne muutamat, jotka livahtavat pois jo alkuillasta väsyneinä ja kanditutkielmistaan ahdistuneina. 

Lähtiessämme kukaan ei tunnu olevan erityisen päissään, ja silti palkintojen jaon hurraahuudot kaikuvat kiviseinillä, kun astumme ulos.

Teoria siitä, että nuoret ryyppäävät vähemmän kuin ennen alkaa kuulostaa uskottavalta.

Istumme jo Santa’s Official -taksin kyydissä, kun valokuvaaja huomaa, että rekvisiitaksi mukaan otettu kolmosen muotoinen ilmapallo on Wiljamin alakerrassa. Pallo haetaan ja ahdetaan kyytiin.

Taksi kiitää kohti seuraavaa paikkaa – vauhti on 40km/h. Valot vaihtuvat, ja kuski kysyy osoitetta, jota kukaan ei muista.

”Siitä suistoalueen jälkeen vasemmalle.” 

Kuski kuitenkin tuntee Ahkiomaantien, ja saavumme pihaan, jossa sijaitsee Lapin yliopiston ylioppilaskunnan toimisto.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

21.37

Ylioppilaskunnan työntekijät ja muutama hallituksen jäsen ovat kokoontuneet neuvotteluhuoneen pöydän ympärille.

“Mukavasti on mennyt”, kommentoi pääsihteeri iltaa. 

Green Day soi ja sen perään Welcome to the Black Parade, joka on yksi nostalgiapärinät -soittolistan hittejä. Kappaleiden soidessa on muisteltu muun muassa Jurvan nuoruutta.

Musiikkia ja disco-valoja lukuun ottamatta ei voi olla täysin varma, ollaanko kaupunginvaltuuston kokouksessa vai opiskelijoiden illanvietossa. Illan aikana on ehditty kaavoittaa jo koko Rovaniemi uusiksi keikkapaikoista lähtien. 

Kuin yhdestä suusta kuuluu: ”klubeja pitäisi olla yksi teineille, yksi vanhuksille, yksi kaikille”.

Näin ihmiset juhlivat vuonna 2022.

Myös Antti Tuisku mainitaan, kun keskustelu kääntyy kaavoituksen seuraavan vaiheeseen: hiihtolatuihin. Meneillään on kyselykierros, kuka on nähnyt Tuiskun ja millä hiihtoladulla. 

Keskustelun lomassa joku tekee virheen ja ehdottaa, että nyt lauletaan. Samassa jo jaetaan  laulukirjoja, ja pian yksi vie ja muut ulisevat. Ensin kuitenkin pitää saada piano iskuun. 

“Aloita C:stä. Se on C, se on F.” 

Perinteisesti yksi tekee ja muut neuvovat.

Sävel löytyy, ja syksyn kunniaksi laulukirjasta valikoituu kappale numero 303. 

Kohta koko huone laulaa tänään otetaan, tänään otetaan, helvetin paljon viinaa! 

Välissä kuuluu “mellan sup” vai onko se ”meillä on suu”. Tässä vaiheessa opintoja varmaan kuuluisi tietää.

Seuraavaksi vuorossa on Ken on fuksi. Ennen kuin laulu alkaa, joku huutaa: “Mistä laulu lähtee? Pitkästä huikasta!”

Ihmiset nousevat ylös vuorotellen, pääsihteeri muita tiuhempaan.

Ajat muuttuvat ja vuodet kuluvat, mutta kuten kuvaaja lähes liikuttuneena toteaa: kerran ulaplandilainen, aina ulaplandilainen.”

Laulu loppuu ja joku kysyy, ettette kai tee tästä jotain podcastia? Siihen voimme todeta vain, että ei tällä palkalla. 

Ihmisten sijaan illan suunnitelmat ovat selvenemässä: 

“Onks se Mooniin vai Kansan kautta Mooniin?”

Varjoavajaisten pääesiintyjästä ja hänen hitistään Villieläin päästään nopeasti eläinten oikeuksiin.

“Oispa niillä diili Animalian kanssa. Jokaisesta striimauskerrasta pari senttiä Animalialle”, toteaa edunvalvonta-asiantuntija elementissään.

Joku tarjoaa lähtiessä vielä pullaa ja yhteisesti meille toivotetaan “tsempatiaa ja siuniksii”. 

Juuri silloin päätös matkan jatkamisesta tuntuu erinomaiselle.

 

 

22.42

Salen valot hehkuvat, kun vedämme vettä ja tuijotamme tyhjyyteen. Edessä loistaa yliopistomme 80-luvun estetiikkaa henkivä päärakennus, ja taustalla soi Tilaa mulle taksi samalla, kun tilaamme taksia. Linjoilta kuuluva ääni ilmoittaa, että “kaikki puhelut tallennetaan laadun varmistamiseksi”, ja samaa pohdimme, kun kirjoitamme kaiken ylös tämän jutun laadun varmistamiseksi.  

Hetkeä aiemmin kaverin tutun tutun kautta on selvinnyt, että enää ei etkoilla. Ainejärjestöporukat ovat siirtyneet kerhotiloista kaupunkiin, ja ilta alkaa osaltamme muistuttaa perinteistä kaavaa, jossa etkoille ei ehditty ja jatkoille ei kutsuttu. 

Tilataksin kyydissä käydään mielenkiintoista ja kattavaa keskustelua illan kulusta: “Mitäs tässä, perus viikonloppu, ei ihmeempiä”, tuumaa taksikuski liikennevaloissa.

 Kukaan ei ole varsinaisesti juttutuulella, mutta Lotta jatkaa: “Onko tilataksi kalliimpi kuin normi? Ihan siis vaan mielenkiinnosta”. 

Auton ohittaessa rautatiesillan katseet kiinnittyvät tienvarrella seisovaan Taina sydän Juha -kylttiin. Rakkautta on siis tänä iltana edes jossain.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

23.19

Auto jättää Bumban eteen, missä askeleet vievät alakertaan. Ite Eerolan levyjulkkarit ovat jo alkaneet, kun saavumme tekemään tutkivaa journalismia siitä, miten Bumban alakerta toimii keikkapaikkana. 

Alakerta on tehty tee-se-itse-hengessä keikkatilaksi. Lavana ja A-luokan akustoivana elementtinä toimii valkoinen pörrömatto ja Backstreet Boys -lakana. Rumpujen soundia pehmentää sydämenmuotoinen Merry Christmas -tyyny. Tunnelma on kokeellinen ja kotoisa. 

Osa yleisöstä istuu polvillaan lattialla bändin edessä ja osa töljöttää takana seisoen. 

 “Mitä vittua te kaikki teette täällä?”, kysyy laulaja. 

Sitä mekin mietimme ahtaassa tilassa, johon mahtuu exät, säädöt, ihastukset, työkaverit ja anoppi. 

Tutuilla kasvoilla kiertää haikeutta, herkkyyttä ja vihreä lavavalo. Ystävät ovat koolla – päitä olalla, kavereita kainalossa. Varovaisia, mutta intensiivisiä katseita vaeltaa ympäri huonetta.

Tunnelma ei pääse liikaa herkistymään, kun yläkerrasta päälle kajahtaa keskiyön karaoketulkinnat ja joku huutaa paitaa pois.

Tämä ei kuitenkaan bändin iloa pilaa. Sen sijaan yleisö hiljentyy hetkeksi, kun seuraavaa kappaletta omistetaan niille, “jotka ovat perseestä, eivätkä suostu katsomaan peiliin”.

 

En tajuu mitä muijat valittaa ja mitä teen oikeudessa

Mähän vaan halusin halata

 

Kun se oli vaan väliaikainen mielenhäiriö

Kun mä kännissä sen tissiä puristin

 

Tää on mennyt liian pitkälle

Miksei kukaan kertonut mulle, ettei enää ilman lupaa saa koskea?

 

Kappale saa aikaan riehaantuneet aplodit. Ja äkillisesti tekee mieli myös pyyhkiä omia muistoja kaljalla. Tiskillä kalja on loppu, mutta Ginger Joyta löytyy.

Eerola pyyhkii käsiä ja tarttuu seuraavaan kappaleeseen. Nyt on aika soittaa isälle, ja se on tehtävä hyvin. Onko kellään magnesiumia, hän kysyy ääneen. 

Taaksepäin juna soi, ja mieli vaeltaa jonnekin kauas – kesämökille, sienimetsiin, kevättalven hiihtoretkiin.

