Teksti Åsa Niemi
Kuvitus Suvi Korhonen
Lapin ylioppilaslehdistä löytyy meidän muuttuva maailmamme: Lapin korkeakoulu perustettiin, Neuvostoliitto hajosi ja Jugoslavian sota pelotti, taloustieteen termi tehokkuus löysi tiensä kouluihin ja sosiaalinen media valloitti maailman. Haastattelimme vanhoja lehden tekijöitä, jotka kuljettavat meidät yliopiston perustamisesta nykypäivään.
1980 - Korkeakoulun ensiaskeleet
”Täällä pitää olla ainejärjestöt, niin perustimme ainejärjestöt. Täällä pitää olla lakisääteinen ylioppilaskunta, niin perustimme ylioppilaskunnan. Täällä pitää tietenkin olla myös ylioppilaslehti ja ylioppilasteatteri”, kuvailee Lapin korkeakoulussa oikeustieteen opiskelun vuonna 1979 aloittanut Ilkka Laasonen.
Lapin yliopisto, silloinen Lapin korkeakoulu, aloitti toimintansa vuonna 1979. Koulussa ei vielä ollut tiedekuntia, vaan kaksi osastoa: oikeustieteellinen ja kasvatustieteellinen osasto.
”Me olimme ihan untuvikkoja, niin kuin koko koulu silloin. Osa ensimmäisistä oikeustieteen opiskelijoista oli vanhempia ja he olivat opiskelleet jo muualla yliopistoissa, joten he tiesivät kertoa, miten me perustamme kaiken tarvittavan”, Laasonen kertoo.
Ainejärjestöt perustettiin ensimmäisenä asiana syksyllä 1979. Vuonna 1980 pidettiin ensimmäiset ylioppilaskunnan vaalit, ja sen jälkeen liikkeelle lähti Lapin korkeakoulun opiskelijatoiminta. Opiskelijoita oli vain noin 200–300, joten monet olivat useassa toiminnassa mukana.
”Me opiskelijat neuvottelimme yhdessä hallituksen ja ylioppilaslehden. Siinä oli konsensuksessa kaikki mukana, puoluekannasta tai sitoutumattomuudesta huolimatta, mikä oli aika hämmästyttävä suoritus. Mukana oli myös Tikkalan Esa, joka oli kuitenkin aika voimakastahtoinen taistolaisten nokkamies silloin vielä. Hänellekin konsensus sitten ehkä joidenkin nielaisujen jälkeen sopi.”
Laasonen kertoo, että niin opettaja- kuin opiskelijakunnassa oli aika voimakas oman korkeakoulun puolustusasenne.
”Huolestutti, että miten korkeakoulu ja sosiaalinen opiskelijayhteisö tulee pärjäämään. Meillä oli sellainen olo, että Etelä-Suomessa Lapin yliopistoa, silloista korkeakoulua, ei katsottu suopein silmin. Esimerkiksi lakimiesliitto ja vanhemmat oikeustieteelliset tiedekunnat vastustivat oikeustieteellistä osastoa Rovaniemelle. Heräsi kysymyksiä, kuten miksi Lappiin pitää edes perustaa oma korkeakoulu? Oikeustieteen opiskelijoita oli peloteltu, ettei sieltä Lapista mitään kunnon juristeja valmistu, eivätkä he saa mistään töitä. Me olimme vähän karvat pystyssä”, Laasonen muistelee.
Ylioppilaslehti perustettiin heti tukemaan nuorta korkeakouluyhteisöä, ja Ilkka Laasonen alkoi sen ensimmäiseksi päätoimittajaksi.
”Meillä oli tarve vakuuttaa myös itsemme siitä, että me olemme oikeita yliopistolaisia.”
Lehden jutut keskittyivät silloin lähinnä uuteen korkeakouluun.
”Energia meni lähinnä uuden synnyttämiseen: korkeakoulun, ylioppilaskunnan, ainejärjestöjen ja kaiken sellaisen. Se kaikki uusi oli tavallaan todella mieltä kiihottavaa.”
Ilkka Laasonen toimi myöhemmin Rovaniemelle perustetussa uudessa paikallisradiossa ja siirtyi sitten Yleisradion toimitukseen. Teatteri kuitenkin veti aina puoleensa, ja viestinnästä hän siirtyi ohjaajaksi sekä myöhemmin Kajaanin, Kotkan ja Lahden kaupunginteattereihin johtajaksi.
”Näyttämöllä oleminen ja ohjaaminen on leikkiä ja niin sen pitää ollakin, mutta johtajana pitää toimia sen leikin mahdollistajana ja siinä tulee vastaan erilaisia haasteita. Päätoimittajana pitää vastata kokonaisuudesta ja kaikesta tekemisestä, piti pystyä pitämään montaa palloa ilmassa. Sitä osaamista tarvitaan myös teatterin johtajana. Ne kokemukset ovat tärkeitä ja niitä on tullut uralla lehden jälkeenkin”, Laasonen pohtii.
”Elämä on sen muotoista, että koko ajan tuntuu siltä, että on monta palloa ilmassa, joita pitää pystyä hallitsemaan.”
