Kolumni: Risti vai neliö?

Teksti Janne-Matti Lamminen
Kuvitus Helmi Hakuri

Keväällä menisit kirkkoon, mutta et usko. Olet ikäsi ajelehtinut kirkon mukana, rippikouluristi on yhä tallella. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole herättänyt sinussa tunteita, koska sinun ei ole tarvinnut valita kuuluvasi siihen. Yrität lähentyä kirkkoa, käyt jumalanpalveluksissa, joiden jälkeen juot mummojen ja pappojen seassa kahvia. Haluat ratkaista kysymyksen lopullisesti.

Päätät erota, kerrot konkreettisiksi syiksi kirkon kaksinaismoralistisen suhteen homoihin, liittoutumisen asevoimien kanssa. Uskooko kirkko yhteenkään käskyistään? Lisäät: Kristillisen toivon ylläpitäminen lykkää valintoja tulevaisuuteen, parannusta ei tehdä tässä maailmassa vaan tulevassa. Usko mahdollistaa ekokatastrofin eikä pelastajaa ole näköpiirissä. On aika lopettaa tekopyhyytesi, syntisi.

Kävelet nykytaiteen museoon, galleria on vaihtoehto. Jos et usko Jumalaan, älä ajattele luotuihin uskomista. Teoksilla ei ole ikuista elämää, eikä niistä ole palvottaviksi, kuvatkin kuolevat, kuten kirjallisuustoimittaja Mikko Lamberg kirjoittaa blogissaan.  Ihmiset käyttävät muutamaa kuvaa jonkin aikaa: ne ovat tauluja, kuvatiedostoja ja valokuvia, kunnes lopulta ne hylätään ja unohdetaan. Sitkeimmät klassikot eivät ole “ikonisia”, niiden elinkaari on muutama sukupolvi, kunnes aika kuluttaa ne loppuun. Surullista? Vai onko jaetussa kohtalossa sittenkin jotain lohdullista, vapauttavaa? Ei enää fiksaatiota ikuisuuteen. Taide on aikaan ja paikkaan sidottua, se elää tässä ja nyt, ja on sellaisenaan arvokasta. Taiteen luonteesta johtuen myös politiikka on aina vaikuttanut siihen, ollen yksi sen ominaisuuksista, ei hyvä tai huono.

Modernistinen nykytaiteen museo on rakennettu 60-luvulla, valkoinen kuutio toimii yhä. Avaat oven, kaikki ovat tervetulleita. Rakennus saattaa olla sieluton, mutta niin olet sinäkin. Taiteilija on kuitenkin täyttänyt sen hahmotelmillaan, näkökulmillaan. Objektiivinen kauneus on outo konsepti, taide kertoo tekijästään ja hänen ihanteistaan, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo katsojastaan.

Mietit vielä museota, auringonvalo laskeutuu kattoikkunasta tyhjään näyttelytilaan, salissa on betonilattia, seinät on maalattu valkoisiksi. Tästä Martti Lutherkaan ei osannut haaveilla, krusifiksikin on tarpeeton, tai tietysti jos yksi halutaan, voidaan se hankkia esteettisistä syistä. Muistatko kuinka kauan uskonpuhdistuksesta on? Jotkin perinteet velvoittavat: kaikki on uudistettava.

Toisesta lähes yhtä merkittävästä uudistuksesta, Ranskan suuresta vallankumouksesta, on kulunut aikaa 230 vuotta. Silti yhä 16 prosenttia 15–40 -vuotiaista, 280 000 suomalaista, uskoo kristinuskon Jumalaan, kirjoittaa Kirkko ja kaupunki.  Kenellä on aikaa miettiä jotain niin epäolennaista kuin jumalasuhdettaan? Kannattaa vaieta, sivuuttaa koko asia. Parempaakin oopiumia on tullut tilalle.

Taiteesta kiinnostuneet eivät muodosta uutta seurakuntaa, mutta jotain heidän määrästään voidaan päätellä museokorttien perusteella. Vuonna 2020 kortillisia oli jo 350 000 selviää museot-sivustolta.

Entä vapauteen tuomittu kuvataide, onko se pelkkää pintaa? Taide antaa mahdollisuuden hahmottaa kaaosta, maailmaa uudella tavalla. Sen sijaan kaiken selittävien yhtenäisteorioiden aika alkaa olla ohi. Kuin ikonin, jonka tilalle asetettiin musta neliö.

Lähteet:

https://www.valoajamustetta.com/2021/01/18/palveluksessa-loppuun-asti/

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/-ehka-ei-ole-tahdonalainen-juttu-uskooko-vai-ei-nuoret-aikuiset-vieraantuvat-kristinuskosta-ja-nyt-kuusi-heista-kertoo-miksi-kirkko-tuntuu-vieraalta-tai-laheiselta#bab3d3d5

https://museot.fi/museokorttitietoa

Vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta opiskelijan näkökulmasta

Teksti Miika Alajääskö
Kuva Niilo Helander

Vapaaehtoiseen maanpuolustustoimintaan liitetään usein vääriä käsityksiä. Se saatetaan nähdä esimerkiksi tarkasti rajatun joukon toimintana, johon kuka tahansa ei voi osallistua. Lapin Opiskelevat Reserviläiset otti neljä väitettä tarkemman tarkastelun alle.

VÄITE: SUORITETTU ASEPALVELUS ON EDELLYTYS MAANPUOLUSTUSTOIMINTAAN OSALLISTUMISELLE

Muun muassa Lapin Opiskelevien Reserviläisten jäseneksi liittyäkseen ei tarvitse olla reserviläinen, vaan kuka tahansa opiskelija voi liittyä jäseneksi. Esimerkiksi Maanpuolustuskoulutusyhdistys eli MPK järjestää kaikille avoimia varautumis- ja turvallisuuskoulutuksia, joiden aiheet vaihtelevat maanpuolustuksesta kyberturvallisuuteen ja arjen häiriötilanteista selviytymiseen. Koulutuksissa pääsee harjoittelemaan muun muassa ensiaputaitoja, toimintaa tulipalon sattuessa, tietoturvauhkilta suojautumista ja itsepuolustusta.

VÄITE: PITÄÄ KUULUA PÄÄLLYSTÖÖN, JOTTA VOI OSALLISTUA RESERVILÄISTOIMINTAAN, SILLÄ TOIMINTA ON TARKOITETTU LÄHINNÄ TIETYN IKÄISILLE ALIUPSEEREILLE SEKÄ UPSEEREILLE

Tämä on sitkeä ja ikävä myytti. Miehistö muodostaa armeijan selkärangan ja osaava miehistö on sotilaallisen maanpuolustustuksen selkäranka. On totta, että osa vapaaehtoisista koulutuksista on suunnattu päällystölle, mutta suurin osa toiminnasta on kaikille avointa. Vapaaehtoisessa reserviläistoiminnassa pääperiaate on että sotilasarvolla, sukupuolella ja iällä ei ole merkitystä.

VÄITE: TAVALLINEN IHMINEN EI VOI SUOMESSA SAADA ASELUPAA SOTILASASEEN NÄKÖISIIN KIVÄÄREIHIN JA PISTOOLEIHIN

Tämä väite on väärä. Tämän tyyppisiä aseita käytetään reserviläisten ampumalajeissa ja niitä käytetään muun muassa sovelletussa reserviläisammunnassa. On totta, että aselupien saaminen on vaikeutunut viime vuosina, mutta aktiivisen ja taustaltaan nuhteettoman reserviläisen on edelleen täysin mahdollista hankkia omia aseita. Helpoin tapa tähän on liittyä reserviläisyhdistykseen, joka järjestää ampumatoimintaa.

