Teksti Mikko Koljonen
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Suomalaisessa ajattelussa mielletään usein perheille tarjottavien palveluiden kuuluvan yksistään julkisen vallan vastuulle. Näin toki pääsääntöisesti onkin, mutta maahamme mahtuu joukko kolmannen sektorin järjestöjä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen tukea perheitä moninaisissa ongelmissaan. Tunnetuin näistä lienee Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jonka aikoinaan kehittämä neuvolajärjestelmä on nykyään vakiintunut osa jokaisen suomalaislapsen elämäntaivalta.

Henri Ramberg, 31, on kokenut neuvolassa kävijä puolisonsa ja parivuotiaiden kaksostensa kanssa. Vanhemmuuden lisäksi hänen harteitaan painavat sosiaalityön opinnot jo viidettä vuotta. Kaiken kaikkiaan Ramberg pitää neuvolaa pätevänä instituutiona vastaamaan perheiden moninaisiin tarpeisiin. Kyse on kuitenkin välillä haastavastakin ihmissuhdetyöstä, jolloin työntekijän omalla persoonalla sekä ihmissuhdetaidoilla suuri merkitys.

”Työntekijöiden vaihtuvuus ja vääränlainen suhtautuminen ihmisiin ei auta työstä selviytymistä. Mutta sitten kun oikea työntekijä osuu kohdalle, en toivoisi tämän vaihtavan työpaikkaansa”, Ramberg pohtii.

Neuvoloiden ollessa nykyään julkisen vallan huomassa, on Mannerheimin Lastensuojeluliitto kehitellyt joukon muita tukimuotoja. Myös Ramberg on tutustunut näihin netin välityksellä, esimerkiksi lastenhoitopalveluun sekä lastentarvikevuokraukseen, mutta ei ole vielä varsinaisesti turvautunut palveluihin. Ramberg painottaakin tiedottamisen ja yleisen näkyvyyden merkitystä järjestökentällä.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lapin piirin perhepalvelupäällikkö Tiia Nyman yhtyy Rambergin näkemykseen.

”Lapin piiri selvitti rovaniemeläisten lapsiperheiden toiveita ja tarpeita toukokuussa 2017. Lapsiperheille järjestettiin muutamien toimijoiden kesken kysely, jossa saatiin paljon hyvää tietoa niistä perheiden tarpeista, jotka tukisivat perheiden arkea. Yksi kyselyn tuloksista oli, että perheet eivät tiedä palveluista. Samalla toimijajoukolla lähdettiin reagoimaan asiaan ja suunnittelemaan tilaisuutta, jossa palveluista kerrottaisiin siellä, missä perheet ovat. Tuloksena oli Perheiden tori -tapahtuma maaliskuussa 2018, jossa useat toimijat kertoivat toiminnasta, tuesta ja tekemisestä perheille”, Nyman kertoo.

”Kun perheitä tuetaan riittävän varhain, vältytään raskaimmilta lastensuojelullisilta toimenpiteiltä, jotka ovat huomattavasti ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä kalliimpia." – Tiia Nyman

Ennaltaehkäisevää työtä

Vanhemmille lapsille ja nuorille, jotka ovat jo kouluiässä tai lähestymässä aikuisuutta, MLL tarjoaa henkilökohtaista tukihenkilöä vastaamaan erinäisiin haasteisiin muun muassa sosiaalisissa suhteissa tai ylipäätään elämänhallinnassa. Palveluun hakeudutaan sosiaalipalvelujen kautta, mutta se ei vaadi lastensuojelun asiakkuutta.

Nelisen vuotta Rovaniemellä asunut Jonnamari Kentala, 30, on toiminut tukihenkilönä kahden vuoden ajan. Hän päätyi mukaan toimintaan sanomalehden ilmoituksen kautta ja piti sitä sopivan pehmeänä laskuna työelämään äitiysloman jälkeen. Työ onkin hyvin joustavaa työajoista lähtien: työt voi sopia myös illaksi tai viikonlopuksi omien ja tuettavan lapsen menojen mukaan. Varsinaisen tekemisenkään ei tarvitse olla mitään erikoista, vaan pelkkä keskusteleminen ja luotettavana aikuisena kaverina oleminen riittää.

”Joskus on kokeiltu erilaisia harrastuksia, vaikkapa urheilua, josko sieltä löytyisi jokin kiinnostuksen kohde”, Kentala toteaa.

Kentalan tuettavat ovat olleet tähän mennessä teini-ikäisiä tyttöjä, mutta pian hänellä on alkamassa uusi tukisuhde esikouluikäiseen poikaan. Kiinnostus nuoriin näkyy jo hänen koulutustaustassaan sosionomina sekä työkokemuksessa nuorisokodista.

”On tällä toiminnalla laajempikin yhteiskunnallinen vaikutus, kun ongelmiin voidaan puuttua ennaltaehkäisevästi ennen isompia ongelmia. Lisäksi nuorena juuri ennen aikuisuutta on tärkeää harjoitella sosiaalisia taitoja tulevaisuutta varten”, Kentala summaa.

Nyman painottaakin, että MLL:n toiminta on otteeltaan ennaltaehkäisevää.

”Kun perheitä tuetaan riittävän varhain, vältytään raskaimmilta lastensuojelullisilta toimenpiteiltä, jotka ovat huomattavasti ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä kalliimpia.”

Esimerkkejä palveluista ovat muun muassa perhetyö, joka voi olla konkreettista lastenhoitoapua tai neuvontaa, sekä valvotut tai tuetut tapaamiset. Näitä palveluja tilaavat yleensä kuntien sosiaali- tai terveystoimet, ja MLL toteuttaa tilatut palvelut käytännössä. Toiminnan perusta on vahvasti paikallisuudessa sekä vapaaehtoistoiminnassa.

Lapset mullistavat opiskeluelämän

Rambergin perhe sen sijaan on saanut tukea pääsääntöisesti ystävien tahoilta perinteisen perhekeskeisen tukiverkon ollessa varsin kapea. Tukea on kaivattukin yrityksessä yhdistää opiskelu sekä lapsiperhearki.

”Kaksosten mukanaan tuoma vaikutus opiskeluun oli niin suurta, ettei sitä pystynyt kuvittelemaan realistisesti ennen lasten syntymää. Ajatuksena kun oli opiskella kotoa käsin täysipainoisesti samaan aikaan kun lapset olivat pieniä”, Ramberg kuvailee.

Ensimmäisen 1,5 vuoden aikana, kun Rambergin lapset olivat käytännössä kokonaan kotihoidossa, aika ja jaksaminen opiskelujen hoitamiselle kapeni olemattomiin. Aikaa opiskelulle jäi lähinnä öisin sekä satunnaisesti päivisin.

”Oppiaineessamme [sosiaalityö] on paljon kursseja, joita voi tenttiä tai suorittaa esseellä, mikä tarkoittaa että opintoja on joustavoitettu opiskelijan kannalta hyvin”, Ramberg toteaa.

Myös itseopiskelutilojen ja kirjaston aukioloaikojen laajentaminen saa suitsutusta Rambergilta. Hän pitää opiskelua lisäksi hyvänä vastapainona perhe-elämälle, kun pääsee vapautumaan vanhemman roolista sekä sivistämään itseään.

Tukihenkilö saa itsekin toiminnasta paljon

Tukihenkilönä Kentala on kokenut saaneensa paljon hyvää myös itselleenkin.

