Teksti Tea Koskela
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Hostel Café Kodin tietokoneen äärellä istuu harmaaseen huppariin sonnustautunut lumilautailija Antti Autti. Suomalaiselle urheilukansalle mies tuli tutuksi viimeistään Whistlerissä vuonna 2005 saavutettujen big airin ja halfpipen maailmanmestaruuksien, sekä samana vuonna saavutetun X Gamesin lumikourukilpailun voiton myötä. Rovaniemeläisen nimi on siis kirjoitettu isoin kirjaimin osaksi suomalaista urheiluhistoriaa.

Autti aloitti lumilautailun 10-vuotiaana ja lajissa kilpailemisen 13 vuoden ikäisenä. Ennen lautailun aloittamista nuoren pojan harrastuksiin kuului myös joukkuelajeja. Lumilautailu oli kuitenkin tietyllä tavalla vapaa kategorioista, mikä näyttäytyi Autille kiehtovampana maailmana verrattuna joukkueurheilun muottiin sopeutumiseen.

”Tuolloin Ounasvaaralla oli vanhempia laskijoita lippikset väärinpäin päässä, eräänlaisia oman aikansa kapinallisia. Lautailun vapaus alkoi vähitellen kiehtoa ja kun oppi laskemaan, alue ei rajoittunut esimerkiksi pelikentälle joukkuelajien tavoin”, Autti muistelee.

Kilpalaskijasta vapaalaskijaksi

Tällä hetkellä Autti toimii ammattilaislaskijana ja puoliksi yrittäjänä – kilpaura lautailun parissa on jäänyt taakse. Vuonna 2011 Autti kävi vielä muutamissa kisoissa, mutta varsinainen kilpaura päättyi jo edellisvuonna. Tuolloin hän ei tullut suoraan valituksi Vancouverin olympialaisiin ja kisareissu rapakon taakse jäi tekemättä. Lisäksi kisapiireissä kaikki alkoi vähitellen vaikuttaa samalta, eikä laskustakaan saanut enää samalla tavalla irti kuin ennen. Oli aika siirtyä vapaalaskun pariin. Vapaalaskussa kiehtoi myös aikoinaan lautailun pariin houkutellut kategoriattomuus, joskin nyt rajoittavana tekijänä toimisi vain luonto.

Vapaalaskijaksi siirtymisen myötä Autille on kertynyt reissupäiviä huomattavasti kisavuosia vähemmän. Kilpailujen kiertäminen edellytti paljon matkustamista, ja lautailijan tie vei ympäri maailmaa aina Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin ja Japaniin asti.

”Mulla taisi jonain vuonna olla jotain 300 000 lentopistettä”, Autti toteaa konkretisoiden samalla kisavuosien matkustusrumbaa.

Vapaalaskussa mennään aina kelien ja olosuhteiden mukaan, kun taas kilpailuja käydään heikommissakin olosuhteissa pitäen aikatauluista kiinni. Uran varrella Autille on kertynyt kokemusta lautailun molemmista puolista, sekä kilpailuista että vapaalaskusta. Nyt hän pystyy yhdistelemään molempien parhaita puolia. Aikatauluille uskollinen Autti onkin pyrkinyt ottamaan vapaalasku-uralleen mukaan kilpailupuolelta tietynlaista jämptiyttä ammattimaisuuden ylläpitämisen edistämiseksi.

Kun puhutaan lumilautailusta, suuri yleisö saattaa pitää lautailijoita usein myös kilpailujen yhteydessä varsin rennonletkeinä kavereina, joille kisaaminenkin on tietynlaista hauskanpitoa. Autin mukaan kisasuoritus lautailussa ei kuitenkaan eroa tässä suhteessa muista urheilulajeista.

”Ei sinne rinteeseen mennä kisoissa pitämään hauskaa, se tehdään kavereiden kanssa vapaa-ajalla. Kisasuoritus jännittää ja pelottaa, sillä siinä tilanteessa haluaa aina onnistua ja pysyä pystyssä. Totta kai onnistunut suoritus taas antaa lisäpotkua jatkoon.”

Myös vapaalaskupuolella järjestetään kisoja, mutta ne eivät ole niin kilpailija- tai yleisöystävällisiä tapahtumia. Vapaalaskussa toiveet itse laskun suhteen ovat Autin mukaan kuitenkin melko samantyyppisiä kuin perinteisemmissä kilpalautailun muodoissa. Maasto voi olla vaikea tai hyppy haastava. Silloin laskija toivoo onnistumista ja sitä kautta saavutettavaa ”hyvää fiilistä”.

”Vapaalaskussa hyvä fiilis voi tosin tulla myös lumesta. Jos on oikein hyvä lumi, pelkkä kääntyminenkin voi olla kivaa”, Autti herkuttelee ajatuksella hyvistä olosuhteista.

Vapaalaskun suosio kasvaa koko ajan Suomessa, mihin on alettu vähitellen reagoimaan myös kotimaisissa hiihtokeskuksissa. Ulkomaiset hiihtokeskukset ovat tässä asiassa Suomea edellä, mutta Autti korostaa kuitenkin sitä, ettei hyvien vapaalaskupaikkojen perässä tarvitse lähteä kauas. Vaikka vapaalasku on ulkomailla erilaista vuorten tarjoamien laskumahdollisuuksien vuoksi, ei Suomessakaan tarvitse välttämättä lähteä merta edemmäs kalaan. Kodin läheltäkin voi löytyä hyviä paikkoja laskemiseen.

Elokuvaprojektia ja tapahtumajärjestämistä

Rovaniemellä järjestettiin ensimmäistä kertaa laskulajien ympärille rakennettu Arctic Weekend lokakuun lopussa, jolloin tarjolla oli erilaisia tapahtumia ympäri kaupunkia, kuten esimerkiksi keikkoja ja lumiturvallisuusluentoja. Kävijämäärä yllätti positiivisesti tapahtuman toisena puuhamiehenä toimineen Autin. Jatkoa ajatellen tapahtumasta on pyydetty palautetta ja uusia kehittämisideoitakin on saatu.

”Rovaniemen kaupunkiympäristö tarjoaa hyvän paikan tehdä juttuja, tuoda talvi- ja laskukulttuuria kaupunkiin. Tulevaisuudessa haluamme laajentaa tapahtumaa ja järjestää ohjelmaa esimerkiksi lapsiperheille, vaikka lapset eivät laskisikaan. Olisi mukava saada myös matkailupuolta mukaan”, visioi Autti.

