Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Aino Soininen

Lapin yliopisto on ajamassa alas Green Office -ympäristöjärjestelmän käytännön toteutusta leikkaamalla henkilö- ja toimintaresursseja talouden tervehdyttämiseen vedoten. Onko arktisena yliopistona profiloituneen yliopiston yhteiskunnallinen vastuu riittävä, vai pitäisikö yliopiston toimia alueellisena veturina ja esimerkkinä ympäristöasioissa ajassa, jossa huoli ympäristöstä on enemmän agendalla kuin koskaan? Asia herättää voimakkaita mielipiteitä yliopistoyhteisön sisällä.

Lapin yliopisto allekirjoitti yhteistyösopimuksen WWF:n kanssa 30.3.2016 koskien Green Office -ympäristöjärjestelmän luomista. Green Office –projektin tarkoitus oli luoda Lapin yliopistoon Green Office -ympäristömerkin edellyttämät käytänteet ja toimet, joiden kautta yliopistolla on oikeus käyttää esimerkiksi viestinnässään WWF:n myöntämää Green Office -ympäristömerkkiä.

Projektiin kuului ympäristöperiaatteiden luominen, konkreettisten tavoitteiden asettaminen, toimenpiteiden ja vastuiden määrittely osana ympäristöohjelman luomista sekä käytännön toteutus, johon kuuluu muun muassa tiedottaminen, kouluttaminen ja tapahtumien järjestäminen. Tätä työtä koordinoimaan ostettiin Ramboll Finland Oy:stä konsulttipalveluita sekä perustettiin Lapin yliopiston oma Green Office -tiimi.

Keväällä 2017 tehdyssä ensimmäisessä auditoinnissa Lapin yliopistolle myönnettiin Green Office -sertifikaatin käyttöoikeus. Käyttöoikeus koskee Lapin yliopiston pääkampusta. Green Office -sertifikaatissa auditointi tehdään kolmen vuoden välein.

Talouden tervehdyttämisohjelma

Green Office -sertifikaatti ei ole ilmainen. Sertifikaatin hinta vaihtelee organisaation koon mukaan. Lapin yliopistolle sertifikaatti maksaa 5 800 euroa vuodessa. Koko Green Office -projektin budjetti on ollut noin 20 000-30 000 euroa vuodessa. Tähän sisältyy esimerkiksi henkilöresurssit ja konsulttipalvelut sekä mahdolliset hankinnat.

”Green Officen toimintaa jatketaan vuonna 2019 maksamalla lisenssi sekä toteuttamalla ohjelmaan kuuluva kolmen vuoden välein tehtävä auditointi, joka on tulossa nyt vuoden 2019 aikana. Kuluja karsitaan esimerkiksi konsultoinnista. Työ jatkuu siis oman henkilöstön voimin osana toimintaa”, toteaa Lapin yliopiston talousjohtaja Matti Honkala.

Lapin yliopiston hallitus hyväksyi 2.10.2018 yliopiston talouden tervehdyttämisohjelman vuosille 2019–2022. Yliopiston perusrahoitus on vähentynyt merkittävästi viime vuosina ja vuoden 2017 tulos oli 240 000 euroa alijäämäinen.

”Ei voida lähteä siitä, että elettäisiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Neljän vuoden aikana yliopiston perusrahoituksesta on leikattu 4.2 miljoonaa euroa. Ei ole osa-aluetta, jota ei tarkasteltaisi osana tervehdyttämisohjelmaa”, jatkaa Honkala.

”Ei voida lähteä siitä, että elettäisiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Neljän vuoden aikana yliopiston perusrahoituksesta on leikattu 4.2 miljoonaa euroa. Ei ole osa-aluetta, jota ei tarkasteltaisi osana tervehdyttämis-ohjelmaa.”
–Matti Honkala, talousjohtaja

Auditoinnin merkitys

Green Office on vain yksi ympäristöohjelma muiden joukossa. On lukemattomia muitakin esimerkiksi yliopistojen, tutkimuslaitosten ja muiden toimijoiden tarjoamia instrumentteja ja ympäristöohjelmia. Lopulta kyse ei olekaan siitä, että Green Office olisi ainoa toimiva järjestelmä tai Lapin yliopistolla pitäisi olla juuri se.

Kyse on uskottavista teoista ja toiminnan läpinäkyvyydestä.

”Green Office on tarjonnut valmiin paketin ja on ollut siksi praktinen valinta ympäristöohjelmaksi. Aina voidaan asettaa yleneviä tavoitteita, mutta näiden tavoitteiden todentaminen on astetta enemmän”, toteaa sosiologian professori Jarno Valkonen.

Auditointi onkin yksi Green Office -toiminnan keskeinen ajatus. Ohjelmalla pyritään organisaation jatkuvaan kehittymiseen ympäristöasioissa ja kolmen vuoden välein tehtävät auditoinnit ovat selkeä indikaattori toiminnan onnistumisesta. Auditoinnin edetessä myös tavoitteiden asettelut kiristyvät portaittain.

Tätä samaa painotti myös Lapin yliopiston tietohallintojohtaja Manu Pajuluoma Ulapalla viestintäkanavan haastattelussa tekstissä Vihreää valoa vuonna 2015.

”Green Office on hyvä, olemassa oleva järjestelmä, eli ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan. Tavoitteena ei ole sitoutua itse sertifikaattiin, vaan kyse on oman toiminnan kehittämisestä ja kun homma aloitetaan, niin tehdään se myös kunnolla”, toteaa Pajuluoma maaliskuussa vuonna 2015, vuosi ennen varsinaisen Green Office -toiminnan aloittamista.

Tehtiinkö asiat sitten kunnolla? Lopullinen vastaus saadaan tämän vuoden aikana tehtävässä auditoinnissa, jonka avulla voidaan arvioida ympäristöohjelman käytännön toteuttamista ja siihen sitoutumista aina organisaation johdosta käyttäjätasolle asti. Ympäristöohjelmaan tehtävät leikkaukset kielivät kuitenkin siitä, ettei ohjelman sitoutumiseen ole enää johdon tukea.

”Ympäristövastuut ja -velvollisuudet ovat totta kai tärkeitä. Näkemykset eroavat toimintatavoissa”, toteaa Honkala.

