Edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho

Lapin yliopisto on mielenkiintoinen paikka. Olen itse tullut taloon sisään yhteiskuntatieteilijänä, jolle ei hirveästi opintojen alkuaikoina muuta avautunut yliopistomaailmasta kuin teoriapainotteisia massaluentoja. Vasta oikeastaan järjestötyöstä, ja varsinkin ylioppilaskunnan työntekijänä, minulle on kuitenkin avautunut koko meidän tutkimuksen ja opetuksen kirjo – aina luokanopetuksesta taiteisiin.

Ja nimenomaan taiteet varsinkin. Se kuinka me olemme profiililtamme aidosti tiede- ja taideyliopisto on käynyt selväksi erilaisissa opiskelija- ja tutkijatapaamisissa. Meillä on erinomaisen lahjakkaita taiteen ja muotoilun opiskelijoita, jotka itseään ilmaisten ovat vieneet tuotannollaan myös Lapin yliopiston mainetta eteenpäin. Silti voisimme tukea yhä enemmän taiteiden tiedekunnan profiilia.

Ehdottaisin ensimmäisenä toimena profiilin pönkittämiseen tiedekunnan nimen muuttamista. Taiteiden tiedekunnan englanninkielinen nimi on tällä hetkellä ”Faculty of Art and Design” eli suomennettuna taiteiden ja muotoilun tiedekunta. Ehdottaisin tämän suomennoksen käyttöönottoa myös suomenkielisessä viestinnässä, eli jatkossa TTK ei olisikaan TTK vaan TMTK, eli taiteiden ja muotoilun tiedekunta.

Minulle muotoilu on tulevaisuuden tunnistamista ja tulevaisuuden suunnitelmien toteuttamista käytännössä. Lapin yliopisto voisi jatkossa olla yhä vahvemmin luova design-yliopisto, joka innovoi tulevaisuutta rohkealla katseella.

Toisena tekona tukisin taiteiden opiskelijoiden osaamisen tunnistamista ja oman portfolion rakentamista yhä vahvemmilla ahot-käytänteillä (ahot=aiemmin hankitun osaamisen tunnistaminen). On mielestäni nurinkurista, että yhä paremman työllistymistilanteen vuoksi taiteiden opiskelijoiden opintojen eteneminen hidastuu. Monessa taideaineessa osaajat lähtevät työelämään jo kandidaatin opinnoissa, jolloin taiteen maisterin tutkinto ei enää edisty. Tällöin meidän pitäisi yhä paremmin huomioida opiskelijan eteneminen työelämässä hänen tutkintoaan täydentävänä osana, eikä ainakaan laittaa työelämää ja opintoja vastakkain. Tätä ajattelua tukee myös uudessa rahoitusmallissa taiteille alakohtaisena ryhmänä osoitettava kolminkertainen kerroin koskien taiteista tuotettujen tutkintojen rahoitusosuutta.

Olen usein taiteiden opiskelijoilta kuullut erittäin kovien läsnäolopakkojen rajoittavan opintojen ja työn suhdetta. Ymmärrän muun muassa sen, että meillä halutaan kouluttaa käytäntöteoriaa erilaisiin muotoilun tai graafisen suunnittelun laitteisiin. Tässäkin kuitenkin voisimme miettiä läsnäolon paikkaa opintojen aikajanalla sekä läsnäolopakon ja ahotin tasapainoa. Onko esimerkiksi vaatetussuunnittelun portfolio lopulta se, jolla toimeksiantoja ja töitä saadaan, eikä välttämättä laaja, useasti 80 prosentin läsnäoloa vaativa kurssikirjo? Tulisiko toisaalta tarkastella mahdollisuutta sitoa graafisen suunnittelun opiskelijoiden opiskelutunnuksiin erilaisten ohjelmien lisenssit esimerkiksi kandin loppuvaiheessa/maisterivaiheessa verrattuna tilanteeseen, jossa lisenssit ovat ainoastaan yliopiston fyysisissä tiloissa olevissa koneissa?

Kolmantena pointtina on, jo nyt ymmärtääkseni hyvällä tolalla tiedekunnassa oleva, perinteinen ohjaustyö ja sen kehittäminen. Tukipalveluiden, opiskelijan opiskelukykyä parantavien toimien osalta taiteiden tiedekunta ja opiskelijat myös kaipaavat turvaa. Ajattelen, että taiteellisen lahjakkuuden voi maksimoida vain kun taustalla on laaja tukiverkko, jotta uskaltaa kokeilla ja myös epäonnistua.

Meillä löytyy äärettömän kova potentiaali yliopistorakennuksen F-siivessä. Ollaan ylpeästi, ja tekijöitä tukien, taiteen ja muotoilun yliopisto – oikea design-yliopisto.

Päätoimittaja Aleksi I. Pohjola

Nuoret ovat pilalla.

Milloin ei tiedetä mistään mitään. Milloin ei osallistuta. Milloin ei kiinnosta. Ja silloin kun kiinnostaa, niin kiinnostaa internet ja älypuhelimet.

Tänä keväänä on kuitenkin tiedetty. On osallistuttu. Ja on kiinnostuttu.

Sekään ei riitä. Kun nuoret ovat esittäneet aidon huolensa elinympäristöstä ja sitä myötä konkreettisesti omasta tulevaisuudestaan ja vaatineet päättäjiltä aitoja ja uskottavia toimia ilmaston ja sitä kautta hyvinvoinnin ja tulevaisuuden eteen, ovat kommentit olleet lähinnä vähätteleviä tai toruvia.

Nuorten yhteiskunnallisen aktivoitumisen voisi luulla herättävän riemun kiljahduksia alenevan äänestysprosentin maassa, jossa on jo pitkään tuskailtu siitä, miten nuoria voitaisiin kannustaa mukaan päätöksentekoon, yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen.

Huoli on aiheellinen, sillä nakertaahan heikko yhteiskunnallinen osallistuminen demokratiaa ja sen uskottavuutta. Mutta sitten kun osallistutaan ja vaaditaan, käsketään nuoria painumaan takaisin koulun penkille oppimaan tai naureskellaan partoihin keväthormonien sekoittamista teineistä.

Suomen väestöpyramidi seisoo kärjellään, ja se rasittaa esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhoidon kustannuksia sekä asettaa nykyisen eläkejärjestelmän lähes mahdottomaan tilanteeseen. Samalla tämä pyramidi vääristää myös päättäjien ikää etenkin, kun puoluepolitiikka ei ole nuorison keskuudessa kovinkaan kovassa huudossa. Eläkeläisille luvattu vappusatanen johtuu – anteeksi nyt vain – siitä, että eläkeläiset ovat aktiivisia äänestäjiä. Opiskelijoille ei luvattu vappusatasta. Sen sijaan lähti indeksikorotukset ja tuli koulutusleikkaukset. Ja se johtuu – anteeksi nyt vain – siitä, että opiskelijat eivät ole yhtä potentiaalinen äänestäjäjoukko vanhan maailman puolueille.

Nuoret eivät ole pilalla. Nuoret ovat tämän maan – ja maailman – tulevaisuus, jotka kantavat tulevaisuudessa vastuun tästä yhteiskunnasta ja joiden täytyy elää siinä elinympäristössä, jonka nykyiset päättäjät heille jättävät. Siksi nuorten huolta tulevaisuudesta ei tule vähätellä. Se tulee ottaa tosissaan ja siihen huoleen on pystyttävä myös vastaamaan.

Vähättelemällä nuoria koko poliittinen järjestelmä sahaa lopulta omaa oksaansa. Vähättelyn sijaan vaikuttamiskanavia on sen sijaan entisestään monipuolistettava ja otettava nuoret osaksi päätöksentekoa. Jos vallitseva puoluejärjestelmä ei tähän kykene, on se vaikuttamis- ja päätöksentekojärjestelmänä auringonlaskun edessä.

Hyvä nuoret!

Teksti Miro Sarola
Kuvitus Aino Soininen

Moni hyvä ajatus, ideologia ja elämäntapa on mennyt pilalle, kun se altistetaan liian ehdottomien ja jyrkkien joko-tai -ajatusten alle. Silloin hyvätkin teot jäävät usein kirjoitettujen ohjeiden alle ja johtavat helposti vastareaktioon.

Vegaanin määritelmä on melko selkeä esimerkiksi vegaaniliiton sivuilla: ”Vegaani ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita eikä myöskään osta eläinperäisiä vaatteita tai tue palveluita, jotka perustuvat eläinten riistoon.”