Arctic Weekend –tapahtuman yhteydessä sai ensi-iltansa myös Arctic Lights –elokuva, jonka Autti on tehnyt yhteistyössä Kota Collectiven kanssa. Elokuvaa tehtiin vuoden ajan, ja varsinaiset kuvaukset vietiin läpi yhden talven aikana. Projektiin sisältyi paljon säätämistä ja järjestelyä kuvauspaikkojen ollessa aina Rovaniemeltä Huippuvuorille asti. Arctic Lights on saanut lautailu- ja laskupiireissä positiivista palautetta, mutta Auttia kiinnostaa myös se, millainen vastaanotto elokuvalla on näiden piirien ulkopuolella. Kyseessä on siinä mielessä poikkeuksellinen laskuelokuva, että se on nimenomaan dokumenttielokuva eikä amerikkalainen sankarielokuva.

”Laskuleffoissa on sankaritarinoita koko ajan. Tämä on pitkälti yhteydessä oman brändin kaunistamiseen, mikä ei sinänsä ole väärin. Sitäkin tarvitaan, sillä se usein inspiroi ihmisiä. En kuitenkaan itse jaksa katsoa tämäntyyppisiä elokuvia, vaan dokumenttielokuvalla on enemmän merkitystä itselle. Ensimmäisen elokuvaprojektin myötä oma tavoite oli lähtökohtaisesti kehittyä tyyppinä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tavoite ei ollut ensisijaisesti kehittyä laskijana.”

Autti kuvailee vapaalaskua tietynlaiseksi huumeeksi, jossa on kyse olosuhteiden jahtaamisesta, sekä epätietoisuuden ja muiden vaikeiden mielentilojen kanssa elämisestä. Dokumenttielokuvan tekemisen myötä hän pääsi tarkkailemaan omia toimintatapojaan eri näkökulmasta ja tutkimaan myös tietynlaista elämäntapojen muutosta. Tulevaisuudessa luvassa on mahdollisesti uusia lokaatioita ja leffoja – laskutavoitteita unohtamatta. Kiinnostusta on nimenomaan elämäntavan tutkimiseen, ei pelkästään lautailun palvomiseen.

Lautailun tulevaisuus

Rovaniemellä lautailijat ovat kuluneen syksyn aikana murehtineet muuttuneita harrastusmahdollisuuksia puretun halfpipen myötä. Lumikourun purkaminen oli lähtölaukaus Ounasvaaran hiihtokeskusta koskevalle varsin vilkkaalle julkiselle keskustelulle. Halfpipea ei ole rakennettu enää pariin vuoteen, mutta sen purkaminen oli tietyllä tavalla piste i:n päälle. Autti toteaa, että kyse on ennen kaikkea luottamuksesta ja olosuhteiden ylläpidosta. Olosuhteet näyttäytyvät suurimpana ongelmana, sillä laskupaikkojen hyvään kuntoon ei voi luottaa. Auttin mukaan tärkeintä olisikin pystyä keskustelemaan asioista, sillä tilanne ei ole juurikaan muuttunut vuosien varrella.

”Resursseja tuntuu olevan, mutta suurin kysymys kuuluu onko kiinnostusta ja halua tehdä asioille jotain. Lajikulttuuri on muuttunut, mutta Ounasvaara ei ole pysynyt tässä muutoksessa oikein mukana. Ei Ounasvaaran tarvitse olla maailmanluokan keskus, sillä muualta löytyy kyllä kisamitat täyttäviä paippeja niitä tarvitseville. Pääasia olisi luoda Ounasvaarasta paikka, jossa voi nauttia tekemisestä. Hiihtäjien ja lautailijoiden pitäisi pitää yhtä tässä asiassa”, Autti avaa omaa näkemystään aiheesta.

Kun puhutaan yleisemmin lumilautailun harrastamisesta, näkee Autti koko lajin tulevaisuuden kannalta parhaaksi sen, että ihmiset menevät ensisijaisesti nauttimaan laskemisesta. Tämä pitää lajin elinvoimaisena. Tulevien olympialaisten jälkeen Suomeen voi tulla mahdollisesti pieni suvantovaihe lautailussa, jos kisoissa ei nouse esille ketään. Suomalaismenestyjien merkitystä kotimaiselle lautailukulttuurille ei voi missään tapauksessa väheksyä. Urheiluun kuuluvat kuitenkin olennaisena osana esikuvat – esimerkiksi Enni Rukajärven menestyminen on saanut tyttöjä innostumaan lajista.

Autti seuraa edelleen paljon kilpailuja ja on mukana erilaisissa työryhmissä sekä huippu-urheilun kehittämisessä. Lumilautailu on ollut olympialaji vuoden 1998 Naganon olympialaisista lähtien, ja edellisistä kolmista talviolympialaisista suomalaislautailijat ovat saalistaneet yhteensä kolme mitalia. Ensi vuoden helmikuussa olympiamitaleista kisataan Etelä-Korean Pyeongchangissa. Olympiakomitealla on odotuksena todennäköisesti yksi mitali ja toinen mitali para-kisoista.

”Jos suurempia yllätyksiä ei tule, niin Enni Rukajärvellä on suomalaisista parhaat menestymismahdollisuudet. Toivon itse jotain yllätystä. Suomen joukkueesta voisi nousta esiin joku nuori ja tuntematon tyyppi. Nyt olisi jollain nimettömämmällä laskijalla hyvät mahdollisuudet nousta esiin ja yllättää”, Autti ennakoi tulevia talviolympialaisia.

Menestymiset arvokisoissa ovat olleet Autille itselleen vain yksiä lautailu-uran huippuhetkiä monien huippuhetkien joukossa. Tärkeintä intohimoiselle lautailijalle on ollut päästä tekemään sitä mistä nauttii. Jos maastohiihtopuolella Matti Heikkinen puhuu ajamisen ilosta ja pöljistä päivistä, voitaisiin Antti Autin kohdalla käyttää samaisia termejä lautailun suhteen. Tällä hetkellä elämään kuuluu laskemista ilman kategorisointia ja kisapaineita – ei tätä miestä saada mukaan Pyeongchangiin. Olosuhteiden metsästys jatkuu ja uudet laskupaikat odottavat.

TekstiAleksi I. Pohjola
Kuvitus Elli Alasaari

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan (LYY) edustajistovaalit pidettiin marraskuun alkupuolella. Vaaleissa valittiin 20 edustajaa ja henkilökohtaiset varajäsenet kaksivuotiselle toimikaudelle, joka alkaa 1.12.2017. Tänä vuonna vaalit käytiin ensimmäisen kerran kokonaan sähköisesti.
Vaalien suurimpiin voittajiin kuuluvat ainejärjestölistat Artikla, YTK:n Superlista sekä Lastukas. Artikla onnistui uusimaan kaikki kuusi edustajistopaikkaansa jatkaen edustajiston suurimpana ryhmänä. YTK:n Superlista sai puolestaan nostettua paikkamääränsä kolmesta neljään ja Lastukas kahdesta kolmeen.
Edustajistovaalien suurimman tappion koki Punapippuri, joka menetti kolmesta edustajistopaikastaan kaksi. Nämä paikat menivät YTK:n Superlistalle ja Lastukkaalle, sillä TAO Ry ja vihertävät säilyttivät edustajistopaikkamääränsä suhteessa viime edustajistoon. Samoin teki Neliapila, joka voidaan nimenvaihdoksesta huolimatta laskea vuoden 2015-2017 edustajistossa toimineen Keskeiset –listan perilliseksi. Kokoomus ei ollut mukana tämän vuoden valitsijayhdistyksenä, mutta Oikeat peri Kokoomuksen yhden edustajistopaikan. Lisäksi mukana oli Epäkorrektit, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet saamaan ehdokasta läpi.

