Teksti Vilma Romsi
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Kuinka saada työkokemusta ilman työkokemusta? Mitä kaikkea tutkinnollani voi käytännössä tehdä? Mistä saan apua urasuunnitteluun? Nämä kysymykset pyörivät varmasti useimpien loppuvaiheen opiskelijoiden mielissä työelämän pilkistäessä ovenraosta. Puhe pirstaleisista työmarkkinoista saa työelämän kuulostamaan valmistumisen jälkeen vähintäänkin viidakolta, jossa vain vahvimmat selviävät. Kuitenkin vuonna 2016 Lapin yliopistosta viisi vuotta aiemmin valmistuneista maistereista 91% oli työllistyneenä.

”Suurin haaste työnhaussa on ollut oman osaamisen markkinointi ilman oman alan työkokemusta”, kertoo graafisen suunnittelun maisteriopiskelija Ella Jokinen.

Oman osaamisen artikulointi ja oikeanlainen suuntaaminen on Lapin Yliopiston työelämä- ja rekrytointipalveluiden päällikkö Satu Peterin mukaan tärkeä työelämätaito, jonka opiskelijan olisi hyvä oppia jo opintojen alussa.

”Oman osaamisen tunnistaminen on liian kapea-alaista. Ei pidä aliarvioida mitään työkokemusta. Sen sijaan, että listaisi käytyjä kursseja ja kesätöitä, kannattaa miettiä, mitä taitoja niistä on oppinut. Esimerkiksi siivoojan työssä voi oppia yhteistyö- ja paineensietokykyä”, havainnollistaa Peteri.

Peterin opiskelijoille vastaanotollaan antamat neuvot eivät sisällä taikatemppuja, vaan tavallisia yliopisto-opinnoissa opittavia taitoja.

”Opiskele niitä sivuaineita, jotka aidosti kiinnostavat. Ota verkostoituminen tosissaan, mutta älä katso liian kauas; jo opiskelijaympyrät voivat muodostaa tärkeän työelämäverkoston tulevaisuudessa. Tässä auttavat toiminta opiskelijajärjestöissä ja erilaiset harrastukset. Puhu ääneen kiinnostuksenkohteista ja työnhausta. Kannattaa liittyä ammattiliittoihin jo opintojen aikana, niistä on apua esimerkiksi oman työn hinnoittelussa. Jo opintojen alussa on hyvä tehdä CV, jota sitten reflektiivisesti täydentää”, toteaa Peteri.

”Suurin haaste työnhaussa on ollut oman osaamisen markkinointi ilman oman alan työkokemusta”
–Ella Jokinen

Osaamisperustaisuus vahvemmin osaksi opintoja?

Yliopiston työ- ja rekrytointipalvelu pyörii tällä hetkellä yhden naisen voimin; henkilöstö on pudonnut kolmesta yhteen sitten vuoden 2013. Työelämätaitojen kehittäminen on tällä hetkellä useilla aloilla pitkälti opiskelijoiden oman aktiivisuuden varassa.

”Itselleni on ollut paljon apua siitä, että moni tuttu on käynyt läpi saman koulutuksen ja menestynyt sittemmin. Tutustuin heti ensimmäisenä opintovuonnani vanhempiin opiskelijoihin, joille voin nyt heidän valmistuttuaan soittaa ja kysyä apua. Alumni-illat ovat myös tarjonneet tärkeää informaatiota ja keskustelumahdollisuuksia”, kertoo sosiologian maisteriopiskelija Antti Kässi.

LYY:n hallituksen jäsen, työelämävastaava Miikka-Aukusti Heiskanen sekä edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho kertovat saaneensa opiskelijoilta palautetta työelämäsuuntautuneisuuden puutteesta itse opetuksessa ja opintorakenteissa.

”Työelämätaitojen kehittämisen ei pitäisi olla yhden henkilön rekrytointipalvelun varassa, vaan työelämätaitojen pitäisi sen lisäksi läpileikata opintoja kokonaisvaltaisesti”, esittää Eteläaho.

”Opiskelijat ovat toivoneet esimerkiksi projektimuotoisia työelämäyhteistyökursseja, joita erityisesti taiteiden tiedekunnassa jo järjestetään, sekä portfoliotyöpajoja. Lisäksi esimerkiksi se, että opetushenkilökunta toisi omaa tutkimustaan vahvemmin esiin opetuksessa, konkretisoisi kuvaa tulevaisuuden uramahdollisuuksista”, Eteläaho jatkaa.

Yliopiston opetuksen kehittämisryhmän jäsen Pia Skaffari kertoo työelämäsidosten vahvistamisen osana opetussuunnitelmaa olevan lähitulevaisuuden visio:

”Käytännössä työelämäsidoksen vahvistaminen lähtee liikkeelle opintosuunnitelmista sekä osaamisperustaisesta portfolio-ajattelusta läpi opintojen. Tästä olisi apua erityisesti niille yleistutkintojen opiskelijoille, joiden tutkintorakenteeseen ei kuulu pakollinen työharjoittelu”, kertoo Skaffari.

Joustavammin työharjoitteluun

Monelle opiskelijalle ovi työelämään raottuu työharjoittelun kautta. Parhaiten työharjoittelu toimii sijoittuessaan opintojen keskivaiheille, kandidaatintutkinnon jälkeen ja ennen syventävien opintojen alkamista. Tällöin tulevaisuuden uramahdollisuudet selkeytyvät, oma osaaminen konkretisoituu ja graduaiheen valinta sekä motivaatio sen työstämiseksi löytyvät helpommin. Kuitenkin aloilla, joilla harjoittelu ei ole esimerkiksi luokanopettajakoulutuksen tai sosiaalityön tapaan pakollista, mahdollistuu se apurahan vaatimien korkeiden opintopisterajojen puitteissa vasta aivan opintojen loppumetreillä.

”Mikäli vouchereita ei resurssien puitteissa saada jaettua enempää, niin pitäisikö niiden myöntämisperusteita muuttaa? Apurahahan voitaisiin myöntää esimerkiksi silloin, kun harjoittelu voidaan liittää gradun tekemiseen”, pohtii Eteläaho.

Yliopisto pitämään kädestä kiinni vai ohjaamaan etäältä?

Kuinka suuri rooli yliopistolla tulisi loppujen lopuksi opiskelijoiden työelämätaitojen kehittämisessä olla? Mikäli esimerkiksi opintotukileikkauksilla tai lainahelpotusporkkanalla pyritään saamaan opiskelijat työelämään yhä nopeammalla tahdilla, olisi suotavaa, että työelämätaidot pysyvät ajan tasalla. Samalla kuitenkin ideaalitilanteessa yliopisto-opinnot kannustavat vapaaseen tieteentekemiseen, ajattelun kehittämiseen ja itsensä etsimiseen ilman, että takaraivossa jyskyttää jatkuva tehokkuusajattelu.