Selvästikään Green Officeen ei ole siis oltu tyytyväisiä – tai siihen sitoutuminen on jäänyt resurssiniukkuudesta tai muusta syystä johtuen vähäiseksi ja sitä kautta saavutetut tulokset laihoiksi.

Professori Valkonen on kuitenkin eri mieltä ohjelman toimivuudesta ja yliopiston ympäristövastuullisuudesta ylipäätänsä.

”Green Officen avulla olemme saaneet lyhyessä ajassa asioita eteenpäin. Meillä on yliopistossa useita yhteiskuntaa kehittäviä elimiä, mutta ympäristövastuullisuus on ollut kovin vähäistä. Se on jäänyt vähän lapsen kenkiin. Kaiken kaikkiaan kaksi vuotta on kuitenkin liian vähän tekojen arvioimiseen.”

”Green Officen avulla olemme saaneet lyhyessä ajassa asioita eteenpäin. Meillä on yliopistossa useita yhteiskuntaa kehittäviä elimiä, mutta ympäristövastuullisuus on ollut kovin vähäistä. Se on jäänyt vähän lapsen kenkiin.”
–Jarno Valkonen,
sosiologian professori

Arktisen yliopiston ympäristövastuu

Lapin yliopisto on yksi alueensa suurimmista organisaatioista, joka kuormittaa ympäristöä omalla toiminnallaan. Se on myös kiistatta alueensa tieteellinen äänitorvi. Siksi sen ympäristövastuunkin pitäisi olla alueen korkeinta varsinkin, kun se profiloituu arktiseksi yliopistoksi eli toimijaksi alueella, johon ilmastonmuutos ja ihmisen toiminta vaikuttaa huomattavan paljon.

”Kaikki tämän hetken merkittävimmät ympäristöasiat, kuten vaikkapa ilmastonmuutos tai lajien joukkotuhot, ovat tieteen tunnistamia ja tunnustamia asioita. Yliopiston pitäisi edistää asioita; se on korkein opetus- ja asiantuntijaorganisaatio yhteiskunnassa. Sen pitäisi muuttaa maailmaa”, toteaa Valkonen.

Tarvittaisiin siis uskottavia tekoja, sitoutumista sekä myös sen tosiasian tunnustamista, ettei kaikkea toimintaa voi mitata rahassa. Brändi- ja mainehaitta voi lopulta tulla elinkeinoelämässä hyvinkin kalliiksi. Ja aivan yhtä kalliiksi se voi tulla myös yliopistolle, jonka menestyminen riippuu nykypäivänä pitkälti siitä, miten se pystyy profiloitumaan ja markkinoimaan omaa toimintaansa opiskelijoille sekä myös yhteistyökumppaneille.

”Yrityksillä on omat ympäristövastuunsa. Olisi kummallista, jos yliopistoilla ei olisi vastuuta. On aivan käsittämätöntä, että yliopisto voisi ajaa alas kaikki ympäristöohjelmansa. Se on jopa poliittinen teko”, linjaa Valkonen.

Mahdollisuuksien näkeminen

On selvää, ettei arktisen yliopiston ympäristöohjelma ja -vastuu voi olla pelkästään kauniita lauseita. Lapin yliopistolla olisikin paljon potentiaalia käyttämättä alueensa suunnannäyttäjänä sekä myös laajemmassa profiilin nostossa ja näkyvyydessä. Kaikkien tekojen ei tarvitse olla hankalan byrokratiapäätösten takana, vaan luovalla ajattelulla ja rohkeudella kokeilla voi olla yllättävä arvo.

”Miksi emme hyödyntäisi yliopiston laadukasta lumenveisto-osaamista rakentamalla yliopiston pihalle väliaikaisia luentosaleja lumesta. Tai ostamalla maata, johon istutetaan puita kompensoimaan lentomatkustamisen hiilidioksidipäästöjä. Yhdistämällä näihin pedagogiikan, se lisäisi myös tietoa. Näillä teoilla tuotaisiin esille yliopiston halukkuutta tehdä eko- ja ympäristötekoja sekä tuotaisiin esille juuri tämän yliopiston ainutlaatuisuutta”, pohtii Valkonen.

On yliopisto silti tehnyt paljon positiivisiakin ratkaisuja ympäristön suhteen.

”Olemme vaihtaneet sähkösopimuksen ekosähköön, mutta se ei mielestäni riitä, vaan sähkönkulutusta on hillittävä muutenkin. Lisäksi olemme ottamassa asiahallintajärjestelmän käyttöön, jossa kaikki sopimukset, pöytäkirjat yms. ovat sähköisessä muodossa”, huomauttaa Honkala.

Tulevaisuudessa sähkönkulutuksen voidaan olettaa kasvavan, jos esimerkiksi sähköautot lisääntyvät rajusti eikä esimerkiksi lämmitys- tai valaisukustannuksista onnistuta tinkimään.

”Haluan nostaa keskusteluun isot konkreettiset toimet. Onko esimerkiksi todella niin, että aurinkoenergia ei kannata näillä leveyspiireillä, kun yliopiston sähkönkulutus on varsin tasainen verrattuna esimerkiksi omakotitalojen sähkönkulutukseen?”, pohtii Honkala.

Valkosella on vielä yksi idea takataskussaan, jossa yhdistyisi sekä pedagoginen oppi, tutkimus että myös mahdollinen tuotteistaminen, joka kiinnostaa rahoitusmielessä tänä päivänä aina yliopistoja.

”Lapin yliopistossa voitaisiin kehittää esimerkiksi ympäristövastuun auditointiohjelmia. Se olisi tuote, joka toisi esille arktista ympäristövastuullisuuden osaamista.”

Teksti Tuuli Pulkkinen
Kuvitus Suvi Suitiala

Siellä minä istuin. Kotipihan keinussa peltojen ympäröimänä, lauleskellen lastenlauluja. Unelmoin siitä, kuinka näyttelisin seuraavassa suomalaisessa menestyselokuvassa tai kuinka pelaisin pesäpalloa ammatikseni. Tässä minä kuitenkin nyt olen: Lapin yliopistossa opiskelemassa ensimmäistä vuottani politiikkatieteitä ja sosiologiaa. En osaa näytellä, enkä ole harrastanut pesäpalloa enää moneen vuoteen. Silti pidän tilannettani loistavana. Odotan tulevaisuudeltani hyvin erilaisia asioita kuin istuessani keinussa kahdeksanvuotiaana, ja opiskelen juuri sellaista alaa, joka minua tämänhetkisessä elämässäni eniten inspiroi. Tulevaisuuteni on täynnä mahdollisuuksia.