”Kun nuoren kanssa tutustutaan harrastuksiin, pääsee itsekin toki kokeilemaan niitä. Lisäksi pääkaupunkiseudulta tänne pohjoiseen muuttaneena on samalla saanut tilaisuuden tutustua Rovaniemeen ja esimerkiksi sen kouluihin”, Kentala kuvailee.

Koska kyse on yleensä myrskyisintä teini-ikäänsä elävistä nuorista, ovat tunteet kirjavia. Tukihenkilönäkin voi muodostaa liian tunteikkaan siteen tuettavaan, mikä voi olla vahingollista, jos tukisuhde yhtäkkiä katkeaa.

”Se toki pitää muistaa, että nuori kertoo tukihenkilölle sellaisiakin asioita, joita hän ei vanhemmilleen kerro. Nuoren ei siis tarvitse pelätä ainakaan negatiivisia reaktioita”, Kentala toteaa lopuksi.

Teksti ja kuva Aleksi I. Pohjola

Ounasjoen rannalla kohoava monumentaalinen rakennus Arktikum lienee monille tuttu ainakin ulkonäöltä. Rakennusta halkova lasinen 172 metriä pitkä käytäväputki osoittaa suoraan pohjoiseen. Se ei tietenkään ole sattumaa: pohjoisuus on läsnä tämän talon toiminnassa läpileikkaavana elementtinä.

Arktikum itsessään on nimitys fyysiselle rakennukselle, jonka suojissa toimii tutkimuslaitos ja tiedekeskus Arktinen keskus sekä Lapin maakuntamuseo. Arktinen keskus on kansainvälinen ja monitieteellinen tutkimuslaitos, joka on sijainnistaan huolimatta kiinteä osa Lapin yliopistoa. Tutkimuslaitoksessa työskentelee projektitutkijat mukaan luettuna noin 45-50 tutkijaa, minkä lisäksi tiedekeskuksen viestinnästä ja näyttelyistä vastaa noin 20 henkeä.

Monitieteellistä huippututkimusta

Arktinen keskus on nimensä mukaisesti keskittynyt arktisen alueen tutkimukseen. Tutkimuslaitoksessa toimii viisi tutkimusryhmää, joilla kaikilla on omat painopisteensä, mutta jotka tekevät kuitenkin myös yhteistyötä yli tutkimusryhmärajojen.

Globaalimuutoksen tutkimusryhmä selvittää kasvavan taloustoiminnan vaikutuksia arktisen alueen ekologiaan, ympäristöön ja yhteiskuntiin. Kestävän kehityksen tutkimusryhmä tutkii paikallis- ja alkuperäiskansanväestön arjen politiikkaa, identiteettikysymyksiä sekä selviytymis- ja sopeutumiskykyä arktisilla alueilla tapahtuvissa ennakoimattomissa muutostilanteissa. Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutti tutkii oikeustieteellisiä kysymyksiä koskien arktisen alueen kansainvälisiä sopimuksia ja säännöksiä sekä ympäristövaikutusten arviointiprosessien toteutumista sekä arktisten alueiden alkuperäiskansojen maa- ja ympäristöoikeutta. Arktisen antropologian ryhmässä tutkitaan ympäristömuutosten vaikutusta ihmisyhteisöihin sekä ihmisyhteisöjen käsitystä itsestään. Arktisen hallinnan tutkimusryhmä puolestaan pyrkii tekemään arktisen alueen hallintaa läpinäkyvämmäksi sekä tarjoamaan päätöksentekijöille, tutkijoille ja muille toimijoille tutkimustietoa.

”Me olemme arktinen tutkimuslaitos, joka toimii fyysisesti arktisella alueella. Se on meidän yksi vahvuuksistamme sekä myös tärkeä osa identiteettiä. Arktinen tutkimus on yleistermi, eräänlainen sateenvarjokäsite, jonka alle mahtuu monia osaajia. Pyrimme yhdistämään nämä osaajat ja viemään arktista tutkimusta uusille urille”, toteaa tutkimusprofessori, Arktisen keskuksen johtaja Timo Koivurova.

Uniikkia tiedeviestintää

Arktisen keskuksen asema tiedeyhteisössä on korkea ja sillä onkin laajat kansalliset ja kansainväliset tutkijaverkostot. Etenkin luonnontieteisiin painottuvia tutkimuksia on julkaistu alan huippujulkaisuissa ja yhteiskuntatieteelliset julkaisut ovat vähintäänkin alueellisesti vaikuttavia. Lisäksi Arktinen keskus tuottaa monipuolista tutkimustietoa hallintoviranomaisille ja yrityksille.

”Esimerkiksi nyt Suomen Arktisen neuvoston puheenjohtajakaudella (2017-2019) me tuotamme tutkimustietoa ulkoministeriölle, jonka lisäksi ulkoministeriö on ulkoistanut Suomesta arktisena maana kertovan portaalin viestinnän meidän tiedeviestinnän yksikölle”, kertoo Koivurova.

Arktisen keskuksen yksi tehtävä on myös popularisoida tutkimustietoa. Tähän Arktikum tarjoaa ainutlaatuisen toimintaympäristön laajoina näyttelytiloina. Arktikumissa onkin esillä pysyvä Muuttuva Arktis –näyttely, jossa pääsee tutustumaan tutkimustuloksiin sekä arktisen alueen luontoon ja kansoihin. Arktikumissa vierailee vuosittain noin 100 000 ihmistä tutustumassa Lapin maakuntamuseon ja Arktisen keskuksen näyttelyihin.

Lisää näkyvyyttä yliopistolle

Yliopiston sisällä Arktinen keskus sen sijaan näkyy suhteellisen vähän. Arktinen keskus osana Lapin yliopistoa tekee paljon tutkimusyhteistyötä Lapin yliopiston kanssa, mutta näkyvyys ja sitä kautta tunnettavuus konkretian tasolla voisi olla parempikin.

”On totta, että opiskelijat eivät aina tunnista meidän toimintaa. Se ei aina suodatu käytännön tasolle”, myöntää Koivurova.

Opetusvastuuta Arktisen keskuksen tutkijoilla ei ole samalla tavalla kuin esimerkiksi yliopiston professoreilla. Pääasiassa eri projekteista, hankkeista ja julkaisusta muodostuva rahoitusmalli eroaa tiedekuntien rahoitusmallista. Tästä syystä Arktinen keskus ei saa opetuksesta rahaa. Arktinen keskus järjestää kuitenkin Arctic Studies Program –koulutusohjelmaa, jossa erikoistutaan arktisen tutkimuksen aiheisiin ja kysymyksenasetteluun monitieteellisesti. Arctic Studies Program on yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan koordinoima opintokokonaisuus. Se on ollut etenkin vaihto-opiskelijoiden suosiossa, mutta on avoinna myös suomenkielisille tutkinto-opiskelijoille. Opetuskielenä on englanti.

Monitieteellisen huippututkimuksen ja opetuksen yhdistäminen on muutoinkin haastavaa.

”Kovatasoinen tutkimus edellyttää laajoja verkostoja ja niiden rakentaminen vie aikaa”, toteaa juuri Alaskaan lähtöä tekevä Koivurova.

Arktinen hype

Arktisen alueen geopoliittinen asema on muuttumassa ja jo muuttunut muun muassa ilmastonmuutoksen vuoksi. Esimerkiksi koillisväylän tuleva avautuminen laivaliikenteelle sekä arktisen alueen kätkemät luonnonvarat ovat saaneet suurvaltojen mielenkiinnon kääntymään entistä enemmän arktiselle alueelle. Myös medialla on oma roolinsa arktisen alueen esillä pitämisessä, niin hyvässä kuin pahassa.

