Teksti Juho Kähkönen
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Mittavan uransa aikana arktisen politiikan professori Lassi Heininen on osaltaan ylläpitänyt vakautta suurvaltojen välissä. Ilmastonmuutoksen riskeistä huolimatta hän katsoo tulevaan luottavaisin mielin. Työssään hän pyrkii tekemään mahdollisen todelliseksi.

Arktisen politiikan eläkkeelle jäävä professori Lassi Heininen kasvattaa viinirypäleitä omakotitalossaan Helsingissä. Muutos ihmisiässä on tuntuva, viinirypäleet pärjäävät jo ulkona. Ilmastonmuutos on arktisen politiikan kuuma peruna, koska alue lämpenee kaksi kertaa maapallon keskiarvoa nopeampaa. Kolmen asteen lämpeneminen globaalisti tarkoittaa Rovaniemellä kuuden asteen lämpenemistä.

Heininen on kansainvälisesti arvostettu Pohjois-Euroopan ja Venäjän turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Hän on tutkinut laajasti arktista politiikkaa, mutta hänen erikoisalansa on ympäristöpolitiikka. Heininen on työskennellyt politiikantutkijana vuosikymmeniä, mutta hänen roolinsa aiheuttaa edelleen hämmennystä. Viimeisimpänä Yhdysvaltojen laivastoakatemia kutsui Heinisen tilaisuuteensa tuomaan venäläistä näkökulmaa.

”Oli vastattava, että en minä voi tuoda venäläistä näkökulmaa, koska en ole venäläinen. Minä kyllä tiedän paljon Venäjästä, tutkin sitä, ja minulla on hyviä venäläisiä työkavereita. Suomalaisena minut nähdään sellaisena middlemanina, välittäjänä idän ja lännen välissä”, Heininen naurahtaa.

”Arktisessa politiikassa suomalainen kutsutaan asiantuntijaksi selkeästi useammin kuin leimallisesti Naton jäsenmaan tai Venäjän kansalainen. Rooliani määrittää edelleen presidentti Kekkosen perintönä yhteistyön rakentaminen.”
–Lassi Heininen

Professorille kertyy runsaasti matkapäiviä, eivätkä ne rajaudu kahdeksaan arktiseen valtioon, joihin Suomikin kuuluu. Esimerkiksi Aasiassa on runsaasti kiinnostusta arktista aluetta kohtaan.

”Arktisessa politiikassa suomalainen kutsutaan asiantuntijaksi selkeästi useammin kuin leimallisesti Naton jäsenmaan tai Venäjän kansalainen. Rooliani määrittää edelleen presidentti Kekkosen perintönä yhteistyön rakentaminen. Viime aikoina myös presidentti Niinistö on tuonut tätä esiin. Minä menen mielelläni mihin vain mielenkiintoiseen tilaisuuteen. Tutkijalle on hienoa, kun kuunnellaan”, Heininen pohtii.

Heinisen mukaan perinteiset politiikan jakolinjat eivät ole täysin kadonneet, mutta parhaillaan kansainvälinen politiikka on monimutkaisempaa. Ja se on tavallista.

”Meneillään on paljon rauhaa tukevia muutoksia ja esimerkiksi sotia on vähän. Samaan aikaan syntyy uudenlaista vastakkainasettelua, joka muuttaa politiikka. Elämme siis jälleen murroksessa”, Heininen analysoi.

Arktisuus on poliittista

Arktinen alue muuttuu nopeasti, mutta sille ei ole selkeitä poliittisia rajoja. Maantieteellisesti on selvää, että esimerkiksi Rovaniemi kuuluu subarktiseen ilmastonvyöhykkeeseen. Poliittisesti Suomi linjasi kuitenkin vasta vuonna 2010 olevansa arktinen valtio, Hankoa myöten. Suomi korostaa mielellään arktisuuttaan, koska näin oikeutetaan toimintaan arktisella alueella.

Arktisuus kiinnostaa parhaillaan maailmalla ennätyksellisen paljon, ja arktiseen alueeseen liittyy monenlaisia tavoitteita. Ilmaston lämmetessä alueen runsaat luonnonvarat tulevat helpommin hyödynnettäviksi ja esimerkiksi Koillisväylän merireitin avautumiseen liittyy suuria odotuksia. Suomalaiset jäänmurtajat ja tankkerit ovat kulkeneet ensimmäisten joukossa Koillisväylän poikki.

Heiniselle arktinen politiikka onkin aina kansainvälistä, koska globaalit taloudelliset ja poliittiset muutokset näkyvät konkreettisesti arktiselle alueelle.

”Esimerkiksi Syyrian sota heijastuu arktisen alueen turvallisuuteen, koska konfliktien aikana suurvallat mielellään syventävät yhteistyötään arktisella alueella ylläpitääkseen keskusteluyhteyden”, Heininen analysoi.

Arktinen politiikka on usein monimutkaista ja Heininen on puhunut jo pitkään moniulotteisesta vallankäytöstä. Väitöskirjassaan 1999 Heininen kirjoitti ”Euroopan pohjoisen erityisestä aluedynamiikasta, missä eri toimijoiden moniulotteiset ja osin ristiriitaiset intressit kohtaavat aiheuttaen intressien kilpailua ja konflikteja”.

Heinisen mukaan esimerkiksi Neuvostoliiton romahdus on esimerkki murroksesta, joka mahdollisti kansainvälisiä muutoksia, kuten Euroopan kahtiajaon päättymisen, ja ihmisoikeuksien kehittymisen. Paikallisesti murros näkyi esimerkiksi kansainvälisen matkailun kehittymisenä Lapissa ja ylikansallisten yritysten kaivosvaltauksina poronhoito- ja luonnonsuojelualueilla.

Heininen analysoi väitöskirjassaan myös esimerkiksi ympäristöliikkeen ja –järjestöjen merkittävää roolia muuttuneessa poliittisessa ympäristössä. Hän arvioi näiden kasvavan ja hyödyntävän kansainvälisyyttä vaikutusvaltansa välineenä. 

Heinisen analyysi näyttää kestävän aikaa, koska tämän jutun kirjoittamisen aikoihin Suomen Saamelaisnuoret ry ja ympäristöjärjestö Greenpeace osoittavat näyttävästi mieltään Jäämerelle kaavailtua junarataa vastaan. Junarata olisi linkki Koillisväylälle ja sen uskotaan lisäävän luonnonvarojen hyödyntämistä pohjoisessa. Jäämerenradan arvioidaan kiihdyttävän ilmastonmuutosta.

Heininen näkee keskusteluyhteyden rakentamisen ratkaisuna moniin ongelmiin.

”Minun mielestäni on tärkeää päästä spekulaatioiden yli, koska vasta silloin voidaan ratkoa todellisia ongelmia. Olen aina nähnyt politiikan teon ja tutkimuksen välisen vuoropuhelun hyvin tärkeänä. Tämä sijoittuu yliopiston kolmanteen tehtävään ja se on minulle hirveän tärkeää”, Heininen pohtii.

Yliopiston ja yhteiskunnan välissä 

Yliopistojen vanhimpia tehtäviä ovat tutkimus ja opetus. Yliopistojen ”kolmas tehtävä” on ympäröivän yhteiskunnan palveleminen.

”Keskityin vahvasti kolmanteen tehtävään jo ennen kuin se edes lisättiin yliopistolakiin 2000-luvulla. Silloin aiemmin tämä yhteiskunnallinen rooli oli hieman vaikeammin perusteltavissa. Moni tutkija sanoi ennen, että yliopistolla olemme puolueettomia ja teemme objektiivista tiedettä. Uskon, että tutkija voi olla puolueeton, mutta ei objektiivinen. Tutkijan valinnat vaikuttavat aina tutkimukseen. Yhteiskunnallinen aktiivisuus auttaa myös saamaan monenlaista tietoa tutkimukseen.” Heininen sanoo.

Heininen ei väitä olevansa arvomaailmaltaan neutraali ja hänen luennoillaan toistuvat esimerkiksi ilmastonmuutos sekä saasteiden ja öljyriippuvuuden tuomat ongelmat. Heinisen mukaan ongelmista täytyy puhua, koska toistaiseksi ne voidaan ratkaista vain poliittisesti. Tutkijan rooliksi Heininen näkee asioiden edistämisen motivoiden.

”Pitää olla malttia kuunnella ja saada mahdollisimman monet yhdessä ratkomaan ongelmia. Ratkaisut ovat sitä tehokkaampia, mitä useammat kokevat olleensa päätöksiä tekemässä. Tällöin mukanaolijoilla on motivaatio viedä asioita eteenpäin”, Heininen analysoi.

Tutkimustieto voi edistää myös konfliktien ratkaisua, koska tieteellisestä tutkimuksesta löytyy yhteisiä intressejä. Tällöin tutkija voi toimia kokouksissa keskustelun jäänrikkojina, jonka jälkeen diplomaateille syntyy enemmän tilaa keskustella. Tämä edesauttaa intressien kohtaamista. Esimerkiksi vuonna 1973, keskellä kylmää sotaa, arktisella alueella allekirjoitettiin sopimus jääkarhujen suojelusta. Luonnonsuojelu toi aikansa suurvallat neuvottelupöytään.

Heininen on päässyt myös itse edistämään yliopiston kolmatta tehtävää tiukoissa paikoissa. Esimerkiksi vuonna 2014 Krimin miehityksen jälkeen perinteinen Nato-Venäjä jakolinja voimistui ja arktisellakin alueella boikotoitiin Venäjää. Vastapainona Venäjä kutsui pohjoismaalaisia ja pohjoisamerikkalaisia kokoukseen Arkangeliin. Myös Heininen kutsuttiin.

Yllättäen Heinisen puheenvuoro siirrettiin kokouksen avaavaksi puheenvuoroksi. Näin siitä huolimatta, että paikalla oli esimerkiksi entinen presidentti. Heinisen analyysi oli säröääni vallitsevassa ilmapiirissä.

”En tiedä tarkalleen mikä asiassa oli taustalla, mutta selkeästi suomalaisen nähtiin sopivan tilanteeseen. Toin puheenvuorossani esiin, että USA ja Venäjä eivät halua rikkoa rauhaa ja vakautta, ja silloin minua alettiin kuuntelemaan hyvin tarkkaan. Näissä tilanteissa pääsee vaikuttamaan, mutta todellista vaikutustahan ei voi tietää. Tutkija voi lähteä keskusteluun mukaan tarjoamalla oman analyysinsa”, Heininen pohtii.

Tutkijana Heininen pyrkii edistämään asioita poliittisia karikoita kierrellen. Hän muistuttaa, että esimerkiksi Venäjällä on yhtä lailla ihmisiä, joiden tehtävä on löytää pois pattitilanteista. Vallitseva tilanne pitääkin siksi haastaa rakentavalla tavalla, mutta niin, ettei vastaan tule emotionaalista vastustusta.

”Asiat pitää esittää niin, että niistä syntyy keskustelua ja löydetään yhteisiä intressejä. Tilanne on hyvä, kun asioista voidaan puhua. Luottamus on kansainvälisen politiikan tärkein tekijä”, Heininen linjaa.

