Teksti Janne Väätäjä
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Hyvät juhlavieraat,

Minua pyydettiin sanomaan pari sanaa aiheesta yhteisöllisyys. Te kaikki näytätte istuvan rauhassa, kuuntelevan asiani ja yritätte ymmärtää minua. Se kaikki kertoo mielestäni paljon hyvien käytöstapojen lisäksi tästä yhteisöstä.

Jotta voimme olla yhteisöllisiä, meidän on täytettävä neljä seuraavaa kriteeriä: Jäsenyys on tunne siitä, että kuulut yhteisöön. Vaikuttaminen on tunne mahdollisuudesta vaikuttaa yhteisön toimintaan. Integraatiolla puolestaan tarkoitetaan sitä, että yhteisöön kuuluminen tyydyttää jotakin minun tarpeistani ja jaettu emotionaalinen yhteys on puolestaan jaettua yhteistä historiaa, aikaa ja kokemuksia.

Miten tämä yhteisöllisyyden tunne on sitten muodostunut minulle tässä meidän yliopistoyhteisössä? Ensimmäisen kerran koin yhteisöllisyyttä yliopistossa heti ensimmäisenä päivänä. Menimme siihen isoon Fellman-saliin, jossa meidät toivotettiin tiedekunnan puolesta tervetulleiksi. Se oli ensimmäinen kontaktini yliopiston henkilökuntaan. Minulle tuli tunne, että kuulun nyt johonkin yhteisöön.

Jokainen yliopistoyhteisöön kuuluva edistää omalla vastuunkannollaan yhteisöllisyyden tunteen muodostumista.

Pian meidät jaettiin ryhmiin, jonka jälkeen tapasimme tuutorimme. Ja he puolestaan antoivat meille paljon mahdollisuuksia tutustua meitä ympäröiviin opiskelukavereihin esimerkiksi monien eri tapahtumien kautta. Sain tunteen integraatiosta eli siitä, että tämä yhteisö tyydyttää ainakin jotain minun tarpeistani.
Ensimmäisenä syksynä sain myös tunteen siitä, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa yliopistoyhteisömme toimintaan. Opettajat, ainejärjestöt ja ylioppilaskunta keräsivät opiskelijapalautteita, olivat aina silloin tällöin esillä yliopiston käytävillä ja pyysivät vinkkejä toimintansa järjestämiseen.
Ensimmäisen vuoden loppupuolella, kun kesä lähestyi, huomasin, kuinka paljon olin ollut päivittäin opiskelukavereideni kanssa ja mitä kaikkea olinkaan heidän kanssaan kokenut. Ja nyt suurin osa heistä lähti viettämään kesää kotipaikkakunnalleen kuten minäkin. Odotettu kesä muuttuikin osittain syksyn odotteluksi. Viimeistään silloin sain tunteen myös jaetusta emotionaalisesta yhteydestä.

Tunne on subjektiivinen kokemus eli se on meillä jokaisella henkilökohtainen.

Se, miten yhteisöllisyyden tunne tulee esille, on nähtävissä esimerkiksi lasten toiminnassa. Lapset nimittäin vahvistavat keskinäisiä sosiaalisia siteitään me-puheella. Tismalleen vastaavaa näkee esimerkiksi sitseillä aikuisten toiminnassa kun meidän pöydästä alkaa kuulumaan hirveä mylvintä ja rummutus.

Meillä kaikilla on jokin side ja syy siihen, miksi me olemme täällä tänään. Osa on täällä edustamassa omaa ylioppilaskuntaa, osa yliopistoa ja osa aine- tai jotain muuta järjestöä. Jokunen rohkea on edustamassa ainoastaan itseään. Näin ollen voin todeta, että täällä istuu monien eri yhteisöjen jäseniä.

Yliopisto, ylioppilaskunta, ainejärjestöt ja opiskelijat yhdessä muodostavat yliopistoyhteisön ja he omalla työllään antavat meille mahdollisuuden yhteisöllisyyden tunteeseen. Jokainen yliopistoyhteisöön kuuluva edistää omalla vastuunkannollaan yhteisöllisyyden tunteen muodostumista.