Lapin Opiskelevat Reserviläiset järjestää säännöllisesti ohjattuja ammuntoja, joissa jäsenet pääsevät ampumaan yhdistyksen aseilla. Ammunnat sopivat erinomaisesti myös uusille ampujille, sillä ammunnanjohtaja opastaa uusia ampujia aseiden turvalliseen käsittelyyn.

VÄITE: RESERVILÄISTOIMINTA ON LÄHINNÄ AMPUMATOIMINTAA

Ampumatoiminta on kaikista näkyvintä ja todella suosittua reserviläistoimintaa, mutta ei suinkaan ainoaa sellaista. Lapin Opiskelevat Reserviläiset järjestää monenlaista toimintaa myös yhteistyössä muiden reserviläisjärjestöjen kanssa, kuten erilaisia kilpailuja, valtakunnallisia tapahtumia, itsenäisyyspäivän iltajuhlan sekä erilaisia jäsenistön toivomia tapahtumia. Suunnitteilla on tulevalle syksylle kaikille avoimet maanpuolustussitsit.

Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen järjestämillä kursseilla taas koulutetaan reserviläisille muun muassa taistelua rakennetulla alueella, tarkka-ammuntaa, lähitaistelua, panssarintorjuntaa ja tiedustelutoimintaa. Näistä kursseista jokainen aktiivinen reserviläinen voi varmasti löytää itselleen kiinnostavia vaihtoehtoja.

Lapin Opiskelevat Reserviläiset

  • Perustettu 18.02.1985
  • Kuka tahansa yli 18-vuotias korkeakouluopiskelija voi liittyä
  • Järjestää jäsenilleen reserviläis- ja ampumatoimintaa sekä muita jäsenistöä kiinnostavia tapahtumia, kuten itsenäisyyspäivän iltajuhlan 
  • Puheenjohtaja: Miika Alajääskö
  • Nettisivu: rul.fi/loru/

 

Huoleton huone – Hyvinvointia taiteen keinoin

Teksti Marjaana Sivonen
Kuvat Huoleton huone -työryhmä

Etäopinnot. Kurssikertymä. Stressi. Väsymys. Ahdistus. Uni ei tule. Yksinäisyys. Huoli huomisesta. Kaikki ovet kiinni. Missään ei näe ketään eikä minnekään pääse. Seinät kaatuu päälle. Apua! En jaksa.”

Jo toista lukuvuotta jatkuneet poikkeusolot ovat koetelleet opiskelijoiden jaksamista ja yksinäinen etäpuurtaminen on väistämättä vaikuttanut opiskelijoiden hyvinvointiin ja jaksamiseen. Kun Lapin yliopiston Arktisen muotoiluprojektin kurssi käynnistyi syksyllä, projektiryhmä nimeltä Huoleton huone halusi tarttua tähän aiheeseen.

Samaa nimeä käyttänyt ryhmä oli ollut toiminnassa jo viime talvena ja kehitellyt silloin ajatusta yliopistorakennukseen konkreettisesti sijoitettavasta hiljaisesta tilasta, jonne opiskelijoiden olisi helppo pujahtaa päivän mittaan lepäämään ja rauhoittumaan.

Koska yliopistorakennus oli nyt koko talven vain rajoitetusti käytössä, oli tarpeen lähestyä aihetta uudesta näkökulmasta. Teimme taustatutkimusta luomalla Miro-alustalle narratiivin kuvitteellisen opiskelijan kohtaamista vaikeista tilanteista ja mietimme, miten näihin ongelmiin voisi puuttua. Sitten tapasimme korkeakoulukuraattori Paula Perttusen ja juttelimme mielenterveyskysymyksistä. Koimme, että yliopistolla on tarjota monia tukimuotoja, mutta tieto niistä on hankalasti hajallaan eikä välttämättä tavoita kaikkia. Päätimme koota kaiken saatavilla olevan tiedon yhteen esitteeseen, jota voitaisiin jatkossa jakaa kätevästi sekä printtinä että sähköisenä versiona yliopiston nettisivujen kautta.

Tiedätkö sen tunteen, kun ajatukset pyörivät päässä yhtä ja samaa kehää uudestaan ja uudestaan? Olet liian väsynyt tekemään mitään, mutta et pysty rauhoittumaankaan niin, että saisit nukuttua. Moni ryhmäläisistä oli kokenut, että kuvatun kaltaista sisäistä stressiä voi helpottaa harjoittelemalla tietoista läsnäoloa, aktivoimalla eri aisteja ja tekemällä taidetta. Erityisen paljon apua voi saada tuntoaistin aktivoimisesta, olipa kyseessä sitten taidetekstiilin solmeilu, villasukan neulominen tai sormien upottaminen saveen.

Päätimme siksi Huoleton huone -tiimissä tarjota sekä itsellemme että muille opiskelijoille mahdollisuuden kokeilla taiteen tekemistä ja käsitöitä keinoina lievittää stressiä. Totesimme, että paras keino tähän olisi järjestää yhteinen taidenäyttely. Ne opiskelijat, jotka asuvat Rovaniemellä, kokoontuivat ensin pilottityöpajaan rakentamaan kierrätysmateriaaleista aistilaattoja, jotka koottiin yhdeksi kokonaisuudeksi ja näyttelyn pääteokseksi. Jokainen sai käyttää juuri niitä materiaaleja ja tekniikoita, joiden koki eniten puhuttelevan itseään.

Sen jälkeen järjestimme yhteisöllisen savityöpajan, johon lähetimme avoimen sähköpostikutsun kaikille yliopiston opiskelijoille. Paja kiinnosti ilahduttavan monia. Paikan päällä jokaiselle osallistujalle annettiin pala savea, josta sai muotoilla haluamallaan tavalla omia tunteita kuvaavan veistoksen.

Aiempina vuosina on ollut helppoa unohtaa, miten tärkeää on tavata toisia opiskelijoita päivän mittaan kahvitauoilla ja muina vapaahetkinä yliopiston tiloissa. Nyt työpajamme tarjosi vastaavanlaisen tilaisuuden hengähtää ja vaihtaa kuulumisia, mikä on kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri sitä arjen vertaistukea, mikä auttaa jaksamaan. Osallistujien täyttämän kyselylomakkeen mukaan yleisimmät pajassa koetut tunteet olivat rauhallisuus, huvi ja helpotus. Muita kommentteja olivat esimerkiksi:

”Tuli sellainen olo, että on saanut jotain aikaiseksi/valmiiksi.”

”Ihan mukavan rento hetki saven parissa. Rento aloitus päivään.”

”Oli kivaa irrottautua suorittamisen tunteesta hetkeksi, jota muut kurssit usein aiheuttavat.”

”Mukava tapa rentoutua muiden kurssien yms. paineista (plus yliopistolle ei ole päässyt käymään paljoa tänä lukuvuonna.)”

”Tuli rauhallinen ja tasapainoinen olo.”

”Savipaja auttoi pysähtymään ja hyväksymään oman olotilan.”

”Auttoi, kiva että sai hetken vain intensiivisesti keskittyä yhteen juttuun ilman keskeytyksiä.”

Kaikki kyselyyn vastanneet olivat myös valmiita osallistumaan vastaavaan pajaan toistekin. Nämä tulokset tukevat ajatusta siitä, että jonkin materiaalin työstäminen käsityönä on terapeuttista, ja että yhteisöllisille työpajahetkille voisi olla jatkossakin tarvetta.