Keikka loppuu ja keskustelu kiertää ympäri huonetta, kun kyselemme, mitä piditte keikasta

“Mitäs mitäs mitäs. Sellainen festari oli kesällä Urjalassa”, huikkaa kuulija ja perääntyy väkijoukon mukana ulos. 

Myös me teemme hidasta lähtöä. Kiusallisia ja kipeitä kohtaamisia riittää. 

Ulkona Tokmannin ja thaihierontapaikan valojen hehkussa mietimme, miten Rovaniemen yössä on kaikki kerrallaan ja samaan aikaan ei mitään. 

”Hiljaista on. Pari autoa siellä täällä.” 

“On täällä enemmänkin kuin pari autoa.”

 

 

1.05

Yökerho Half Moonin ovella käydään syvällistä keskustelua Lappiin juurtumisesta, Huvila ja Huussi -ohjelmasta sekä rakkaudesta samalla kun kokoamme muistiinpanojamme.

“Kaikki kirjoittaa jotain päivyriä täällä”, kommentoi portsari. 

Vastaanotto on yhtä lämmin kuin kaikissa muissakin paikoissa tänään. Jono on olematon, mutta saamme silti odottaa leimaa kämmenselkään. 

Edelleen matkassa kulkeva ilmapallo jätetään narikkaan. Joku kysyy, kuka meistä on täyttänyt kolme ja kuvaaja toteaa haikeana meidän kaikkien kerran täyttäneen.

Narikasta pääsemme karaokepuolelle, jossa Mitäs Mitäs Mitäs -kaveri vetää jo Irinaa polvillaan.

Valkoiset pilvet karaokevideon taustalla ovat ehkä kirkkainta, mitä tänä iltana on nähty. 

Seuraavana jonossa on Ukkometso ja My Heart Will Go On.  

 

Historiaa tuntuu olevan korona, josta muistuttaa enää seiniin liimatut THL:n A4-monisteet.

 

Jostain kuuluu kommentti “tääl on vaihtareita”, ja on vaikea tulkita, onko kyseessä positiivinen vai negatiivinen huomio. Toivomme ensimmäistä. 

Jututamme sohvalla istuvaa porukkaa. Kaksi miestä nousee ylös, ja huikkaa poistuessaan: “lähetään tanssilattialle hakemaan pillua”.

Sohvalle jäänyt kiinalainen vaihto-opiskelija kertoo, että on viihtynyt hyvin, mutta vilkuilee samaan aikaan hämmentyneenä ympärilleen. Suomi kiinnosti kohteena kuuluisan koulutusjärjestelmän takia – kuinkas muutenkaan. Keskustelu siirtyy karaokeen. Se on myös suosittua Kiinassa, ja molempia maita yhdistää karaoken maailmanennätys.

Karaokehuoneen seinällä olevasta tv-ruudusta pystyy seuraamaan livekuvaa baarin toiselta puolelta. Mieluummin katsoisimme esimerkiksi ostos-tv:tä. 

Ostos-tv-haaveilut keskeytyvät, kun huomaamme, että lavalla on jo Ramses II

Toinen meistä aikoo käydä vielä nopeasti vessassa, mutta missaa sillä aikaa Ramseksen koko settilistan. 

Vessan tahmealla lattialla lojuu vessapaperia ja lasinsiruja. Jossain lohdutetaan itkevää ystävää, ja jopa kokovartalopeiliin huulipunalla maalatut sanat lohduttavat: kaikki järjestyy. 

Samaan aikaan toisesta kopista kuuluu yön viisauksia.

“Jos se ei oo luottamuksen arvoinen, se ei oo sun arvoinen.”

Sama tahmea lattia ja paksu haju ottavat vastaan yökerhon isolla puolella.

Vihdoin Villieläin soi ja yleisö on silmin nähden myyty. Pöydällä tanssitaan punaisten pehmosohvien ympärillä tummanvihreissä haalareissa. Tanssi kestää noin minuutin ennen kuin portrsari tulee vetämään ihmiset alas. 

Keikka loppuu, porukka harvenee ja tanssilattia väljenee. Tiskeillä tilataan shotteja, kaljaa sekä kossuvissyä kuudella eurolla ja 50 sentillä.

Työntekijä kertoo, että “kelkkaa nää lapset pääasiassa tilaa”. Illan aikana joku on ehtinyt myös tilaaman lasillisen maitoa, mitä ei ole kuulemma tapahtunut koskaan aiemmin työntekijän vuorolla. Elämme historiallisia hetkiä.

Historiaa tuntuu olevan korona, josta muistuttaa enää seiniin liimatut THL:n A4-monisteet. Muista turvaväli – ja kukaan ei muista.

Ihmiset tanssivat toisiaan vasten Boten Annan soidessa, ja DJ ottaa kappaletoiveita ylös puhelimen näytöiltä. Kätevää – nyt on sekin puhekontakti vältetty. Villieläintä on kuulemma toivottu niin monta kertaa, ettei “siin oo mitää järkee”, sanoo DJ. 

Seuraavaksi soi Bella Ciao kappale. Ihmiset heiluvat, hyppivät ja nyrkit lyövät eteen, taa. Jotain irvokasta on siinä, miten vastarintataistelijoiden laulusta tehty remix-versio kaikaa salissa. Harmi, ettemme ole mielenosoituksessa, vaan tanssilattialla. 

Kun ihmisiltä kyselee, niin ilta on mennyt hyvin. Kahden aikaan useampi nojailee yksin baaritiskiin, ja tuijottaa puhelinta. Sinkkukaverit ovat kadonneet, ja nyt ollaan yksin yössä. Tämä ei kuulemma erityisemmin yllätä.

Illan odotukset ovat kuitenkin täyttyneet, kun Villieläin on soitettu kahteen kertaan. Suomihitit soivat muutenkin tiuhaan. Yhdellä puolella kaikuu Liekit rovion ja toisella Levikset repee.

Deja vú meidän ensimmäisiin Varjoavajaisiin. Samoja biisejä, samoja rallatuksia. Kansaa on helppo viihdyttää vuodesta toiseen.

Karaokepuolella vedetään jo illan hitaita, kun 2080-luvulla soi ja pari tanssii valssia karaokelavan edessä. Seinällä tunturit ja revontulet huokuvat sitä kuuluisaa “Lapin mystiikkaa”. Lattialla seilaa kuukautisside paketissa, jonka työntekijä poimii ja heittää takaisin maahan. Ilmeisesti kuukuppimiehiä.

Seuraavaksi vuorossa olisi Nummela, mutta esiintyjiä ei näy. 

“Onko fyssarit paikalla, fyssarit? Missä on fyssarit.”

Fyssareiden keikka jää ikävä kyllä näkemättä. Sen sijaan todistamme seksuaalista häirintää, kun vierestä kuuluu: “toi läppäs mua just perseelle”. Ihmisiä virtaa ohi, ja on enää mahdoton sanoa, kuka läpsi. 

“Näitä tapahtuu aina”, uhri kommentoi samalla kun muut pyörittelevät kielen päällä sopivia sanoja. Ei niitä tunnu olevan.

Ite Eerolan Väliaikainen mielenhäiriö -biisin sanat uivat mieleen, ja välittömästi sitä on syvissä vesissä. 

Tanssilattia hiljenee, ja kuljemme virran mukana narikalle. Jatkosuunnitelmia kuuluu olevan harvalla ja joku toteaa napakasti, että “toivottavasti ei jatkoja”, mutta ilmassa on myös jonkinlaista pettymystä:

“Hei äijä sun piti mennä tänää päätyy asti, äijä.”

Kaveri jäi yksin, kun ystävä lähti “tiedät kyllä minne tai siis niin kyl sä tiedät joo”

 

3.19

Rovaniemen kaikki taksit ovat Scanburgerin ja McDonald´sin takana odottamassa sinne asti selviytyviä. Tällä paikalla paikalliset nuoret ovat kokoontuneet 60-luvulta asti. 

 

 

Menemme sisään maailman pohjoisimpaan mäkkäriin, joka on pian sulkemassa ovensa tällä tontilla, kun keskustassa halutaan jälleen tiivistää ja tehostaa rakentamista.

Pöydät ovat täynnä. Yksi on saapunut Oulusta asti ihmettelemään. 

“Rovaniemellä on ystävät ja karaokea ei ainakaan puutu.”

