Teksti Tea Koskela
Kuvitus Aino Soininen

Opiskelijakaupunkien yhtenä suurena haasteena – ei pelkästään Rovaniemellä – on pystyä tarjoamaan riittävästi kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Rovaniemen vuokra-asuntotilanteeseen on erityisesti parin viime vuoden aikana vaikuttanut matkailijamäärien hurja nousu, ja sen myötä lisääntynyt Airbnb-vertaismajoituksen voimakas kasvu. Rovaniemen majoituskapasiteetti on korkeimman matkailusesongin aikaan äärimmilleen venytettynä, mikä on myös luonut kysyntää Airbnb:n tarjoamalle lisäkapasiteetille.

Matkailun huippusesongin kova kysyntä on nostanut samalla hinnat kattoon. Lisäksi vertaismajoitukseen käytettävät asunnot ovat poissa pitkäaikaisempaa asuntoa tarvitsevien vuokra-asuntomarkkinoilta. Domus Arctica –säätiön eli DASin markkinaosuus korkeakouluopiskelijoiden asumisessa on 28%, mutta miten jäljelle jäävän prosenttiosuuden edustajat löytävät opiskeluajakseen asunnon, jos vuokra-asuntoja valjastetaan jatkuvasti enenevissä määrin matkailijoiden käyttöön? Opiskelijoiden siirryttyä yleisen asumistuen piiriin heillä on paremmat rahkeet asua yksiössä kimppakämpän sijaan. Tällä hetkellä sijoittajat omistavat Rovaniemellä paljon yksiöitä juuri yksityisen sektorin vuokramarkkinoilla. Tästä johtuen etenkin yksiöiden hinnat saattavat kivuta yksityisellä puolella varsin korkeiksi.

Opiskelija-asumisen näkökulmasta juuri Airbnb:n räjähdysmäinen kasvu on vaikuttanut yksityisellä puolella asuntojen vuokramarkkinoihin huomattavasti.

Opiskelijoiden asunnontarpeeseen vastaaminen

Yliopiston lähellä olevan Riihipellon puiston alueen kaava on saanut lainvoiman 26.1.2018, ja siinä olevalle DASin tontille on tulossa 8-kerroksinen puutalo, DAS Kelo. Rakennuslupahakemus tätä varten on jo tehtynä, ja seuraavaksi vuorossa on urakkakilpailutus. Tässä kampusalueen asemakaavassa pyrittiin huomioimaan opiskelijoiden tarpeet – kaavaa laadittiin myös yhteistyössä heidän kanssaan. DAS Kelon on tarkoitus valmistua syksyllä 2019, jolloin tarjolle saadaan kaiken kaikkiaan 103 uutta yksiötä. Uuden kerrostalon myötä peruskorjausta vailla olevista Kuntotie 3:sta ja 5:stä luovutaan kuluvan vuoden aikana.

DASilla yksittäiset vapautuvat yksiöt ja kaksiot löytävät aina saman tien vuokralaisensa, mutta solut eivät välttämättä mene enää tähän aikaan vuodesta. Tammikuun alussa DASilla oli vapaita soluasuntoja 20 ja helmikuun alussa seitsemän. Soluasumisen markkinoinnissa opiskelijoille on omat haasteensa. Helsingissä HOAS on kokeillut tähän ongelmaan Kämppishaku -nimistä palvelukonseptia, jossa toisilleen tuntemattomat asunnonhakijat pääsevät tutustumaan toisiinsa, ja sen jälkeen hakemaan asuntoa yhdessä.

”Nyt eletään eräänlaisen uuden yhteisöllisyyden aikaa, jolloin kämppiksen valinta on olennainen kysymys. Tässä olisi meilläkin yksi kehittämiskohde, johon pitäisi löytää uusi ja toimiva malli. Asumistuen muuttuminen muutti osaltaan myös opiskelijoiden saamia tukia, joten nyt opiskelijoiden puntarointi soluasunnon ja yksiön välillä saattaa olla entistäkin pienemmistä marginaaleista kiinni”, pohtii DASin toiminnanjohtaja Kirsti Saviaro.

Opiskelijoille on lähtökohtaisesti tärkeää löytää edullinen asunto mahdollisimman hyvällä sijainnilla opintojen ajaksi. DASilla tarkistetaan vuokrat vuosittain, ja 1.1.2018 alkaen keskimääräinen vuokrien korotus on 2 %. Korotus riippuu kuitenkin kustannuskehityksestä ja korjaustoimien määrästä. Vuokrataso voitaisiin pyrkiä säilyttämään ilman suurempia korotuksia, mutta tällöin korjaustoimista pitäisi tinkiä.

”Se ei olisi suotava kehityssuunta (korjaustoimista tinkiminen), sillä asuntokannan ja myös vanhojen asuntojen kehittäminen on tärkeää. Seuraavaksi luvassa on ns. viihtyvyyskorjaus Rantavitikalla, jonka aikana muovimatot vaihdetaan pois, ja tilalle laitetaan esimerkiksi laminaattia. Samassa yhteydessä myös keittiökaappien uusiminen on piakkoin vuorossa”, kertoo Saviaro.

Kaupunginarkkitehti Tarja Outilan mukaan asuntojen kohtuuhintaisuutta voidaan ohjata lisäksi rakentamiskustannuksilla, tontinvuokrahinnalla sekä esimerkiksi lisäämällä opiskelijoiden mahdollisuutta lisätä ostovoimaansa. Uudessa kampusalueen asemakaavassa tutkittiin esimerkiksi kiertotaloutta osana opiskelijoiden asumisympäristöä.

Airbnb – matkailu kohtaa opiskelija-arjen

Rovaniemen vuokra-asuntotilannetta on viime aikoina hämmentänyt Airbnb-vertaismajoitustoiminta. Viime vuoden marraskuussa päättyneessä Jakamistalous matkailussa -hankkeessa kartoitettiin matkailun liittyviä jakamistalouden muotoja. Opiskelija-asumisen näkökulmasta juuri Airbnb:n räjähdysmäinen kasvu on vaikuttanut yksityisellä puolella asuntojen vuokramarkkinoihin huomattavasti. Airbnb-majoituskohteita oli Rovaniemellä vuoden 2017 marraskuussa lähes 500.

”Jo pelkästään Jakamistalous matkailussa (2016–2017) -hankkeen aikana tarjolla olevan majoituksen määrä suurin piirtein triplaantui”, laskeskelee hankkeen projektipäällikkönä toiminut matkailututkimuksen yliopistonlehtori Maria Hakkarainen.

Lapin matkailubuumi on tuonut Rovaniemen matkailijamääriin runsasta kasvua, ja Airbnb täyttää osaltaan majoituskapasiteetissa olevan aukon – kysyntä synnyttää tarjontaa. Hinnat ovat huipussaan korkeimman matkailusesongin aikaan joulun tienoilla. Tämä on asuntojaan Airbnb-käyttöön vuokraaville tuottoisinta aikaa, jolloin hinnat saattavat kivuta jopa kolminkertaisiksi verrattuna esimerkiksi Berliiniin. Lisäksi viidesosa vuokraajista välittää 50 prosenttia tarjolla olevista Airbnb-kohteista. Ilmiöstä on muodostunut siis liiketoiminnan kaltainen oma majoitustoiminnan muotonsa.