Omat tulevaisuudensuunnitelmani ohjaavat minua opinnoissani eteenpäin, ja kannustavat minua tekemään valintoja, jotka auttavat minua tulevaisuuden polkujeni valitsemisessa ja työelämän unelmieni saavuttamisessa. Kuinka yhdistäisin mielenkiintoni politiikkaan ja maanpuolustukseen? Miten saisin tarpeeksi tietämystä turvallisuus- ja puolustuspoliittista asioista, ja mistä löydän työkokemusta? Nämä ovat esimerkkejä kysymyksistä, joihin pyrin etsimään vastauksia, ja joilla koetan viedä itseäni lähemmäs tulevaisuuden unelmiani kyseisten aiheiden parissa. Ilman konkreettisia tekoja tuskin saisin mitään konkreettista unelmieni suhteen aikaiseksikaan. Uskoisin, että vastaavanlaisten tulevaisuutta koskevien kysymyksien kanssa painii varmasti myös moni kanssaopiskelijani.

Yliopisto-opintojani ei ole vielä takana edes yhtä kokonaista vuotta, joten on hyvin vaikeaa nähdä tulevaisuutta täysin kirkkaan suodattimen lävitse. Pikemminkin ajattelen tulevaisuuttani matkana, jota voin toki etukäteen suunnitella, mutta joka osaa yllättää minut perutuilla lennoilla, hukkuneilla matkatavaroilla tai upeilla vesiputouksilla, jotka eksyessäni löysin.

Vaikka tulevaisuuden suunnitteleminen onkin esimerkiksi työelämään siirtymisen kannalta oleellisen tärkeää, ei pidä unohtaa sitä hetkeä, jossa elää juuri nyt. Nykyisenlaisessa jatkuvaa suorittamista korostavassa maailmassamme tämä voi olla yllättävänkin haasteellista. Yhteiskuntamme kannustaa, miltei pakottaa, etenemään elämänvaiheesta toiseen ja siirtymään valmistumisen jälkeen suoraan työelämään. Tällainen elämän nopea tempo saattaa myös ahdistaa: entä jos en olekaan varma siitä, mitä tulevaisuudeltani haluan? Olen sitä mieltä, että on tärkeää tehdä sellaisia asioita, jotka itseä kiinnostavat ja uskoa tekemiseensä tarpeeksi paljon – näiden tekijöiden yhteenlasketusta summasta saattaa poikia jopa tulevaisuuden unelma-ammatti!

Edesmennyt yhdysvaltalainen kokki, kirjailija ja TV-persoona Julia Child on mielestäni osuvasti kiteyttänyt sen periaatteen, johon nojaan omia tulevaisuudensuunnitelmiani. Vapaasti suomennettuna hänen lausahduksensa kuuluu näin: ”Etsi jotain, mihin suhtaudut intohimoisesti, ja säilytä valtava kiinnostuksesi siihen”. Aion myös vastaisuudessa noudattaa tätä kehotusta ja tavoitella unelmieni tulevaisuutta. Tee sinäkin niin!

Edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho

Vuosi 2019 tulee olemaan vaikuttamisen vuosi. Olen viimeisessä kahdessa kolumnissani puhunut arvoista ja teoista vaikuttamisen sytykkeenä. No, tänä vuonna, jos joskus, kannattaa kaivaa esille ne sinulle tärkeät arvot ja vaikuttaa niiden eteen.

Edunvalvonta-asiantuntijan työn ohella opiskelen valtio-opin maisterivaiheessa. Politiikkaan kiinnostukseni heräsi jo peruskouluaikana, mutta lopullisen päätöksen hakemisesta valtio-oppia opiskelemaan tein 2011 eduskuntavaalien alla. 

Sitten tuli jytky.

Uskon, että opiskelemallani alalla näkyy piikki aina kun on vaalivuosi. Varmasti 2011 ja 2012 vielä yleistä trendiä isompana, kun perussuomalaiset ottivat historiallisen suuren vaalivoiton. Silti meitä nuoria, 18–28 -vuotiaita, kiinnostaa äänestäminen huomattavasti vanhempaa väestöä vähemmän.

Demokratiassa sillä on valta, kuka käyttää ääntään. Nyt sitä käyttävät aktiivisimmin n. 60-vuotiaat suomalaiset. Kun katsoo esimerkiksi 2017 vuoden kuntavaalien äänestysaktiivisuutta ikäluokittain (lähde Tilastokeskus), niin 20–22 -vuotiaista äänesti n. joka kolmas, kun vastaavasti 60–62 -vuotiaista äänensä käytti n. 70 % kyseisen ikäluokan väestöstä, ja kun otetaan huomioon, että tämä ikäluokka edustaa ns. ”suurta ikäluokkaa”, ero äänissä on älytön. Tämän kaltainen aktiivisuus – ja epäaktiivisuus – tuottaa nuorille vaikuttajavajeen erilaisissa päättävissä elimissä. Muistetaan karu totuus; kuka nuorten asioita pitää esillä, jos ei nuoret itse.

Tänä vuonna vaikuttamisen paikkoja ovat eduskuntavaalit, EU-vaalit ja LYYn edustajistovaalit. Maakuntavaalien suhteen taitaa toivo olla jo mennyt.

Tulevillakin vaalikausilla on nuorten kannalta tärkeitä asioita. Suomen seuraava hallitus aloittanee sosiaaliturvan uudistusprojektin. Erittäin tärkeä asia opiskelijan näkökulmasta, sillä se saattaisi tuoda tasapainoa ja ennakoitavuutta opiskelijan tukipolitiikkaan, mikäli sosiaaliturvasta havitellaan universaalia toimeentulomallia. EU-politiikassa puhuttanevat EU:n tason ilmastoratkaisut. Myös Erasmus-ohjelman kehitys lienee pinnalla tulevalla EU-vaalikaudella. Molemmat ovat nuorille, globaaleille opiskelijoille, tärkeitä asioita.