Projektin huippuhetki oli, kun tiimimme rakensi Huoleton huone -näyttelyn Galleria Kopioon, ja saimme nähdä, miten talven mittaan Teams-yhteyden äärellä visioidut ajatukset kiteytyivät konkreettiseen muotoon. Aistitaulun ja savityöpajassa syntyneiden teosten lisäksi esillä oli myös ryhmäläisten henkilökohtaisia töitä. Jos et päässyt paikalle, voit edelleen tutustua näyttelyyn virtuaalisesti Instagramissa @huoletonhuone2021.

Näyttelykävijät saivat halutessaan vastata pieneen kyselyyn, jossa kartoitettiin näyttelyn herättämiä tunteita. Sen perusteella vierailijat kokivat erityisesti mielenkiintoa, esteettisyyden arvostusta, rauhallisuutta ja ihailua.

Meille tiimiläisille kulunut talvi tarjosi hyvän tilaisuuden opetella projektinhallintaa ja yhteistyön tekemistä sekä kasvokkain että etänä. Saimme hyödyntää olemassa olevia taitoja ja oppia uutta. Kuten Aistitauluun kootut neliöt, mekin olimme jokainen tärkeänä palasena suuremmassa kokonaisuudessa. Ensi vuonna työ jatkuu seuraavan kurssin ja uusien opiskelijoiden voimin. Tervetuloa mukaan!

Automaatiojäsenyys – Perusoikeuksien loukkaus vai yliopistodemokratian selkäranka?

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Maria Tuunanen

Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys oli alun perin ongelmaton järjestelmä. Viime vuosina aihe on noussut taas tapetille ja pakkojäsenyyden perustuslainmukaisuus on kyseenalaistettu yhä uudelleen. Maaliskuussa OKM julkaisi tuoreen selvityksen yliopistojen hallinnollisen autonomian tilasta. Selvityksen pääviesti on selvä – ja sen allekirjoittaa myös Suomen ylioppilaskuntien liitto.

Loukkaako ylioppilaskunnan pakkojäsenyys yliopisto-opiskelijan perusoikeuksia? Miksi ylioppilaskunnan jäsenyys ja jäsenmaksun maksaminen on edellytys yliopistotutkinnon suorittamiselle Suomessa? Eikö opiskelija voi vedota yhdistymisenvapauteen, erota ylioppilaskunnasta ja silti jatkaa opintojaan? Nämä kysymykset kehystävät ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyttä koskevaa ikuisuuskeskustelua.

“Automaatiojäsenyydestä on keskusteltu niin kauan kuin asia on ollut olemassa. Tämä on teema, joka hiipuu ja nousee tasaisesti, eikä todellakaan ole mustavalkoinen. Jos olisi, ei tätä keskustelua käytäisi vuodesta toiseen”, toteaa Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Annika Nevanpää.

“Automaatiojäsenyydestä on keskusteltu niin kauan kuin asia on ollut olemassa. Tämä on teema, joka hiipuu ja nousee tasaisesti, eikä todellakaan ole mustavalkoinen. Jos olisi, ei tätä keskustelua käytäisi vuodesta toiseen.”
– Annika Nevanpää, Suomen ylioppilaskuntien liitto

Vastaus ikuisuusdilemmaan on ensisijaisesti juridinen. Ylioppilaskunnat toimivat opiskelijoiden edustajina ja edunvalvojina, ja niiden toiminta nojaa yliopistolaissa asetettuihin tehtäviin. Laissa sanotaan: “Kaikki yliopiston opiskelijat, jotka on otettu opiskelijoiksi alempaan ja ylempään korkeakoulututkintoon johtaviin opintoihin, lukuun ottamatta tilauskoulutukseen osallistuvia opiskelijoita, kuuluvat ylioppilaskuntaan”.

“Ylioppilaskunta on paitsi opiskelijoita, myös yliopistoa varten. Se osallistuu yliopiston päätöksentekoon ja hallintoon, kouluttaa järjestöjä ja jäsenistöä, pyörittää tutor-toimintaa ja mahdollistaa opiskelijoille erilaista toimintaa. Opetusministeri Saramo nosti hiljattain esille myös yo-kuntien häirintäyhdyshenkilötoiminnan merkityksen kiusaamisen ja häirinnän vastaisessa ohjelmassa”, Nevanpää havainnoi.

Yliopistolaki vs. perustuslaki

Keskustelu automaatiojäsenyydestä kiehahti viimeksi Turussa vuonna 2018, kun kaksi Turun yliopiston opiskelijaa vei ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden hallinto-oikeuteen. Opiskelijat vaativat saada erota Turun yliopiston ylioppilaskunnasta ilman, että menettävät opinto-oikeuttaan. Hallinto-oikeus hylkäsi valituksen.

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen julkisista päätösluetteloista käy ilmi, että myös Lapin yliopistossa on ollut käsittelyssä vähän vastaava erohakemus.

“Yliopistolain ja ylioppilaskunnan sääntöjen pohjalta hakemus hylättiin. Emme kuitenkaan kommentoi asiaa laajemmin tässä vaiheessa oikeuskäsittelyä”, LYY:n vs. pääsihteeri Miikka Keränen toteaa.

Automaatiojäsenyyden kannattajat vetoavat yliopistolakiin ja vertaavat ylioppilaskuntaa usein kuntaan: päätökset tehdään demokraattisesti ja päätöksiin voi vaikuttaa vaalien kautta. Kunnastakaan ei voi erota, vaikka toiminta tai vaalitulos ei miellyttäisi. Kritisoijat taas perustelevat kantaansa perustuslailla. Heidän mukaansa automaatio- tai pakkojäsenyys on perustuslain vastainen. Tämän kannan kiteytti myös liberaalipuolueen puoluesihteeri Tuomas Tiainen Helsingin Sanomissa elokuussa 2017:

“Vaikka ylioppilaskunta itsessään on hyvä ja itse kuuluisin siihen varmasti, vaikka se ei olisi pakollistakaan, on pakko silti väärin.”

Automaatiojäsenyyden kannattajat vetoavat yliopistolakiin ja vertaavat ylioppilaskuntaa usein kuntaan: päätökset tehdään demokraattisesti ja päätöksiin voi vaikuttaa vaalien kautta. Kunnastakaan ei voi erota, vaikka toiminta tai vaalitulos ei miellyttäisi.

Nevanpää huomauttaa, että ylioppilaskunta ei ole yhdistys, vaan julkisoikeudellinen yhteisö, joka toteuttaa Suomen julkishallinnollisia tehtäviä. Ylioppilaskuntien on myös katsottu tekevän tehtäviä, jotka antavat perustellun syyn poiketa yhdistymisenvapaudesta. Huomioitavaa on myös se, että ylioppilaskuntia koskevasta laista ei löydy vastaavaa mainintaa kuin ammattikorkeakoululaista; ”opiskelijakunnan toimintaan sovelletaan yhdistyslakia (503/1989), jollei tästä laista muuta johdu.”

“Helposti unohdetaan, että keskustelussa on sekä juridinen että tunnepuoli. Halu erota ylioppilaskunnasta voi liittyä niin juridisiin seikkoihin kuin tunnepuoleen. Monille automaatiojäsenyys on mielenkiintoinen, juridinen dilemma, kun taas toiset eivät yksinkertaisesti koe ylioppilaskuntaa omakseen”, Nevanpää vertaa.

Konseptina automaatiojäsenyys on monille opiskelijoille uusi asia. Yliopistoon tullessaan opiskelijasta tulee automaattisesti osa tiedeyhteisöä ja sitä myötä hän osallistuu myös yliopiston päätöksentekoon.