Äänestysprosentti nousussa

Tämän vuoden edustajistovaaleissa äänioikeutettuja oli 3726, joista 1146 äänesti. Kaksi äänistä oli tyhjää. Äänestysprosentiksi muodostui näin ollen 30,76%. Äänestysprosentti nousi selvästi edellisiin vaaleihin verrattuna, jolloin se oli 21,02%. Lähes 10 prosentin nousua äänestysaktiivisuudessa voidaan pitää merkittävänä asiana. Ehdokkaita puolestaan oli tänä vuonna kaksi enemmän kuin vuonna 2015. Ehdokasmäärässä lisäys ei ole merkittävä, mutta kertoo silti tasaisesta kiinnostuksesta edustajistopaikkoja kohtaan.
Samaan aikaan marraskuun 8. päivä äänestettiin myös kaikissa muissa Suomen ylioppilaskunnissa, pois lukien Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY), joka järjesti vaalit jo viime vuonna. Valtakunnalliseen äänestysprosenttiin on kuitenkin laskettu mukaan myös HYYn äänestysprosentti, jolloin kaikkien Suomen 14 ylioppilaskunnan yhteinen äänestysprosentti on 31,9%. Äänestysaktiivisuus on nousussa myös valtakunnallisesti, sillä vuonna 2015 se oli 29,41%. 2000-luvulla yli 30 prosentin äänestysaktiivisuuteen ei ole päästy kertaakaan ennen tätä. Ylioppilaskunnista korkein äänestysprosentti oli jälleen kerran Turun yliopiston ylioppilaskunnalla 41,98% äänestysaktiivisuudella.

Ainejärjestölistat jyräävät

Edustajistovaaleissa parhaiten menestyivät ainejärjestölistat, jotka pesivät poliittisesti sitoutuneet listat mennen tullen. 20 valtuustopaikasta 15 meni ainejärjestölistoille ja viisi poliittisesti sitoutuneille listoille. Kolme eniten saanutta ääniharavaa tulivat puolestaan kaikki vaalien voittajalistalta Artiklasta. He ovat Juulia Aholainen 48 äänellä, Harriet Lindfors 38 äänellä sekä Juha Kunnas 29 äänellä.
Valtakunnallisesti tämän vuoden vaaleissa oli tarjolla yhteensä 475 edustajistopaikkaa, joista poliittisesti sitoutumattomat listat saivat 360 paikkaa, eli noin 76% osuuden kaikista edustajistopaikoista. Voidaankin sanoa, että LYYn edustajistopaikkajakauma poliittisesti sitoutumattomien ja puoluepoliittisten listojen välillä noudatteli aika tarkasti valtakunnallista linjaa 75%/25% jakaumalla.

Toiveissa aktiivinen edustajisto

Uuden edustajiston toimikausi alkaa 1.12 puheenjohtajan valinnalla. Samalla edustajisto valitsee LYYn uuden hallituksen sekä vahvistaa vuoden 2018 toiminta- ja henkilöstösuunnitelman. Ensimmäinen vuosi onkin edustajistolle tärkeä, sillä edustajiston ja hallituksen vaihduttua yhtä aikaa on vuoropuhelulle ja aidolle yhteistyölle tilausta. Onkin tärkeää, että edustajisto sisäistää oman roolinsa sekä käyttää sille suotuja valtaoikeuksia aktiivisesti, mutta samalla vastuullisesti.
Aktiivinen ja motivoitunut edustajisto on koko yliopistoyhteisön etu, sekä voimavara ja selkänoja LYYn toiminnalle. Edustajistolta toivotaankin näin ollen aktiivista roolia ja hyvää yhteistyötä hallituksen ja muiden sidosryhmien kanssa.

TekstiAleksi I. Pohjola
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan (LYY) edustajisto hyväksyi kokouksessaan (6/2017) LYYlle opiskelijapoliittisen linjapaperin vuosille 2018-2020, joka korvaa vuosina 2014-2017 voimassa olleen toimeentulopoliittisen linjapaperin.

Siinä missä toimeentulopoliittinen linjapaperi käsitteli pelkästään opiskelijoiden tulopolitiikkaa, opiskelijapoliittinen linjapaperi pyrkii linjaamaan LYYn arvoja laajemmin.
”Toimeentulopoliittisessa linjapaperissa ei puhuttu esimerkiksi korkeakoulurakenteesta mitään. Haluttiin luoda selkeät linjat LYYn arvoihin, jotta niitä olisi helpompi ajaa ja toteuttaa. Ennen kaikkea kyseessä on työkalu LYYlle”, toteaa LYYn hallituksen puheenjohtaja ja myös opiskelijapoliittisen linjapaperityöryhmän puheenjohtajana toiminut Matias Kassala.

Linjapaperia on valmisteltu työryhmässä, jossa puheenjohtaja Kassalan lisäksi ovat olleet LYYn edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho, LYYn hallituksen jäsenet Asta Alatossava ja Iida Nevasalmi sekä jokaisesta edustajiston ryhmästä yksi jäsen.

Yhteistyöllä kohti tavoitteita

Opiskelijapoliittinen linjapaperi on jaettu neljään kategoriaan: opiskelijan elämä, fyysiset rakenteet, korkeakoulurakenteet sekä korkeakouluopinnot. Tämän lisäksi kansainvälisyys on läpileikkaavana teemana linjapaperissa. Lisäksi jokaisessa kategoriassa on erikseen lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet.
”Ylioppilaskunta ei pysty yksin toteuttamaan isoja asioita, vaan siihen tarvitaan vuoropuhelua ja yhteistyötä eri tahojen kanssa. Näitä tahoja ovat esimerkiksi yliopisto, DAS (Domus Arctica –säätiö), SYL (Suomen ylioppilaskuntien liitto ry), Rovaniemen kaupunki jne.”, muistuttaa Kassala.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene toiveiden mukaan. Politiikka on jatkuvaa arvokysymysten kanssa kamppailua, jossa esimerkiksi opiskelijoiden asema osana yhteiskuntaa vaihtelee vallitsevan arvomaailman mukaan. Siinä missä edunvalvonta saavuttaa tavoitteita, se myös hyvin usein kokee tappioita joihin se ei itse juuri pysty vaikuttamaan.
”Edunvalvonnassa pitää keskittyä kokonaisuuteen. Ei saa jäädä jumiin tappioihin, mutta ei myöskään voittoihin. Lähtökohtaisesti huono edunvalvonta on sellaista, että se ei reagoi. Mutta reagoimisella ei tarkoiteta myöskään päätöntä meuhkaamista, vaan siinä pyritään kehittämään toista osapuolta ymmärtämään tilannetta paremmin myös sieltä vastakkaisesta näkökulmasta”, huomauttaa Eteläaho.