Yhteisöllisyys ei siis ole sitä, että tulet opiskelemaan yliopistoon tai ammattikorkeakouluun.

Yhteisöllisyys ei ole sitä, että liityt esimerkiksi ylioppilas- tai opiskelijakuntaan, ainejärjestöön tai opiskelijayhdistykseen.

Yhteisöllisyys ei ole sitä, että me kaikki olemme saapuneet tähän samaan tilaan.

Yhteisöllisyys on lyhyesti sanottuna tunne yhteisöön kuulumisesta, mutta myös vastuunkantoa.

Se on vastuunkantoa siitä, että me annamme toisillemme mahdollisuuden yhteisöön kuulumisen tunteeseen ja mahdollisuuden vaikuttaa yhteisömme toimintaan. Se on omien mielihalujemme ja tarpeidemme jakamista tässä yhteisössä ja työntekoa sen eteen, että nämä tarpeet tulisivat toteutetuksi. Se on panostusta yhteisöön – yhteisöön – jossa jaamme yhteiset kokemuksemme ja annamme aikaa toisillemme.

Kun me kaikki kannamme nämä vastuut, niin täytämme aikaisemmin mainitut neljä kriteeriä, jotka yhteisöllisyyden tunteen saaminen edellyttää.
Kannetaan jokainen meistä ylpeänä tämä vastuu ja ollaan me tänään se yhteisöllinen yhteisö, jollainen me kaikki omilla tahoillamme halutaan luoda. Ei jätetä ketään yksin ja muistetaan, että me itse määrittelemme yhteisöjemme rajat.

Olen ylpeä, että saan kuulua tähän yhteisöön. Suurin kiitos siitä kuuluu teille kaikille.

Puhe on pidetty LYYn vuosijuhlilla.

Teksti Iida Vesterinen
Kuvitus Elli Alasaari

Yliopisto-opintoja sanotaan usein liian teoriapainoitteisiksi. Oma pääaineeni, valtio-oppi, on kenties yksi teoriapainoitteisimmista. Opintoihin voi kuitenkin omalla aktiivisuudellaan tuoda työelämärelevantteja käytännön sisältöjä. Lapin yliopistossa järjestetään muun muassa yrittäjyysopintojen sivuainekokonaisuus, useilla aloilla on mahdollisuus harjoitteluun ja ainejärjestötoiminnan kautta pääsee toteuttamaan monenlaisia asioita, joista on myöhemmin hyötyä työelämässä.

Olen kokeillut opintojeni aikana monenlaista järjestötoimintaa niin ainejärjestöni, harrastejärjestön kuin ylioppilaskunnankin piirissä. Toimiessani Lapin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksessa viime vuonna kehitin työelämätaitojani monipuolisesti ja löysin uuden mielenkiinnon kohteen: viestinnän. Hallitusvuoteni lopuksi huomasin, että Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL hakee viestinnän harjoittelijaa vuodelle 2017. Hain paikkaa, ja sain sen. Uskon, että järjestökokemuksestani oli hyötyä paikkaa hakiessani. Olen viettänyt nyt syksyllä kolme kuukautta mitä mielenkiintoisimmassa ja opettavaisimmassa paikassa!

Kun katson syksyä taaksepäin ja pohdin mitä kaikkea olen päässyt tekemään, tehtävien kirjo on monipuolinen.

Suomen ylioppilaskuntien liitto on meidän kaikkien yliopisto-opiskelijoiden edunvalvoja valtakunnallisella tasolla. SYL:n jäseniä ovat ylioppilaskunnat, ja ylioppilaskuntien jäseniä olemme me, kaikki yliopisto-opiskelijat. Kuluneen syksyn aikana SYL on ottanut kantaa muun muassa korkeakouluvisioon ja nostanut esiin asumistukeen liittyvää osa-asunnon normiasiaa, kenties olet törmännyt näihin mediassa.

