Romantisoi elämääsi!
Teksti Jenni Katermaa
Kuvitus Suvi Korhonen
Elokuvien ja sosiaalisen median tarinallisuus ohjaa minua ja muita elämään kuin päähenkilö. Itseeni syventyneenä unohdan kuitenkin helposti ympäröivän maailman. Mahtuuko maailmaan enempää päähenkilöitä?
Lempiajatusleikissäni olen oman elämäni päähenkilö. Elämäni on elokuva tai tv-sarja “Minä!”, jonka käsikirjoitusta työstän alati. Uudet aamut ovat jaksoja määrittelemättömän pituiseen tv-sarjaan, vaihtuvat vuodet uusia tuotantokausia. Ihmiset elämässäni ovat toinen toistaan merkittävämpiä tai merkityksettömämpiä sivuhenkilöitä.
Elämäni valkokankaalla suru muuttuu haikeaksi melankoliaksi, riidat dramaattisiksi juonenkäänteiksi ja ihastukset romanttiseksi hattaraksi. Vastoinkäymiset ovat hupaisia kommelluksia tai selviytymistarinoita ja tunteet pyörryttävää vuoristorataa. Saatan kuvitella jopa yleisön seuraamaan elämäni käänteitä ja kaikkitietävän kertojan juontamaan tapahtumia.
Romantikko etsii taivaalta revontulia, auringonlaskuja ja tähtiä, ja sateen yllättäessä menee ulos tanssimaan kuin päähenkilö.
Elämän romantisointi on sitä, että näkee kaiken hieman vaaleanpunaisempien linssien läpi. Tiktokissa ääni videon taustalla kehottaa “you have to start romanticizing your life” ja näytöllä vilahtelee arkisia hetkiä, joihin auringonvalo osuu kauniisti. Romantikko kiinnittää huomiota arjen itsestäänselviin yksityiskohtiin ja etsii niistä onnensa. Ostaa itselleen kukkia koska kukaan muu ei sitä tee, sytyttää kynttilöitä pimenevässä syysillassa ja nauttii hitaasta brunssista sunnuntaiaamuna. Romantikko etsii taivaalta revontulia, auringonlaskuja ja tähtiä, ja sateen yllättäessä menee ulos tanssimaan kuin päähenkilö. Hän näkee tunnelmavalon pimeydessä ja juo puoliksi täydestä lasista hedelmäviipalein maustettua vettä.
Elämää on romantisoitu ja tragedisoitu antiikin Kreikan teatterista lähtien. Teatterista tarinankerronta siirtyi Hollywoodiin ja valkokankailta televisioon sekä suoratoistopalveluihin. Lapset kasvavat aikuisiksi satujen onnellisten loppujen sekä sankaritarinoiden parissa. Viimeistään aikuisuuden kynnyksellä ymmärtää, että todellinen elämä ei noudata elokuvamaailman logiikkaa.
Silloinkin, kun autan ystävää pulmassa tai tuntematonta kadulla, on henkilökohtainen kasvu ja kehitys toiminnan keskiössä.
Hollywoodin kulta-ajan jäädessä taakse tulevaisuuden tarinankertojaksi on astumassa algoritmit. Sosiaalinen media tarjoaa samanlaisen mahdollisuuden fantasiassa elämiseen kuin elokuvatkin. Somessa miljoonat jahtaavat suosiota, kuuluisuutta, mainetta ja mammonaa. Päähenkilösyndrooma kiteytyy algoritmien suosimiin selfieihin, siis omakuviin, joiden varaan voi rakentaa fiktiivisen illuusion itsestään. Muokatessani oman elämäni narratiivia, vain mielikuvitus on rajana. Voin tehdä kamalasta kaunista, hankalasta helppoa. Poden fomoa, kun jollakin toisella näyttää olevan somen kiiltokuvissa hauskempaa ja hienompaa; kun joku toinen on päähenkilön roolissa.
Sosiaalinen media vahvistaa ja vääristää käsitystä siitä, että jokainen voi olla päähenkilö. Kun päättää astua oman elämänsä päähenkilön rooliin, täytyy omat tarpeet laittaa muiden tarpeiden edelle. Silloinkin, kun autan ystävää pulmassa tai tuntematonta kadulla, on henkilökohtainen kasvu ja kehitys toiminnan keskiössä. Mitä syvemmälle uppoan itseeni, sitä hämärämmäksi muuttuu ympäröivien ihmisten merkitys elämässäni. Unohdan, että merkityksellisestä ihmissuhteesta saattaisin löytää jotain, mitä itsereflektio ei tarjoa.
Maltillisessa mittakaavassa itsekkyys on tärkeää: oman arvon tunteminen on vankan itsetunnon perusta. Onhan sanonnassa “et voi auttaa muita ennen kuin autat itseäsi” looginen sanoma; ainakin jos kyseessä on lentokoneen happimaskin asettaminen paikoilleen. Liian pitkälle vietynä itsekkyys kuitenkin hämärtää empatiakykyä. Itseensä uppoutuneena unohtaa nopeasti jakavansa saman maailman miljardien kaltaistensa kanssa. Toisen ihmisen kenkiin asettuminen vaatii oman ainutlaatuisuutensa kyseenalaistamista. Täytyy eläytyä siihen, että joku muu on päähenkilö ja itse on väistyttävä sivuhenkilön rooliin.
On äärimmäisen etuoikeutettua ja itsekästä ajatella, että maailma on juuri minulle auki ja kaikki on minulle mahdollista.
Päähenkilönä elän harhassa, jossa kaikki on minusta kiinni, hyvässä ja pahassa. Yksilökeskeinen kulutusyhteiskunta kauppaa hyödykkeitä identiteetin kasvattamiseen ja vahvistamiseen, ei niinkään tarpeeseen. Uushenkisyyden trendit kuten mindfulness, manifestointi ja self help tarjoavat oikotien onneen ja menestykseen. Pyydä universumilta ja universumi vastaa, juuri sinulle. Maailmankaikkeuden kanssa viestiminen saa helposti uskomaan, että niin onnistumiset kuin vastoinkäymisetkin ovat suorassa yhteydessä omiin tekoihin ja ajatuksiin.
On äärimmäisen etuoikeutettua ja itsekästä ajatella, että maailma on juuri minulle auki ja kaikki on minulle mahdollista. Maailman kantokyky ei kestä miljardeja päähenkilöitä, sillä parrasvaloissa seisominen on resursseja kuluttavaa. Jokaisen yksittäiset ja itsekkäät unelmat eivät voi käydä toteen; kun yksi voittaa on toisen väistämättä hävittävä. Unelmointi on tärkeää ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Ehkä olisi kuitenkin aika unelmoida jostain yhteisestä? Ehkä olisi aika löytää merkityksiä ihmiskontakteista materian sijaan? Ehkä vastaus ei aina löydykään minusta vaan ympäriltäni.