Simulaatioita todellisuuden takamailla

Opiskelijoilta kuullun vitsin mukaan Heininen on mukava, silloin kun häntä näkee. Kaikki eivät ole professoriaan edes tavanneet opintojensa aikana, mutta Heininen panostaa erityisellä tavalla maisteriopiskelijoihinsa. Kiireinen professori kutsuu opiskelijoita esimerkiksi kesäkouluihin ja opintomatkoille.

Heininen pitää opettamisesta ja hyödyntää yliopiston luennoilla samaa kuuntelun ja osallistamisen taktiikkaa kuin poliittisissa huippukokouksissa. Heinisen mielestä yliopisto-opetuksen tulisi valmentaa paremmin työelämään, kuitenkaan akateemisuudesta tinkimättä.

”Sillä, että saadaan ihmiset keskustelemaan ja ratkomaan ongelmia yhdessä saadaan paljon parempi lopputulos. En esimerkiksi pidä kirjatenteistä, koska niistä ei jää opiskelijalle juuri mitään käteen. Käytän opetuksessaan pääasiassa omaa tutkimustani, koska pystyn samalla testaamaan kestääkö tutkimukseni opiskelijoiden prässin. Luennoillani opiskelijat oppivat hyvin konkreettisia työelämätaitoja, kuten loogista ajattelua ja argumentaatiota”, Heininen sanoo.

Heininen on tunnettu opetussimulaatioista, joihin hänen kurssinsa usein päätetään.   

”Keksin politiikan roolipelisimulaation, kun poikani pelasi roolipelejä. Mietin, että tuossahan se on, noin saadaan vuorovaikutusta opetukseen. Simulaatioissa taustana on kansainvälinen politiikka ja teemana aina jokin arktisen politiikan kysymys. Simulaatiossa on tärkeää, että yhteiskunta on laajasti edustettuna kansalaisjärjestöistä valtioihin ja yrityksiin”, Heininen pohtii.

Heinisen simulaatiot haastavat perinteiset yhteiskunnalliset valtarakenteet.

”Usein simulaatioissa pyritään toistamaan todellisuutta. Minun simulaatioissani yritetään päästä vallitsevan todellisuuden taakse. Näin syntyy aina uusi dynamiikka ja oppii luottamaan mielikuvituksen voimaan. Pääsee sellaiseen virtuaalitodellisuuteen, jossa interaktiivisuus opettaa syvällisesti. Tavoitteena on luoda uusia malleja! Yritän tehdä mahdollisen todelliseksi tässä laboratoriossa”, Heininen kertoo.

Marraskuun alussa Heininen piti poikkeuksellisen suuren simulaation. Lapin yliopistolla kokoontui Ulkoministeriön kutsumana 55 opiskelijaa eri puolilta arktista aluetta ”Model Arctic Council 2018” simulaatioon. Opiskelijat ratkoivat arktisen öljynporauksen ja luonnonsuojelun välistä ristiriitaa ja simulaatio esiteltiin Arktiselle neuvostolle, joka on arktisella alueella keskeinen vallankäyttäjä. Heinisen mukaan simulaatiot ovat konkreettinen keino ratkoa tulevaisuuden ongelmia.

Toiveikkaana tulevaisuuteen

Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoittaminen valoi uskoa ilmastonmuutoksen selättämiseen, mutta toistaiseksi tavoitteisiin pääseminen näyttää epätodennäköiseltä. Vaikka globaali lämpeneminen hidastuisi elinaikanamme 1.5 asteeseen, niin arktinen alue muuttuu voimakkaasti. Tämän päivän opiskelijoiden päästessä eläkkeelle arktinen on varsin erilainen.

”2060-luvulla arktinen on aiempaa lämpimämpi, mutta Jäämerellä merijäätä on edelleen puolet vuodesta. Jäämerellä liikenteen volyymit ovat edelleen pieniä, koska loska on laivaliikenteelle jäätäkin vaikeampaa. Toivon, että tieteellä on arktisessa politiikassa tärkeä rooli”, Heininen pohtii.

Nopea muutos yhdistettynä voimattomuuden tunteeseen lisää ilmastoahdistusta, joka on yksi ilmastonmuutoksen välillisistä vaikutuksista. Professorilla riittää kuitenkin uskoa ilmastonmuutoksen ja ilmastoahdistuksen selättämiseen. Toivoa ei ole syytä menettää.

”Uskon että ahdistus helpottaa, kun tekee sen minkä voi. Tietoisuus ja konkretia kulkevat käsikädessä ja auttavat pääsemään ahdistuksesta yli. On tärkeää, että ympäristöahdistusta kokevia kuunnellaan. Kun ihmisiä kuunnellaan niin heidän huolensa johtavat laajaan muutokseen”, Heininen tiivistää.

Heininen ei itsekään aio jäädä viinirypäleiden viljelijäksi jäähyväisluentonsa jälkeen. Näköpiirissä ei myöskään ole, että hän luovuttaisi projektejaan, tutkimustaan tai julkaisusarjoja vielä eteenpäin.

”Instituutiot muuttavat asioita, hiovat hyvät särmät pois. Näin käy, koska instituutioilla ei ole muistia ja ne kesyttävät ihmisen. Tästä syystä olen kriittinen auktoriteettiuskoisuuteen. Instituutiot kannattaa ottaa mukaan mahdollisimman laajasti, mutta valta kannattaa säilyttää tekijöillä, niin etteivät instituutiot voi näitä muokata”, Heininen sanoo.

On selvää, etteivät vuosikymmenet tutkijana ole hioneet hyviä särmiä professori Heinisestä.

Arktisen politiikan professori Lassi Heinisen jäähyväisluento pidettiin marraskuussa.

Teksti ja kuvat Matias Partanen
Kuvanmuokkaus Henna Huotarinen

Viikonloppu lähestyy. Olet sopinut näkeväsi ystäviäsi synnyinkaupungissasi, jonka jätit, kun lähdit opiskelemaan yliopistoon. Aikataulutus tuottaa ongelmia. Matka on pitkä, ja juna ja lentokone ovat poissuljettuja vaihtoehtoja. Vaikka päädyitkin opiskelemaan kunniallista alaa ja olet pärjännyt ihan hyvin opinnoissasi, kaikki eivät kuitenkaan pidä sinua luotettavana kansalaisena. 

Reilu vuosi sitten tietokoneesi hajosi, ja jouduit hankkimaan uuden luotolla, jotta pystyit ottamaan kaikki tarvitsemasi kurssit ja ettet jäisi jälkeen luokkatovereistasi. Pitkäaikainen parisuhteesi kariutui, ja muutitte erilleen. Jouduit hankkimaan lyhyessä ajassa uuden asunnon. Pari luottoerää jäi lyhentämättä, koska tarvitsit rahaa vuokraan ja vakuuteen. Olit tapahtuneesta todella maassa, eikä töiden tekokaan oikein maistunut. Jouduit turvautumaan vippeihin.

Sait taloutesi myöhemmin kutakuinkin kuntoon, mutta velkaa tuli lyhyessä ajassa jonkin verran ikätovereitasi enemmän. Kerran jätit baarista palatessasi polkupyöräsi kulkuväylälle. Siitä ei pidetty. Sosiaalista mediaa seuraava hallinnon virkamies ei ymmärtänyt huumoriasi, kun vitsailit valtaa pitävien kustannuksella, ja hän luokitteli sinut potentiaaliseksi hankaluuksien aiheuttajaksi. Kimppakyyteihin turvautuminen on ainoa toivosi, koska ainakaan vielä huono sosiaalinen luottoluokituksesi ei näy kenellekään julkisesti.

Kuulostaako elämältä George Orwellin dystopiaklassikossa Vuonna 1984? Joillekin yllä kuvattu voi kuitenkin olla jo totisinta totta. Eikä vain joillekin, vaan jopa joka kuudennelle maapallon asukkaista. Alkuvuodesta 2018 suomalainen media uutisoi Kiinan aloittavan kansalaistensa pisteyttämisen. ”Pohjasakalle karu kohtelu – miljoonia kansalaisia kielletty jo matkustamasta” Uusi Suomi otsikoi aihetta käsittelevän uutisensa. Muiden tiedotusvälineiden otsikointi ja uutisointi noudatteli samaa kaavaa. Uutisten mukaan huonoilla sosiaalisilla pisteillä siunatut kansalaiset eivät muun muassa saisi ostaa juna- ja lentolippuja.

Alun perin suunnitelma sosiaalisten pisteiden järjestelmästä julkaistiin jo vuonna 2014. Kaikessa komeudessaan järjestelmän on kaavailtu tulevan voimaan vuonna 2020, jolloin se kattaisi koko Kiinan. Sosiaalisen pisteytyksen järjestelmä seuraisi kansalaisten elämää pienimpiä piirteitä myöten niin netissä kuin fyysisessä maailmassa ja palkitsisi hyvästä, mutta rankaisi huonosta käytöksestä. Arvostettu uutistoimisto Reuters kertoi, että matkustusrajoituksia voidaan tulla määräämään erikoisista rikkomuksista, kuten terrorismista koskevan väärän informaation levittämisestä, vanhentuneiden lippujen käyttämisestä tai tupakan polttamisesta junassa. Pisteitä voivat laskea jopa niinkin pienet rikkeet kuin pyörän jättäminen jalkakäytävälle tai epäaidon anteeksipyynnön esittäminen. Miten ikinä se todennettaisikaan.

Amerikkalaiseen Foreign Policyyn kirjoittavan Amy Hawkinsin mukaan Kiinan hallinto uskoo, että sosiaalisen pisteytyksen järjestelmä tulee korjaamaan maassa vallitsevan luottamuksen puutteen. Kiinassa on jatkuvasti mahdollista tulla huijatuksi, ellei ole varuillaan. Verkosta tilatut tuotteet eivät välttämättä ole sitä mitä pitää, ja taksikuski kyllä vedättää kursseista tietämätöntä turistia. Myös paikallisilla on vaikeuksia luottaa tuntemattomiin, ja siksi suunnitelmat sosiaalisen pisteytyksen järjestelmästä ovat saaneet osakseen kannatusta. Hallinnon asiakirjoissa järjestelmää on luonnehdittu siten, että se ”mahdollistaa luotettavien vaeltaa kaikkialla taivaan alla, mutta epäluotettavien olisi vaikea ottaa askeltakaan”. 

Kiina luottaa teknologiaan

Sen sijaan, että ratkaisua haettaisiin perinteisiin arvoihin palaamisesta, on Kiina lähtenyt vastaamaan ongelmaan teknologian keinoin. Kiinalaisilla teknologiafirmoilla on jo ollut sopivia tapoja ihmisten pisteyttämiseen: esimerkkejä on aina lainapyöräpalveluiden käyttäjäarvioinneista logistiikkajätti Alibaban Sesame Credit -luottotietojärjestelmään.

Sesame Credit, joka tunnetaan myös nimellä Zhima Credit, kerää tietoja kulutuskäyttäytymisestä. Se esimerkiksi seuraa, millaisia ostoksia palvelun käyttäjät tekevät, miten he velkaantuvat, noudattavat sopimuksia, käyttävät nettiä ja verkostoituvat. Esimerkiksi liikaa alkoholia tai videopelejä ja muita järjestelmän mukaan “epäluotettavan kuluttajan” tuotteita ostavan kuluttajan pisteet laskevat, kun taas vanhemmuuteen ja sitä kautta vastuullisuuteen viittaavien tuotteiden, muun muassa lastenruokaa ostavien, pisteet nousevat. Sesame Credit -järjestelmällä on tällä hetkellä lähes 400 miljoonaa käyttäjää. Alibaban edustajat ovat kuitenkin julkisuudessa kertoneet, että Sesame Credit ei jaa tietoja hallituksen kanssa, paitsi tilanteissa, joissa se velvoitetaan siihen lain nojalla.