Kirjoitan tätä tekstiä toiseksi viimeisellä harjoitteluviikollani ja pohdin mihin aika on kadonnut. Vastahan oli syyskuu! Kun katson syksyä taaksepäin ja pohdin mitä kaikkea olen päässyt tekemään, tehtävien kirjo on monipuolinen. Työ on ollut sisällöiltään sopivasti haastavaa ja vaihtelevaa. Työparinani viestinnällisissä asioissa on ollut pääasiassa viestintäasiantuntija Liisa ja hallituksen jäsen Tarik. Olen päässyt tekemään aivan samoja asioita kuin he; olen päivittänyt nettisivuja ja someseurantaamme, suunnitellut viestintäkampanjaa, tehnyt kuvia ja infograaffeja, tehnyt uutiskirjettämme, osallistunut liittokokoukseen ja syysseminaariin, kääntänyt saatetekstejä ruotsiksi ja englanniksi sekä editoinut videoita. Ja kyllä, taisin keittää kerran tai kaksi kahviakin.

Kun pohdin mitä kaikkea olen oppinut voin helposti todeta, että valtavasti. Suuri kiitos oppimisestani kuuluu työnantajalleni, joka on kysynyt usein, ”mitä sä haluaisit vielä oppia?”. Olen nähnyt, millaista viestinnän alalla työskentely oikeasti on. Olen löytänyt uuden lempparihomman, videoiden editoinnin. Olen päässyt haastamaan itseäni uusissa asioissa, viemään osaamiseni äärirajoille, olen päässyt tekemään asioita, joita en osannut kuvitellakaan harjoittelun aluksi. Olen oppinut, että on helpompaa, jos osaat ruotsia ja käyttää Exceliä, mutta että myös tekemällä oppii.

Tämä harjoittelu toi kaivattua käytännönläheisyyttä osaksi tutkintoani, mutta ennen kaikkea se kehitti minua työntekijänä. Mielestäni se onkin harjoittelun ensisijainen tehtävä, kehittää harjoittelijan osaamista. Pohditko siis harjoittelua? Suosittelen harjoittelua lämpimästi kaikille. Olkaa rohkeita ja hakekaa paikkoja, joissa pääsette oppimaan ja haastamaan itseänne, paikkoja, joissa tehtävänkuvaan kuuluu muutakin kuin kahvinkeittoa. Kahvin keittämisen ehtii kyllä oppia myöhemminkin, jos sitä ei vielä hallitse.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Aino Soininen

Elokuussa 1992 satoi vettä. Minulla oli vihreä sadetakki ja vaalea tukka. En osannut lukea, saati laskea. Se ei haitannut. Olin vasta aloittamassa koulutien, tien, jolla minulle opetettaisiin tarvittavat perustaidot yhteiskunnassa selviytymiseen.

En muista milloin opin lukemaan ja miten se tapahtui, mutta luokalle en koskaan jäänyt. Luultavasti se tapahtui pikkuhiljaa aapista tankaten, kuten niin monella muullakin luokkatoverillani. Kertotaulut opeteltiin ulkoa, kaunokirjoituksen koukerot taiteiltiin viivojen väliin ja kieltenopiskelussa painotettiin kielioppia puhumisen kustannuksella. Olin lähtötasoltani täysin keskinkertainen – en kärsinyt suurista oppimisvaikeuksista, mutta en myöskään loistanut oikein missään asiassa. Olin mediaanissa – niin kyvyiltäni kuin myös näkyviltä tuloksiltani. Ja tämän saman tason säilytin oikeastaan läpi koko peruskoulun.