Airbnb vaikuttaa merkittävästi Rovaniemen vuokra-asuntomarkkinoihin. Pienien vuokra-asuntojen suhteen hakuaika on pidentynyt, ja niitä saattaa olla entistä hankalampi löytää etenkin keskustan alueelta, sillä monet on valjastettu Airbnb-käyttöön. Opiskelijoiden asunnonhakusesongin aikaan loppukesästä haaste saattaa tosin olla samankaltainen, mikäli on etsimässä kohtuuhintaista vuokra-asuntoa yksityisiltä markkinoilta keskustan tuntumasta.

Vuokrien suhde kasvaneeseen Airbnb-majoitukseen on kimurantti, mutta Hakkaraisen mukaan havainnointiaineiston perusteella voidaan kuitenkin todeta vuokrien kivunneen ylöspäin. Lyhytaikaisten vuokralaisten majoittaminen herättää myös keskustelua asunnonomistajien keskuudessa.

”Siitä käydään jonkin verran keskustelua, mitä etuja pitkäaikaisista vuokralaisista olisi. Joulunaika konkretisoi monelle ensinnäkin sen, että aktiivinen majoittaminen vaatii myös aktiivista pyykkäystä, siivoamista ja muuta työtä. Toiseksi matkailualan sesonkiluonteisuus tuli esiin tammikuun käyttöasteiden ollessa huomattavasti joulua pienemmät”, Hakkarainen selvittää.

Opiskelijoiden näkökulmasta tarkasteltuna Airbnb on mahdollistanut asunnon hankkimisen lyhyessä ajassa ja lyhytaikaiseen käyttöön, mikäli esimerkiksi maisteri- tai jatko-opintoja suorittavalla opiskelijalla sattuu olemaan tarve ainoastaan satunnaiselle majoitukselle. Airbnb:n myötä tämäntyyppisestä lyhytaikaisesta majoituksesta on tullut edullisempaa, joskaan ei huippusesongin aikaan. Joissain tapauksissa esimerkiksi jatko-opiskelija on voinut ostaa asunnon ja vuokrata sitä poissa ollessaan. Mikäli Rovaniemellä tarvitsisi asunnon vain lyhytaikaiseen käyttöön, voisi tässä tapauksessa resurssin hyödyntää silloin kun asuntoa ei itse tarvitsisi. Opiskelija-asumisen kokonaistilanteen kannalta opiskelijoiden asuntosijoittaminen on kuitenkin varsin marginaalinen ilmiö.

”Opiskelijoiden asuntosijoittamisesta olisi mielenkiintoista tehdä jatkotutkimusta. Toimiiko tässä tapauksessa vuokraustoiminta ja sitä kautta ansaitseminen kannustimena, vai olisiko opiskelijalla muutenkin varaa hankkia asunto käyttöönsä? Toki silloin kun sijoittajat hakevat asuntoja, nousee suuren kysynnän myötä myös opiskelijoiden sijoituskynnys”, tuumii Hakkarainen.

Voiko Airbnb:tä hallita?

Airbnb:n osalta olisi hyvä pohtia sitä, kuinka alue- ja kaupunkikehitystä viedään voimakkaassa matkailun kasvuhuumassa eteenpäin. Tutkimuksissa on otettu esille kaupunkisuunnittelun keinoja Airbnb:n hallintaan, mutta kansallisella ja EU-tasolla ei ole lähdetty sääntelyyn. Kasvua rajoitetaan tällä hetkellä kaupunkikohtaisesti erilaisten sääntelyiden, rajoitusten ja kieltojen avulla. Vertaismajoituksen hallintaan vaikuttaa merkittävästi kaupunkisuunnittelu.

”Olisi kuitenkin pyrittävä selvittämään, miten Airbnb-ilmiötä voitaisiin esimerkiksi viranomaistoiminnan ja säädösten, sekä vertaismajoittajien ja matkailualan toimijoiden avoimella yhteistyöllä hallita ja kehittää kestävämmäksi. Parhaillaan suunnitteilla onkin vertaismajoitukseen hyviin käytäntöihin liittyvä hanke”, Hakkarainen kertoo.

Airbnb:n voimakas kasvu on vaikuttanut kaupunginarkkitehti Outilan mukaan asuntojen rakentamiseen ja asuntojen kokoonkin ehkä jossain määrin. Pienet asunnot sopivat paitsi kaupungissa enemmistönä oleville pienille asuntokunnille, mutta myös yksin tai parina matkaileville. Erityyppisistä tarpeista juontuva kysyntä asettaa painetta asuntosijoittajille sekä matkailijoiden että paikallisten suunnalta. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän – yksilömatkailija vai paikkakunnalle muuttava opiskelija?

Rovaniemen kokoisessa kaupungissa kasvun hallinta on avainasemassa, jotta paikallisten ja matkailijoiden kohtaamiset eivät muodostuisi ongelmallisiksi.

Kaavoituksella voidaan asettaa määräyksiä asuntojen koosta, mutta se ei sulje pois asuntojen vuokraamista tilapäiseen asumiseen. Kyse on pikemminkin säädöksistä, joilla määritellään pysyvä ja tilapäinen asuminen.

”Paras työkalu on yhtiöjärjestys, jossa säädetään asiasta. Tosin silloin tulee rajanneeksi muutakin, esimerkiksi sukulaisille tai opiskelijoille kohdennettua asunnon vuokrausta asumistarpeisiin. Mielestäni tärkeintä on määritellä, mikä on tilapäistä asumista ja milloin muuttoilmoitusta tarvitaan”, Outila pohtii.

Rakennuksen ja asunnon tulee olla rakennusluvan mukaisessa käytössä. Tässä ongelmana on kuitenkin se, että Airbnb on asumisen alla kulkevaa toimintaa, vaikka näyttääkin ilmiönä majoitukselta. Voimakkaasti kasvaneen vertaismajoituksen vuoksi voisikin olla tarpeen määritellä milloin kiinteistösijoittaja katsotaan matkailuyrittäjäksi – etenkin jos sijoittajalla on useita lyhyeksi ajaksi vuokrattavia asuntoja. Tällöin ilmiön ja vaikutusten samankaltaisuus asettuisi myös samanlaisten oikeuksien ja velvollisuuksien alle.

”Tässäkin tulee vastaan kaavoituksen ja koko kaupunkisuunnittelun vanhentuneisuus, sillä perinteinen funktionalistinen, toimintoja eriyttävä suunnittelu ei ole enää tätä päivää. Hybridit ja monikäyttöiset rakennukset yleistyvät tulevaisuudessa. Lisäksi toimintojen ajallinen kesto on jatkuvassa muutoksessa. Enää ei voida varmuudella tietää, mitä samassa rakennuksessa tapahtuu 5–10 vuoden päästä”, toteaa Outila.

Mitä paremmin opiskelijoiden asuntotarpeisiin pystytään vastaamaan asuntosuunnittelun kautta, sitä paremmin Rovaniemi pystyy pönkittämään mainettaan opiskelijaystävällisenä kaupunkina. Rovaniemen kokoisessa kaupungissa kasvun hallinta on avainasemassa, jotta paikallisten ja matkailijoiden kohtaamiset eivät muodostuisi ongelmallisiksi. Opiskelukaupungin vetovoimaa ei ainakaan lisää se, jos Airbnb vie jatkuvasti kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja pois markkinoilta. Monissa turistien suosimissa suurkaupungeissa, kuten Pariisissa ja New Yorkissa ilmiö on aiheuttanut merkittäviä ongelmia nostaen paikallisten asumiskustannukset lähes tähtitieteellisiin summiin. Turistit ovat vallanneet kaupunkien keskustat, ja tähän on monissa kaupungeissa reagoitu esimerkiksi säätämällä enimmäismäärä vuokrapäiville.