“Tämä ei ehkä avaudu kaikille koko opintopolun aikana ja voi herättää ristiriitaisia tunteita”, Nevanpää lisää.

Kaksi perustetta pakolle

Turun ylioppilaslehden haastattelussa vuonna 2018 Turun yliopiston julkisoikeuden apulaisprofessori Pauli Rautiainen totesi, että pakkojäsenyys oli alun perin ongelmaton järjestelmä. Viimeisten vuosikymmenten aikana moni asia on kuitenkin muuttunut ja nakertanut automaatiojäsenyyden perustuslainmukaisuutta.

Suomessa 1990-luvulla toteutetun perusoikeusuudistuksen yhteydessä yliopistolakia muutettiin siten, että yliopiston opiskelijat kuuluvat automaattisesti ylioppilaskuntaan. Vaikka pakkojäsenyyden havaittiin olevan ristiriidassa yhdistymisvapauden kanssa, perustuslakivaliokunta hyväksyi jäsenyysjärjestelyn sallittuna perusoikeusrajoituksena, koska ylioppilaskunnilla nähtiin olevan kaksi tärkeää tehtävää: yliopistohallintoon osallistuminen ja opiskelijaterveydenhuollon järjestäminen. Kolmas syy oli ”ikimuistoisuus.”

“Lähtökohtaisesti ikimuistoisuus ei ole yksinään perusoikeusrajoituksen salliva peruste. Emme voi sallia, että joitain ihmisiä kohdellaan eri tavalla kuin toisia sen takia, että olemme aina tehneet niin. Ikimuistoisuus ei yksinään siis riitä”, Rautiainen totesi haastattelussa.

2000-luvun alussa hallitus esitti, että pakkojäsenyyttä sovellettaisiin myös vastikään vakinaistettuun ammattikorkeakoulujärjestelmään. Perustuslakivaliokunta päätti toisin: vaikka ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat hoitavat samantyyppisiä hallintotehtäviä kuin ylioppilaskunnat, niiltä puuttui kaksi muuta, yliopistojen pakkojäsenyyden perustetta – YTHS-kortti ja opiskelijakunnan olemassaolon ”ikimuistoisuus.”

2010-luvulla Juha Sipilän (kesk) hallitus käynnisti puolestaan sote-uudistuksen, jonka myötä YTHS oli tarkoitus irrottaa ylioppilaskunnista ja opiskelijaterveydenhuolto siirtää Kelan järjestettäväksi. Toisin sanoen: tällöin ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys olisi perustunut enää vain ikimuistoisuuteen.

“Sillä voi olla suuri merkitys pakkojäsenyyden tulevaisuudelle”, Rautiainen aprikoi vuonna 2018.

Vuoteen 2021 tultaessa tilanne on kuitenkin edelleen se, että yliopisto- ja ammattikorkeakoululaki määrittää terveydenhuollon ylioppilaskuntien tehtäväksi. Vain maksun kerääminen on siirtynyt Kelalle.

Tervetullut tulkinta

Perustuslakivaliolautakunta puuttui asiaan ja ilmoitti, että opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) olisi tarvittaessa alettava selvittää pakkojäsenyyden oikeusperustaa. Syksyllä 2020 perustettiin korkeimman hallinto-oikeuden entisen presidentin, Pekka Hallbergin (OTT, VTT) johtama työryhmä tarkastelemaan yliopistojen autonomian tilaa. Automaatiojäsenyys ja sen tulevaisuus olivat keskeinen osa toimeksiantoa.

“Suomen ylioppilaskuntien liitossa olemme tyytyväisiä siitä, että keskustelulle haetaan pontta itsenäisen, asiantuntijoiden muodostaman työryhmän kautta. Toivomme selkeää lopputulosta, jotta tämäkin keskustelu voitaisiin viimein rauhoittaa”, Nevanpää kommentoi helmikuussa.

Työryhmän selvitys yliopistojen hallinnollisen autonomian tilasta julkistettiin maaliskuun alussa 2021. Sen pääviesti on selvä: välittömiä perusteita automaatiojäsenyyden poistamiselle ei ole.

“Tulkinta on monella tapaa tervetullut. Ylioppilaskunnat ovat toimiva tapa järjestää opiskelijoiden edustus ylioppilaskuntien päätöksenteossa. En lähtisi heikentämään instituutioita, jotka edistävät opiskelijoiden hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta”, toteaa tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko.

Saarikolla on asiasta myös omakohtaista kokemusta: Turun yliopiston ylioppilaskunnan toiminta oli tärkeä lähtölaukaus hänen omalle vaikuttajan polulleen.

“Täytyy kuitenkin muistaa, että ylioppilaskuntien erityisasema tuo mukanaan myös suuren vastuun. On tehtävä paljon töitä sen eteen, että jokainen opiskelija kokisi ylioppilaskunnan toiminnan omakseen.”

“Täytyy kuitenkin muistaa, että ylioppilaskuntien erityisasema tuo mukanaan myös suuren vastuun. On tehtävä paljon töitä sen eteen, että jokainen opiskelija kokisi ylioppilaskunnan toiminnan omakseen.”
– Annika Saarikko, tiede- ja kulttuuriministeri

Tulevaisuuden näkymiä

Suomen ylioppilaskuntien liitossa ollaan huojentuneita työryhmän päätöksestä. Nevanpään mukaan automaatiojäsenyys tulee säilyttää, sillä se on edellytys toimivalle, kolmikantaiselle yliopistodemokratialle. Toimiva yliopistodemokratia taas on edellytys autonomiselle ja riippumattomalle yliopistolle. Tärkeää on sekin, että yo-kunnat osallistuvat yliopistojen itsehallintoon.

“Ammattikorkeakouluilla ei ole vastaavaa itsehallintoa, eikä amk-laissa ole mitään kirjausta itsehallinnosta. Ammattikorkeat ja yliopistot, ja sitä kautta myös ylioppilaskunnat ja opiskelijakunnat eivät ole suoraan toisiinsa vertailtavia, koska niiden core on niin erilainen”, Nevanpää huomauttaa.

Foliohattu päähän: mitä jos eroaminen ylioppilaskunnasta olisi mahdollista? Millaisia skenaarioita olisi ehkä edessä? Nevanpään mukaan vapaaehtoinen jäsenyys olisi suuri uhka yliopistodemokratialle. Pahimmillaan yliopistoihin muodostuisi epädemokraattinen harvain valta. Historiassa on viitteitä siitäkin, että automaatiojäsenyys on suojellut opiskelijaliikettä ja yliopistoja ekstremismiltä, ääriliikehdinnältä.

“Yliopiston ja ylioppilaskunnan tehtävä on ennen muuta kasvatuksellinen, ja automaatiojäsenyys kuuluu siihen erottamattomana osana. Toivoisin, että vahva yliopistodemokratia olisi asia, jota opiskelijat haluavat yhdessä edistää ja vahvistaa”, Nevanpää kommentoi.

Samaa toivoo myös Lapin ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Elina Kuula. Ylioppilaskunnan rooli jäsentensä yhdyssiteenä korostuu etenkin pienen yliopiston ylioppilaskunnassa.

“Meillä on mahdollisuus tarjota jäsenillemme erilaisia palveluita, jotka edistävät jäsentemme hyvinvointia, kuten monipuolisia tapahtumia ja etenkin tavoittavaa edunvalvontaa”, Kuula sanoo.

OKM:n laatima selvitys on ajankohtaisin osoitus siitä, että myös miniteriötasolla automaatiojäsenyys nähdään kriittisenä osana yliopistodemokratiaa. Aika näyttää, mihin keskustelu vielä etenee.