Peruskoulun jälkeen suuntasin lukioon. Sellaiseen tavalliseen lukioon, jonne pääsin muistaakseni 7,9 keskiarvollani. En ollut lukiossa poliittisesti tai yhteiskunnallisesti aktiivinen. Minulla ei ollut omaa tyyliäni, musiikkimakuni oli tavanomainen ja luin kevyitä dekkareita. Marxin, progemusiikin ja Tolstoin jätin niille, jotka olivat jo oman suuntansa löytäneet. Opiskelin muiden mukana, joskin pitkän matematiikan vaihdoin aika nopeasti lyhyempään. Insinööriä minusta ei siis tulisi. Aika nopeasti huomasin myös, ettei minulla ollut tarvittavaa pitkäjänteisyyttä kieltenopiskeluun. Sanat ja kielioppi jäivät päähän – noh, keskinkertaisesti. Jotain suuntaviivoja olin siis jo elämälleni saanut, joskin ne olivat lähinnä poissulkevia. Mitään ajatusta omista kyvyistä, haluista tai toiveista minulla ei juuri ollut.

Kun kirjoitin lukiosta ylioppilaaksi, oli arvosanani jälleen keskinkertaisia. Tavallaan minua kiinnosti kaikki, ja tavallaan ei mikään. Olin täysin epäkypsä raakile, jolle maailma oli avoinna, mutta suunta epäselvä ja suunnanhakija hyvin epävarma. Osalle ikäluokkaani kuuluvista oli jossain vaiheessa muodostunut kuva, mitä he haluavat tehdä tai ainakin missä heillä voisi olla lahjoja. He tiesivät, mitä kohti heidän kannattaa lähteä matkaa jatkamaan tai mitä unelmia he lähtisivät tavoittelemaan. He hakeutuivat opiskelemaan kuka yliopistoon, kuka jonnekin muualle. Ja sitten olin minä, ja luultavasti lukematon joukko muita ikätovereitani, jotka seisoivat alkukesän auringossa kirkkaan valkea lakki otsalla tuntematta oikein itseään saati maailmaa, jonne meidän nyt olisi suunnattava.

Pidin välivuoden. Pidin toisen. Sitten kolmannen ja muistaakseni myös neljännen. Kävin erinäisissä töissä, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Olin hakenut muutamaan koulupaikkaan, mutta koska ajatukseni eivät olleet kirkkaat, en löytänyt oikeanlaista motivaatiota lukea pääsykokeisiin. Reputin kaikista. En minä ollut vielä valmis.

Lopulta kun elämänkokemusta kertyi tarpeeksi, nuoruuden tunnekuohut tasoittuivat ja perspektiiviä yhteiskunnasta ja sen toiminnasta kertyi, löysin ehkä jotain minua kiinnostavaa. Hain opiskelemaan, pääsin sisään ja pystyin kehittämään itseäni niissä taidoissa, jotka minua kiinnostivat. Mutta siihen kului oma aikansa. Kypsyin verrattain hitaasti, mutta kypsyin. Jos oletetaan myös kypsymiseni noudatelleen mediaania, meitä oli paljon muitakin saman polun kulkeneita. Minua ei liiemmin painostanut yhteiskunta, ei lähipiiri eivätkä edes omat ajatukseni. Luotin siihen, että jossain vaiheessa minäkin ehkä löydän tapani ja tyylini olla osa tätä yhteiskuntaa ja yhteiskunta luotti siihen, että mielekäs ja yksilön ominaisuuksiin sopiva työ on korkean koulutuksen maissa arvo itsessään, joka nostaa työn tehokkuutta ja laatua, mutta on myös selkeä hyvinvointitekijä ihmisten kokiessa oman työnsä tärkeäksi ja merkitykselliseksi – tai ainakin jollain tapaa nautinnolliseksi.

Yksilöstä tulee numero – Aleksi 7,9 - joka määrittää sen, mikä tehtävä tai rooli yhteiskunnassa tälle numerolle annetaan.