Kiinassa matkaavalle erilaiset pisteytykset tulevat nopeasti tutuksi. Länsimaalaista Uberia vastaavan Didin kuljettajille hyvien arvosanojen saaminen on erittäin tärkeää, ja välillä hyviä pisteitä saatetaan jopa anella. Ravintoloissa palvelu ja annokset pisteytetään, ja kuluttaja taas voi nostaa omia pisteitään olemalla lojaali asiakas. Lojaali asiakas voi saada halvempia kyytejä tai ravintola-annoksia. Sinänsä viattomalta vaikuttava pisteytys laajentuu kuitenkin siihen pisteeseen, että huonot arviot voivat johtaa erinäisten oikeuksien menettämiseen. Liian huonoja pisteitä saaneen Didi-kuskin ura voi jopa loppua, tai ainakin niin sanottujen korkean profiilin kyytien saaminen tyrehtyy.

Uuden sosiaalisen luottojärjestelmän tarkoituksena on nostaa rikoskynnystä korkeammalle. Samalla pyritään helpottamaan lainanantoa, kun yritykset saavat tietoonsa asiakkaidensa luotettavuuden ja maksukyvykkyyden. Pankkien luotonanto on Kiinassa keskittynyt suurille valtio-omisteisille yrityksille, ja yksityishenkilöt ja pienyritykset ovat joutuneet turvautumaan varjopankkeihin ja vertaislainoihin. Järjestelmän etuna olisi se, että mahdollisuudet saada rahoitusta avautuisivat laajemmin myös tavallisille kansalaisille, kun käytössä olisi meilläpäin käytössä olevaan maksuhäiriömerkintään verrattavia tietoja.

Toisaalta järjestelmä lujittaisi vallassa olevan kommunistisen puolueen otetta, koska esimerkiksi hallituksen kritisointi johtaisi välittömiin seurauksiin. Huolta herättävät myös muut järjestelmän yksityiskohdat: kuinka läpinäkyviä pisteytysperusteet olisivat?

Onko ruoho vihreämpää lännessäkään?

Asiat eivät välttämättä ole täydelliset aidan, vai voisiko sanoa muurin, toisella puolellakaan. Länsimaiseen ihmiseen kohdistuu jos jonkinmoista profilointia ja urkintaa jo nyt. Tietosuoja-asetus on parantanut yksilön mahdollisuuksia tiedolliseen itsemääräämisoikeuteen, mutta muun muassa Cambridge Analytican kohu paljasti, että tiedonkeruu voidaan valjastaa jopa vaaleihin vaikuttamiseen.

Cambridge Analytica oli konsulttiyhtiö, joka analysoi sosiaalisen median dataa ja etsi kohderyhmiä, joille voi kohdentaa tietynlaista viestintää. Kohdistaminen ja ihmisten segmentointi ei kuitenkaan ole mitään uutta markkinoinnissa, vaan se on yksi esimerkiksi Facebookin keskeisistä tuotteista, joita se tarjoaa yrityksille ja muille markkinoinnista ja viestinnästä kiinnostuneille toimijoille. Cambridge Analytican kohdalla kohu johtui siitä, että yritys käytti tietoja luvattomasti. Kohdennetulla viestinnällä saattoi, tai saattoi olla olematta, vaikutusta Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin. Kohdennetulla viestinnällä pyrittiin kuitenkin vaikuttamaan äänestyskäyttäytymiseen. Esimerkiksi äänestäjien vihaa, pelkoja ja ennakkoluuloja käytettiin osana kampanjaa. Samoin tehtiin viestintää potentiaalisille Hilary Clintonin äänestäjille ja pyrittiin passivoimaan heitä.

Cambridge Analytican kohu paljasti, että tiedonkeruu voidaan valjastaa jopa vaaleihin vaikuttamiseen.

Vaikka tieto ei olisikaan yksilöllistä, on massadatallakin arvaamaton arvo. Big datan hyödyntämiselle on kohdistettu valtavasti odotuksia. Sen avulla voidaan sujuvoittaa liikennettä ja edistää kansanterveyttä, mutta väärissä käsissä esimerkiksi sosiaalisen median analysoinnilla voidaan ohjailla mielipiteitä. Valtioissa, jossa valta on jo harvojen ja valittujen käsissä, tärkeää on vaientaa valtaapitäviä uhkaava viestintä, mutta demokraattisissa länsimaissa tiedonkeruu voidaan valjastaa massojen ohjaamiseen. Syntyy kuplia, joissa kohdennetuilla viesteillä voidaan vahvistaa tiettyjä näkemyksiä. 

Onko meillekin syntymässä alemman kastin väkeä?

Koto-Suomessakin on ollut kohua muun muassa siitä, että eräät kaupan alan toimijat ovat alkaneet tarkistamaan työnhakijoiden luottotietoja. Periaatteessa työnantajalla on lain mukaan oikeus tarkistaa hakijan luottotiedot, jos työtehtävään liittyy taloudellista vastuuta tai työntekijä työskentelee yksityiskodissa ilman valvontaa. Pikkuhiljaa määritelmää on lähdetty laajentamaan ruohonjuuritason tehtäviin, kuten kaupan kassalla toimimiseen ja kotisairaanhoidon työntekijöihin. Sama koskee myös esimerkiksi puhelinoperaattoreilla työskenteleviä henkilöitä, joilla on pääsy yrityksen asiakastietoihin.

Maksuhäiriöisen työllistyminen voi muuttua mutkikkaaksi, ja kerran suohon uponneen nouseminen kuivalle maalle voi käydä mahdottomaksi. Pahiten tämä iskee työttömiin työnhakijoihin ja opiskelijoihin, sillä luottotietojen menetys ei kuitenkaan voi olla kuin harvoissa tapauksissa peruste olemassa olevan työsuhteen purkamiselle. Yksittäinen maksuhäiriömerkintä säilyy luottorekisterissä sen lajista riippuen kahdesta viiteen vuotta. Maksuhäiriömerkinnän saanut on erittäin haavoittuvassa asemassa, koska nykyään merkintä voi estää työllistymisen ja sitä kautta velkojen lyhentämisen, kun sen seuraukset ovat aiemmin rajoittuneet lähinnä luoton, vakuutusten ja sitä kautta asunnon saamisen vaikeutumiseen.

Tavallinen suomalainen kuluttajakin tulee jo luovuttaneeksi tietojaan monella eri tavalla. Erilaiset kanta-asiakaskortit mahdollistavat kuluttajien profiloinnin. Esimerkiksi ruokakaupat voivat luokitella ihmisiä ruokailutottumusten mukaan. Kotitalous voidaan luokitella esimerkiksi itsestään huolehtivaksi terveyshakuiseksi tai helppoutta arvostavaksi vaivattomaksi. Myös erilaisia elämänvaiheita luokitellaan. Asiakkaat voivat toki pyytää ketjuilta tiedot siitä, mitä kaikkea heistä on kerätty.

Kaikesta mitä teemme, jää nykyään jonkinlainen digitaalinen jälki.

Tällä hetkellä saatua dataa käytetään kohdennettuun viestintään ja valikoimien kehittämiseen, mutta on helppo nähdä, että kulutustottumuksia voitaisiin hyödyntää myös muilla tavoin. Konglomeraattien, monialayritysten yleistyessä tietoja voitaisiin hyödyntää myös arvioitaessa sitä, kannattaako kuluttajalle myöntää vakuutusta. Kulutustottumuksia nopeasti silmäilemällä myös mahdolliset paheet paljastuisivat. Syötkö liikaa suolaa, rasvaa ja sokeria? Tupakoitko? Käytätkö liikaa alkoholia? Kaikesta mitä teemme, jää nykyään jonkinlainen digitaalinen jälki. Käteisen rahan käyttäminen on koko ajan harvinaistumassa, joten kulutustottumusten piilottaminen alkaa olla mahdotonta.

Kiinan sosiaalinen luottojärjestelmä ei siten olekaan erityisen kiinalainen, vaan voi tiedonkeruun ja yhä mutkistuvamman tietoyhteiskunnan pyörteissä laajentua koskemaan myös muita maita.

Kainalo:

LIIKKUMISRAJOITUKSET EIVÄT OLE MITÄÄN UUTTA AURONGON ALLA

Julkisuuteen valuneiden tietojen perusteella sosiaalisen luottojärjestelmän kokeilu on jo aiheuttanut matkustusrajoituksia noin 12 miljoonalle kiinalaiselle. Kansalaisten liikkumista koskevat rajoitukset eivät ole olleet Kiinassa täysin vieraita ennenkään. Hukou-järjestelmä, jolla säädellään asumisoikeutta, on syntynyt Han-dynastian aikakaudella jo noin 2000 vuotta sitten. Nykymuotoinen Hukou-järjestelmä juontaa juurensa Maon aikaiseen päätökseen vuodelta 1958. 

 Hukou-järjestelmässä asuinpaikka määritellään rekisteröinnillä, ja paikan muuttaminen vaatii viranomaisen luvan. Ilman lupaa siirtotyöläiset ovat kaupungeissa kuin toisen luokan kansalaisia. Asumislupaan sisältyy asumiseen, terveydenhuoltoon ja lasten koulutukseen liittyviä etuja. Luvatta muuttavaa voidaan rangaista muun muassa siten, ettei heidän lapsilleen tarjota mahdollisuutta yläkouluun ja myös sairausvakuutus voi jäädä saamatta. Järjestelmä on auttanut valvomaan suuria väestömääriä ja omalta osaltaan helpottanut valtaapitävien toimia Kiinassa. Hukou-järjestelmä on saanut osakseen laajaa kritiikkiä, ja hallinto onkin kirjannut viisivuotissuunnitelmiinsa tavoitteita, joilla järjestelmää saataisiin joustavammaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.

Lähteet

https://www.economist.com/briefing/2016/12/17/china-invents-the-digital-totalitarian-state

Chinese Citizens Want the Government to Rank Them

https://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/245020-kiina-alkaa-pisteyttaa-kansalaisiaan-pohjasakalle-karu-kohtelu-miljoonia-kansalaisia

https://www.reuters.com/article/us-china-credit/china-to-bar-people-with-bad-social-credit-from-planes-trains-idUSKCN1GS10S

https://www.tekniikkatalous.fi/tekniikka/ict/kiina-alkaa-pisteyttaa-kansalaisiaan-jopa-tupakoinnista-miinuspisteita-joista-seuraa-matkustusrajoituksia-6707929

https://yle.fi/uutiset/3-10150745

Profilointi on vallan ase

 

Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Aino Soininen

Huumesota. Ensimmäinen assosiaatioryöppy on usein Meksiko, Filippiinit ja aseet. Huumesota on sekä ihan tosiasiallista aseilla käytävää sotaa, kuten Meksikossa ja Filippiineillä, mutta myös me olemme huumesodassa mukana.