Lisääntynyt omatoimimatkailu ja autenttisten kokemusten etsiminen puoltavat vertaismajoituksen suosion kasvua. Opiskelijanäkökulmasta katsottuna sopii toivoa, että Airbnb:n saataisiin paremmin hallintaan, jotta Rovaniemellä ei kohdata tulevaisuudessa liian suuresta matkailijamäärästä aiheutuvaa ns. overtourism-ongelmaa. Matkailijat ja opiskelijat eivät katoa kaupunkikuvasta, minkä vuoksi pitäisi pyrkiä löytämään kestävää kehitystä tukevia ratkaisuja ja toimintamalleja – molemmat osapuolet tarvitsevat kuitenkin omaan käyttötarkoitukseensa soveltuvan katon päänsä päälle.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Marjo Hiilivirta

On kaiketi turha perustella ruokajärjestelmämme muutoksen tarvetta, sillä asiasta keskustellaan enemmän kuin ikinä. Heitetään nyt kuitenkin muutamia lukuja: Kansainvälisten arvioiden mukaan kolmasosa koko planeetalla ihmisravinnoksi tuotetusta ruoasta päätyy jätteeksi. Samaan aikaan lähes miljardi ihmistä kärsii aliravitsemuksesta. Suomen tilannetta selvittänyt FoodSpill-projekti arvioi ruokaketjussa syntyvän hävikin määräksi 65–75 miljoonaa kiloa vuodessa. Tänä leikkausten ja säästöjen aikakautena nuo luvut tuntuvat mielettömiltä. EU on asettanut jäsenmailleen useita velvoitteita kiertotalouteen siirtymisestä, jolla tarkoitetaan resurssien mahdollisimman tehokasta hyödyntämistä ja uudelleenkäyttöä. Juuri ruokaketju, joka tuottaa arvioiden mukaan 19–32 % kaikista kasvihuonekaasuista, on hyvä paikka tehdä nopeitakin muutoksia ja saavuttaa tavoitteita joilla torjutaan ilmastonmuutosta.

Ruokahävikki on epäpoliittista. Tällä tarkoitan sitä, ettei kukaan hyödy hävikistä, joten sen ratkaiseminen pitäisi olla yhteinen asiamme. Kaikki ihmiset ovat osa ruokaketjua ja samalla myös vastuussa hävikistä. Usein keskustellaan kauppojen vastuusta – esimerkiksi Ranskassa voimaantullut laki supermarkettien kiellosta heittää syömäkelpoista ruokaa roskiin näyttäytyy kuluttajien näkökulmasta riemuvoittona hävikin vastaisessa taistelussa. Kauppa taas mielellään huomauttaa, että hävikistä suurin osa syntyy kotitalouksissa. Jos keskitymme vain ketjun yhden osa-alueen toimintaan, siirtyy hävikki helposti toiseen: Maatilalta tukkukauppaan, vähittäiskaupan jakelukeskuksiin ja lähimarketista lautaselle – koko ketjun tulisi löytää yhteisiä ratkaisuja pyrkimyksessä mahdollisimman pieneen ylijäämään.

Monissa maissa on polkaistu käyntiin kampanjoita ”rumien” kasvisten hyödyntämiseksi. Kaksijalkainen porkkana ei maistu yhtään sen huonommalta, vaikkei olekaan ihannemallin muotoinen.

Hankala järjestelmä

Eräs suurimmista syistä hävikkiin on elintarvikkeiden päivämääräjärjestelmän sekavuus. Suomessakin käytössä on kaksi päällekkäistä tapaa merkitä päiväys: Viimeisen käyttöpäivän ohittaneita tuotteita ei Eviran mukaan tulisi käyttää. Parasta ennen -päivä sen sijaan on valmistajan oma merkintä, jolla pyritään varmistamaan että tuote on parhaimmillaan käyttöhetkellä. Monien tuotteiden kohdalla on myös keskusteltu siitä, ovatko aikaikkunat turhankin tiukkoja. Esimerkiksi kananmunat pilaantuvat hyvin hitaasti pohjoisen viileissä lämpötiloissa, mutta viimeinen käyttöpäivä tulee yhtä nopeasti kuin vaikkapa eteläisen Espanjan polttavissa kesähelteissä.

Useissa tutkimuksissa esitetäänkin, että nykyinen päiviin perustuva järjestelmä on aikansa elänyt ja vanhanaikainen. RFID-teknologia (Radio Frequency Identification), jota käytetään esimerkiksi maksukortin siruissa, kulunvalvonnassa ja kirjastoissa tunnistamiseen, on ollut käytössä jo vuosikymmenien ajan, on tullut viime vuosina todella paljon aikaisempaa halvempaa. Tämä mahdollistaa tulevaisuudessa jopa yksittäisten tuotteiden reaaliaikaisen tiedonkeruun. Yhdistettynä erilaisiin, esimerkiksi lämpötilaa, kaasujen muodostumista ja väritystä seuraavien sensoreihin, lihapaketista tai vihanneslaatikosta on mahdollista kerätä tietoja sen tehdessä matkaansa maatilalta lautaselle. Näin pilaantumista seurattaisiin päivämäärien sijasta älykkään teknologian turvin.

Tietoisuudesta ratkaisuihin

Kiinnostavia ratkaisuja kehitellään koko ajan. Amerikkalainen teknologia-alan start-up yritys Apeelsciences on kehittänyt suihkeen, joka sisältää kasvien luontaisesti tuottamia suoja-aineita ja pidentää ainakin hedelmien säilyvyyttä huomattavasti. Kaupallista käyttöä ollaan aloittamassa tänä vuonna. Yrityksen tekemistä videoista voi nähdä, miten paljon hitaammin esimerkiksi mansikat pilaantuvat, kun ne on käsitelty pienellä määrällä kasvisten kuorista eristettyjä aineita. Erilaisia sovelluksia kehitellään, jotta tuottajat, kaupan ala ja ruoka-apua toimittavat järjestöt pystyisivät koordinoimaan yhteistoimintaansa paremmin. Ravintoloille on tarjolla ratkaisuja, joilla hävikkiä voidaan seurata ja vähentää. Esimerkiksi LeanPath -niminen yritys markkinoi kokonaispakettia ruokajätteen punnitsemiseen ja tarkkaan mittaamiseen. Tietoisuus hävikistä johtaa useimmiten sen vähenemiseen, varsinkin kun siihen yhdistetään henkilökunnan sitouttaminen toimintaan.

Esille ovat nousseet myös kasvisten ja hedelmien tiukat ulkonäkörajoitukset. Monissa maissa on polkaistu käyntiin kampanjoita ”rumien” kasvisten hyödyntämiseksi. Kaksijalkainen porkkana ei maistu yhtään sen huonommalta, vaikkei olekaan ihannemallin muotoinen. Ajatus siitä, että luonnon tuote pitäisi mahtua tiettyyn muottiin lisää hävikkiä kaikissa ketjun vaiheissa.

Ruokahävikki on äärimmäisen kompleksinen ja globaali ilmiö, joka koskettaa jokaista maailman yhteiskuntaa ja yksittäistä ihmistä. Jotta voisimme päästä tavoitteisiin, joilla torjutaan niin nälänhätää kuin ilmastonmuutosta, tarvitaan maailmanlaajuista tutkimusta ja rahoitusta koko ketjun toiminnan optimointiin. Monet Suomessakin laajasti käytettävät elintarvikkeet tuotetaan maissa, joissa tutkimusta tai resursseja hävikin torjumiseen ei ole. Siksi onkin suunnattava voimavaroja monitieteellisiin ja globaaleihin tutkimusprojekteihin, joissa kokeillaan uusia innovaatioita yhteisen ongelmamme ratkaisemiseksi. Ylijäämää syntyy väistämättä, mutta tämänhetkiset luvut ovat kestämättömällä tasolla.

