Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Suurimmalle osalle opiskelijoista Pöykkölä ei luultavasti tarkoita muuta kuin joen toisella puolella sijaitsevaa Rovaniemen kaupunginosaa. Itse kuulin ensimmäistä kertaa Pöykkölästä uusien opiskelijoiden tervetuliaispuheessa vuonna 2012. Silloin meille kerrottiin, etteivät opintomme alkaisi yliopiston tiloissa, vaan luentojen alkaessa saisimme hypätä bussikuljetusten kyytiin.

Taiteiden tiedekunta sijaitsi Pyökkölässä F-siiven kunnostusten aikaan. Tarkemmin ottaen graafisen suunnittelun, AVM:n, sisustus- ja tekstiilimuotoilun sekä vaatetussuunnittelun luokat, sillä kuvataidekasvatuksen tilat olivat sijoitettu Rotkolle rautatieaseman läheisyyteen.

Ensimmäisinä opiskeluviikkoinani sain kuulla, että koko F-siiven sisäilmaongelma oli silkkaa puppua ja oikeasti juoni eristää taidehipit kunnon opiskelijoista. Episodi päättyisi taiteiden tiedekunnan leikkaamiseen irti yliopistosta F-talon räjäyttämisen säestyksellä. En varsinaisesti usko, että keskustelu käytiin vakavalla naamalla, vaan ennemmin välisijoituspaikasta kumpuavaa ketutusta lääkittiin huumorilla. Itse 19-vuotiaana olin into piukassa uskoen pääseväni ensi kertaa osaksi monialaista yliopistoyhteisöä. Sen sijaan meidät eristettiin muista opiskelijoista omaksi muotoilukommuuniksi kaukana kaikesta.

Pöykkölään kulki bussi kahdesti päivästä, sovitettuina aamu- ja iltapäiväluentoihin. Hankaluuksia tuottivat luentoaikataulut, jotka eivät olleet Pöykkölän ajanlaskussa. Päivä saattoi alkaa Pöykkölästä, iltapäiväluento sen sijaan olikin Rotkolla ja lopuksi iltaluento pääyliopistolla. Eri luentopaikkojen välillä suhaaminen saattoi parhaimmillaan aiheuttaa koulupäivän aikana 16 kilometriä pyöräilyä. Lähetän syvimmät pahoittelut oikeustieteen luennoitsijalleni, jos vaikutin hieman nuutuneelta jokaisella luennollasi.

Iltaopiskelu oli Pöykkölässä sen olosuhteista johtuen varsin haastavaa. Voisin väittää, että vanhan emäntäopiston tilojen sisäilmaongelmat olivat vähintään yhtä huonot kuin F-talon. Luento Pöykkölässä tarkoitti sumuisia aivoja loppu päiväksi. Jos halusi viettää iltoja Mac-luokissa työskennellen, ongelmaksi nousi ravinnon hankinta. Rakennuksen ainoan ravintolan sulkeutuessa vaihtoehtona ei ollut nopea kipaisu Saleen. Onneksemme Pöykkölän piste -pizzeria palveli ahkerimpia opiskelijoita talven pimeimpinä tunteina. Itsekin olen viettänyt muutamat illat elämästäni graafisten suunnittelijoiden maanalaisissa luokissa kebabrulla kourassa ja Adoben ohjelmille kiroillen.

Neljännen opiskeluvuoden vietin vaihdossa ja viidentenä vuonna viimein astuin yliopistoon, johon luulin päässeeni opiskelemaan. Ensimmäiset viikot upouudessa siivessä olivat suorastaan ihania. Voi kuinka lähellä palvelut ovatkaan! Yliopiston tiloissa voisi viettää vaikka kokonaisen yön työskennellen ilman, että tarvitsisi pelätä jäävänsä loukkuun jumalan selän taakse.

Pöykkölä sanalla on meille vanhemmille opiskelijoille paha kaiku. Nyt jo asiaan etäisyyttä ottaneena alkaa puistatukseen sekoittua tippa nostalgiaa. Toisaalta saattaa mieleni kaihoisuus olla myös merkki opintojen päättymisestä, sillä muistelen myös koulumatkoja 30-asteen pakkasessa “vanhoina hyvinä aikoina”. On ollut ilo kuulua Pöykkölä-sukupolveen, mutta samalla on myös helpottavaa saada viettää viimeiset ajat muiden opiskelijoiden seurassa. Me selvisimme Pöykkölästä!

Teksti Aleksi I. Pohjola Kuva Elli Alasaari

Sanotaan se nyt ihan suoraan suomeksi: kiusaaminen on perseestä. Ja sanotaan heti perään se ikävä tosiasia, että kiusaamista tapahtuu myös korkeakouluissa – mukaan lukien Lapin yliopisto.

Artikkelissaan ”Äiti, en tahdo mennä korkeakouluun” Elisa Luukinen avaa Lapin yliopiston ylioppilaskunnan LYYn keväällä 2017 toteuttaman Vuorovaikutus- ja yhteisöllisyys Lapin yliopistossa –kyselyn tuloksia. Graduaan kiusaamisesta Lapin yliopistossa tekevän Luukisen havainto kiusaamisesta on pysäyttävä: […..]sen sijaan, että ihminen iän karttumisen myötä oppisi olemaan kiusaamatta, tämä oppii pikemminkin piilottamaan kiusaamisen paremmin.”

Kiusaamista tapahtuu myös korkeakouluissa – mukaan lukien Lapin yliopisto.

Tapoja kiusata on monia, mutta yliopistossa korostuvat niin sanotut epäsuorat strategiat. Näitä ovat muun muassa huomiotta jättäminen ja ryhmän ulkopuolelle sulkeminen, selän takana pahan puhuminen sekä juorujen levittäminen. Myös kehittyvä teknologia on tuonut uusia välineitä kiusaamiseen. Etenkin sosiaalinen media tarjoaa alustan tehokkaalle kiusaamiselle ja häirinnälle. Pahimpina esimerkkeinä mainitaan WhatsApp ja Jodel. Toisessa korostuu huomiotta jättäminen ja ryhmästä eristäminen, toisessa taas nimetön, raukkamainen haukkuminen ja juorujen levittäminen.

Kuten Luukinen tekstissään toteaa, on kiusaaminen subjektiivinen kokemus. Kiusatun oma kokemus määrittelee, milloin vitsi tai harmittomaksi tarkoitettu piikittely muuttuu kiusaamiseksi. Kiusaamista voi siis tapahtua myös tahattomasti. Vastuuta on turha kuitenkaan siirtää kiusatulle; loukkaavaan vitsiin tai heittoon puuttuminen nauravan ryhmän keskellä ei ole helppoa kenellekään.

Miten epäsuoraa, usein vaikeasti havaittavaa kiusaamista voitaisiin sitten ehkäistä? Keinot lähtevät ihmisistä itsestään. Omien tunnetaitojen kehittäminen, oman käytöksen kriittinen arviointi sekä kyky asettua toisen ihmisen asemaan ovat keskeisiä. Ne ovat myös samoja taitoja, joita nykypäivän työelämä korostaa: Erilaisissa tiimeissä ja ryhmissä työskentely on tätä päivää. Ilman kykyä ottaa muut ryhmän jäsenet huomioon tulee lopulta sulkeneeksi edessään vain omia oviaan.

Haastankin teidät jokaisen miettimään omaa käytöstä ja toimintaa. Onko minulla tapana vitsailla jostain asiasta, joka saattaakin loukata jotain? Jätämmekö me ryhmän ulkopuolelle ihmisiä – tiedostamatta tai tiedostaen? Miten minä voisin kehittää omia tunnetaitojani? Miten haluaisin minua itseäni kohdeltavan? Minulla on ainakin paljon parannettavaa ja opittavaa ihmisenä. Uskon, että meillä kaikilla on.

Iloista ja aurinkoista kevättä kaikille!

Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Kehitysmaan suurimpia iloja suomalaisittain vähävaraiselle opiskelijalle on palveluiden halpuus. Yangonissa olen päätynyt katsomaan useammankin uutuuselokuvan, en niinkään hyvien filmien, kuin halpojen lippujen ilosta. Englanninkielisiä elokuvia kun ei täällä tekstitetä Myanmarin kielelle, niin kaikki teattereihin päätyneet länsimaiset elokuvat ovat lähes poikkeuksetta kauhu tai toimintaelokuvia, joissa juonen käsittää puhetta ymmärtämättä.