Nyt kaikki on toisin. Suomi menee kiihtyvällä vauhdilla kohti kilpailuyhteiskuntaa, jossa oma paikkansa tulee löytää jo varhain ja jossa kilpailuvalttina on kuuluminen entistä nuorempana oman ikäluokkansa huippuihin. Ylioppilastutkintoa uudistetaan, ensikertalaiskiintiöt on otettu käyttöön ja pääsykokeista ollaan ainakin osittain luopumassa. Minun aikanani valmennuskurssit yliopistojen pääsykokeisiin tekivät vasta hiljalleen tuloaan. Nyt kalliit, useita tuhansia euroja maksavat kurssit ovat lähes välttämättömyys tietyille koulutusaloille pääsyyn. Pian valmennuskursseja tarjotaan jo peruskouluissa, koska keskivertolukioissa opiskelu ei enää riitä.

Kilpailu kiristyy, siitä tulee entistä raadollisempaa ja se alkaa entistä varhaisemmin. Se lisää yhteiskunnallista epätasa-arvoa, kun Suomen niin kovasti peräänkuuluttama ilmainen peruskoulu ei todellisuudessa enää takaakaan kaikille samoja lähtökohtia. Se tietää ongelmia meille kaikille keskivertoihmisille, jotka kypsyvät omaan tahtiinsa. Ja ongelmat mediaanissa tietävät ongelmia yhteiskunnassa. Henkinen pahoinvointi lisääntyy. Syrjäytyminen lisääntyy. Epätoivo lisääntyy. Ihmisten todellinen potentiaali hukataan sulkemalla yksilöltä vaihtoehdot liian varhain. Yksilöstä tulee näin ollen numero – Aleksi 7,9 - jota ei voi enää myöhemmin kypsyessä korottaa ja joka määrittää sen, mikä tehtävä tai rooli yhteiskunnassa tälle numerolle annetaan.

Olisiko meidän jo vihdoin aika ymmärtää, ettei henkisesti pahoinvoiva ja paineiden musertama koulutusputkesta ulos tuleva ihminen ole yhtään sen tuottavampi kuin välivuoden pitävä ja omaan tahtiin kypsyvä ihminen, joka saa ja pystyy tekemään itselleen mielekkäitä valintoja. Olisiko meidän yhteiskunnallisesti vielä vähän kypsyttävä, sillä minusta tuntuu, että arvomme ja ihanteemme ovat melko raakoja – sanan useammassa merkityksessä.

Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Viime talvena Lapin yliopiston sähköpostiin graafisten suunnittelijoiden postituslistalle ilmestyi viesti avoimesta harjoittelijan paikasta UNOPSin Myanmarin toimistoon. Olin tuolloin aloittanut ensimmäisen maisterivuoteni ja podin vaihdosta paluun ja lähestyvän työelämän aiheuttamaa juurettomuutta. Rovaniemen kuviot eivät olleet vuoden poissaolon jälkeen entisellään, mutta opiskelijaelämän loppuminen ajatuksena ahdisti. Päätin siis täyttää hakulomakkeen ajatuksella, etten menettäisi prosessissa mitään ja saisin ainakin harjoitusta kansainvälisestä työhaastattelusta, jos siis edes siihen asti pääsisin.

Hakulomakkeen lähettämisestä seurasi lähes kahden kuukauden monivaiheinen hakuprosessi, johon sisältyi lomakkeiden ja CV:n lähettämisen lisäksi graafisen suunnittelun taitoja testaavat ennakkotehtävät, joiden suorittamiseen sain aikaa kolme päivää.

Kun olin päässyt tehtävien jälkeisestä karsinnasta läpi luvassa oli puhelinhaastattelu. Uskoakseni tämä haastattelu oli surkein ikinä antamani haastattelu, tai siltä se aikakin tuntui. Olin onnistunut psyykkaamaan itseni ennen haastattelua hermostuksiin ja puolta tuntia odotettua aikaisemmin alkanut haastattelu ei helpottanut asiaa. Kysymysten alkaessa tuntui kuin vuoden Skotlannissa hioutunut englantini olisi vajonnut tönköinpään rallikuskiaksenttiin. Huomasin hokevani sanaa “Community” kiusaannuttavan usein ja näin sieluni silmin, kuinka puhelimen toisessa päässä olevat haastattelijat pyörittelivät silmiään ja pudistelivat turhautuneena päätään. Tuskastuttavan pitkältä tuntuneen keskustelun päättyä, muistan pyöräilleeni suutuksissa yliopistolle ja julistaneeni Petronellan pöydässä, että Myanmarin matka on peruttu.