Kirjoittaja toimii tutkimusassistenttina Luonnonvarakeskuksen YLIKE- hankkeessa, joka tutkii ylijäämäelintarvikkeiden hyödyntämistä osana kiertotaloutta.

Teksti Mikko Koljonen
Kuvat Jonna Kalliomäki

Kuusamo on reilun 15 000 asukkaan kaupunki vajaan 200 kilometrin päässä Rovaniemeltä. Vaikka kuvauksellisesta luonnostaan ja Rukan laskettelukeskuksesta tunnettu paikkakunta ei virallisesti kuulukaan Lapin maakuntaan, on se kotipaikka viime syksynä alkaneelle Lapin yliopiston soveltavan kuvataiteen ja luontokuvauksen maisteriohjelmalle.

”Kuusamo on luontokuvakaupunki. Täältä löytyy verkostoja myös kansainvälisellä tasolla. Kaiken kaikkiaan luontokuvaus on avautumassa pelkästä harrastuksesta ammatilliseksi toiminnaksi, jossa myös sosiaalisella medialla on tärkeä merkitys”, projektipäällikkö Salla-Mari Koistinen taustoittaa hankkeen sijaintia.

Kuten yleensä, hakijoita koulutusohjelmaan oli enemmän kuin avoimia paikkoja. Hakemuksia tuli yhteensä 36, joista 20 kutsuttiin haastatteluun motivaatiokirjeen ja portfolion perusteella. Näiden lisäksi vaatimuksena oli alempi korkeakoulututkinto kulttuurin, matkailun tai metsätalouden alalta. Haastatelluista lopulta 12 otettiin sisään. Yksi heistä on Osku Tuominen, 34, joka muutti koulutuksen perässä Helsingistä Kuusamoon.

”Työ leikkaajana alkoi tuntua liikaa rutiinilta. Tarvitsin jotain lisäpontta elämään, joten päätös muuttaa Kuusamoon ei ollut vaikea”, Tuominen toteaa.

Kyseessä on siis ainutlaatuinen hanke, joka kestää kaksi vuotta kuten maisterin tutkinnot yleensäkin. Pääasiallisesti opetusta annetaan Kuusamossa, mutta satunnaisesti myös Rovaniemellä. Vastuuopettajana toimii Irma Varrio.

”Irma on yksi kokeilevan luontokuvauksen edelläkävijöitä Suomessa. Hän tekee kuvista teoksia. Meistä opiskelijoista on tullut ikään kuin hänen kisällejään. Toisin kuin elokuvan puolella, jolla aiemmin työskentelin, Irma ja hänen puolisonsa Ari-Matti Nikula ovat avoimia jakamaan hyväksi todettuja tekniikoitaan kanssamme”, Tuominen suitsuttaa.

Täysin uutta luontokuvauksen opetus ei Kuusamossa ole. Kuusamo-opisto, yksi hankkeen yhteistyökumppaneista, on antanut opetusta omalla valokuvaus-linjallaan jo hyvän aikaa. Tuomisen mukaan luontokuvauksessa voisi piillä mahdollisuus pohjoisen syrjäseutujen ympärivuotiseen työllisyyteen.

”Matkailu on toki jatkuvasti kehittyvä ala kaivosteollisuuden ohella, mutta luontokuvaus voisi olla samaan aikaan sekä ympärivuotinen että luontoystävällinen ala”, Tuominen visioi.

Monipuolinen oppimisympäristö

Karhukojusafarit ovat niittäneet suosiota maailmanlaajuisesti. Karhuja houkutellaan syöteillä tiettyyn paikkaan, jotta kojussa piilottelevat turistit saavat ikuistaa metsän kuninkaat omiin kameroihinsa.

”Syksyllä opiskelijat vierailivat karhukojulla ja pohtivat toiminnan eettisyyttä. Keväällä toteutetaan samanlainen vierailu lintukojulle. Tarkoituksena näillä retkillä on hahmottaa luontokuvauksen kenttää eli kuinka monipuolista se voikaan olla”, Koistinen kertoo.

Eräänlaisen pohjan maisteriohjelmalle antoi Soveltavan kuvataiteen maisteriohjelma (SoMa), joka pidettiin vuosina 2011–2013 sekä kansainvälinen Arctic Art & Design maisteriohjelma, joka alkoi syksyllä 2015. SoMan painopiste oli soveltavassa kuvataiteessa, jota nyt meneillään olevassa hankkeessa edustaa muun muassa pakollinen kymmenen opintopisteen projekti hankkeen yhteistyökumppaneiden kanssa. SoMasta on työllistytty hyvin, mikä antaa osviittaa nykyisenkin ohjelman tulevaisuudennäkymistä. Työllistymisen kannalta yrittäjyys on myös keskeistä ja siihenkin annetaan eväitä koulutuksen aikana.

Vaikka itse luontokuvaus olikin uusi juttu Tuomiselle, oli Kuusamo tullut tutuksi kevään ja talven laskettelureissuilta. Siirtymä ei siis ollut vaikea ja Kuusamoon oli mukava tulla.

”Tykkään valosta. Etelässä talvi on muuttunut viime vuosien aikana yhdeksi pitkäksi syksyksi, kun lumikaan ei tahdo pysyä maassa eikä siten valaise samalla tapaa kuin pohjoisempana. Kesän pahinta hyttyskautta en ole vielä kokenut, joten sen ajan ehkä viettäisin mieluiten etelässä”, miettii Tuominen

Puitteet kuvaukselle ovat ympäristön puolesta hienot, mutta esimerkiksi kuvausvälineistön saaminen pääkampukselta Rovaniemeltä Kuusamoon on osoittautunut mahdottomaksi järjestää. Siinä mielessä Kuusamon opiskelijat ovat epätasa-arvoisessa asemassa pääkampuksen opiskelijoihin nähden.

Hankkeellistuminen ja sitä kautta haalittavat yhteistyökumppanit vaikuttavat olevan nykypäivän trendi. Pohjoisen Suomen kannalta tärkeintä on kuitenkin pysyä aktiivisena eikä lyödä hanskoja tiskiin. Ehkä tulevaisuudessa logistiikkaongelmatkin saadaan ratkaistua suotuisissa merkeissä.

Teksti Vilma Romsi
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Kuinka saada työkokemusta ilman työkokemusta? Mitä kaikkea tutkinnollani voi käytännössä tehdä? Mistä saan apua urasuunnitteluun? Nämä kysymykset pyörivät varmasti useimpien loppuvaiheen opiskelijoiden mielissä työelämän pilkistäessä ovenraosta. Puhe pirstaleisista työmarkkinoista saa työelämän kuulostamaan valmistumisen jälkeen vähintäänkin viidakolta, jossa vain vahvimmat selviävät. Kuitenkin vuonna 2016 Lapin yliopistosta viisi vuotta aiemmin valmistuneista maistereista 91% oli työllistyneenä.

”Suurin haaste työnhaussa on ollut oman osaamisen markkinointi ilman oman alan työkokemusta”, kertoo graafisen suunnittelun maisteriopiskelija Ella Jokinen.