”Haluttiin luoda selkeät linjat LYYn arvoihin, jotta niitä olisi helpompi ajaa ja toteuttaa. EnneN kaikkea kyseessä on työkalu Lyylle.”

Poukkoilevaa opiskelijapolitiikkaa

Suomen korkeakoulupolitiikka on ollut jo useamman hallituksen ajan epävakaata. Opintotukea on ajettu entistä enemmän lainapainotteisemmaksi ja indeksisidonnaisuus on lupauksista huolimatta pienen kokeiluvaiheen jälkeen taas jäissä. Valintakokeita uudistetaan, ylioppilastutkinnon painoarvoa nostetaan ja ensikertalaiskiintiöt on otettu käyttöön. Yliopistojen rahoitusmallit vaihtuvat tiuhaan ja nyt on lisäksi polkaistu käyntiin Opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakoulujen Visio 2030 –projekti, jossa on tarkoitus luoda uusia suuntaviivoja ja malli Suomen korkeakoulujärjestelmälle.

”On sääli, että opiskelijapolitiikka on niin poukkoilevaa. Tähän haasteeseen linjapaperi pyrkii kuitenkin vastaamaan ja antamaan eväät ylioppilaskunnalle nopeaan reagointiin. Halusimme luoda työryhmän kanssa sellaisen linjapaperin, joka ei mene liian tarkkoihin yksityiskohtiin. Useassa ylioppilaskunnassa on käynyt niin, että linjataan asiat liian tarkkaan, jolloin linjapaperi joko vanhenee nopeasti tai siitä tulee jopa este nopeaan reagointiin”, huomauttaa Eteläaho.
Nopeaan reagointiin onkin ollut tarve, sillä hallituksen korkeakoulusektoria koskevien hankkeiden valmistelua leimaa kiire. Tämä sama kiire tosin näkyy hallituksen päätöksenteossa laajemminkin. Aivan puhtain paperein ei selviä myöskään Rovaniemen kaupunki.

”Maakunnan ja kaupungin pitäisi huomata korkeakoulut paljon nykyistä paremmin ja tehdä yhteistyötä tehokkaammin. Esimerkiksi kaupungin viestinnässä korkeakoulut soisi näkyvän paljon enemmän. Meillä on maakunnassa iso voimavara ja paljon osaamista, jota tulisi hyödyntää nykyistä enemmän”, toteaa Kassala.

Keskustelua toivotaan

LYYn opiskelijapoliittinen linjapaperi on kaikkien luettavissa LYYn nettisivuilla. Paperi on tärkeä, sillä se käytännössä linjaa LYYn arvot ja tavoitteet. Uusi edustajisto voi toki ottaa linjapaperin uudestaan käsittelyyn niin halutessaan.

”Tutustukaa, lukekaa, kommentoikaa, lähettäkää palautetta, keskustelkaa. Keskustelu on aina erinomainen asia, joka kehittää edunvalvontasektorin toimintaa ja linjoja”, muistuttaa Kassala.

Entä mihin edunvalvontaa sitten ylioppilaskunnissa tarvitaan? Edustajistovaaleissa osa ehdokkaista kampanjoi muun muassa edunvalvontasektorin lakkauttamisen puolesta, koska se maksaa ylioppilaskunnalle rahaa.

”Edunvalvonta ei näy tuloina, mutta se näkyy esimerkiksi opiskelijoiden arjessa ja hyvinvoinnissa sekä muun muassa opintojen kehittämisessä”, kiteyttää Kassala edunvalvontasektorin tarpeellisuuden.

Teksti Janne Väätäjä
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Hyvät juhlavieraat,

Minua pyydettiin sanomaan pari sanaa aiheesta yhteisöllisyys. Te kaikki näytätte istuvan rauhassa, kuuntelevan asiani ja yritätte ymmärtää minua. Se kaikki kertoo mielestäni paljon hyvien käytöstapojen lisäksi tästä yhteisöstä.

Jotta voimme olla yhteisöllisiä, meidän on täytettävä neljä seuraavaa kriteeriä: Jäsenyys on tunne siitä, että kuulut yhteisöön. Vaikuttaminen on tunne mahdollisuudesta vaikuttaa yhteisön toimintaan. Integraatiolla puolestaan tarkoitetaan sitä, että yhteisöön kuuluminen tyydyttää jotakin minun tarpeistani ja jaettu emotionaalinen yhteys on puolestaan jaettua yhteistä historiaa, aikaa ja kokemuksia.

Miten tämä yhteisöllisyyden tunne on sitten muodostunut minulle tässä meidän yliopistoyhteisössä? Ensimmäisen kerran koin yhteisöllisyyttä yliopistossa heti ensimmäisenä päivänä. Menimme siihen isoon Fellman-saliin, jossa meidät toivotettiin tiedekunnan puolesta tervetulleiksi. Se oli ensimmäinen kontaktini yliopiston henkilökuntaan. Minulle tuli tunne, että kuulun nyt johonkin yhteisöön.

Jokainen yliopistoyhteisöön kuuluva edistää omalla vastuunkannollaan yhteisöllisyyden tunteen muodostumista.

Pian meidät jaettiin ryhmiin, jonka jälkeen tapasimme tuutorimme. Ja he puolestaan antoivat meille paljon mahdollisuuksia tutustua meitä ympäröiviin opiskelukavereihin esimerkiksi monien eri tapahtumien kautta. Sain tunteen integraatiosta eli siitä, että tämä yhteisö tyydyttää ainakin jotain minun tarpeistani.
Ensimmäisenä syksynä sain myös tunteen siitä, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa yliopistoyhteisömme toimintaan. Opettajat, ainejärjestöt ja ylioppilaskunta keräsivät opiskelijapalautteita, olivat aina silloin tällöin esillä yliopiston käytävillä ja pyysivät vinkkejä toimintansa järjestämiseen.
Ensimmäisen vuoden loppupuolella, kun kesä lähestyi, huomasin, kuinka paljon olin ollut päivittäin opiskelukavereideni kanssa ja mitä kaikkea olinkaan heidän kanssaan kokenut. Ja nyt suurin osa heistä lähti viettämään kesää kotipaikkakunnalleen kuten minäkin. Odotettu kesä muuttuikin osittain syksyn odotteluksi. Viimeistään silloin sain tunteen myös jaetusta emotionaalisesta yhteydestä.

