Kuuntelettehan?

Teksti Stina Roos
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Olen kuullut toistuvasti lauseen; “Miksi se saamelaiset aina tappelette?” Jokaisella kerralla se on hiljentänyt minussa suullisen sanoja. En jaksaisi yrittää vastata, muutun voimattomaksi, seiniin sulautuvaksi. Ja samalla, se istuttaa minuun todistustaakan; osoittaa, ettemme ole sellaisia kuin meidän sanotaan olevan. Velvoittaa minut puhumaan tunteeni todeksi, muiden kuultavaksi, jotta voisi syntyä ymmärrys – silta – sen välille, mitä te meistä, minusta sanotte, ja miten se minussa resonoi.

Kuinka pahaatahtomatta lausuttuna tahansa, se kutistaa minut yksilönä karikatyyriseksi kuvaukseksi ‘kansani ominaisuuksista’.

Tämä synnyttää kokemuksen häpeästä, josta muodostuu kuin ylimääräinen ruumiinjäsen, jota ei uskalla amputoida, koska on vakuuttunut sen tarpeellisuudesta. Kuin häpeä varmistaisi, että on suhteessa maailmaan oikein, osaa taipua oikeaan kulmaan katselemaan muita alapuolelta.

Nämä yleistykset toiseuttavat, tekevät minut jotenkin käsittämättömäksi. Sellaiseksi, jota kohtaan on mahdotonta kokea empatiaa. Sellaiseksi, joka jää tunne-elämän ulkopuolelle. Lisäksi ne tekevät tyhjäksi kiukun, ja jättää kysymättä tärkeimmän kysymyksen: jos tappelisin, niin miksi?

Siksi, että nuo eivät ole olleet ainoita kertoja, kun olen joutunut todistamaan jotakin identiteetistäni. Milloin kuulen, etten näytä tarpeeksi saamelaiselta, milloin siitä, etten puhu täydellistä saamen kieltä, tai siitä, ettei minulla ole poroja. Kaikki ulkoa tulevat määrittelyt saavat luhistumaan. Kokemaan, etten ole tarpeeksi, että minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen, määrittelyihin laajeneva.

Kokisin tarvetta olla enemmän jo ilman näitäkin: assimilaatio on jättänyt minut vajaaksi, kielettömäksi, kahden kulttuurin välitilaan. Koen, etten elä tarpeeksi täydeksi máttaráhkkujeni jatkumoa. Pelkään, että kadotan heissä olleen kulttuurin, elämän. Pelkään, etten muodostukaan riittävän todeksi, kuten áddjáni liikkuu ja muotoutuu suhteessa luontoon ja tarinoihinsa Tenojoesta ja suvustaan.

Jos olisin kiukkuinen, niin siksi, ettei áhkkuni eläessään kyennyt sanalla meille sanomaan olleensa asuntolassa. Etten koskaan saanut mahdollisuutta ymmärtää, mitä hän koki. En koskaan tule käsittämään, millaiselta tuntuu tulla riistetyksi omilta vanhemmiltaan, varastetuksi vieraaseen todellisuuteen, jossa pakotetaan uskomaan, että vieras maailma on parempi kuin se, joka on oma. Kasvaa ajatukseen, ettei ole minkään arvoinen.

Kaikki ulkoa tulevat määrittelyt saavat luhistumaan. Kokemaan, etten ole tarpeeksi, että minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen, määrittelyihin laajeneva.

Ja silti kannan tuosta kaikesta seurannutta sanatonta surua, joka ei ole minun oma kokemukseni. Mutta silti osa minunkin historiaani. Syy kielettömyyteeni, vajavaisuuteeni.

Kunpa olisinkin voinut tapella áhkkuni puolesta, taistella niin, ettei syöpä olisi ottanut hänestä otettaan ja vienyt mukanaan. Täysin irrationaalisesti toivon, että jos hän olisi voinut puhua tuosta kaikesta, paha olisi valunut hänestä ulos, ja olisimme saaneet pitää hänet mahdollisesti vuosikymmeniä kauemmin. Ehkä kuoleman takana on aina enemmän kuin vioittunut ruumis: on vioittunut mieli, toteutumattomat toiveet, julkilausumattomat unelmat. Sivuutetuksi tuleminen, karikatyyriksi tyhjentäminen.

Jää minun tehtäväkseni antaa hänelle anteeksi, ettei hän koskaan kertonut. Toivon, että hän antoi minulle anteeksi, etten koskaan kysynyt.

Jos tappelisin, niin siksi, että asuntolaan varastetuilla lapsilla olisi tilaa puhua kokemuksistaan. Ettei niin paljon jäisi lausumatta. Áhkkulleni sovintokomissiotyö käynnistyi liian myöhään, hän ei koskaan pääse sanoittamaan suruaan. Mutta heille, jotka voivat vielä kertoa, jää meidän nuorempien sukupolvien tehtäväksi antaa tilaa puhua. Jos me hiljenemme kuuntelemaan, kuuntelettehan tekin? Vailla ennakkokäsityksiä, vailla oletuksia, kuuntelette vain.

He ansaitsevat vähintäänkin sen verran, silläkin uhalla, että he olisivat suutuksissa.