Päädyin myös katsomaan uusimman Star Wars -elokuvan. Ensimmäistä kertaa Myanmarilaisessa teatterissa ollessani muistan olleeni erittäin hämmentynyt, kun yhtäkkiä kaiuttimista pärähti soimaan Myanmarin kansallislaulu ja koko sali pomppasi jaloilleen. Nyt osasin jo varautua animoidun lipun ilmestymiseen ja nousemaan seisaalleen ensitahdit kuullessani. Kesken elokuvaelämyksen huomasin, kuinka koko salin oli täyttänyt pieni puheen sorina. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, suurin osa yleisöstähän ei luultavasti ymmärtänyt kohtausten dialogia. Eniten minua hämmästytti, miten vähän minua jatkuva keskustelu enää häiritsi.

Olen oppinut täällä roimasti ihmisten sietokykyä. Yangon on miljoonakaupungiksi asenteeltaan hyvin maalainen. Asiat etenevät omalla painollaan jos ollenkaan. Ihmisten matelevat leveästi valmiiksi jo kapeilla kaduilla ja olemattomat kävelytiet on tukittu roinalla. Ensimmäisinä kuukausina tuhahtelin kuuluvasti, kun jouduin puikkelehtimaan kiertoteitä päästäkseni ohi tien tukkivien ja hitaasti lyllertävien myanmarilaisten. Kuka edes viitsii hidastella tulikuumalla kadulla, kun voi rientää ilmastoinnin viileyteen!

Ajan kuluessa aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että välttämättä ongelmani ei ollutkaan ihmisten hitaus, vaan oma ajattelutapani. Itseeni on Suomessa iskostunut ajatus, ettei muita ihmisiä varsinkaan tuntemattomia saa millään verukkeella häiritä. Muiden elämän hienoinenkin hankaloittaminen on suuri moka ja yleisestä käyttäytymiskaavasta poikkeaminen varsinkin julkisella paikalla aiheuttaa närkästystä. Vieraalle ei kuitenkaan sovi huomauttaa vääryydestä, sillä ääneen valittamisesta seuraa vain lisää yleistä vaivaa

Hämmästyin, kun yhtäkkiä kaiuttimista pärähti soimaan myanmarin kansallislaulu ja
koko sali pomppasi jaloilleen.

Myanmarissa ajattelutapa tuntuu olevan päinvastainen. Ei ole niinkään väliä minkälaista vaivaa muille ihmisillä aiheuttaa, vaan sillä että on opittava olemaan häiriintymättä muista ihmisistä. Tee mitä haluat ja anna muiden tehdä samoin. Puheen sorina ei estä minua kuulemasta elokuvaa tai pieni puikkelehtiminen ei vaikuta kokonaismatkani pituuteen juuri lainkaan. Parempi käyttää enemmän aikaa tepasteluun ja varmistaa, etten hätiköidessäni putoa mihinkään lukuisista avoimista viemäreistä. Kuitenkin työmatkabussini tulee seisomaan ikuisuuden ruuhkassa, eli määränpään saavuttaminen kestää pitkään tavalla kuin tavalla.

Äärimmilleen sietokykyni vei yangonilaisen ruuhkabussietiketin oppiminen. Ennen ajattelin, että bussi on täynnä, kun on pakko istua tuntemattoman viereen. Yangonissa istumapaikan saaminen aamuisin on onnekas ylellisyys ja joskus paikan saadessani olen joutunut luovuttamaan sen saman tien ”etuiluoikeuden” saaneelle buddhalaismunkille. Täpötäydessä bussissa seisominen on oma luku sinänsä. Seisomaan joutuneen matkustajan on parempi yrittää raivata itselleen tila penkkien vierelle muodostuneisiin riveihin. Yleensä tässä on mahdollisuus tarrautua melko tukevasti katosta roikkuvista lenkeistä ja pysyä paikallaan matkan alusta loppuun. Jos kuitenkin molemmat rivit ovat täynnä, matkustajan kohtalo on jäädä ajelehtimaan bussin keskikäytävälle ja pitää henkensä kaupalla kiinni mistä vain saa otteen. Kun jalkani hädintuskin koskettivat bussin lattiaa ihmisten tunkiessa jo valmiiksi täyteen bussiin sisälle, muistan mielessäni nauraneeni, kuinka ahdistunut olisin vielä vuosi sitten ollut moisesta tilanteesta. Onhan suomalaisen henkilökohtaista tilaa kunnioitettava!

Meneillään on viimeinen viikkoni ennen Suomeen lentämistä. Kotiinpaluu tuntuu käsittämättömältä ja luultavasti en ymmärrä kunnolla lähteväni ennen olen saapunut Helsinki-Vantaalle. Vielä jäljellä on hartaiden jäähyväisten jättäminen tähän kotiin kaukana kotoa. Muutama ilta sitten, yhdestä suosikkiravintolastani palatessani ehkä viimeistä kertaa, etuoveni rappusella istui kissa sekä kissan kokoinen rotta. En voinut olla ajattelematta, kuinka nuo kaksi olivat kuin täydellinen symboli kokemukselleni tästä kaupungista. Kaksi olentoa, joiden kuuluisi olla perivihollisia, istuivat harmoniassa minusta tai toisistaan häiriintymättä tässä sotkuisen kaoottisessa ympäristössä nimeltä Yangon.

Kirjoittaja suorittaa graafisen suunnittelun työharjoittelua YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).

Lapin ylioppilaslehti seuraa työharjoittelua koko vuoden.

Teksti Aziz Sheikhani
Kuvitus Meri Heikkilä

Ihmiskunnan historia on täynnä esimerkkejä erilaisten ihmisryhmien muuttamisesta pois omilta asuinalueiltaan ja asettumisesta uudelle alueelle. Tämä sama ilmiö on tapahtunut ja toistunut johtuen erilaisista tekijöistä eri aikakausina. On selvää, että astuminen uuteen maahan ja kulttuuriin on haastavaa. Uuden maan merkitys uusille maahanmuuttajille ei ole staattista ja se muotoutuu ajan kuluessa. Suomi ja suomalaiset ovat itsekin kokeneet oman historiansa aikana sekä maasta pois lähtöä että maahantuloa. Tilanne on kuitenkin jälleen muuttunut ja maahan tulee eri syistä monilta maailman kolkilta maahanmuuttajia.

Uusi tilanne on edellyttänyt Suomelta valtiona, suomalaisilta kansana ja myös muualta maahan tulevilta ihmisiltä uudenlaista yhteistyötä, toimenpiteitä ja sopeutumista. Suomi on tehnyt monipuolista työtä ja investoinut paljon resursseja vastatakseen tähän tilanteeseen ja maahanmuuttajien kotouttamiseen. Kotouttamislaki ja sen tavoitteet on laadittu hyvällä tahdolla, mutta se ei ole pystynyt vastaamaan odotuksiin. Kotouttamislailla on pyritty parantamaan erityisesti kotoutumista parhaimmillaan ja sekä erityisesti sen alkuprosessia ja -vaiheita. Kotouttamislain ja ohjelmien toteuttamiseksi ja edistämiseksi on laadittu ja suoritettu lukemattomia projekteja. Kuitenkaan kotouttamispolitiikka ei ole tuottanut merkittävää tulosta ja sekä suomalaiset että maahanmuuttajat ovat moittineet sitä. Erilaiset tahot ovat syyttäneet maahanmuuttajia kyvyttömiksi kotoutumaan ja osat tahot kotoutumispolitiikan ja viranomaisten suunnitelmia epäonnistuneiksi.