Entä eläkeratkaisut? Kuinka moni puolue ehtii vielä luvata korotusta, ja montako satasta? Mikä näiden vaikute on meidän eläkkeisiin sitten joskus (ehkä) 40 vuoden päästä? Tai hävittäjät, paljonko tilataan ja mistä?

Piru, sehän tulee mielenkiintoinen kevät. Seuraa, tarkkaile, vaikuta ja ennen kaikkea: äänestä.

Lähteet

https://www.stat.fi/til/kvaa/2017/05/kvaa_2017_05_2017-05-05_kat_001_fi.html 

Päätoimittaja Aleksi I. Pohjola

Maailmassa on monia ammatteja, tehtäviä ja toimenpiteitä, jotka eivät kerää huomiota osakseen silloin, kun ne toimivat. Kuka huomaa päivittäin, että käytävä on taas kuurattu, ruokalinjasto täytetty tai tieto siirtynyt paikasta toiseen? Ne ovat meille itsestään selvyyksiä, jotka kuuluvat päivittäisiin toimenpiteisiin ja joiden eteen tehtäviä toimia tai niihin satsattuja resursseja ei aina muisteta arvostaa.

Mutta annas olla, kun käytävä onkin likainen, linjasto tyhjänä tai viesti ei kulje. Epäkiitollisista itsestäänselvyyksistä kuoriutuukin ydintehtäviä tukevia tukipilareita, joiden arvo paljastuu vasta silloin, kun työhön ei satsata tarpeeksi esimerkiksi resurssien muodossa. Sillä olikin arvoa, se ei tapahtunutkaan itsestään yön aikana.

Yliopiston viestintästrategiaa on moitittu tänä lukuvuonna niin LUC2020-projektin kuin myös Green Office -ympäristöohjelman alasajon myötä. Tiedotus on ollut sekavaa, läpinäkymätöntä tai sitä ei ole ollut riittävästi.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi herkistä neuvottelutilanteista ei haluta puhua ulospäin, mutta kokonaisuutena sekä tiedekuntien tiedottamisesta henkilöstölle ja opiskelijoille että myös yliopiston tiedottamisesta organisaatiolle on ollut parantamisen varaa. Viesti ei ole yksinkertaisesti tavoittanut kaikkia tarpeeksi ymmärrettävässä muodossa. Tämä on johtanut vääriin tulkintoihin, huhuihin sekä myös huhuja ruokkivaan tahallaan väärinymmärtämiseen ja epävarmuuteen.

Viestintä on monitahoinen toimenpide, jossa on otettava huomioon monia eri seikkoja ja muuttujia. Peruslähtökohtana, esimerkiksi organisaatioon vaikuttavista muutoksista, viestimisen pitää kuitenkin olla hyvin argumentoitu, jotta se on uskottava ja jotta sen takana voi seistä. Hyvin argumentoitu viestintä vähentää myös väärinymmärryksien – myös niiden tahallisien – mahdollisuutta.

Toisekseen organisaatioviestinnässä on tärkeää pitää vuoropuhelua yllä. Kun kaikki osapuolet tulevat kuulluksi tasavertaisesti, on viestin läpimeno koko organisaatiolle huomattavasti todennäköisempää kuin niin sanotun ilmoitusviestinnän onnistuminen.

Ja kolmanneksi, viestinnän pitää olla läpinäkyvää. Läpinäkyvyydellä tarkoitan sitä, että myös päätöksen tekijöiden on oltava valmiita perustelemaan päätöksiään ja niiden taustoja sekä johtamaan organisaatiota edestä – ei ylhäältä. Älkää ampuko viestintuojaa sopinee tähän kohtaan.

Myös ylioppilaslehdillä on tärkeä rooli tiedottamisessa yliopistoyhteisön sisällä. Ne pyrkivät nostamaan esille yliopistoyhteisöä puhuttavia aiheita, rikkomaan tabuja sekä tiedottamaan ylioppilaskunnan jäseniä ajankohtaisista ja mielenkiintoisista asioista. Viime lehden LUC2020-juttu pyrki tuomaan esille aihetta koskevat eri näkemykset sekä luomaan kokonaiskuvaa projektin tavoitteista ja taustoista.

Tässä lehdessä avataan Green Office –ympäristöohjelman taustoja, nykytilaa sekä tuodaan esille eri kantoja yliopiston ympäristövastuusta ja sen hoidosta. Tämänkaltaisten juttujen tarkoitus on saada keskustelua entistä monipuolisemmaksi sekä myös tuoda ajantasainen tieto kaikkien lukijoiden tietoon, jolloin asioista voitaisiin keskustella hedelmällisemmin.

Ylioppilaslehdet ovat olleet jo vuosia erinäisten leikkauksien kohteena. Viimeisin tapahtui Itä-Suomen ylioppilaskunnan (ISYY) lakkautettua ylioppilaslehti Uljaksen viime vuoden lopussa. Jotain hyvääkin on silti tapahtunut, sillä Oulun yliopisto ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta aloittivat yhteistyön vuonna 2015 alas ajetun Oulun ylioppilaslehden printtiversion herättämisestä henkiin. Oulun yliopiston rehtori Jouko Niinimäki kommentoi Oulun ylioppilaslehdessä asiaa näin.

”Lehti luo opiskelijoiden ja opettajien välistä yhteyttä. On hyvä että yliopistoympäristössä on olemassa journalistisin perustein toimiva media. Siinä on jopa pientä vallan vahtikoira -tunnelmaa ja lehdestä voi lukea siitä, kuinka opiskelijoiden puolella ajatellaan. Se auttaa kehittämään asioita oikeaan suuntaan.”

Hyvin puhuttu.

Text by Emma Kähkönen
Illustrations by Marjo Hiilivirta

How Finnish musicians rediscovered sorrow-filled, yet radically comforting laments

Heidi Kenttälä, 31, is a folk musician and a trained modern-day lamenter from Kittilä, Finnish Lapland. She was introduced to the Finno-Ugric lament tradition – or weeping songs, a translation closer to their Finnish name itkuvirret – when she was studying to become a folk music pedagogue in Kokkola, Northern Ostrobothnia.

The year was 2010. Kenttälä, then 23 years old, says she took up the challenge in a situation where she had not shed a tear in years.