Kaikki sai alkunsa, kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon julisti huumesodan vuonna 1971 ja painostamalla poliittisesti YK:ta sai aikaan kieltolakien universalisoinnin. Nixonin hallinto ryhtyi rahoittamaan huumesotaa: poliisin työstä korvamerkittiin osa nimenomaan huumausainerikoksien selvittämiseen ja syntyi painetta tehdä voittoa huumausaineen käyttöä koskevien pidätysten kautta. Suomi lähti huumesotaan mukaan vuoden 1972 huumausainelain muodossa, jossa kriminalisoitiin kaikki huumeiden käyttö rankaisemalla juuri käyttäjää. Koska kaikkien huumausaineiden käytöstä epäiltyjen pidättäminen kävi raskaaksi, 1990-luvulla luotiin vielä erikseen huumausaineiden käyttörikos, josta seuraa sakkorangaistus.

Tämän tapahtumakulun lopputulemana nykypäivän länsimaisessa kulttuurissa podetaan narkofobiaa eli huumepelkoa. Huumepelko on käsitteenä sinänsä osuva, että pelko kohdistuu määrittelemättömiin, mystisiin ”huumeisiin”, vaikka kyseessä on laaja kirjo erilaisia laittomaksi määriteltyjä aineita, jotka kaikki vaikuttavat omalla tavallaan.

Lapin yliopiston politiikan tutkimuksen yliopistonlehtori Mika Luoma-aho työstää parhaillaan kirjaa, jossa hän kritisoi kokonaiskiellon huumepolitiikkaa.

”Huumesodan pyrkimyksenä on, paradoksaalisesti kyllä, auttaa ihmisiä pidättämällä heitä ja antamalla heille sakkoja sekä panemalla heitä vankilaan.”
– Mika Luoma-Aho

”Yksi kirjan näkökulmista on ideologiakriittisyys. Huumesota on ideologista suhtautumista tiettyjä, sovittuja päihteitä kohtaan. Se on poliittinen hanke, jonka vihollisiksi määrittyvät ihmiset, jotka koskevat huumeisiin. Huumesota asenneilmapiirinä rakentuu kansanterveydelliselle kehykselle. Huumesodan pyrkimyksenä on, paradoksaalisesti kyllä, auttaa ihmisiä pidättämällä heitä ja antamalla heille sakkoja ja panemalla heitä vankilaan.”

Puhe huumeisiin koskemisesta kuvastaa huumesodan vihollisia paremmin kuin puhe huumeidenkäyttäjistä, koska huumesotaan kuuluu myös toimijoita, jotka eivät itse käytä huumeita. Suomalaisen sosiologi Kettil Bruunin Hyvä vihollinen -kirjassa nostetaan esille muutamia huumepuheessa esiintyviä tyyppejä. Yksi niistä on huumeiden orja eli huumeiden käyttäjä. Huumeiden orja on henkilö, joka on huumeiden käytön vuoksi menettänyt autonomiansa ja josta huumeet ovat ottaneet vallan. Huumeiden orja ei ole kuitenkaan pahin vihollinen, vaikka joutuukin kärsimään sakkorangaistuksista ja saa paljon näkyvyyttä. Bruunin mukaan huumesodan pahin vihollinen on niin sanottu huumehai. Huumehai ei itse käytä huumetta, mutta myy tai välittää ihmisille sitä taloudellisen voiton tavoittelun tarkoituksessa. Huumehai tekee toisista ihmisistä huumeorjia.

 

”Ensimmäisen huumausaineet kieltävän YK:n yleissopimuksen esipuheessa todetaan kaikkien valtioiden päämiesten sopineen, että huumeet ovat pahoja ja vaarallisia. Näin huumeesta tuli vihollinen. Syyt sille, miksi markkinatalouskaan ei ole auttanut vielä huumeita pois vihollisen statuksesta on se, että ainakin kannabis on uhka lääke- ja alkoholiteollisuudelle. Kannabiksella rahan tekeminen on vaikeampaa, koska kuka tahansa voisi kasvattaa sitä kukkaruukussaan. Kannabista on vaikeaa kapitalisoida. Vaikka Yhdysvalloissa on vast´ikään keksitty tapoja tehdä rahaa kannabiksella, liittovaltio ei ole sitä laillistanut, koska lääkeyhtiöt vastustavat sitä. Kannabiksen laillistaminen vaikuttaisi kumouksellisesti esimerkiksi psyykenlääkkeiden ja nukahtamislääkkeiden tarpeeseen korvaten suuren osan niistä.”

Suomessa on viime vuosina hieman jo hipaistu uudenlaista tyyliä puhua huumeista. Uutta tulokulmaa huumeteemaan on yritetty tuoda esiin koskien kannabiksen terveyshyötyjä. Voidaan silti ajatella, että Suomessa kannabiskeskustelu ei ole vielä edes alkanut. Suhtautuminen kannabikseen havainnollistaa arjessa näkyvää huumesotaa, sillä siihen liittyy ristiriitaisuutta: lääkekäyttö on monen mielestä sallittavissa, mutta virkistys-, viihde- tai päihdekäyttö tuomittavaa. Yhtä kaikki, kasvi käyttötarkoitusten keskiössä on sama.

Toisaalta lääkärillä on valta määrätä aineita, jotka ovat reseptittä laittomia. Elämän kunnioittamiseen ja terveyden edistämiseen sitoutuneet lääkärit ovat kuitenkin sitoutuneet myös lääketeollisuuteen, joka toimii markkinatalouden periaatteilla. Lääketeollisuuden intressinä on siis lääkevalmisteiden maksimituotanto ja lääkkeiden vastaaminen mahdollisimman moneen vaivaan.

Lääkkeet eivät tosin ole hyvinvoinnin tae, vaan niistä seuraa usein myös haittavaikutuksia tai sivuvaikutuksia, joita edelleen on mahdollista hoitaa lääkkeillä. Mikä tuottoisa kierre. Muun muassa New York Timesin ja BBC:n uutisoinnin mukaan Pfizer, GlaxoSmithKline ja Astra Zeneca ovatkin joutuneet maksamaan korvauksia opioideja ja antipsykootteja koskevasta valheellisesta markkinoinnista, tutkimustulosten vääristelystä ja haittavaikutusten salaamisesta ainakin vuosina 2008, 2010, 2012 ja 2018.

Kannabiksessa oleva THC päihdyttää vapaa-ajan huveissaan sitä käyttävän ihmisen mieltä. Mutta eikö lääkekannabis ole kuitenkin hieman erilainen aine kuin se pilvi, mitä bileissä poltellaan?

”Lääkekannabiksista ainakin Suomessa määrättävässä Bedrocanissa on THC:tä 22% eli jossain tapauksissa enemmän kuin katukauppatavarassa. THC:n vähyys lääkekannabiksessa on yksi niistä myyteistä, joilla sitä on pyritty tekemään ongelmattomaksi. Päihdyttävien tekijöiden poistaminen ei ole oikeastaan täysin mahdollista ja pidän hassuna ajatusta siitä, että koska THC on päihdyttävää niin sitä ei saisi olla. THC on päihdyttävää, mutta voi samalla olla lääkinnällistä, auttaen esimerkiksi migreeniin ja masennukseen. On hyvä huomata, että meidät on opetettu kammoksumaan päihtymystä.”

 

Luoma-ahon mukaan lääkettä ja huumetta erottavat vain kategoriat. Itse aineet voivat olla molemmissa kategorioissa, kuten kaikki huumeet, joilla on tunnustettu olevan lääkkeellistä käyttöä. Psykiatri Thomas Szasz käyttää seremonian käsitettä kuvaamaan tilanteesta riippuvaa suhtautumista johonkin aineeseen.

”Suhtautuminen huumeeseen riippuu siitä asiayhteydestä eli seremoniasta, jota pitää noudattaa kun aineesta puhuu ja sen kanssa on. Asiayhteydet eivät ole myöskään yksiselitteisiä: sairaat käyttävät vain lääkekannabista ja terveet vain päihdettä. Esimerkiksi lääkekannabiskeskustelussa on huomioitava ihmiset, joilla ei ole reseptiä kannabista varten, mutta jotka käyttävät kannabista siitä huolimatta terveydellisistä syistä. Toisin sanoen, he käyttävät kannabista rikollisina, mutta käyttöaihe on lääkkeellinen. Heidän näkökulmastaan tämänhetkinen politiikka pakottaa heidät rikollisuuteen. Pidän sitä selvänä asiana, että sairas ihminen selvittää kaikki keinot pysyä hengissä. Ei ole väliä, mikä laki maassa on, jos ihminen tietää, että jokin asia parantaa hänet. On ehkäpä mielekkäämpää olla laittomasti elossa kuin laillisesti kuollut.”

Huumesodalla on kaksi asetta, joista ensimmäinen on kokonaiskielto ja toinen on ideologinen repressio eli vastarinnan vaientaminen. Huumeista on tehty niin vaarallinen vihollinen, että toisenlaisten ajattelutapojen esiin nostaminen on jo tavallaan vihollista toimintaa. Luoma-aho toivookin, että huumesodan vastakkainasettelusta pikkuhiljaa luovuttaisiin, jotta pääsisimme rauhaan huumeisiin koskevien ihmisten kanssa. Niin kauas kuin ihmisen historiaa tunnemme, ihmiset ovat käyttäneet erilaisia päihdyttäviä aineita ja kasveja lääkkeenä, jumalanpalvonnan välineinä ja tietenkin päihteinä.

”Ihmisten käyttäytyminen kertoo meille, että kuinka ihmiset haluavat elää. On jotenkin hassua, että olemme rakentaneet tänne yhteiskunnan, jossa päihtyminen on tuomittavaa. Meillä olisi kaikki todisteet todeta, että tarve rentoutua, päästä estoistaan ja nähdä elämä vähän toisella tapaa on inhimillinen universaali ja osa ihmisenä olemista. Haluaisin nähdä huumepolitiikan, joka yrittää tulla toimeen huumeiden kanssa tai linjaisi sen, miten kohtelemme huumeisiin koskevia ihmisiä. Nyt panemme heitä vankilaan, viemme työpaikat ja perheet heiltä, emmekä saavuta sillä mitään. Olisi poikkeuksellista, jos vainoaminen ja rankaiseminen huumerikollisena toisi kenenkään elämään mitään hyvää.”

Huumekielteisyyden ollessa normi, vastapuhe mielletään helposti glorifiointipuheeksi, joka ylistää ja suosittelee huumeiden käyttöä tai kokeilemista. Myös Luoma-aho tunnistaa glorifiointipuheen ja toteaa, että osa siitä on leuhkimista. Esimerkiksi nuorilla kiellettyyn asiaan kuten laittomaan päihteeseen koskeminen voi näyttäytyä sosiaalista statusta nostavana seikkana. Leuhkiva glorifiointipuhe pelaa huumesodan pussiin lisäten ennakkoluuloja. Jos tämän leuhkimisosan sulkee pois vastapuheen joukosta, ovat esimerkiksi kannabista koskevat uudet näkökulmat huumesodan vastarintaa. Vastarinta kohdistuu niihin tarinoihin, joita 1970-luvun jälkeen on tarjottu. Niissä tarinoissa huumeiden kirjo koostuu vaarallisista ja vielä vaarallisemmista aineista sekä huumeidenkäyttäjät ovat huumeongelmaisia. Tarinoihin liittyy myös myytti, jonka suurin osa ihmisistä on kuullut: kun kerran piikität heroiinia, olet mennyttä. Myyteillä koetetaan sanoa, että näihin aineisiin ei tule koskea. Muusta kertominen on vastarintaa ja asettaa kyseenalaiseksi vallalla olevan ideologian.