”Tärkeää olisi lähinnä ehkäistä, ettei kukaan olisi täysin hukassa. Yliopiston roolia työelämätaitojen kehittämisessä voisi toki kasvattaa, muttei siten, että oltaisiin liukuhihnalla tehtaassa”, toteaa Kässi.

Mahdollisia opinto- ja opetussuunnitelmien muutoksia odotellessa on hyvä palata Satu Peterin yksinkertaisen kauniisiin työelämäohjeisiin, joiden puitteissa myös Jokinen ja Kässi ovat saaneet työuransa alkuun.

”Ammatillisten perustaitojen lisäksi olen opintojeni aikana oppinut puhumaan omasta osaamisestani sekä työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa”, kertoo Jokinen.

”Olen erityisesti gradun työstämisen myötä huomannut oppineeni organisoimaan omaa työskentelyäni ja ajankäyttöäni ”, harjoittelupaikkoja etsivä Kässi lisää.

Teksti Miro Sarola
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Sosiaalinen media vaikuttaa usein virtuaaliselta taistelutantereelta. Terveyteen, elämäntapoihin ja uskontoihin liittyvät keskustelut kärjistyvät helposti digitaalisessa maailmassa, mutta ylivoimaisesti helpoiten painekattilan saa kuohumaan poliittiset erimielisyydet

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt tekee kirjassaan "The Righteous Mind: Why Good People are Divided by Politics and Religion (2012)" mielenkiintoisen väittämän: Ihminen valitsee poliittisen leirinsä intuitiolla, ja vasta sen jälkeen alkaa älyllinen prosessi, jossa keksitään perustelut omalle tuntemukselle. Haidt jatkaa, että oikeistolainen ajattelee vasemmistolaisen usein hyväuskoisena hölmönä; pohjimmiltaan hyvänä, mutta väärässä olevana. Vasemmistolainen taas ajattelee oikeistolaisen edustavan totaalista pahaa. Vaikka nykypäivän vastakkainasettelua ei voi rinnastaa esimerkiksi sadan vuoden takaiseen – kansan totaalisesti erilleen repineeseen sisällissotaan – on se silti olemassa ainakin pinnan alla ja jakaa ihmisiä jollain tasolla.

Erilaisten ilmiöiden niputtaminen yhteen on myös merkille pantavaa aatteellisissa kiistoissa. Maahanmuutto- ja pakolaiskriittisyys yhdistetään usein äärioikeistoon, rasismiin, antisemitismiin, homofobiaan ja muihin tuomittaviin ajatusmalleihin. Poliittinen vasen taas suvaitsevaisuuteen, solidaarisuuteen ja vähemmistöjen oikeuksien puolustamiseen. Vaikka edellä mainitut olettamukset eivät ole perättömiä, yleistämisessä on aina vaaransa – erityisesti silloin, kun alamme jakaa ihmisiä ystäviin ja vihollisiin. Ihmisiä niputetaan tiettyyn leiriin ei pelkästään omien ajatustensa pohjalta, vaan myös kenen kanssa he ovat tekemisissä. Henkilö X saattaa olla rasistinen, mutta emme voi olettaa, että hänen jokainen Facebook-ystävänsä jakaa saman arvomaailman. Ajatus siitä, ettei vastakkaisen mielipiteen omaavien ihmisten kanssa voi olla tekemisissä ilman leimautumista ei edistä ihmisten ymmärrystä, vaan syventää jakolinjoja entisestään.

Haidtin mukaan menemme usein intuitio eli tunteet edellä, järjelliset perustelut perässä. Suurin osa ihmisistä haluaa ajatella itseään älykkäänä ja rationaalisena olentona, mutta mikä on todellisuus? Objektiivinen peiliin katsominen tekee hyvää jokaiselle. Keskustelenko itse aina älyllisesti ja faktapohjalla? Kuuntelenko oikeasti vastapuolen perusteluita, vai onko väittelyn voittaminen keinolla millä hyvänsä ainoa päämääräni?

Länsimainen mielenlaatumme rakastaa usein rationalistista lokerointia, mutta on hyvä muistaa, että kaikkiin aiemmin mainittuihin aatteellisiin lokeroihin löytyy paljon poikkeuksia. Suurin osa ihmisistä ei myöskään kuulu mihinkään ääripäähän. Yläkerran Huhtasaarta äänestäneellä naapurilla ei ole todennäköisesti Hitlerin kuvaa olohuoneen seinälle, sen enempää kuin vasemmistoa kannattava seinänaapurimme käyttäisi vapaa-aikansa polttamalla autoja äärivasemmiston kanssa.

Vihaa ja kärjistyksiä on helppo lietsoa virtuaalisesti, mutta ymmärrystä kehittää huomattavasti paremmin ihmisten kohtaaminen kasvotusten, vaikkei kaikesta aina samaa mieltä olisikaan.

Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Uudenlaiseen ympäristöön asettuminen laittaa aistit koetukselle. Huomasin tämän astuessani ensikertaa lentokentältä ulos Yangoniin, jolloin tukahduttavan kuuma ilma iski iholleni. Pelkkä monsuunikauden korkea ilmankosteus tuntui olevan liikaa prosessoitavaksi kaksi vuorokautta valvoneille aivoilleni. Myöhemmin sain maksaa ilmastoon tottumattomuudestani, kun ensiretkelläni ruokakauppaan luontoäiti yllätti minut monsuunikaatosateella. Sanottakoon, että ohi kulkiessaan hekottavat naapurini saivat erehdyksestäni viihdykettä kun lopulta saavuin asunnolleni kuin uitettu katukoira.

Kehittyvän suurkaupungin äänimaisema ei voisi juuri enempää erota Rovaniemen hiljaisista kaduista. Arvatenkin liikenteen pauhu on jatkuva ja torvea soitetaan lähinnä merkiksi, että auto on liikkeellä. Ihmisäänet tuovat uuden tasonsa tähän meluun. Yangonissa näet monet asiat myydään huutamalla. Aamulla naan-leipä- ja papumuhennoskauppias herättää minut sulosoinnuillaan ja pian sen jälkeen voinkin jo kuulla pullonkerääjän kutsuhuudon. Yangonin kauppiailla on oma erityinen huutotekniikkansa, jolla ääni saadaan kantamaan koko kadun pituudelta. Pisimmän korren tässä huutokilvassa vetävät buddhalaismunkit. Munkit eivät kuitenkaan vaivaudu huutamaan omin voimin vaan avuksi otetaan megafoni, johon usein nuori ja kirkasääninen munkkikokelas kailottaa muiden munkkien kulkiessa jonossa jokapäiväisellä kerjuullaan.