Ilkka Laasonen jäi eläkkeelle tammikuussa 2024. Laasonen kertoo tapaavansa edelleen opiskelukavereitaan yli 40 vuoden takaa. Seuraava tapaaminen on syyskuussa.
”Kutsumme itseämme ensimmäiseksi vuosikurssiksi, mikä on vähän nurinkurista, sillä ensimmäinen vuosikurssihan on yleensä se viimeisimpänä aloittanut.”
Laasonen toimi Lapin ylioppilaslehden päätoimittajan kevääseen 1981 saakka, jonka jälkeen hän siirtyi edustajiston puheenjohtajaksi.
Vuonna 1983 päätoimittajaksi astui oikeustieteen opiskelija Pekka Voutilainen. Hän asuu nykyään Dohassa Qatarissa. Haastatteluhetkellä lämpömittari osoittaa siellä 25 astetta celsiusta, mikä on 50 pykälää enemmän kuin Rovaniemellä. Voutilainen muistelee ilolla vuottaan päätoimittajana.
”Me teimme lehteä aika kevyellä ja humoristisella otteella, ja annoimme kaikkien kukkien kukkia.”
Voutilainen oli päätoimittajana yhdessä Toni Isoluoman kanssa.
”Lehden tekeminen oli hauskaa. Istuimme Tupsussa, joimme kaljaa ja mietimme, minkälaista sisältöä laittaisimme tällä kertaa lehteen. Otimme lehteen kaikki ulkopuolisten kirjoittamat jutut.”
Tupsu oli Rovaniemellä sijaitseva kulttuurin ystävien valloittama ravintola, oikealta nimeltään Lapin Paula, joka sijaitsi osoitteessa Hallituskatu 24. Se lopetti toimintansa vappuna vuonna 2010.
”Teimme lehteä pilke silmäkulmassa, emmekä ottaneet sitä tai itseämme turhan vakavasti. Aina, kun oli jotain tärkeää esille tuotavaa, niin ujutimme sen mukaan mutta varsinaisesti poliittisia kannanottoja siellä ei oikeastaan esiintynyt siihen maailman aikaan.”
Uuden korkeakoulun alkuaskeleet huolestuttivat vielä ja opiskelijoiden toimeentulo puhutti.
”Lapin yliopisto oli vielä ylösnostovaiheessa ja olimme tilapäisissä tiloissa, jotka eivät olleet tyydyttävät kaikilta osin. Ainainen opiskelijoiden rahapula nousi myös esiin. Yliopiston, tai siinä vaiheessa vielä korkeakoulun, kehittäminen oli tietysti myös yksi asia, jota pidimme esillä”, Voutilainen muistelee.
Myöhemmin Pekka Voutilainen työllistyi ulkoministeriöön ja työskennellyt ympäri maailmaa. Hän on ollut ulkoministeriön tehtävissä Itävallassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Thaimaassa, Intiassa, Saudi-Arabiassa, Turkissa ja nyt Qatarissa.
1990 - Tehokkuutta ja euforiaa
1980–1990-lukujen vaihteessa kasvatustieteiden opiskelija Heli Lohi oli ensin kaksi vuotta Lapin korkeakoulun ylioppilaskunnan LaKY:n pääsihteerinä ja sitten vuoden Lapin ylioppilaslehden päätoimittajana.
”Ne olivat herkullisia vuosia olla päätoimittajana. Korkeakoulu oli toiminut reilu 10 vuotta, joten kaikki lastentaudit eivät enää vaivanneet.”
Lohen mukaan aika oli tapahtumarikasta niin ylioppilaskunnassa ja yliopistolla kuin muutenkin maailmassa. Kaupallinen radiotoiminta vapautui ja elävä musiikki saapui Rovaniemelle.
“90-luvun alussa ylioppilaskunta sai käyttöönsä vanhan Valistustalon ja perustimme Tivoli-ravintolan. Sitä ennen Rovaniemellä ei ollut paikkaa, jossa bändit olisivat voineet pysähtyä, vaan ne ajoivat suoraan Kemistä Sodankylään”, Lohi kertoo.
Ylioppilaslehti oli todella tärkeä ja sen merkitys tunnustettiin. Lapin yliopiston ylioppilaskunta oli tyytyväinen vakiintuneeseen ylioppilaslehden julkaisuun, eikä määrärahoista tarvinnut taistella.
”Elimme aikaa ennen internetiä, ennen sähköpostia, ennen edes sähköistä tiedonsiirtoa. Tiedekuntien fyysiset ilmoitustaulut olivat vähän niin kuin nykypäivän sosiaalinen media. Sinne laitettiin kaikki ajankohtainen ja hetkessä elävä, kuten esimerkiksi tapahtumat ja ’Voitko soittaa mulle illalla?’-tyyppiset viestit. Ylioppilaslehti oli taustoittava, kantaaottava ja linjaa vetävä.”
Tunteita herätti opiskelijoiden aktiivisuus, tai tarkemmin ottaen aktiivisuuden puute.