Emme jaksa odottaa ruokaa, sillä jono on loputon. 

Toisessa pöydässä yksin haalareissaan istuva henkilö kommentoi mäkkärin siirtoa lakonisesti todeten, että: “safkaa on vaikeampi saada, mutta mä oletan et ne johtajat tietää mitä ne tekee”. 

Kaveri jäi yksin, kun ystävä lähti “tiedät kyllä minne tai siis niin kyl sä tiedät joo”.

Emme ole kyllä ihan varmoja tiedämmekö, mutta jätämme tarkentavat kysymykset esittämättä.

Moni on suuntaamassa kotiin. Tunnelma on lattea, ja useampi kuin yksi kyynelehtii. 

Jatkamme matkaa hiljaisten markkinakojujen ohi, ja etsimme yön suuntaa. Vastaan hoipertelee harmaapukuinen mies, joka ohjeistaa, ettei Roippariin kannata mennä, koska sinne ei pääse sisään.

Kattojen yllä näkyy jo lupaus aamusta.

 

8 kysymystä – Ite Eerola

Teksti Lotta Lautala
Kuva Elli Alasaari

 

Kuolemaa pohtinut rovaniemeläislähtöinen laulaja Reetta Eerola julkaisi albumin, jota kuvaa armo. Olisi kiva, jos ihmiset tekisivät asioita mieluummin vähemmän kuin enemmän, sanoo artisti.

 

Tänään on ihan hyvä päivä, sellainen aamu kun mua ei pelota. 

Tänään on ihan hyvä päivä. Silloin oli vähän huonompi, kun tein tuota kappaletta neljältä yöllä. Kevät oli ahdistuksen ja pelon väritteinen, mikä jotenkin kuuluu myös albumilta. 

Kuitenkin nyt kuuluu tosi hyvää. Olen saanut tehtyä sellaisia asioita, mitä ajattelin, että en saisi tehtyä, ja ne on mennyt hyvin. 

 

Miten luonnehtisit musiikkiasi? 

Monipuolista ja rajatonta, välitöntä ja suoraa, genrestä toiseen. Uusin levyni on tosi folkkia, vaikka en oikeastaan edes tykkää folkista. 

Olen yrittänyt olla kontrolloimatta sitä, millaista musiikkia teen – sellainen musiikki saa tulla kuin tulee. Musiikin tekemisen lisäksi en myöskään juuri kontrolloi sanoja tai aiheita, joista laulan.

 

Albumi kantaa nimeä On tullut mietittyä kuolemaa ja semmosta, niin mitä semmosta muuta on tullut mietittyä? 

Viimiset pari vuotta olen kyllä miettinyt paljon kuolemaa sekä aikaa ja sen armottomuutta. Kliseinen aihe, mutta tosi tärkeätä sitäkin on käsitellä jossain kohtaa elämäänsä.

Biiseissä myös kuuluu varmaan selkeästi sellainen itsensä etsiminen. En oikein koskaan ole sopinut sellaiseen “näin elät kunnollisen elämän ja olet kunnon ihminen” -muottiin, ja sitä on tullut mietittyä. Esimerkiksi Tilaa mulle taksi on laulu siitä.

Ystävyyttä olen myös ajatellut paljon. On itselleni uusi asia, että on niin hyviä ystäviä ympärillä. 

 

Mikä tunnetila kuvaa uusinta albumiasi? 

Armo. On siinä mukana myös sellainen lempeys sekä hyväksyntä. 

 

Yhteiskunnan vaatimukset kuuluu vahvasti kappaleissasi. Oletko itse pystynyt päästämään irti ajatuksesta, että pitäisi olla jotain enemmän tai vähemmän?

Joo, mutta se on ollut todella pitkällisen työn tulosta. Viime vuoden tein Köyhien Radio nimistä radio-ohjelmaa, ja siitä virkosi paljon hyviä ajatuksia. Olen yrittänyt purkaa ja tunnistaa, mikä on sellaista sisäistettyä kapitalismia.

Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että pitää olla tehokas ja paras versio itsestään. Olisi kiva, jos ihmiset olisivat ihan jees, ja tekisivät asioita mieluummin vähemmän kuin enemmän. Semmoinen kohtuullisuus kaikessa.

 

Mitä on menestys? 

Itselleni se on sitä, että olen hengissä vielä, vaikka tulen sieltä mistä olen tullut. Taustallani on kokemuksia, joiden jäljiltä olisi todennäköistä, että on vähintään joku tosi rankka päihdeongelma tai että olisin inhottava ihminen, joka ei luota kehenkään – kuitenkin uskallan vielä luottaa. En myöskään ole luopunut sellaisesta kauniista naiviudesta.

Uskallus tehdä musiikkia on myös mielestäni tosi menestyksekästä. Olen ollut sairaalloisen arka, ja vaikka en odota mitään suurta menestystä, niin se, että uskallan tehdä musiikkia on tosi siistiä. 

 

Mikä on itsellesi tärkein kappale uudelta albumilta? 

Edesmenneelle varaisälleni omistettu Kunpa olisit vielä täällä tai sitten omalle isälleni tehty kappale Taaksepäin juna

Yleensä albumilla on aina sellainen kappale, jota häpeän tai vihaan. Tällä levyllä ei kuitenkaan ole yhtään sellaista, vaan kaikki biisit ovat todella tärkeitä. 

 

Mitä toivot tulevaisuudelta? 

Tarpeeksi aikaa köllötellä. Toivon, että myös tulevaisuudessa saisin itse valita, minkä verran teen mitäkin asioita ja olisi aikaa sekä tilaa luoda.

Toivon myös, ettei tarvitse ikinä enää muuttaa kaupunkiin, ja näkisin vähän enemmän ystäviäni. 

 

Ite Eerolan albumi On tullut mietittyä kuolemaa ja semmosta julkaistiin syyskuussa.

Yövuorossa

Teksti Inka Komonen
Kuvitus Regina Salmela

 

Yöstä ja unettomuudesta puhutaan enimmäkseen uhkakuvien kautta. Valvominen voi olla kuitenkin myös hyödyllistä ja kaunista.

 

Yön ja päivän välillä oli näkymätön seinä.

Kun nukkumaanmenoaika koitti ja valot sammuivat, Sari Koukku nousi peiton alta, sytytti lamput ja levitti lelut ympärilleen. Äidin saapuessa ovelle, hän vajosi nopeasti lattialle ja esitti nukkuvaa kuin Toy Storyssa.

 Yön maailmat kiinnostivat Koukkua muutoinkin, ja lapsena hän viihtyi kirjastossa Kama Sutra- ja unikirjahyllyjen välissä. Muu perhe ei valvonut, eikä yöllisiä luovuuden puuskia ymmärretty.

Yläasteikäisenä kouluun lähteminen oli taistelun takana, ja harvoin hän selvisi sinne asti.

Myöhemmin oman rytmin mukaan eläminen on helpottunut. Useimmiten kolmen aikaa yöllä alkaa väsyttää, ja yhdeltätoista aamupäivällä on virkeä olo herätä.

Toisinaan Koukku yrittää pakottaa itsensä muun yhteiskunnan tempoon. Se ei ole kuitenkaan vielä koskaan onnistunut. 

 

Toista vuotta audiovisuaalista mediakulttuuria opiskeleva Koukku leikkii edelleen öisin. Lelut ovat vain vaihtuneet tietokoneeseen, soittimiin ja muihin taidevälineisiin.

Hiphop-musiikkia tuottava Koukku haaveilee omakotitaloasumisesta, sillä yön hiljaisuus on jopa haitaksi äänipainotteiselle tekemiselle.

Yöt kuluvat kuitenkin ”siellä yksiön länsisiivessä”. Sänky toimii joskus työhuoneena, jos sille jaksaa kiivetä. 

”Tai sitten istun sellaisessa katkarapuasennossa ainoalla nojatuolilla, ja piirrän siinä tuntikausia”, Koukku kertoo. 

Kuvailu kuulostaa kaikkien iltapäivälehtien unihygieniavinkkien vastaiselta. Toisaalta hyvin tavalliselta. Harvalla opiskelijalla on mahdollisuutta erilliseen hiljaiseen, tuuletettuun, pimeään ja optimaalisella lämpötilalla varustettuun makuuhuoneeseen, joka pyhitetään vain unelle. 