Vastarinta tai kriittisyys eivät tarkoita suhtautumista pelkästään myönteisesti tai kielteisesti päihteisiin. Se on tiedostavuutta siitä, mikä itselle sopii ja mikä ei. Toisinaan voi olla tarpeellista paljastaa itsestään selvänä pidettyjä asenteita siitä, mitä yhteiskunnassamme taivastellaan ja mitä ylistetään.

”Huumepolitiikalla emme voi sulkea huumeita Suomen ulkopuolelle. Silloin oletamme, että on mahdollista kasvattaa suomalaiset ulos inhimillisestä, historian saatossa todetusta tarpeesta päihtyä. Siinä oletuksessa nähdään mahdollisena saada aikaan uusi ihminen: suomalainen, jolla ei ole tätä inhimillistä tarvetta. Sellaiset hankkeet, joissa lähdetään muuttamaan ihmistä päättyvät usein oivallukseen, että ihmistä ei pysty muuttamaan – mutta ihmisiä pystyy tuhoamaan ja hävittämään. Toivoisin, että ihmiset näkevät vaarat, joita liittyy moraalisiin kuvitelmiin kansasta, joka ei ole jollain sovitulla tavalla paha. Filippiinit ovat hyvä esimerkki tästä.”

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista ihmisen elämään puhutaan paljon ja keinojakin sen torjumiseksi olisi tarjolla. Ongelmaksi muodostuu se, kuka vastuun ja käytännön lopulta hoitaa. Tarvitaanko vahvempaa poliittista ohjausta vai yksilön omaa vastuuta?

Ilmastonmuutoksesta on viimeisimmän IPCC:n raportin jälkeen kirjoitettu paljon, niin kuin ehdottomasti pitääkin. Kyseessä on se suuri taistelu, jonka näen määrittävän omaa sukupolveani. 1960-luvulla elettiin kylmän sodan varjossa ja pelättiin ydinaseiden tuhoavan maailman. Tämän hetkinen kriisi on vaikeammin hahmotettava. Ydinlaskeuman tuhot nähtiin konkreettisesti jo toisen maailmansodan melskeissä, mutta ilmastonmuutoksen tuottamat uhat elämälle eivät visualisoidu samalla tavalla yksittäisessä tapahtumassa kuten ydinsota pommin jälkeensä jättämänä sienimäisenä pilvenä.

Ilmastotutkijoiden uusin raportti antaa meille entistä vähemmän aikaa tilanteen ratkaisuun, joten moni on keskittynyt aiheellisesti kysymään, mitä pitäisi konkreettisesti tehdä? Vastaukset ovat niitä samoja, joita on esitetty aikaisemminkin: liikenteen päästöt tulee saada alas, lihantuotantoa on vähennettävä ja uusia energiantuotantomuotoja pitää ottaa käyttöön.

Moni onkin kysynyt, miksi mitään ei tapahdu? Yksilön näkökulmasta vaikuttaa usein siltä, ettei omilla valinnoilla ole merkitystä. Jos katselee Instagramia ja näkee kuinka ihmiset lentävät paikasta toiseen, ahmivat kinkkua ja elävät leveästi, miksi minun pitäisi vähentää ja säästää? Toinen usein kuultu argumentti on, etteivät suomalaiset voi ratkaista ilmastonmuutosta, sillä meitä on niin vähän, ettei päästöillämme ole merkitystä. Ympäristösosiologi Ilmo Massa on kuvannut tämänkaltaisia reaktioita syyllistymiskilven käsitteellä. Kun elämäntapamme asetetaan kyseenalaiseksi, keksimme helposti verukkeita, joilla torjua epämiellyttäviä tunteita. Mielikuvissamme kaikki muut ovat usein välinpitämättömiä.

Yhteinen vastuu

Ekologista kansalaisuusteoriaa hahmotellut Andrew Dobson ajattelee, etteivät ympäristöongelmat ole ratkaistavissa paikallisesti, tai edes EU:n tasolla. Hänen mukaansa saasteet tai päästöt eivät pysähdy valtioiden tai niiden yhteenliittymien rajoille, joten olemme kansalaisina vastuussa toisillemme – kaikille yhteistä planeettaa asuttaville ihmisille. Tällaisen ajattelutavan mukaan siis suomalaisuus ei ole tekijä jonka avulla voisimme vapautua vastuusta, päinvastoin: suomalaisen keskimääräinen ekologinen jalanjälki on maailman suurimpia, samoin vastuumme muille.

Monessa lehtijutussa, esimerkiksi omassa tuttavapiirissäni paljon luetussa Riku Rantalan vetoomuksessa poliitikoille, käsitellään yksilön ja toisaalta poliitikkojen vastuulla olevien yhteiskunnan rakenteiden, sekä paljon saastuttavien suuryritysten vastuunjakoa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Ympäri maailmaa lentelemällä leipänsä tienannut, lihaa rakastava Rantala penää poliitikoilta rajoituksia, koska hän ei itse koe pystyvänsä muuttamaan käyttäytymistään. Myös Aalto-Yliopiston apulaisprofessori, kulutustutkija Henri Weijo tyrmää HS:n mielipidekirjoituksessaan yksilön valintoihin keskittyvän ilmastopolitiikan. Weijon mukaan suurin osa päästöistä on kuluttajan vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella ja niiden muuttamiseen tarvitaan poliittisia päätöksiä – siis kuluttajan tärkein ilmastoteko olisi äänestää rohkeita poliitikkoja, jotka ovat valmiita tekemään kipeitä ratkaisuja.

EU:n ilmastopolitiikkaa tutkinut Mirja Vihersalo katsoo komission ilmastokampanjoinnin tarjoavan kansalaisille melko marginaalista roolia. Ilmastokansalaisuus on järkevää säästäväisyyttä, mutta suuria muutoksia tai poliittista aktiivisuutta ei odoteta. Yksilön vastuulla on vain tehdä järkeviä kulutusvalintoja, mutta riittävätkö, tai vaikuttavatko ne ilmastonmuutokseen kovinkaan nopealla aikataululla? Jopa ekonomistit, eli taloustieteen asiantuntijat, kannattavat Suomessa lähes yksimielisesti poliittisia toimia päästöjen sääntelyyn. Siitä, mitä tällaiset keinot todellisuudessa olisivat ei kuitenkaan puhuta. EU:ssa on toteutettu päästökauppajärjestelmää, jossa saastuttaja voi ostaa päästöoikeuksia. Päästökauppaa on kritisoitu laajalti, eikä se ole ainakaan toistaiseksi johtanut päästöjen vähenemiseen.

Yksilö vs. rakenteet

Mistä löytyisi sellainen kokonaisratkaisu, joka ottaisi huomioon sekä poliittisen päätöksenteon, että yksilön toimet? Millä tavalla nämä kaksi asiaa vaikuttavat toisiinsa? Aiemmin mainittu Andrew Dobson on pohtinut poliittisen ohjauksen, kuten verotuksen, ja toisaalta syvempien elämäntapamuutosten mahdollisuuksia muuttaa ihmisten käyttäytymistä. Hänen mukaansa poliittisilla päätöksillä voidaan saavuttaa nopeita muutoksia. Tämä on tärkeää ilmastonmuutoksen kohdalla, sillä tutkijat ovat varoittaneet aikaikkunan olevan pieni, vain noin 15–20 vuotta.

Ongelmaksi poliittisissa päätöksissä voi muodostua se, että ihmiset muuttavat toimintaansa vain siksi aikaa, kun säännöt ovat voimassa. Jos esimerkiksi seuraava hallitus päättää kumota edellisen päätökset, ei muutosta myöskään ihmisten käyttäytymisessä ole tapahtunut, vaan he voivat palata vanhaan toimintatapaan. Lisäksi voi ajatella, että jos syvempiä muutoksia ei ole tapahtunut, haitallinen toiminta saattaa jatkua jollain muulla elämänalueella. Syvempiin muutoksiin pyrkiminen esimerkiksi koulutuksen kautta on tehokas keino luoda kokonaan uudenlaisia elämäntapoja ja arvoja noudattavia kansalaisia. Hankaluutena on tietenkin se, että jo aikuiseksi kasvaneiden ihmisten kohdalla tällaisia muutoksia on työlästä saada aikaan ja kuten mainittu, meillä on kiire.

Ongelmaksi poliittisissa päätöksissä voi muodostua se, että ihmiset muuttavat toimintaansa vain siksi aikaa, kun säännöt ovat voimassa.

Demos Helsingin Roope Mokan mukaan oleellista olisi keskittyä teknologian, yksilön valintojen ja politiikan suhteisiin, painottamatta liikaa mitään niistä. Mutta mitä ne voisivat konkreettisesti olla? Poliittisten päätösten tulisi tehdä kestävämpien elämäntapojen käyttöönottoa helpommiksi, siis päättää yhteiskunnan rahalliset tuet ja haittaverotus sen mukaan, mikä edistää vähäpäästöisten teknologioiden käyttöönottoa ja ohjaa yksilöä valitsemaan niitä. Tällä hetkellä esimerkiksi lihatalous nauttii suuria tukia. Yksilön pitäisi äänestää sellaisia poliitikkoja, joilla on esittää konkreettisia toimia, ei vain ”huolta” ilmastosta. Kansalaiset voivat myös haastaa valtion oikeuteen ihmisoikeusperusteilla, harrastaa ilmastosijoittamista, vaikuttaa kaupunkiensa budjetointiin ja käydä keskustelua paikoissa, joissa hallinto on kuulolla, esimerkiksi osoitteessa otakantaa.fi. 

Entinen Harvardin yliopiston ekonomisti, nykyinen sosiologian professori Juliet Schor ehdottaa kahta yksilöiden elämäntyylivalintoja ja poliittisia ohjauskeinoja yhdistävää ratkaisukeinoa. Selkeä, tarpeeksi suuri vero kaikille hiilidioksidipäästöille ohjaisi kulutusta ympäristöystävällisempään suuntaan. Toinen, yllättävämpi ajatus on työtuntien radikaali vähentäminen. Laajassa seurantatutkimuksessa, jossa Schor on ollut mukana, havaittiin työtuntien vähentämisen johtavan myös pienempään kulutukseen, päästöihin ja ekologisiin jalanjälkiin. Tällöin työtaakka ja samalla yhteiskunnan kustannukset jakautuvat useammalle. Julkisen liikenteen käyttö ja ruoanlaitto kotona vähentävät päästöjä, mutta kuluttavat enemmän aikaa. Kestävämmät elämäntavat vaativat siis lisää tunteja arkeen.