”Usein arktinen alue mystifioidaan. Me pyrimme oikaisemaan väärää tietoa ja olemaan esimerkiksi median suhteen mahdollisimman avoimia”, huomauttaa Koivurova.

Arktiseen alueeseen ja sen tutkimiseen liittyy paljon mielipiteitä jakavia asioita. Esimerkiksi kaivosteollisuus ja sen vaikutukset ja jopa ilmastonmuutoksen kiistäminen tiettyjen intressien takia herättävät paikoin voimakastakin keskustelua. Silti arktisen alueen tutkimusta tehdään tieteellisesti kestävin perustein.

”Me ei olla kenenkään puolella. Meitä ohjaa akateeminen puolueettomuus. Esimerkiksi kun tutkitaan sosiaalisen toimiluvan saamista kaivokselle, me ei oteta kantaa itse kaivokseen”, huomauttaa Koivurova.

Herkkiä asioita tutkivat tutkijat eivät säästy myöskään nykyajan vitsauksilta kuten vihapuheelta ja häirinnältä. Pahimmillaan jatkuva vihapuhe voi saada tutkijan välttelemään julkisuutta ja jopa tiettyjä tutkimusaiheita.

”Kyllä julkisuudessa olo on vaikeutunut. Meidän linja on kuitenkin julkisuuteen kannustava. Me pyritään avoimeen tiedottamiseen ja nähdään, että pystytään antamaan sitä kautta paljon myös tälle yhteiskunnalle”, päättää Koivurova.

Oikaisu: Painetussa lehdessä siteerataan virheellisesti Arktisen keskuksen johtajaa Timo Koivurovaa. Virheellinen lainaus: ”[...] jonka lisäksi ulkoministeriö on ulkoistanut Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskauden viestinnän meidän tiedeviestinnän yksikölle.”

Ulkoministeriö ei ole ulkoistanut Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskauden viestintää Arktiselle keskukselle, vaan Suomesta arktisena maana kertovan portaalin viestinnän.

Teksti Tea Koskela Kuva Aleksi I. Pohjola

Viittoilen Loviisassa kahta nuorta naista istahtamaan seuraani. On tullut aika selvittää mitä kuuluu Lapin ylioppilaskuoro Lucida Intervallan – kavereiden kesken LYLIn – väelle keväisen auringonpaisteen keskellä.

Lapin ylioppilaskuoron toimintaan on viime vuosina vaikuttanut merkittävästi kuoronjohtajien vaihtuminen melko tiuhaan. Kukin on tuonut vuorollaan oman kädenjälkensä kuoron toimintaan, ja painotusta ohjelmistossa on ollut klassisesta kuoromusiikista aina viihdemusiikkiin asti. Viime syksystä asti kuoron taiteellisena johtajana toiminut Heidi Kenttälä on puolestaan tuonut mukanaan lisää kansanmusiikkia kuoron ohjelmistoon. Taiteen maisteriksi valmistunut Kenttälä on koulutukseltaan myös musiikkipedagogi ja suorittaa parhaillaan kasvatustieteen maisterin opintoja. Kuorossa hän haluaa pyrkiä pitämään yllä kaikenkattavaa linjaa musiikin suhteen.

”Yritetään pitää ohjelmisto mielenkiintoisena ja monipuolisena. Se on samalla kuorolaisten musiikillista sivistämistä”, selventää Kenttälä.

Kuorolaisia on tällä hetkellä jonkin verran päälle kahdenkymmenen, ja keikoille tulee yleensä 15-20 laulajaa. Ammattikorkeakoulun puolelta on saatu mukaan kaksi kuorolaista, mutta enemmänkin sopisi sekaan. Lisäksi Lucida Intervalla jakaa monelle kuorolle tyypillisen ongelman, eli mieslaulajien puutteen.

”Tällä hetkellä kuorossa on neljä mieslaulajaa, joista keikoilla mukana on yleensä 1-2. Lisää miehiä siis kaivattaisiin mukaan”, Kenttälä toteaa.

Koelaulut ylioppilaskuorolla on syksyisin ja keväisin, mutta muulloinkin on mahdollista päästä kuorotoimintaan mukaan.

”Meillä on avoin rekry eli periaatteessa mukaan pääsee, mikäli kausi ei ole pahasti kesken. Mukaan voi tulla myös esimerkiksi vain syksyksi tai kevääksi”, kuoron varapuheenjohtajana ja sihteerinä toimiva Kaisla Männistö tarkentaa.

”Yritetään pitää ohjelmisto mielenkiintoisena ja monipuolisena. Se on samalla kuorolaisten musiikillista sivistämistä.” – Heidi Kenttälä

Kolmatta vuotta audiovisuaalista mediakulttuuria opiskeleva Männistö on ollut mukana kuorossa koko opintojensa ajan. Hän toimii kuorossa äänenjohtajana ja vetää viikolla stemmatreenit Kenttälän pitämien yhteistreenien lisäksi – tarpeen vaatiessa onnistuu myös kuoronjohtajan tuuraus. LYLIn hallituksessa Männistö on ollut mukana heti ensimmäisestä vuodestaan alkaen, jolloin irtosi heti puheenjohtajan pesti.

”Ylioppilaskuoron hallitus hoitaa yhdistysteknisiä asioita ja huolehtii kuoron markkinoinnista. Toimenkuvaan kuuluu myös järjestää virkistystoimintaa kuorolaisille, esimerkiksi sitsejä”, Männistö kertoo hallituksen toiminnasta tiivistäen.

Lucida Intervalla keikkailee ahkerasti pitkin vuotta. Merkittävinä tapahtumina kuoron vuotta paaluttavat joulu- ja kevätkonsertit. Lisäksi kuoroa pyydetään erilaisiin tapahtumiin esiintymään esimerkiksi vuosijuhlille, karonkkaan ja kirkkokeikoille. Kenttälä toteaa tämän vuoden osalta erityisesti kevään yhteiskeikan yhdessä Teekkarikuoron kanssa olleen hieno kokemus. Toukokuussa Lucida Intervallasta on lähdössä edustusta myös valtakunnallisille opiskelijakuoropäiville Joensuuhun. Luvassa on hyvää menoa muun muassa erilaisten workshoppien ja konserttien muodossa, kun kuoroväkeä kokoontuu yhteen ympäri Suomen.

Jo pelkästään kuoroyhteisöön kuulumisen itsessään voi laskea harrastuksen ehdottomiin etuihin. Männistö toteaa, että Lucida Intervallassa parasta on tiiviin porukan takaama yhteisöllisyys.

”Vaikka joskus väsyttäisi ennen treenejä, niin kuoroharjoituksista saa aina energiaa.”

Perinteisesti treeneissä lämmitellään aluksi kroppaa, tehdään ääniharjoituksia ja harjoitellaan äänenmuodostusta. Näihin ”alkuseremonioihin” käytetään noin puoli tuntia, kunnes kuorolaiset pääsevät tositoimiin, eli harjoittelemaan sillä hetkellä ohjelmistossa olevia kappaleita. Etenkin jos opinnoissa on stressaava vaihe menossa, tarjoaa noin puolentoista tunnin mittainen kuoroharjoitus tilaisuuden miettiä hetken aikaa jotain ihan muuta. Kenttälä alleviivaa kuoroharrastuksen rentouttavaa puolta ja riittävän rentoa tekemisen meininkiä.