Yangonissa on oma pistävä ominaistuoksunsa, jota on vaikea yhdellä sormella osoittaa. Se on kuin yhdistelmä durianhedelmää, paistorasvaa ja mätäneviä roskia. Roskia Yangonissa on totisesti paljon. Ensikertaa omalta parvekkeeltani alas katsoessani pystyin laskemaan kuusi kerrostalojen välissä olevassa saastassa mönkivää rottaa. Sen koommin en olekaan parvekkeellani vieraillut. Yksi uniikeimmista tuoksuista Yangonissa on betel-lehdistä lähtevä kloorimainen haju. Pureskeltavan lehden sisään on käärity yhdistelmä tupakkaa ja kemikaaleja, ja pitkään käytettynä se värjää käyttäjänsä hampaat punaisen ruskeiksi. Betel on myös syy, miksi Yangonin tiet ja rappukäytävät ovat täynnä syvän punaisia roiskeita.

Lainehtivat pellot ja niiden keskellä siellä täällä olevat tönöt olisivat oikeastaan voineet olla lähes mistä päin tahansa maailmaa, kunhan vain siristää tarpeeksi silmiään.

Aiheutin ensimmäisellä viikollani työpaikkani ruokalassa hämmennystä, kun kollegani luuli hänen tarinansa liikuttaneen minut kyyneliin. Tosi asiassa olin juuri haukannut thaichilipippuria ja pelkäsin kieleni irtoavan. Ei varmastikaan ole ensimmäinen kerta kun tulinen ruoka yllättää suomalaisen, mutta paikallinen tapa laittaa ruokaa poikkeaa suuresti mistään aikaisemmin kokemastani. Täällä näet öljyssä uiva annos on merkki hyvästä ruoasta ja mausteena käytetään lähinnä chiliä ja suolaa. Pääsin myös tutustumaan paikalliseen keittiöhygienian tasoon saadessani elämäni ensimmäisen ruokamyrkytyksen. Toivon todella, että se jäi myös viimeiseksi.

Vaikka olenkin nyt asunut lähes neljä kuukautta Myanmarissa näen silti joka päivä jotain uutta tai vierasta. Nyt aistini ovat jo jotakuinkin turtuneet, mutta visuaalisen ympäristön erilaisuus jaksaa yllättää. Vaikka jatkuva hämmästely on pidemmän päälle raskasta ja saa koti-ikävän pintaan, olen onnistunut löytämään myös yllättäviä samankaltaisuuksia entiseen elämääni. Pääsin ensimmäiselle työmatkalleni Yangonin ulkopuolelle myanmarilaiselle maaseudulle katsastamaan päättyneen projektin tuloksia. Kiitäessäni skootterin selässä (naisten satulassa, koska ylläni ollut perinteinen Myanmarilainen longyu rajoittaa jalkojen liikkuvuutta) huomasin, että ympäröivä maisema muistutti hämmästyttävän paljon kotiseutuani. Lainehtivat pellot ja niiden keskellä siellä täällä olevat tönöt olisivat oikeastaan voineet olla lähes mistä päin tahansa maailmaa, kunhan vain siristää tarpeeksi silmiään.

Tämä silta kahden niin erilaisen maailman välillä sai minut tuntemaan itseni tervetuulleemmaksi Myanmariin enemmän kuin mikään aikaisemmin kokemani. Vaikka olenkin toisella puolella maailmaa, olen silti sama maalaistyttö Nakkilasta, joka rakastaa peltomaiseman avaraa kauneutta. Siinä, pitäessäni henkeni kaupalla kiinni skootterin satulasta, tunsin hetken olevani kotona.

Kirjoittaja suorittaa graafisen suunnittelun työharjoittelua YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).

Lapin ylioppilaslehti seuraa työharjoittelua koko vuoden.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Emmi Mäkäräinen ja Janne Erkkilä

1600-1800 kilometriä kävellen pitkin metsiä ja tienlaitoja Hangosta Nuorgamiin. Saldona 20 000–30 000 valokuvaa, lukematon määrä videopätkiä ja nauhurilla tallennettua ääntä.

”Olen aina pitänyt tietääkseni beduiineilta peräisin olevasta sananlaskusta, "sielu kulkee kamelin vauhtia", eli jos tulee nopeasti perille ei voi heti sopeutua uuteen paikkaan”, Lapin Yliopistosta taiteen maisteriksi vuonna 2016 valmistunut Janne Erkkilä kertoo.

Ajatus pitkästä vaellusreissusta oli muhinut jo vuosikausia.

”12-vuotiaasta asti olen käynyt isäni kanssa vaellusreissuilla tuntureissa. 2013 olin ensimmäistä kertaa yksin kaksi viikkoa ja se tuntui liian lyhyeltä ajalta. Vähitellen ajatus paisui neljän kuukauden reissuksi”, Erkkilä kuvailee.

Apurahojen hakeminen ja saaminen mietityttää varmasti monia taiteilijaksi tai tutkijaksi aikovaa opiskelijaa. Lottovoiton kaltaiselta kalskahtava Koneen säätiön vuoden työskentelyapuraha osui Erkkilän kohdalle, mutta hän ei ole itsekään varma mikä ratkaisi sen saannin.

”Olen laittanut joka vuosi hakemuksen kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Alusta asti oli selvää, että kävelyn lisäksi kyseessä on taideprojekti. Vuosi vuodelta hioin hakemusta paremmaksi. Ehkä oli hyväkin, etten onnistunut heti ensimmäisenä vuonna, sillä projektikin parani. Koneen säätiö painottaa rohkeita avauksia, tämä on tällainen vähän pöhkö juttu jota harva lähtisi edes yrittämään. Taustalla saattaa olla myös Suomi 100 –juhlavuosi, vaikken edes ottanut sitä esille hakemuksessa”, Erkkilä kertoo.

”Kuten vesi viettää sinne missä on vähiten vastusta, jalatkin oppivat metsässä hakeutumaan helpoimmalle reitille.”

Suhde paikkaan ja aikaan muuttuu kävellessä

Viime vuonna tein tähän lehteen arvostelun Kävelyn Filosofiaa –kirjasta. Kävelemisestä on tosiaan kokonaiseksi kirjaksi tai elämäntavaksi. Se ei ole mitään urheilua, jossa mitattaisiin tuloksia, vaan moniulotteista ja joskus radikaaliakin toimintaa, kuten edellä mainitusta teoksesta selviää. Erkkilä on harrastanut kävelyä paljon ennen tätä projektiakin, sekä reissannut monilla eri kulkuvälineillä miettien mitä nopeasti vilahtelevien maisemien takana piilee. Olisiko tuon järven rannassa hyvä telttapaikka tai muuta sellaista.

”Kävelemällä voi mennä oman aikataulun mukaan, ei tarvitse miettiä mihin aikaan bussit kulkevat. Se on rauhallista tekemistä, voi keskittyä itse kävelemiseen tai tehdä jotain muuta samalla ja antaa jalkojen viedä. Kävellessä pääsi helposti flow-tilaan, jossa jalat rullaavat itsekseen ja itse istuu ikään kuin satulassa. Keskityin siihen, että rinkka on hyvin säädetty ja jokainen kehon osa on oikeassa asennossa. Kun sopiva asento löytyi, sai kuunnella, haistella ja katsella rauhassa. Mitä enemmän kävelypäiviä oli, sitä helpommin flow-tilaan pääsi.”