Joskus käy niinkin, että itsensä mielestä huonosti mennyt haastattelu voi tuottaa hyviä tuloksia. Useiden viikkojen jälkeen sain viestin, että olen menestyksekkäiden hakijakandidaattien joukossa ja muutaman päivän päästä tästä sain lopullisen tiedon, että minut on hyväksytty harjoittelijaksi. Siinä sitä oltiin. Puoliksi tosissaan lähetetty hakemus johti siihen, että joutuisin muutaman kuukauden päästä muuttamaan toiselle puolelle maailmaa.

Lopulta elokuun alussa, pitkäaikaisen viisumin saamiseksi käydyn taistelun ja 24 matkustustunnin jälkeen, saavuin viimein Yangoniin, Myanmarin suurimpaan kaupunkiin. Pääsin heti etävuokrattuun asuntooni, joka tosin muutamassa päivässä pakotti minut tutustumaan paikalliseen asunnonvälitykseen. Alkuperäisen asuntoni tiskialtaan alla muhivat hyttyset sisälsivät dengue-kuumeriskin sekä asuntoon lastulevystä kyhätyt ”seinät” äänieristivät minut ja kämppikseni toisistamme suunnilleen yhtä hyvin kuin A4 paperiarkki.

Pikkuhiljaa eksoottinen elämäkin normalisoituu. Olen kahden ensimmäisen kuukauden aikana ehtinyt sopeutua poliittisesti epävakaan ja kehittyvän maan suurkaupunkielämään. Tosin 20 katukoiran tappelun kohdatessa joudun vielä kääntymään ympäri, mutta monsuunisateesta lainehtivalla kadulla uivat rotat ohitan olankohauksella. Huomasin jopa, että hitaasti mateleva ruuhka on huomattavasti rauhoittavampi näky kuin tyhjillään oleva tie. Ruuhkassa on helppo kävelijän pujotella autojen väleissä, mutta tyhjällä tiellä humalainen taksikuski voi syöksyä jalankulkijan päälle koska tahansa! Saa nähdä tuoko alkava viileä kausi lisäeloa tähän jo valmiiksi vilkkaaseen ympäristöön. Onneksi uusi asuntoni tarjoaa viileän ja hiljaisen suojan –onhan huoneessani ihka oikeat seinät!

Kirjoittaja suorittaa graafisen suunnittelun työharjoittelua YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).

Lapin ylioppilaslehti seuraa työharjoittelua koko vuoden.

Teksti ja kuvat Aleksi I. Pohjola

”Onko siellä langan päässä ketään? Mä olen niin yksin täällä” laulaa rovaniemeläinen punkrock -yhtye Puhelinseksi, jolla on ikävä kaikkea, kuten bändin ensimmäinen, 7 biisiä sisältävä samanniminen levykin julistaa.

Puhelinseksi edustaa punkin melodisemman tyylin uutta tulemista. Valtavirtaan ja radioiden soittolistoille punkrock on viime vuosina noussut muun muassa Pertti Kurikan Nimipäivien ja Teemu Bergmanin luotsaaman Pää Kii –yhtyeen voimin. Undergroundissa etenkin hc-punk on ollut Suomessa jo pitkään suosittua.

”Kyllä me melodia edellä mennään, joten varmaan se melodinen punk on sitten se oikea termi. Me ei osata olla tarpeeksi rajuja, joten tämä lähestymistapa tuntuu luonnollisimmalta tähän genreen sovitettuna”, miettii yhtyeen kitaristi Otto Mikkola.