Kotoutuminen on enemmän kuin kielen osaaminen ja oppiminen

Maahanmuuttajien kotouttaminen prosessina vaikuttaa monenlaisiin asioihin ja sen eteneminen oikealla tavalla tuottaa hyviä tuloksia. On otettava huomioon, että sopeutuminen Suomeen ja sen kulttuuriin ei toteudu kollektiivisessa merkityksessä, vaan jokainen yksilö käy läpi omalla tavallaan kotoutumisprosessia. Suomalaisen yhteiskunnan vastaanotto ja asenne, mutta myös maahanmuuttajan omat asenteet, kulttuuriset ainekset ja aktiviteetti vaikuttavat kaikki maahanmuuttajien kotouttamiseen. Uudessa maassa ja ympäristössä kieli, kulttuuriset elementit, sosiaaliset järjestelmät, poliittinen rakenne, yhteiskunnan arvot ja normit eroavat aina vähemmän tai enemmän maahanmuuttajien omista lähtömaistaan.

Ihminen on sosiaalinen olento ja uuden maan kielen osaamattomuus tuottaa vaikeuksia. Tässä tilanteessa tunteilla on paljon vaikutusta yksilöiden toimintaan ja asenteeseen. Kantaväestöllä on merkittävä rooli maan kotouttamispolitiikan toteuttamisessa: Kansalaisten asenne ja toiminta sekä myös tunteet voivat herättää maahanmuuttajissa sekä positiivista että negatiivista asennetta. Tämä yhtälö toimii jossakin määrin toisinpäinkin, koska maahanmuuttajat voivat omalla toiminnallaan aurata tulevaisuutensa tietä. Molempien osapuolten vastakkainasettelu ja uhkakuvien tekeminen toisistaan vaikeuttaa maahanmuuttajien kotouttamista Suomeen. Vieraantuminen, yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen ja oman yksinäisyyden kanssa eläminen on seurausta sekä maahanmuuttajien että suomalaisten yhteistyön ja kaksisuuntaisen tien puutteesta. Lakisäädökset ja viralliset säännöt ovat tarpeellisia ja elintärkeitä, mutta ne eivät yksin tehoa. Yhteiskunnan luonne, toiminta ja kansalaisten asenne ja yhteistyö muualta muuttaneiden kanssa tehostaa lakisäädäntöä ja nopeuttaa maahanmuuttajien kotouttamista uuteen kulttuuriin ja maahan.

Luottamus luo onnistuneen pohjan kotoutumiselle

Luottamuksen rakentaminen maahan muuttaneiden, viranomaisten ja kansalaisten välillä on osoittautunut tärkeäksi tekijäksi. Se luo hyvän pohjan yhteistyölle ja positiivisen asenteen muodostumiselle. Luottamus osapuolten välillä lähtee monista asioista ja sen puute on iso riski yhteiskunnalle. Jos valtaväestö ei ole valmis eikä halukas vastaanottamaan tosissaan uusia jäseniä, maahanmuuttajat kääntyvät helposti oman kotimaansa kulttuurin ja uskonnon puoleen. Ulkopuolisten ihmisten syrjäyttäminen syystä tai toisesta ja heidän luokittelemisena ulkopuolisiksi jopa kymmenien vuosien maassa asumisen jälkeen vie pohjan luottamukselta ja kotouttamiselta. Tämä linja ei palvele pitkällä tähtäimellä valtaväestöäkään.

Palvelujen ja etujen saaminen ja tarjoaminen ei myöskään yksistään riitä. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden aseman saavuttaminen tapahtuu yhteiskunnassa ja sen tilanne heijastuu moniin alueisiin. Tiedetään, että työelämä on kova ja kilpailu työn saamisesta on vaikea kantaväestöön kuuluville jäsenillekin. Sen lisäksi aika on muuttunut ja se on vaikuttanut ja edelleen mullistaa työn luonnetta. Uusi teknologia ja sen tuomat yhteydenpidot toimivat kaksipäisenä miekkana. Tästä syystä saattaa olla, että uusi maahanmuuttaja luo itselleen oman maailmaansa ja vieraantuu helposti todellisesta maailmasta, johon on muuttanut. Maahanmuuttajan alkuperä ja uskonto vaikuttavat piilossa olevina tekijöinä monenlaisiin asioihin, jotka tulee ottaa huomioon kotouttamisprosessissa.

Ennakkoluulot suurin uhka

Ennakkoluulojen ja ennakkoasenteiden väheneminen puolin ja toisin lisää vuorovaikutusta kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Se kehittää luottamusta, kielitaitoa ja lisää kulttuurien tuntemusta. Menneisyyteen liittyvät tapahtumat ja traumat sekä tulevaisuutta koskevat uhkakuvat ja oletukset lisäävät esteitä osapuolten positiivisen vuorovaikutuksen välille. Ennakkoluulot saattavat myös luoda mielikuvaa siitä, että oma tulevaisuus on uhattuna. Tämän vuoksi kantaväestö ja maahanmuuttajat pelkäävät menettävänsä oman kulttuurinsa ja heille tulee kova halu suojella omaa kulttuuriaan. Tästä syystä he rakentavat näkymätöntä suojamuuria ympäristöönsä ja vuorovaikutus ei kehity luonnollisesti.

Maahanmuuttajien juurtuminen uuteen maahan ei synny ilman tarvittavia aineksia kuten yhteistä kieltä, kulttuuria, tapoja ja rakentavaa vuorovaikutusta. Toisaalta opitut asiat kuten kieli, kulttuuri ja yhteiskuntaopinnot eivät riittävästi tehoa, jos yhteiskunta ei siedä maahanmuuttajien läsnäoloa. Maahanmuuttajat tulevat erilaisista yhteiskunnista, perheistä ja eri reittien kautta Suomeen. Riippuen monista tekijöistä, heillä kaikilla on oma tarinansa. Maahanmuuttajien kotouttamistavat uuteen maahan ja kulttuuriin eivät ole samanlaisia ja ne eroavat toisistaan. Osa heistä asuu suomalaisten kanssa ja he saavat enemmän mahdollisuutta tuntea suomalaista kulttuuria ja kieltä.

Suomalaiset puolisot voivat helpottaa ja tukea oman puolisoaan kotoutumisessa. Toiset taas tutustuvat suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan esimerkiksi koulutuksen tai työn kautta.

On aiheellista, että palvelusektorien ja viranomaisten tulee punnita maahanmuuttajien näkökulmia liittyen kotoutumisprosessiin. On kehitettävä muotoja ja keinoja, joiden kautta voi motivoida maahanmuuttajia kotoutumaan suomalaiseen kulttuuriin. Yksi ongelma on se, että suomalaiset viranomaiset tietyistä syistä eivät ole halunneet käyttää maahanmuuttajien voimavaraa muiden maahanmuuttajien kotouttamisessa. Palvelukeskuksilla, opetuslaitoksilla ja erilaisilla sektoreilla ei ole hätää ja ne jatkavat omaa työtään omalla tavallaan. Joskus voi käydä niinkin, että maahanmuuttajat ovat hyviä asiakkaita joidenkin sektorien pysytyssä pitämiseksi ja maahanmuutto palvelee enemmän työntekijöitä kuin kotouttamisprosessissa olevaa maahanmuuttajaa. Kotouttamisohjelmaa laadittaessa olisikin parempi, että maahanmuuttajien asiantuntijoiden ja varsinkin itse maahanmuuttajien ääni, mielipide ja kokemukset tulisivat paremmin esille.

On otettava huomioon, että sopeutuminen Suomeen ja sen kulttuuriin ei toteudu kollektiivisessa merkityksessä, vaan jokainen yksilö käy läpi omalla tavallaan kotoutumisprosessia.