Vegaaninen ruokavalio yhdistetään kuitenkin hyvin usein kulutuksen vähentämiseen ja laajempaan ympäristöystävällisyyteen ja yhtäläisyysmerkkejä vedetään moneen muuhunkin asiaan: ”Voiko vegaani tupakoida?”, ”Voiko vegaani äänestää oikeistoa?”. Nämä moninaiset keskustelut voidaan tiivistää kysymykseen: Onko veganismi tarkat elämänohjeet antava ideologia? Pitääkö vegaanin toimia ja ajatella tietyllä tavalla myös ruokavalionsa ulkopuolella?

Olen itse ollut laktovegetaristi 90-luvun puolivälistä ja kutsuin itseäni kasvissyöjäksi. Tuo termi on kuitenkin menettänyt merkityksensä viime vuosina. Yleinen käsitys tuntuu olevan, että vegaani on tarkka valinnoissaan, kasvissyöjä ei välttämättä. Vegaanit ovat niitä tarkkoja tyyppejä, kasvissyöjä voi syödä munakasta ja no ehkä kanaakin, jos äiti on sen kokannut.

Vaikka arvostan suomen kielen vaalimista, esittelen tässä yhteydessä termin plant based – kasveihin perustuva. Vaikka olen 2017 syksystä lähtien pyrkinyt olemaan vegaani ruokavalioni suhteen, en välttämättä allekirjoita kaikkia ajatuksia joita veganismiin liitetään. Lähtien siitä, että eläimet ihmisen palveluksessa olisi aina ja absoluuttisesti väärin. Villantuotanto on varmastikin epäeettistä, mutta kaukomailta tuodut tehdasvalmisteiset keinokuidut eivät ole toisaalta paras mahdollinen ratkaisu nekään, ainakaan ympäristön näkökulmasta. Jos olisi lehmistä kuolemaan asti huolehtivia pientiloja, en pitäisi maidon juomista, härkien käyttämistä peltotöissä ja lantaa polttoaineena vääränä.

Riippumatta oletko vegaani, kasvissyöjä tai jotain muuta, jokainen määrittelee viime kädessä itse mikä on positiivista tinkimättömyyttä, mikä fanaattisuutta. Jonkun mielestä niitä äidin kokkaamia kanoja ei lasketa, toisen mielestä itseään ei voi kutsua vegaaniksi jos sen yhdenkin hunajalusikallisen laittaa teen sekaan.

Minäkään en tee valintoja puolestasi. Oma näkemykseni kuitenkin on, että liian mustavalkoinen jaottelu ei ole yleensä paras. Hyvät valinnat ovat hyviä valintoja, vaikket olisi täydellinen tai edes sinne päin.

Ota joku askel hyvään suuntaan ja pidä siitä kiinni, vaikket pystyisi tai haluaisi sopia kaikkiin muotteihin joita sinulta odotetaan. Onko meillä yleisestikään velvollisuutta kertoa mielipide ja oikea toimintamalli jokaiseen asiaan, vaikka olisimmekin vegaaneja? Ei välttämättä.

Teksti Marras Luukkaanpoika
Kuvitus Meri Heikkilä

Minä haluan tehdä hyvää. Enemmän, minä haluan olla hyvä. Tai löytää jotain, jota voin varmuudella kutsua hyväksi. Haluan kai hyväksyä, ettei varmuutta ole. Haluan löytää, mitä on moraali.

Haluan tuntea, mitä raiskattu käy läpi. Haluan nähdä hänen kasvonsa, jotta tunnen surua. Kuulla, miten hengitys lopulta tasaantuu; tuntea kasvoillani, miten yöstäkin huolimatta uusi päivä koittaa.

Haluan tuntea, mitä raiskaaja käy läpi. Haluan nähdä hänen kasvonsa; tuntea vihaa; kuulla sanat kostoa vastaan, istua yössä ja täristä hiljaa.

Haluan tuntea sinut, mutta haluan myös tuntea meidät. Mitä minä, nöyrä katsoja, voin enää tehdä?

Haluan ymmärtää.

Tunteminen on kaunis tunne jo itsessään. On jokin voima, joka liikuttaa kehoasi koskematta, joka osuu eläimeen sisälläsi.

Ihminen näkee eläimen usein itseään paremmin toisessa. Empatia avaa portin toisen tunteisiin. Empatia voi myös pakottaa astumaan sisään.

Empatia on termi, jota on jo muutaman vuoden ajan käytetty välineenä kuvatessa yhtä lailla yksilöiden kuin yhteiskunnankin ominaisuuksia.

Empatiaa kuvaa yleisesti lämmin, myötätuntoinen ihminen tai hyvä vanhustenhoito. Empatian täydellinen puute on psykopatiaa tai Esperi Care.

Tekstissä pyrin kiinnittämään huomiota siihen, miten empatia usein käsitetään muttei tiedosteta, nostaen esiin vaikutuksia, joita tunneperäisellä empatialla voi olla sosiaalisen muutostyön kokemukseen. Esimerkeilläni pyrin tavoittamaan pienen palan tiedostamattomasta empatiasta.

Voisi sanoa, että hyökkään tulella tulta vastaan. Lyön sinua lapsella vielä yhden viimeisen kerran, lapsen hyväksi.

Tekstin pohjana käsittelen kahta perustavanlaatuisesti erilaista käsitystä empatiasta.

Ensimmäisessä mielessä empatia käsitetään toisen ihmisen tunteiden kokemisena. Käsitystä empatiasta emotionaalisena tapahtumisena edustaa Yalen yliopiston psykologian professori Paul Bloom, joka kirjassaan ”Against Empathy: The Case for Rational Compassion” argumentoi tällaisen empatian hyväksymistä vastaan. Bloom esittelee empatian sokeita kohtia, perustellen, miten empatia on epäkelpo ohjaamaan ihmisen moraalia, ja miten pärjäämme paremmin ottamalla käyttöön kykymme rationaaliseen myötätuntoon.

Toisen, yleisemmän käsityksen mukaan empatia kuvataan taitona tai kykynä asettua toisen ihmisen asemaan, mahdollistaen tämän henkilön tunteiden ja kokemusmaailman tarkastelun. Kirjailija ja filosofi Roman Krznaric johtaa kirjassaan ”Empathy: A Handbook for Revolution” lukijaa pohtimaan empatiaa sosiaalisen muutoksen voimana kohti sosiaalisen vuorovaikutuksen ideaalimallia, jota kutsuu ”empatian vallankumoukseksi”.

Bloomin rationaalinen myötätunto ja Krznaricin empatia kulkevat pitkälti käsi kädessä. Molempien tavoitteena on oikeudenmukaisempi, kiltimpi maailma, jossa tunteet ovat toivottuja, ja jossa myötätunto on keino parempaan huomiseen.

Paul Bloom kuvaa kirjassaan, miten empatia on ”kohdevalo, joka kohdistuu ihmisiin juuri tässä ja nyt”. Kun maailmassa on paljon pimeää ja pahaa, yksittäinen, tarkka valo vaikuttaa lohduttavalta, jopa oikealta. Empatia antaa selkeän kohteen katseelle: jotain mihin keskittyä ja kohdistaa voimaa; jonkun, jonka puolesta tuntea.

Kun suru saa kasvot, keskitymme niihin. Bloomin mukaan on myös todettu, että mikäli kasvot ovat samankaltaiset kuin henkilöllä itsellään – väriltään, muodoiltaan tai ilmeiltään – tunnemme heitä kohtaan herkemmin ja enemmän empatiaa kuin niitä, jotka ulkoisilta piirteiltään eroavat meistä.

Silmien edessä tapahtuva vääryys on omiaan herättämään empaattisen reaktion. Kun astut ensimmäistä kertaa isompaan kaupunkiin, kokee helposti suurta myötätuntoa kadunvarsilla istuskelevia kodittomia kohtaan. Mutta hämmästyttävän pian epämukavuus turtuu pois: astut ulos kauppakeskuksesta, riennät asennosta lepoon, ja jo pian loittoneva selkäsi poistuu hytisevästä silmäkulmasta.

Syy, miksei ihminen vastaa kodittoman pyyntöön lantista typistyy kohtalaisen rationaaliseen ajatukseen, ettei lantti kuitenkaan auta. Ongelma on yhteiskuntarakenteessa. Mitä minä tässä kadulla voin asialle oikeasti tehdä.

Ongelma ei ole se, miten ajan myötä emotionaalinen empatia kodittomia kohtaan turtuu. Ongelma on, miten se alkaa – huomaat asian vasta kun se on kirjaimellisesti nenäsi edessä, katseesi ulottuvilla.

Kotiin mennessäsi olet jo unohtanut, koska empatian kipinä syttyy ja sammuu yhtä nopeasti. Tunteista nouseva empatia ei riitä kantamaan moraalia, koska se ei kiinnitä tunnetta järkeen. Yksin empatia kysyy kyllä miksi, mutta vastaa kysymykseen mitä helvettiä nyt taas.