Tulevaisuuden utopia

Kuvittelen nyt tulevaisuuden konkreettisesti toisenlaiseksi. Teen viisi tuntia palkkatöitä neljänä päivänä viikossa. Kokkaan kotonani ravitsevia, kestävästi tuotettuja kasvisruokia, jotka perustuvat pohjoisessakin kasvaviin proteiininlähteisiin: kauraan, hampunsiemeniin ja härkäpapuun. Käytän aikaani myös talonyhtiön yhteisien asioiden hoitoon. Meillä on kasvihuone pihalla, olutpanimo kellarissa, hunajaa tuottavia mehiläispesiä katolla ja yhdessä hankkimamme 3D-tulostin. Kun joku laite hajoaa, käytämme kierrätettyjä materiaaleja, joista tulostamme omatoimisesti tarvittaessa uuden. Liikkuminen tapahtuu joko yhteiskäytössä olevilla sähköavusteisilla polkupyörillä tai raitiovaunun kaltaisella päästöttömällä joukkoliikenteellä – suurempien tavaroiden kuljetukseen on tarvittaessa saatavilla yhteinen pakettiauto, joka kulkee vedyllä. 

Ylimääräistä energiaa jää projekteihin, jotka parantavat elämisen mahdollisuuksia globaalissa etelässä. Sinne ilmastomuutos on iskenyt pahiten ja laajoja alueita on kuivunut. Suomessa kasvukausi on pidentynyt, joten yhdessä tänne muuttavien ilmastopakolaisten kanssa työskentelemme permakulttuuriin perustuvia viljelymaita heille asutettavaksi kehittäen. Tärkeä osuus on myös sienillä, joista on kehitetty samoilla alueilla kasvien mukana viljeltäviä lääkkeitä ja ruokia. En matkusta paljon, mutta virtuaalitodellisuudessa tapaan ystäviäni ympäri maailman ja käyn heidän kanssa tutkiskelemassa muita kaupunkeja ja luonnonympäristöjä. Pääsääntöisesti viihdyn kuitenkin omassa yhteisössäni, jossa teemme yhdessä kaikkien elämää parantavia tekoja tai keskitymme vain taiteeseen, elämän suolaan.

Tulevaisuus tuskin koskaan toteutuu kuvittelemallani tavalla, mutta silti tällaisia tarinoita tarvitaan. Meidän kaikkien pitäisi luoda positiivisia tulevaisuudenkuvia ja ratkaisuja, mutta keskitymme helposti syyllistämään toisia tai taistelemaan siitä kuka on oikeassa. Kuvittele siis sinäkin tänään millaisessa maailmassa haluaisit elää keski-ikäsi ja vanhuutesi. Ja äänestä sellaista poliitikkoa, jonka uskot toimivan saman vision eteen. Ilmastokriisin ratkaiset nimittäin sinä.

Lähteet

Dobson, Andrew. 2003. Citizenship and the Environment. Oxford University Press.

Dobson, Andrew. 2007. “Environmental citizenship: towards sustainable development.” Sustainable Development 15, 276-285.

IPCC. 2018. https://www.ipcc.ch/pdf/session48/pr_181008_P48_spm_en.pdf

Massa, Ilmo. 1998. ”Elämänpolitiikkaa epävakaassa kulttuurissa.” Teoksessa Elämänpolitiikka. J.P. Roos & Tommi Hoikkala (toim.)  Tampere: Tammerpaino Oy. 189-218.

Mokka, Roope. 2018. ”Sivustakatsojien ilmastokatastrofi”. https://yle.fi/uutiset/3-10453549.

Onali, Alma. 2018. ”Oikeutta ilmastolle”. https://hyvansaanaikana.fi/oikeutta-ilmastolle/?fbclid=IwAR0WvYaYAlEkjqXGh6KQ-ZEh9wru9XPiF8OseoexPCkid1P3qjJCN_Q0e0o

Rantala, Riku. 2018. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/10/12/riku-rantala-miljoonan-lentokilometrin-jalkeen-syyllistaminen-ei-enaa-pure

Schor, Juliet. 2015. “Climate, Inequality, and the Need for Reframing Climate Policy”. Review of Radical Political Economics 47:4 525–536.

Weijo, Henri. 2018. ”Kuluttajavalintojen liika korostaminen ilmastotalkoissa on vaarallista ajanhukkaa”. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005868629.html.

Vihersalo, Mirja. 2017. “Climate citizenship in the European Union: Environmental citizenship as an analytical concept.” Environmental Politics 26:2, 343-360.

Teksti Maria Paldanius
Kuvat Euroopan parlamentti

Kun keskustan poliitikko ja Euroopan parlamentin varapuheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki opiskeli oikeustiedettä Helsingin yliopistossa 70-luvun lopulla, ei Lapin yliopiston oikeustieteellistä tiedekuntaa ollut vielä olemassakaan. Niihin aikoihin aihe alkoi kuitenkin saada jalansijaa hallituksen agendalta. Jäätteenmäki oli tuolloin aktiivinen opiskelijapolitiikassa ja seurasi keskustelua lähietäisyydeltä. Opiskelijana hänellä ei kuitenkaan ollut äänioikeutta tai mahdollisuutta vaikuttaa.

”Viisaat professorit keskustelivat keskenään ja päättivät lopulta, että ei sitä oikeustieteellistä kannata Lappiin perustaa. Heidän näkemyksensä mukaan Napapiirillä ei voi opiskella”, Jäätteenmäki puuskahtaa.

Nuori oikeustieteen opiskelija ei puoltanut päätöstä alkuunkaan ja arvostus professoreja kohtaan laski. Vahvat mielipiteet omaavan Jäätteenmäen mielestä Lappi olisi ollut yhtä varteen otettava ympäristö alan opiskelijoille kuin pääkaupunki, jonne opetus siihen aikaan pitkälti keskittyi. Hän näki Lapin potentiaalin myös laajemmin: pohjoisen ympäristöstä ja luonnosta riittäisi ammennettavaa alalla kuin alalla.

”Ihmettelin, miksi pitäisi kouluttaa vain pääkaupungissa kun koko maan elinvoimaa täytyisi kehittää. Onneksi keskusta ajoi asiaa sitkeästi eteenpäin. Ja missä pisteessä ollaan nyt? Lapin yliopistoon perustettu oikeustieteiden tiedekunta on menestystarina, jota kukaan ei voi enää kyseenalaistaa”, Jäätteenmäki ynnää.

Arktista politiikkaa 

Vuonna 2014 ensimmäistä kertaa Europarlamenttiin valitun ja siitä lähtien ympäristön, kansanterveyden ja elintarvikkeiden turvallisuuden valiokunnan jäsenenä ja ulkoasiainvaliokunnan, budjettivaliokunnan sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alavaliokunnan varajäsenenä toiminut Jäätteenmäki kokee arktisten alueiden yhteistyön edelleen yhtä tärkeäksi kuin opiskeluaikoinaan. Myös Euroopan parlamentissa aihe on ajankohtainen, eikä suinkaan vähiten akuutin ilmastonmuutoskeskustelun tähden.

”Arktinen alue lämpenee ilmastonmuutoksen myötä kaikkein nopeimmin ja arktisen alueen herkkä luonto on hyvin haavoittuvainen. Ihmisten elinkeinot ovat pohjoisessa usein sidottuna alkutuotantoon. Arktisen politiikan pitäisikin ehdottomasti olla vahvemmin esillä myös EU:n parlamentissa”, Jäätteenmäki esittää.

Jäätteenmäki oli ulkoministeriön edustajana ajamassa myös Rovaniemellä vuonna 1989 päivänvalon nähneen Arktisen keskuksen perustamisasiaa. Arktisten alueiden puolestapuhujana hän haluaa korostaa yhteen hiileen puhaltamisen merkitystä mitä tulee arktisten alueiden politiikkaan ja kehityskeskusteluun. Arktisten alueiden valtiot ovat hänen mukaansa luontevia ja elintärkeitä yhteistyökumppaneita toisilleen.

”Tiiviin yhteistyön nojalla voidaan ohittaa ainakin osa kaikkein herkimmistä maailmanpoliittisista kiistakysymyksistä. Erityisesti tämä näkyy arktisen alueen ympäristösuojelutyössä, kuten Suomen aloitteessa mustahiilipäästöjen hillitsemiseksi”, Jäätteenmäki tarkentaa.

Muovistrategia ja metsien käyttö 

Jäätteenmäen mukaan tärkein ilmastotoimi etenkin EU:n päätöksenteossa on ihmisen toiminnan aiheuttamien globaalien päästöjen pääsyyllisen eli fossiilisten raaka-aineiden käytön raju vähentäminen. Hän toivoo, että keskustelussa huomioitaisiin etenkin metsien käytöstä saatavien raaka-aineiden rooli. Niiden avulla voidaan kestävällä tavalla korvata fossiilisia raaka-aineita, kuten muoveja tai polttoaineita.

”Suomen metsävarat ovat suuremmat kuin koskaan ennen ja suomalaisen metsätalouden monikäyttöisillä ja kierrätettävillä tuotteilla on valtava potentiaali muovien korvaamisessa. Resursseja tulisi suunnata yhä enemmän alan tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Metsäteollisuus tuottaa paljon tuotteita, joista osa on muovia ja osa puuperäistä. Haasteena on olemassa olevien prototyyppien tuotteistus”, Jäätteenmäki pohtii.

”Jätteiden puutteellinen käsittely ja kierrättäminen sekä öljypohjaiset muovit ovat toinen osa talouteemme liittyvää haastetta”, hän lisää.

”Muovistrategia on tämän hetken ajankohtaisin asia ja liittyy paitsi kestävään metsänkäyttöön, myös kiertotalousteemaan. Yleistäen voidaan sanoa, että tärkeintä on kohtuullistaa tavaran ja materian hankintaa ja suosia lähellä tuotettuja tuotteita, kuten lähiruokaa.”
– Anneli Jäätteenmäki

Kestävä metsienkäyttö linkittyy vahvasti muovikeskusteluun. Se tiedetään ympäristön, kansanterveyden ja elintarvikkeiden turvallisuuden valiokunnassa, joka on ajanut muun muassa paljon keskustelua herättänyttä lakialoitetta kertakäyttöisten muovituotteiden kiellon puolesta. Esitys kieltää esimerkiksi muoviaterimien, vanupuikkojen, mehupillien ja ilmapallotikkujen myynnin EU:ssa vuodesta 2021 alkaen. Tavoitteena on vähentää luontoon, ja erityisesti meriin, päätyvää muovijätettä.

Ranskan Strasbourgissa kokoontunut parlamentti hyväksyi lain selvin luvuin 571–53. Äänestystulos voidaan nähdä välierävoittona ympäristölle, valtamerille sekä tuleville sukupolville.

”Muovistrategia on tämän hetken ajankohtaisin asia ja liittyy paitsi kestävään metsänkäyttöön, myös kiertotalousteemaan. Yleistäen voidaan sanoa, että tärkeintä on kohtuullistaa tavaran ja materian hankintaa ja suosia lähellä tuotettuja tuotteita, kuten lähiruokaa”, Jäätteenmäki ynnää.

Kuluvalla kaudella Jäätteenmäen kärkiteemoina ovatkin biotalous ja ruokaturva, jotka ovat olennainen palikka ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävässä, kestävämmän tulevaisuuden rakennustyössä.

Ilmastotyökalulla päästöjä vastaan

Euroopan parlamentissa ympäristöä kunnioittavaan ja tulevien sukupolvien elinolosuhteet huomioivaan kehitystyöhön kuuluu merkittävänä osana ilmastonmuutoksen hidastamista edistävien toimintamallien kehittäminen yhteistyössä muiden jäsenvaltioiden kesken. 