Pitkäkestoinen prosessi

Kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi, johon vaikuttaa monta tekijää. Yhteiskunnan ja maahanmuuttajien tulee huolehtia keskinäisen yhteistyön, luottamuksen ja vuorovaikutuksen ylläpitämisestä ja kehittämisestä. Maahanmuuttajan puolestaan tulee sitoutua häntä koskeviin kotoutumisohjelmiin ja olla aktiivinen ja motivoitunut tekijä. On suoritettava velvollisuuksia ja nautittava tarjolla olevista oikeuksista. Yhteiskunnan tulee tarjota tarpeelliset ja riittävät mahdollisuudet maahanmuuttajille, jotta he tulevat yhteiskunnan tasa-arvoisiksi jäseniksi. Tavoitteena olisi se, että maassa asuvat maahanmuuttajat ajan kuluessa olisivat osa tätä yhteiskuntaa. Enemmistön ja kantaväestön asenne maahanmuuttajia kohtaan näkyy erityisesti puhetavoissa ja heidän luokittelemisessaan eriarvoisiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Maahanmuuttajan kotoutuminen on luonteeltaan pitkäkestoinen prosessi. Kotoutumista voidaan tukea ja edistää toimenpiteiden ja palveluiden avulla, mutta kotoutuminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa kaikissa arkipäivän tilanteissa ja lähiyhteisöissä. Aikuisten ja vanhempien työn saanti ja hyvinvointi vaikuttaa lasten hyvinvointiin ja tulevaisuuteen. Lasten hyvinvointi, sopeutuminen ja toimeentuleminen yhteiskunnassa voimaannuttaa myös vanhempia. Asiat ja sukupolvet ovat kietoutuneet toisiinsa ja oppivat toisiltaan.

Terveys ja hyvinvointi ovat myös tärkeitä osia kotouttamisprosessissa. Onnistunut kotoutuminen ja positiivinen asenne ja tunne omasta asemastaan ehkäisevät syrjäytymistä. Silloin kotouttamisprosessi on onnistunut, kun kotoutunut maahanmuuttaja löytää oman paikkansa yhteiskunnassa ja tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan.

Teksti Erkka Lehtoranta
Kuva Aleksi I. Pohjola

”Joo, mie sain sieltä tällasen”, tokaisee valtiotieteiden tohtori Tapio Nykänen rennosti laskiessaan kehystetyn ”Vuoden lappilainen yhteiskuntatieteilijä 2017” -kunniakirjan työhuoneensa hyllyltä eteeni. Keminmaalta maailmalle, tarkemmin vuonna 1999 Rovaniemelle ponnistanut, Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan yliopistonlehtorina toimiva monialainen tutkija ja toimittaja on yliopistollakin tuttu näky paneeleissa ja yleisötilaisuuksissa – tentattavana ja tentaattorina – julkaisuissa, kommenteissa ja blogeissa.

Työskentelyn Lapin yliopistossa Nykänen aloitti vuonna 2005, jolloin hänestä tuli filosofian harjoittelija silloisella Menetelmätieteiden laitoksella. Tämän jälkeen hän on työskennellyt Suomen akatemian ja eri säätiöiden rahoittamissa hankkeissa sekä toiminut tuntiopettajana ja määräaikaisena yliopistonlehtorina politiikkatieteissä. Nykyisin Petri Koikkalaisen sijaisena valtio-opin yliopistonlehtorina työskentelevä Nykänen ilmaisee vaatimattomasti kuuluvansa pikkuhiljaa ”vakiokalustoon” Lapin yliopistossa. Ex-journalisti Nykänen löytyy myös yliopiston hallituksesta sekä Julkisen sanan neuvostosta, jossa hän istuu yleisön edustajana. Silkaksi nahkaverhoiluksi mies ei ole tyytynyt, vaan pikemminkin lappilaisen yhteiskuntatieteen KITT-järjestelmäksi: aina siellä, missä tapahtuu.

Ritari Ässän rintakarvoja nostattava 80-luvun superteknologia (KITT-järjestelmä) on (onneksi) kaukana istuessani Nykästä vastapäätä mustassa keinutuolissa, jättimäisen pahkan vieressä. Vaatimaton ja luonnonläheinen miljöö havainnollistaa Nykäsen akateemista toimintakenttää: hän vahvistaa itsensä erityisesti pohjoisen alueiden tutkijaksi. Tällä hetkellä Nykänen keskittyy rahoitetuissa tutkimuksissa muun muassa saamelaisten naapuruussuhteisiin, lestadiolaisuuden yhteiskunnallisiin verkostoihin ja turvapaikanhakijoiden asemaan pohjoisessa Suomessa.

Kokemusten ja tiedon välissä

Nykänen punnitsee laajalle levittyvän tiedonjanonsa ominaisuuksia. Puheessa toistuu kautta linjan arvostus pientä ja hienovaraista kohtaan, sekä näiden yksityiskohtien liittäminen suurempaan kokonaisuuteen. Tähän ideaaliin Nykäsen tutkimuskohteet painottuvat. Hän kiistää vuoden lappilainen yhteiskuntatieteilijä -palkinnon valintaperusteissa mainitun ”ristiriitaisia tunteita herättävien” aiheiden käsittelyn motiivina itsessään ja kuvailee, miten tutkimuksen motiivit selviävät usein vasta vuosien päästä tutkimuksen toteutuksesta.

Nykänen toteaa hieman paradoksaalisesti mutta viisaasti, miten ”tunteita herättävät asiat ovat niitä, joita on vaikea ymmärtää, ja juuri siksi ne herättävät tunteita”. Muun muassa lestadiolaisuutta väitöskirjassaan tutkinut Nykänen on kokenut tekijä puhuttavien aiheiden parissa.

Itseään varovaisesti määrittelevä tieteentekijä löytää itsestään ainakin ”pienen idealistin”. Päädymme kuvailemaan toimittajakonkarin akateemista mielenkiintoa sopivan raflaavin sanoin: ”etiikkaa ja estetiikkaa”.

Raflaavuudessa ei ole tosin arvoa, jos se ei ole totta. Lähes kaikissa projekteissa joissa Nykänen on osallisena esiintyy tieteen lisäksi estetiikka, joka usein konkretisoituu taiteeksi. Saamelaiskysymyksissä Nykänen työskentelee muun muassa taiteilija Leena Valkeapään kanssa, ja osana ”Matkalla ajassa ja paikassa” -hanketta on tehty kokonainen elokuva, Minna Rainion ja Mark Robertsin ohjaama, pohjoisen turvapaikanhakijoista kertova ”They Came In Crowded Boats And Trains”. Omassa työssään Nykänen käsittelee havaintojaan usein nimenomaan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Tämäkään määrittely ei oikein riitä, sillä löytöretkeilijän intoa miehellä piisaa.

Näin laajoja projekteja Nykänen johtaa, vaikkakin nöyrästi karsastaa titteliä ”johtaja”. Hän korostaa, miten ”kaikki projektit joissa olen mukana ovat yhteistyössä tuotettuja”. Ansioluettelolle kertyy pituutta ja kalenteriin tapahtumia, kun on mukavia kollegoita joiden kanssa tehdä töitä. Nykänen kuvaa tieteentekoa yleisemmin, miten akateemisen maailman keskushenkilöiden tehtävä ylipäätään on mahdollistaa tutkijoille ja opettajille rauha tehdä työnsä oikein. Itse Nykänen keskittyy ohjaamaan työryhmiään tarvittaessa ja luottaa, että hyvät ihmiset tekevät hyviä asioita ja tekevätkin ne hyvin.

Hybridityöympäristö

Opiskelujensa ohessa myös safarioppaan ja –työnjohtajan töitä noin vuosikymmenen tehnyt Nykänen ei edelleenkään päästä irti työnsä ruumiillisesta ulottuvuudesta. Hän on onnistunut muodostamaan itsensä näköisen työympäristön kansainvälisen tiedeyhteisön laidalle, eräänlaisen ”hybridityöympäristön”.

”Olen paljon ulkona kenttähommissa, tykkään ruumiillisesta työstä”, Nykänen huomauttaa.

Nykäsen mukaan työpäivät ovat välillä hyvinkin vaihtelevia.

”Aamulla voin olla Helsingissä jossain konferenssisalissa istumassa ja lentää illaksi Enontekiölle poronerotukseen.”

Nykänen hakeutuu tutkimuksensa fyysiseen keskipisteeseen totta kai myös akateemisesta syystä. Muun muassa Koneen Säätiön rahoittaman ja Nykäsen luotsaamasta ”Naapuruuden tekijät – saamelaisia suhteita pohjoisen rajoilla” -taide- ja tiedehankkeesta puhuttaessa hän toteaa, että saamelaisyhteisöjen jäsenet ovat ”enemmänkin tutkimuskollegoita kuin -kohteita”, lisäten, että heillä on paljon hiljaista tietoa, jota ei vain voi löytää tietokoneelta tai kirjoista.