Valvominen on Koukulle luonnollinen asia. Hän piristyy keskiyön jälkeen, ja yöllistä flow-tilaa ei voi eikä haluaisi lopettaa. Silloin saa tehtyä hienoja, itseä kiinnostavia asioita. 

”Olen kaikki ne me at 3am -meemit.”

Koko ikänsä kaikennäköistä taiteellista työtä tehnyt Koukku kokee, että yöllä vapauden tunne on suurempi ja aika tuntuu hitaammalta. Silloin maailma on pysähtynyt, ja on vihdoin aikaa tehdä asioita, joita päivällä ei ehtinyt. 

”Yö on minun aikaani, ei kenenkään muun. Kukaan ei ole silloin vaatimassa mitään. Tuntuu, että päiväsaikaan pitää olla hirveän jakautunut kaikkialle.” 

Kapitalistisessa tehokkuuden ja kontrollin maailmassa valvominen ”leikkien” ja omaa aikaa ottaen kuulostaa suorastaan kapinalliselta. 

”Onhan se myös tosi etuoikeutettua”, Koukku miettii.

Tällä hetkellä hän opiskelee asioita, joiden parissa öisin leikkii. Aikaisemmasta koulun- ja työnvälttelijästä on tullut omien sanojensa mukaan hikari, joka on aina ensimmäisenä palauttamassa tehtävät ennen deadlineja. 

”Kaikki asiat ovat niin kiinnostavia, että ihan sama, vaikka menee samoilla silmillä tekemään juttuja.”

Hän kuitenkin lisää, että ei nyt ihan aamusta ole skarpimmillaan. Keskipäivän jälkeen keskittyminen paranee.  

Koko yön valvomista Koukku pyrkii välttämään. Silloin olotila tuntuu sekavammalta kuin päihteitä käyttäessä, ja pahimmillaan väsymys on aiheuttanut hallusinaatioita. 

Myöhäisemmät aamut ja valinnanvara aikatauluissa ovat helpottaneet huomattavasti elämää. Helpotusta on tuonut myös se, ettei Koukku enää yritä kerran viikossa muuttaa unirytmiään. 

Koukku kykenee kuitenkin päiväelämään, vaikkei se mitenkään nautinnollista ole. Tässä yhteiskunnassa on oppinut navigoimaan, kun on elänyt omalla rytmillä jo yli 30 vuotta.  

”Vähän epäilen, että olen nyt naimisissa tämän asian kanssa. Jotenkin tuntuu, että tällä mennään, enkä enää yritä taistella sitä vastaan.” 

Etätyöskentelyn lisääntymisen myötä Koukku on pohtinut työelämän eriarvoisuutta suhteessa uneen. 

”Toiset joutuvat raahautumaan töihin epämääräisiin kellonaikoihin, jotka eivät todellakaan sovi heille. Ei pitäisi olettaa, että kaikki ovat valmiina maailmaan jo heti aamun tunneilla.” 

Maailmassa on paljon erilaisia ihmisiä, rytmejä ja tapoja, mutta yhteiskunnan pyöriminen määritellään vain yhden tietyn ihmisryhmän mukaan. 

Koukun mukaan ongelmia on elämän varrella ollut paljon, mutta uniongelmat eivät ole onneksi olleet yksi niistä. Nukahtamislääkkeitä ei ole tarvittu. 

”Kun menen sinne sänkyyn, niin se tarkoittaa sitä, että olen väsynyt. Väsymys tulee yleensä vasta tosi myöhään.”

Hän pitää pienen tauon ja lisää:

”En tiedä, menevätkö sitten jotkut, jotka kärsivät uniongelmista, itselleen liian aikaisin nukkumaan?”

"Yö on minun aikaani, ei kenenkään muun. Kukaan ei ole silloin vaatimassa mitään. Tuntuu, että päiväsaikaan pitää olla hirveän jakautunut kaikkialle."
-Sari Koukku

 

Valvominen on vaikea aihe. Sen on huomannut vastikään Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan -tietokirjan julkaissut kulttuurihistorioitsija Pälvi Rantala. Ajatus kirjasta hyökyi päälle omien kokemusten sekä aiemman tutkimustyön pohjalta. 

Unettomuudesta saa lukea päivittäin, mutta valvominen ja unettomuus sosiaalisina, historiallisina ja kulttuurisina kokemuksina ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

”Kun unettomuus ja valvominen ovat jaettuja sosiaalisia ilmiöitä, niin miksi niistä ei puhuta sellaisina”, Rantala kysyy.

Useiden tutkimusten mukaan ilmiö lääketieteellistyi länsimaissa 1800-luvun aikana, ja samoihin aikoihin puhe unettomuudesta kääntyi ongelmakeskeisempään suuntaan ja se alettiin hahmottaa ennen kaikkea yksilön terveysongelmana. 

Rantala näkee, että kontrollointiin, mittaamiseen ja tehokkuuteen kannustavalla kulttuurilla on yhteys siihen, miten suhtaudumme myös uneen. Aktiivirannekkeiden maailmassa jokainen hetki on hallittua. On hyvin normittunutta, että yöllä pitää nukkua yhtäjaksoisesti kahdeksan tuntia, ja kaikki poikkeamat siitä on huono asia.

”Tapa, jolla unettomuudesta puhutaan, on aina se, miten sitä voi hoitaa ja ratkoa – ja miten sen voi poistaa. Unettomuutta ei oikeastaan koskaan nähdä positiivisena.”

Rantala mukaan pitäisi ymmärtää, että valvomista on monenlaista, ja se kuuluu elämään.

”Totta kai unenpuute on kamalaa silloin, kun sitä puuttuu ja unta haluaisi, mutta jotenkin toinen puoli asiasta jää näkymättömiin, kuten valvomisen kauneus.

Rantalan mukaan on kuitenkin hankala sanoa, onko unettomuus nykyisin suurempi ongelma kuin aiemmin.

”Ainakin siitä puhutaan, että se olisi. Meidän ajassamme tietysti meidän aikamme ongelmat ovat isompia kuin menneisyyden ongelmat.”

Unihäiriöiden syyt ovat moninaisia. Maailmanlaajuisesti ajateltuna unta voi häiritä esimerkiksi turvallisen nukkumispaikan puute tai erilaiset sairaudet, kun taas länsimaissa korostetaan stressin vaikutusta uneen. Muutaman vuosisadan aikana muutosta on tapahtunut niin yhteiskunnan rytmissä, työtehtävissä kuin aikataulujen merkityksessä.  

Rantala kuitenkin huomauttaa, että länsimaissa unettomuudesta puhutaan usein asiantuntijatyötä tekevien hyvin toimeentulevien elintasotautina, vaikka siitä kärsii yhtä lailla esimerkiksi työttömät ja asunnottomat. 

Unettomuus merkitsee monelle päivien läpi sinnittelyä sekä yöllistä yksinäisyyttä, ahdistusta ja pelkoa siitä, ettei enää koskaan nuku. 

Sillä hetkellä, kun väsyttää järkyttävän paljon, mutta uni ei tule, tuskin auttaa 5 vinkkiä unihygieniaan -juttujen lukeminen, mutta ei myöskään unettomuuden kulttuurihistorian kertaaminen. 

Rantalaa se on tosin auttanut omaan unettomuuteen. Toisinaan on hyvä muistuttaa itselleen, että kukaan ei kiduta, ei pakota, eikä itse onnekseen joudu valvomaan kadulla, vaan omassa turvallisessa kodissa. Lohtua tuo myös tieto siitä, että ei valvo yksin. Rantala kannustaakin etsimään itselle vertaisvalvojia ja keskustelukumppaneita menneisyydestä ja nykyajasta. 

 

 

Yö on pimeyden, vaaran sekä moraalin höltymisen aikaa. Moderneissa länsimaisissa kulttuureissa yöstä puhutaan usein uhkakuvien kautta. Toisenlaisia tapoja käsittää yöaikaa voi löytää eri aikakausilta ja kulttuureista.

Rantalan mukaan olisi hyvä laajentaa ymmärrystä ilmiöstä uhkapuheen yli. 

Esimerkiksi aboriginaalit näkevät unen ja valveen välimaastossa eri tasoja, kun taas länsimaisissa kulttuureissa ajatellaan, että uni ja valve ovat kaksi täysin ääripäätä. 