Bloom kyllä tunnustaa, miten empatia voi innostaa toimimaan jonkin epäkohdan muuttamiseksi, mutta tämä epäkohta on väistämättä valikoitunut vääristynein lähtökohdin: paikallisesti ja samankaltaiseen kohteeseen keskittyen. Samalla opportunisteille syntyy mahdollisuus manipuloida hieromalla empatiaa juuri oikeaan kohtaan.

Mediassa tunnistetaan empatian ominaisuus tuottaa kipinä toimintaan, johon ihminen ei tyypillisesti ryhdy pelkän arkipäättelyn pohjalta.

Etenkin kuvalliselle mainonnalle on tyypillistä, miten se aseistaa empatian. On tullut aika lyödä.

Ihmisen tunnemaailma on viritetty tavalla, joka tuottaa ihmislapseen – jokseenkin samasta syystä kuin pandakarhuun – vahvan ja välittömän empaattisen siteen. Tätä sidettä vahvistaa yleisesti jaettu käsitys lapsen erityisestä viattomuudesta ja koskemattomuudesta. Lapsi on suloinen, emotionaalinen pyhä, kuten kuuluukin.

On siksi hämmentävää, miten lapsesta on tehty empaattinen lyömäase ilmastokeskustelussa. Kun ilmastoa ”pelastetaan lapselle” ja käytetään lasta mainoksen kuvastona, lapsen haavoittuvuutta ja luottamusta lapsen tulevaisuuteen käytetään ilmastotoiminnan argumenttina. Lapsi asetetaan oman tämänhetkisen olemassaolon ajalliseksi jatkeeksi sen sijaan, että tunnustettaisiin ilmastokriisi vailla kasvoja, jotka liittävät tämän päivän ihmisen geneettiseen vastuuseen oman kuoleman takana pilkottavasta dystopiasta.

Tämä ei ole hyökkäys ilmastoaktiiveja kohtaan. Se mikä toimii, toimii. Kritiikkini kohdistuu yksilöivää ja epäoikeudenmukaistavaa empatiaa kohtaan – ilmastokriisi on niin suuri uhka, ettei ilmastoaatteen markkinoinnissa tulisi joutua tilanteeseen, jossa lapsen kuva mainoksessa on tarpeellista.

Haluan kääntää käsittelemäsi kohdevalon ja riisua aurinkolasisi. Valo kasvoilla auttaa. Tietoisuus sokean empatian läsnäolosta pakottaa ihmisen takaisin ahdistukseen omasta itsekkyydestään, jonka vuoksi lapsi ilmastoargumenttina toimii edes hetkellisesti.

Kukaan ei halua ihmisten vuorovaikutusta ilman tunteita, eikä sellaista voida onneksemme vahingossakaan saavuttaa. Jean-Paul Sartre sanoisi, että tunteet ovat valintoja, mutta valinta on pakko tehdä.

Viha ja kostonhimo ovat ihmiselle luontaisia tunteita, ja kun olemme vihaisia läheisen puolesta, vihamme juontuu empatiasta. Näin ollen voi väittää, ettei empatia ole yksinomaan hyvä asia, kuten Paul Bloom argumentoi, mutta sillä on ehdottoman hyviä sovellutuksia, kun ymmärtää käsitellä empatiaansa rationaalisesta lähtökohdasta. Empatiaan tulee liittää järki.

Krznaricin mukaan empatia näyttää suuntaa ihmisyksilöiden vuorovaikutuksen ja laajemmalti yhteiskunnan murrokselle. Empatian vallankumouksen jälkeen Suomessakaan ei ole tilaa vanhusten kaltoinkohtelulle tai työttömien tallomiselle.

On ihmisen osa olla empaattinen olento. Empatia on kirjotettu ihmisen perimään jo silloin, kun aikuisten kyky siihen auttoi lapsia ja siten perheen perimää selviytymään heimokahakoista ja -sodista.

Samalla on tunnustettava, että ollakseen enemmän kuin olento, nimenomaan ihminen, hänen osansa on olla myös rationaalinen.

Keskittyessämme yksiin tai yhdenlaisiin kasvoihin, näkökenttä sumenee ja yhteiskuntaan tulee pimeää. Torjuaksemme todellisia epäkohtia vaadimme oikeanlaista, rationaalista empatiaa. Tulee ymmärtää kaikella järjen ja tunteen sopusoinnulla, miten rasismi, sukupuolinen tasa-arvo ja ilmastonmuutos vaativat kohdevaloja jokaiseen otsaan, sekä kantajilleen erityisen notkeita niskanikamia. Järki lisää tietoisuutta, tietoisuus vapautta, ja vapaus moraalia.

Muutosta tapahtuu. Ralph Ellison aloittaa vuoden 1952 romaaninsa The Invisible Man sanoin:

”Minä olen näkymätön mies. Ei, en ole kummitus kuten ne, jotka vainosivat Edgar Allan Poeta; enkä ole yksi Hollywood-elokuviesi ektoplasmoista. Olen aineellinen mies, lihaa ja luuta, kuitua ja nestettä – ja voisi jopa sanoa minun omaavan mielenkin. Minä olen näkymätön, ymmärräthän, yksinkertaisesti koska ihmiset kieltäytyvät näkemästä minua”.

Ellison ei ollut koditon. Ellison oli musta.

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Opiskelijan tärkein tunnusmerkki on jokasään univormu, joka kestää niin sitsit, approt kuin baari-illat. Samalla se raottaa verhoa käyttäjänsä bilehistoriaan, opiskelijastatukseen ja sielunelämään. Mutta mistä perinne on peräisin? Kuka keksi tehdä opiskelijoista haalarihemmoja?

Se kestää aikaa ja kulutusta kovassakin käytössä. Sitä ei saa pestä (ellei se päädy kantajansa yllä suihkuun tai uimaan). Se suojaa siviilivaatteita roiskeilta ja räiskeiltä. Siihen on kiinnitetty erinäköisiä merkkejä, lätkiä, pinssejä, präniköitä ja tarvekaluja aina pullonavaajasta hammasharjaan ja korvatulppiin asti. Siihen saa kiinni myös skumppalasin. Värikoodien ansiosta se auttaa erottamaan meidät muista. Sitä pidetään yleensä päällä vain puolittain. Sen olemassaolosta voi sekä kiittää että syyttää 1970-luvun ruotsalaisia teekkareita.

Kyseessä on tietenkin kaikkien opiskelijoiden tuntema muotikolttu ja virallinen bileasu, eli opiskelijahaalari.

Kakkosfrakki ja labratakki

Mutta mistä kaikki sai alkunsa? Kuka sai päähänsä, että opiskelijoiden on viisasta pukeutua haalarihemmoiksi vuosi vuoden ja tapahtuma tapahtuman perään?

Vastausten saamiseksi on palattava ajassa liki 50 vuotta taaksepäin. Legenda kertoo, että haalareiden käyttö bileunivormuna alkoi 1970-luvulla Ruotsin akateemisissa piireissä. Siellä juhlittiin paljon, kuten asiaan kuuluu ja juhla-asuna toimi fiksu ja filmaattinen frakki. Siis mikä? Niinpä. Jokainen, joka on koskaan osallistunut opiskelijabileisiin, ymmärtää, ettei frakilla ole niissä kinkereissä osaa eikä arpaa. Se hoksattiin myös Ruotsissa, jossa akateemiset piirit päättivät alkaa soveltaa kahden frakkitakin periaatetta.   

Siinä missä ensimmäinen frakki oli tarkoitettu parempiin ja arvokkaampiin kinkereihin (niihin, joissa piti edustaa muun muassa professorien, rehtorien, äitien ja isien valvovien katseiden alla), se toinen, niin kutsuttu spyfrack tai b-frack puettiin päälle illan tullen kun oikea meno vasta alkoi. Se kesti astetta roisimpaakin meininkiä.

Kakkosfrakin suosio yllätti opiskelijapiirit. Opiskelijamäärien kasvaessa noiden biletarkoitukseen sopivien, vanhojen ja huonokuntoisempien frakkien saatavuus kuitenkin romahti, eivätkä markkinat pystyneet enää vastaamaan kysyntään. Niinpä bilehileiden täytyi keksiä uutta päälle pantavaa. Tänä päivänä suurta suosiota nauttivan haalariperinteen syntyyn vaikuttanut idea syntyi puolivahingossa.

Kohtalokas vahinko meni jotenkin näin: Viikon viimeiset laboratoriokokeet oli taputeltu pakettiin eräässä yliopistossa jossain päin Ruotsia. Joku ehdotti, että eiköhän lähdetä suoraan iltaa istumaan. Idea sai kannatusta, mutta monilta puuttui asianmukainen varustus. Nokkelia kun olivat, päättivät opiskelijat kiskaista haalarimaiset laboratoriotakit ylleen. Loppu on historiaa. Valinta osoittautui nimittäin sanalla sanoen vallankumoukselliseksi: Takkihan oli mitä käytännöllisin bileasu!