”Me käytimme ensimmäisen kerran termiä pullamössösukupolvi Lapin ylioppilaslehdessä ja sieltä se poimittiin yleisempään käyttöön. Termin isäksi väitetään kokoomuksen kansanedustaja Martin Saarikangasta, mutta hän luki sen eduskunnassa meidän ylioppilaslehdestämme. Meidän toimittajamme Mane Mäkinen käytti sitä kritisoimaan meitä 60-luvulla syntyneitä. 60–70-luku oli hyvin politisoitunutta ylioppilaskunnissa ja opiskelijapiireissä, mutta 70-luvun loppua kohti mennessä se vaimeni, ja 80-luvulla oltiin aivan toisessa ääripäässä. Puoluepolitiikasta haluttiin jokaisella rintamalla ihan kokonaan irti, ja se näkyi sitten niin, että opiskelijat eivät olleet niin yhtenäinen ja voimakas rintama asioidensa puolustamisessa. Sitä Mane nimitti pullamössösukupolveksi: kun ei kiinnosta edes omasta edusta pitää huolta.”
1990-luvun alussa yliopistoihin tuli tehokkuusvaatimuksia. Opiskelijoita huolestutti tieteellisen tutkimuksen taso ja akateeminen vapaus.
“Nykypäivän yliopistoa ei voi edes verrata 80–90-lukujen vaihteen yliopistoon akateemisen vapauden mittarilla.” HELI LOHI
”Mietimme, tekeekö tehokkuusvaatimukset yliopistoista yritysten tuotekehitysyksiköitä. Jos kaikkeen pitää saada ulkopuolista yksityistä rahaa, niin ohjaako se tutkimusten aiheen valintaa ja tuloksia maksajan toivomaan suuntaan? Nämä pahimmat visiot eivät toteutuneet tilaustutkimuksen määrän lisääntymisestä huolimatta. Onneksi ammattikorkeakoulut ottivat sen kentän haltuunsa.”
Tehokkuusvaatimusten osalta opiskelijoiden pahimmatkin pelot toteutuivat.
”Nykypäivän yliopistoa ei voi edes verrata 80–90-lukujen vaihteen yliopistoon akateemisen vapauden mittarilla”.
Meille 2020-luvun opiskelijoille yliopistojen tehokkuusvaatimukset ovat arkipäivää, mutta millaista aika oli ennen sitä?
”Nykyään yliopistoilla on tuloksellisuusmittarit ja kaikki niiden tulot perustuvat siihen, mitä ne saavat aikaiseksi. Aiemmin yliopistot saivat vain jonkun rahasumman käyttöönsä. Silloin opiskelijat saivat opiskella missä tiedekunnassa vain ja niin kauan kuin halusivat. Opintotukeakin sai muistaakseni seitsemän vuotta, ja jos vuodet paukkuivat yli, niin haettiin jatkovuosia.”
Tässä häviää Suomesta aika iso yhteiskunnallinen vaikuttaja ja tekijä, joka on nostanut henkilöitä etenemään urallaan.” Petri Laukka
Lohi valmistui kasvatustieteiden maisteriksi, mutta jatkoi myöhemmin uraansa viestinnän parissa.
”Päätoimittajuus oli varmaan sellainen käännekohta omassa elämässäni. Huomasin, että tykkään kirjoittamisesta ja minulla on vahvuuksia siinä. Myöhemmin olen siirtynyt työelämässäni viestintään ja kirjoittaminen on nyt kokopäivätyötäni.”
Viestinnän lisäksi lehden entiset tekijät ovat työskennelleet journalismin ja kirjallisuuden parissa, kuten vuoden 1993 päätoimittaja Petri Laukka. Hänen kanssaan visuaalisena päätoimittajana oli Matti Pietola.
Laukka ja Pietola olivat sopineet jo kesällä ennen töiden alkamista, että lehteä pitää muuttaa journalistisemmaksi.
Ja niin he tekivätkin.
”Me näimme, että lehdellä voisi olla myös journalistista vaikuttavuutta, ja sen lähtökohdan otimme tekemiseemme. Käytännössä vanhasta ylioppilaslehdestä ei jäänyt mitään jäljelle.”
Laukka ja Pietilä toivat lehteen ulkomaan aiheita. He esimerkiksi tilasivat jutun Sarajevossa olevalta opiskelijalta, kun Jugoslavian sota oli pahimmillaan.
”Me avasimme räppänää vähän isommalle maailmaan.”
Muutokset eivät aina suju kivuttomasti, ja tämäkin muutos aiheutti opiskelijoiden keskuudessa tunteita.
”Meidän muutoksemme oli niin raju, että se aiheutti paljon polemiikkia ja suuttumusta tiettyjen opiskelijoiden piirissä. Kun juttelin muiden opiskelijoiden kanssa, niin kuulin ajatuksia siitä, että lehti on nyt pilattu, kun siitä on tullut niin journalistinen.”
Lehdessä olevat opiskelijoiden huolenaiheet eivät kuitenkaan muuttuneet kokonaan. Opiskelijoiden toimeentulo oli huolestuttanut jo 80-luvulla, ja se huolestutti edelleen.
”Tein pääkirjoituksenkin opiskelijoiden toimeentulosta. Me jouduimme kitkuttelemaan kylmissä asunnoissa ja vähillä rahoilla”.
1990-luvun alussa pelon aiheita löytyi Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Silloin olivat käynnissä Jugoslavian hajoamissodat, Neuvostoliitto oli juuri kaatunut ja vapauttanut Itä-Euroopan, joten havaittavissa oli toivoakin.