“I decided it was time for me to finally learn how to cry. I feel that my upbringing pretty much restrained me from expressing any strong emotions whatsoever. When the opportunity presented itself, it was both compelling and scary,” she recalls.

She began studying the old recordings of the Finno-Karelian and Ingrian lamenters of the 19th and 20th century and their cultural background. What she discovered was a curious oral tradition on the verge of extinction.

The startling and soothing sadness

Traditionally, lamenting has been a form of collective grieving, the lamenter playing the part of a forecryer in events like weddings and funerals. The improvised poems have a discrete lamentation language of their own that is rich in metaphors and symbolism. Because the verses of the laments are accompanied with heavy sobbing and a flow of tears, the words are oftentimes nearly unintelligible to the listeners.

“At its best, crying is empowering, but people easily see it as odd and alien. There’s not always room for tears.”
– Heidi Kenttälä.

What’s more, the audience is expected to immerse themselves in the lamenter’s wailing. The radical openness and the performative nature of weeping leaves quite many present-day listeners aghast when they encounter the art of lamentation for the first time.

“At its best, crying is empowering, but people easily see it as odd and alien. There’s not always room for tears”, Kenttälä says.

Yet prior to the 20th century, it was common in the Finno-Karelian and Ingrian villages that practiced Eastern Orthodoxy to be familiar with these recurring rituals. There are recordings about weddings where dozens of laments have been wept.

The lively cultural sphere of lamenting once covered regions in Finnish Lapland, too, where laments were practiced by the Skolt Sámi people. Today, however, the Skolts’ own culture association Saa´mi Nue´tt considers Skolt laments a lost tradition in Finland.

Verses for the weak, the widowed and the newlywed

Researchers believe that lamentation has served homo sapiens as a means of sharing emotions since the dawn of humankind, making it one of the oldest forms of music. The Karelian and Ingrian laments are believed to date back to pre-Christian times.

The motifs of loss, agony and refugeedom can be found in different lamenting cultures all around the globe. It goes almost without saying that in the olden days – before the modern healthcare and the steady security of supplies – Karelians dealt with hardship, war, hunger and child loss to a totally different extent than today. As a result, the Karelian lamenters were much needed members of the community, praised for their talent as poets. The overwhelming majority of lamenters were women: mothers, widows and daughters.

The Finno-Ugric laments fall into four categories. First there are the dirges, which are laments full of yearning. In the dirges the lamenter addresses loved-ones that have passed away. The wedding laments express the confusion of the bride who is forced to part from her family. The wedding laments are prone to be more melodic than the gut-wrenching dirges.

The conscript laments, on the other hand, are weeping songs written for the boys and men joining the army. In the following translated excerpt, an old woman expresses her worry over the young people who were taken to Germany during World War II. As one can see, she calls the younglings by numerous pet names and terms of endearment. The dictator of a foreign country is mentioned abruptly by his true name:

“Listen to me now, my waterlilies,
my dear cherished ones
where am I preparing you for, my washed birds,
where am I sending you, my cherished-with-water-ones?
Shall I bury you in my heart, my born ones

[...]

or am I giving you into Hitler’s hands, my formed-with-my-hands-ones,
to the enemies, my woollen-heads, I shall give you”

Akulina Kirillova, born in 1902.
Excerpt from the book Ingrian Laments by Aili Nenola, 2002.

Lastly, there are the occasional laments that channel the personal griefs of an individual lamenter. Not surprisingly, it is the personal lamentation that has been regaining popularity during the 21st century.

 

A cry for Mother Nature

Kenttälä’s first lament, the one that taught her to cry, was an occasional one.

“I had to learn everything from the beginning. Sometimes I would just take time and cry patiently for 30 minutes, as if I was meditating. I mourned over the destruction of the Earth and all the angst and weariness that comes with it”, she says.

Kenttälä says that contemporary laments tend to be environmentally aware and intertwined with activism. Natural disasters, the climate change and the ongoing refugee crisis in Iraq and Syria are some of the popular themes.

“And then there is the current Me Too movement. It may provide a good reason to lament”, Kenttälä points out.

One of Kenttälä’s colleagues recently teamed up with nature conservationists to express sorrow over the endangered swamp ecosystems. Even with the times a-changing, the loss of homeland remains an ageless motif.

You are allowed to fake it ´till you make it

Whilst being still invisible in the mainstream, the laments already enjoy a near-trendy status in the field of contemporary arts. Kenttälä says she is regularly invited to perform at festivals. Lamentation is often paired with performance art to make it more approachable. Many of the modern lamenters are former students of the distinguished Sibelius Academy.

Weeping songs interest people as a stand-alone act, too.

“It’s not that uncommon to get invited to perform at a private funeral”, Kenttälä says.

In the spring of 2018 Kenttälä lead a short course on laments in her current hometown Rovaniemi, Lapland. The participants took part for many reasons: others were eager to explore their repressed feelings whilst others wanted to deepen their connection with their Karelian roots.

“We first approached the topic through fake crying. And it was totally alright – even the professional lamenters have to warm up. The real tears will follow eventually”, Kenttälä says.

What happens after a good cry?

“I, personally, experience this comfortable sensation of lightness,” Kenttälä says.

The emotional process is so purifying that Kenttälä likes to wail before her own music performances and lamentation acts. Accepting her own weakness empowers her for action.

That sounds like a lesson that anybody, professional folk musician or not, can learn from.

Sources:

Ingrian Laments, Aili Nenola, 2002
Suomen musiikin historia – Kansanmusiikki. Asplund et al., 2006
Saa´mi Nue´tt Ry (02.12.2018)
Kaleva 08.08.2018 (02.12.2018)

HEIDI KENTTÄLÄ

• Born in 1987 in Kittilä, Finland.
• Master of Arts. A folk musician, pedagogue, lamentation course leader and creative director of the university student choir Lucida Intervalla.
• Was first introduced to the art of lamentation in the Centria University of Applied Sciences.

 

COMMENT:

WHY SO SERIOUS, MATTI?

“We have bought the idea of silent Finns so well that we don’t hesitate to give foreigners a lengthy lecture about it”

Text by Emma Kähkönen
Illustrations by Marjo Hiilivirta

The 19th and the beginning of the 20th century marked the time of national awakening for Finns. The cultural elite of the time was in need of national romantic symbols and narratives that would unite the Finns, still under Russian tsar’s rule. This lead the Finnish and Finnish-Swedish artists and writers to make expeditions to Karelia, an Eastern territory known for its oral lore and musical heritage.