Tunne on subjektiivinen kokemus eli se on meillä jokaisella henkilökohtainen.

Se, miten yhteisöllisyyden tunne tulee esille, on nähtävissä esimerkiksi lasten toiminnassa. Lapset nimittäin vahvistavat keskinäisiä sosiaalisia siteitään me-puheella. Tismalleen vastaavaa näkee esimerkiksi sitseillä aikuisten toiminnassa kun meidän pöydästä alkaa kuulumaan hirveä mylvintä ja rummutus.

Meillä kaikilla on jokin side ja syy siihen, miksi me olemme täällä tänään. Osa on täällä edustamassa omaa ylioppilaskuntaa, osa yliopistoa ja osa aine- tai jotain muuta järjestöä. Jokunen rohkea on edustamassa ainoastaan itseään. Näin ollen voin todeta, että täällä istuu monien eri yhteisöjen jäseniä.

Yliopisto, ylioppilaskunta, ainejärjestöt ja opiskelijat yhdessä muodostavat yliopistoyhteisön ja he omalla työllään antavat meille mahdollisuuden yhteisöllisyyden tunteeseen. Jokainen yliopistoyhteisöön kuuluva edistää omalla vastuunkannollaan yhteisöllisyyden tunteen muodostumista.

Yhteisöllisyys ei siis ole sitä, että tulet opiskelemaan yliopistoon tai ammattikorkeakouluun.

Yhteisöllisyys ei ole sitä, että liityt esimerkiksi ylioppilas- tai opiskelijakuntaan, ainejärjestöön tai opiskelijayhdistykseen.

Yhteisöllisyys ei ole sitä, että me kaikki olemme saapuneet tähän samaan tilaan.

Yhteisöllisyys on lyhyesti sanottuna tunne yhteisöön kuulumisesta, mutta myös vastuunkantoa.

Se on vastuunkantoa siitä, että me annamme toisillemme mahdollisuuden yhteisöön kuulumisen tunteeseen ja mahdollisuuden vaikuttaa yhteisömme toimintaan. Se on omien mielihalujemme ja tarpeidemme jakamista tässä yhteisössä ja työntekoa sen eteen, että nämä tarpeet tulisivat toteutetuksi. Se on panostusta yhteisöön – yhteisöön – jossa jaamme yhteiset kokemuksemme ja annamme aikaa toisillemme.

Kun me kaikki kannamme nämä vastuut, niin täytämme aikaisemmin mainitut neljä kriteeriä, jotka yhteisöllisyyden tunteen saaminen edellyttää.
Kannetaan jokainen meistä ylpeänä tämä vastuu ja ollaan me tänään se yhteisöllinen yhteisö, jollainen me kaikki omilla tahoillamme halutaan luoda. Ei jätetä ketään yksin ja muistetaan, että me itse määrittelemme yhteisöjemme rajat.

Olen ylpeä, että saan kuulua tähän yhteisöön. Suurin kiitos siitä kuuluu teille kaikille.

Puhe on pidetty LYYn vuosijuhlilla.

Teksti Iida Vesterinen
Kuvitus Elli Alasaari

Yliopisto-opintoja sanotaan usein liian teoriapainoitteisiksi. Oma pääaineeni, valtio-oppi, on kenties yksi teoriapainoitteisimmista. Opintoihin voi kuitenkin omalla aktiivisuudellaan tuoda työelämärelevantteja käytännön sisältöjä. Lapin yliopistossa järjestetään muun muassa yrittäjyysopintojen sivuainekokonaisuus, useilla aloilla on mahdollisuus harjoitteluun ja ainejärjestötoiminnan kautta pääsee toteuttamaan monenlaisia asioita, joista on myöhemmin hyötyä työelämässä.

Olen kokeillut opintojeni aikana monenlaista järjestötoimintaa niin ainejärjestöni, harrastejärjestön kuin ylioppilaskunnankin piirissä. Toimiessani Lapin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksessa viime vuonna kehitin työelämätaitojani monipuolisesti ja löysin uuden mielenkiinnon kohteen: viestinnän. Hallitusvuoteni lopuksi huomasin, että Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL hakee viestinnän harjoittelijaa vuodelle 2017. Hain paikkaa, ja sain sen. Uskon, että järjestökokemuksestani oli hyötyä paikkaa hakiessani. Olen viettänyt nyt syksyllä kolme kuukautta mitä mielenkiintoisimmassa ja opettavaisimmassa paikassa!

Kun katson syksyä taaksepäin ja pohdin mitä kaikkea olen päässyt tekemään, tehtävien kirjo on monipuolinen.

Suomen ylioppilaskuntien liitto on meidän kaikkien yliopisto-opiskelijoiden edunvalvoja valtakunnallisella tasolla. SYL:n jäseniä ovat ylioppilaskunnat, ja ylioppilaskuntien jäseniä olemme me, kaikki yliopisto-opiskelijat. Kuluneen syksyn aikana SYL on ottanut kantaa muun muassa korkeakouluvisioon ja nostanut esiin asumistukeen liittyvää osa-asunnon normiasiaa, kenties olet törmännyt näihin mediassa.

Kirjoitan tätä tekstiä toiseksi viimeisellä harjoitteluviikollani ja pohdin mihin aika on kadonnut. Vastahan oli syyskuu! Kun katson syksyä taaksepäin ja pohdin mitä kaikkea olen päässyt tekemään, tehtävien kirjo on monipuolinen. Työ on ollut sisällöiltään sopivasti haastavaa ja vaihtelevaa. Työparinani viestinnällisissä asioissa on ollut pääasiassa viestintäasiantuntija Liisa ja hallituksen jäsen Tarik. Olen päässyt tekemään aivan samoja asioita kuin he; olen päivittänyt nettisivuja ja someseurantaamme, suunnitellut viestintäkampanjaa, tehnyt kuvia ja infograaffeja, tehnyt uutiskirjettämme, osallistunut liittokokoukseen ja syysseminaariin, kääntänyt saatetekstejä ruotsiksi ja englanniksi sekä editoinut videoita. Ja kyllä, taisin keittää kerran tai kaksi kahviakin.

Kun pohdin mitä kaikkea olen oppinut voin helposti todeta, että valtavasti. Suuri kiitos oppimisestani kuuluu työnantajalleni, joka on kysynyt usein, ”mitä sä haluaisit vielä oppia?”. Olen nähnyt, millaista viestinnän alalla työskentely oikeasti on. Olen löytänyt uuden lempparihomman, videoiden editoinnin. Olen päässyt haastamaan itseäni uusissa asioissa, viemään osaamiseni äärirajoille, olen päässyt tekemään asioita, joita en osannut kuvitellakaan harjoittelun aluksi. Olen oppinut, että on helpompaa, jos osaat ruotsia ja käyttää Exceliä, mutta että myös tekemällä oppii.