”Sellainen euforia oli päällä. Meillä oli joitain juttuja myös Itä-Euroopasta. Sieltä tuli vaihto-opiskelijoita Suomeen ja Prahasta tuli opiskelijoita Rovaniemellekin.”
Sodan aiheuttamat pelot tuntuvat meille nykyaikanakin surullisen tutuilta, mutta euforia meiltä puuttuu tästä hetkestä.
Petri Laukka valmistui mediatieteestä maisteriksi ja yhteiskuntatieteistä tohtoriksi. Hän on ollut sittemmin Lapin Kansassa ja Taloussanomissa, sekä Kalevassa pääkirjoitustoimittajana, uutispäällikkönä ja kulttuuritoimituksen esimiehenä. Tällä hetkellä hän toimii Kalevan pohjoisen toimittajana ja julkaisee keväällä kuudennen tietokirjansa Paha meri, hyvä meri – Itämeren ihmeellinen historia.
”Lehden teosta oli paljon hyötyä, vaikka minulla oli jo toimittajataustaa ennen opiskeluaikaa. Se rohkaisi itseä paljon, että pystyy ihan nollasta aina vääntämään tietynlaisen julkaisun. Se antoi myös tiettyä itsevarmuutta, kun selvisi niistä asioista, mitä ylioppilaslehti haasteena antoi.”
Lehden olemassaolosta ei tarvinnut taistella vielä Laukan päätoimittajavuosina. Lehden asema oli itsestäänselvyys, vaikka rahaa olikin vähän.
Laukka huomauttaa, että ylioppilaslehden tarpeellisuus huomataan vasta sitten, kun sitä ei enää ole.
”Ei välttämättä heti, mutta sitten kun se huomataan, niin lehteä ei saa enää takaisin.”
Journalistista uraa saavuttanut Laukka toteaa, että lehden uudelleen perustaminen on aika epätodennäköistä.
”Missään maakuntalehdessäkään ei ole onnistuttu siinä, että se palautettaisiin uudestaan henkiin”, Laukka pohtii.
”Tässä häviää Suomesta aika iso yhteiskunnallinen vaikuttaja ja tekijä, joka on nostanut henkilöitä etenemään urallaan.”
2000 - Tehokkuusajattelua ja median murros
Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen 2004 päätoimittajana oli Jarkko Kumpulainen. Silloin sosiaalisesta mediasta ei ollut vielä tietoakaan ja internetkin oli vasta lapsen kengissä.
Kumpulaisen kertoo, että silloin ylioppilaslehden tärkein tehtävä oli tuoda esille rovaniemeläistä ja lappilaista kulttuuria.
”Ne välineet, missä Rovaniemen kulttuurielämää ja ruohonjuuritason kulttuuritoimintaa olisi tuotu esille, olivat vähissä, vaikka Uusi Rovaniemi teki parhaansa. Kulttuurilehti Kaltio hoiti jollain tavalla Lapin kulttuurielämästä uutisoimisen, mutta siihen se jäi. Ylioppilaslehti teki siis tärkeää työtä. Ensimmäinen maininta Suomenmaassa Pohjois-Lapin räpskenestä tulee ylioppilaslehdestä, vaikka tein kyllä samaan aikaan siitä jutun Kaltioon ja Koulu-TV:lle. Teimme myös koko ajan yhteistyötä Lapin ylioppilasteatterin kanssa, joka eli silloin yhtä kultakauttaan.”
Ylioppilaslehden keskiössä oli kulttuuri, mutta lehteen mahtui kuitenkin muitakin juttuja. Kumpulaisen mukaan ajat olivat hyvin erilaiset vielä 2000-luvun alussa.
”Elimme fukuyamalaisittain historian lopun tuntua jollain tapaa. Yleismentaliteetti oli yhteiskunnallisten muutosten suhteen sellainen ´tämä taisi olla tässä´. Suomessa elettiin vahvaa nousukautta, uusliberaalitalousajattelu oli hegemoniaa, ja vaikka monet kehityssuunnat olivat nähtävissä, niin kansa oli vaiti. Meni vielä hyvä tovi, että esimerkiksi taloustieteen linjaukset alettiin nähdä laajemmin poliittisina valintoina. Ehkä silloin kaivattiin laajemminkin jonkinlaista koko kansan havahtumista ja politisoitumista”, Kumpulainen pohtii.
Huolta herättivät myös uudet ideologiset suuntaukset.
”Uusliberalistinen maailmanjärjestys ja taloustieteellinen tehokkuus työntyivät elämäämme. Nyt tuntuu naiivilta ajatella tätä, mutta silloin oli aivan validi argumentti sanoa, että taas sitä tehokkuusajattelua yritetään työntää meille. Se oli aivan pöyristyttävää, että kouluun tuodaan tehokkuusajattelua.”
Nykyään tehokkuus on osa yliopistojen ja opiskelijoiden elämää, ja se tuntuu meille jo arkipäiväiseltä.
Kumpulainen oli ylioppilaslehden päätoimittajana muutaman vuoden, jonka jälkeen hän on luonut uraa journalismin parissa muun muassa Yleisradiolla. Hän oli pitkään myös Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljaan päätoimittaja ja myöhemmin kulttuurilehti Voiman päätoimittaja.