“Nyt, kun selvitys on tehty, jatkossa keskustelua voidaan käydä sen pohjalta, mitä mieltä automaatiojäsenyyden tulevaisuudesta aidosti ollaan”, Annika Saarikko toteaa.

Lähteet

Harjuniemi, Inari, 2018. Ylioppilaskunta – eli mikä ja miksi siitä puhutaan? Turun yliopisto. 

Paananen Karoliina, 2020. Kun ylioppilaskunnilta poistuu “YTHS-kortti”, automaatiojäsenyyden perusteet saattavat horjua – Asiantuntijan mukaan pian syntyy “aito oikeudellinen jännite”. 

Sundman Robert, 2017. Pääkirjoitus: Automaatiojäsenyyden tulevaisuus on auki. 

Yle uutiset, 2020. 

Akateemisen kielimuurin harjalla

Teksti Juuso Sievänen
Kuvitus Noora Kotajärvi

Keräilen kännykkääni henkilökohtaista sanakirjaa. Tuosta sanastosta löytyy kaikki sellaiset sanat, ilmaisut ja henkilöt, joita huomaan toisinaan muistelevani tai sitten ne ovat vain kiinnostavia kielellisesti tai sisällöllisesti. Sanastosta löytyy niin antropomorfismi, pareidolia, ekvifinaliteetti, Kuleshov-efekti, Schopenhauer, ja solipsmi. Olen turvautunut henkilökohtaiseen sanastoon aina, kun en ole muistanut mikä se yksi sana oli, joka kuvasi sitä yhtä juttua, josta puhun juuri nyt kaverini kanssa.

Mutta miksi minä tällaista sanastoa kerrytän? Jos sanat eivät jää nuppiin, niin tarvitseeko niitä sitten väkisin muistaa. Älykköilluusio rapisee siinä kohtaa, kun alan kaivaa juntin omasta sanakirjasta sitä hienoa ranskalaista sanaa, joka juuri tähän kohtaan sopisi niin passelisti. Touché. Vietettyäni aikaa yliopistolla jo toista vuotta, olen törmännyt sellaisiin oman elämänsä sivistyssanakirjoihin, jotka puhuvat niin taitavasti, ettei kuuntelija edes tajua lopulta mitä tämä puhuja sanoo. Kieli on Suomi, mutta silti en aina ymmärrä sitä.

Kun toisinaan olen vanhempieni luona käymässä ja istun kohta 80 vuotta täyttävän isäni kanssa aamiaispöydässä aamuohjelmien pyöriessä taustalla, saattaa kaiken maailman pajatuksen seasta loikata esiin jokin hieno sana, johon yrmeä isäni kysyy: ”Mitä se sellainen meinaa?”. Kun kerron mitä esimerkiksi narratiivi tarkoittaa, isäni ärjäisee: ”Miksei sitä voi sitten sanoa niin?”. Kysymys on tietystä kulmasta ihan aiheellinen: kukaan ei tykkää tuntea itseään tyhmäksi eikä kukaan jaksa kauaa kuunnella sellaista puhetta, mistä ei mitään ymmärrä tai missä ei pysy mukana, vaikka haluaisi.

Kerroin kaverilleni taannoin graduni aiheen: Kuinka kuolema esitetään mainoksissa, joiden tuotteet eivät itsessään liity kuolemaan? Kun murehdin, että nimi kuulostaa jotenkin yksinkertaiselta, kaverini kommentoi, että tuohan on hyvä, kun sen ymmärtää. Voisiko hienosti sanoa, että graduni tutkimuskysymys on ”kansantajuinen”. Kansantajuistaminen on muuten nykyään yhtä lailla hieno ilmaus. Monet tutkijat ovat viime vuosina olleet in, kun he ovat kertoneet omasta osaamisalueestaan siten, että sen voi ymmärtää kuka tahansa. Ihmiset haluavat tietää asioista, mutta heidän ja asioiden välillä on niin sanotusti ”akateeminen kielimuuri”. Eikä tämä koske siis vain tiedettä, vaan kaikkea muutakin aina sijoittamisesta pelimaailmaan. Ilmaus ”passiivisen, indeksiä seuraavan ETF:n voimakas volatiliteetti” ei houkuttele ihmisiä ensimmäisenä sijoittamaan. Tai kiinnostus pelimaailmaan ei nouse kaverin kertoessa, kuinka oli helppo matsi, kun puolet vihuista afkas vaan basessa.

Lopuksi voidaan käydä toisella puolella aitaa ja ajatella, että jos tunnet kielen, olet osa porukkaa. Kuvausryhmässä olet luotettavampi, kun tiedät mitä sinun pitää tuoda kuvaajalle, kun hän pyytää tuomaan Rediin 50 millisen 2.8 aukkoisen primen, matte boxin ja nd filtterin. En voi kieltää, että oli hiukan pro-fiilis, kun lehden toimituksessa juttelin editoinnista työkaverin kanssa ja yksi toimittaja totesi ohimennen, ettei hän ymmärrä sanaakaan mitä keskustelimme. Tietäjät tietää, muut saa sietää. Tietenkin on eri asia, puhutaanko alan ihmisten välisestä kanssakäymisestä vai tiedon jakamisesta yleisesti. Mutta sitä ei voi kiistä, etteikö kansantajuistaminen olisi porttihuume kovempiin sanastoihin. Pian läheisesi katsovat sinua hämmentyneenä miettien, mitä sinulle on tapahtunut, kun latelet innostuneena ja pupillit laajoina outoja termejä. Yrittäköön siinä vierottaa.

Yhdessä yksin

Teksti ja kuvitus Sara Kalajanniska

Koronan myötä iso osa ensimmäisen vuoden opiskelijoista jäi yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Kampus tuntuu vieraalta paikalta vielä puolen vuoden jälkeen ja uusiin ihmisiin tutustumisesta on tullut aikapommi, joka tikittää korvan juuressa siirtyessämme etäopetusjaksosta toiseen. Esseessään Sara Kalajanniska pohtii, voiko pitkään jatkuneen etäopiskelun jälkeen päästä vielä kiinni yliopiston sosiaaliseen puoleen.

Verkostoituminen, verkostoituminen, verkostoituminen.

Siitä ja uusien ihmissuhteiden luomisesta puhutaan jo ensimmäisinä opiskelupäivinä tärkeänä osana yliopistoelämää. Yhteistyön merkitystä korostetaan ja meidät esitellään toisillemme tutustumisleikkejä hyödyntäen; luokkatilan valtaa leirikeskusmainen tunnelma, kun yritämme jokainen vuorollamme muistaa toistemme nimet niin nopeasti kuin mahdollista.

Seuraavaksi kuulemme, että suurin osa opinnoista tullaan suorittamaan kotoa käsin etäyhteyden avulla, ja voin miltei kuulla, miten kaikki toiveeni uusien ystävien löytämisestä murskaantuvat. Jo ennen koronaa vietin unettomia öitä murehtien sitä, onnistunko ujuttautumaan sisälle yliopistopiireihin ja nyt tehtävä tuntuu miltei mahdottomalta; miten tutustun uusiin ihmisiin kotoa käsin? Miten opin tuntemaan luokkatoverini WhatsAppin välityksellä?

Äärimmäisen vaikeasti.

Kun ottaa huomioon vielä sen, ettei äänensävy välity viestien kautta, on sanomattakin selvää, että toisinaan sattuu väärinymmärryksiä. Verkko-minä ei ole täysin sama ihminen kuin kasvokkain-minä; jokainen maalaa itsestään rajallisen ja usein hieman kiillotetun kuvan internetiin. Siitäkin huolimatta, että pyrin pitämään itseni mahdollisimman aitona myös verkon puolella, pohdin usein, oppivatko luokkatoverini korona-aikana tuntemaan minut vai jonkun, joka elää hieman parempaa ja huolettomampaa elämää.