Vaatimaton ja luonnonläheinen miljöö havainnollistaa Nykäsen akateemista toimintakenttää: hän vahvistaa itsensä erityisesti pohjoisen alueiden tutkijaksi.

Yhteiskuntatieteilijä Suomessa ja Lapissa

Suomi eli 1970-luvulla sosiologian ja yleisemmin yhteiskuntatieteen kulta-aikaa, josta on joidenkin tulkintojen mukaan vaiheittain siirrytty pitkälti ekonomistien rytmittämälle aikakaudelle. Kysyttäessä yhteiskuntatieteen ja -tieteilijöiden nykyarvostuksesta Nykänen sanoo, että vaikka yhteiskuntatiede kokonaisuutena ei välttämättä nauti aivan entisaikojen kaltaista arvostusta, hänen mielestään nimenomaan hänen oman alansa, politiikkatieteen asiantuntijoita kuunnellaan ”suht hyvin”.

”Uusi, nouseva politiikkatieteilijöiden sukupolvi on yhä enemmän esillä. Tutkijoita kuten Jouni Tilli ja Johanna Vuorelma on saatu (päivänpolitiikan) keskusteluun hyvin mukaan”, Nykänen vastaa.

Kattavasta kenttätutkimuksesta nauttiva Nykänen huomioi potentiaaliseksi ongelmaksi niin kutsutun ”helikopterijournalismin”. Termi kuvaa toimintatapaa, jossa julkaisun toimittaja tulee kauempaa kokoamaan juttua mahdollisesti kulttuuripiiriltään vieraasta aiheesta, jolloin kerätyt tiedot aina tutkimustuloksista paikallisten lausuntoihin ymmärretään herkemmin väärin. Oleellista kun olisi, että tutkimus tuottaisi ja journalismi esittelisi johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti rakennettua tietoa, eikä ohikiitävää poikkileikkausta käsiteltävästä aiheesta.

”Ei ole taitoa esittää oikeita kysymyksiä (aluekysymyksistä), jos ei ole ensin kuunnellut (tarpeeksi paikallisia)”, Nykänen toteaa.

Hikeä ja virtapiirejä

Tieteellisiä sekä taiteellisia julkaisuja Nykäseltä ja hänen luotsaamilta työryhmiltään tulee tänä vuonna paljon. Myös aiemmin mainittu elokuva saapuu Rovaniemelle katsottavaksi myöhemmin tänä vuonna. ”Naapuruuden tekijät” -saamelaistutkimus jatkuu edelleen, mutta mukaan nousee uusia aiheita.

Nykäsen kiinnostus kohdistuu nyt ympäristöteknologiaan ja sen seurauksiin, teknologian poliittiseen ja sosiologiseen rooliin yhteiskunnassa sekä liikunnan ja urheilun sosiologiaan. Lista on kunnianhimoinen, sillä jo yleisen teknologian kehityksen perässä pysyminen on hankalaa – ja erityisen hankalaa se on tutkijoille, Nykänen lisää.

Kolmen tutkimushankkeen vetovastuusta huolimatta Nykänen toteaa varsinaisen tutkimuksen vievän ajastaan vain noin puolet. Aikaa kuluu opetukseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Journalismiakaan Nykänen ei ole jättänyt täysin, vaan tekee freelance-keikkoja aika ajoin, joskin nykyisin melko harvoin. Työpainotteisen toiminnan lisäksi Nykänen harrastaa koskimelontaa ja painonnostoa. Silloin tällöin iltaisin lasten mentyä nukkumaan, yhteiskuntatieteilijä avaa tietokoneen ja hyppää videopelien maailmaan.

”Witcher kolmosessa mulla on varmaan jo satoja tunteja pelattuna. Aloitin äskettäin neljännen läpipeluukerran”.

Teksti Tea Koskela
Kuvitus Aino Soininen

Opiskelijakaupunkien yhtenä suurena haasteena – ei pelkästään Rovaniemellä – on pystyä tarjoamaan riittävästi kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Rovaniemen vuokra-asuntotilanteeseen on erityisesti parin viime vuoden aikana vaikuttanut matkailijamäärien hurja nousu, ja sen myötä lisääntynyt Airbnb-vertaismajoituksen voimakas kasvu. Rovaniemen majoituskapasiteetti on korkeimman matkailusesongin aikaan äärimmilleen venytettynä, mikä on myös luonut kysyntää Airbnb:n tarjoamalle lisäkapasiteetille.

Matkailun huippusesongin kova kysyntä on nostanut samalla hinnat kattoon. Lisäksi vertaismajoitukseen käytettävät asunnot ovat poissa pitkäaikaisempaa asuntoa tarvitsevien vuokra-asuntomarkkinoilta. Domus Arctica –säätiön eli DASin markkinaosuus korkeakouluopiskelijoiden asumisessa on 28%, mutta miten jäljelle jäävän prosenttiosuuden edustajat löytävät opiskeluajakseen asunnon, jos vuokra-asuntoja valjastetaan jatkuvasti enenevissä määrin matkailijoiden käyttöön? Opiskelijoiden siirryttyä yleisen asumistuen piiriin heillä on paremmat rahkeet asua yksiössä kimppakämpän sijaan. Tällä hetkellä sijoittajat omistavat Rovaniemellä paljon yksiöitä juuri yksityisen sektorin vuokramarkkinoilla. Tästä johtuen etenkin yksiöiden hinnat saattavat kivuta yksityisellä puolella varsin korkeiksi.

Opiskelija-asumisen näkökulmasta juuri Airbnb:n räjähdysmäinen kasvu on vaikuttanut yksityisellä puolella asuntojen vuokramarkkinoihin huomattavasti.

Opiskelijoiden asunnontarpeeseen vastaaminen

Yliopiston lähellä olevan Riihipellon puiston alueen kaava on saanut lainvoiman 26.1.2018, ja siinä olevalle DASin tontille on tulossa 8-kerroksinen puutalo, DAS Kelo. Rakennuslupahakemus tätä varten on jo tehtynä, ja seuraavaksi vuorossa on urakkakilpailutus. Tässä kampusalueen asemakaavassa pyrittiin huomioimaan opiskelijoiden tarpeet – kaavaa laadittiin myös yhteistyössä heidän kanssaan. DAS Kelon on tarkoitus valmistua syksyllä 2019, jolloin tarjolle saadaan kaiken kaikkiaan 103 uutta yksiötä. Uuden kerrostalon myötä peruskorjausta vailla olevista Kuntotie 3:sta ja 5:stä luovutaan kuluvan vuoden aikana.

DASilla yksittäiset vapautuvat yksiöt ja kaksiot löytävät aina saman tien vuokralaisensa, mutta solut eivät välttämättä mene enää tähän aikaan vuodesta. Tammikuun alussa DASilla oli vapaita soluasuntoja 20 ja helmikuun alussa seitsemän. Soluasumisen markkinoinnissa opiskelijoille on omat haasteensa. Helsingissä HOAS on kokeillut tähän ongelmaan Kämppishaku -nimistä palvelukonseptia, jossa toisilleen tuntemattomat asunnonhakijat pääsevät tutustumaan toisiinsa, ja sen jälkeen hakemaan asuntoa yhdessä.

”Nyt eletään eräänlaisen uuden yhteisöllisyyden aikaa, jolloin kämppiksen valinta on olennainen kysymys. Tässä olisi meilläkin yksi kehittämiskohde, johon pitäisi löytää uusi ja toimiva malli. Asumistuen muuttuminen muutti osaltaan myös opiskelijoiden saamia tukia, joten nyt opiskelijoiden puntarointi soluasunnon ja yksiön välillä saattaa olla entistäkin pienemmistä marginaaleista kiinni”, pohtii DASin toiminnanjohtaja Kirsti Saviaro.

Opiskelijoille on lähtökohtaisesti tärkeää löytää edullinen asunto mahdollisimman hyvällä sijainnilla opintojen ajaksi. DASilla tarkistetaan vuokrat vuosittain, ja 1.1.2018 alkaen keskimääräinen vuokrien korotus on 2 %. Korotus riippuu kuitenkin kustannuskehityksestä ja korjaustoimien määrästä. Vuokrataso voitaisiin pyrkiä säilyttämään ilman suurempia korotuksia, mutta tällöin korjaustoimista pitäisi tinkiä.