Musiikillisesti Puhelinseksi nojaa siis melodian ja lyriikoiden voimaan, jota ryyditetään asiaan kuuluvan suoraviivaisella soitolla. Kappaleiden aiheet kertovat kaipauksesta, ikävästä, sydänsuruista ja muista elämän vähemmän mukavista aiheista, jotka kuitenkin kiinteästi tähän elämään kuuluvat.

”Ei ne biisit kuitenkaan semmoista rypemistä ole. Todetaan asioita mitä tapahtuu ja ne tapahtumat kuuluvat siihen elämään semmoisena kuin ne ovat”, analysoi yhtyeen basisti Atte Viljamaa.

”Joo onhan ne raskaita aiheita, mutta ei niitä kuitenkaan niin kovin ryppyotsaisesti käsitellä. Varmaan se on osittain myös sellaista asioiden läpi käymistä”, miettii Mikkola.

Puhelinseksi on tiiviisti kaveriporukan ympärille muodostunut yhtye. Basisti Viljamaan ja kitaristi Mikkolan lisäksi bändiin kuuluu laulaja Noora Määttä sekä rumpali Antti Keskipoikela. Kappaleet syntyvät yhteistyönä treenikämpillä, joskin sanoituksista vastaavat pääasiassa Mikkola ja Määttä.

”Meillä kaikilla on yhteneväinen tyylitaju musiikin suhteen. Kaikilta tulee biiseihin se oma panoksensa niistä jokaisen omista tulokulmista ja tekeminen on hyvinkin kollektiivista”, toteaa Mikkola.

Vaikutteita bändi saa hiukan yllättävistäkin suunnista; joku kuulee yhtyeessä kaikuja Göstä Sundqvistin legendaarisesta Leevi and the Leavingsistä, joku toinen Suomi-iskelmästä. Mikkola ja Keskipoikela vaikuttavat myös rovaniemeläisessä Autiomaa-yhtyeessä, jossa Suomi-iskelmä kuuluu vieläkin selvemmin.

”Ei me tiedetä mistä se (iskelmä) sinne Autiomaahankaan tulee”, naurahtaa Keskipoikela.

Suosio yllättänyt

Puhelinseksi on varsin tuore yhtye. Alkunsa bändi sai vuonna 2015 ja seuraavana vuonna ilmestyi jo yllä mainittu seitsemän biisin kasetti: Meillä on ikävä kaikkea. Nuoresta iästään huolimatta bändi on ehtinyt keräämään mainetta musiikkipiireissä ja keikkalavoilla. Otettiinpa yhtyeen kasetista myös painos aina Jenkkimarkkinoille asti, kun philadelphialainen levy-yhtiö Endless Daze Records oli törmännyt yhtyeen kappaleisiin internetissä ja vakuuttunut suomenkielisestä punkrockista.

”Meillä on nyt kesällä ja syksyllä ollut ihan mukavasti keikkoja. Käytiin kesällä Hässäkkäpäivillä Oulussa, Puntala-rock festeillä Lempäälässä ja Lappeenrannassa LPRHC Fest –tapahtumassa. Sen lisäksi ollaan soitettu klubikeikkoja ympäri Suomea”, kertaa Mikkola.

Varsinkin kesällä kierretyt festarit toivat yhtyeen solistille Noora Määtälle tärkeää esiintymiskokemusta isommilta lavoilta ja monisatapäisestä yleisöstä.

”Vasta kesän jälkeen huomasin, että kun meni niin paljon mukavuusalueen ulkopuolelle tuolla festareilla, niin on nyt syksyllä sitten jo pystynyt nauttimaan esiintymisestä melkein 100 prosenttisesti”, kertoo Määttä.

Puhelinseksin sanoitukset ja biisien aiheet kumpuavat punkille tyypilliseen tapaan henkilökohtaisista asioista ja tunteista. Siksi niiden esittäminen vaatiikin rohkeutta.