Kirjoitan tätä tekstiä maaliskuussa ja koen olevani äärimmäisen väsynyt verkostoitumiseen ja väkinäisiin keskusteluihin kännykän välityksellä. Puoli vuotta uudessa opinahjossa on kulunut nopeasti, mutta samalla viime kuukaudet sekoittuvat päässäni yhdeksi valtavaksi etätapaamisten ja koronahuolien mössöksi. Tavallisesti opiskelija mielletään osaksi yliopistoyhteisöä, mutta näen itseni ennemminkin yliopiston ulkopuolisena tekijänä, jolla on jonkinlainen friends with benefits -suhde laitokseen: olen vain tyyppi, joka käy silloin tällöin yliopistolla tulostamassa papereita tai lainaamassa kameraa valokuvauksen pajakurssille.

On raskasta nähdä, miten jotkut ensimmäisen vuoden opiskelijoista ryhmäytyvät luontevasti koronasta huolimatta. Osaa yhdistää samassa kerrostalossa asuminen, osaa kotipaikkakunta. Osa on käynyt samaa koulua ennen Lapin yliopistoon pääsemistä ja osalle ryhmäytyminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen tulee luonnostaan sosiaalisista rajoituksista huolimatta.

Elämä on opettanut minut itsenäiseksi ja pärjään hyvin myös yksin. On silti ikävää, että koronarajoitusten myötä koen jääneeni täysin sen lämpimän yhteisön ulkopuolelle, jonka Lapin yliopisto normaaliolosuhteissa muodostaisi. Tuutorit ovat kyllä tehneet parhaansa fuksien eteen ja järjestäneet muutamia ulkotapahtumia, joihin itsekin olen osallistunut. Silti minua vaivaa tunne, etten tule koko opiskeluaikanani pääsemään kunnolla sisälle yliopiston sosiaaliseen elämään. Mietin öisin, onko vuoden hiljaiselon jälkeen mahdollista sukeltaa pää edellä yhteisötoimintaan ja tulla kuulluksi.

Minua vaivaa tunne, etten tule koko opiskeluaikanani pääsemään kunnolla sisälle yliopiston sosiaaliseen elämään.

Mikäli korona-aika ja rajoitukset yltävät vielä vuoden 2022 puolelle, on edessä uusi ongelma, sillä parin vuoden opiskelun jälkeen suurimmalla osalla alkaa olla mielen päällä kandin kirjoittaminen ja joillakin jo valmistuminenkin. Siinä vaiheessa uudet tuttavuudet ja suhteiden luominen eivät ole enää ensisijaisia tavoitteita opiskelijan elämässä, vaan fokus siirtyy täysin muiden aiheiden piiriin. Korona, rajoitukset, tapahtumien peruuntuminen ja monia fukseja vaivaava yksinäisyys ovatkin saaneet pohtimaan, onko pitkälle tulevaisuuteen kestävien uusien ystävyyssuhteiden solmiminen enää siinä vaiheessa mahdollista.

Olen itse muuttanut Rovaniemelle vuonna 2019 ja kaikki vuoden aikana löytämäni ystävät muuttivat 2020 syksyllä Etelä-Suomeen opiskelemaan. Aloitin yliopiston sillä asenteella, että täältä tulen löytämään uusia paikallisia ihmisiä, joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. Sitten tulivat kuitenkin korona ja etäopiskelu, ja suurin osa ihmiskontakteista muuttui sähköiseen muotoon.

Aloitin yliopiston sillä asenteella, että täältä tulen löytämään uusia paikallisia ihmisiä, joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. Sitten tulivat kuitenkin korona ja etäopiskelu, ja suurin osa ihmiskontakteista muuttui sähköiseen muotoon.

Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla marttyyritarina. Haluan päinvastoin herätellä muita yliopiston opiskelijoita (ja opettajia) fuksien tilanteeseen, sekä toivottavasti toimittaa myös hieman vertaistukea muille yksinäisille ja yhteisön ulkopuolelle jääneille ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Olen keskustellut asiasta muiden fuksien kanssa ja monia tuntuu vaivaavan sama asia; on ikävää, että yliopisto tuntuu puolen vuoden jälkeenkin vielä vieraalta paikalta. Tavallisesti fuksitapahtumissa tutustutaan myös oman koulutusohjelman ulkopuolisiin opiskelijoihin, vietetään aikaa yhdessä ja tutustutaan erilaisten tehtävien äärellä. Korona on kuitenkin tehnyt tällaisten tapahtumien järjestämisen turvallisesti käytännössä mahdottomaksi ja kontakti muiden opiskelijoiden kanssa on jäänyt niin vähäiseksi, että osaan tuskin nimetä viittä oman luokkani ulkopuolista opiskelijaa. (Venytin aivonystyräni äärimilleen ja sain puristettua esiin neljä nimeä.)

Lapin ylioppilaslehden tekemisen kautta olen päässyt osaksi pienempää, tiiviimpää yhteisöä. Tunnen kuuluvani porukkaan ja koen, että ajatuksiani ja ideoitani arvostetaan. Lehden tekemisen kautta minulla on mahdollisuus vaikuttaa johonkin; hallinnan tunne on korona-aikana riistäytynyt varmasti monen käsistä, ja kirjoittaminen ja kuvittaminen lehteen antavat ikään kuin osan hallinnasta takaisin. Mahdollisuus vaikuttaa antaa virtaa ja ajatusten purkaminen tekstiin tuntuu katarttiselta.

Toivon, että koronan hellittäessä on vielä mahdollista päästä mukaan yliopistopiireihin ja maistaa sitä kuuluisaa yhteisöllisyyttä; ehkä jonakin päivänä saan laskettua nimen jokaiselle kymmenelle sormelle. Nyt tyydyn kuitenkin odottamaan viimeisimmän koronatestin tuloksia.

Todistuksella opiskelemaan

Teksti Hanna-Mari Räsänen
Kuvitus Judit Ginzboorg

Korkeakoulujen opiskelijavalinta uudistuu. Mitä todistusvalintauudistuksesta ajattelee rakennusmaalarista asiantuntijatyöhön vaihtanut Lapin yliopiston alumni, entä opiskelijaliittojen edustajat?

Vuonna 2020 tapahtui muutoksia koulutuspolitiikan saralla kun voimaan astui niin kutsuttu todistusvalintauudistus. Uudistuksen myötä toisen asteen tutkintotodistus on pääväylä opintoihin ja hieman yli puolet korkeakoulupaikoista täytetään todistusvalinnan perusteella. Aiemmin käytössä olleesta yhteispistevalinnasta, jossa hakija saa pisteitä sekä todistuksesta että valintakokeesta, luovutaan. Valintakokeisiin voivat tosin osallistua edelleen ne hakijat, joilla ei ole soveltuvaa todistusta tai joiden arvosanat eivät ole riittävän hyviä. Sen sijaan ylioppilastutkintojen arvosanojen pisteytyksestä ja valintakokeiden yksityiskohdista korkeakoulut päättävät itse.