”Se ei olisi suotava kehityssuunta (korjaustoimista tinkiminen), sillä asuntokannan ja myös vanhojen asuntojen kehittäminen on tärkeää. Seuraavaksi luvassa on ns. viihtyvyyskorjaus Rantavitikalla, jonka aikana muovimatot vaihdetaan pois, ja tilalle laitetaan esimerkiksi laminaattia. Samassa yhteydessä myös keittiökaappien uusiminen on piakkoin vuorossa”, kertoo Saviaro.

Kaupunginarkkitehti Tarja Outilan mukaan asuntojen kohtuuhintaisuutta voidaan ohjata lisäksi rakentamiskustannuksilla, tontinvuokrahinnalla sekä esimerkiksi lisäämällä opiskelijoiden mahdollisuutta lisätä ostovoimaansa. Uudessa kampusalueen asemakaavassa tutkittiin esimerkiksi kiertotaloutta osana opiskelijoiden asumisympäristöä.

Airbnb – matkailu kohtaa opiskelija-arjen

Rovaniemen vuokra-asuntotilannetta on viime aikoina hämmentänyt Airbnb-vertaismajoitustoiminta. Viime vuoden marraskuussa päättyneessä Jakamistalous matkailussa -hankkeessa kartoitettiin matkailun liittyviä jakamistalouden muotoja. Opiskelija-asumisen näkökulmasta juuri Airbnb:n räjähdysmäinen kasvu on vaikuttanut yksityisellä puolella asuntojen vuokramarkkinoihin huomattavasti. Airbnb-majoituskohteita oli Rovaniemellä vuoden 2017 marraskuussa lähes 500.

”Jo pelkästään Jakamistalous matkailussa (2016–2017) -hankkeen aikana tarjolla olevan majoituksen määrä suurin piirtein triplaantui”, laskeskelee hankkeen projektipäällikkönä toiminut matkailututkimuksen yliopistonlehtori Maria Hakkarainen.

Lapin matkailubuumi on tuonut Rovaniemen matkailijamääriin runsasta kasvua, ja Airbnb täyttää osaltaan majoituskapasiteetissa olevan aukon – kysyntä synnyttää tarjontaa. Hinnat ovat huipussaan korkeimman matkailusesongin aikaan joulun tienoilla. Tämä on asuntojaan Airbnb-käyttöön vuokraaville tuottoisinta aikaa, jolloin hinnat saattavat kivuta jopa kolminkertaisiksi verrattuna esimerkiksi Berliiniin. Lisäksi viidesosa vuokraajista välittää 50 prosenttia tarjolla olevista Airbnb-kohteista. Ilmiöstä on muodostunut siis liiketoiminnan kaltainen oma majoitustoiminnan muotonsa.

Airbnb vaikuttaa merkittävästi Rovaniemen vuokra-asuntomarkkinoihin. Pienien vuokra-asuntojen suhteen hakuaika on pidentynyt, ja niitä saattaa olla entistä hankalampi löytää etenkin keskustan alueelta, sillä monet on valjastettu Airbnb-käyttöön. Opiskelijoiden asunnonhakusesongin aikaan loppukesästä haaste saattaa tosin olla samankaltainen, mikäli on etsimässä kohtuuhintaista vuokra-asuntoa yksityisiltä markkinoilta keskustan tuntumasta.

Vuokrien suhde kasvaneeseen Airbnb-majoitukseen on kimurantti, mutta Hakkaraisen mukaan havainnointiaineiston perusteella voidaan kuitenkin todeta vuokrien kivunneen ylöspäin. Lyhytaikaisten vuokralaisten majoittaminen herättää myös keskustelua asunnonomistajien keskuudessa.

”Siitä käydään jonkin verran keskustelua, mitä etuja pitkäaikaisista vuokralaisista olisi. Joulunaika konkretisoi monelle ensinnäkin sen, että aktiivinen majoittaminen vaatii myös aktiivista pyykkäystä, siivoamista ja muuta työtä. Toiseksi matkailualan sesonkiluonteisuus tuli esiin tammikuun käyttöasteiden ollessa huomattavasti joulua pienemmät”, Hakkarainen selvittää.

Opiskelijoiden näkökulmasta tarkasteltuna Airbnb on mahdollistanut asunnon hankkimisen lyhyessä ajassa ja lyhytaikaiseen käyttöön, mikäli esimerkiksi maisteri- tai jatko-opintoja suorittavalla opiskelijalla sattuu olemaan tarve ainoastaan satunnaiselle majoitukselle. Airbnb:n myötä tämäntyyppisestä lyhytaikaisesta majoituksesta on tullut edullisempaa, joskaan ei huippusesongin aikaan. Joissain tapauksissa esimerkiksi jatko-opiskelija on voinut ostaa asunnon ja vuokrata sitä poissa ollessaan. Mikäli Rovaniemellä tarvitsisi asunnon vain lyhytaikaiseen käyttöön, voisi tässä tapauksessa resurssin hyödyntää silloin kun asuntoa ei itse tarvitsisi. Opiskelija-asumisen kokonaistilanteen kannalta opiskelijoiden asuntosijoittaminen on kuitenkin varsin marginaalinen ilmiö.

”Opiskelijoiden asuntosijoittamisesta olisi mielenkiintoista tehdä jatkotutkimusta. Toimiiko tässä tapauksessa vuokraustoiminta ja sitä kautta ansaitseminen kannustimena, vai olisiko opiskelijalla muutenkin varaa hankkia asunto käyttöönsä? Toki silloin kun sijoittajat hakevat asuntoja, nousee suuren kysynnän myötä myös opiskelijoiden sijoituskynnys”, tuumii Hakkarainen.

Voiko Airbnb:tä hallita?

Airbnb:n osalta olisi hyvä pohtia sitä, kuinka alue- ja kaupunkikehitystä viedään voimakkaassa matkailun kasvuhuumassa eteenpäin. Tutkimuksissa on otettu esille kaupunkisuunnittelun keinoja Airbnb:n hallintaan, mutta kansallisella ja EU-tasolla ei ole lähdetty sääntelyyn. Kasvua rajoitetaan tällä hetkellä kaupunkikohtaisesti erilaisten sääntelyiden, rajoitusten ja kieltojen avulla. Vertaismajoituksen hallintaan vaikuttaa merkittävästi kaupunkisuunnittelu.

”Olisi kuitenkin pyrittävä selvittämään, miten Airbnb-ilmiötä voitaisiin esimerkiksi viranomaistoiminnan ja säädösten, sekä vertaismajoittajien ja matkailualan toimijoiden avoimella yhteistyöllä hallita ja kehittää kestävämmäksi. Parhaillaan suunnitteilla onkin vertaismajoitukseen hyviin käytäntöihin liittyvä hanke”, Hakkarainen kertoo.

Airbnb:n voimakas kasvu on vaikuttanut kaupunginarkkitehti Outilan mukaan asuntojen rakentamiseen ja asuntojen kokoonkin ehkä jossain määrin. Pienet asunnot sopivat paitsi kaupungissa enemmistönä oleville pienille asuntokunnille, mutta myös yksin tai parina matkaileville. Erityyppisistä tarpeista juontuva kysyntä asettaa painetta asuntosijoittajille sekä matkailijoiden että paikallisten suunnalta. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän – yksilömatkailija vai paikkakunnalle muuttava opiskelija?

Rovaniemen kokoisessa kaupungissa kasvun hallinta on avainasemassa, jotta paikallisten ja matkailijoiden kohtaamiset eivät muodostuisi ongelmallisiksi.

Kaavoituksella voidaan asettaa määräyksiä asuntojen koosta, mutta se ei sulje pois asuntojen vuokraamista tilapäiseen asumiseen. Kyse on pikemminkin säädöksistä, joilla määritellään pysyvä ja tilapäinen asuminen.

”Paras työkalu on yhtiöjärjestys, jossa säädetään asiasta. Tosin silloin tulee rajanneeksi muutakin, esimerkiksi sukulaisille tai opiskelijoille kohdennettua asunnon vuokrausta asumistarpeisiin. Mielestäni tärkeintä on määritellä, mikä on tilapäistä asumista ja milloin muuttoilmoitusta tarvitaan”, Outila pohtii.