The influence drawn from Karelia sparked the Golden Era of Finnish Art. Most famously, the philologist Elias Lönnrot created Kalevala (1849), the Finnish national epic that consists of ancient poems collected from Karelian singers and seers. The national epic was compiled from the heroic storylines of revengeful protagonists. Today, Kalevala continues to be a Finnish classroom classic.

Lönnrot and his colleagues did record and witness lamentation culture in Karelia and Ingria, too, but they soon found the lamenter ladies’ emotional verses too arduous to write down. “If they would just stop sobbing and being so emotional” was a common reaction of the folklorists.

The laments were considered imperfect partly for their femininity. Albeit deeply symbolic and narrative, the laments did not suffice as building blocks of national identity. The modernization then slowly suppressed the practice as shameful.

The national identity building of the 21st century is no more in the hands of the Finnish cultural elite but the content creators of the web. The cultural memes rely on generalisations and simplicity. The popular webcomic series Scandinavia and the World paints a picture of a frowning and wordless character called Finland. When Formula 1 driver Kimi Räikkönen regularly breaks the Internet with his blunt interviews, he is described as an epitome of Finnishness. The webcomic-turned-book Finnish Nightmares by Karoliina Korhonen introduces the international audiences to Matti, a stereotypically reserved Finn who appreciates his personal space and dislikes chitchat. He sports a Kalevala-inspired väiski hat.

I’ve heard my peers describe the reserved nature of Finns to the exchange students through these same archetypes dozens of times. We have bought the idea of silent and expressionless Finns so well that we don’t hesitate to give foreigners a lengthy and entertaining lecture about it.

What if Finns hadn’t forgotten the legendary lamenters, who would readily weep a song for the moments of joy and sorrow?

Don’t get me wrong. I’m not troubled with stillness of expression per se. Being comfortable with silence is a wonderful trait – and, admittedly, quite Finnish. Nonetheless, I can’t help but wonder whether the modern stereotypes would be different if the shamelessly emotional weeping songs had been accepted to the canon of the Finnish folklore by the early Karelianists.

What if Finns had not forgotten the legendary lamenters who would readily embrace the moments of happiness and sorrow with tears in their eyes? “A land where crying is not a taboo” does have a wholesome ring to it. But is the 101-year-old independent Finland ready for it?

Sources:

Ingrian Laments, Aili Nenola, 2002
Suomen musiikin historia - Kansanmusiikki. Asplund et al.,  2006
Kalevalaseura.fi (02.12.2018)
Finnish Nightmares by artist Karoliina Korhonen (02.12.2018)
Scandinavia and the World by artist Humon (02.12.2018)

 

Teksti Emma Kähkönen
Kuvitus Maria Tuunanen

Kuljin lokakuussa Savon sukuni metsissä ja pohdin sitä henkistä ja materiaalista perintöä, jonka olen minua edeltäneiltä sukupolvilta saanut. Samaan aikaan mediassa pyöriteltiin polttavia kysymyksiä planeetan tulevaisuudesta; IPCC:n ilmastoraportti oli julkaistu. Tulevat sukupolvet siivoavat juhliemme jäljet, lööpit huusivat.

Mittasin hiilijalanjälkeni Sitran nettilaskurilla sen viidennen kerran. Helpottavaa erinomaisuuden tunnetta koin, kun raksin vastaukseksi “en edes pidä shoppailusta”. Hah, siitäs saitte, hamstraajaharakat! Sitten hätkähdin. Eroanko oikeasti millään perustavalla tavalla peruskuluttajasta? Olen individualistinen konsumeristi siinä missä muutkin. En laukkaa himoissani alelaarien perässä, mutta harrastan yhtä kaikki lykättyä ostostyydytystä seurakunnan kirpputorilla. Kyseessä on sama ilmiö hyveellisemmässä paketissa. Rakennan harkituilla hankinnoilla omannäköistä elämääni – aivan kuin sisäinen kehitykseni muka vaatisi jonkin ulkoisen, korean manifestaation. Juuri tästä ekosysteemien viimeisin alamäki alkoi: ihmisen kasvavasta tarpeesta kehittää muuttuvaa itseään materian kautta.

Älkää luulkokaan, että keksin savolaismetsässä ratkaisun konsumerismin ongelmiin. Ehei. Keksin kuitenkin säännöt sadan päivän haasteeseen: ensiksi, pukeudun parhaani mukaan vain suvulta perittyihin vaatteisiin. Toiseksi, en hanki uutta, vaikka vastaan tulisi jotain järkevää ja “emmamaista”. Kolmanneksi, pohdin jälkiviisaasti omia ja sukuni valintoja.

Ensimmäisenä päivänä järjestin suvussa kulkeneet vaatteet kaappiin ja haasteeseen kuulumattomat kuteet varastoon. Luulin ostaneeni aikanaan kirpparivaatetta “oikeaan tarpeeseen”. Mikään ei kuitenkaan estänyt minua siirtämästä näitä samoja kamoja nyt syrjään. Tajusin pärjääväni talven yli. Tajusin myös, että saisin pian syventää korjausompelijan ja pyykkääjän taitojani. Suppeampi valikoima tarkoittaa säntillistä vaatehuoltoa.

Haasteesta on tätä kirjoittaessani kulunut kolmannes. Sukututkimus ja ekologinen vaatehaaste ovat kietoutuneet toisiinsa luontevasti: mummini intoutui muistelemaan vanhoja aikoja aikaisempaa yksityiskohtaisemmin projektini myötä. Korjasin hänen 1970-luvulla Kauppayhtiöltä ostamaansa hametta, kun kielenkannat irtosivat.