Rantala nostaa myös esimerkin Antiikin Kreikan kulttuurista, jossa jako yön ja päivän välillä ei ollut niin tyrmäävä. Uni ei ollut ihmisten hallittavissa, vaan se oli lahja Hypnos-jumalalta. 

Länsimaisessa unipuheessa tähdätään siihen, että ihminen on päivällä toimintakykyinen ja virkeä – ja pystyy suorittamaan. 

”Silloin katoaa helposti myös ajatus siitä, että pystyy toimimaan, vaikka ei olisikaan sitä unta”, Rantala pohtii.

Rantalalle yllättävin ja helpottavin oivallus on ollut se, että vaikka takana olisi kahden tunnin yöunet, niin pystyy silti olemaan. 

”En ihan sama ihminen ole, mutta se on pakko hyväksyä. Vähän sama kuin silloin, jos on jokin sairaus, joka pitää huomioida. Ihmiselämä ei ole täydellistä.”

Omastakin normittamisesta on kuitenkin vaikea päästää irti. Yöllä alkaa helposti ajattelemaan seuraavaa päivää ja aamu seiskan herätystä. Rantala kritisoi ajatusta siitä, että aina pitäisi jaksaa. 

”Kaikki on vaan, että minun täytyy jaksaa herätä. Miksi pitää? Miksi kaikki sopeutuu siihen, että nukkuu huonosti, kun rytmi on väärä. Eihän siinä ole mitään järkeä, että kaikki menee virran mukana ja yrittää jotenkin sinnitellä.”

 

Miten maailma makaisi, jos se olisi suunniteltu valvojille?

Yksinkertaisia vastauksia ei ole, mutta Rantala kyseenalaistaa vain yhden rytmin mukaan suunnitellut kahdeksasta neljään työpäivät. Eri rytmisille ihmisille voisi olla kouluja tai työyhteisöjä, jotka alkavat vasta iltapäivällä.

”Ettei olisi aina yksilön vastuulla miettiä, miten tämä hoidetaan, vaan ne olisivat yhteisesti pohdittuja ja sovittuja.” 

Rantala näkee, että yliopisto-opiskelussa on alasta riippuen jouston mahdollisuuksia. 

”Parhaimmillaan akateeminen vapaus – jota ei ehkä enää edes ole – mahdollistaa sen, että pystyy vaikka tekemään etänä tai lukemaan tenttiin öisin.”

Sitä Rantala ei tiedä, onko erilaisten rytmien huomiointi tietoista. Yliopistojärjestelmäkin pyörii sen ajatuksen voimalla, että kaikki tekevät ja ovat saavutettavissa koko ajan. 

”Asiantuntijaorganisaatiossa ei ole sijaisia, joten jos tutkija ei tee töitä, niin sitten niitä ei tule tehtyä. Ja samahan se on opiskelijalla.”

Rantalan kokemuksen mukaan monet tutkijat tekevät paljon ylitöitä, ja tutkimusta tehdään myöhään illalla ja yöllä. Työkulttuuri tuntuu hieman vääristyneeltä.

”Jollain se vaikuttaa uneen ja jollain ei. ” 

Rantalan kokemuksen mukaan ihmisiä kohdatessa hyvin moni nostaa esiin valvomisen tai unilääkkeiden käytön. Myös luennoilla useat opiskelijat tulevat kertomaan univaikeuksistaan. Joillekin valvominen on positiivinen luova tila, mutta erityisesti korona-aikana yksinäisyyteen, jatkuvaan stressiin ja muihin psyykkisiin ongelmiin kytkeytyvä unettomuus vaikuttaa olevan yleistä.  

 

 

Öinen valppaus on  suojellut yhteisöjä vaaroilta kautta aikojen.

Sari Koukku on eräänlainen yövahti. Hän muistelee esimerkiksi, miten ystävä otti yhteyttä keskellä yötä yllättäen tapahtuneen elämänmullistuksen vuoksi. 

”Olin vain, että jes. Hyvä, että olen brändännyt itseni niin, että ihmiset tietävät minun olevan yöllä hereillä. Jos tapahtuu jotain hirvittävää keskellä yötä, niin ei tarvitse olla yksin, kun tietää, että on joku jakamassa tuskaa.”

Koukku tosin ei itse tiedä, mihin soittaisi keskellä yötä. Ehkä ambulanssin. 

Yöt ovat toisinaan yksinäisiä. Koukku ei juuri tunne ihmisiä, jotka jakaisivat saman rytmin, ja se aiheuttaa haikeamielisyyttä. Samaan aikaan yksin olo on juuri se asia, josta Koukku pitää. 

Toisaalta internetissä kasvaneena hän tietää, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka valvovat öisin.

Myös Rantala näkee valvojien roolin tärkeänä. Valvojia voivat olla niin yötyöläiset, vaihtoehtokulttuurien edustajat, taiteilijat, kirjailijat kuin opiskelijat. 

“Meillä on monia rinnakkaisia todellisuuksia samoissakin paikoissa. Ehkä valvomista voi ajatella yhteisön moninaisuuden puolustamisena.”

Valvomisen moninaisuus oli Rantalalle yllättävin oivallus kirjaa kootessa. Kauheuden rinnalta löytyikin paljon kauneutta – jopa pyhyyttä. Se ei tarkoita ilmiön mystifiointia ja romantisointia, vaan kauneus tulee valvomisen kokemuksesta. Ja juuri kokemuksesta pitäisi puhua enemmän.

Pääkirjoitus: Haloo, onko tässä

aihetta juhlaan?

Teksti Inka Komonen ja Lotta Lautala
Kuva Emma Sähäkkä

 

Design-vaatteita, suuria apurahoja, fine dining -ruokaa ja samppanjaa. 

Yle Areenassa pyörivän syksyn hittisarja Aikuisten päähenkilöillä riittää kriisejä, mutta samaan aikaan pohjavire on kepeä, yltäkylläinen ja huoleton. 

Aina on varaa tilata lohturuokaa suoraan kotiin, lähteä juhlimaan tai olla poissa töistä. 

Sarja naureskelee ajallemme ja milleniaalien elämäntyylille. Samalla se tulee paljastaneeksi sen, miten tiukasti vapaa-aikamme kietoutuu kulutuksen ympärille. 

Ohjelma tuo eskapismia arkeen ja rahahuoliin, sillä sen maailma on kaukana todellisuudestamme. 

 

Ylen keväällä tekemän selvityksen mukaan alle 30-vuotiaiden suomalaisnuorten suurin huolenaihe oli raha. Myös opiskelijoiden keskuudessa huoli toimeentulosta on tuntuva. 

Hinnat ovat nousseet, opintotukea leikattu ja kulutukseen kannustetaan joka suunnasta. Tämä näkyy opintolainojen kohdalla, joita nostetaan nyt ennätysmääriä. Myös vaikeasti velkaantuneiden nuorten määrä on ollut viime vuosina jyrkässä kasvussa.

Opiskelijoista puhutaan usein yhtenä ryhmänä, vaikka todellisuudessa tuloerot ovat näkyviä ja kuilu ihmisten välillä kasvaa.

Toisessa todellisuudessa inspiroidutaan sijoitusaiheisista-podcasteista, matkustetaan kaveriporukalla Alpeille ja suunnitellaan satojen eurojen aktiviteetteja polttariviikonlopulle. Toisessa lasketaan, riittääkö rahat ruokaan ja vuokraan, vai jompaankumpaan. 

Raha vaikuttaa väistämättä sosiaalisiin suhteisiin. Ystävyys ei aina välttämättä muodostu yhteisistä kiinnostuksen kohteista, vaan siitä, kenellä on varaa kuulua porukkaan. 

Yliopistolla vapaa-ajan kulutuskeskeisyys on hallitsevassa roolissa, ja opiskeluaika tuntuu erilaiselta, kun on varaa mennä ja tehdä. On vuosijuhlia, illanviettoja ja syysretkiä. 

Oikeustieteen opiskelijoiden ainejärjestö Artikla suunnitteli tälle syksylle matkaa Teneriffalle. Hinnaksi arvioitiin 650 euroa, mutta matka jäi toteuttamatta vähäisen osallistujamäärän takia. 

Myös vuosijuhlien illalliskortit ovat tyyriitä ainejärjestöön katsomatta. Lokakuun alussa järjestettävien LYY:n vuosijuhlien lippu maksaa 85 euroa. Se on saman verran kuin monen opiskelijan viikkobudjetti.