Oman osaamisen artikulointi ja oikeanlainen suuntaaminen on Lapin Yliopiston työelämä- ja rekrytointipalveluiden päällikkö Satu Peterin mukaan tärkeä työelämätaito, jonka opiskelijan olisi hyvä oppia jo opintojen alussa.

”Oman osaamisen tunnistaminen on liian kapea-alaista. Ei pidä aliarvioida mitään työkokemusta. Sen sijaan, että listaisi käytyjä kursseja ja kesätöitä, kannattaa miettiä, mitä taitoja niistä on oppinut. Esimerkiksi siivoojan työssä voi oppia yhteistyö- ja paineensietokykyä”, havainnollistaa Peteri.

Peterin opiskelijoille vastaanotollaan antamat neuvot eivät sisällä taikatemppuja, vaan tavallisia yliopisto-opinnoissa opittavia taitoja.

”Opiskele niitä sivuaineita, jotka aidosti kiinnostavat. Ota verkostoituminen tosissaan, mutta älä katso liian kauas; jo opiskelijaympyrät voivat muodostaa tärkeän työelämäverkoston tulevaisuudessa. Tässä auttavat toiminta opiskelijajärjestöissä ja erilaiset harrastukset. Puhu ääneen kiinnostuksenkohteista ja työnhausta. Kannattaa liittyä ammattiliittoihin jo opintojen aikana, niistä on apua esimerkiksi oman työn hinnoittelussa. Jo opintojen alussa on hyvä tehdä CV, jota sitten reflektiivisesti täydentää”, toteaa Peteri.

”Suurin haaste työnhaussa on ollut oman osaamisen markkinointi ilman oman alan työkokemusta”
–Ella Jokinen

Osaamisperustaisuus vahvemmin osaksi opintoja?

Yliopiston työ- ja rekrytointipalvelu pyörii tällä hetkellä yhden naisen voimin; henkilöstö on pudonnut kolmesta yhteen sitten vuoden 2013. Työelämätaitojen kehittäminen on tällä hetkellä useilla aloilla pitkälti opiskelijoiden oman aktiivisuuden varassa.

”Itselleni on ollut paljon apua siitä, että moni tuttu on käynyt läpi saman koulutuksen ja menestynyt sittemmin. Tutustuin heti ensimmäisenä opintovuonnani vanhempiin opiskelijoihin, joille voin nyt heidän valmistuttuaan soittaa ja kysyä apua. Alumni-illat ovat myös tarjonneet tärkeää informaatiota ja keskustelumahdollisuuksia”, kertoo sosiologian maisteriopiskelija Antti Kässi.

LYY:n hallituksen jäsen, työelämävastaava Miikka-Aukusti Heiskanen sekä edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho kertovat saaneensa opiskelijoilta palautetta työelämäsuuntautuneisuuden puutteesta itse opetuksessa ja opintorakenteissa.

”Työelämätaitojen kehittämisen ei pitäisi olla yhden henkilön rekrytointipalvelun varassa, vaan työelämätaitojen pitäisi sen lisäksi läpileikata opintoja kokonaisvaltaisesti”, esittää Eteläaho.

”Opiskelijat ovat toivoneet esimerkiksi projektimuotoisia työelämäyhteistyökursseja, joita erityisesti taiteiden tiedekunnassa jo järjestetään, sekä portfoliotyöpajoja. Lisäksi esimerkiksi se, että opetushenkilökunta toisi omaa tutkimustaan vahvemmin esiin opetuksessa, konkretisoisi kuvaa tulevaisuuden uramahdollisuuksista”, Eteläaho jatkaa.

Yliopiston opetuksen kehittämisryhmän jäsen Pia Skaffari kertoo työelämäsidosten vahvistamisen osana opetussuunnitelmaa olevan lähitulevaisuuden visio:

”Käytännössä työelämäsidoksen vahvistaminen lähtee liikkeelle opintosuunnitelmista sekä osaamisperustaisesta portfolio-ajattelusta läpi opintojen. Tästä olisi apua erityisesti niille yleistutkintojen opiskelijoille, joiden tutkintorakenteeseen ei kuulu pakollinen työharjoittelu”, kertoo Skaffari.

Joustavammin työharjoitteluun

Monelle opiskelijalle ovi työelämään raottuu työharjoittelun kautta. Parhaiten työharjoittelu toimii sijoittuessaan opintojen keskivaiheille, kandidaatintutkinnon jälkeen ja ennen syventävien opintojen alkamista. Tällöin tulevaisuuden uramahdollisuudet selkeytyvät, oma osaaminen konkretisoituu ja graduaiheen valinta sekä motivaatio sen työstämiseksi löytyvät helpommin. Kuitenkin aloilla, joilla harjoittelu ei ole esimerkiksi luokanopettajakoulutuksen tai sosiaalityön tapaan pakollista, mahdollistuu se apurahan vaatimien korkeiden opintopisterajojen puitteissa vasta aivan opintojen loppumetreillä.

”Mikäli vouchereita ei resurssien puitteissa saada jaettua enempää, niin pitäisikö niiden myöntämisperusteita muuttaa? Apurahahan voitaisiin myöntää esimerkiksi silloin, kun harjoittelu voidaan liittää gradun tekemiseen”, pohtii Eteläaho.

Yliopisto pitämään kädestä kiinni vai ohjaamaan etäältä?

Kuinka suuri rooli yliopistolla tulisi loppujen lopuksi opiskelijoiden työelämätaitojen kehittämisessä olla? Mikäli esimerkiksi opintotukileikkauksilla tai lainahelpotusporkkanalla pyritään saamaan opiskelijat työelämään yhä nopeammalla tahdilla, olisi suotavaa, että työelämätaidot pysyvät ajan tasalla. Samalla kuitenkin ideaalitilanteessa yliopisto-opinnot kannustavat vapaaseen tieteentekemiseen, ajattelun kehittämiseen ja itsensä etsimiseen ilman, että takaraivossa jyskyttää jatkuva tehokkuusajattelu.

”Tärkeää olisi lähinnä ehkäistä, ettei kukaan olisi täysin hukassa. Yliopiston roolia työelämätaitojen kehittämisessä voisi toki kasvattaa, muttei siten, että oltaisiin liukuhihnalla tehtaassa”, toteaa Kässi.

Mahdollisia opinto- ja opetussuunnitelmien muutoksia odotellessa on hyvä palata Satu Peterin yksinkertaisen kauniisiin työelämäohjeisiin, joiden puitteissa myös Jokinen ja Kässi ovat saaneet työuransa alkuun.

”Ammatillisten perustaitojen lisäksi olen opintojeni aikana oppinut puhumaan omasta osaamisestani sekä työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa”, kertoo Jokinen.

”Olen erityisesti gradun työstämisen myötä huomannut oppineeni organisoimaan omaa työskentelyäni ja ajankäyttöäni ”, harjoittelupaikkoja etsivä Kässi lisää.

Teksti Miro Sarola
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Sosiaalinen media vaikuttaa usein virtuaaliselta taistelutantereelta. Terveyteen, elämäntapoihin ja uskontoihin liittyvät keskustelut kärjistyvät helposti digitaalisessa maailmassa, mutta ylivoimaisesti helpoiten painekattilan saa kuohumaan poliittiset erimielisyydet

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt tekee kirjassaan "The Righteous Mind: Why Good People are Divided by Politics and Religion (2012)" mielenkiintoisen väittämän: Ihminen valitsee poliittisen leirinsä intuitiolla, ja vasta sen jälkeen alkaa älyllinen prosessi, jossa keksitään perustelut omalle tuntemukselle. Haidt jatkaa, että oikeistolainen ajattelee vasemmistolaisen usein hyväuskoisena hölmönä; pohjimmiltaan hyvänä, mutta väärässä olevana. Vasemmistolainen taas ajattelee oikeistolaisen edustavan totaalista pahaa. Vaikka nykypäivän vastakkainasettelua ei voi rinnastaa esimerkiksi sadan vuoden takaiseen – kansan totaalisesti erilleen repineeseen sisällissotaan – on se silti olemassa ainakin pinnan alla ja jakaa ihmisiä jollain tasolla.