Rakennuksen ja asunnon tulee olla rakennusluvan mukaisessa käytössä. Tässä ongelmana on kuitenkin se, että Airbnb on asumisen alla kulkevaa toimintaa, vaikka näyttääkin ilmiönä majoitukselta. Voimakkaasti kasvaneen vertaismajoituksen vuoksi voisikin olla tarpeen määritellä milloin kiinteistösijoittaja katsotaan matkailuyrittäjäksi – etenkin jos sijoittajalla on useita lyhyeksi ajaksi vuokrattavia asuntoja. Tällöin ilmiön ja vaikutusten samankaltaisuus asettuisi myös samanlaisten oikeuksien ja velvollisuuksien alle.

”Tässäkin tulee vastaan kaavoituksen ja koko kaupunkisuunnittelun vanhentuneisuus, sillä perinteinen funktionalistinen, toimintoja eriyttävä suunnittelu ei ole enää tätä päivää. Hybridit ja monikäyttöiset rakennukset yleistyvät tulevaisuudessa. Lisäksi toimintojen ajallinen kesto on jatkuvassa muutoksessa. Enää ei voida varmuudella tietää, mitä samassa rakennuksessa tapahtuu 5–10 vuoden päästä”, toteaa Outila.

Mitä paremmin opiskelijoiden asuntotarpeisiin pystytään vastaamaan asuntosuunnittelun kautta, sitä paremmin Rovaniemi pystyy pönkittämään mainettaan opiskelijaystävällisenä kaupunkina. Rovaniemen kokoisessa kaupungissa kasvun hallinta on avainasemassa, jotta paikallisten ja matkailijoiden kohtaamiset eivät muodostuisi ongelmallisiksi. Opiskelukaupungin vetovoimaa ei ainakaan lisää se, jos Airbnb vie jatkuvasti kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja pois markkinoilta. Monissa turistien suosimissa suurkaupungeissa, kuten Pariisissa ja New Yorkissa ilmiö on aiheuttanut merkittäviä ongelmia nostaen paikallisten asumiskustannukset lähes tähtitieteellisiin summiin. Turistit ovat vallanneet kaupunkien keskustat, ja tähän on monissa kaupungeissa reagoitu esimerkiksi säätämällä enimmäismäärä vuokrapäiville.

Lisääntynyt omatoimimatkailu ja autenttisten kokemusten etsiminen puoltavat vertaismajoituksen suosion kasvua. Opiskelijanäkökulmasta katsottuna sopii toivoa, että Airbnb:n saataisiin paremmin hallintaan, jotta Rovaniemellä ei kohdata tulevaisuudessa liian suuresta matkailijamäärästä aiheutuvaa ns. overtourism-ongelmaa. Matkailijat ja opiskelijat eivät katoa kaupunkikuvasta, minkä vuoksi pitäisi pyrkiä löytämään kestävää kehitystä tukevia ratkaisuja ja toimintamalleja – molemmat osapuolet tarvitsevat kuitenkin omaan käyttötarkoitukseensa soveltuvan katon päänsä päälle.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Marjo Hiilivirta

On kaiketi turha perustella ruokajärjestelmämme muutoksen tarvetta, sillä asiasta keskustellaan enemmän kuin ikinä. Heitetään nyt kuitenkin muutamia lukuja: Kansainvälisten arvioiden mukaan kolmasosa koko planeetalla ihmisravinnoksi tuotetusta ruoasta päätyy jätteeksi. Samaan aikaan lähes miljardi ihmistä kärsii aliravitsemuksesta. Suomen tilannetta selvittänyt FoodSpill-projekti arvioi ruokaketjussa syntyvän hävikin määräksi 65–75 miljoonaa kiloa vuodessa. Tänä leikkausten ja säästöjen aikakautena nuo luvut tuntuvat mielettömiltä. EU on asettanut jäsenmailleen useita velvoitteita kiertotalouteen siirtymisestä, jolla tarkoitetaan resurssien mahdollisimman tehokasta hyödyntämistä ja uudelleenkäyttöä. Juuri ruokaketju, joka tuottaa arvioiden mukaan 19–32 % kaikista kasvihuonekaasuista, on hyvä paikka tehdä nopeitakin muutoksia ja saavuttaa tavoitteita joilla torjutaan ilmastonmuutosta.

Ruokahävikki on epäpoliittista. Tällä tarkoitan sitä, ettei kukaan hyödy hävikistä, joten sen ratkaiseminen pitäisi olla yhteinen asiamme. Kaikki ihmiset ovat osa ruokaketjua ja samalla myös vastuussa hävikistä. Usein keskustellaan kauppojen vastuusta – esimerkiksi Ranskassa voimaantullut laki supermarkettien kiellosta heittää syömäkelpoista ruokaa roskiin näyttäytyy kuluttajien näkökulmasta riemuvoittona hävikin vastaisessa taistelussa. Kauppa taas mielellään huomauttaa, että hävikistä suurin osa syntyy kotitalouksissa. Jos keskitymme vain ketjun yhden osa-alueen toimintaan, siirtyy hävikki helposti toiseen: Maatilalta tukkukauppaan, vähittäiskaupan jakelukeskuksiin ja lähimarketista lautaselle – koko ketjun tulisi löytää yhteisiä ratkaisuja pyrkimyksessä mahdollisimman pieneen ylijäämään.

Monissa maissa on polkaistu käyntiin kampanjoita ”rumien” kasvisten hyödyntämiseksi. Kaksijalkainen porkkana ei maistu yhtään sen huonommalta, vaikkei olekaan ihannemallin muotoinen.

Hankala järjestelmä

Eräs suurimmista syistä hävikkiin on elintarvikkeiden päivämääräjärjestelmän sekavuus. Suomessakin käytössä on kaksi päällekkäistä tapaa merkitä päiväys: Viimeisen käyttöpäivän ohittaneita tuotteita ei Eviran mukaan tulisi käyttää. Parasta ennen -päivä sen sijaan on valmistajan oma merkintä, jolla pyritään varmistamaan että tuote on parhaimmillaan käyttöhetkellä. Monien tuotteiden kohdalla on myös keskusteltu siitä, ovatko aikaikkunat turhankin tiukkoja. Esimerkiksi kananmunat pilaantuvat hyvin hitaasti pohjoisen viileissä lämpötiloissa, mutta viimeinen käyttöpäivä tulee yhtä nopeasti kuin vaikkapa eteläisen Espanjan polttavissa kesähelteissä.

Useissa tutkimuksissa esitetäänkin, että nykyinen päiviin perustuva järjestelmä on aikansa elänyt ja vanhanaikainen. RFID-teknologia (Radio Frequency Identification), jota käytetään esimerkiksi maksukortin siruissa, kulunvalvonnassa ja kirjastoissa tunnistamiseen, on ollut käytössä jo vuosikymmenien ajan, on tullut viime vuosina todella paljon aikaisempaa halvempaa. Tämä mahdollistaa tulevaisuudessa jopa yksittäisten tuotteiden reaaliaikaisen tiedonkeruun. Yhdistettynä erilaisiin, esimerkiksi lämpötilaa, kaasujen muodostumista ja väritystä seuraavien sensoreihin, lihapaketista tai vihanneslaatikosta on mahdollista kerätä tietoja sen tehdessä matkaansa maatilalta lautaselle. Näin pilaantumista seurattaisiin päivämäärien sijasta älykkään teknologian turvin.

Tietoisuudesta ratkaisuihin

Kiinnostavia ratkaisuja kehitellään koko ajan. Amerikkalainen teknologia-alan start-up yritys Apeelsciences on kehittänyt suihkeen, joka sisältää kasvien luontaisesti tuottamia suoja-aineita ja pidentää ainakin hedelmien säilyvyyttä huomattavasti. Kaupallista käyttöä ollaan aloittamassa tänä vuonna. Yrityksen tekemistä videoista voi nähdä, miten paljon hitaammin esimerkiksi mansikat pilaantuvat, kun ne on käsitelty pienellä määrällä kasvisten kuorista eristettyjä aineita. Erilaisia sovelluksia kehitellään, jotta tuottajat, kaupan ala ja ruoka-apua toimittavat järjestöt pystyisivät koordinoimaan yhteistoimintaansa paremmin. Ravintoloille on tarjolla ratkaisuja, joilla hävikkiä voidaan seurata ja vähentää. Esimerkiksi LeanPath -niminen yritys markkinoi kokonaispakettia ruokajätteen punnitsemiseen ja tarkkaan mittaamiseen. Tietoisuus hävikistä johtaa useimmiten sen vähenemiseen, varsinkin kun siihen yhdistetään henkilökunnan sitouttaminen toimintaan.