”Ylioppilaslehti on kyllä väylä toimittajan töihin.”
Nyt Kumpulaisen palkan maksaa Strategisen tutkimuksen neuvosto. Myös niissä hommissa Kumpulainen kokee, että päätoimittajavuosista on ollut hyötyä.
Kumpulaisen päätoimittajuuden aikana 2000-luvun alussa lehden olemassaolosta ei vielä tarvinnut taistella edustajistossa. Verkkoon siirtymisestä puhuttiin vähän, mutta se nähtiin vielä mahdottomana.
”Minulla ei ihan täysin mene jakeluun, että millä hemmetin logiikalla ylioppilaskunnat näitä lehtiä lakkauttelee nykyään.”
“Edustajisto päätti romuttaa omasta instituutiostaan monilla tavoilla näkyvimmän osan.” JARKKO KUMPULAINEN
Kumpulainen kertoo ymmärtävänsä taloudellisen logiikan ja huomioi myös Petteri Orpon hallitusohjelman antaman uhkan ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyden poistamisesta.
”Kun se ylioppilaslehden lehtiständi jossain seisoo, niin ylioppilaskunta tekee näkyvän intervention eli väliintulon. Lehti on tärkeä yhteisön luomisen kannalta, ja sen kannalta, millaisena organisaationa ylioppilaskunta näyttäytyy ja tekee itsensä olemassa olevaksi.”
”Edunvalvojat hoitavat sen tärkeän hyvän hommansa neuvottelupöydissä, mikä onkin ylioppilaskunnan tehtävä, mutta sen pöllyttäminen on sitten lehden tehtävä. Siinä mielessä ylioppilaskunnat, jotka näitä lehtiä lopettelevat, sahaavat omaa jalkaansa poikki, luopuvat vallasta.”
Kumpulainen pohtii, että lehti oli helpompi lopettaa nyt, kun sen ilmestymismäärää oli jo tiputettu kahdeksasta neljään kertaan vuodessa.
”Edustajisto päätti romuttaa omasta instituutiostaan monilla tavoilla näkyvimmän osan.”
Ylioppilaslehti on myös se paikka, jossa opiskelijat pääsevät journalismin pariin, kun yliopistossa ei voi opiskella sitä. Kumpulaisen mukaan Lapin kannalta on tärkeää, että toimittajakentällä työskentelee lappilaisia toimittajia, jotta alueen ääni säilyy ammattitaitoisten ihmisten käsissä.
”Lehden lopetus on lyhytnäköistä myös alueellisesti.”
Muutama vuosi Kumpulaisen jälkeen vuonna 2009 lehden päätoimittajaksi nousi Anna Ruohonen. Ruohonen oli avustanut ylioppilaslehdessä ennen päätoimittajana olemista.
”Se oli semmoinen venäläinen uimakoulu, että suoraan vain kylmään veteen. Minulla ei ollut kauheasti kokemusta, kun siihen hommaan ryhdyin, mutta se oli onneksi hyvin opettavainen vuosi.”
Ruohonen kertoo tutustuneensa moniin tekijöihin, joiden kanssa on vieläkin tekemisissä.
”Me olimme kaikki yhdessä ylioppilaslehdessä, ja seuraavana vuonna olimme sitten Lapin Kansassa.”
Ruohonen muistelee lämmöllä ylioppilaslehtikautensa viikonloppuja, kun he lukittautuivat toimistolle lehden graafikon Miila Kankaanrannan kanssa editoimaan ja taittamaan lehteä. Hän toteaa, että lehden suhteen hän olisi voinut toimia paremmin vallan vahtikoirana.
”Kävin kyllä edustajiston kokouksissa, mutta seurasimme toimintaa aika lepsusti. Se ei ollut oikein meidän intohimomme silloin, vaan meitä kiinnosti enemmän tehdä omituisia taidejuttuja. Jälkeenpäin olen ajatellut, että lehden tehtävänä on luonnollisesti se poliittinenkin puoli.”
2010-luvun vaihteessa journalismi koki kovan muutoksen.
“Median digitaalinen murros alkoi niihin aikoihin, kun olin päätoimittajana. Me lähdimme siihen aaltoon, kun internet yleistyi, ja lehdet alkoivat digitalisoitumaan. Koko ajattelutapa on ikään kuin muuttunut sen jälkeen, sillä harvoin nykyään enää tarvitsee miettiä, että mihin tilaan printissä oma juttu sopii. Koko media-ala on kyllä läpikäynyt ihan valtavan murroksen. Nyt tuntuu, että osa medioista on digitaalisesti voitollisia, mutta eivät kaikki.”
Ylioppilaslehdessä elettiin ajan mukana ja digitalisoituminen näkyi lehtityössä.
”Silloin verkkolehdet olivat enemmän vain sellaisia PDF-tiedostoja, jotka ladattiin verkkoon. Keskustelua printin lopettamisesta kuitenkin käytiin jo silloin.”
Lehden olemassaolostakin piti taistella jo tuolloin.