Erilaisten ilmiöiden niputtaminen yhteen on myös merkille pantavaa aatteellisissa kiistoissa. Maahanmuutto- ja pakolaiskriittisyys yhdistetään usein äärioikeistoon, rasismiin, antisemitismiin, homofobiaan ja muihin tuomittaviin ajatusmalleihin. Poliittinen vasen taas suvaitsevaisuuteen, solidaarisuuteen ja vähemmistöjen oikeuksien puolustamiseen. Vaikka edellä mainitut olettamukset eivät ole perättömiä, yleistämisessä on aina vaaransa – erityisesti silloin, kun alamme jakaa ihmisiä ystäviin ja vihollisiin. Ihmisiä niputetaan tiettyyn leiriin ei pelkästään omien ajatustensa pohjalta, vaan myös kenen kanssa he ovat tekemisissä. Henkilö X saattaa olla rasistinen, mutta emme voi olettaa, että hänen jokainen Facebook-ystävänsä jakaa saman arvomaailman. Ajatus siitä, ettei vastakkaisen mielipiteen omaavien ihmisten kanssa voi olla tekemisissä ilman leimautumista ei edistä ihmisten ymmärrystä, vaan syventää jakolinjoja entisestään.

Haidtin mukaan menemme usein intuitio eli tunteet edellä, järjelliset perustelut perässä. Suurin osa ihmisistä haluaa ajatella itseään älykkäänä ja rationaalisena olentona, mutta mikä on todellisuus? Objektiivinen peiliin katsominen tekee hyvää jokaiselle. Keskustelenko itse aina älyllisesti ja faktapohjalla? Kuuntelenko oikeasti vastapuolen perusteluita, vai onko väittelyn voittaminen keinolla millä hyvänsä ainoa päämääräni?

Länsimainen mielenlaatumme rakastaa usein rationalistista lokerointia, mutta on hyvä muistaa, että kaikkiin aiemmin mainittuihin aatteellisiin lokeroihin löytyy paljon poikkeuksia. Suurin osa ihmisistä ei myöskään kuulu mihinkään ääripäähän. Yläkerran Huhtasaarta äänestäneellä naapurilla ei ole todennäköisesti Hitlerin kuvaa olohuoneen seinälle, sen enempää kuin vasemmistoa kannattava seinänaapurimme käyttäisi vapaa-aikansa polttamalla autoja äärivasemmiston kanssa.

Vihaa ja kärjistyksiä on helppo lietsoa virtuaalisesti, mutta ymmärrystä kehittää huomattavasti paremmin ihmisten kohtaaminen kasvotusten, vaikkei kaikesta aina samaa mieltä olisikaan.

Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Uudenlaiseen ympäristöön asettuminen laittaa aistit koetukselle. Huomasin tämän astuessani ensikertaa lentokentältä ulos Yangoniin, jolloin tukahduttavan kuuma ilma iski iholleni. Pelkkä monsuunikauden korkea ilmankosteus tuntui olevan liikaa prosessoitavaksi kaksi vuorokautta valvoneille aivoilleni. Myöhemmin sain maksaa ilmastoon tottumattomuudestani, kun ensiretkelläni ruokakauppaan luontoäiti yllätti minut monsuunikaatosateella. Sanottakoon, että ohi kulkiessaan hekottavat naapurini saivat erehdyksestäni viihdykettä kun lopulta saavuin asunnolleni kuin uitettu katukoira.

Kehittyvän suurkaupungin äänimaisema ei voisi juuri enempää erota Rovaniemen hiljaisista kaduista. Arvatenkin liikenteen pauhu on jatkuva ja torvea soitetaan lähinnä merkiksi, että auto on liikkeellä. Ihmisäänet tuovat uuden tasonsa tähän meluun. Yangonissa näet monet asiat myydään huutamalla. Aamulla naan-leipä- ja papumuhennoskauppias herättää minut sulosoinnuillaan ja pian sen jälkeen voinkin jo kuulla pullonkerääjän kutsuhuudon. Yangonin kauppiailla on oma erityinen huutotekniikkansa, jolla ääni saadaan kantamaan koko kadun pituudelta. Pisimmän korren tässä huutokilvassa vetävät buddhalaismunkit. Munkit eivät kuitenkaan vaivaudu huutamaan omin voimin vaan avuksi otetaan megafoni, johon usein nuori ja kirkasääninen munkkikokelas kailottaa muiden munkkien kulkiessa jonossa jokapäiväisellä kerjuullaan.

Yangonissa on oma pistävä ominaistuoksunsa, jota on vaikea yhdellä sormella osoittaa. Se on kuin yhdistelmä durianhedelmää, paistorasvaa ja mätäneviä roskia. Roskia Yangonissa on totisesti paljon. Ensikertaa omalta parvekkeeltani alas katsoessani pystyin laskemaan kuusi kerrostalojen välissä olevassa saastassa mönkivää rottaa. Sen koommin en olekaan parvekkeellani vieraillut. Yksi uniikeimmista tuoksuista Yangonissa on betel-lehdistä lähtevä kloorimainen haju. Pureskeltavan lehden sisään on käärity yhdistelmä tupakkaa ja kemikaaleja, ja pitkään käytettynä se värjää käyttäjänsä hampaat punaisen ruskeiksi. Betel on myös syy, miksi Yangonin tiet ja rappukäytävät ovat täynnä syvän punaisia roiskeita.

Lainehtivat pellot ja niiden keskellä siellä täällä olevat tönöt olisivat oikeastaan voineet olla lähes mistä päin tahansa maailmaa, kunhan vain siristää tarpeeksi silmiään.

Aiheutin ensimmäisellä viikollani työpaikkani ruokalassa hämmennystä, kun kollegani luuli hänen tarinansa liikuttaneen minut kyyneliin. Tosi asiassa olin juuri haukannut thaichilipippuria ja pelkäsin kieleni irtoavan. Ei varmastikaan ole ensimmäinen kerta kun tulinen ruoka yllättää suomalaisen, mutta paikallinen tapa laittaa ruokaa poikkeaa suuresti mistään aikaisemmin kokemastani. Täällä näet öljyssä uiva annos on merkki hyvästä ruoasta ja mausteena käytetään lähinnä chiliä ja suolaa. Pääsin myös tutustumaan paikalliseen keittiöhygienian tasoon saadessani elämäni ensimmäisen ruokamyrkytyksen. Toivon todella, että se jäi myös viimeiseksi.