Tämä ei ole tietenkään koko totuus, vaan mukaan mahtuu myös edullisia ja ilmaisia tapahtumia.

 

Tämän lehden haastattelussa ylioppilaskunnan pääsihteeri Miikka Keränen sanoo, että opiskelijat eivät nykyisin välttämättä aina tunnista oikeuksiaan eivätkä osaa vaatia parempaa. Hän toivoo opiskelijoiden ottavan enemmän kantaa, ja näkisi mielellään opiskelijoita barrikadeilla.

Samaa toivomme me. Heikon toimeentulon ei tulisi jäädä vain niiden kannettavaksi, jota se koskettaa, vaan sen tulisi olla yhteinen asia. Sitä, että mahdollisimman moni voi hyvin kutsutaan hyvinvoinniksi. 

Yhteiskunnallisella tasolla opiskelijoille ei kuitenkaan hyvinvoinnin edellytyksiä ojennella. Sen sijaan tarjolla on korotettuja ateriahintoja sekä säästövinkkejä, jotka ovat olematon lohtu. 

Haluamme nähdä, kuinka lähitulevaisuudessa tyytymättömyys kanavoituu siihen, että oikeuksia osataan vaatia äänekkäämmin.

 

Tässä ajassa ei tunnu olevan syytä juhlaan, mutta juuri siksi haluamme tällä numerolla juhlia kaikkia yliopiston aloittavia, ännännen vuoden opiskelijoita, valmistuneita ja tänne asti selvinneitä.

Kansijutussa Yö Rovaniemellä emme haastatelleet ihmisiä nimillä. Jokaisella olkoon oikeus juhlia rauhassa – toisia kunnioittaen. Mallia voisimme ottaa esimerkiksi edesmenneestä Tivolista, joka muistetaan villistä menosta – ja kameroiden poissaolosta.

Juhliin ja juhlista karkuun

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Reetta Korhonen

 

Juhliminen on rytmikästä liikkumista ja kollektiivista kuplintaa, joka tuottaa ihmisissä euforiaa. Toisille juhliminen on kuitenkin ahdistavaa – ja moni miettii etukäteen, miten juhlista pääsee karkuun. Maria Paldanius ruotii esseessään juhlimisen problematiikkaa, ja omaa suhdettaan juhlimiseen.

 

”Party on, dudes!”

Näin kajauttaa Abraham Lincoln scifi-komediassa Bill ja Ted – Paluu menneisyyteen vuodelta 1989. Tarina seuraa kahta nuorta miestä, jotka matkustavat ajassa taaksepäin tapaamaan historiallisia hahmoja lukion historiaesitelmäänsä varten. Elävien kirjoihin elvytetty entinen Yhdysvaltain presidentti pitää lukiolaisille puheen, joka päättyy julistukseen: ”Juhlikaa, tyypit!” Hän saa osakseen aimo aplodit. Sen varjoon unohtuu toinen neuvo: ”Olkaa erinomaisia toisillenne”. 

Kyseinen elokuva sai ensi-iltansa 17. helmikuuta 1989. Minä synnyin kuukausi myöhemmin. Näillä asioilla tuskin on mitään tekemistä keskenään. Tai ehkä sittenkin on. En tiedä, kuulinko kohtuun asti fiktiivisen Lincolnin juhlimiskomennon, mutta jossain vaiheessa aloin toimia täysin päinvastoin – kuin teini, jonka mielestä vanhempien vakaumukset, elämäntavat ja maailmankatsomukset ovat ihan, noh, anaalista. 

Myöhäisessä teini-iässä muutokset sitten alkoivat. Taakse jäivät lapsuuden syntymäpäiväkemut (joihin äiti leipoi pyynnöstäni mielettömiä mestariteoksia: eräs synttärikakku oli jättisuuri Minni Hiiren pää ja toinen kolmiulotteinen, kermaa tihkuva höyryjuna!), ala-asteen diskot (voitin Niiko-nimisen pojan kanssa hitaiden tanssikilpailussa karkkipussin, jonka syöminen yhdessä oli romanttisinta ikinä), kunnan järjestämät kymppisynttärit (vieläkö näitä bileitä järjestetään?) sekä yläasteen päättäjäisjatkot (varsinaiset juhlat jätin väliin), joissa vedin elämäni ensimmäiset kännit ja jotka jäivät viimeisiksi ”oikeiksi juhliksi” moniin vuosiin. 

Mikään tietoinen päätös juhlimisen lopettaminen ei ollut. Enhän ollut edes aloittanut. Jonkinlainen murrosvaihe kuitenkin oli. Tunnistan sen vasta nyt, 33-vuotiaana. Vaikka lukiossa juhlia olisi ollut tarjolla enemmän kuin koskaan, osallistumisintoni putosi nollasta pakkasen puolelle. Skippasin nöyryyttävät nasujaiset, piinalliset penkkarit, ääliömäisyyden riemuvoitoksi julistamani abiristeilyn ja muut ”typeryydet”, kuten kaikkeen ”sellaiseen” silloin suhtauduin. Ja suhtautuisin varmasti edelleen, jos keksisin matkustaa ajassa taaksepäin.  

Kelaan taaksepäin, näen itseni: läpi nuoruusvuosieni olin se outolintu, joka omaksuu mieluummin neuvon ”olkaa erinomaisia toisillenne” kuin ”juhlikaa, tyypit!” Ajatusmaailmani jakoi luokaltani vain yksi goottityttö, joka ei puhunut mitään, kun taas minä puhuin paljon, eikä meillä muuta yhteistä sitten ollutkaan, emmekä ystävystyneet. Ehkä olimme kumpikin vain niin epävarmoja, että oli helpompi vetää kaikki luukut kiinni.  

Vaikka sittemmin asiat ovat muuttuneet (minä ja juhlat tulemme jo toimeen) ja maailmanmeno on alkanut muistuttaa yhä enemmän sitä, mitä ennen pidettiin tieteisfiktiona, löydän itsestäni edelleen saman vanhan totuuden: sieluni ei ole juhlijan. Tiedostan tämän vasta nyt, sitä mukaa kun tätä esseetä kirjoitan. 

Itseymmärryksen lisääntyminen järkyttää vähän. Niin se aina tekee. Jos en ole tarkkana, saattaa iskeä myöhäinen FOMO, eli FOHMO, Fear of having missed out. Miten paljon olen missannut? Miten umpitylsä on sieluni asteikolla 1-10? Täytyy pitää varansa, ettei aika ala maalailla typeryyksille kultareunuksia.

 

Valmiina pakenemaan

Jos pitää scifi-elokuvista, inhoaa allasbileitä ja katsoo Walking Dead -sarjaa, on todennäköisesti introvertti. Näin kiteyttää tuore amerikkalaistutkimus, jossa tutkittiin ekstroverteiksi ja introverteiksi itsensä mieltävien henkilöiden käyttäytymistapoja sosiaalisissa tilanteissa. Tutkimukseen osallistuneista introverteista 55 % kertoi ahdistuvansa jo siitä, että saa kutsun juhliin, kun vastaava luku ekstroverteillä oli 18 %. Vastaavasti 74 % ekstroverteistä tunsi innostusta uuden sosiaalisen tapahtuman mahdollisuudesta vastaavan prosenttiosuuden ollessa introverteilla 44 %. Introverteille juhlista kieltäytyminen oli yli kaksi kertaa niin yleistä kuin ekstroverteille (27 % versus 13 %).  

Merkitystä oli myös juhlan tyypillä: 37 % introverttivastaajista ei edes harkitsisi allasbileisiin osallistumista, 35 % jättäisi ehdottomasti työkaverin syntymäpäiväjuhlan väliin ja yhtä moni skippaisi ystävänsä lapsen syntymäpäivät. Mutta ei juhlien passaaminen yksin introverttien synti ole, jos synti lainkaan: 53 % ekstroverteistäkin myönsi, ettei haluaisi olla missään tekemisissä babyshowereiden kanssa, ja polttareiden osalta saman vastauksen antoi 47 % vastaajista. Tutkimuksen laatija kommentoi tuloksia sanoen, että tietyt tilaisuudet voidaan yleisesti kokea liian muodollisina ja siten uhkaavina. Miten pitäisi pukeutua? Mitä pitäisi viedä lahjaksi? Äh, liian hankalaa, pieleen menee. Helpompi jättää väliin!