“Maailma on kauhea paikka. Tsemppiä kaikille opiskelijoille, toivottavasti löydätte valoa ja uskoa tulevaisuuteen.” Anna Ruohonen
”Se oli syy, miksi en jatkanut hommassa toista vuotta. Palkka ei vastannut millään tasolla työmäärää ja vastuuta. Se oli enemmän intohimotuote minulle ja monille muillekin tekijöille”.
Ruohonen muistelee erityisellä lämmöllä lehden yhteisöllisyyttä ja kuuluttaa sen tärkeyttä opiskelijoille nykyäänkin.
”Varsinkin tällaisena koronan jälkeisenä aikana, kun varmaan se vähäinenkin yhteisöllisyys, mitä ennen oli, on pirstaleina. Kukaan hädin tuskin käy kampuksella ja kaikki ovat etänä luennoilla, kamerat pimeänä. Minä olen todella onnellinen, että minun ei itse tarvinnut opiskella maisterintutkintoa sellaisena aikana.”
”Maailma on kauhea paikka. Tsemppiä kaikille opiskelijoille, toivottavasti löydätte valoa ja uskoa tulevaisuuteen”, Ruohonen naurahtaa.
2010 - "Jatkuvaa taistelua resursseista"
Vuonna 2007 Johan-Eerik Kukko aloitti opinnot Lapin yliopistossa ja päätyi heti ensimmäisenä syksynään lehtipalaveriin.
”Kirjoitin aluksi suomalaisista runoilijoista artikkelisarjaa, sitten päädyin kirjoittamaan omia runoja ja arvostelemaan kirjoja. Vuonna 2009 lehteen haettiin päätoimittajaa ja vuoden 2010 toimin päätoimittajana”, Kukko kertoo.
Kukko ajatteli päätoimittajan uransa aluksi, että lehdestä pitää tehdä tunnetumpi muuallakin kuin yliopistolla.
”Hyvin pian törmäsin sellaiseen omituiseen asetelmaan, että on opiskelijoita, jotka eivät edes tiedä, että meillä on ylioppilaslehti. Minun piti haudata suunnitelma kuuluttamisesta kaupungille, sillä haltuun piti ottaa ensin yliopisto”, Kukko naurahtaa.
“Pukeuduimme 30-luvun tyylisiin lehtimiespukuihin ja taisin raahata aulaan kirjoituskoneenkin. Kirjoitin porukalle runoja ja jaoimme tietoa, että uusi lehti on ilmestynyt. Siinä oli jotain spektaakkelimaista.” Johan-Eerik Kukko
Ylioppilaslehden julkaisupäivinä päätettiin järjestää tempauksia, joissa lehteä jaettiin yliopiston aulassa.
”Pukeuduimme 30-luvun tyylisiin lehtimiespukuihin ja taisin raahata aulaan kirjoituskoneenkin. Kirjoitin porukalle runoja ja jaoimme tietoa, että uusi lehti on ilmestynyt. Siinä oli jotain spektaakkelimaista.”
Kukko muistelee iloisesti vuosiaan päätoimittajana. Budjetit olivat kuitenkin tiukkoja.
”Muistan, että monesti lehtipalaverissa ongelma oli siinä, että taitavia tekijöitä ja juttuja oli paljon, mutta ei ollut oikeastaan rahaa maksaa niistä kuin joitakin kymppejä, koska budjetista haluttiin nipistää koko ajan. Se oli jatkuvaa taistelua resursseista.”
Kukko kertoo, että he tekivät ennakkoluulottomasti juttuja melkein mistä tahansa, mikä palvelee Lapin yliopiston opiskelijoita.
”Saimme joskus kovaakin kritiikkiä esimerkiksi tiedekunnilta siitä, miksi kirjoitamme joistain asioista, koska olisi ollut parempi, ettei sellaisista asioista kirjoiteta silloin, kun niitä vielä valmistellaan. Me pidimme kuitenkin tärkeänä sitä, että opiskelijoilla on oikeus tietää heitä koskevista asioista”, Kukko pohtii.
”Meillä oli hyvin suosittu Gradu otsassa -palsta, missä käsiteltiin omakohtaisia kokemuksia gradun kanssa taistelemisesta. Voucher asia myös kiinnosti, samoin tenttiakvaarion käyttö. Yliopistolaki oli muuttunut, ja yliopistot eivät olleet enää valtioon sidoksissa. Käsittelimme sitä, miten se muutos vaikuttaa yliopistoon ja meihin opiskelijoihin. Yliopistoon tuli myös valvontakamerat, ja pohdittiin, että loukataanko tässä nyt yksityisyyden suojaa.”
Myös tietokoneiden käyttöjärjestelmät herättivät mielipiteitä.
”Mietimme, miksi Lapin yliopisto ei ota Linuxia käyttöön, sillä säästäisimme lisenssimaksuissa huomattavia summia. Haastattelimme tietoturvapäällikköä, joka totesi, ettemme voi nyt ottaa tätä Linuxia käyttöön, mutta hyvä idea kuitenkin”, Kukko muistelee nauraen.
Johan-Eerik Kukon elämässä ylioppilaslehdellä on ollut merkittävä rooli.
”Lehti oikeastaan sinetöi sen, että päädyin viestinnän pariin töihin. Vuonna 2020 aloitin työt yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa nuorempana tutkijana kansalaistottelemattomuutta tutkivassa hankkeessa. Väitöskirjan on tarkoitus ilmestyä syksyllä.”