Tämä harjoittelu toi kaivattua käytännönläheisyyttä osaksi tutkintoani, mutta ennen kaikkea se kehitti minua työntekijänä. Mielestäni se onkin harjoittelun ensisijainen tehtävä, kehittää harjoittelijan osaamista. Pohditko siis harjoittelua? Suosittelen harjoittelua lämpimästi kaikille. Olkaa rohkeita ja hakekaa paikkoja, joissa pääsette oppimaan ja haastamaan itseänne, paikkoja, joissa tehtävänkuvaan kuuluu muutakin kuin kahvinkeittoa. Kahvin keittämisen ehtii kyllä oppia myöhemminkin, jos sitä ei vielä hallitse.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Aino Soininen

Elokuussa 1992 satoi vettä. Minulla oli vihreä sadetakki ja vaalea tukka. En osannut lukea, saati laskea. Se ei haitannut. Olin vasta aloittamassa koulutien, tien, jolla minulle opetettaisiin tarvittavat perustaidot yhteiskunnassa selviytymiseen.

En muista milloin opin lukemaan ja miten se tapahtui, mutta luokalle en koskaan jäänyt. Luultavasti se tapahtui pikkuhiljaa aapista tankaten, kuten niin monella muullakin luokkatoverillani. Kertotaulut opeteltiin ulkoa, kaunokirjoituksen koukerot taiteiltiin viivojen väliin ja kieltenopiskelussa painotettiin kielioppia puhumisen kustannuksella. Olin lähtötasoltani täysin keskinkertainen – en kärsinyt suurista oppimisvaikeuksista, mutta en myöskään loistanut oikein missään asiassa. Olin mediaanissa – niin kyvyiltäni kuin myös näkyviltä tuloksiltani. Ja tämän saman tason säilytin oikeastaan läpi koko peruskoulun.

Peruskoulun jälkeen suuntasin lukioon. Sellaiseen tavalliseen lukioon, jonne pääsin muistaakseni 7,9 keskiarvollani. En ollut lukiossa poliittisesti tai yhteiskunnallisesti aktiivinen. Minulla ei ollut omaa tyyliäni, musiikkimakuni oli tavanomainen ja luin kevyitä dekkareita. Marxin, progemusiikin ja Tolstoin jätin niille, jotka olivat jo oman suuntansa löytäneet. Opiskelin muiden mukana, joskin pitkän matematiikan vaihdoin aika nopeasti lyhyempään. Insinööriä minusta ei siis tulisi. Aika nopeasti huomasin myös, ettei minulla ollut tarvittavaa pitkäjänteisyyttä kieltenopiskeluun. Sanat ja kielioppi jäivät päähän – noh, keskinkertaisesti. Jotain suuntaviivoja olin siis jo elämälleni saanut, joskin ne olivat lähinnä poissulkevia. Mitään ajatusta omista kyvyistä, haluista tai toiveista minulla ei juuri ollut.

Kun kirjoitin lukiosta ylioppilaaksi, oli arvosanani jälleen keskinkertaisia. Tavallaan minua kiinnosti kaikki, ja tavallaan ei mikään. Olin täysin epäkypsä raakile, jolle maailma oli avoinna, mutta suunta epäselvä ja suunnanhakija hyvin epävarma. Osalle ikäluokkaani kuuluvista oli jossain vaiheessa muodostunut kuva, mitä he haluavat tehdä tai ainakin missä heillä voisi olla lahjoja. He tiesivät, mitä kohti heidän kannattaa lähteä matkaa jatkamaan tai mitä unelmia he lähtisivät tavoittelemaan. He hakeutuivat opiskelemaan kuka yliopistoon, kuka jonnekin muualle. Ja sitten olin minä, ja luultavasti lukematon joukko muita ikätovereitani, jotka seisoivat alkukesän auringossa kirkkaan valkea lakki otsalla tuntematta oikein itseään saati maailmaa, jonne meidän nyt olisi suunnattava.

Pidin välivuoden. Pidin toisen. Sitten kolmannen ja muistaakseni myös neljännen. Kävin erinäisissä töissä, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Olin hakenut muutamaan koulupaikkaan, mutta koska ajatukseni eivät olleet kirkkaat, en löytänyt oikeanlaista motivaatiota lukea pääsykokeisiin. Reputin kaikista. En minä ollut vielä valmis.

Lopulta kun elämänkokemusta kertyi tarpeeksi, nuoruuden tunnekuohut tasoittuivat ja perspektiiviä yhteiskunnasta ja sen toiminnasta kertyi, löysin ehkä jotain minua kiinnostavaa. Hain opiskelemaan, pääsin sisään ja pystyin kehittämään itseäni niissä taidoissa, jotka minua kiinnostivat. Mutta siihen kului oma aikansa. Kypsyin verrattain hitaasti, mutta kypsyin. Jos oletetaan myös kypsymiseni noudatelleen mediaania, meitä oli paljon muitakin saman polun kulkeneita. Minua ei liiemmin painostanut yhteiskunta, ei lähipiiri eivätkä edes omat ajatukseni. Luotin siihen, että jossain vaiheessa minäkin ehkä löydän tapani ja tyylini olla osa tätä yhteiskuntaa ja yhteiskunta luotti siihen, että mielekäs ja yksilön ominaisuuksiin sopiva työ on korkean koulutuksen maissa arvo itsessään, joka nostaa työn tehokkuutta ja laatua, mutta on myös selkeä hyvinvointitekijä ihmisten kokiessa oman työnsä tärkeäksi ja merkitykselliseksi – tai ainakin jollain tapaa nautinnolliseksi.

Yksilöstä tulee numero – Aleksi 7,9 - joka määrittää sen, mikä tehtävä tai rooli yhteiskunnassa tälle numerolle annetaan.

Nyt kaikki on toisin. Suomi menee kiihtyvällä vauhdilla kohti kilpailuyhteiskuntaa, jossa oma paikkansa tulee löytää jo varhain ja jossa kilpailuvalttina on kuuluminen entistä nuorempana oman ikäluokkansa huippuihin. Ylioppilastutkintoa uudistetaan, ensikertalaiskiintiöt on otettu käyttöön ja pääsykokeista ollaan ainakin osittain luopumassa. Minun aikanani valmennuskurssit yliopistojen pääsykokeisiin tekivät vasta hiljalleen tuloaan. Nyt kalliit, useita tuhansia euroja maksavat kurssit ovat lähes välttämättömyys tietyille koulutusaloille pääsyyn. Pian valmennuskursseja tarjotaan jo peruskouluissa, koska keskivertolukioissa opiskelu ei enää riitä.