”Kuorossa on hyviä tyyppejä ja osallistumisen kynnys on matala. Meillä ei kilpailla.”

Männistö säestää tässä asiassa kuoronjohtajaa ja toteaakin rohkaisevasti, että kaikki kuorolaiset kouliintuvat varsin nopeasti. Kuoroon mahtuu monentasoista laulajaa, ja taso on kaikenkirjavaa aina suihkulaulajista musiikin ammattilaisiin.

”Ennakkoluulottomasti mukaan vaan”, lähettää Kenttälä vielä terveisensä laulamisesta kiinnostuneille.

Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Suurimmalle osalle opiskelijoista Pöykkölä ei luultavasti tarkoita muuta kuin joen toisella puolella sijaitsevaa Rovaniemen kaupunginosaa. Itse kuulin ensimmäistä kertaa Pöykkölästä uusien opiskelijoiden tervetuliaispuheessa vuonna 2012. Silloin meille kerrottiin, etteivät opintomme alkaisi yliopiston tiloissa, vaan luentojen alkaessa saisimme hypätä bussikuljetusten kyytiin.

Taiteiden tiedekunta sijaitsi Pyökkölässä F-siiven kunnostusten aikaan. Tarkemmin ottaen graafisen suunnittelun, AVM:n, sisustus- ja tekstiilimuotoilun sekä vaatetussuunnittelun luokat, sillä kuvataidekasvatuksen tilat olivat sijoitettu Rotkolle rautatieaseman läheisyyteen.

Ensimmäisinä opiskeluviikkoinani sain kuulla, että koko F-siiven sisäilmaongelma oli silkkaa puppua ja oikeasti juoni eristää taidehipit kunnon opiskelijoista. Episodi päättyisi taiteiden tiedekunnan leikkaamiseen irti yliopistosta F-talon räjäyttämisen säestyksellä. En varsinaisesti usko, että keskustelu käytiin vakavalla naamalla, vaan ennemmin välisijoituspaikasta kumpuavaa ketutusta lääkittiin huumorilla. Itse 19-vuotiaana olin into piukassa uskoen pääseväni ensi kertaa osaksi monialaista yliopistoyhteisöä. Sen sijaan meidät eristettiin muista opiskelijoista omaksi muotoilukommuuniksi kaukana kaikesta.

Pöykkölään kulki bussi kahdesti päivästä, sovitettuina aamu- ja iltapäiväluentoihin. Hankaluuksia tuottivat luentoaikataulut, jotka eivät olleet Pöykkölän ajanlaskussa. Päivä saattoi alkaa Pöykkölästä, iltapäiväluento sen sijaan olikin Rotkolla ja lopuksi iltaluento pääyliopistolla. Eri luentopaikkojen välillä suhaaminen saattoi parhaimmillaan aiheuttaa koulupäivän aikana 16 kilometriä pyöräilyä. Lähetän syvimmät pahoittelut oikeustieteen luennoitsijalleni, jos vaikutin hieman nuutuneelta jokaisella luennollasi.

Iltaopiskelu oli Pöykkölässä sen olosuhteista johtuen varsin haastavaa. Voisin väittää, että vanhan emäntäopiston tilojen sisäilmaongelmat olivat vähintään yhtä huonot kuin F-talon. Luento Pöykkölässä tarkoitti sumuisia aivoja loppu päiväksi. Jos halusi viettää iltoja Mac-luokissa työskennellen, ongelmaksi nousi ravinnon hankinta. Rakennuksen ainoan ravintolan sulkeutuessa vaihtoehtona ei ollut nopea kipaisu Saleen. Onneksemme Pöykkölän piste -pizzeria palveli ahkerimpia opiskelijoita talven pimeimpinä tunteina. Itsekin olen viettänyt muutamat illat elämästäni graafisten suunnittelijoiden maanalaisissa luokissa kebabrulla kourassa ja Adoben ohjelmille kiroillen.

Neljännen opiskeluvuoden vietin vaihdossa ja viidentenä vuonna viimein astuin yliopistoon, johon luulin päässeeni opiskelemaan. Ensimmäiset viikot upouudessa siivessä olivat suorastaan ihania. Voi kuinka lähellä palvelut ovatkaan! Yliopiston tiloissa voisi viettää vaikka kokonaisen yön työskennellen ilman, että tarvitsisi pelätä jäävänsä loukkuun jumalan selän taakse.

Pöykkölä sanalla on meille vanhemmille opiskelijoille paha kaiku. Nyt jo asiaan etäisyyttä ottaneena alkaa puistatukseen sekoittua tippa nostalgiaa. Toisaalta saattaa mieleni kaihoisuus olla myös merkki opintojen päättymisestä, sillä muistelen myös koulumatkoja 30-asteen pakkasessa “vanhoina hyvinä aikoina”. On ollut ilo kuulua Pöykkölä-sukupolveen, mutta samalla on myös helpottavaa saada viettää viimeiset ajat muiden opiskelijoiden seurassa. Me selvisimme Pöykkölästä!

Teksti Aleksi I. Pohjola Kuva Elli Alasaari

Sanotaan se nyt ihan suoraan suomeksi: kiusaaminen on perseestä. Ja sanotaan heti perään se ikävä tosiasia, että kiusaamista tapahtuu myös korkeakouluissa – mukaan lukien Lapin yliopisto.

Artikkelissaan ”Äiti, en tahdo mennä korkeakouluun” Elisa Luukinen avaa Lapin yliopiston ylioppilaskunnan LYYn keväällä 2017 toteuttaman Vuorovaikutus- ja yhteisöllisyys Lapin yliopistossa –kyselyn tuloksia. Graduaan kiusaamisesta Lapin yliopistossa tekevän Luukisen havainto kiusaamisesta on pysäyttävä: […..]sen sijaan, että ihminen iän karttumisen myötä oppisi olemaan kiusaamatta, tämä oppii pikemminkin piilottamaan kiusaamisen paremmin.”

Kiusaamista tapahtuu myös korkeakouluissa – mukaan lukien Lapin yliopisto.

Tapoja kiusata on monia, mutta yliopistossa korostuvat niin sanotut epäsuorat strategiat. Näitä ovat muun muassa huomiotta jättäminen ja ryhmän ulkopuolelle sulkeminen, selän takana pahan puhuminen sekä juorujen levittäminen. Myös kehittyvä teknologia on tuonut uusia välineitä kiusaamiseen. Etenkin sosiaalinen media tarjoaa alustan tehokkaalle kiusaamiselle ja häirinnälle. Pahimpina esimerkkeinä mainitaan WhatsApp ja Jodel. Toisessa korostuu huomiotta jättäminen ja ryhmästä eristäminen, toisessa taas nimetön, raukkamainen haukkuminen ja juorujen levittäminen.

Kuten Luukinen tekstissään toteaa, on kiusaaminen subjektiivinen kokemus. Kiusatun oma kokemus määrittelee, milloin vitsi tai harmittomaksi tarkoitettu piikittely muuttuu kiusaamiseksi. Kiusaamista voi siis tapahtua myös tahattomasti. Vastuuta on turha kuitenkaan siirtää kiusatulle; loukkaavaan vitsiin tai heittoon puuttuminen nauravan ryhmän keskellä ei ole helppoa kenellekään.