“Parhaiten mieleen on jäänyt yhteishenki, sillä lehteä tehtiin aina todella intohimolla ja idearikkaasti.”
LYY toivoi, että päätoimittajan tehtävä kestäisi yli vuoden. Kukon mukaan työ oli kuitenkin todella rankkaa kokoaikaisen taistelun takia.
”Se oli jatkuvaa kädenvääntöä LYY:n kanssa, ettei lehdestä otettu enempää, kuin mitä siitä otettiin jo. Vuonna 2010 lehti ilmestyi vielä 7 kertaa vuodessa, mutta siitä se on sitten lähtenyt laskemaan. Vuonna 2011 se ilmestyi enää 6 kertaa vuodessa”, Kukko toteaa.
”On surullista, että rahat tulevat vastaan. Tämä vuosi nyt sitten koitui kohtaloksi. Journalismin tarve ei katoa minnekään, sitä tarvitaan tosi paljon.”
Elli Alasaari on yksi kauimmin lehdessä mukana olleista tekijöistä. Hän toimi yli neljä vuotta lehden ja LYY:n graafikkona, vuodet 2017–2021. Sen jälkeen hän jatkoi kuvaajana vielä lehden loppumetreille saakka. Alasaari myös päätoimitti yhden lehden.
”Ehdin olla monenlaisessa mukana. LYY:n graafikkona tein lehteä ja LYY:n grafiikoita sekä visuaalista ilmettä. Päätoimitin yhden lehden käytännön syistä, kun edellinen päätoimittaja irtisanoutui aika nopealla aikataululla ja se tuli juuri lehden julkaisun kohdalle”, Alasaari kertoo.
”Se oli ihan hauska kokemus. Huomasin, että siihen liittyy paljon enemmän vastuutehtäviä kuin graafikon työhön.”
Alasaari oli tekemässä myös lehden 40-vuotis juhlanäyttelyä vuonna 2019.
”Saimme näyttelyn juuri pystytettyä, ja tarkoitus oli avata se, kun kaikki uutiset koronasta tulivat Suomeen. Kukaan ei päässyt näyttelyyn ja yliopisto suljettiin väliaikaisesti. Pidimme näyttelyn sitten uudelleen seuraavana syksynä.”
Alasaari muistelee, että lehden jatko huolestutti jatkuvasti, vaikkakaan ei niin paljon kuin loppuaikoina. Vähän ennen Alasaaren graafikon työtä lehden julkaisukerrat oli vähennetty kahdeksasta neljään kertaan vuodessa.
”Juttelimme päätoimittajan kanssa monesti siitä, että lehti ei ole itsestäänselvyys ja että se on poliittisten vaikutteiden alaisena. Sen olemassaolosta piti pitää huolta.”
Alasaari kuvailee kuitenkin neljän vuoden työtään graafikkona upeaksi ensimmäiseksi oman alan työpaikaksi, ja lehdestä on jäänyt hänelle kauniita muistoja.
”Parhaiten mieleen on jäänyt yhteishenki, sillä lehteä tehtiin aina todella intohimolla ja idearikkaasti”.
Intoa lehden tekemisessä on täytynyt Alasaaren mukaan ollakin, sillä osa työstä on ollut vapaaehtoistyötä.
”Tein visuaalisen uudistuksen vapaaehtoisvoimin. Lehti on aina ollut minulle ja monille muille intohimon aihe.”
Alasaari pitää edustajiston päätöstä lopettaa lehti lyhytkatseisena.
”Olen surullinen ja järkyttynyt tästä uutisesta.”
2020 - Kriittinen journalismi pitää yhteisön terveenä
Elli Alasaaren kanssa lehden 40-vuotisnäyttelyä järjestämässä oli lehden silloinen päätoimittaja Aleksi Pohjola.
”Huomasin, että vanhoissa lehdissä oli kirjoitettu aika paljon samoista aiheista kuin mekin kirjoitimme. Lehdissä nousi aina esille ympäristö sekä opiskelijoiden toimeentulo ja asema”.
Pohjola oli päätoimittajana vuosina 2017–2020, mutta avustajana hän oli toiminut jo vuodesta 2014 asti. Hän kertoo, että mieleen on jäänyt taitavat avustajat ja innostuneet tekijät.
”Osa avustajista oli mukana joka lehdessä, ja heidät tunsin ja tiesin paremminkin. Yksi legendaarinen yhteiskuntatieteilijä ylitti aina merkkimäärät kymmenellä tuhannella merkillä. Sitten me aina mietimme, että mitäs tässä nyt tehdään”, Pohjola nauraa.
Pohjola oli valinnut lehdelle yhteiskunnallisen linjan ja piti siitä kiinni.
”Meillä oli yhteiskunnallinen ote lehdessä. Siitä tuli jonkin verran palautetta, että pitäisi olla kevyempi lehti, mutta olin päättänyt, että me teemme yhteiskunnallista lehteä. Silloin kaikki uudet tekijät pääsivät matalalla kynnyksellä tekemään yhteiskunnallista journalismia. Kaikki olivat tervetulleita. Lehti oli väylä journalismiin.” Lehteä leimattiin sen yhteiskunnallisuutensa takia myös vasemmistolaiseksi.