Kilpailu kiristyy, siitä tulee entistä raadollisempaa ja se alkaa entistä varhaisemmin. Se lisää yhteiskunnallista epätasa-arvoa, kun Suomen niin kovasti peräänkuuluttama ilmainen peruskoulu ei todellisuudessa enää takaakaan kaikille samoja lähtökohtia. Se tietää ongelmia meille kaikille keskivertoihmisille, jotka kypsyvät omaan tahtiinsa. Ja ongelmat mediaanissa tietävät ongelmia yhteiskunnassa. Henkinen pahoinvointi lisääntyy. Syrjäytyminen lisääntyy. Epätoivo lisääntyy. Ihmisten todellinen potentiaali hukataan sulkemalla yksilöltä vaihtoehdot liian varhain. Yksilöstä tulee näin ollen numero – Aleksi 7,9 - jota ei voi enää myöhemmin kypsyessä korottaa ja joka määrittää sen, mikä tehtävä tai rooli yhteiskunnassa tälle numerolle annetaan.

Olisiko meidän jo vihdoin aika ymmärtää, ettei henkisesti pahoinvoiva ja paineiden musertama koulutusputkesta ulos tuleva ihminen ole yhtään sen tuottavampi kuin välivuoden pitävä ja omaan tahtiin kypsyvä ihminen, joka saa ja pystyy tekemään itselleen mielekkäitä valintoja. Olisiko meidän yhteiskunnallisesti vielä vähän kypsyttävä, sillä minusta tuntuu, että arvomme ja ihanteemme ovat melko raakoja – sanan useammassa merkityksessä.

Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Viime talvena Lapin yliopiston sähköpostiin graafisten suunnittelijoiden postituslistalle ilmestyi viesti avoimesta harjoittelijan paikasta UNOPSin Myanmarin toimistoon. Olin tuolloin aloittanut ensimmäisen maisterivuoteni ja podin vaihdosta paluun ja lähestyvän työelämän aiheuttamaa juurettomuutta. Rovaniemen kuviot eivät olleet vuoden poissaolon jälkeen entisellään, mutta opiskelijaelämän loppuminen ajatuksena ahdisti. Päätin siis täyttää hakulomakkeen ajatuksella, etten menettäisi prosessissa mitään ja saisin ainakin harjoitusta kansainvälisestä työhaastattelusta, jos siis edes siihen asti pääsisin.

Hakulomakkeen lähettämisestä seurasi lähes kahden kuukauden monivaiheinen hakuprosessi, johon sisältyi lomakkeiden ja CV:n lähettämisen lisäksi graafisen suunnittelun taitoja testaavat ennakkotehtävät, joiden suorittamiseen sain aikaa kolme päivää.

Kun olin päässyt tehtävien jälkeisestä karsinnasta läpi luvassa oli puhelinhaastattelu. Uskoakseni tämä haastattelu oli surkein ikinä antamani haastattelu, tai siltä se aikakin tuntui. Olin onnistunut psyykkaamaan itseni ennen haastattelua hermostuksiin ja puolta tuntia odotettua aikaisemmin alkanut haastattelu ei helpottanut asiaa. Kysymysten alkaessa tuntui kuin vuoden Skotlannissa hioutunut englantini olisi vajonnut tönköinpään rallikuskiaksenttiin. Huomasin hokevani sanaa “Community” kiusaannuttavan usein ja näin sieluni silmin, kuinka puhelimen toisessa päässä olevat haastattelijat pyörittelivät silmiään ja pudistelivat turhautuneena päätään. Tuskastuttavan pitkältä tuntuneen keskustelun päättyä, muistan pyöräilleeni suutuksissa yliopistolle ja julistaneeni Petronellan pöydässä, että Myanmarin matka on peruttu.

Joskus käy niinkin, että itsensä mielestä huonosti mennyt haastattelu voi tuottaa hyviä tuloksia. Useiden viikkojen jälkeen sain viestin, että olen menestyksekkäiden hakijakandidaattien joukossa ja muutaman päivän päästä tästä sain lopullisen tiedon, että minut on hyväksytty harjoittelijaksi. Siinä sitä oltiin. Puoliksi tosissaan lähetetty hakemus johti siihen, että joutuisin muutaman kuukauden päästä muuttamaan toiselle puolelle maailmaa.

Lopulta elokuun alussa, pitkäaikaisen viisumin saamiseksi käydyn taistelun ja 24 matkustustunnin jälkeen, saavuin viimein Yangoniin, Myanmarin suurimpaan kaupunkiin. Pääsin heti etävuokrattuun asuntooni, joka tosin muutamassa päivässä pakotti minut tutustumaan paikalliseen asunnonvälitykseen. Alkuperäisen asuntoni tiskialtaan alla muhivat hyttyset sisälsivät dengue-kuumeriskin sekä asuntoon lastulevystä kyhätyt ”seinät” äänieristivät minut ja kämppikseni toisistamme suunnilleen yhtä hyvin kuin A4 paperiarkki.

Pikkuhiljaa eksoottinen elämäkin normalisoituu. Olen kahden ensimmäisen kuukauden aikana ehtinyt sopeutua poliittisesti epävakaan ja kehittyvän maan suurkaupunkielämään. Tosin 20 katukoiran tappelun kohdatessa joudun vielä kääntymään ympäri, mutta monsuunisateesta lainehtivalla kadulla uivat rotat ohitan olankohauksella. Huomasin jopa, että hitaasti mateleva ruuhka on huomattavasti rauhoittavampi näky kuin tyhjillään oleva tie. Ruuhkassa on helppo kävelijän pujotella autojen väleissä, mutta tyhjällä tiellä humalainen taksikuski voi syöksyä jalankulkijan päälle koska tahansa! Saa nähdä tuoko alkava viileä kausi lisäeloa tähän jo valmiiksi vilkkaaseen ympäristöön. Onneksi uusi asuntoni tarjoaa viileän ja hiljaisen suojan –onhan huoneessani ihka oikeat seinät!

Kirjoittaja suorittaa graafisen suunnittelun työharjoittelua YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).

Lapin ylioppilaslehti seuraa työharjoittelua koko vuoden.

Teksti ja kuvat Aleksi I. Pohjola

”Onko siellä langan päässä ketään? Mä olen niin yksin täällä” laulaa rovaniemeläinen punkrock -yhtye Puhelinseksi, jolla on ikävä kaikkea, kuten bändin ensimmäinen, 7 biisiä sisältävä samanniminen levykin julistaa.

Puhelinseksi edustaa punkin melodisemman tyylin uutta tulemista. Valtavirtaan ja radioiden soittolistoille punkrock on viime vuosina noussut muun muassa Pertti Kurikan Nimipäivien ja Teemu Bergmanin luotsaaman Pää Kii –yhtyeen voimin. Undergroundissa etenkin hc-punk on ollut Suomessa jo pitkään suosittua.