Pitkälle teini-ikään asti pidin itseäni ekstroverttinä, sitten löysin sisältäni introvertin, nykyään samaistun korkeintaan ambiverttiin. Perinteisen määritelmän mukaan introvertti henkilö on luonteeltaan sisäänpäin kääntyneempi ja harkitsevampi, ja pitää eniten itsenäisestä toiminnasta. Ekstrovertti puolestaan kaipaa kasvotusten tapahtuvaa vuorovaikutusta, ja hakeutuu herkemmin sosiaalisiin tilanteisiin. Ambivertti taas on sekoitus molempia. Maalaisjärki järkeilee: eikö jokainen ihminen näin ollen ole ambivertti?  

Yksi hyväksyvä nyökkäys maalaisjärjen äänelle tulee samaisen tutkimuksen tuloksista. Tulos herätti minussa suurta riemua, syystä, jota en ole vielä tarkemmin itsessäni tutkiskellut. Tutkimuksen sivujuonteena nimittäin havaittiin, että valtaosa ihmisistä miettii valmiiksi hätäpoistumissuunnitelman, eli tekosyyn – eli valkoisen valheen – siltä varalta, että juhlat ovat täysi floppi. Sen varjolla voi sitten poistua juhlista aiemmin. Itse samaistun tähän vain osittain: minähän keksin selityksen yleensä lennossa.

Eikö tämä juuri ole hyvin ambiverttimäinen – ja samalla myös omalla tavallaan primitiivinen, ja sellaisenaan ihastuttavan inhimillinen – toimintatapa? Ihminen haluaa olla paikalla ja läsnä, ettei jäisi mistään hauskasta paitsi, mutta lopulta kaiken sen läsnäolevuuden yllä leijuu poissaolevuuden varjo, kun yksilöt käyvät sisäistä taistelua sen välillä, jäädäkö vai lähteä. Toki tilassa käy koko ajan mukava läpiveto, kun kullakin on oma hätäuloskäyntinsä auki. Mutta, pakko kysyä: Eikö olisi vaan helpompi olla juhlimatta? 

 

 

Kollektiivista kuplintaa

Evoluutiopsykologien mukaan juhlimistaipumus on saattanut auttaa ihmislajia selviytymään. Jo varhaisten ihmisten on todettu ”liikkuneen rytmikkäästi toisiaan vasten” tavoitteenaan luoda keskinäinen yhteys. Tällainen rytmikäs liikuskelu näyttää olleen myös yksi kommunikaatioväline. Kuten ranskalainen sosiologi Émile Durkheim on määritellyt: kysymys on ”kollektiivisesta kuplinnasta”. Termi viittaa ihmisen läpi virtaavaan sähköisyyden tai euforian tunteeseen yhteisten kokemusten äärellä. 

Mitä rytmiin tulee, tutkijoiden mukaan sellainen löytyy jokaisesta ihmisestä. Nekin, jotka uskovat vakaasti omaan rytmitajuttomuuteensa tai sävelkorvattomuuteensa (mikä on usein vain vanhempien peruja oleva perusteeton väittämä: ”tässä perheessä kukaan ei osaa tanssia tai laulaa!”) ovat tietämättäänkin rytmillisesti tajuissaan: varmasti jokainen pystyy esimerkiksi nyökyttämään päätään lempimusiikkinsa tahtiin. Mistä se johtuu? Ihmisen sisäisestä rytmin tajusta, joka on ollut meille suuri evoluutionaarinen etu ja joka on auttanut meitä selviämään yhdessä ja luomaan ihmissuhteita. 

Ehkä jo maatalouden vallankumouksen aikaan, 12 000 vuotta sitten, heinäpelloilla raikui perjantaisin huuto: "Party on, Dudes!"

Yliopistoaikoinani, Englannin Bournemouthissa aloin minäkin sitten juhlia. Päätös ei ollut tietoinen, eikä muutos niin raju kuin yhden lauseen yhteenveto antaa ymmärtää. Pikemminkin se oli luonteva liukuma kohti juhlimisen maailmaa. Olin lähtenyt lukion jälkeen maailmalle vapaaehtoistöiden ja reppureissaamisen merkeissä. Sillä tiellä vietin useita vuosia, pääosin yksin omasta tahdostani. Onko ihme, ettei juhliminen ollut ensimmäisenä mielen päällä? Myös introverttien ja ekstroverttien käytösmalleja selvittänyt tutkimus osoitti, että vain kuusi kymmenestä amerikkalaisesta menisi juhliin yksinään. Minäkin uiskeltelin sisään ”party-skeneen” vasta, kun löysin tieni takaisin ihmisten luo; kun löysin yliopistosta omanhenkistäni porukkaa. 

Ympyrä sulkeutuu: ehkä juhlimisintoni on riippuvainen läsnä olevista ihmisistä ja suhteestani heihin. Innostun juhlimaan silloin, kun olen seurassa, jossa ihmiset ovat ”erinomaisia toisilleen” – kun ihmisistä muodostuu samassa rytmissä kupliva kollektiivi. Maalaisjärkeni on taipuvainen kysymään: eikö tämä totuus, enemmän tai vähemmän, päde meihin kaikkiin?

 

Hauskempia juhlia kohti

Ikimuistoisimmat juhlat ovat olleet niitä, joissa olen tanssinut vailla huolta huomisesta pikkutunneille asti – tai päätynyt samoilla silmillä ja samoilla pikkutunneilla istumaan keittiön lattialle ja kuuntelemaan, kun joku tuttu, puolituttu tai tuiki tuntematon on jakanut minulle elämänsä kipeimpiä ja/tai kauneimpia muistojaan. Juhlien ja juhlimisen eksistentiaalinen merkitys kirkastuu minulle hetkellisesti niinä hetkinä, kun jää murtuu, ja murtumasta vuotaa jotain aitoa esiin. Kiitos, kun jaoit. Kiitos, kun olit. Vau, en tiennytkään tuota sinusta!

Pakko kuitenkin myöntää: usein ajatus juhlasta on innostavampi kuin juhla itse. Kun kelaan juhlahistoriaani taaksepäin, näen itseni monissa eri paikoissa ihmettelemässä a.) mitä minä siellä oikein teen, b.) mitä nämä kaikki muut täällä tekevät. Samanlaisia keloja pyöritteli yhdysvaltalainen, jo edesmennyt kirjailija David Foster Wallace reportaasiesseessään ”Hauskaa, muttei koskaan enää” (1995). Kyseessä on ironinen ja tarkkanäköinen, terävällä kynällä kirjoitettu raportti luksusristeilijältä, jossa kaikki on viimeisen päälle. Kaikki on valmista, helppoa, teennäistä, yltäkylläistä, ennalta sovittua, päälle liimattua – ja siksi niin ihanaa!

 

usein ajatus juhlasta on innostavampi kuin juhla itse.

 

Jossain vaiheessa Wallace alkaa kuitenkin aidosti nauttia olostaan, ja jaella kritiikin sijaan myönnytyksiä. Yksi niistä liittyy laivalla pidettyyn hypnoosiesitykseen: ”Yleisö nauraa kovaan ääneen aina kun pitääkin. Siinä, että hyvin pukeutuneet aikuiset risteilymatkustajat käyttäytyvät omituisesti itselleen täysin käsittämättömästä syystä, on jotakin aidosti huvittavaa. Aivan kuin hypnoosi saisi heidät luomaan itselleen mielikuvia, jotka ovat niin eläviä, etteivät he itsekään ymmärrä niitä pelkiksi mielikuviksi. Aivan kuin heidän päänsä eivät olisi heidän omiaan. Ja sehän tietenkin on huvittavaa.” Eikö juhlistakin saa eniten irti silloin, kun ihmiset jättävät aivonsa narikkaan ja ovat sitä myöten vähän tavallista vähemmän päissään – ja vähän enemmän hypnoosissa?

Tämän olen aikuisiällä itsestäni oppinut, ja tämä itseymmärrys on vapauttanut minut juhlimaan: ei juhliin pidä lähteä liian suurin sosiaalisin tai intellektuellein odotuksin. Jos juhlista lähtee hakemaan aitoa sosiaalisuutta, keskusteluja liian kaukaa säätilan tuolta puolen tai syvällistä tutustumista uusiin ihmisiin, pettymys on taattu. Siinä juuri piilee juhlimisen paradoksi. Elämäntarinoiden ja sielunmaisemien maalailu eivät yleensä mahdu samalle agendalle ilonpidon kanssa. Olenpa korona-ajan jälkeen päätynyt jopa juhliin, joissa on asetettu ukaasi: ”Tänä iltana ei saa puhua surullisia asioita. Eikä soittaa surullista musiikkia!” 