”Käytännössä se tarkoittaa kulutuksen, tuotannon ja liikkumisen tuottamien päästöjen ja ympäristöhaittojen radikaalia vähentämistä”, Jäätteenmäki tähdentää.

EU:n keskeisin ilmastotyökalu on teollisuuden, energiantuotannon ja lentoliikenteen päästökauppa, joka asettaa päästöille hinnat ja kannustaa kehittämään vähäpäästöisempiä ratkaisuja kestävämmän tuotannon edistämiseksi. Toinen tärkeä työkalu on maakohtainen päästövähennystavoite liikenteen, maatalouden, jätteenkäsittelyn ja rakennusten lämmittämisen aloilla. Myös yksityisautoilun päästöihin pureudutaan.

”Suomi kuuluu autojen päästörajoja peräänantamattomasti ajavaan rintamaan. Vähäpäästöisen liikenteen tavoitteeseen pääseminen etenee kuitenkin monien EU-säädöksien kautta ja ne ulottuvat aina autojen päästörajoista julkisiin hankintoihin ja uusiutuvan energian edistämiseen asti. Paljon työtä on siis edessä edelleen”, Jäätteenmäki kertoo.

Taas EU kieltää kaiken

Kun Euroopan parlamentissa tehdään päätöksiä, massamedia uutisoi niistä nopeasti ja massat reagoivat samalla nopeudella: ”Taas ne ovat kieltämässä meiltä jotain!” Tästä esimerkkinä vuonna 2011 noussut ilmapallokohu, josta brittimedia uutisoi etunenässä. Uutisen mukaan EU olisi kieltämässä lapsilta ilmapallot. Samalla viikolla uutinen kuitenkin oikaistiin: Iloisia uutisia ilmapallojen ystäville – EU ei kielläkään ilmapalloja! Kyse oli vain varoitustarrasta pallojen sisältämiin myrkyllisiin nitrosoamiineihin liittyen.

”Ihmisillä on hyvin yleisesti se asenne, että me olemme EU:ssa kiusallamme kieltämässä milloin mitäkin ja rajoittamassa yksilön vapautta mielivaltaisin päätöksin. Se ei pidä paikkaansa. Päätöksiä tehdään tarkkaan harkitusti ja pitkäjänteisesti kaikkien yhteiseksi eduksi. Kestävä kehitys ja ilmastonmuutoksen torjunta on kaikkien kansalaisten yhteinen asia”, Jäätteenmäki korostaa.

Jäätteenmäki korostaa pienten kehitysaskelten ja yksinkertaisten muutostoimenpiteiden merkitystä yhä monimutkaisemmaksi ja kaikin puolin haastavammaksi muuttuvassa ajassa. Kohtuullistaminen kantaa jo pitkälle.

”Esimerkiksi 1970-luvun öljykriisin aikaan Suomessa otettiin käyttöön järeitä, mutta helppoja keinoja kuten se, että nopeusrajoitukset pudotettiin 80 kilometriin tunnissa. Energiapihi voi olla myös ilman teknisiä keksintöjä. Jokainen pystyy muuttamaan kulutustaan jos vain haluaa”, Jäätteenmäki päättää.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Elli Alasaari

 

Vallan ja pääoman keskittyminen pääkaupunkiseudulle, Opetus- ja kulttuuriministeriön vahva korkeakouluohjaus esimerkiksi rahoitusmalleilla ja muilla instrumenteilla sekä paineet pienentää Suomen korkeakouluverkostoa saavat pääkaupunkiseudun ulkopuoliset korkeakoulut perustamaan konserneja. Myös Lapin yliopisto ja Lapin ammattikorkeakoulu kuuluvat samaan konserniin – Lapin korkeakoulukonserniin LUCiin.

Lapin korkeakoulukonsernin kehittämistyö alkoi vuonna 2007 strategiatyöllä. Vuonna 2008 konserni perustettiin virallisesti ja heti seuraavana vuonna 2009 otettiin iso askel konsernin kehittämistyössä, kun matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutti MTI perustettiin. Vuonna 2014 Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu ja Rovaniemen ammattikorkeakoulu yhdistyivät Lapin ammattikorkeakouluksi ja vuonna 2017 Lapin yliopistosta tuli Lapin ammattikorkeakoulun pääomistaja.

Syyt konsernikehitykseen piilevät alue- ja koulutuspolitiikassa.

”Korkeakoulukonsernit haluavat luoda isompia osaamiskeskittymiä. Myös täällä Lapissa meillä on ollut tavoitteena kasvattaa omia hartioitamme. Me haluamme tehdä kokonaisuuden, jossa esimerkiksi amk:ta tai yliopistoa ei voida ottaa pois rikkomatta jotain”, kertoo Lapin ammattikorkeakoulun hallintojohtaja Ari Konu, joka toimii myös LUC 2020–kehittämisohjelman valmisteluryhmän puheenjohtajana.

”Korkeakoulukonsernit haluavat luoda isompia osaamiskeskittymiä. Myös täällä Lapissa meillä on ollut tavoitteena kasvattaa omia hartioitamme. Me haluamme tehdä kokonaisuuden, jossa esimerkiksi amk:ta tai yliopistoa ei voida ottaa pois rikkomatta jotain”
– Ari Konu

Idea Pohjois-Suomen yliopistosta säikäytti

Ei ole mikään salaisuus, että Opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa Suomeen isompia koulutuskeskittymiä. Vuonna 2006 opetusministeriön virkamiehet laativat Suomen yliopisto- ja korkeakoululaitoksen kehittämissuunnitelman, jossa esiin nostettiin idea Pohjois-Suomen yliopistosta. Käytännössä Pohjois-Suomen yliopisto tarkoittaisi Oulun ja Lapin yliopistojen yhdistymistä.

Pohjois-Suomen yliopistoa pohdittiin Lapin ja Oulun yliopistojen strategiryhmässä opetusministeriön laatiman kehittämissuunnitelman pohjalta. Idea tyrmättiin eikä sen nähty olevan yhteistyön kehittämisen pohja. Silti idea Pohjois-Suomen yliopistosta nousee aika ajoin esiin ja jos ei muuta, niin ainakin se jätti häilyvän pelon Meri-Lapin ja Rovaniemen alueille. Ei ole sattumaa, että Lapin korkeakoulukonsernin kehittämistyö alkoikin heti vuonna 2007.

”Vuodesta 2007 asti meillä on ollut tarkoitus vahvistaa Lapin korkeakoulukenttää ja pitää se omissa käsissämme. Haluamme osallistua itse tulevaisuuden tekemiseen”, vahvistaa Konu.

LUC 2020–kehittämisohjelma

Lapin korkeakoulukonsernin kehittäminen konkretisoitui monelle viimeistään vuonna 2017, kun Lapin yliopisto osti enemmistön Lapin amk:n osakkeista. Näin ollen siitä tuli Lapin ammattikorkeakoulun suurin omistaja.

Rehtorien aamukahvilla 16.10.2018 Lapin yliopiston rehtorilta Mauri Ylä-Kotolalta kysyttiin osakekaupan tarpeellisuudesta. Ylä-Kotolan mukaan osakekauppa on ylikorostunut keskustelussa ja sen syyt ovat lainsäädännölliset: lainsäädäntö ei mahdollista esimerkiksi holding-yhtiöiden omistuspohjaa korkeakoulukonserneissa, vaan ainoa mahdollisuus on, että yliopisto omistaa ammattikorkeakoulun. Lain mukaan ammattikorkeakoulu ei voi omistaa yliopistoa.

Omistusjärjestelyjen jälkeen alkoi LUC 2020-kehittämisohjelma, jossa kärkihankkeina ovat MTI:n ja Sociopoliksen (sosiaalialan osaamiskeskittymä) yhteisten painoalojen määrittely sekä tarvittavien hallinto- ja opiskelupalveluiden synergiaetujen löytäminen.

Käytännössä työn tarkoitus on luoda alemman korkeakoulututkinnon rakennemalli, jossa yliopiston ja amk:n matkailu- ja sosiaalialan opiskelijat opiskelevat osan tutkinnosta yhteisiä opintoja. Yhtenä mallina on ollut, että amk:n opiskelijalla on 90 opintopistettä ja yliopiston opiskelijalla 60 opintopistettä omia opintoja, jonka jälkeen luodaan 120 opintopisteen opintotarjotin, josta sekä amk:n että yliopiston opiskelijat voivat valita yhteisiä opintoja.

Juuri tämä 120 opintopisteen opintotarjotin on tällä hetkellä suunnittelutyön keskiössä sekä MTI:ssä että Sociopoliksessa. Suunnittelutyö tarkoittaa muun muassa yhteisten painoalojen määrittelyä, yhteisen opintotarjottimen luontia sekä esimerkiksi opetussuunnitelmien päivittämistä.

”Tällä hetkellä MTI:n ja sosiaalialan keväällä tehdyt päätökset vaativat vielä keskustelua, jossa pyritään löytämään yhteiset tavoitteet. Asiantuntijat, jotka ratkaisevat käytännön asiat, haluavat tarkan kuvan asioista”, toteaa Iikka Kupari, joka toimii LUC 2020-kehittämisohjelman hankekoordinaattoria.

MTI kehityksen kärjessä jo pitkään

Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutti MTI on ollut kehittämis- ja muutostoimien kohteena kohta 10 vuotta. MTI:n johtaja Antti Honkanen myöntääkin, että etenkin MTI:ssä on havaittavissa muutosähkyä. Silti Honkanen näkee konsernin kehittämisen tarpeellisena.

”Tarkoitus on laajentaa osaamispohjaa eli tarjota käytännön työkokemusta ja teoreettista opetusta, mutta jatkossakin on toki niin, että MTI järjestää sekä yliopistotasoista että ammattikorkeakoulutasoista opetusta.”

Osalle opiskelijoista ja henkilöstöstä on herännyt huoli esimerkiksi opiskelijan identiteetistä. Etenkin yliopistossa sivuaineilla on tärkeä merkitys opiskelijan profiloitumisessa työelämän tarpeisiin. Huolena on, että myös yliopisto-opiskelu menee entistä ohjatunpaan suuntaan, jossa profiloituminen ja sitä kautta opiskelijan identiteetti suhteessa ammattialaan kokee inflaation.

”On äärimmäisen tärkeä muistaa, että me koulutamme opiskelijoita jotain tarvetta varten. Harva opiskelija päätyy tutkijaksi, mutta tarkoitus ei ole kuitenkaan purkaa yliopiston teoreettista lähestymistapaa. Opiskelijan identiteettikysymys on otettava vakavasti ja sivuaineiden laaja hyödyntäminen on nähtävänä rikkautena”, toteaa Honkanen.

Ongelmia viestinnässä

Lapin yliopiston ylioppilaskunta LYY teki kyselyn Lapin yliopiston matkailualan ja sosiaalityön opiskelijoille LUC2020-kehittämisohjelmasta. Kyselyyn vastasi 51 sosiaalityön opiskelijaa ja 12 matkailualan opiskelijaa.  Asteikolla 1-5 sisäinen viestintä sai keskiarvon 1,6. Tulos on katastrofaalinen.