Miten epäsuoraa, usein vaikeasti havaittavaa kiusaamista voitaisiin sitten ehkäistä? Keinot lähtevät ihmisistä itsestään. Omien tunnetaitojen kehittäminen, oman käytöksen kriittinen arviointi sekä kyky asettua toisen ihmisen asemaan ovat keskeisiä. Ne ovat myös samoja taitoja, joita nykypäivän työelämä korostaa: Erilaisissa tiimeissä ja ryhmissä työskentely on tätä päivää. Ilman kykyä ottaa muut ryhmän jäsenet huomioon tulee lopulta sulkeneeksi edessään vain omia oviaan.

Haastankin teidät jokaisen miettimään omaa käytöstä ja toimintaa. Onko minulla tapana vitsailla jostain asiasta, joka saattaakin loukata jotain? Jätämmekö me ryhmän ulkopuolelle ihmisiä – tiedostamatta tai tiedostaen? Miten minä voisin kehittää omia tunnetaitojani? Miten haluaisin minua itseäni kohdeltavan? Minulla on ainakin paljon parannettavaa ja opittavaa ihmisenä. Uskon, että meillä kaikilla on.

Iloista ja aurinkoista kevättä kaikille!

Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Kehitysmaan suurimpia iloja suomalaisittain vähävaraiselle opiskelijalle on palveluiden halpuus. Yangonissa olen päätynyt katsomaan useammankin uutuuselokuvan, en niinkään hyvien filmien, kuin halpojen lippujen ilosta. Englanninkielisiä elokuvia kun ei täällä tekstitetä Myanmarin kielelle, niin kaikki teattereihin päätyneet länsimaiset elokuvat ovat lähes poikkeuksetta kauhu tai toimintaelokuvia, joissa juonen käsittää puhetta ymmärtämättä.

Päädyin myös katsomaan uusimman Star Wars -elokuvan. Ensimmäistä kertaa Myanmarilaisessa teatterissa ollessani muistan olleeni erittäin hämmentynyt, kun yhtäkkiä kaiuttimista pärähti soimaan Myanmarin kansallislaulu ja koko sali pomppasi jaloilleen. Nyt osasin jo varautua animoidun lipun ilmestymiseen ja nousemaan seisaalleen ensitahdit kuullessani. Kesken elokuvaelämyksen huomasin, kuinka koko salin oli täyttänyt pieni puheen sorina. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, suurin osa yleisöstähän ei luultavasti ymmärtänyt kohtausten dialogia. Eniten minua hämmästytti, miten vähän minua jatkuva keskustelu enää häiritsi.

Olen oppinut täällä roimasti ihmisten sietokykyä. Yangon on miljoonakaupungiksi asenteeltaan hyvin maalainen. Asiat etenevät omalla painollaan jos ollenkaan. Ihmisten matelevat leveästi valmiiksi jo kapeilla kaduilla ja olemattomat kävelytiet on tukittu roinalla. Ensimmäisinä kuukausina tuhahtelin kuuluvasti, kun jouduin puikkelehtimaan kiertoteitä päästäkseni ohi tien tukkivien ja hitaasti lyllertävien myanmarilaisten. Kuka edes viitsii hidastella tulikuumalla kadulla, kun voi rientää ilmastoinnin viileyteen!

Ajan kuluessa aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että välttämättä ongelmani ei ollutkaan ihmisten hitaus, vaan oma ajattelutapani. Itseeni on Suomessa iskostunut ajatus, ettei muita ihmisiä varsinkaan tuntemattomia saa millään verukkeella häiritä. Muiden elämän hienoinenkin hankaloittaminen on suuri moka ja yleisestä käyttäytymiskaavasta poikkeaminen varsinkin julkisella paikalla aiheuttaa närkästystä. Vieraalle ei kuitenkaan sovi huomauttaa vääryydestä, sillä ääneen valittamisesta seuraa vain lisää yleistä vaivaa

Hämmästyin, kun yhtäkkiä kaiuttimista pärähti soimaan myanmarin kansallislaulu ja
koko sali pomppasi jaloilleen.

Myanmarissa ajattelutapa tuntuu olevan päinvastainen. Ei ole niinkään väliä minkälaista vaivaa muille ihmisillä aiheuttaa, vaan sillä että on opittava olemaan häiriintymättä muista ihmisistä. Tee mitä haluat ja anna muiden tehdä samoin. Puheen sorina ei estä minua kuulemasta elokuvaa tai pieni puikkelehtiminen ei vaikuta kokonaismatkani pituuteen juuri lainkaan. Parempi käyttää enemmän aikaa tepasteluun ja varmistaa, etten hätiköidessäni putoa mihinkään lukuisista avoimista viemäreistä. Kuitenkin työmatkabussini tulee seisomaan ikuisuuden ruuhkassa, eli määränpään saavuttaminen kestää pitkään tavalla kuin tavalla.

Äärimmilleen sietokykyni vei yangonilaisen ruuhkabussietiketin oppiminen. Ennen ajattelin, että bussi on täynnä, kun on pakko istua tuntemattoman viereen. Yangonissa istumapaikan saaminen aamuisin on onnekas ylellisyys ja joskus paikan saadessani olen joutunut luovuttamaan sen saman tien ”etuiluoikeuden” saaneelle buddhalaismunkille. Täpötäydessä bussissa seisominen on oma luku sinänsä. Seisomaan joutuneen matkustajan on parempi yrittää raivata itselleen tila penkkien vierelle muodostuneisiin riveihin. Yleensä tässä on mahdollisuus tarrautua melko tukevasti katosta roikkuvista lenkeistä ja pysyä paikallaan matkan alusta loppuun. Jos kuitenkin molemmat rivit ovat täynnä, matkustajan kohtalo on jäädä ajelehtimaan bussin keskikäytävälle ja pitää henkensä kaupalla kiinni mistä vain saa otteen. Kun jalkani hädintuskin koskettivat bussin lattiaa ihmisten tunkiessa jo valmiiksi täyteen bussiin sisälle, muistan mielessäni nauraneeni, kuinka ahdistunut olisin vielä vuosi sitten ollut moisesta tilanteesta. Onhan suomalaisen henkilökohtaista tilaa kunnioitettava!

Meneillään on viimeinen viikkoni ennen Suomeen lentämistä. Kotiinpaluu tuntuu käsittämättömältä ja luultavasti en ymmärrä kunnolla lähteväni ennen olen saapunut Helsinki-Vantaalle. Vielä jäljellä on hartaiden jäähyväisten jättäminen tähän kotiin kaukana kotoa. Muutama ilta sitten, yhdestä suosikkiravintolastani palatessani ehkä viimeistä kertaa, etuoveni rappusella istui kissa sekä kissan kokoinen rotta. En voinut olla ajattelematta, kuinka nuo kaksi olivat kuin täydellinen symboli kokemukselleni tästä kaupungista. Kaksi olentoa, joiden kuuluisi olla perivihollisia, istuivat harmoniassa minusta tai toisistaan häiriintymättä tässä sotkuisen kaoottisessa ympäristössä nimeltä Yangon.

Kirjoittaja suorittaa graafisen suunnittelun työharjoittelua YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).

Lapin ylioppilaslehti seuraa työharjoittelua koko vuoden.