Elämme jännittävää siirtymäkautta. Meidän tulee harkita kulutustapojamme uudelleen, sukupolveen ja elämäntapaan katsomatta. Näin joulun alla rohkaisen kaikkia ottamaan kestävän kehityksen ja kulutuksen puheeksi lähipiirinsä kanssa. Olen näin tehdessäni joutunut miettimään ennen kaikkea sitä, kuinka erilaisia merkityksiä ihmiset antavat hankinnoilleen. Esimerkiksi isäni on juppikauden kasvatti, mistä hän sai kuulla minulta moitteita ollessani kiehuvamielinen teini. Kuitenkin siinä tarmossa, millä hän pitää huolen, että hänen tyttärillään on ehjät hiihtosukat ja että joululahjoista paljastuu vähän parempaa Gore-texiä, on nykyään mielestäni jotain karhuemomaista. Se, mikä hippityttärelle näyttäytyi pitkään tavaran tuputuksena, on ollut kiireiselle isäukolle kuin tuutulaulu lapselle: huolenpitoa. Yritäpä torjua sellainen ele pelkkään kapitalismiin vedoten.

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuva Aleksi I. Pohjola

Systeemi on rikki. Niin kuulemma myös demokratia, talous ja jopa tiede. Filosofia ei ole rikki, sillä filosofia rikkoo. Filosofia on kuin lapsi, joka rakentaa tornin palikoista vain kaataakseen sen ja rakentaakseen sen heti uudelleen. Filosofia on ärsyttävä. Se tulee, tuhoaa ja jättää mennessään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Filosofialla ei ole vastauksia. Niiden antaminen ei ole sen tehtävä.

Filosofia on kasa maailmankatsomuksia. Filosofia maalaa isolla pensselillä, yrittää mahduttaa ymmärryksen maailmasta samaan kuvaan paperin vain kasvaessa. Se yrittää kertoa, mitä me yritämme kertoa, mutta jättää mahdollisen vastauksen muodostuksen ihmiselle itselleen.

Kuitenkin filosofian opiskelemiseen suhtaudutaan viittaamalla kinnasta, ainakin korkeakouluja edeltävillä koulutusasteilla. Filosofia mainittanee puolitosissaan vasta toisen asteen koulutuksessa, yleensä lukiossa, yhden pakollisen kurssin lomassa.

Lukiossa kirjoitin filosofian. Sitä opiskellessani sain monesti tuta, etten opiskele mitään oikeaa. Oikeita oppiaineita olivat lähinnä taloustiede, historia ja jokin luonnontiede. Filosofiaa tituleerattiin tyhjänpäiväisenä ajatteluna, eikä sen harjoittamisen oikein uskottu johtavan mihinkään.

Esitän vastaväitteen.

Maallistuneessa yhteiskunnassa tiede on ottanut uskonnon paikan, mutta syrjäyttänyt samalla asioiden kriittisen tarkastelun, jota filosofia tarjoaa. En väitä, että tiede olisi väärässä. Ajatus täydellisestä tieteestä voi olla hyvinkin pätevä. Tiede tarjoaa tietoa itsestämme ja ympäröivästä maailmasta, mikä helpottaa maailmassa pärjäämistä ja navigoimista. Kuitenkin esimerkiksi jokin aika sitten akateemisen maailman rakenteita keinautteli huijaus, kun kolme tutkijaa saivat osan sepitetyistä kulttuuritutkimuksen tutkimuksistaan hyväksytyiksi arvostetuissa akateemisissa julkaisuissa. Idea tieteestä ei ole rikki, mutta luottomme tieteen rehellisyyteen ja agendaan on koetuksella.

Kun potentiaalisesti kaikki maailman tieto on ihmisen käden ulottuvilla, kriittisen ajattelun tärkeyttä ei voi tarpeeksi korostaa. Valitessamme tarjolla olevista maailmankatsomuksista omiamme, filosofia voi olla inhottava, mutta tärkeä apu tökkimässä ja muistuttamassa oman uskomuksen sudenkuopista.

Koska filosofia ei anna vastauksia, se jättää asiat avoimiksi. Kriittinen ajattelu kehittää ennen kaikkea myös ihmisen itsetuntemusta, sekä suhtautumista muiden näkemyksiin. Aikana, jolloin asioista keskustelu on lähinnä oman kuplan suojista bittiavaruuteen huutelua, tarvitaan työkaluja, joiden avulla asioita voitaisiin pyöritellä, aivan kuin ne kaikki olisivat totta tai valhetta.

En nyt kehota kaikkia vaipumaan syvään ajattelijapatsasasentoon ja miettimään elämän merkitystä ja maailman olemusta. Väitän kuitenkin, että suuremmalla filosofian roolilla yhteiskunnassa ja opetuksessa saataisiin aikaan parempaa keskustelua, sekä itsensä paremmin tuntevia ihmisiä.

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Maria Tuunanen

Liikunnasta on apua oppijalle. Keho ja mieli jaetaan kuitenkin edelleen helposti kahteen erilliseen kategoriaan. Mitä apua kehon huomioon ottamisesta voi olla ajatus- ja kirjoitustyötä tekevälle?

Lapin yliopistoon vuonna 2006 tekemässä pro gradu -tutkielmassaan  Liike – Ovi oppimiseen Jenni Kananen ja Elina Pöykiö tutkivat motorisen intervention vaikutusta lukemisen ja kirjoittamisen oppimisen osa-alueisiin, auditiiviseen ja visuaaliseen hahmottamiseen sekä muistin käyttöön. Tutkimuksen perusteella liikunnan osuudella lapsen päivässä oli merkitystä kokonaisvaltaiseen kehitykseen ja oppimisen tukemiseen. 

Liikunnan vaikutus vireystilaan ei ole mikään uusi idea. Silti keho ja mieli jaetaan edelleen helposti kahteen erilliseen kategoriaan, jossa keho on väline ja pää ajattelun kehto.

Politiikkatieteiden yliopistonlehtori ja yhteiskuntatieteiden tohtori Sandra Wallenius-Korkalo mainitsee esimerkin peruskoulun liikuntatunneista, jossa kehoa liikutetaan, jotta jaksaa taas istua ja kuunnella tunneilla.

”Kehon ja mielen kahtiajako alkaa helposti peruskoulussa, eikä tämän päivän yliopistomaailma aivan hirveästi tue tästä kahtiajaosta poisoppimista. Voisimme yrittää ajatella ihmistä monimuotoisempana oppijana. Se ei tietenkään ole yksinkertaista”, miettii Wallenius-Korkalo.

Käsitys puhtaasti ajatteluun perustuvasta oppimisesta kouluissa ja yliopistoissa pätee edelleen. Elämme kuitenkin myös opetuksen ja oppimisen kannalta murroksessa.   