”Kyllä me melodia edellä mennään, joten varmaan se melodinen punk on sitten se oikea termi. Me ei osata olla tarpeeksi rajuja, joten tämä lähestymistapa tuntuu luonnollisimmalta tähän genreen sovitettuna”, miettii yhtyeen kitaristi Otto Mikkola.

Musiikillisesti Puhelinseksi nojaa siis melodian ja lyriikoiden voimaan, jota ryyditetään asiaan kuuluvan suoraviivaisella soitolla. Kappaleiden aiheet kertovat kaipauksesta, ikävästä, sydänsuruista ja muista elämän vähemmän mukavista aiheista, jotka kuitenkin kiinteästi tähän elämään kuuluvat.

”Ei ne biisit kuitenkaan semmoista rypemistä ole. Todetaan asioita mitä tapahtuu ja ne tapahtumat kuuluvat siihen elämään semmoisena kuin ne ovat”, analysoi yhtyeen basisti Atte Viljamaa.

”Joo onhan ne raskaita aiheita, mutta ei niitä kuitenkaan niin kovin ryppyotsaisesti käsitellä. Varmaan se on osittain myös sellaista asioiden läpi käymistä”, miettii Mikkola.

Puhelinseksi on tiiviisti kaveriporukan ympärille muodostunut yhtye. Basisti Viljamaan ja kitaristi Mikkolan lisäksi bändiin kuuluu laulaja Noora Määttä sekä rumpali Antti Keskipoikela. Kappaleet syntyvät yhteistyönä treenikämpillä, joskin sanoituksista vastaavat pääasiassa Mikkola ja Määttä.

”Meillä kaikilla on yhteneväinen tyylitaju musiikin suhteen. Kaikilta tulee biiseihin se oma panoksensa niistä jokaisen omista tulokulmista ja tekeminen on hyvinkin kollektiivista”, toteaa Mikkola.

Vaikutteita bändi saa hiukan yllättävistäkin suunnista; joku kuulee yhtyeessä kaikuja Göstä Sundqvistin legendaarisesta Leevi and the Leavingsistä, joku toinen Suomi-iskelmästä. Mikkola ja Keskipoikela vaikuttavat myös rovaniemeläisessä Autiomaa-yhtyeessä, jossa Suomi-iskelmä kuuluu vieläkin selvemmin.

”Ei me tiedetä mistä se (iskelmä) sinne Autiomaahankaan tulee”, naurahtaa Keskipoikela.

Suosio yllättänyt

Puhelinseksi on varsin tuore yhtye. Alkunsa bändi sai vuonna 2015 ja seuraavana vuonna ilmestyi jo yllä mainittu seitsemän biisin kasetti: Meillä on ikävä kaikkea. Nuoresta iästään huolimatta bändi on ehtinyt keräämään mainetta musiikkipiireissä ja keikkalavoilla. Otettiinpa yhtyeen kasetista myös painos aina Jenkkimarkkinoille asti, kun philadelphialainen levy-yhtiö Endless Daze Records oli törmännyt yhtyeen kappaleisiin internetissä ja vakuuttunut suomenkielisestä punkrockista.

”Meillä on nyt kesällä ja syksyllä ollut ihan mukavasti keikkoja. Käytiin kesällä Hässäkkäpäivillä Oulussa, Puntala-rock festeillä Lempäälässä ja Lappeenrannassa LPRHC Fest –tapahtumassa. Sen lisäksi ollaan soitettu klubikeikkoja ympäri Suomea”, kertaa Mikkola.

Varsinkin kesällä kierretyt festarit toivat yhtyeen solistille Noora Määtälle tärkeää esiintymiskokemusta isommilta lavoilta ja monisatapäisestä yleisöstä.

”Vasta kesän jälkeen huomasin, että kun meni niin paljon mukavuusalueen ulkopuolelle tuolla festareilla, niin on nyt syksyllä sitten jo pystynyt nauttimaan esiintymisestä melkein 100 prosenttisesti”, kertoo Määttä.

Puhelinseksin sanoitukset ja biisien aiheet kumpuavat punkille tyypilliseen tapaan henkilökohtaisista asioista ja tunteista. Siksi niiden esittäminen vaatiikin rohkeutta.

”Varsinkin omien sanoituksien esittäminen yleisön edessä on ollut jännittävä kanava ilmaista itseään, mutta samalla se on myös tavallaan tutumpaa ja turvallisempaa”, pohtii Määttä.

”Niin kyllä omien sanojen kanssa on lavalla paljon paljaampana ja alastomana. Toisten tekstien taakse voi aina piiloutua johonkin rooliin”, vahvistaa itsekin Autiomaassa laulava Mikkola.

Tällä hetkellä yhtyeellä on niin paljon kysyntää, että osasta keikoista pitää jo kieltäytyä aikataulullisista syistä.

”Kyllä tämä aika optimaalinen tilanne on; niin paljon kuin itse ehtii ja pystyy voi tehdä sitä hommaa mistä tykkää. Bändi täyttää vasta kohta kaksi vuotta ja nyt jo ollaan saavutettu paljon enemmän kuin oltiin ikinä edes ajateltu”, miettii Mikkola.

Uusi levy tulossa

Kesän ja syksyn tiiviin keikkatahdin hellittäessä bändi on julkaisemassa ensi vuoden puolella uuden, kuusi biisiä sisältävän ep:n. Uusi levy on bändin mukaan edellistä levyä kevyempi, rockimpi versio Puhelinseksistä. Genrejä bändi ei kuitenkaan mieti, eikä oikeastaan sitäkään, mitä mieltä heistä ollaan. Muut saavat määritellä genret, jos haluavat.

”Semmoista musarunkkailuahan nuo genret ovat”, kuittaa Mikkola.

”Ei me mietitty tuota edellistäkään levyä tehdessä mitä ihmiset odottaa tai mistä ne tykkää”, vahvistaa Viljamaa.

Ja kuten yleensäkin taiteessa, paras lopputulos syntyy, kun se tehdään lähtökohtaisesti itselleen omista tarpeista ja mieltymyksistä.

”Se on tämän koko jutun pointti; yhdessä tekeminen ja se, että me tehdään tätä itsellemme tässä porukassa. Se merkitsee ainakin minulle eniten ja se on myös se syy, miksi haluaa jatkaa musiikin tekemistä ja olla aktiivinen sen saralla”, toteaa Mikkola.

Entä mikä on Puhelinseksin tulevaisuus? Mihin suuntaan bändi tulevaisuudessa musiikillisesti menee? Sitä ei tiedä vielä edes bändin jäsenet.

”Biisit tulee yleensä niin hektisessä ja intensiivisessä ajassa, että sen huomaa vasta ehkä myöhemmin, että tässähän on tämmöinen kantava teema. Ne tulevat siinä mielentilassa, mikä milläkin hetkellä on. Saa nähdä, mikä se seuraava mielentila sitten mahtaa olla”, päättää Mikkola.