Esille ovat nousseet myös kasvisten ja hedelmien tiukat ulkonäkörajoitukset. Monissa maissa on polkaistu käyntiin kampanjoita ”rumien” kasvisten hyödyntämiseksi. Kaksijalkainen porkkana ei maistu yhtään sen huonommalta, vaikkei olekaan ihannemallin muotoinen. Ajatus siitä, että luonnon tuote pitäisi mahtua tiettyyn muottiin lisää hävikkiä kaikissa ketjun vaiheissa.

Ruokahävikki on äärimmäisen kompleksinen ja globaali ilmiö, joka koskettaa jokaista maailman yhteiskuntaa ja yksittäistä ihmistä. Jotta voisimme päästä tavoitteisiin, joilla torjutaan niin nälänhätää kuin ilmastonmuutosta, tarvitaan maailmanlaajuista tutkimusta ja rahoitusta koko ketjun toiminnan optimointiin. Monet Suomessakin laajasti käytettävät elintarvikkeet tuotetaan maissa, joissa tutkimusta tai resursseja hävikin torjumiseen ei ole. Siksi onkin suunnattava voimavaroja monitieteellisiin ja globaaleihin tutkimusprojekteihin, joissa kokeillaan uusia innovaatioita yhteisen ongelmamme ratkaisemiseksi. Ylijäämää syntyy väistämättä, mutta tämänhetkiset luvut ovat kestämättömällä tasolla.

Kirjoittaja toimii tutkimusassistenttina Luonnonvarakeskuksen YLIKE- hankkeessa, joka tutkii ylijäämäelintarvikkeiden hyödyntämistä osana kiertotaloutta.

Teksti Mikko Koljonen
Kuvat Jonna Kalliomäki

Kuusamo on reilun 15 000 asukkaan kaupunki vajaan 200 kilometrin päässä Rovaniemeltä. Vaikka kuvauksellisesta luonnostaan ja Rukan laskettelukeskuksesta tunnettu paikkakunta ei virallisesti kuulukaan Lapin maakuntaan, on se kotipaikka viime syksynä alkaneelle Lapin yliopiston soveltavan kuvataiteen ja luontokuvauksen maisteriohjelmalle.

”Kuusamo on luontokuvakaupunki. Täältä löytyy verkostoja myös kansainvälisellä tasolla. Kaiken kaikkiaan luontokuvaus on avautumassa pelkästä harrastuksesta ammatilliseksi toiminnaksi, jossa myös sosiaalisella medialla on tärkeä merkitys”, projektipäällikkö Salla-Mari Koistinen taustoittaa hankkeen sijaintia.

Kuten yleensä, hakijoita koulutusohjelmaan oli enemmän kuin avoimia paikkoja. Hakemuksia tuli yhteensä 36, joista 20 kutsuttiin haastatteluun motivaatiokirjeen ja portfolion perusteella. Näiden lisäksi vaatimuksena oli alempi korkeakoulututkinto kulttuurin, matkailun tai metsätalouden alalta. Haastatelluista lopulta 12 otettiin sisään. Yksi heistä on Osku Tuominen, 34, joka muutti koulutuksen perässä Helsingistä Kuusamoon.

”Työ leikkaajana alkoi tuntua liikaa rutiinilta. Tarvitsin jotain lisäpontta elämään, joten päätös muuttaa Kuusamoon ei ollut vaikea”, Tuominen toteaa.

Kyseessä on siis ainutlaatuinen hanke, joka kestää kaksi vuotta kuten maisterin tutkinnot yleensäkin. Pääasiallisesti opetusta annetaan Kuusamossa, mutta satunnaisesti myös Rovaniemellä. Vastuuopettajana toimii Irma Varrio.

”Irma on yksi kokeilevan luontokuvauksen edelläkävijöitä Suomessa. Hän tekee kuvista teoksia. Meistä opiskelijoista on tullut ikään kuin hänen kisällejään. Toisin kuin elokuvan puolella, jolla aiemmin työskentelin, Irma ja hänen puolisonsa Ari-Matti Nikula ovat avoimia jakamaan hyväksi todettuja tekniikoitaan kanssamme”, Tuominen suitsuttaa.

Täysin uutta luontokuvauksen opetus ei Kuusamossa ole. Kuusamo-opisto, yksi hankkeen yhteistyökumppaneista, on antanut opetusta omalla valokuvaus-linjallaan jo hyvän aikaa. Tuomisen mukaan luontokuvauksessa voisi piillä mahdollisuus pohjoisen syrjäseutujen ympärivuotiseen työllisyyteen.

”Matkailu on toki jatkuvasti kehittyvä ala kaivosteollisuuden ohella, mutta luontokuvaus voisi olla samaan aikaan sekä ympärivuotinen että luontoystävällinen ala”, Tuominen visioi.

Monipuolinen oppimisympäristö

Karhukojusafarit ovat niittäneet suosiota maailmanlaajuisesti. Karhuja houkutellaan syöteillä tiettyyn paikkaan, jotta kojussa piilottelevat turistit saavat ikuistaa metsän kuninkaat omiin kameroihinsa.

”Syksyllä opiskelijat vierailivat karhukojulla ja pohtivat toiminnan eettisyyttä. Keväällä toteutetaan samanlainen vierailu lintukojulle. Tarkoituksena näillä retkillä on hahmottaa luontokuvauksen kenttää eli kuinka monipuolista se voikaan olla”, Koistinen kertoo.

Eräänlaisen pohjan maisteriohjelmalle antoi Soveltavan kuvataiteen maisteriohjelma (SoMa), joka pidettiin vuosina 2011–2013 sekä kansainvälinen Arctic Art & Design maisteriohjelma, joka alkoi syksyllä 2015. SoMan painopiste oli soveltavassa kuvataiteessa, jota nyt meneillään olevassa hankkeessa edustaa muun muassa pakollinen kymmenen opintopisteen projekti hankkeen yhteistyökumppaneiden kanssa. SoMasta on työllistytty hyvin, mikä antaa osviittaa nykyisenkin ohjelman tulevaisuudennäkymistä. Työllistymisen kannalta yrittäjyys on myös keskeistä ja siihenkin annetaan eväitä koulutuksen aikana.

Vaikka itse luontokuvaus olikin uusi juttu Tuomiselle, oli Kuusamo tullut tutuksi kevään ja talven laskettelureissuilta. Siirtymä ei siis ollut vaikea ja Kuusamoon oli mukava tulla.

”Tykkään valosta. Etelässä talvi on muuttunut viime vuosien aikana yhdeksi pitkäksi syksyksi, kun lumikaan ei tahdo pysyä maassa eikä siten valaise samalla tapaa kuin pohjoisempana. Kesän pahinta hyttyskautta en ole vielä kokenut, joten sen ajan ehkä viettäisin mieluiten etelässä”, miettii Tuominen

Puitteet kuvaukselle ovat ympäristön puolesta hienot, mutta esimerkiksi kuvausvälineistön saaminen pääkampukselta Rovaniemeltä Kuusamoon on osoittautunut mahdottomaksi järjestää. Siinä mielessä Kuusamon opiskelijat ovat epätasa-arvoisessa asemassa pääkampuksen opiskelijoihin nähden.

Hankkeellistuminen ja sitä kautta haalittavat yhteistyökumppanit vaikuttavat olevan nykypäivän trendi. Pohjoisen Suomen kannalta tärkeintä on kuitenkin pysyä aktiivisena eikä lyödä hanskoja tiskiin. Ehkä tulevaisuudessa logistiikkaongelmatkin saadaan ratkaistua suotuisissa merkeissä.