Se oli alkusoitto opiskelijahaalariperinteen synnylle.

Kuka toi haalarit Suomeen?

Haalariperinteen on sanottu olevan ruotsalaista alkuperää. Siksi onkin vähän yllättävää, että itse asiassa haalareita on tiettävästi käytetty Suomen opiskelijatempauksissa, ja etenkin teekkaripiireissä, 60-luvulta asti. Pakan sekoittamiseksi mainittakoon myös, että teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan (TKY) arkistonhoitajan mukaan Suomen teekkaritempauksissa haalari otettiin käyttöön jo 1950-luvulla.

Vuonna 1966 kun Helsingin Otaniemeä rakennettiin, muuttotempaustalkoita luotsannut ryhmä hankki tiimilleen yhtenäiset rakennustyömaahaalarit. Ja niinkin varhain kuin 1970-luvulla tamperelaiset teekkarit pukeutuivat haalareihin vappujuhlien aikaan. Tiettävästi kyse oli kuitenkin tavallisista työmaahaalareista. Miten paljon ne ovat verrattavissa nykypäivän opiskelijahaalareihin? Sitä on vaikea sanoa.

Muitakin tarinoita on. Vaasan Ylioppilaslehden vuosien takaisen artikkelin mukaan kaiken takana olisi sittenkin ollut vaasalainen opiskelija, joka fuksivuoden Islanninmatkalla inspiroitui pohjoismaalaisten opiskelijoiden haalareista ja halusi rantauttaa muodin myös Vaasaan. Kritiikkiä uhmaten hän tilasi koululle ensimmäiset punaiset haalarit vuonna 1981. Voisiko siis sittenkin olla niin, että haalariperinteen Suomen valloitus ei ollutkaan teekkareista kiinni?

Osin eriävät tiedot haalariperinteen kotiuttamisajankohdasta ja haalariprojektin pääaktiiveista johtunee siitä, että vuosien varrella vaikutteet ovat kulkeutuneet Suomenlahden yli puolin ja toisin. Yhteistyö oli jo tuolloin vilkasta Suomen ja Ruotsin ylioppilaskuntien välillä.

Tiedetään kuitenkin, että nimenomaan bilekäyttöä korostavan opiskelijahaalariperinteen rantautuminen ja haalarien varsinainen suosio opiskelijoiden ”bilefrakkina” alkoi Suomessa 1980-luvun tienoilla. Vuosina 1982–1983 esimerkiksi Otaniemessä hankittiin ensimmäisiä kiltahaalareita mitä myötä ne levisivät myös muihin teekkaripiireihin ja yliopistolaisten yhteisöihin, kuten metsäylioppilaille vuonna 1984.

Sekä Suomessa että Ruotsissa haalarit levisivät ensin teekkariympyröissä ja ansaitsivat sittemmin paikkansa myös muiden alojen piireissä. Nykyään liki kaikilla korkeakouluilla ja yliopistoilla on oma haalariperinteensä ja haalareita käytetään lähes kaikissa opiskelijatapahtumissa mukaan lukien approt, sitsit ja vappuhulinat.

Haalarit nyt

Huolimatta siitä, että kaikki eivät haalariperinnettä tunnusta tai katso hyvällä, voidaan opiskelijahaalareita pätevin perustein kutsua korkeakouluopiskelijan tärkeimmäksi tunnusmerkiksi. Haalareista voi päätellä paljon: värikoodi ja selästä löytyvä ainejärjestön tai tiedekunnan tunnus paljastavat yleensä opintoalan ja oppilaitoksen.

Haalariperinnettä ei myöskään ole liioilla säännöillä kuorrutettu vaan asun muokkaukseen on vapaat kädet. Haalaria tuunaamalla voi viestiä muille paitsi opiskeluun liittyvistä detaljeista, myös omista arvoistaan, harrastuksistaan, elämäntarinastaan tai poliittisista näkemyksistään. Haalariin pukeutuja voi niin halutessaan olla kuin ”kävelevä kannanotto tai elämäkerta”, jota muut voivat lukea kuin avointa kirjaa. Haalarikulttuuriin perehtynyt osaa usein lukea ja tulkita muiden haalareiden tarinoita vaivatta.

Usein haalarit vuorataan erinäköisillä haalarimerkeillä. Merkit voivat edustaa miltei mitä tahansa liittyen muistoihin, harrastuksiin, opiskelijatapahtumiin, opintoalaan tai vaikkapa uskonnollisiin tai poliittisiin suuntauksiin. Usein merkeissä on mukana myös ripaus huumoria esimerkiksi sloganien muodossa.

Vaikka yleensä haalareiden väristä voi päätellä, missä henkilö opiskelee, monivärisiäkin haalareita näkee paljon. Niin ollen värikoodi ei aina paljasta opinalaa. Niin haalareiden hihojen, taskujen kuin lahkeiden leikkaaminen ja päikseen vaihtaminen kuuluu nykyiseen, vaikkei niinkään perinteiseen haalarikulttuuriin. Lahkeidenvaihtoa harrastetaan usein seurustelukumppaneiden välillä. Opiskelupaikkaa tai -alaa vaihtaneet saattavat myös yhdistellä haalareitaan pyrkien tuomaan esille alojen välistä ”kaksoiskansalaisuutta”.

Värikoodien historiasta tiedetään niukasti – tai pikemminkin, pitkällistä historiaa ei ole. Tunnetuin tarina on näinkin tylsä: tietynväristen haalareiden valikoituminen tietylle opiskelualalle on mitä todennäköisimmin perustunut ainejärjestön vastuuhenkilön mieltymyksiin. Haalareita tilatessaan, hän on sattumanvaraisesti päättänyt oman ryhmänsä haalarin värin. Niinpä samanvärisiä haalareita näkyy useiden alojen opiskelijoilla.

Siinä missä ensimmäinen frakki oli tarkoitettu parempiin ja arvokkaampiin kinkereihin, se toinen, niin kutsuttu spyfrack tai b-frack puettiin päälle illan tullen kun oikea meno vasta alkoi.

Kuten sanottu, haalarit on tyypillisesti koristettu erilaisilla kangasmerkeillä, pinsseillä, präniköillä ja milloin milläkin kilkuttimilla asun kantajan mielikuvituksesta ja mieltymyksistä riippuen. Koristelu ja varustelu on vapaa. Mukana roikkuu tyypillisimmin perusbiletarpeistoa mukaan lukien korvatulpat, vaihtomerkit, pullonavaaja ja ensiaputarpeistoa laastarista särkylääkkeisiin. Vyöllä kulkee kätevästi myös skumppalasi.

Erivärisille nyöreille puolestaan kiinnitetään post-it -lapun kokoisia läpysköjä, jotka kertovat henkilön hoitamista tehtävistä ja luottamusviroista. Eräs haalariartikkeli tietää kertoa: ”Mitä enemmän kantajallaan on nyörejä, sitä useammin opintotukilautakunta häntä todennäköisesti muistuttaa noppien tärkeydestä." Mitä se sitten ikinä vihjaakaan...

Palataan vielä Ruotsiin. Miltä haalarihemmot siellä näyttävät 2000-luvulla? Kotimaisiin univormuihin verrattuna ruotsalaisten haalariperinteessä on enemmän variaatioita. Perinteisten ”laboranttitakkien” lisäksi tarjolla on myös lappuhaalareita, viittoja ja takkeja. Suomessa kokohaalari on dominoivin trendi.

Yksi asia yhdistää sekä Suomenlahden yli toisiaan katselevien naapurimaiden, että kaikkien yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijoiden haalariperinteitä: haalarit edustavat ennen kaikkea yhteisöllisyyttä. On helpompi olla osa porukkaa, joka on samanvärisellä asukokonaisuudella koodattu. Kuin toinen toisistaan kloonattu! Ja kukapa ei haluaisi tuntea olevansa osa porukkaa? Parhaimmillaan haalari on jäänmurtaja, joka madaltaa kynnystä ja nostattaa tunnelmaa toisilleen tuntemattomien opiskelijoiden välillä.

HAALARISUOSITUKSIA

• Haalareita ei saa pestä. Jos haalarin haluaa kuitenkin puhdistaa, se tulee suorittaa uimalla haalarit päällä tai käymällä se päällä suihkussa.
• Sponsoreita ei saa peittää. Merkit tulee ommella siten, että tyhjä tila täytetään ensin.
• Haalareita ei yleensä pueta kokonaan. Haalareita käytetään yleensä puoliksi lantiolle sidottuna. Haalarit kannattaa sitoa siten, että selän tunnus näkyy. Myös vyön käyttäminen on suositeltavaa.
• Vakiolisävaruste: skumppalasi. Huolehdi, että skumppalasi on kovaa muovia. Skumppalasin saa kätevästi kiinnitettyä vyölle.