“Kriittiset yhteisön sisäiset julkaisut ovat tärkeitä yhteisön terveenä pitämiseksi.” ALEKSI POHJOLA
”Vuonna 2015 maahanmuuttokriisin myötä Suomi selkeästi jakautui ja tuli voimakkaat jakolinjat. Me kirjoitimme paljon ympäristöstä, niin tottakai meitä syytettiin vihervasemmistolaiseksi propagandalehdeksi. Kirjoitimme paljon myös yliopistosta: mikä on yliopiston tulevaisuus, taso, suunta ja opetuksen laatu.”
Entä pitikö Pohjolan taistella lehden rahoituksen puolesta?
”Tottakai piti”, Pohjola nauraa.
”Koko media-ala on taistelua: Yle taistelee valtion rahoista, ja kaupallinen media taistelee mainostajien rahoista ja tilaajamääristä.”
Ylioppilaslehden taistelu rahoituksesta on kuitenkin erilaista.
”Ylioppilaslehden taistelu kulminoitui sellaiseen arvotaisteluun. Edustajiston pitää miettiä, että minkälaisia palveluita me halutaan tarjota opiskelijoille: halutaanko tuottaa vain tapahtumia ja bailata vai olisiko jotakin muutakin, mitä ylioppilaskunta voisi opiskelijoilleen tarjota. Kaikki opiskelijat ovat LYY:n jäseniä ja LYY:n tehtävä on ajaa opiskelijoiden etua ja tuottaa heille palveluita. Yksi heidän tuottama palvelu on kriittinen journalismi, jonka avulla pystytään käsittelemään yhteiskuntaa, yliopistoa ja LYY:tä. Nyt niitä ei kritisoi enää kukaan, kun lehti on lopetettu. Sitten kun esille nousee oikeasti kipeitä asioita, niin niihin ei puututa.”
Pohjola nostaa esimerkiksi heidän kirjoittamansa jutun sitsikulttuurista. Moni Lapin yliopiston opiskelijoista muistaa tai tietää tapauksen, kun Jyväskylässä meidän opiskelijamme lauloivat sitseillä laulua, jossa naureskeltiin kansanmurhalle. Sen laulun sanoitukset elävät netin keskustelupalstoilla edelleen.
”Meidän oli tässä yhteisössä toimivana lehtenä myös kirjoitettava siitä. Halusimme herättää laajempaa keskustelua sitsikulttuurista: siitä minkälaista se on alkoholinkäytön suhteen ja mitä se opettaa fukseille? Siellä lauletaan lauluja, joissa naureskellaan kansanmurhalle ja selitetään, että tämä on huumoria ja että sitä pitää ymmärtää. Sanat tuottavat totuutta, kun niitä tarpeeksi toistetaan.”
Pohjola sai paljon palautetta sitsikulttuuria kritisoivasta jutustaan ja juuri siksi ylioppilaslehti on tärkeä: jonkun pitää nostaa vaikeatkin asiat esille.
”Kriittiset yhteisön sisäiset julkaisut ovat tärkeitä yhteisön terveenä pitämiseksi”, Pohjola miettii.
”Lehden lopettamispäätös saa vakavasti kyseenalaistamaan niitä arvoja, mitä Lapin yliopiston ylioppilaskunta tällä päätöksellä ulospäin viestii.”
Lehden historia päättyy nyt vuoteen 2024.
Lapin ylioppilaslehti on toiminut opiskelijoiden hyväksi maailman muutoksissa sekä ollut mukana viemässä Lapin korkeakoulua alun vaikeuksista yhdeksi yliopistoksi Suomen yliopistojen joukossa.
Lehden historia päättyy nyt vuoteen 2024. Kymmenen, kahdenkymmenen tai sadan vuoden päästä opiskelijoiden huolenaiheista tai taidonnäytöistä ei löydy materiaalia vuoden 2024 jälkeen.
Lehdessä opiskelijat ovat päässeet kokeilemaan taitojaan kymmenien vuosien ajan. Lehti on toiminut erityisenä väylänä journalismin pariin, mutta myös polkuna muuhunkin työelämään, kuten viestinnän, kirjoittamisen, graafisen suunnittelun ja kuvaamisen tehtäviin.
Lapin yliopiston ja LYY:n toimintaa ei ole valvonut kukaan muu kuin Lapin ylioppilaslehti. LYY:n edustajisto päättää suurista rahamääristä ja tekee vaikuttavia linjauksia, joten heidän toimiaan pitäisi tarkastella kriittisesti.
Lapin ylioppilaslehti on myös toiminut opiskelijoiden äänenkannattajana. Lehti on aina ollut väline, jonka avulla opiskelijoiden ilot ja surut on voitu nostaa esille. Sen lisäksi, että lehdessä opiskelijoiden esittämät huolenaiheet ovat toimineet vertaistukena muille opiskelijoille, niin ne ovat myös tulleet laajempaan tietoisuuteen ja aiheuttaneet muutoksiakin.
Lehden lopettaminen oli päätös, joka tulee tuhoamaan määrittelemättömän paljon.