Todistusvalintauudistusta perustellaan opetus- ja kulttuuriministeriön sivuilla vanhan, valintakoeperustaisen, mallin kalleudella, sekä sillä, että se on raskas toteuttaa ja kansainvälisesti poikkeuksellinen. Vanhan mallin tiedetään myös lisänneen ei-toivottuja välivuosia ja näin ollen viivästyttäneen opiskelemaan pääsyä. Menestys toisella asteella kertoo ministeriön mukaan hyvin valmiuksista korkeakouluopintoihin. Näin ajateltuna toisen asteen todistuksen painoarvon lisääminen on siis järkevää. Siitä huolimatta todistusvalintauudistus on herättänyt kiivasta keskustelua. Esille on nostettu kysymyksiä muun muassa tasa-arvoisuudesta eri tutkintotaustojen ja eri sukupuolten välillä, lukiolaisten kasvaneista menestyspaineista sekä sosioekonomisen aseman periytyvyydestä.

Esille on nostettu kysymyksiä muun muassa tasa-arvoisuudesta eri tutkintotaustojen ja eri sukupuolten välillä, lukiolaisten kasvaneista menestyspaineista sekä sosioekonomisen aseman periytyvyydestä.

On esimerkiksi viitteitä siitä, että naiset pärjäisivät paremmin ylioppilaskokeissa ja miehet paremmin valintakokeissa. Tätä eroa selittää tosin myös eri sukupuolten hakeutuminen eri aloille. Ammattikouluissa sen sijaan opiskelun painopiste saattaa olla alakohtaisissa teknisissä taidoissa enemmän kuin niin sanotuissa YTO-aineissa, kuten äidinkielessä tai matematiikassa, jotka puolestaan usein merkitsevät korkeakoulujen todistusvalinnoissa. Toisaalta toisen asteen päättötodistuksen painoarvon kasvattaminen saattaa lisätä yhä nuorempien suorituspaineita sekä perhetaustan merkitystä. Esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi syksyllä 2019 koulutettujen perheiden lasten saavan parempia tuloksia kuin kouluttamattomien ja että koulutustaustasta johtuva ero opintomenestyksessä on suurempi kuin paljon puhuttu tyttöjen ja poikien osaamisero.

Suomen lukiolaisten liiton puheenjohtajan Emilia Uljaan mukaan todistusvalintaan siirtyminen on lukiolaisten kannalta kuitenkin ennen kaikkea positiivinen uudistus. Uudistus on ollut liiton tavoitteena jo pitkään. Uljaan mukaan uudistus keventää lukiolaisten taakkaa, kun abien ei tarvitse panostaa samanaikaisesti sekä ylioppilas- että valintakokeisiin. Todistuksella voi lisäksi hakea helpommin useisiin korkeakouluihin, myös omalta paikkakunnalta kauempana sijaitseviin.

”Tietenkään ei pidä vähätellä ylioppilaskokeisiin liittyvää stressiä, mutta niihin panostamalla voi jättää pääsykokeen väliin – ja toisaalta pääsykoe säilyy kuitenkin mahdollisuutena”, Uljas pohtii sähköpostiviestissään.

Lisäksi hän huomauttaa, että vuonna 2020 yhä nuoremmat ovat päässeet korkeakouluun, vaikka muutosta selittänevät myös koronavuoden johdosta tehdyt aloituspaikkojen lisäykset.

Entä amikset?

Mette Nissinen valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi Lapin yliopistosta vuonna 2019. Tällä hetkellä SAK:n alue- ja järjestöasiantuntijana työskentelevän Nissisen koulutuspolku alkoi monesta yliopisto-opiskelijasta poiketen ammattikoulusta, josta hän valmistui maalariksi vuonna 2007. Ajatus korkeakouluun hakemisesta oli itänyt Nissisen mielessä jo noina aikoina, mutta oman alan ammattitaidon kehityttyä into maalarintöitä kohtaan kasvoi ja työelämä vei mukanaan useaksi vuodeksi. Vuonna 2016 koitti muutto Rovaniemelle ja samalla haku Lapin yliopistoon. Hakukohteena oli politiikkatieteet ja opiskelupaikka aukesi valintakokeen kautta.

”Olin joka tapauksessa muuttamassa Rovaniemelle ja vaihtamassa paikkakuntaa, niin hain varmuuden vuoksi opiskelemaan, jos en saisikaan töitä. Totta kai minua muutenkin kiinnosti yliopisto-opiskelu. Innostus lähteä lukemaan nimenomaan yhteiskuntatieteitä tuli siitä, kun olin ammattiliittojutuissa mukana ja siellä sai todella hyvää yhteiskuntakoulutusta”, Nissinen kertoo.

Yliopistosta hyvin arvosanoin valmistunut Nissinen ei ollut aina yhtä innostunut opiskelusta. Yläasteella koulunkäynti ei juuri maittanut. Innostus oppimiseen alkoi herätä ammattikoulun loppuaikoina ja myöhemmin työelämässä. Yliopistossa Nissinen löysi sisäisen palonsa opiskeluun:

”Yliopistossa se sisäinen hikipinko yhtäkkiä oikein rynnisti esiin ja huomasin, että ai täällä olikin tällainen uinunut koko ajan”, hän kuvailee.

Nissisen mukaan todistusvalintauudistus saattaa leikata mahdollisuuksia siirtämällä alavalinnan taakan yhä nuoremmille:

”Onhan se varmasti teini-ikäiselle raskasta, että pitäisi panostaa todella paljon niihin viimeisiin arvosanoihin. Se panostaminen täytyy varmaan aloittaa jo lukion ensimmäisellä luokalla. Siinä iässä kun tapahtuu paljon muutakin kuin pelkästään opiskelu, tai ainakin pitäisi tapahtua, niin eihän se lukiomenestys kuvasta välttämättä sitä todellista opiskeluintoa,” Nissinen sanoo.

Emilia Uljas kertookin, että lukiolaisilta on tullut liittoon jonkin verran kyselyitä siitä, mitä aineita kannattaa kirjoittaa.

”Tällaisissa tapauksissa neuvotaan juttelemaan oman opinto-ohjaajan kanssa, joka tuntee opiskelijan ja hänen tilanteensa parhaiten. Ainevalinnoissa kannattaa myös pohtia omia kiinnostuksen kohteita, eikä tehdä päätöksiä ulkopuolisen paineen viitoittamana”, Uljas kirjoittaa.

Hän muistuttaa myös, että ylioppilaskokeita voi nykyään uusia rajattomasti, kun taas pääsykoetta ei. Entä sitten Nissisen kaltaiset ammattikoulutaustaiset hakijat, joilla ei ole ylioppilastodistusta?

Suomen ammattiin opiskelevien liiton SAKKI ry:n edunvalvonnan asiantuntija Matti Tujula valaisee ammattikoulun käyneiden tilannetta korkeakouluhaussa todistusvalinnan tultua voimaan.

”Ammattikorkeakouluilla on käytössä todistusvalinta, jossa hyväksytään myös ammatilliset tutkinnot todistusvalintaperusteena, mikä on meidän mielestämme oikein tervetullut ja hyvä asia. Todistusvalinnan sisällä on kuitenkin eri kiintiöt ylioppilaille ja ammatillisen tutkinnon perusteella tuleville, jotka vaihtelevat aika paljon ammattikorkeakouluittain. Joissain ne ovat yhtä suuret ja joissain se amisten osuus voi olla kymmenen prosenttia ylioppilaiden osuudesta. Että sen voi hyvin kokea epätasa-arvoiseksi joidenkin ammattikorkeakoulujen kohdalla, mutta periaatteessa ihan ok tilanne,” Tujula pohtii.