Teksti Aziz Sheikhani
Kuvitus Meri Heikkilä

Ihmiskunnan historia on täynnä esimerkkejä erilaisten ihmisryhmien muuttamisesta pois omilta asuinalueiltaan ja asettumisesta uudelle alueelle. Tämä sama ilmiö on tapahtunut ja toistunut johtuen erilaisista tekijöistä eri aikakausina. On selvää, että astuminen uuteen maahan ja kulttuuriin on haastavaa. Uuden maan merkitys uusille maahanmuuttajille ei ole staattista ja se muotoutuu ajan kuluessa. Suomi ja suomalaiset ovat itsekin kokeneet oman historiansa aikana sekä maasta pois lähtöä että maahantuloa. Tilanne on kuitenkin jälleen muuttunut ja maahan tulee eri syistä monilta maailman kolkilta maahanmuuttajia.

Uusi tilanne on edellyttänyt Suomelta valtiona, suomalaisilta kansana ja myös muualta maahan tulevilta ihmisiltä uudenlaista yhteistyötä, toimenpiteitä ja sopeutumista. Suomi on tehnyt monipuolista työtä ja investoinut paljon resursseja vastatakseen tähän tilanteeseen ja maahanmuuttajien kotouttamiseen. Kotouttamislaki ja sen tavoitteet on laadittu hyvällä tahdolla, mutta se ei ole pystynyt vastaamaan odotuksiin. Kotouttamislailla on pyritty parantamaan erityisesti kotoutumista parhaimmillaan ja sekä erityisesti sen alkuprosessia ja -vaiheita. Kotouttamislain ja ohjelmien toteuttamiseksi ja edistämiseksi on laadittu ja suoritettu lukemattomia projekteja. Kuitenkaan kotouttamispolitiikka ei ole tuottanut merkittävää tulosta ja sekä suomalaiset että maahanmuuttajat ovat moittineet sitä. Erilaiset tahot ovat syyttäneet maahanmuuttajia kyvyttömiksi kotoutumaan ja osat tahot kotoutumispolitiikan ja viranomaisten suunnitelmia epäonnistuneiksi.

Kotoutuminen on enemmän kuin kielen osaaminen ja oppiminen

Maahanmuuttajien kotouttaminen prosessina vaikuttaa monenlaisiin asioihin ja sen eteneminen oikealla tavalla tuottaa hyviä tuloksia. On otettava huomioon, että sopeutuminen Suomeen ja sen kulttuuriin ei toteudu kollektiivisessa merkityksessä, vaan jokainen yksilö käy läpi omalla tavallaan kotoutumisprosessia. Suomalaisen yhteiskunnan vastaanotto ja asenne, mutta myös maahanmuuttajan omat asenteet, kulttuuriset ainekset ja aktiviteetti vaikuttavat kaikki maahanmuuttajien kotouttamiseen. Uudessa maassa ja ympäristössä kieli, kulttuuriset elementit, sosiaaliset järjestelmät, poliittinen rakenne, yhteiskunnan arvot ja normit eroavat aina vähemmän tai enemmän maahanmuuttajien omista lähtömaistaan.

Ihminen on sosiaalinen olento ja uuden maan kielen osaamattomuus tuottaa vaikeuksia. Tässä tilanteessa tunteilla on paljon vaikutusta yksilöiden toimintaan ja asenteeseen. Kantaväestöllä on merkittävä rooli maan kotouttamispolitiikan toteuttamisessa: Kansalaisten asenne ja toiminta sekä myös tunteet voivat herättää maahanmuuttajissa sekä positiivista että negatiivista asennetta. Tämä yhtälö toimii jossakin määrin toisinpäinkin, koska maahanmuuttajat voivat omalla toiminnallaan aurata tulevaisuutensa tietä. Molempien osapuolten vastakkainasettelu ja uhkakuvien tekeminen toisistaan vaikeuttaa maahanmuuttajien kotouttamista Suomeen. Vieraantuminen, yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen ja oman yksinäisyyden kanssa eläminen on seurausta sekä maahanmuuttajien että suomalaisten yhteistyön ja kaksisuuntaisen tien puutteesta. Lakisäädökset ja viralliset säännöt ovat tarpeellisia ja elintärkeitä, mutta ne eivät yksin tehoa. Yhteiskunnan luonne, toiminta ja kansalaisten asenne ja yhteistyö muualta muuttaneiden kanssa tehostaa lakisäädäntöä ja nopeuttaa maahanmuuttajien kotouttamista uuteen kulttuuriin ja maahan.

Luottamus luo onnistuneen pohjan kotoutumiselle

Luottamuksen rakentaminen maahan muuttaneiden, viranomaisten ja kansalaisten välillä on osoittautunut tärkeäksi tekijäksi. Se luo hyvän pohjan yhteistyölle ja positiivisen asenteen muodostumiselle. Luottamus osapuolten välillä lähtee monista asioista ja sen puute on iso riski yhteiskunnalle. Jos valtaväestö ei ole valmis eikä halukas vastaanottamaan tosissaan uusia jäseniä, maahanmuuttajat kääntyvät helposti oman kotimaansa kulttuurin ja uskonnon puoleen. Ulkopuolisten ihmisten syrjäyttäminen syystä tai toisesta ja heidän luokittelemisena ulkopuolisiksi jopa kymmenien vuosien maassa asumisen jälkeen vie pohjan luottamukselta ja kotouttamiselta. Tämä linja ei palvele pitkällä tähtäimellä valtaväestöäkään.

Palvelujen ja etujen saaminen ja tarjoaminen ei myöskään yksistään riitä. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden aseman saavuttaminen tapahtuu yhteiskunnassa ja sen tilanne heijastuu moniin alueisiin. Tiedetään, että työelämä on kova ja kilpailu työn saamisesta on vaikea kantaväestöön kuuluville jäsenillekin. Sen lisäksi aika on muuttunut ja se on vaikuttanut ja edelleen mullistaa työn luonnetta. Uusi teknologia ja sen tuomat yhteydenpidot toimivat kaksipäisenä miekkana. Tästä syystä saattaa olla, että uusi maahanmuuttaja luo itselleen oman maailmaansa ja vieraantuu helposti todellisesta maailmasta, johon on muuttanut. Maahanmuuttajan alkuperä ja uskonto vaikuttavat piilossa olevina tekijöinä monenlaisiin asioihin, jotka tulee ottaa huomioon kotouttamisprosessissa.

Ennakkoluulot suurin uhka

Ennakkoluulojen ja ennakkoasenteiden väheneminen puolin ja toisin lisää vuorovaikutusta kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Se kehittää luottamusta, kielitaitoa ja lisää kulttuurien tuntemusta. Menneisyyteen liittyvät tapahtumat ja traumat sekä tulevaisuutta koskevat uhkakuvat ja oletukset lisäävät esteitä osapuolten positiivisen vuorovaikutuksen välille. Ennakkoluulot saattavat myös luoda mielikuvaa siitä, että oma tulevaisuus on uhattuna. Tämän vuoksi kantaväestö ja maahanmuuttajat pelkäävät menettävänsä oman kulttuurinsa ja heille tulee kova halu suojella omaa kulttuuriaan. Tästä syystä he rakentavat näkymätöntä suojamuuria ympäristöönsä ja vuorovaikutus ei kehity luonnollisesti.

