Yksin ja koditon

Teksti Johanna Markkanen

Oli marraskuu. Ikkuna näytti harmaata maailmaa. Lehdet olivat menettäneet värinsä ja yrittäneet juosta pakoon asfalttia pitkin, tuulenpuuskissa, ojapuroissa. Kastuneet ja liimautuneet maahan, jäätyneet yöpakkasilla. Viimeiset sinnittelivät vielä, vaikka kuura oli kuorruttanut ne paikoilleen, kuivina ja kuolleina.

Koko maailma oli marras. 

Ja minä istuin harmaana harmaalla sohvalla yrittäen paeta itsekin. Karkkipapereihin, Prisman sisustusosastolle, kerhojen ensimmäisiin tapaamisiin, viime tippaan ostettujen bussilippujen taitoksiin. Katsoin ikkunoista, kuinka tämä kaupunki, josta ei ollut tullut minulle kotia, vaihtui maantienpätkä kerrallaan kaupungiksi, joka oli lakannut olemasta koti.

Sitä ei voinut paeta. Se löysi minut valokuvista, jotka otin kävelyilläni mutten lähettänyt kenellekään. Pimeistä ikkunoista, jotka tervehtivät, kun tulin kotiin. Wiljamilta, jossa tunsin olevani ainoa, joka ei osannut luoda yhteyksiä toisiin ihmisiin.

Aina, kun kerroin hänelle olevani yksin, hän sanoi, etten ole. Mutta hän oli ainoa, joka minulla olisi kuulunut olla täällä, eikä hän ollut. Hän ei voinut sille mitään, tai niin hän ajatteli, ja minä yritin. Mutta hänen paidankauluksensa alla oli ainoa paikka, josta se ei löytänyt minua, ja hän ei ollut luonani.

En löytänyt paikkaani tässä maailmassa. En osannut suorittaa sitä. Bileitä, haalarimerkkien keräilyä. Isoja kokoontumisia, joissa uisin ihmismassan läpi ja etsisin jotakuta samanväristä. Uuden elämän aloittamista. 

Yksin yrittämistä.

 

Eräänä päivänä katsoin taas bussin ikkunasta tämän kaupungin julkisivujen ohittavan toinen toisensa, kun näin jotain uutta.

Siellä ne olivat: jalkakäytäville ripotellut, pienen pienet muistot – tästä kaupungista ja sen ihmisistä. Ja minusta heidän kanssaan. Ja ensimmäisen kerran tämä kaupunki tuntui vähän enemmän kodilta. 

Ja hetken ajan se riitti minulle.