Itse aiheutettu keskittymishäiriö vaanii nyky-yhteiskunnassa

Kanasen ja Pöykiön pro gradun tiivistelmässä mainitaan lasten lisääntyneet oppimisvaikeudet. Oppimisvaikeuksien rinnalla mainitaan usein myös keskittymishäiriöt. Eri medioissa on puhuttu muun muassa ADD:n sukulaisesta ADT:stä eli itse aiheutetusta keskittymishäiriöstä, jonka sanotaan aiheutuvan jatkuvista keskeytyksistä. Keskeytyksiä aiheuttavat esimerkiksi jatkuva älypuhelimen käyttö sekä hektinen työilmapiiri. 

Kohtaus jatkuvista keskeytyksistä on helppo vetää yliopistomaailmaan, jossa luennolla puhelin on pöydällä ja tylsän hetken koittaessa hoituvat niin sähköpostit kuin sosiaalisten medioiden selailutkin. Toisin kuin peruskoulussa, yliopistossa kukaan ei estele puhelimen käyttöä tai sen suuremmin kiinnitä huomiota opiskelijan keskittyneisyyden puutteeseen.

Aivotutkijoiden Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan syyskuussa ilmestyneen Keskittymiskyvyn Elvytysopas -kirjan mukaan aivot kuitenkin rakastaisivat keskittymistä. Keskittyneessä tilassa jopa aivojen täysi kognitiivinen kapasiteetti voi olla käytössä, jolloin tarttuminen haastaviltakin tuntuviin kysymyksiin on helpompaa. Parhaimmillaan voi syntyä uusia oivalluksia.

Oivallus onkin avain oppimiseen, ja kehoa voi käyttää apuna oivalluksen syntymiseen. Näin ajattelee tanssitaiteen maisteri ja tanssiliiketerapeutti Outi Kallas. Hän käyttää termiä väsytystekniikka, jossa keho, mieli ja tietoisuus tuodaan tasapainoon keskenään, jolloin oivalluksia syntyy. 

”Tanssiliiketerapiassa on kyse liikkeestä ja harjoituksista, joita tehdään oman kehon ehdoilla ohjaajan ohjeistaessa. Harjoitteiden jälkeen esimerkiksi kirjoitetaan tai maalataan. Ihminen pääsee tilaan, jossa keho, mieli ja kognitio ovat samalla viivalla, jolloin tapahtuu oivallus. Kirjoittaa voi pakosta, mutta jos pääsee kirjoittamaan tilassa, jossa keho on päässyt positiiviseen tilaan, niin sitten ollaan asioiden äärellä. Ryhmässä se on yleensä helpompaa, kun on ohjaaja”, kertoo Kallas.

Kehosta apua opiskeluun

Ihan jokaiseen hetkeen ei Kallas lähtisi kehollisuutta tyrkyttämään. Wallenius-Korkalo on samoilla linjoilla. Kehollisuutta akateemisessa kirjoittamisprosessissa voisi miettiä tulevaisuudessa kuitenkin enemmän.

Kehollisuutta tutkijan työssä on käsitelty parin vuoden takaisessa Lapin Yliopiston Kide -lehdessä sosiologi Veera Kinnusen ja kulttuurihistorioitsija Pälvi Rantalan Ajattelun lihallisuus -artikkelissa, jossa he painottivat muun muassa molempiin suuntiin toimivaa kommunikaatiota: jos keho ei voi hyvin, ajattelu tuppaa tökkimään ja kirjoittamisesta tulee harvoin mitään.

Osana tulevaa tutkimushanketta ja tanssipedagogiikan perusopintojen lopputyötään Wallenius-Korkalo piti Liike ja kirjoittaminen -työpajaa, johon Kinnunen ja Rantalakin osallistuivat. Työpajassa tarkasteltiin kehollisuuden ja kirjoittamisen suhdetta.

”Liike ja kirjoittaminen -työpajan tarkoituksena oli olla kokeiluversio siitä, mitä tekemistä kehollisuudella ja liikkeellä voisi olla akateemisen kirjoittamisen kanssa. Työpajoissa kokeiltiin erilaisia kehoharjoitteita kirjoittamisen tukena ja toisaalta sitä, minkälaista liikettä tekstistä voi syntyä”, kertoo Wallenius-Korkalo.

Usein ajatellaan, että akateeminen kirjoittaja istuu kirjoittamassa päivät pitkät ja että akateemisen tekstin tuottajan tärkein väline ovat aivot. Mitä tekemistä on kehon ja mielen vuorovaikutuksella akateemisessa maailmassa, jossa päällä näyttää olevan kaikki valta?

”Meillä tuntuu olevan edelleen myytti ihmisestä, jolla aivot ovat tikun nokassa. Keholliset asiat helposti sivuutetaan tutkimuksessa, vaikka voitaisiin esimerkiksi miettiä, miten omaa kehollista reaktiota voidaan hyödyntää tutkimusprosessin eri vaiheissa”, pohtii Wallenius-Korkalo.

Kehollisuutta voi Wallenius-Korkalon mukaan lähestyä myös työkaluna omaan tekemiseen ja vaikkapa kirjoittamisen avuksi.

”Voidaan lähteä pohtimaan kirjoittamisen kokemusta. Miltä tuntuu kirjoittaa esimerkiksi lattialla tai sohvalla? Liikkeellä voidaan avata myös lukkoja, joita ajatusta työstäessä voi tulla eteen.”

LiKi -työpajaan osallistunut mediatieteen opiskelija Tosca Ramberg luonnehtii kokemuksiaan työpajassa mielenkiintoisena.

”Oli mielenkiintoista havainnoida sitä, miten erilaisilla liikkumisen tavoilla syntyi erilaista tekstiä. Työpaja oli myös hyvä väline filttereiden poistamiselle, jos tuntui, ettei tekstiä synny. Oivalsin esimerkiksi asioita konttaamalla lattialla.”

Keho koetaan helposti suorittamisen kohteena. Kun liikutaan, pusketaan salilla se viimeinenkin toisto ulos systeemistä. Ymmärrämme kyllä liikkumisen tärkeyden, mutta ymmärrämmekö oikeasti kuunnella kehoamme?