Lähteet
Helsingin yliopiston fuksiblogi, 2013. Ihanista haalareista. Linkki: https://blogs.helsinki.fi/fuksiblogi/tag/haalarit/
Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas, 2016. Frakeista haalareihin – opiskelijahaalareihin historiaa. Linkki: https://www.uljas.net/frakeista-haalareihin-opiskelijahaalareiden-historiaa/
Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkäri, 2013. Haalarista sen tunnistaa. Linkki: https://www.jylkkari.fi/2013/04/haalarista-sen-tunnistaa/
Niksula, 2008. Haalarit & Haalarikulttuuri. Linkki: https://www.niksula.hut.fi/~mmm/haalari/kulttuuri/
Wikipedia. Teekkarihaalari. Linkki: https://fi.wikipedia.org/wiki/Teekkari#Teekkarihaalari

 

Teksti Maria Paldanius
Kuvat Euroopan parlamentti

Euroopan parlamentin Saharov-palkinnolla vuonna 2018 palkittu ukrainalainen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov on noussut kaikkien poliittisten vankien ja heidän vapauttamisen puolesta käytävän taistelun symboliksi. Mutta kenestä oikeastaan on kyse? Millainen ihminen on shokkiuutisten takana?

Google-haku ukrainalaisesta elokuvaohjaaja ja kirjailija Oleg Sentsovista tuottaa seuraavanlaisia osumia: 

We stand with Oleg Sentsov (mm. Amnesty International), Sentsov viruu neljättä kuukautta nälkälakossa (HS), Free Oleg Sentsov (mm. PEN -järjestö ja European Film Academy), Ukrainian film maker ends 145-day hunger strike in Russian jail (mm. The Independent) sekä tuoreimpana uutisena, Sakharov Prize 2018; Oleg Sentsov, a political prisoner / symbol of resistance in Ukraine (Euroopan parlamentti, Euronews).

Uutisointi on shokeeraavaa ja kantaaottavaa, eikä syyttä: Oleg Sentsov on yksi kymmenistä Venäjällä poliittisista syistä vangittuna olevista ukrainalaisvangeista, joiden vapauttamisen puolesta taistellaan ympäri maailmaa niin ihmisoikeusjärjestöjen, elokuva-akatemioiden kuin Euroopan parlamentin voimin. 

Krimin liittämistä Venäjään avoimesti kritisoinut elokuvaohjaaja vangittiin Venäjän turvallisuuspalvelun toimesta Krimin niemimaalla, Simferopolin kaupungissa 11. toukokuuta 2014. Hänet tuomittiin 20 vuodeksi vankilaan terroritoiminnan suunnittelusta ja johtamisesta alueen venäläistä de facto -hallintoa vastaan. Sentsov on kiistänyt syytteet, eikä todellista näyttöä ole. Tuomiota pidetään poliittisena.

”Kukaan ei tiedä mitä oikeasti tapahtui, mutta rikokset, joista häntä syytettiin, eivät olisi voineet johtaa 20 vuoden tuomioon”, toteaa kirjailijoiden, toimittajien ja tutkijoiden asiaa ajavan, kansainvälinen sananvapausjärjestö Penin jäsen Veera Tyhtilä DocPoint -sivuston artikkelissa.

”Sanat ovat ihmisen tärkein työkalu”

Joulukuussa Euroopan parlamentti myönsi Pohjois-Venäjällä, Jamalin alueella jo neljättä vuotta vangittuna viruvalle, 145-päivän mittaisesta nälkälakosta toipuvalle Sentsoville vuoden 2018 mielipiteenvapauden Saharov-palkinnon. Kyseessä on vuosittain myönnettävä kunnianosoitus ihmisoikeuksia maailmanlaajuisesti edistäneille henkilöille. Vuosi 2018 oli myös Saharov-palkinnon 30-vuotisjuhlavuosi.

”Sentsovin nälkälakko ja rohkea julkinen mielipide ovat tehneet hänestä symbolin poliittisten vankien vapauttamisen puolesta käydylle taistelulle Venäjällä ja kaikkialla maailmassa,” totesi Euroopan parlamentin puhemies Antonio Tajani palkinnonluovutuksen yhteydessä.

Tajani lisäsi, että Sentsov asetettiin ehdolle paitsi hänen rauhanomaisen, Krimin laitonta miehitystä vastustavan protestinsa vuoksi, myös hänen rohkeudestaan, uskostaan ihmisiin, ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja oikeusvaltioon, samoihin arvoihin, joihin myös Euroopan parlamentti toiminnassaan nojaa.

”Saharov-palkinto ei ole vain palkinto. Se on sitoumus. Palkinto tukee henkilöitä ja järjestöjä, jotka ovat taistelleet oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta asettaen itsensä usein suureen vaaraan. Me seisomme kaikkien palkinnonsaajien rinnalla”, hän lisäsi.

Palkinnon vastaanottivat Sentsovin serkku Natalia Kaplan ja asianajaja Dmitri Dinze. Sentsovin oikeuksia jo vuosia ajaneen Kaplanin puheenvuoro päättyi Sentsovin vankilasta lähettämään viestiin:

”En pysty olemaan siellä tänään, mutta voitte kuulla sanani. Haluan uskoa ansainneeni tämän palkinnon työni ja sanojeni kautta. Sanat ovat ihmisen tärkein, ja joskus myös ainoa työkalu. Niitä voi käyttää monella tavalla. Uskon, että tärkeintä ei ole se, miten pitkään elää, vaan miten.”

Kenestä oikeasti puhutaan?

Sentsovin ohjaamat elokuvat, Sentsovin taiteellinen ura, Sentsovin lapsuus, nuoruus ja elämäntarina.

Verkkohaku tuottaa niukasti tuloksia mainituilla hakuehdoilla. Maailman maineeseen nousseesta ohjaajasta kirjoitetaan pääasiassa poliittisen vankeuden ja Saharov-palkinnon kulmista käsin. Fokus on tietenkin perusteltu. Mutta mitä jos verhoa raotetaan shokkiuutisten taakse? Millaisesta miehestä oikeasti on kyse?

”Oleg on lahjakas elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, hyvä isä ja luottoystävä. Ihmisenä hän on rohkea, innostuva ja idearikas, ja aina valmis puhumaan heikompien puolesta”, Kaplan totesi palkintotilaisuudessa.

Ennen elokuvauralle siirtymistään Sentsov oli vannoutunut pelaaja (gamer) millä saralla hän myös kilpaili intohimoisesti. Lisäksi hän pyöritti Internet-kahvilaa ja johti eSports -liikettä kotikaupungissaan, jossa hän järjesti turnauksia ja valmensi pelaajia mestaruuskilpailuihin.

Vasta eSports -liikkeen toiminnan alkaessa rakoilla, Sentsov alkoi suunnitella siirtymistä elokuvaohjaamisen maailmaan. Tarinoiden kehittely ei ollut ongelma ja käsikirjoitukset olivat tekeytyneet vuosien varrella muun elämän ohella. Ainoat esteet liittyivät koulutuksen ja rahoituksen puutteeseen. Sentsov oli opiskellut taloustieteitä Kiovan Yliopistossa ja käynyt joitakin elokuvauksen ja käsikirjoituksen kursseja Moskovassa. Siinä kaikki. Mutta Sentsovilla oli lahja. Hän päätti, että se riitti.

Koska rahoitusta ei herunut, päätti Sentsov kustantaa ensimmäisen elokuvan vaatimat 20 000 dollaria omasta pussistaan. Hän myi autonsa ja Internet-kahvilansa intohimonsa tähden. Ensimmäinen 15-minuuttinen lyhytelokuva syntyi Sentsovin ja Vradiin yhteistyönä vuosina 2007–2008. Se perustui J.D. Salingerin vuonna 1948 ilmestyneeseen novelliin ”A Perfect Day for Bananafish”.

Sentsovin varsinaiset tuotannot

Ukrainalainen videopelien harrastaja Alex (pelimaailman kavereiden kesken Koss) elää Simferopolin kaupungissa yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Hänen osaamisensa niittää mainetta ja kunniaa peliympyröissä, mutta pelaamisella on kääntöpuolensa: Se uhkaa sekä opiskelua että suhdetta äitiin. Äiti näkee poikansa kasvamassa kieroon isänsä tapaan. Mutta Alexilla on suunnitelma: hän aikoo olla paras ja se ratkaisisi kaiken. Mutta tuoko menestys täyttymyksen? Ja entä jos hän ei voitakaan?