On juhlia ja sitten on ”juhlia.” On juhlia, joita muistelee ilolla vielä vuosia myöhemmin ja sitten on juhlia, joista voi todeta: mitä typeryyttä, ei kiitos koskaan enää. Ei ole helppoa koota sekalaista ihmissakkia yhteen paikkaan rytmikkäästi liikehtimään ja luomaan välilleen sähköistä euforiaa. Mutta kuten sanonta kuuluu: ”Tekevälle sattuu – jos ei mitään tee, ei mitään satu.” Nämä sanat haluaisin välittää myös Suomen viime aikojen kohutuimmalle juhlijalle, pääministeri Sanna Marinille. Juhlivalle sattuu. Jos ei juhli, ei mitään satu. Onneksi juhlia saa taas järjestää. Onneksi uusia juhlia tulee. Ja onneksi hätäuloskäynnin voi aina pitää auki. Niin tekevät kaikki muutkin. 

Party on, Dudes!

Ukrainan sotaa paenneille tarjolla

opintoja Lapin yliopistossa

Teksti Iikka Sorvali

 

Yliopisto ja LYY tukevat Ukrainan sotaa paenneita opiskelijoita. Yliopisto tarjoaa maksutonta opetusta ja LYY pyrkii helpottamaan opiskelijoiden kotoutumista.

 

Lapin yliopistossa tarjotaan mahdollisuutta maksuttomaan opetukseen Ukrainasta paenneille. Sotaa paenneet voivat suorittaa avoimen yliopiston kursseja ja hakea erillisopinto-oikeutta. 

Erillisopinto-oikeus on tällä hetkellä tarjolla enimmillään 30 opiskelijalle.

Yliopiston koulutusvararehtori Satu Uusiautti kertoo, että erillisopinto-oikeuksien hakemuksissa ei ole ollut ruuhkaa.

”Kolme opiskelijaa on hakenut, ja heistä kaksi on saanut paikan.”

Erillisopinto-oikeudessa on jatkuva haku, ja sitä voi hakea, mikäli on opiskellut ukrainalaisessa yliopistossa ja saanut tilapäistä suojelua saavan henkilön statuksen. Tämän lisäksi kurssitarjonnasta pitää löytyä omaan tutkintoon sopivia opintoja.

Oikeuden saaneet voivat suorittaa englanninkielisiä kursseja laajasti eri tiedekunnista sekä kielikeskuksesta.

Uusiautin mukaan erillisopinto-oikeuden suosio on ollut hyvin vaihtelevaa eri yliopistoissa. Helsingissä on ollut enemmän hakemuksia kuin muualla, ja esimerkiksi lääketieteen opiskelijat ovat hakeneet oikeutta suhteessa enemmän kuin muut.

 

LYY ollut mukana suunnittelussa

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan (LYY) edunvalvonta-asiantuntija Ella Keski-Panulan mukaan LYY on ollut suunnittelemassa yliopiston kanssa Ukrainasta paenneille opiskelijoille tarjottavaa tukea.

”Tarjoamme Ukrainasta paenneille opiskelijoille Hyvinvointipassin ilmaiseksi. Toivomme, että tämä mahdollistaisi pääsyn palveluiden pariin ja auttaisi heitä kotoutumaan paremmin.”

Keski-Panula kertoo, että yliopiston kanssa esille on noussut myös etäopiskelun mahdollistaminen niille opiskelijoille, joiden kotiyliopistot Ukrainassa jatkavat opetusta. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi tilojen tai opiskeluvälineiden, kuten tietokoneiden lainaamista.

Tilanteen kehittymiseen on varauduttu sekä yliopistolla että LYY:ssa. Uusiautin mukaan avoimen yliopiston tarjonta ja jäljellä olevat erillisopinto-oikeuden paikat näyttävät riittävän tällä hetkellä hyvin. 

Uusiautti kuitenkin korostaa, että lisää voidaan tarvittaessa tehdä.

”Siihen vaikuttaa, miten sota kehittyy. Jos tarvetta tulee enemmän, niin olemme mukana auttamassa.”

Opiskelijan muisti on lyhyt

ja päättäjät tietävät sen

Teksti Ella Keski-Panula
Kuvitus Julia Palola

 

Ollessani nuori, opintoraha oli 336 euroa kuukaudessa ja sitä sai 55 tukikuukauden verran. Tänä syksynä opintonsa aloittava korkeakouluopiskelija saa opintorahaa 268 euroa ja tukikuukausia on 48. En ollut nuori 1980-luvulla, olin nuori 2010-luvulla.

Opintotukea uudistettiin vuonna 2017, kun Sipilän hallitus leikkasi opintorahasta 25 prosenttia ja kuukausittainen tukisumma pieneni 336 eurosta 250 euroon. Samalla tukikuukausia karsittiin ja opintotuki poistettiin indeksistä. Leikkaukset opiskelijan toimeentuloon olivat tuntuvia ja niitä kritisoitiin – aiheesta.

Kun Rinteen hallitus aloitti 2019, toivottiin käännöstä parempaan. Ehkä leikkaukset perutaan? Ehkä tukikuukausia lisätään?

Opintorahaa ei korotettu. Tukikuukausia ei lisätty. Opintotuki palautettiin indeksiin, mutta kauas jäätiin opintorahan aiemmasta tasosta. 

Tässä kohtaa joku ehkä haluaisi huomauttaa, että opiskelijoita on juuri muistettu ja heihin  budjettiriihessä panostettu: ateriatukea korotettiin, huoltajakorotusta nostettiin ja alueellisen opintolainahyvityksen kokeilun myötä syrjäseudulle muuttamalla voi saada opintolainojaan anteeksi. Muistutan kuitenkin, että ateriatuen korotus tarkoittaa, että opiskelijalounas maksaa tammikuussa 25 senttiä enemmän kuin tänään. Ja oli alueellisesta opintolainahyvityksestä mitä mieltä tahansa, ei se auta, jos tili on opiskeluvuosina tyhjä. Jos tämä on opiskelijoiden toimeentuloon panostamista, rima on alhaalla. Mutta osaammeko edes vaatia parempaa?

Opiskelijasukupolven muisti on lyhyt. Kovin moni tämän päivän opiskelija ei ole kokenut sitä, kun opintoraha on ollut yli 300 euroa tai kun opintorahaa leikattiin. Päättäjät varmastikin tiedostavat tämän. Tuskin minkään muun väestöryhmän toimeentulosta voisi leikata 25 prosenttia ja ajatella, että pian kukaan ei muista koko asiaa.

Opintorahan leikkaaminen kuitenkin näkyy opiskelijaelämässä. Vuoden 2017 jälkeen valtion opintolainakanta on kaksinkertaistunut 5,5 miljardiin euroon. Yliopisto-opiskelijoista valtaosa arvioi lainamääränsä olevan yli 20 000 euroa valmistumisen jälkeen. Opintolainat ovat nousussa, mielenterveys laskussa. Jopa joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii mielenterveysongelmista. Sen lisäksi, että vaadimme parempia mielenterveyspalveluita, voisimme myös pohtia, miksi niin moni on rikki – voisiko niukka toimeentulo olla yksi stressiä ja ahdistusta aiheuttava tekijä?

Jos opiskelijoita ohjataan putkitutkinnon suorittamiseen, opiskelijaelämästä karsitaan ylimääräinen. Silloin jätetään välistä opiskelijavaihto, järjestötoiminta ja vapaavalintaiset kieliopinnot.

Moni opiskelija pärjää hyvin. Joku käy töissä, toista tukevat vanhemmat, ja yksi sijoittaa lainansa. Tämä hyvä. Opiskelijat ovat kuitenkin moninainen joukko, ja monella ei mene kovin hyvin. Siinä kohtaa, kun tilillä on 25 senttiä ja pitäisi ostaa loppukuun ruoat, eivät tsempatiat auta, eikä siinä kohtaa lohduta miettiä tulevaisuuden opintolainahyvityksiä.

 

 

Kirjoittaja on LYY:n uusi edunvalvonta-asiantuntijan sijainen, joka haluaisi nähdä päivän, kun opiskelijoiden toimeentuloon todella panostetaan.