Suomi on tosiaan pitkä maa, täynnä metsää, peltoa, järviä ja niiden välissä mutkittelevia teitä. Erkkilä tamppasi matkallaan vaihtelevia maastoja, joista jokaisessa oli omat kiinnostavat puolensa.

”Suhde asfalttiteihin muuttui. Aluksi oli kamalaa, kun rekat rymistelevät jatkuvasti ohi tien laitaa kävellessä ja meteli on kovaa. Sitten aloin tarkastella asiaa taiteellisesta näkökulmasta, vauhtiviivat ja valot alkoivat kiinnostaa ja totuin rekkoihin. Tiellä kävelee kuin putkessa tai liukuhihnalla. Metsä on toinen ulottuvuus, huomio menee laajemmalle ja tuntosarvet ovat levällään.”, Erkkilä kertoo.

Matka päämäärää tärkeämpi

Reissussa oli paljon käytännön haasteita: kamerassa piti olla akkua ja tavallista oli istua ”kuusen persiissä” miettiä miten pysyy kuivana. Metsä kuitenkin antoi enemmän kuin otti ja niin mieli kuin kehokin tottuivat teltta-elämään.

”Kuten vesi viettää sinne missä on vähiten vastusta, jalatkin oppivat metsässä hakeutumaan helpoimmalle reitille”, Erkkilä muotoilee.

Kamera ja mikki toimivat tärkeinä työkaluina taiteellisen ideoinnin kannalta. Erkkilä ei kuunnellut musiikkia vaan pyrki eräänlaiseen meditaatiokävelyyn.

”Keskityin keholliseen; miten jalka osuu alustaan, millainen ääni siitä tulee? Kun näin tai kuulin jotain kiinnostavaa, joka toistuvasti vei huomioni - vaikkapa linnun laulua - yritin kuvata ja äänittää sitä”, Erkkilä kertoo.

Kävely oli melkoinen suoritus, mutta Erkkilä haaveilee jo ensi kesän mahdollisuuksista: hitaammasta reissusta, jossa olisi aikaa marjastaa ja kalastella sekä pyöräretkestä Itä-Eurooppaan. Reissun päättyessä pohjoiseen olivat lopun tunnelmat haikeat mutta helpottuneet.

”Viimeisenä kuukautena kävelin 600 kilometriä, joka oli rankka suoritus. Toisaalta olisin halunnut vain levätä viikon ja jatkaa vaikkapa Nordkappiin. Lopetus oli anti-kliimaksi, parhaat hetket olivat jo menneet, se oli loppuliukua”, Erkkilä kuvailee.

Vaikka ideoita ja materiaaleja on roppakaupalla, keskittyminen taiteelliseen työskentelyyn on ollut hankalaa, sillä Erkkilän ajatukset ovat olleet vielä metsässä.

”Täytyy miettiä uudestaan teosten pointti. Mitä sellaista reissussa tapahtui, jota haluan korostaa? Nyt on alkanut varsinainen työ.”

Erkkilän oma näyttely avautuu galleria Mustanapassa 8.12. kello 18, jonne taiteilija toivottaa kaikki tervetulleeksi. Keväällä on tulossa myös ainakin Paavin Äpärät -yhteisnäyttely. Lisätietoa: http://suomenhalkijalkaisin.blogspot.fi/

Teksti Vilma Romsi
Kuvitus Suvi Suitiala

Mikäli opiskelijatapahtumissa haluaa stimuloida aivojaan muullakin kuin alkoholilla, on LYY Intelligentsian paluu varmasti mieluisa uutinen. Tapahtuma jatkuu Anna-Riikka Hyvösen, Kaisa Rantalan, Jenni Mikkosen ja Kaisa-Reetta Seppäsen vetämänä tutulla konseptilla: muutaman kerran vuodessa järjestetään vapaamuotoinen keskustelutilaisuus ajankohtaisista aiheista. Kullakin tilaisuudella on oma teemansa, jota esittelee asiantunteva alustaja.

”Yliopisto on täynnä ajattelevia ja idearikkaita ihmisiä, mutta opiskelijatapahtumat ovat hyvin bilepainotteisia. Intelligentsia pyrkii tarjoamaan puitteet sille, että opiskelijat pääsevät keskustelemaan itselleen tärkeistä aiheista myös luentojen ulkopuolella”, kertoo Hyvönen. Matalan kynnyksen keskustelutilaisuuden tapahtumasta tekee se, ettei kyseessä ole väittelykerho. Tarkoituksena on vapaamuotoinen ideoiden pallottelu, jota voi halutessaan jatkaa saunan lauteilla:

”Tilaisuudet järjestetään poikkitieteellisesti. Paikalle voi tulla myös ihan vain kuuntelemaan ja oppimaan samalla, kun tutustuu uusiin ihmisiin eri pääaineista”.

Intelligentsian kaltainen tapahtuma, jossa istutaan avoimin mielin alas vaihtamaan ajatuksia, on eittämättä hyvin ajankohtainen.

”Keskustelun tärkeys perustuu pohjimmiltaan siihen, että se tuo ymmärrystä maailmasta ja muista ihmisistä. Mutta yhteiskunnallinen keskustelu on hyvin kärjistynyttä, ja varsinkin internetissä kommunikoidaan lähinnä huutelemalla omaa mielipidettä. Agendana on usein väittely keskustelun sijaan”, näkee Rantala.

Puitteet keskustelulle, kohtaamisille ja oman äänen esiintuomiselle laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla ovat periaatteessa olemassa jo nyt: Suomi on demokraattinen yhteiskunta, jossa vallitsee sananvapaus, internet ja sosiaalinen media.

Kuitenkin rakentavan keskustelun sijaan kommunikaatio purkautuu usein tunteenpurkauksina, huuteluna ja jopa vihapuheena. Keskustelukulttuurin aggressiivistumisen lisäksi myös näkemykset ovat polarisoituneet, ja keskustelu rakennetaan helposti vastakkainasettelujen varaan. Suvakit ja maahanmuuttokriitikot. Eliitti ja kansa.

Mihin siis katosi rakentava dialogi?

Internetissä on toki valtava määrä tietoa tarjolla ja mahdollisuus matalan kynnyksen osallisuudelle. Informaatiotulva mahdollistaa toisaalta myös sen, että keskustelu jää helposti sellaisille alustoille, jossa kanssakeskustelijat ovat lähinnä samanmielisiä. Samoin vaikkapa Facebookin algoritmi saattaa nenän eteen sellaista sisältöä, jonka se tulkitsee miellyttävän käyttäjää.

Kuplautuminen on epäilemättä omiaan kärjistämään mielipiteitä ja näkemään ne absoluuttisina totuuksina. Mutta miksi kärkevät mielipiteet automaattisesti tarkoittaisivat sitä, ettei niitä voida keskustelemalla käsitellä silloin, kun näkemykset kohtaavat haastajansa?