Sentsovin esikoisohjaus, Gamer (2012) syntyi viiden puoliammattilaisen muodostaman tuotantotiimin voimin. Ammattilaisia ei käytetty projektissa lainkaan. Myös näyttelijäkaarti koostui ensikertalaisista ainoana poikkeuksena päähenkilön äitiä näyttelevä ammattinäyttelijä Zhanna Biryuk.

“Sentsov etsi näyttelijöitä videopelaajien joukosta ja ystäväpiiristään. Kaikki elokuvan pelaajat ovat tosielämän pelaajia. Sentsoville oli tärkeää, että näyttelijät vastasivat hahmon kuvausta”, Ukrainan itä-alueiden tukemiseen tähtäävällä CrimeaSos -sivustolla kerrotaan.   

Gamer sai ylistävät arvostelut Rotterdamin elokuvafestivaaleilla mikä mahdollisti seuraavan elokuvan, Rhinon rauhoituksen. Vradiin mukaan Rhino toteutettiin Gamer -elokuvaa vakavammin ja vastuullisemmin. Sentsovia ymmärsi, että toinen elokuva on tärkein: se osoittaa sen, että ensimmäisen elokuvan menestys ei ollut vahinko ja että ohjaaja kykenee vastaaviin projekteihin yhä uudelleen. Samoihin aikoihin Sentsov uskoutui Vradiille: hän kertoi haluavansa viettää loppuelämänsä elokuva-alalla.

Rhino näki päivänvalon Ukrainan vallankumouksen aikaan, kun EU-myönteiset, Maidanin kansanliikkeeseen kuuluneet ukrainalaiset alkoivat protestoida Kiovassa. Protestit levisivät ympäri Ukrainaa syys-talvella 2013. Se antoi kipinän myös Sentsovin politisoitumiselle. Hänestä tuli aktiivijäsen Euromaiden -liikkeen Automaidan -osastossa, jonka toiminta perustui kansankiihottamiseen Venäjämyönteistä hallitusta vastaan.

Elokuvaohjaaja ja kirjailija Oleg Sentsovin harrastuksesta alkanut taiteellinen työ ja elokuviin suuntautuva intohimo kääntyivät aktivismiksi ja vapaustaisteluksi oman kansan vapautumisen puolesta. Se maksoi hänelle oman vapauden verran kun hänet vangittiin terrorismista syytettynä toukokuussa 2014.

Venäjä vastaan Oleg Sentsov

Uzbekistanilaisen elokuvaohjaaja Askold Kurovin ohjaama ”A Trial: The State of Russia vs Oleg Sentsov” (2017) tekee syväsukelluksen Sentsovin tarinaan ja taisteluun Venäjän hallintoa vastaan. Elokuva kuvailee yksityiskohtaisesti vuoden 2015 oikeudenkäyntiä, jota Amnesty International kuvailee epäreiluksi farssiksi.

Kurovin dokumentti tuo esille myös Sentsovin äidin, lasten ja siskon näkökulmat.

”Elokuva kuvaa rohkeaa ihmistä, joka puhuu totuuden sanoja vallan edessä ja jota syytetään hänen moraalisen kantansa takia. On muitakin Ukrainan kansalaisia, jotka ovat kärsineet samanlaisen kohtalon,” toteavat Suomen Penin jäsenet DocPointin artikkelissa.

Oleg Sentsov ei ole ainoastaan poliittinen vanki. Hän on myös, ja ennen kaikkea, arvostettu elokuvaohjaaja, kirjailija ja käsikirjoittaja, kahden lapsen isä ja palkittu ihmisoikeuksien puolustaja. Sentsovissa lienee paljon samaa kuin Gamer-elokuvan päähenkilössä Alexissa, joka totesi: Haluan olla paras ja se muuttaisi kaiken.

”Oleg ei voi vain luovuttaa ja olla hiljaa. Hän on luontainen taistelija. Siksi mekään emme anna periksi. Taistelemme loppuun asti Sentsovin ja muiden ukrainalaisvankien vapauttamisen puolesta”, kiteytti Kaplan.

KUKA?

• Oleg (Gennadievich) Sentsov
• Ukrainalainen elokuvaohjaaja, kirjailija ja käsikirjoittaja.
• Syntynyt: 13.7.1976 (ikä: 42 vuotta), Simferopol.
• Tunnetaan erityisesti elokuvistaan: Gamer (2011), Rhino (2013) ja Kai (2013).
• Tuottanut myös lyhytelokuvat: A Perfect Day for Bananafish (2008) ja The Horn of a Bull (2009).
• Vanhemmat: Liudmyla Sentsova.
• Lapset: Alina Sentsova, Vlad Sentsov.
• Palkinnot: Saharov-palkinto 2018, Shevchenko National Prize in Cinematography, Honorary citizen of the city of Paris.
• Ajankohtaista: On vuodesta 2015 lähtien ollut vangittuna Pohjois-Venäjällä, Jamalin alueella syytettynä terrorismista ja terrorismin suunnittelusta Venäjän de facto -hallitusta vastaan. Tuomio: 20 vuotta vankeutta. Pidetään poliittisena vankina, joka istuu syyttömänä.

SAHAROV-PALKINTO

• Venäläisen fyysikon ja toisinajattelija Andrei Saharovin (1921–1989) mukaan nimetty palkinto
• Myönnettiin ensimmäisen kerran vuonna 1988.
• Palkinto myönnetään henkilöille, jotka ovat poikkeuksellisella tavalla edistäneet ihmisoikeuksia maailmanlaajuisesti.
• Palkinnon voi saada yksi tai useampi henkilö, ryhmä tai järjestö.
• Palkinto luovutetaan jokaisen vuoden lopulla Euroopan parlamentissa Strasbourgissa.
• Palkinnon rahallinen arvo: 50 000 euroa.
• Palkinto on tuen- ja kunnianosoitus palkinnonsaajille ja heidän päämäärilleen.

Lähteet:

Artists at Risk Connection. https://artistsatriskconnection.org/story/oleg-sentsov

DocPoint Festival. https://docpointfestival.fi/blog/2018/01/18/tapaus-oleg-sentsov

Euroopan parlamentti. http://www.europarl.europa.eu/news/fi/headlines/priorities/saharov-palkinto-2018/20181210STO21403/saharov-palkintoseremonia-oleg-sentsov-on-luontainen-taistelija

IMDB / Biography. https://www.imdb.com/name/nm4883553/bio?ref_=nm_ov_bio_sm

CrimeaSos. http://krymsos.com/en/news/kak-sozdavalsya--gamer------pervyi-film-oleg-sentsova

STT. https://www.sttinfo.fi/tiedote/saharov-palkintoseremonia-oleg-sentsov-on-luontainen-taistelija?publisherId=59267337&releaseId=69848441

Wikipedia, Ukrainan vallankumous 2014. https://fi.wikipedia.org/wiki/Ukrainan_vallankumous_2014

Wikiwand: Gamer. http://www.wikiwand.com/en/Gamer_(2011_film)

Teksti Erkka Lehtoranta
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Akateeminen vapaus on moniselitteinen arvo. Talouspoliittiset paineet uudistaa yliopistoa instituutiona nostavat kysymyksen siitä, millainen on akateeminen vapaus uudistuvassa yliopistossa, ja erityisesti, millaiset vastuut ja muut tekijät vapautta rajaavat.

Ennen Lappiin asemoitumista Helsingin yliopistossa yliopistopedagogiikkaa opettanut filosofi Juha Himanka käsittelee kirjassaan Korkein opetus (2018) yliopistossa opettamista. Samassa hän avaa yliopiston ja akateemisuuden historiaa ja tavoitteita, joita akateemisen vapauden ymmärtäminen vaatii.

Termi akademeia (akatemia) viittaa alun perin Platonin Akatemiaan noin vuodelle 385 eaa. Nykyisin sanaa käytetään erityisesti tiede- ja tutkimuslaitoksista, joiden päätehtävä ei ole opettaminen. Korkeakouluista on sittemmin vakiintunut termi universitas.

Yliopiston ideaa on tärkeää käsitellä siksi, että useimmiten se määrää, mitä ideaalia kohti akateemisella vapaudella pyritään.

Länsimaisen yliopiston klassinen idea perustuu pitkälti saksalaiseen idealismiin. Klassinen näkökulma katsoo, että yliopiston ideaan tiivistyvät tutkimuksen ja opetuksen ykseys, akateeminen vapaus sekä yliopiston hallinnon autonomia. Klassiseen ideaan sisältyy vahvana Aristoteleen hyve tietämisestä ”tietämisen itsensä vuoksi”.