Maahanmuuttajien juurtuminen uuteen maahan ei synny ilman tarvittavia aineksia kuten yhteistä kieltä, kulttuuria, tapoja ja rakentavaa vuorovaikutusta. Toisaalta opitut asiat kuten kieli, kulttuuri ja yhteiskuntaopinnot eivät riittävästi tehoa, jos yhteiskunta ei siedä maahanmuuttajien läsnäoloa. Maahanmuuttajat tulevat erilaisista yhteiskunnista, perheistä ja eri reittien kautta Suomeen. Riippuen monista tekijöistä, heillä kaikilla on oma tarinansa. Maahanmuuttajien kotouttamistavat uuteen maahan ja kulttuuriin eivät ole samanlaisia ja ne eroavat toisistaan. Osa heistä asuu suomalaisten kanssa ja he saavat enemmän mahdollisuutta tuntea suomalaista kulttuuria ja kieltä.

Suomalaiset puolisot voivat helpottaa ja tukea oman puolisoaan kotoutumisessa. Toiset taas tutustuvat suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan esimerkiksi koulutuksen tai työn kautta.

On aiheellista, että palvelusektorien ja viranomaisten tulee punnita maahanmuuttajien näkökulmia liittyen kotoutumisprosessiin. On kehitettävä muotoja ja keinoja, joiden kautta voi motivoida maahanmuuttajia kotoutumaan suomalaiseen kulttuuriin. Yksi ongelma on se, että suomalaiset viranomaiset tietyistä syistä eivät ole halunneet käyttää maahanmuuttajien voimavaraa muiden maahanmuuttajien kotouttamisessa. Palvelukeskuksilla, opetuslaitoksilla ja erilaisilla sektoreilla ei ole hätää ja ne jatkavat omaa työtään omalla tavallaan. Joskus voi käydä niinkin, että maahanmuuttajat ovat hyviä asiakkaita joidenkin sektorien pysytyssä pitämiseksi ja maahanmuutto palvelee enemmän työntekijöitä kuin kotouttamisprosessissa olevaa maahanmuuttajaa. Kotouttamisohjelmaa laadittaessa olisikin parempi, että maahanmuuttajien asiantuntijoiden ja varsinkin itse maahanmuuttajien ääni, mielipide ja kokemukset tulisivat paremmin esille.

On otettava huomioon, että sopeutuminen Suomeen ja sen kulttuuriin ei toteudu kollektiivisessa merkityksessä, vaan jokainen yksilö käy läpi omalla tavallaan kotoutumisprosessia.

Pitkäkestoinen prosessi

Kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi, johon vaikuttaa monta tekijää. Yhteiskunnan ja maahanmuuttajien tulee huolehtia keskinäisen yhteistyön, luottamuksen ja vuorovaikutuksen ylläpitämisestä ja kehittämisestä. Maahanmuuttajan puolestaan tulee sitoutua häntä koskeviin kotoutumisohjelmiin ja olla aktiivinen ja motivoitunut tekijä. On suoritettava velvollisuuksia ja nautittava tarjolla olevista oikeuksista. Yhteiskunnan tulee tarjota tarpeelliset ja riittävät mahdollisuudet maahanmuuttajille, jotta he tulevat yhteiskunnan tasa-arvoisiksi jäseniksi. Tavoitteena olisi se, että maassa asuvat maahanmuuttajat ajan kuluessa olisivat osa tätä yhteiskuntaa. Enemmistön ja kantaväestön asenne maahanmuuttajia kohtaan näkyy erityisesti puhetavoissa ja heidän luokittelemisessaan eriarvoisiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Maahanmuuttajan kotoutuminen on luonteeltaan pitkäkestoinen prosessi. Kotoutumista voidaan tukea ja edistää toimenpiteiden ja palveluiden avulla, mutta kotoutuminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa kaikissa arkipäivän tilanteissa ja lähiyhteisöissä. Aikuisten ja vanhempien työn saanti ja hyvinvointi vaikuttaa lasten hyvinvointiin ja tulevaisuuteen. Lasten hyvinvointi, sopeutuminen ja toimeentuleminen yhteiskunnassa voimaannuttaa myös vanhempia. Asiat ja sukupolvet ovat kietoutuneet toisiinsa ja oppivat toisiltaan.

Terveys ja hyvinvointi ovat myös tärkeitä osia kotouttamisprosessissa. Onnistunut kotoutuminen ja positiivinen asenne ja tunne omasta asemastaan ehkäisevät syrjäytymistä. Silloin kotouttamisprosessi on onnistunut, kun kotoutunut maahanmuuttaja löytää oman paikkansa yhteiskunnassa ja tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan.

Teksti Erkka Lehtoranta
Kuva Aleksi I. Pohjola

”Joo, mie sain sieltä tällasen”, tokaisee valtiotieteiden tohtori Tapio Nykänen rennosti laskiessaan kehystetyn ”Vuoden lappilainen yhteiskuntatieteilijä 2017” -kunniakirjan työhuoneensa hyllyltä eteeni. Keminmaalta maailmalle, tarkemmin vuonna 1999 Rovaniemelle ponnistanut, Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan yliopistonlehtorina toimiva monialainen tutkija ja toimittaja on yliopistollakin tuttu näky paneeleissa ja yleisötilaisuuksissa – tentattavana ja tentaattorina – julkaisuissa, kommenteissa ja blogeissa.

Työskentelyn Lapin yliopistossa Nykänen aloitti vuonna 2005, jolloin hänestä tuli filosofian harjoittelija silloisella Menetelmätieteiden laitoksella. Tämän jälkeen hän on työskennellyt Suomen akatemian ja eri säätiöiden rahoittamissa hankkeissa sekä toiminut tuntiopettajana ja määräaikaisena yliopistonlehtorina politiikkatieteissä. Nykyisin Petri Koikkalaisen sijaisena valtio-opin yliopistonlehtorina työskentelevä Nykänen ilmaisee vaatimattomasti kuuluvansa pikkuhiljaa ”vakiokalustoon” Lapin yliopistossa. Ex-journalisti Nykänen löytyy myös yliopiston hallituksesta sekä Julkisen sanan neuvostosta, jossa hän istuu yleisön edustajana. Silkaksi nahkaverhoiluksi mies ei ole tyytynyt, vaan pikemminkin lappilaisen yhteiskuntatieteen KITT-järjestelmäksi: aina siellä, missä tapahtuu.

Ritari Ässän rintakarvoja nostattava 80-luvun superteknologia (KITT-järjestelmä) on (onneksi) kaukana istuessani Nykästä vastapäätä mustassa keinutuolissa, jättimäisen pahkan vieressä. Vaatimaton ja luonnonläheinen miljöö havainnollistaa Nykäsen akateemista toimintakenttää: hän vahvistaa itsensä erityisesti pohjoisen alueiden tutkijaksi. Tällä hetkellä Nykänen keskittyy rahoitetuissa tutkimuksissa muun muassa saamelaisten naapuruussuhteisiin, lestadiolaisuuden yhteiskunnallisiin verkostoihin ja turvapaikanhakijoiden asemaan pohjoisessa Suomessa.

Kokemusten ja tiedon välissä

Nykänen punnitsee laajalle levittyvän tiedonjanonsa ominaisuuksia. Puheessa toistuu kautta linjan arvostus pientä ja hienovaraista kohtaan, sekä näiden yksityiskohtien liittäminen suurempaan kokonaisuuteen. Tähän ideaaliin Nykäsen tutkimuskohteet painottuvat. Hän kiistää vuoden lappilainen yhteiskuntatieteilijä -palkinnon valintaperusteissa mainitun ”ristiriitaisia tunteita herättävien” aiheiden käsittelyn motiivina itsessään ja kuvailee, miten tutkimuksen motiivit selviävät usein vasta vuosien päästä tutkimuksen toteutuksesta.