Vaikka olenkin nyt asunut lähes neljä kuukautta Myanmarissa näen silti joka päivä jotain uutta tai vierasta. Nyt aistini ovat jo jotakuinkin turtuneet, mutta visuaalisen ympäristön erilaisuus jaksaa yllättää. Vaikka jatkuva hämmästely on pidemmän päälle raskasta ja saa koti-ikävän pintaan, olen onnistunut löytämään myös yllättäviä samankaltaisuuksia entiseen elämääni. Pääsin ensimmäiselle työmatkalleni Yangonin ulkopuolelle myanmarilaiselle maaseudulle katsastamaan päättyneen projektin tuloksia. Kiitäessäni skootterin selässä (naisten satulassa, koska ylläni ollut perinteinen Myanmarilainen longyu rajoittaa jalkojen liikkuvuutta) huomasin, että ympäröivä maisema muistutti hämmästyttävän paljon kotiseutuani. Lainehtivat pellot ja niiden keskellä siellä täällä olevat tönöt olisivat oikeastaan voineet olla lähes mistä päin tahansa maailmaa, kunhan vain siristää tarpeeksi silmiään.

Tämä silta kahden niin erilaisen maailman välillä sai minut tuntemaan itseni tervetuulleemmaksi Myanmariin enemmän kuin mikään aikaisemmin kokemani. Vaikka olenkin toisella puolella maailmaa, olen silti sama maalaistyttö Nakkilasta, joka rakastaa peltomaiseman avaraa kauneutta. Siinä, pitäessäni henkeni kaupalla kiinni skootterin satulasta, tunsin hetken olevani kotona.

Kirjoittaja suorittaa graafisen suunnittelun työharjoittelua YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).

Lapin ylioppilaslehti seuraa työharjoittelua koko vuoden.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Emmi Mäkäräinen ja Janne Erkkilä

1600-1800 kilometriä kävellen pitkin metsiä ja tienlaitoja Hangosta Nuorgamiin. Saldona 20 000–30 000 valokuvaa, lukematon määrä videopätkiä ja nauhurilla tallennettua ääntä.

”Olen aina pitänyt tietääkseni beduiineilta peräisin olevasta sananlaskusta, "sielu kulkee kamelin vauhtia", eli jos tulee nopeasti perille ei voi heti sopeutua uuteen paikkaan”, Lapin Yliopistosta taiteen maisteriksi vuonna 2016 valmistunut Janne Erkkilä kertoo.

Ajatus pitkästä vaellusreissusta oli muhinut jo vuosikausia.

”12-vuotiaasta asti olen käynyt isäni kanssa vaellusreissuilla tuntureissa. 2013 olin ensimmäistä kertaa yksin kaksi viikkoa ja se tuntui liian lyhyeltä ajalta. Vähitellen ajatus paisui neljän kuukauden reissuksi”, Erkkilä kuvailee.

Apurahojen hakeminen ja saaminen mietityttää varmasti monia taiteilijaksi tai tutkijaksi aikovaa opiskelijaa. Lottovoiton kaltaiselta kalskahtava Koneen säätiön vuoden työskentelyapuraha osui Erkkilän kohdalle, mutta hän ei ole itsekään varma mikä ratkaisi sen saannin.

”Olen laittanut joka vuosi hakemuksen kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Alusta asti oli selvää, että kävelyn lisäksi kyseessä on taideprojekti. Vuosi vuodelta hioin hakemusta paremmaksi. Ehkä oli hyväkin, etten onnistunut heti ensimmäisenä vuonna, sillä projektikin parani. Koneen säätiö painottaa rohkeita avauksia, tämä on tällainen vähän pöhkö juttu jota harva lähtisi edes yrittämään. Taustalla saattaa olla myös Suomi 100 –juhlavuosi, vaikken edes ottanut sitä esille hakemuksessa”, Erkkilä kertoo.

”Kuten vesi viettää sinne missä on vähiten vastusta, jalatkin oppivat metsässä hakeutumaan helpoimmalle reitille.”

Suhde paikkaan ja aikaan muuttuu kävellessä

Viime vuonna tein tähän lehteen arvostelun Kävelyn Filosofiaa –kirjasta. Kävelemisestä on tosiaan kokonaiseksi kirjaksi tai elämäntavaksi. Se ei ole mitään urheilua, jossa mitattaisiin tuloksia, vaan moniulotteista ja joskus radikaaliakin toimintaa, kuten edellä mainitusta teoksesta selviää. Erkkilä on harrastanut kävelyä paljon ennen tätä projektiakin, sekä reissannut monilla eri kulkuvälineillä miettien mitä nopeasti vilahtelevien maisemien takana piilee. Olisiko tuon järven rannassa hyvä telttapaikka tai muuta sellaista.

”Kävelemällä voi mennä oman aikataulun mukaan, ei tarvitse miettiä mihin aikaan bussit kulkevat. Se on rauhallista tekemistä, voi keskittyä itse kävelemiseen tai tehdä jotain muuta samalla ja antaa jalkojen viedä. Kävellessä pääsi helposti flow-tilaan, jossa jalat rullaavat itsekseen ja itse istuu ikään kuin satulassa. Keskityin siihen, että rinkka on hyvin säädetty ja jokainen kehon osa on oikeassa asennossa. Kun sopiva asento löytyi, sai kuunnella, haistella ja katsella rauhassa. Mitä enemmän kävelypäiviä oli, sitä helpommin flow-tilaan pääsi.”

Suomi on tosiaan pitkä maa, täynnä metsää, peltoa, järviä ja niiden välissä mutkittelevia teitä. Erkkilä tamppasi matkallaan vaihtelevia maastoja, joista jokaisessa oli omat kiinnostavat puolensa.

”Suhde asfalttiteihin muuttui. Aluksi oli kamalaa, kun rekat rymistelevät jatkuvasti ohi tien laitaa kävellessä ja meteli on kovaa. Sitten aloin tarkastella asiaa taiteellisesta näkökulmasta, vauhtiviivat ja valot alkoivat kiinnostaa ja totuin rekkoihin. Tiellä kävelee kuin putkessa tai liukuhihnalla. Metsä on toinen ulottuvuus, huomio menee laajemmalle ja tuntosarvet ovat levällään.”, Erkkilä kertoo.

Matka päämäärää tärkeämpi

Reissussa oli paljon käytännön haasteita: kamerassa piti olla akkua ja tavallista oli istua ”kuusen persiissä” miettiä miten pysyy kuivana. Metsä kuitenkin antoi enemmän kuin otti ja niin mieli kuin kehokin tottuivat teltta-elämään.

”Kuten vesi viettää sinne missä on vähiten vastusta, jalatkin oppivat metsässä hakeutumaan helpoimmalle reitille”, Erkkilä muotoilee.

Kamera ja mikki toimivat tärkeinä työkaluina taiteellisen ideoinnin kannalta. Erkkilä ei kuunnellut musiikkia vaan pyrki eräänlaiseen meditaatiokävelyyn.

”Keskityin keholliseen; miten jalka osuu alustaan, millainen ääni siitä tulee? Kun näin tai kuulin jotain kiinnostavaa, joka toistuvasti vei huomioni - vaikkapa linnun laulua - yritin kuvata ja äänittää sitä”, Erkkilä kertoo.

Kävely oli melkoinen suoritus, mutta Erkkilä haaveilee jo ensi kesän mahdollisuuksista: hitaammasta reissusta, jossa olisi aikaa marjastaa ja kalastella sekä pyöräretkestä Itä-Eurooppaan. Reissun päättyessä pohjoiseen olivat lopun tunnelmat haikeat mutta helpottuneet.

”Viimeisenä kuukautena kävelin 600 kilometriä, joka oli rankka suoritus. Toisaalta olisin halunnut vain levätä viikon ja jatkaa vaikkapa Nordkappiin. Lopetus oli anti-kliimaksi, parhaat hetket olivat jo menneet, se oli loppuliukua”, Erkkilä kuvailee.