1800-luvun vaihteessa syntynyttä klassista näkemystä on myöhemmin jatkettu. Esimerkiksi Karl Jaspersin vuoden 1923 teoksen idean mukaan yliopisto on olemassa ”valtion hyvästä tahdosta”. Yliopiston idea lakkaa olemasta siinä hetkessä, kun valtio päättää, ettei sillä ole merkitystä.

Toinen, tuoreempi näkemys katsoo, ettei yliopiston ideaa ole enää edes olemassa. Jurgen Habermasin (1990) mukaan yliopiston tulisi tyytyä sen käytännölliseen tarkoitukseen esimerkiksi opiskelijoiden ja yhteiskunnan päämäärien edistäjänä. Habermas nimeää yhtenäisen ’idean’ kadon syiksi esimerkiksi akateemisten urien erikoistumisen ja tieteen korostuneen merkityksen talouden tuotantotekijänä.

Eurooppalaisten yliopistojen perusperiaatteet on kirjattu vuonna 1988 Euroopan vanhimpien yliopistojen rehtoreiden toimesta Magna Charta Universitatumiin, akateemiseen julkilausumaan. Julkilausuman ovat allekirjoittaneet myös Suomen yliopistojen rehtorit.

Olemme jumissa. Kun edessäni on vapauden kaltainen käsite, joka vaikuttaa liian suurelta ihmiselle, on parempi soittaa itse filosofille.

Vapaus ja vastuu itsenäisyyteen

”Vapautta itsessään ei ole. On vain vapautumista irti jostakin”, filosofi Juha Himanka pyörittelee.

Kuten filosofiassa usein, yksi lausahdus on vain yksi päätelmä yli 2000 vuoden kollektiivisista pohdinnoista. Jatkakaamme käytäntöön.

Määritellessään nimenomaan akateemista vapautta, Lapin yliopiston filosofian yliopistonlehtori Himanka aloittaa välttämättömän vastuun lähtökohdasta.

Viitaten erityisesti J. V. Snellmanin ajatteluun, opiskelijan tavoite opintojen aikana on oppia ottamaan vastuuta. Ja oppiakseen vastuuta, opiskelijan täytyy saada osakseen vapautta.

”Tavoitteena yliopisto-opiskelussa tulisi olla oppiminen itsenäiseksi toimijaksi”, Himanka sanoo.

Himangan mukaan itsenäinen toiminta on vastuullista toimintaa yhteisössä. Kun opiskelija oppii vapauden kautta ottamaan vastuuta yhteisön odotusten mukaisesti ja täyttämään sen, hänestä tulee eettinen yhteiskunnallinen toimija. Siis se kansalaisen arkkityyppi, jota yliopistolta toivotaan.

Matkalla itsenäisyyteen opiskelijan täytyy uskaltaa epäonnistua. Ennen sitä täytyy ”uskaltaa uskaltaa”, muulloinkin kuin Phil Collins -darrassa. Yliopistossa pätevät sosiaalisen vuorovaikutuksen lait.

”Hyvä yhteishenki vaatii keskinäistä luottamusta”, Himanka toteaa.

Himanka tarkoittaa nimenomaisesti koko yliopistoyhteisön yhteishenkeä, esimerkiksi ainejärjestön tai tiedekunnan sijaan. Jotta vaikkapa opiskelijoiden tiedekuntarajat rikkova yhtenäisyys säilyisi, opintopisteiden tulisi olla verrattavissa keskenään työmäärältään sekä haastavuudeltaan.

Opiskelija ei opi vastuuta vapauden täyttämässä, no, tyhjiössä. Rajoitteet ohjaavat opiskelijaa ja ehkäisevät osaltaan esimerkiksi syrjäytymistä.

”Vapautta itsessään ei ole. On vain vapautumista irti jostakin.”
–Juha Himanka

Kaiken kaikkiaan, opiskelijan vapaus johtaa vastuuseen omasta itsenäisyydestä.

Työskennellessään Thaimaassa filosofi huomasi myös erään seikan: Eettinen näkökulma opettamiseen on selvemmin edustettuna kuin Suomessa. Meillä korostuu taloudellinen viitekehys.

Talouspolitiikan paine

Lapin yliopiston politiikkatieteiden apulaisprofessori Petri Koikkalaisen ja Janne Kurtakon Tieteessä tapahtuu -lehdessä jo vuonna 2009 julkaisemassa artikkelissa ”Mitä yhteiskunta odottaa yliopistoilta ja miksi?” kaksikko kommentoi, miten ”innovaatiopolitiikassa” yliopistojen toivotaan omaksuvan roolin luovan innovaatioprosessin lähteenä.

Yksi kaksikon kritisoima keino olisi lineaarisen innovaatioketjun omaksuminen yliopistojen toimintamalliksi. Innovaatioketjussa yliopiston tieteellinen perustutkimus muodostaa ensimmäisen lenkin ketjuun, jonka päässä kilisee nyytti kultakolikoita – innovaatiota.

Koira ei heiluta häntää, häntä heiluttaa koiraa. Koikkalainen ja Kurtakko kirjoittavat:

”Kun valtio, elinkeinoelämä ja myös yliopistolaiset omaksuvat lineaarisen mallin, määritellään yliopistotutkimuksen tavoitteita yhä enemmän hallinnosta ja yrityselämästä käsin. —— Lineaarisen mallin piti turvata tieteen vapaus ja työrauha, mutta olosuhteiden muuttuessa se on kääntynyt alkuperäistä tarkoitustaan vastaan”.

Artikkelissa mainitaan myös, miten ”yritysjohtamisesta onkin tullut yliopistojen organisoinnin malli”.Opiskelijan toiminnalla on todellinen merkitys yliopiston toimeentuloon. Vuonna 2017 uusitussa yliopistojen rahoitusmallissa 55 opintopisteen vuosisuorituksista koostuisi yliopiston kassaan huomattavat 10% kokonaisrahoituksesta. Tutkintosuoritusten vastaavat osuudet ovat 6% alemman ja 13% ylemmän tutkinnon suorituksesta. Opiskelijapalautteenkin vaikutuskin yliopiston talouteen on 3%.

Mallissa vapaus ei voi ulottua suoritusvastuun vähenemiseen, tai yliopiston toimintakyky heikkenee. Vaarana voi olla opiskelijoiden ikioma aktiivimalli.

Aktivoivia rakenteita tietty on jo. Esimerkiksi tutkintosuorituksen tavoite- ja vaatimusajat sekä Kelan 45 opintopisteen suoritusvaatimus osoittavat opiskelijalle vastuuta keppi kädessä. Yliopistolakiin on siten kirjattu, ettei ikuisuusopiskelija olekaan akateemisen vapauden inkarnaatio.

Itsenäisen tehtävä

Himanka kirjoittaa yliopiston tehtävästä kirjassaan Korkein opetus:

”Nykykeskustelussa keskeisin ero yleisten tavoitteiden tai tehtävien ymmärtämisessä syntyy niiden suhteesta talouteen”.

Akateemisen vapauden kysymys on tiukasti sidoksissa arvokeskusteluun siitä, mikä on yliopiston tavoite tai tehtävä. Keskustelu pohjaa karkeasti talouskasvun idean ja yliopiston tehtävän idean vastakkainasetteluun.

Talouskasvun tavoite yliopiston suhteen voidaan nähdä Koikkalaisen ja Kurtakon kuvaamana innovaatioketjuna. Talouspolitiikan näkökulmasta yliopisto onnistuu, kun se tekee paljon rahaa.

Yliopiston itsensä tehtävä voi taas olla moniakin asioita – sitä voi olla vaikea käsitteellistää. Suurin osa siihen tavoittelevista painottaa vastuuta yhteiskunnalle, mutta vapautta tiedolle. Yliopisto kannattelee vapaan tiedon ihannetta, joka on länsimaisessa ajattelussa tiukassa yhteydessä eettisen ihanteeseen. Eettinen kansalainen on myös samalla taloudelliseksi hyödyksi yhteiskunnalle.

Kyse on arvojen tasapainosta, akateemisen vastuun ja akateemisen vapauden välillä. Opiskelijalle se tarkoittaa opintopisteitä ja itsenäistymistä eettiseksi kansalaiseksi; valmistumista ja villiä menoa siihen asti.

No, olet vapaa. Mitä tänään syötäisiin?

Lähteet

Himanka, Juha: Korkein opetus (2018)

Koikkalainen, Petri; Kurtakko, Janne: Mitä yhteiskunta odottaa yliopistoilta ja miksi? – ”Bushin malli” tulisi päivittää 2010-luvulle. Tieteessä tapahtuu -lehti (3/09, 40-43).