Suomi on eriarvoistuva yhteiskunta. Vaikka internet periaatteessa tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä julkisesti, eri medioita ja puhujapositioita arvotetaan hyvin eri tavoin.

”Suomalainen julkinen keskustelu on ollut hyvin konsensushakuista ja näin liian eriävien mielipiteiden sietokyky ei ole kovin korkealla. Keskustelukulttuuri on siinä mielessä ollut jokseenkin elitististä. Sopiva puhe legitimoidaan siellä, missä valtaa on entuudestaan – esimerkiksi asiantuntijainstituutioissa, journalistisessa mediassa ja politiikassa. Kieli on vallankäytön keino ja resurssi”, toteaa mediatutkija Paula Haara Tampereen yliopiston journalistiikan, viestinnän ja median laitokselta.

”Nopeat yhteiskunnalliset muutokset, pettymykset politiikkaan ja kokemus osattomuudesta lisäävät epäluuloa asiantuntijainstituutioita kohtaan”.

Jatkuva sananvapauteen vetoaminen vihapuheen yhteydessä Haaran mukaan kielii paitsi siitä, että käsite ymmärretään eri tavoin, mutta myös siitä, että useat kokevat äänensä jäävän kuulumattomiin.

”Populismi on valjastanut tämän kokemuksen omaan käyttöönsä, mikä on itsessään synnyttänyt alustaa vihapuheelle ja vastakkainasettelulle julkisessa keskustelussa”.

Lopulta yhteiskunnallinen keskustelu ei siis takkuakaan vain erilaisissa mielipiteissä, vaan myös puhujapositioissa ja ilmaisutavoissa ja -kanavissa.

Nykyisistä ongelmakohdistaan huolimatta medialla on Haaran mukaan myös mahdollisuuksia rakentaa siltoja keskustelijoiden välille.

”Some-keskustelu on nuori ilmiö, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa hyvien käytöstapojen unohtumiseen. Yksi keskustelunrakentaja voisi olla sovittelujournalismi. Esimerkiksi uutisten kommenttiosiota voisi suoran sensuroinnin sijaan ohjata ratkaisukeskeisempään suuntaan siten, että toimittaja tai moderoija itse osallistuu keskusteluun. Tässä rakentavuutta pyritään luomaan nimenomaan kommentoijien osallistamisella”.

Loppujen lopuksi hyvää keskustelua ei ratkaise yksinomaan korrekti argumentaatio; sen lisäksi on oltava tietoinen omasta puhujapositiosta sekä ymmärrettävä kanssakeskustelijan lähtökohdat. Mielipiteet kumpuavat yhteiskunnallisista olosuhteista. Huomautettakoon kuitenkin: on itsestään selvää, ettei vihapuhe kuulu sananvapauteen – sananvapauteen kun kuuluu myös vastuu. Jos siis keskustelun päämääränä on aidosti toisen ymmärtäminen ja ratkaisuhakuisuus, niin luulisi myös kielellisen ilmaisun muokkautuvan tätä tarkoitusta palvelevaksi. Älkäämme siis käyttäkö sanoja aseena - vihapuheen kuin poliittisen korrektiudenkaan muodossa.

Intelligentsian kokoontumisista, tapaamispaikoista ja -ajoista ilmoitetaan tarkemmin LYY Intelligentsian Facebook-sivuilla.

Teksti Tea Koskela
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Hostel Café Kodin tietokoneen äärellä istuu harmaaseen huppariin sonnustautunut lumilautailija Antti Autti. Suomalaiselle urheilukansalle mies tuli tutuksi viimeistään Whistlerissä vuonna 2005 saavutettujen big airin ja halfpipen maailmanmestaruuksien, sekä samana vuonna saavutetun X Gamesin lumikourukilpailun voiton myötä. Rovaniemeläisen nimi on siis kirjoitettu isoin kirjaimin osaksi suomalaista urheiluhistoriaa.

Autti aloitti lumilautailun 10-vuotiaana ja lajissa kilpailemisen 13 vuoden ikäisenä. Ennen lautailun aloittamista nuoren pojan harrastuksiin kuului myös joukkuelajeja. Lumilautailu oli kuitenkin tietyllä tavalla vapaa kategorioista, mikä näyttäytyi Autille kiehtovampana maailmana verrattuna joukkueurheilun muottiin sopeutumiseen.

”Tuolloin Ounasvaaralla oli vanhempia laskijoita lippikset väärinpäin päässä, eräänlaisia oman aikansa kapinallisia. Lautailun vapaus alkoi vähitellen kiehtoa ja kun oppi laskemaan, alue ei rajoittunut esimerkiksi pelikentälle joukkuelajien tavoin”, Autti muistelee.

Kilpalaskijasta vapaalaskijaksi

Tällä hetkellä Autti toimii ammattilaislaskijana ja puoliksi yrittäjänä – kilpaura lautailun parissa on jäänyt taakse. Vuonna 2011 Autti kävi vielä muutamissa kisoissa, mutta varsinainen kilpaura päättyi jo edellisvuonna. Tuolloin hän ei tullut suoraan valituksi Vancouverin olympialaisiin ja kisareissu rapakon taakse jäi tekemättä. Lisäksi kisapiireissä kaikki alkoi vähitellen vaikuttaa samalta, eikä laskustakaan saanut enää samalla tavalla irti kuin ennen. Oli aika siirtyä vapaalaskun pariin. Vapaalaskussa kiehtoi myös aikoinaan lautailun pariin houkutellut kategoriattomuus, joskin nyt rajoittavana tekijänä toimisi vain luonto.

Vapaalaskijaksi siirtymisen myötä Autille on kertynyt reissupäiviä huomattavasti kisavuosia vähemmän. Kilpailujen kiertäminen edellytti paljon matkustamista, ja lautailijan tie vei ympäri maailmaa aina Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin ja Japaniin asti.

”Mulla taisi jonain vuonna olla jotain 300 000 lentopistettä”, Autti toteaa konkretisoiden samalla kisavuosien matkustusrumbaa.

Vapaalaskussa mennään aina kelien ja olosuhteiden mukaan, kun taas kilpailuja käydään heikommissakin olosuhteissa pitäen aikatauluista kiinni. Uran varrella Autille on kertynyt kokemusta lautailun molemmista puolista, sekä kilpailuista että vapaalaskusta. Nyt hän pystyy yhdistelemään molempien parhaita puolia. Aikatauluille uskollinen Autti onkin pyrkinyt ottamaan vapaalasku-uralleen mukaan kilpailupuolelta tietynlaista jämptiyttä ammattimaisuuden ylläpitämisen edistämiseksi.

Kun puhutaan lumilautailusta, suuri yleisö saattaa pitää lautailijoita usein myös kilpailujen yhteydessä varsin rennonletkeinä kavereina, joille kisaaminenkin on tietynlaista hauskanpitoa. Autin mukaan kisasuoritus lautailussa ei kuitenkaan eroa tässä suhteessa muista urheilulajeista.