Vaikka ideoita ja materiaaleja on roppakaupalla, keskittyminen taiteelliseen työskentelyyn on ollut hankalaa, sillä Erkkilän ajatukset ovat olleet vielä metsässä.

”Täytyy miettiä uudestaan teosten pointti. Mitä sellaista reissussa tapahtui, jota haluan korostaa? Nyt on alkanut varsinainen työ.”

Erkkilän oma näyttely avautuu galleria Mustanapassa 8.12. kello 18, jonne taiteilija toivottaa kaikki tervetulleeksi. Keväällä on tulossa myös ainakin Paavin Äpärät -yhteisnäyttely. Lisätietoa: http://suomenhalkijalkaisin.blogspot.fi/

Teksti Vilma Romsi
Kuvitus Suvi Suitiala

Mikäli opiskelijatapahtumissa haluaa stimuloida aivojaan muullakin kuin alkoholilla, on LYY Intelligentsian paluu varmasti mieluisa uutinen. Tapahtuma jatkuu Anna-Riikka Hyvösen, Kaisa Rantalan, Jenni Mikkosen ja Kaisa-Reetta Seppäsen vetämänä tutulla konseptilla: muutaman kerran vuodessa järjestetään vapaamuotoinen keskustelutilaisuus ajankohtaisista aiheista. Kullakin tilaisuudella on oma teemansa, jota esittelee asiantunteva alustaja.

”Yliopisto on täynnä ajattelevia ja idearikkaita ihmisiä, mutta opiskelijatapahtumat ovat hyvin bilepainotteisia. Intelligentsia pyrkii tarjoamaan puitteet sille, että opiskelijat pääsevät keskustelemaan itselleen tärkeistä aiheista myös luentojen ulkopuolella”, kertoo Hyvönen. Matalan kynnyksen keskustelutilaisuuden tapahtumasta tekee se, ettei kyseessä ole väittelykerho. Tarkoituksena on vapaamuotoinen ideoiden pallottelu, jota voi halutessaan jatkaa saunan lauteilla:

”Tilaisuudet järjestetään poikkitieteellisesti. Paikalle voi tulla myös ihan vain kuuntelemaan ja oppimaan samalla, kun tutustuu uusiin ihmisiin eri pääaineista”.

Intelligentsian kaltainen tapahtuma, jossa istutaan avoimin mielin alas vaihtamaan ajatuksia, on eittämättä hyvin ajankohtainen.

”Keskustelun tärkeys perustuu pohjimmiltaan siihen, että se tuo ymmärrystä maailmasta ja muista ihmisistä. Mutta yhteiskunnallinen keskustelu on hyvin kärjistynyttä, ja varsinkin internetissä kommunikoidaan lähinnä huutelemalla omaa mielipidettä. Agendana on usein väittely keskustelun sijaan”, näkee Rantala.

Puitteet keskustelulle, kohtaamisille ja oman äänen esiintuomiselle laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla ovat periaatteessa olemassa jo nyt: Suomi on demokraattinen yhteiskunta, jossa vallitsee sananvapaus, internet ja sosiaalinen media.

Kuitenkin rakentavan keskustelun sijaan kommunikaatio purkautuu usein tunteenpurkauksina, huuteluna ja jopa vihapuheena. Keskustelukulttuurin aggressiivistumisen lisäksi myös näkemykset ovat polarisoituneet, ja keskustelu rakennetaan helposti vastakkainasettelujen varaan. Suvakit ja maahanmuuttokriitikot. Eliitti ja kansa.

Mihin siis katosi rakentava dialogi?

Internetissä on toki valtava määrä tietoa tarjolla ja mahdollisuus matalan kynnyksen osallisuudelle. Informaatiotulva mahdollistaa toisaalta myös sen, että keskustelu jää helposti sellaisille alustoille, jossa kanssakeskustelijat ovat lähinnä samanmielisiä. Samoin vaikkapa Facebookin algoritmi saattaa nenän eteen sellaista sisältöä, jonka se tulkitsee miellyttävän käyttäjää.

Kuplautuminen on epäilemättä omiaan kärjistämään mielipiteitä ja näkemään ne absoluuttisina totuuksina. Mutta miksi kärkevät mielipiteet automaattisesti tarkoittaisivat sitä, ettei niitä voida keskustelemalla käsitellä silloin, kun näkemykset kohtaavat haastajansa?

Suomi on eriarvoistuva yhteiskunta. Vaikka internet periaatteessa tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä julkisesti, eri medioita ja puhujapositioita arvotetaan hyvin eri tavoin.

”Suomalainen julkinen keskustelu on ollut hyvin konsensushakuista ja näin liian eriävien mielipiteiden sietokyky ei ole kovin korkealla. Keskustelukulttuuri on siinä mielessä ollut jokseenkin elitististä. Sopiva puhe legitimoidaan siellä, missä valtaa on entuudestaan – esimerkiksi asiantuntijainstituutioissa, journalistisessa mediassa ja politiikassa. Kieli on vallankäytön keino ja resurssi”, toteaa mediatutkija Paula Haara Tampereen yliopiston journalistiikan, viestinnän ja median laitokselta.

”Nopeat yhteiskunnalliset muutokset, pettymykset politiikkaan ja kokemus osattomuudesta lisäävät epäluuloa asiantuntijainstituutioita kohtaan”.

Jatkuva sananvapauteen vetoaminen vihapuheen yhteydessä Haaran mukaan kielii paitsi siitä, että käsite ymmärretään eri tavoin, mutta myös siitä, että useat kokevat äänensä jäävän kuulumattomiin.

”Populismi on valjastanut tämän kokemuksen omaan käyttöönsä, mikä on itsessään synnyttänyt alustaa vihapuheelle ja vastakkainasettelulle julkisessa keskustelussa”.

Lopulta yhteiskunnallinen keskustelu ei siis takkuakaan vain erilaisissa mielipiteissä, vaan myös puhujapositioissa ja ilmaisutavoissa ja -kanavissa.

Nykyisistä ongelmakohdistaan huolimatta medialla on Haaran mukaan myös mahdollisuuksia rakentaa siltoja keskustelijoiden välille.

”Some-keskustelu on nuori ilmiö, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa hyvien käytöstapojen unohtumiseen. Yksi keskustelunrakentaja voisi olla sovittelujournalismi. Esimerkiksi uutisten kommenttiosiota voisi suoran sensuroinnin sijaan ohjata ratkaisukeskeisempään suuntaan siten, että toimittaja tai moderoija itse osallistuu keskusteluun. Tässä rakentavuutta pyritään luomaan nimenomaan kommentoijien osallistamisella”.

Loppujen lopuksi hyvää keskustelua ei ratkaise yksinomaan korrekti argumentaatio; sen lisäksi on oltava tietoinen omasta puhujapositiosta sekä ymmärrettävä kanssakeskustelijan lähtökohdat. Mielipiteet kumpuavat yhteiskunnallisista olosuhteista. Huomautettakoon kuitenkin: on itsestään selvää, ettei vihapuhe kuulu sananvapauteen – sananvapauteen kun kuuluu myös vastuu. Jos siis keskustelun päämääränä on aidosti toisen ymmärtäminen ja ratkaisuhakuisuus, niin luulisi myös kielellisen ilmaisun muokkautuvan tätä tarkoitusta palvelevaksi. Älkäämme siis käyttäkö sanoja aseena - vihapuheen kuin poliittisen korrektiudenkaan muodossa.

Intelligentsian kokoontumisista, tapaamispaikoista ja -ajoista ilmoitetaan tarkemmin LYY Intelligentsian Facebook-sivuilla.