Seuri, Allan; Vartiainen, Hannu: Yliopistojen rahoitus, kannustimet ja rakennekehitys. Kansantaloudellinen aikakauskirja – 114. vsk., 1/2018.

Petri Koikkalainen, blogi: https://tieteentekijoidenliitto.fi/media/blogi/yliopistojen_paaomitus_missa_mentiinkaan.1939.blog.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Tapasimme huippu-urheilijan ja Lapin yliopiston opiskelijan Sini Pyyn kanssi kahvila Lovisassa. Energinen ja monessa mukana oleva nainen kertoi haaveistaan, tulevaisuuden suunnitelmistaan, elämästä vähemmistöön kuuluvana ihmisenä sekä paljon muusta.

26-vuotias Sini Pyy on aktiivinen kelkkahiihtäjä, joka on edustanut Suomea muun muassa viime talven paralympialaisissa Koreassa. Politiikkatieteiden opinnot ja halu vaikuttaa asioihin ovat vieneet hänet latujen lisäksi kabinetteihin. Tulevaisuudessa toiveissa on kahden kiinnostuksen kohteen yhdistäminen, vaikka urheilu-ura näillä näkymin jatkuu vielä seuraavien, Pekingissä 2022 järjestettävien paralympialaisten jälkeen. 

”Keskeisin työni tällä hetkellä on olla urheilija. Sitä kautta minulle on kuitenkin avautunut myös muita tilaisuuksia. Toimin Suomen paralympiakomitean urheilijavaliokunnassa, sekä minut on juuri valittu kansainväliseen Women in sports- paralympiakomiteaan. Opinnoissa saa ymmärrystä rakenteista, mutta urheilu on minulle se väylä, jota kautta pystyn vaikuttamaan asioihin ja saan ääneni kuuluviin. Minulle on tärkeää myös naisten ja vammautuneiden mahdollisuuksien toteutuminen. Toivon ettei sukupuoli tai liikuntakyky määrittäisi niitä. Tulevan graduni aihe liittyy urheiluun ja ulkonäköön; olen kiinnostunut siitä, miksi ulkoiset asiat edelleen menevät tekojen edelle. Urheilussa tai politiikassa voi menestyä rahan tai ulkonäön avulla, mitä se kertoo yhteiskunnastamme?”, Sini Pyy kysyy.   

Pyy on ollut useissa haastatteluissa, joissa keskiössä ovat olleet hänen vammautumisensa ja elämän jatkaminen positiivisena liikuntavammasta huolimatta. Yleensä ihmisille on kuitenkin tärkeää, mistä syystä heistä pidetään. Esimerkiksi työelämässä voi tuntua ikävältä, jos pomo kehuu hyvän suorituksen sijasta vaatevalintaa. Näitä asioita voi joutua kohtaamaan myös pyörätuolissa istuva henkilö.

Sini Pyy kuvaa tottuneensa ujoudesta huolimatta olemaan ”elefantti huoneessa” – joku jonka tilanne on aina selitettävä ennen kuin päästään keskustelemaan muista asioista. Lopulta hän on itse oppinut pitämään vammautumistaan myös asioiden mahdollistajana; nykyään hän on sosiaalisen median kautta myös brändi, joka voi pitää asioita esillä.

”Minua pidetään inspiroivana joskus vain sen takia, että käyn kaupassa tai koulussa, joka itselleni on tavallista arkea. Toivon että minua arvostettaisiin tekojeni ja ajatuksieni kautta. Esikuvaisuus pitäisi syntyä oikeiden asioiden kautta. Vammaisiin kohdistuu edelleen paljon asenteellisia esteitä ja oletuksia. Kaupunki on helppo tehdä esteettömäksi, mutta asenteita on vaikeampi muuttaa. Jotkut ovat sanoneet minulle jopa, että jos olisin sinä, tekisin itsemurhan”, Pyy kertoo.     

”Kaupunki on helppo tehdä esteettömäksi, mutta asenteita on vaikeampi muuttaa.” –Sini Pyy

Lappi ja lumettomuuden uhka

Sini Pyy on kotoisin Rovaniemeltä ja päätyi jäämään opiskelemaan kotikaupunkiinsa, vaikka etelän suuremmat kaupungit houkuttivat aikanaan. Se on osoittautunut hyväksi päätökseksi, sillä urheilu-ura on mahdollistunut joustavien opettajien ja tukiverkoston avulla.   

”Olen asunut lyhyitä pätkiä Helsingissä. Nuorempana halusin asumaan ulkomaille tai Etelä-Suomeen, mutta olen päässyt yli siitä. Rovaniemellä minulle on tärkeää yhteisö ja luonto. Unelmani voi toki viedä muualle jossain vaiheessa ja työni urheilijana vie minua eri puolille maailmaa”, Pyy kuvaa.

Ilmastonmuutos on ollut paljon tapetilla, varsinkin viimeisimmän IPCC:n raportin jälkeen. Ylioppilaslehden edellisessä numerossa asiaa käsiteltiin monista näkökulmista. Myös Sini Pyy on harkinnut tekemiään asioita uudelleen.

”Muut opiskelijat ovat haastaneet keskusteluissa pohtimaan miksi urheilen tai onko minulla oikeutta elää tällaista elämää, jossa matkustan paljon. Talviurheilijalle ilmastonmuutos on jo konkreettinen asia: jos lunta ei ole, joudutaan perumaan tai siirtämään kisoja. On kuitenkin tapoja urheilla ympäristöä kunnioittavasti,” Pyy pohtii.

Sprinttihiihdossa menestynyt Martti Jylhä on ottanut kantaa ilmastonmuutokseen ja joutunut sitä kautta perustelemaan myös omia valintojaan esimerkiksi kilpailumatkojen suhteen. Jokaisella elämänalueella on alettava toimia eri tavalla, myös urheilussa. Sini Pyy listaa asioita, joissa talviurheilija voi tehdä muutoksia.

”Vaatteita voi käyttää pidempään ja kierrättää. Talviurheilua tulee harrastaa siellä missä on jo valmiiksi lunta, ettei tarvitse lumettaa. Olemme myös selvittäneet kierrätysmateriaalien käyttöä uuden kelkan valmistuksessa, pyrin liikkumaan junalla aina kun mahdollista ja hyödyntämään teknologiaa: esimerkiksi monet kokoukset hoituvat nykyään kätevästi Skypen kautta”, Pyy sanoo.

Motivaation lähteinä luonto, urheilu ja yhteisö

Huippu-urheilijalta vaaditaan sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta. Samaa voisi sanoa opiskelusta – moni meistä joutuu harjoittamaan äärimmäistä itsekuria saadakseen vaadittavat tehtävät valmiiksi. Mistä kumpuaa energia ja voima, jonka avulla kaksi paljon aikaa vaativaa asiaa voi yhdistää?

”Minua motivoi se, että sillä mitä teen on tarkoitus. Urheilullisesti tämä kausi on ollut vaikea, hiihtoasentooni on tehty muutoksia ja se on hidastanut – viime talven paralympialaisetkaan eivät menneet niin kuin olisin toivonut. Koreaan oli kova panostus mutta on ymmärrettävä, ettei mitali tee minusta parempaa ihmistä. Menestys ei ole se tärkein asia. Olen saanut paljon tukea yhteisöltä, tukiverkostoni ja rovaniemeläiset yleensä ovat kannustaneet. Kun pääsen ladulle, voin nauttia luonnosta ja talvesta, se on tärkeää Lapissa kasvaneelle. Olen kilpailuhenkinen, mutta myös muut asiat ovat tärkeitä, se että on terveys ja tunnen kehoni vahvaksi.”

Ounasvaaran Hiihtoseuraa edustava Sini Pyy sai tammikuussa pidetyssä Urheilugaalassa kolmen muun urheilijan kanssa Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta ry:n Vuoden Urheiluteko -palkinnon. Tällaiset tunnustukset antavat itsevarmuutta ja luovat uskoa tulevaisuuteen, jossa siintää haaveena urheilun ja vaikuttamisen yhdistäminen.   

”Palkinnot ovat viesti siitä, että olen puhunut oikeista asioista, ne antavat rohkeutta. Toki tiedän itse olevani etuoikeutettu, sillä minulla on aina ollut perheeni vahva tuki, taloudellisia resursseja ja hyvä terveys vammastani huolimatta. Tulevissa paralympialaisissa haaveenani on mitali, minulla on paljon annettavaa paraurheilulle ja voin tuoda tärkeitä asioita esille. Toivoisin voivani yhdistää molemmat työni, vaikuttaa rakenteellisiin asioihin ja mahdollistaa muillekin vammaisille ihmisille urheilulliseen ja aktiiviseen elämäntapaan kiinni pääsemisen. Jos pystyn auttamaan edes yhtä, se on vaivan arvoista.”