”Ei sinne rinteeseen mennä kisoissa pitämään hauskaa, se tehdään kavereiden kanssa vapaa-ajalla. Kisasuoritus jännittää ja pelottaa, sillä siinä tilanteessa haluaa aina onnistua ja pysyä pystyssä. Totta kai onnistunut suoritus taas antaa lisäpotkua jatkoon.”

Myös vapaalaskupuolella järjestetään kisoja, mutta ne eivät ole niin kilpailija- tai yleisöystävällisiä tapahtumia. Vapaalaskussa toiveet itse laskun suhteen ovat Autin mukaan kuitenkin melko samantyyppisiä kuin perinteisemmissä kilpalautailun muodoissa. Maasto voi olla vaikea tai hyppy haastava. Silloin laskija toivoo onnistumista ja sitä kautta saavutettavaa ”hyvää fiilistä”.

”Vapaalaskussa hyvä fiilis voi tosin tulla myös lumesta. Jos on oikein hyvä lumi, pelkkä kääntyminenkin voi olla kivaa”, Autti herkuttelee ajatuksella hyvistä olosuhteista.

Vapaalaskun suosio kasvaa koko ajan Suomessa, mihin on alettu vähitellen reagoimaan myös kotimaisissa hiihtokeskuksissa. Ulkomaiset hiihtokeskukset ovat tässä asiassa Suomea edellä, mutta Autti korostaa kuitenkin sitä, ettei hyvien vapaalaskupaikkojen perässä tarvitse lähteä kauas. Vaikka vapaalasku on ulkomailla erilaista vuorten tarjoamien laskumahdollisuuksien vuoksi, ei Suomessakaan tarvitse välttämättä lähteä merta edemmäs kalaan. Kodin läheltäkin voi löytyä hyviä paikkoja laskemiseen.

Elokuvaprojektia ja tapahtumajärjestämistä

Rovaniemellä järjestettiin ensimmäistä kertaa laskulajien ympärille rakennettu Arctic Weekend lokakuun lopussa, jolloin tarjolla oli erilaisia tapahtumia ympäri kaupunkia, kuten esimerkiksi keikkoja ja lumiturvallisuusluentoja. Kävijämäärä yllätti positiivisesti tapahtuman toisena puuhamiehenä toimineen Autin. Jatkoa ajatellen tapahtumasta on pyydetty palautetta ja uusia kehittämisideoitakin on saatu.

”Rovaniemen kaupunkiympäristö tarjoaa hyvän paikan tehdä juttuja, tuoda talvi- ja laskukulttuuria kaupunkiin. Tulevaisuudessa haluamme laajentaa tapahtumaa ja järjestää ohjelmaa esimerkiksi lapsiperheille, vaikka lapset eivät laskisikaan. Olisi mukava saada myös matkailupuolta mukaan”, visioi Autti.

Arctic Weekend –tapahtuman yhteydessä sai ensi-iltansa myös Arctic Lights –elokuva, jonka Autti on tehnyt yhteistyössä Kota Collectiven kanssa. Elokuvaa tehtiin vuoden ajan, ja varsinaiset kuvaukset vietiin läpi yhden talven aikana. Projektiin sisältyi paljon säätämistä ja järjestelyä kuvauspaikkojen ollessa aina Rovaniemeltä Huippuvuorille asti. Arctic Lights on saanut lautailu- ja laskupiireissä positiivista palautetta, mutta Auttia kiinnostaa myös se, millainen vastaanotto elokuvalla on näiden piirien ulkopuolella. Kyseessä on siinä mielessä poikkeuksellinen laskuelokuva, että se on nimenomaan dokumenttielokuva eikä amerikkalainen sankarielokuva.

”Laskuleffoissa on sankaritarinoita koko ajan. Tämä on pitkälti yhteydessä oman brändin kaunistamiseen, mikä ei sinänsä ole väärin. Sitäkin tarvitaan, sillä se usein inspiroi ihmisiä. En kuitenkaan itse jaksa katsoa tämäntyyppisiä elokuvia, vaan dokumenttielokuvalla on enemmän merkitystä itselle. Ensimmäisen elokuvaprojektin myötä oma tavoite oli lähtökohtaisesti kehittyä tyyppinä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tavoite ei ollut ensisijaisesti kehittyä laskijana.”

Autti kuvailee vapaalaskua tietynlaiseksi huumeeksi, jossa on kyse olosuhteiden jahtaamisesta, sekä epätietoisuuden ja muiden vaikeiden mielentilojen kanssa elämisestä. Dokumenttielokuvan tekemisen myötä hän pääsi tarkkailemaan omia toimintatapojaan eri näkökulmasta ja tutkimaan myös tietynlaista elämäntapojen muutosta. Tulevaisuudessa luvassa on mahdollisesti uusia lokaatioita ja leffoja – laskutavoitteita unohtamatta. Kiinnostusta on nimenomaan elämäntavan tutkimiseen, ei pelkästään lautailun palvomiseen.

Lautailun tulevaisuus

Rovaniemellä lautailijat ovat kuluneen syksyn aikana murehtineet muuttuneita harrastusmahdollisuuksia puretun halfpipen myötä. Lumikourun purkaminen oli lähtölaukaus Ounasvaaran hiihtokeskusta koskevalle varsin vilkkaalle julkiselle keskustelulle. Halfpipea ei ole rakennettu enää pariin vuoteen, mutta sen purkaminen oli tietyllä tavalla piste i:n päälle. Autti toteaa, että kyse on ennen kaikkea luottamuksesta ja olosuhteiden ylläpidosta. Olosuhteet näyttäytyvät suurimpana ongelmana, sillä laskupaikkojen hyvään kuntoon ei voi luottaa. Auttin mukaan tärkeintä olisikin pystyä keskustelemaan asioista, sillä tilanne ei ole juurikaan muuttunut vuosien varrella.

”Resursseja tuntuu olevan, mutta suurin kysymys kuuluu onko kiinnostusta ja halua tehdä asioille jotain. Lajikulttuuri on muuttunut, mutta Ounasvaara ei ole pysynyt tässä muutoksessa oikein mukana. Ei Ounasvaaran tarvitse olla maailmanluokan keskus, sillä muualta löytyy kyllä kisamitat täyttäviä paippeja niitä tarvitseville. Pääasia olisi luoda Ounasvaarasta paikka, jossa voi nauttia tekemisestä. Hiihtäjien ja lautailijoiden pitäisi pitää yhtä tässä asiassa”, Autti avaa omaa näkemystään aiheesta.

Kun puhutaan yleisemmin lumilautailun harrastamisesta, näkee Autti koko lajin tulevaisuuden kannalta parhaaksi sen, että ihmiset menevät ensisijaisesti nauttimaan laskemisesta. Tämä pitää lajin elinvoimaisena. Tulevien olympialaisten jälkeen Suomeen voi tulla mahdollisesti pieni suvantovaihe lautailussa, jos kisoissa ei nouse esille ketään. Suomalaismenestyjien merkitystä kotimaiselle lautailukulttuurille ei voi missään tapauksessa väheksyä. Urheiluun kuuluvat kuitenkin olennaisena osana esikuvat – esimerkiksi Enni Rukajärven menestyminen on saanut tyttöjä innostumaan lajista.