Lisäksi Tujula harmittelee sitä, että yliopistot eivät ole ottaneet ammattikoulutodistusta mukaan todistusvalintaan, vaan ammatillisella tutkinnolla joutuu osallistumaan joko pääsykokeisiin tai käyttämään muuta reittiä kuten avointa yliopistoa. Hän huomauttaa, että osa hakukohteista ei ole edes mahdollistanut pääsykoetta. Tällöin ammattikoulutaustaisen hakijan täytyisi hankkia ylioppilastodistus tai käydä maksullista avointa yliopistoa ilman minkäänlaisia opiskelijaetuja kuten opintotukea. Maalariksi valmistunut Nissinen pohtii tilannetta omalta kannaltaan:

”Kun mietin omalla kohdalla, että olisiko minun pitänyt sitten käydä joku iltalukio töiden ohella, että saisin ylioppilastodistuksen, niin en tiedä olisiko se hakumotivaatio sitten kuivahtanut siihen.”

Työelämä muuttuu

Vaikka uudistus ei huomioikaan Tujulan mukaan riittävän hyvin ammatillisia opiskelijoita, hän arvioi sen vaikutusten olevan kuitenkin enemmän positiivisia kuin negatiivisia:

”Meillä suuntaudutaan enemmän ammattikorkeakoulun puolelle ja se enemmistöön kohdistuva vaikutus on varmaan positiivisen puolella.”

Tujulan mukaan todistusvalintakeskustelua käydään usein lukion ja yliopiston näkökulmasta. Tämä pätee etenkin puhuttaessa valmistuneiden iästä ja välivuosista.

”Kun ammattikorkeakouluun tulee merkittävä osa hakijoista ammatillisella taustalla niin se oletusarvo on, että ammattikoulusta mennään työelämään ja siellä ollaan kahdesta kahdeksaan vuotta. Sitten jos oma suuntautuminen, työelämän vaateet tai oma urapolku on edennyt niin, että tekninen koulutus ei riitäkään vaan pitää olla insinöörin paperit, niin sitten mennään ammattikorkeakouluun. Se on ihan ok, että sinne mennään vähän vanhempana ja haetaan se korkea-asteen pätevyys. Ammatillisella polulla se on järjestelmänkin näkökulmasta luontevampaa. Tämä aika usein unohtuu, kun keskitytään siihen, että pitäisi saada opiskelijat valmistumaan nuorempina”, Tujula kertoo.

Työelämän muuttuvat tarpeet mietityttävät myös Nissistä. Hän nostaa esiin työn alla olevan jatkuvan oppimisen uudistuksen, jonka tavoitteena on aikuisten jatkuva oppiminen työelämän tarpeiden muuttuessa.

”Tavallaan halutaan sitä, että aikuiset ja työelämässä olevat kouluttautuvat ja heillä olisi sellaista muutosvalmiutta, kun työelämä muuttuu, mutta sitten korkeakouluun pääseminen tehdään heille hankalaksi”, Nissinen pohtii.

Nissinen viittaa ylioppilastodistuksen painottamisen lisäksi myös vuonna 2016 voimaan astuneeseen korkeakoulujen ensikertalaiskiintiöön, jonka nojalla korkeakoulujen tulee varata osa opiskelupaikoista ensikertalaisille.

”Ehkä tuossa jatkuvassa oppimisessa ajatellaan enemmän sellaisia lyhytkestoisia koulutuksia, joilla pystyy esimerkiksi parantamaan jonkun henkilön osaamista, että hän pystyy joustavasti vaihtamaan alaa. Mutta kyllähän ihminen voi tarvita myös ihan kokonaan uutta koulutusta tai korkeakoulutusta aikuisenakin”, Nissinen päättää.

Todistusvalintauudistuksen vaikutuksia seurataan parhaillaan. Helmikuussa 2021 julkaistun seurantatutkimuksen väliraportin mukaan haettujen kohteiden määrä kasvoi, hakijat ovat yhä nuorempia ja miesten osuus uusista opiskelijoista kasvoi jonkin verran etenkin ammattikorkeakouluissa. Uudistuksen todellisia vaikutuksia on tässä vaiheessa hankala arvioida. Poikkeuksellisella pandemiatilanteella lienee ollut vaikutuksensa myös vuoden 2020 opiskelijavalintatrendeihin. Se, ketkä jatkossa loistavat valintatilastoissa ja keiden asema heikkenee, jää vielä nähtäväksi.

Se, ketkä jatkossa loistavat valintatilastoissa ja keiden asema heikkenee, jää vielä nähtäväksi.

Edunvalvonta on kuin sukkulaviesti

Edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho

Edunvalvonta on siinä mielessä jännä laji, että harvoin, jos koskaan, siinä kokoonnutaan lähtöviivalle, kuullaan starttipistoolin pamaus ja katsotaan kuka ensimmäisenä on maalissa. Tai jos edunvalvonta tällaista on, niin silloin lajina on jonkinlainen sukkulaviesti, jossa kapula siirtyy aina vastaanottajalta toiselle.

Yhtä kaikki, edunvalvonnassa voittojen saavuttaminen ja tavoitteiden konkretisoituminen on usein monien tahojen, sattumien ja tilanteiden summa. Todennäköisesti moni ylioppilaskunnankin piirissä edunvalvontaa tekevä kokee voittamisen sisäisenä hyvänolon tunteena siitä, että on joskus ollut mukana laittamassa alulle tai muutoin vaikuttamassa jonkin asian kehitykseen.

Viimeisimpänä edunvalvontavoittona pitäisin LYYn kohdalta opintopsykologin rekrytoinnin aloittamista LUC-konsernissa. Viestitin asiasta jo vuonna 2018 kanssani asiaa ylioppilaskunnassa edistäneelle ystävälleni. Lupasimme ottaa yhdet oluet sen kunniaksi, että nyt vuonna 2021 pitkäjänteinen työ kantaa hedelmää. Voitolta se hänestäkin tuntui, ja siltä, että on juossut tietyn osuuden opintopsykologin sukkulaviestissä.

Olen monesti miettinyt, että onko nykypäivänä edunvalvontaa olemassa vain siinä tapauksessa, jos somessa lukee, että on edunvalvontaa. Onko edunvalvonnasta tullut jokin lounaslistan kaltainen itseisarvo, jonka pitäisi olla tarkistettavissa netistä tai jostain sovelluksesta? Ehkä, mutta toivottavasti kuitenkaan ei. Edunvalvontaa tehdään usein pitkäjänteisesti, aika uuvuttavissakin ympäristöissä ja usein luottamuksen vallitessa tiedon liikuttelussa. Edunvalvonnan onnistumisen ydintä ovat luottamuksen arvon osoitus, taito olla oikeassa paikassa ja perehtyneisyys vaikutustavoitteen vaatimalla tavalla.

LYY on tänä vuonna ollut edunvalvonnassaan tehokas. Tästä kertovat opintopsykologin rekrytoinnin aloittaminen, sporttipassin ja liikuntapalveluiden kehittäminen, opiskelijoiden hyvinvoinnin laaja-alaisen seuraamisen parantaminen yliopistossa, 10 % korotus voucher-tukien määrärahaan vuodelle 2022, opiskelijoille sulkutilasta huolimatta mahdollisuus ruokailla take awayna ja käyttää kirjaston palveluita, yliopiston tarjoamana maskit opiskelijoille yliopiston tiloihin sekä tuutoreille taattava vahva koulutus etäosaamiseen. Myös kuntavaaleissa LYYn ääni kuuluu vahvana ehdokkaiden korvissa. Suurin syy näihin voittoihin on pitkäjänteinen työ, luottamuksen arvon osoittaminen ja yhteistyö.

Seuraavan sukkulaviestin osakilpailun osallistujakutsu kuitenkin odottaa jo postilaatikossa.