”Kun ei ole tarkkaa tietoa mitä tapahtuu, lähtevät huhut ja väärinymmärrykset liikkeelle”, toteaa LYYn edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho.

Etenkin sosiaalityön osalta LUC2020-kehittämisohjelma on ollut vastatuulessa. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta jonka alle sosiaalityö kuuluu, suhtautuu muutosesityksiin kriittisesti. Pelkona on ainakin sosiaalityön identiteetti, sosiaalialan juridisten pätevyyskysymyksien ratkaiseminen sekä yleinen kuohunta ja vastarinta yliopistojen ja tiedekuntien autonomiaa heikentäviin toimiin niin valtakunnan kuin konsernin taholta.

”Tässä olisi tärkeää, ettei luoda vastakkainasettelua yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä. Korkeakouluilla on laissa määritellyt tehtävät ja tavoitteet eivätkä yliopisto ja ammattikorkeakoulu suorita samaa tehtävää tässäkään konsernissa,” muistuttaa Eteläaho.

”Tässä olisi tärkeää, ettei luoda vastakkainasettelua yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä. Korkeakouluilla on laissa määritellyt tehtävät ja tavoitteet eivätkä yliopisto ja ammattikorkeakoulu suorita samaa tehtävää tässäkään konsernissa.”
– Antti Eteläaho

Myös hallintojohtaja, valmisteluryhmän puheenjohtaja Konu myöntää viestinnän haasteet.

”Ehkä meillä on ollut illuusio siitä, että johdon harkitut muutosratkaisut valuisivat organisaation läpi. Jos tiedekunnissa tai aloilla on vahvoja mielipidevaikuttajia, jotka eivät jaa kehittämistavoitteita, niin viesti pysähtyy siihen. Opiskelijoiden ja henkilöstön avoin, suora kohtaaminen ja vuoropuhelu ovat tässäkin äärimmäisen tärkeitä”, toteaa Konu.

OKM:n poliittinen ohjaus

Korkeakoulut ovat olleet viime vuosina isojen leikkaus- ja muutospaineiden alla. Opetus- ja kulttuuriministeriön vahva ohjaus esimerkiksi rahoitusmallien osalta on laittanut korkeakoulut kilpailemaan samasta rahasta toisiaan vastaan. Konsernit voivat vähentää ainakin tilastollisesti korkeakoulujen määrää Suomessa, mutta ohjaus tuskin loppuu siihen. Haasteita aiheuttaa myös neljän vuoden välein vaihtuvat hallituskaudet, jolloin ministeriön linja saattaa muuttua hyvinkin nopeasti.

”OKM:n osalta hallituskausista on tullut uusi valitettava normaali. Erilaisilla instrumenteilla voidaan vaikuttaa merkittävästi korkeakoulujen rahoitukseen”, toteaa Konu.

Uusia instrumentteja onkin jo tulossa. Nykyisellään, jos oppilas suorittaa vuodessa 55 opintopistettä, saa yliopisto ministeriöltä rahoitukseen noin 3000 euroa per oppilas. Jatkossa 55 opintopisteen rahoitusosuus poistuu ja tilalle tulee tutkinnon suorittamisen nopeuteen perustuva rahoitusmalli. Tämä herättää tietenkin kysymyksiä putkitutkintojen lisääntymisestä etenkin nyt, kun LUC2020-kehittämisohjelmassa opintorakenteita ollaan yhdistämässä tiukasti ohjatun ammattikorkeakouluopetuksen ja vapaamman yliopiston välillä.

”Tässä muutoksessa pitää varmistaa se, ettei opintotarjotin luo tutkintoihin putkimallia eikä sillä saa olla negatiivista vaikutusta sivuaineisiin”, toteaa Eteläaho.

LUC-2020-kehittämisohjelman on tarkoitus olla valmis vuonna 2020. Silloin aloittavat uudet opiskelijat aloittaisivat opinnot uudella opetussuunnitelmalla uuden kurssitarjottimen myötä. Kaikki ennen sitä aloittaneet opiskelijat opiskelevat tutkinnon loppuun vanhalla järjestelmällä.

YTK:n dekaani, professori Merja Laitinen ei halunnut kommentoida Lapin ylioppilaslehdelle LUC2020-kehittämisohjelmaa.

Kuvitus Juho Hiilivirta

Aivan kuin Tivolin räjäyttäminen maan tasalle ei olisi ollut tarpeeksi traumatisoivaa: Jo vuosia olen joutunut kuuntelemaan katkerien anonyymien valitusta siitä, miten minä en ole toivottu kirjailija tässä talossa. Kateellisten panettelua sanon minä – arvon päätoimittaja ei nimittäin kestä suosiotani näissä piireissä. Jos palstatilalla on niin paljon puutetta, niin leikatkoon vaikka hiuksensa, mutta minun sivuuni hän ei koske! Haarniska pysyy, mikään muu ei. 

Kypärääni onkin kantautunut huoli Reilun Kaupan kahvista, joka on luikerrellut osaksi yliopiston ja ainejärjestöjen kaapistoja. Tämä katala hirviö on yksi pahimmista, mitä olemme vuosikausiin joutuneet kohtaamaan, sillä täytyyhän ihmisten jostain energiansa saada! Onneksi itse luotan tuttuun ja turvalliseen, pitkään ja huurteiseen.  

Kahvin ohella myös vuosi ja ilmasto muuttuvat. Toimistolla uutta vuotta juhlitaankin jälleen hallituksen vaihdoksella. Tämä on traditio, joka ohjaa vanhan hallituksen vapaalle ja samalla toimiston työntekijät lompsivat lomille. Kuka pitää huolta joulun aikana opiskelijoiden edunvalvonnasta, sinä kysyt – no minä tietenkin! Tänne olen juurtunut toimiston lattiaan. Onneksi ilmastonmuutos ei minun panssareitani hetkauta, olenhan sentään vankkaa tekoa suoraan 1400-luvulta. Työntekijät sen sijaan kirjoittelevat jo kolumneja mokomaan liittyen.  

Ainoa hyvä muutos tällä maapallolla oli viimeksi ehkä alkoholilain uudistus, vaikka prosentuaalisesti ajatellen tämäkään ei muuttanut paljon mitään. Katsotaan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Minä en ainakaan ole lähdössä mihinkään! 

Teksti Juho Kähkönen
Kuva Aleksi I. Pohjola

Muusikko Gösta Sundqvist kuvasi elämäntapaamme kulutushysteriaksi. Se on aika osuva analyysi, sillä arkemme rakentuu kuluttamisen ympärille. Kuluttaminen on liian halpaa, se tuottaa kohtuuttomasti jätettä ja kuumentaa uusiutumattoman maapallomme. Kaivosteollisuus on kulutuksen suhteen vaa’ankieliasemassa, sillä yhteiskuntamme perustuu pitkälti kaivosteollisuuden tuottamiin raaka-aineisiin.

Kyllä, kohtuullinen määrä kaivoksia tarvitaan, vaikka kiertotalous alkaisikin toimimaan. Ei, en toivo yhteiskuntaa ilman teknologiaa tai liikennevälineitä. Toivon kylläkin, että kaivannaiset olisivat niin kalliita, että valmistettaisiin pitkäikäisiä älypuhelimia.

Sillä on väliä, paljonko kaivoksia avataan. Raaka-aineiden niukkuus nostaa kaivannaisten maailmanmarkkinahintoja ja korkeammat hinnat ohjaavat kulutusta esimerkiksi palveluihin. Hierojalla käyminen ei juurikaan tuota hiilidioksidipäästöjä tai pahenna maailman jäteongelmia. Kasa rikkinäisiä puhelimia kylläkin.

Suomessa kehityssuunta ei kuitenkaan näytä hyvältä. Kaivoksia suunnitellaan paljon enemmän kuin vastuulliseen elämäntapaan tarvitaan. Tällä hetkellä noin kahdeksasosa Suomen pinta-alasta on varattu kaivosteollisuudelle.

Tämä 43 240 neliökilometriä pitää sisällään kaivosvaraukset, myönnetyt luvat, hakemukset ja varsinaiset kaivosalueet. Kaivosvarauksia on siis Tanskan pinta-alaa vastaava alue. Luultavasti sinunkin lähimetsäsi mineraalipitoisuus on kairattu ja alue varattu.

Kansantaloustieteen professori Olli Tahvosen mukaan Suomen kaivoslaki ohjaa luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Kaivoslaki asettaa myös sukupolvet eriarvoiseen asemaan, koska hinnan kestämättömästä luonnonvarapolitiikasta maksavat seuraavat sukupolvet.

Kaivoksia kuitenkin avataan kiihtyvään tahtiin, koska kaivannaisilla on kasvava globaali kysyntä. Kysyntä lisää kaivoksia, mikä hillitsee kaivannaisten maailmanmarkkinahintoja. Edulliset raaka-aineet edelleen mahdollistavat kestämättömän kulutuksen kasvun.

On toki ristiriitaista, että ilmastonmuutoksen pysäyttäminen nykyisellä teknologialla edellyttää poliittisen tahdon lisäksi runsaasti tiettyjä kaivannaisia. Siis uusia kaivoksia. Tässä toivottavassa skenaariossa uusiutuvaan energiaan ja siihen liittyvään akkuteknologiaan siirrytään nopeasti, mikä kymmenkertaistaa esimerkiksi nikkelin, koboltin ja litiumin tarpeen.

Toistaiseksi uudet nikkelikaivokset eivät kuitenkaan hillitse ilmastonmuutosta. Globaaleilla markkinoilla suomalaisellakin nikkelillä valmistetaan sähköautojen akkuja todennäköisemmin viihdeteknologiaa, katumaastureita ja aseita. Varmuudella en tätä osaa kuitenkaan sanoa, koska kuluttajan on käytännössä mahdotonta tietää, mistä tuotteen kaivannaiset ovat peräisin. 

Olen ehkä naiivi, mutta vastustan uusien kaivoksien avaamista. Jos kaivannaiset maksaisivat mansikoita niin joku rakentaisi niistä kestävän älypuhelimen. Tämä haastaisi vallitsevaa kulutushysteriaa.

Ja ainahan vaihtoehtoja ilmestyy. Esimerkiksi punalieju, joka on ongelmallinen kaivosjäte, paljastui hyväksi rakennusmateriaaliksi. Punalieju kasataan kuitenkin edelleen kaatopaikoille, koska on halvempaa kaivaa perinteisiä materiaaleja.

Kaivosverotuksen kehitysmaana Suomi on toistaiseksi maailman houkuttelevin maa kaivosinvestoinneille, joten toivon, että kaivoslakiin lisättäisiin vähintäänkin kaivosrojaltivero, joka perustuu louhittujen malmien arvoon. Osana globaalia vastuunkantoa kaivosteollisuutta tulee rajata. Ensi vuonna on muuten ainakin kahdet vaalit, joissa poliitikoilta voi perätä vastuunkantoa esimerkiksi juuri kaivoslain suhteen.

Lähteet

https://www.rapport.fi/journalistit/saana-katila/professori-tahvonen-suomen-kaivoslaki-yllyttaa-luonnonvarojen-ryostokayttoon

https://www.fraserinstitute.org/studies/annual-survey-of-mining-companies-2017

http://finnwatch.org/images/kaivosverotuksen_kehitysmaa.pdf, 9