Autti seuraa edelleen paljon kilpailuja ja on mukana erilaisissa työryhmissä sekä huippu-urheilun kehittämisessä. Lumilautailu on ollut olympialaji vuoden 1998 Naganon olympialaisista lähtien, ja edellisistä kolmista talviolympialaisista suomalaislautailijat ovat saalistaneet yhteensä kolme mitalia. Ensi vuoden helmikuussa olympiamitaleista kisataan Etelä-Korean Pyeongchangissa. Olympiakomitealla on odotuksena todennäköisesti yksi mitali ja toinen mitali para-kisoista.

”Jos suurempia yllätyksiä ei tule, niin Enni Rukajärvellä on suomalaisista parhaat menestymismahdollisuudet. Toivon itse jotain yllätystä. Suomen joukkueesta voisi nousta esiin joku nuori ja tuntematon tyyppi. Nyt olisi jollain nimettömämmällä laskijalla hyvät mahdollisuudet nousta esiin ja yllättää”, Autti ennakoi tulevia talviolympialaisia.

Menestymiset arvokisoissa ovat olleet Autille itselleen vain yksiä lautailu-uran huippuhetkiä monien huippuhetkien joukossa. Tärkeintä intohimoiselle lautailijalle on ollut päästä tekemään sitä mistä nauttii. Jos maastohiihtopuolella Matti Heikkinen puhuu ajamisen ilosta ja pöljistä päivistä, voitaisiin Antti Autin kohdalla käyttää samaisia termejä lautailun suhteen. Tällä hetkellä elämään kuuluu laskemista ilman kategorisointia ja kisapaineita – ei tätä miestä saada mukaan Pyeongchangiin. Olosuhteiden metsästys jatkuu ja uudet laskupaikat odottavat.

TekstiAleksi I. Pohjola
Kuvitus Elli Alasaari

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan (LYY) edustajistovaalit pidettiin marraskuun alkupuolella. Vaaleissa valittiin 20 edustajaa ja henkilökohtaiset varajäsenet kaksivuotiselle toimikaudelle, joka alkaa 1.12.2017. Tänä vuonna vaalit käytiin ensimmäisen kerran kokonaan sähköisesti.
Vaalien suurimpiin voittajiin kuuluvat ainejärjestölistat Artikla, YTK:n Superlista sekä Lastukas. Artikla onnistui uusimaan kaikki kuusi edustajistopaikkaansa jatkaen edustajiston suurimpana ryhmänä. YTK:n Superlista sai puolestaan nostettua paikkamääränsä kolmesta neljään ja Lastukas kahdesta kolmeen.
Edustajistovaalien suurimman tappion koki Punapippuri, joka menetti kolmesta edustajistopaikastaan kaksi. Nämä paikat menivät YTK:n Superlistalle ja Lastukkaalle, sillä TAO Ry ja vihertävät säilyttivät edustajistopaikkamääränsä suhteessa viime edustajistoon. Samoin teki Neliapila, joka voidaan nimenvaihdoksesta huolimatta laskea vuoden 2015-2017 edustajistossa toimineen Keskeiset –listan perilliseksi. Kokoomus ei ollut mukana tämän vuoden valitsijayhdistyksenä, mutta Oikeat peri Kokoomuksen yhden edustajistopaikan. Lisäksi mukana oli Epäkorrektit, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet saamaan ehdokasta läpi.

Äänestysprosentti nousussa

Tämän vuoden edustajistovaaleissa äänioikeutettuja oli 3726, joista 1146 äänesti. Kaksi äänistä oli tyhjää. Äänestysprosentiksi muodostui näin ollen 30,76%. Äänestysprosentti nousi selvästi edellisiin vaaleihin verrattuna, jolloin se oli 21,02%. Lähes 10 prosentin nousua äänestysaktiivisuudessa voidaan pitää merkittävänä asiana. Ehdokkaita puolestaan oli tänä vuonna kaksi enemmän kuin vuonna 2015. Ehdokasmäärässä lisäys ei ole merkittävä, mutta kertoo silti tasaisesta kiinnostuksesta edustajistopaikkoja kohtaan.
Samaan aikaan marraskuun 8. päivä äänestettiin myös kaikissa muissa Suomen ylioppilaskunnissa, pois lukien Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY), joka järjesti vaalit jo viime vuonna. Valtakunnalliseen äänestysprosenttiin on kuitenkin laskettu mukaan myös HYYn äänestysprosentti, jolloin kaikkien Suomen 14 ylioppilaskunnan yhteinen äänestysprosentti on 31,9%. Äänestysaktiivisuus on nousussa myös valtakunnallisesti, sillä vuonna 2015 se oli 29,41%. 2000-luvulla yli 30 prosentin äänestysaktiivisuuteen ei ole päästy kertaakaan ennen tätä. Ylioppilaskunnista korkein äänestysprosentti oli jälleen kerran Turun yliopiston ylioppilaskunnalla 41,98% äänestysaktiivisuudella.

Ainejärjestölistat jyräävät

Edustajistovaaleissa parhaiten menestyivät ainejärjestölistat, jotka pesivät poliittisesti sitoutuneet listat mennen tullen. 20 valtuustopaikasta 15 meni ainejärjestölistoille ja viisi poliittisesti sitoutuneille listoille. Kolme eniten saanutta ääniharavaa tulivat puolestaan kaikki vaalien voittajalistalta Artiklasta. He ovat Juulia Aholainen 48 äänellä, Harriet Lindfors 38 äänellä sekä Juha Kunnas 29 äänellä.
Valtakunnallisesti tämän vuoden vaaleissa oli tarjolla yhteensä 475 edustajistopaikkaa, joista poliittisesti sitoutumattomat listat saivat 360 paikkaa, eli noin 76% osuuden kaikista edustajistopaikoista. Voidaankin sanoa, että LYYn edustajistopaikkajakauma poliittisesti sitoutumattomien ja puoluepoliittisten listojen välillä noudatteli aika tarkasti valtakunnallista linjaa 75%/25% jakaumalla.

Toiveissa aktiivinen edustajisto

Uuden edustajiston toimikausi alkaa 1.12 puheenjohtajan valinnalla. Samalla edustajisto valitsee LYYn uuden hallituksen sekä vahvistaa vuoden 2018 toiminta- ja henkilöstösuunnitelman. Ensimmäinen vuosi onkin edustajistolle tärkeä, sillä edustajiston ja hallituksen vaihduttua yhtä aikaa on vuoropuhelulle ja aidolle yhteistyölle tilausta. Onkin tärkeää, että edustajisto sisäistää oman roolinsa sekä käyttää sille suotuja valtaoikeuksia aktiivisesti, mutta samalla vastuullisesti.
Aktiivinen ja motivoitunut edustajisto on koko yliopistoyhteisön etu, sekä voimavara ja selkänoja LYYn toiminnalle. Edustajistolta toivotaankin näin ollen aktiivista roolia ja hyvää yhteistyötä hallituksen ja muiden sidosryhmien kanssa.