Nykänen toteaa hieman paradoksaalisesti mutta viisaasti, miten ”tunteita herättävät asiat ovat niitä, joita on vaikea ymmärtää, ja juuri siksi ne herättävät tunteita”. Muun muassa lestadiolaisuutta väitöskirjassaan tutkinut Nykänen on kokenut tekijä puhuttavien aiheiden parissa.

Itseään varovaisesti määrittelevä tieteentekijä löytää itsestään ainakin ”pienen idealistin”. Päädymme kuvailemaan toimittajakonkarin akateemista mielenkiintoa sopivan raflaavin sanoin: ”etiikkaa ja estetiikkaa”.

Raflaavuudessa ei ole tosin arvoa, jos se ei ole totta. Lähes kaikissa projekteissa joissa Nykänen on osallisena esiintyy tieteen lisäksi estetiikka, joka usein konkretisoituu taiteeksi. Saamelaiskysymyksissä Nykänen työskentelee muun muassa taiteilija Leena Valkeapään kanssa, ja osana ”Matkalla ajassa ja paikassa” -hanketta on tehty kokonainen elokuva, Minna Rainion ja Mark Robertsin ohjaama, pohjoisen turvapaikanhakijoista kertova ”They Came In Crowded Boats And Trains”. Omassa työssään Nykänen käsittelee havaintojaan usein nimenomaan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Tämäkään määrittely ei oikein riitä, sillä löytöretkeilijän intoa miehellä piisaa.

Näin laajoja projekteja Nykänen johtaa, vaikkakin nöyrästi karsastaa titteliä ”johtaja”. Hän korostaa, miten ”kaikki projektit joissa olen mukana ovat yhteistyössä tuotettuja”. Ansioluettelolle kertyy pituutta ja kalenteriin tapahtumia, kun on mukavia kollegoita joiden kanssa tehdä töitä. Nykänen kuvaa tieteentekoa yleisemmin, miten akateemisen maailman keskushenkilöiden tehtävä ylipäätään on mahdollistaa tutkijoille ja opettajille rauha tehdä työnsä oikein. Itse Nykänen keskittyy ohjaamaan työryhmiään tarvittaessa ja luottaa, että hyvät ihmiset tekevät hyviä asioita ja tekevätkin ne hyvin.

Hybridityöympäristö

Opiskelujensa ohessa myös safarioppaan ja –työnjohtajan töitä noin vuosikymmenen tehnyt Nykänen ei edelleenkään päästä irti työnsä ruumiillisesta ulottuvuudesta. Hän on onnistunut muodostamaan itsensä näköisen työympäristön kansainvälisen tiedeyhteisön laidalle, eräänlaisen ”hybridityöympäristön”.

”Olen paljon ulkona kenttähommissa, tykkään ruumiillisesta työstä”, Nykänen huomauttaa.

Nykäsen mukaan työpäivät ovat välillä hyvinkin vaihtelevia.

”Aamulla voin olla Helsingissä jossain konferenssisalissa istumassa ja lentää illaksi Enontekiölle poronerotukseen.”

Nykänen hakeutuu tutkimuksensa fyysiseen keskipisteeseen totta kai myös akateemisesta syystä. Muun muassa Koneen Säätiön rahoittaman ja Nykäsen luotsaamasta ”Naapuruuden tekijät – saamelaisia suhteita pohjoisen rajoilla” -taide- ja tiedehankkeesta puhuttaessa hän toteaa, että saamelaisyhteisöjen jäsenet ovat ”enemmänkin tutkimuskollegoita kuin -kohteita”, lisäten, että heillä on paljon hiljaista tietoa, jota ei vain voi löytää tietokoneelta tai kirjoista.

Vaatimaton ja luonnonläheinen miljöö havainnollistaa Nykäsen akateemista toimintakenttää: hän vahvistaa itsensä erityisesti pohjoisen alueiden tutkijaksi.

Yhteiskuntatieteilijä Suomessa ja Lapissa

Suomi eli 1970-luvulla sosiologian ja yleisemmin yhteiskuntatieteen kulta-aikaa, josta on joidenkin tulkintojen mukaan vaiheittain siirrytty pitkälti ekonomistien rytmittämälle aikakaudelle. Kysyttäessä yhteiskuntatieteen ja -tieteilijöiden nykyarvostuksesta Nykänen sanoo, että vaikka yhteiskuntatiede kokonaisuutena ei välttämättä nauti aivan entisaikojen kaltaista arvostusta, hänen mielestään nimenomaan hänen oman alansa, politiikkatieteen asiantuntijoita kuunnellaan ”suht hyvin”.

”Uusi, nouseva politiikkatieteilijöiden sukupolvi on yhä enemmän esillä. Tutkijoita kuten Jouni Tilli ja Johanna Vuorelma on saatu (päivänpolitiikan) keskusteluun hyvin mukaan”, Nykänen vastaa.

Kattavasta kenttätutkimuksesta nauttiva Nykänen huomioi potentiaaliseksi ongelmaksi niin kutsutun ”helikopterijournalismin”. Termi kuvaa toimintatapaa, jossa julkaisun toimittaja tulee kauempaa kokoamaan juttua mahdollisesti kulttuuripiiriltään vieraasta aiheesta, jolloin kerätyt tiedot aina tutkimustuloksista paikallisten lausuntoihin ymmärretään herkemmin väärin. Oleellista kun olisi, että tutkimus tuottaisi ja journalismi esittelisi johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti rakennettua tietoa, eikä ohikiitävää poikkileikkausta käsiteltävästä aiheesta.

”Ei ole taitoa esittää oikeita kysymyksiä (aluekysymyksistä), jos ei ole ensin kuunnellut (tarpeeksi paikallisia)”, Nykänen toteaa.

Hikeä ja virtapiirejä

Tieteellisiä sekä taiteellisia julkaisuja Nykäseltä ja hänen luotsaamilta työryhmiltään tulee tänä vuonna paljon. Myös aiemmin mainittu elokuva saapuu Rovaniemelle katsottavaksi myöhemmin tänä vuonna. ”Naapuruuden tekijät” -saamelaistutkimus jatkuu edelleen, mutta mukaan nousee uusia aiheita.

Nykäsen kiinnostus kohdistuu nyt ympäristöteknologiaan ja sen seurauksiin, teknologian poliittiseen ja sosiologiseen rooliin yhteiskunnassa sekä liikunnan ja urheilun sosiologiaan. Lista on kunnianhimoinen, sillä jo yleisen teknologian kehityksen perässä pysyminen on hankalaa – ja erityisen hankalaa se on tutkijoille, Nykänen lisää.

Kolmen tutkimushankkeen vetovastuusta huolimatta Nykänen toteaa varsinaisen tutkimuksen vievän ajastaan vain noin puolet. Aikaa kuluu opetukseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Journalismiakaan Nykänen ei ole jättänyt täysin, vaan tekee freelance-keikkoja aika ajoin, joskin nykyisin melko harvoin. Työpainotteisen toiminnan lisäksi Nykänen harrastaa koskimelontaa ja painonnostoa. Silloin tällöin iltaisin lasten mentyä nukkumaan, yhteiskuntatieteilijä avaa tietokoneen ja hyppää videopelien maailmaan.

”Witcher kolmosessa mulla on varmaan jo satoja tunteja pelattuna. Aloitin äskettäin neljännen läpipeluukerran”.