TekstiAleksi I. Pohjola
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan (LYY) edustajisto hyväksyi kokouksessaan (6/2017) LYYlle opiskelijapoliittisen linjapaperin vuosille 2018-2020, joka korvaa vuosina 2014-2017 voimassa olleen toimeentulopoliittisen linjapaperin.

Siinä missä toimeentulopoliittinen linjapaperi käsitteli pelkästään opiskelijoiden tulopolitiikkaa, opiskelijapoliittinen linjapaperi pyrkii linjaamaan LYYn arvoja laajemmin.
”Toimeentulopoliittisessa linjapaperissa ei puhuttu esimerkiksi korkeakoulurakenteesta mitään. Haluttiin luoda selkeät linjat LYYn arvoihin, jotta niitä olisi helpompi ajaa ja toteuttaa. Ennen kaikkea kyseessä on työkalu LYYlle”, toteaa LYYn hallituksen puheenjohtaja ja myös opiskelijapoliittisen linjapaperityöryhmän puheenjohtajana toiminut Matias Kassala.

Linjapaperia on valmisteltu työryhmässä, jossa puheenjohtaja Kassalan lisäksi ovat olleet LYYn edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho, LYYn hallituksen jäsenet Asta Alatossava ja Iida Nevasalmi sekä jokaisesta edustajiston ryhmästä yksi jäsen.

Yhteistyöllä kohti tavoitteita

Opiskelijapoliittinen linjapaperi on jaettu neljään kategoriaan: opiskelijan elämä, fyysiset rakenteet, korkeakoulurakenteet sekä korkeakouluopinnot. Tämän lisäksi kansainvälisyys on läpileikkaavana teemana linjapaperissa. Lisäksi jokaisessa kategoriassa on erikseen lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet.
”Ylioppilaskunta ei pysty yksin toteuttamaan isoja asioita, vaan siihen tarvitaan vuoropuhelua ja yhteistyötä eri tahojen kanssa. Näitä tahoja ovat esimerkiksi yliopisto, DAS (Domus Arctica –säätiö), SYL (Suomen ylioppilaskuntien liitto ry), Rovaniemen kaupunki jne.”, muistuttaa Kassala.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene toiveiden mukaan. Politiikka on jatkuvaa arvokysymysten kanssa kamppailua, jossa esimerkiksi opiskelijoiden asema osana yhteiskuntaa vaihtelee vallitsevan arvomaailman mukaan. Siinä missä edunvalvonta saavuttaa tavoitteita, se myös hyvin usein kokee tappioita joihin se ei itse juuri pysty vaikuttamaan.
”Edunvalvonnassa pitää keskittyä kokonaisuuteen. Ei saa jäädä jumiin tappioihin, mutta ei myöskään voittoihin. Lähtökohtaisesti huono edunvalvonta on sellaista, että se ei reagoi. Mutta reagoimisella ei tarkoiteta myöskään päätöntä meuhkaamista, vaan siinä pyritään kehittämään toista osapuolta ymmärtämään tilannetta paremmin myös sieltä vastakkaisesta näkökulmasta”, huomauttaa Eteläaho.

”Haluttiin luoda selkeät linjat LYYn arvoihin, jotta niitä olisi helpompi ajaa ja toteuttaa. EnneN kaikkea kyseessä on työkalu Lyylle.”

Poukkoilevaa opiskelijapolitiikkaa

Suomen korkeakoulupolitiikka on ollut jo useamman hallituksen ajan epävakaata. Opintotukea on ajettu entistä enemmän lainapainotteisemmaksi ja indeksisidonnaisuus on lupauksista huolimatta pienen kokeiluvaiheen jälkeen taas jäissä. Valintakokeita uudistetaan, ylioppilastutkinnon painoarvoa nostetaan ja ensikertalaiskiintiöt on otettu käyttöön. Yliopistojen rahoitusmallit vaihtuvat tiuhaan ja nyt on lisäksi polkaistu käyntiin Opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakoulujen Visio 2030 –projekti, jossa on tarkoitus luoda uusia suuntaviivoja ja malli Suomen korkeakoulujärjestelmälle.

”On sääli, että opiskelijapolitiikka on niin poukkoilevaa. Tähän haasteeseen linjapaperi pyrkii kuitenkin vastaamaan ja antamaan eväät ylioppilaskunnalle nopeaan reagointiin. Halusimme luoda työryhmän kanssa sellaisen linjapaperin, joka ei mene liian tarkkoihin yksityiskohtiin. Useassa ylioppilaskunnassa on käynyt niin, että linjataan asiat liian tarkkaan, jolloin linjapaperi joko vanhenee nopeasti tai siitä tulee jopa este nopeaan reagointiin”, huomauttaa Eteläaho.
Nopeaan reagointiin onkin ollut tarve, sillä hallituksen korkeakoulusektoria koskevien hankkeiden valmistelua leimaa kiire. Tämä sama kiire tosin näkyy hallituksen päätöksenteossa laajemminkin. Aivan puhtain paperein ei selviä myöskään Rovaniemen kaupunki.

”Maakunnan ja kaupungin pitäisi huomata korkeakoulut paljon nykyistä paremmin ja tehdä yhteistyötä tehokkaammin. Esimerkiksi kaupungin viestinnässä korkeakoulut soisi näkyvän paljon enemmän. Meillä on maakunnassa iso voimavara ja paljon osaamista, jota tulisi hyödyntää nykyistä enemmän”, toteaa Kassala.

Keskustelua toivotaan

LYYn opiskelijapoliittinen linjapaperi on kaikkien luettavissa LYYn nettisivuilla. Paperi on tärkeä, sillä se käytännössä linjaa LYYn arvot ja tavoitteet. Uusi edustajisto voi toki ottaa linjapaperin uudestaan käsittelyyn niin halutessaan.

”Tutustukaa, lukekaa, kommentoikaa, lähettäkää palautetta, keskustelkaa. Keskustelu on aina erinomainen asia, joka kehittää edunvalvontasektorin toimintaa ja linjoja”, muistuttaa Kassala.

Entä mihin edunvalvontaa sitten ylioppilaskunnissa tarvitaan? Edustajistovaaleissa osa ehdokkaista kampanjoi muun muassa edunvalvontasektorin lakkauttamisen puolesta, koska se maksaa ylioppilaskunnalle rahaa.

”Edunvalvonta ei näy tuloina, mutta se näkyy esimerkiksi opiskelijoiden arjessa ja hyvinvoinnissa sekä muun muassa opintojen kehittämisessä”, kiteyttää Kassala edunvalvontasektorin tarpeellisuuden.