”Varsinkin omien sanoituksien esittäminen yleisön edessä on ollut jännittävä kanava ilmaista itseään, mutta samalla se on myös tavallaan tutumpaa ja turvallisempaa”, pohtii Määttä.

”Niin kyllä omien sanojen kanssa on lavalla paljon paljaampana ja alastomana. Toisten tekstien taakse voi aina piiloutua johonkin rooliin”, vahvistaa itsekin Autiomaassa laulava Mikkola.

Tällä hetkellä yhtyeellä on niin paljon kysyntää, että osasta keikoista pitää jo kieltäytyä aikataulullisista syistä.

”Kyllä tämä aika optimaalinen tilanne on; niin paljon kuin itse ehtii ja pystyy voi tehdä sitä hommaa mistä tykkää. Bändi täyttää vasta kohta kaksi vuotta ja nyt jo ollaan saavutettu paljon enemmän kuin oltiin ikinä edes ajateltu”, miettii Mikkola.

Uusi levy tulossa

Kesän ja syksyn tiiviin keikkatahdin hellittäessä bändi on julkaisemassa ensi vuoden puolella uuden, kuusi biisiä sisältävän ep:n. Uusi levy on bändin mukaan edellistä levyä kevyempi, rockimpi versio Puhelinseksistä. Genrejä bändi ei kuitenkaan mieti, eikä oikeastaan sitäkään, mitä mieltä heistä ollaan. Muut saavat määritellä genret, jos haluavat.

”Semmoista musarunkkailuahan nuo genret ovat”, kuittaa Mikkola.

”Ei me mietitty tuota edellistäkään levyä tehdessä mitä ihmiset odottaa tai mistä ne tykkää”, vahvistaa Viljamaa.

Ja kuten yleensäkin taiteessa, paras lopputulos syntyy, kun se tehdään lähtökohtaisesti itselleen omista tarpeista ja mieltymyksistä.

”Se on tämän koko jutun pointti; yhdessä tekeminen ja se, että me tehdään tätä itsellemme tässä porukassa. Se merkitsee ainakin minulle eniten ja se on myös se syy, miksi haluaa jatkaa musiikin tekemistä ja olla aktiivinen sen saralla”, toteaa Mikkola.

Entä mikä on Puhelinseksin tulevaisuus? Mihin suuntaan bändi tulevaisuudessa musiikillisesti menee? Sitä ei tiedä vielä edes bändin jäsenet.

”Biisit tulee yleensä niin hektisessä ja intensiivisessä ajassa, että sen huomaa vasta ehkä myöhemmin, että tässähän on tämmöinen kantava teema. Ne tulevat siinä mielentilassa, mikä milläkin hetkellä on. Saa nähdä, mikä se seuraava mielentila sitten mahtaa olla”, päättää Mikkola.

Teksti Matias Partanen
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Olje! Olje! Viisikymmentä vuotta sitten, 250 kilometriä Stavangerista länteen, öljy alkoi kohota porauslautta Ocean Travelerin kannelle. Koeporauksia oli tehty jo usean vuoden ajan ja viitteitä siitä, että öljyä löytyisi, oli ollut jo pitkään.

Kaksi vuotta myöhemmin lähelle alkuperäistä löytöpaikkaa, noin 300 kilometriä Stavangerista lounaaseen, perustettiin Ekofiskin öljykenttä, joka lopulta loi perustan Norjan öljyntuotannolle. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin jokainen norjalainen on miljonääri, eikä Norja ole onnistunut pilaamaan ympäristöäänkään. Toki halu venyttää fossiilisten polttoaineiden tuotantoa mahdollisimman pitkälle on ajanut norjalaisia öljylauttoja yhä syvemmälle herkille arktisille vesille. Jotain norjalaiset kuitenkin ovat tehneet oikein.

Norjalaiset suuntasivat mittavien luonnonvarojensa käytön hyvään. Öljy- ja kaasulöydöt eivät johtaneet harvojen rikastumiseen, korruptioon, epävakaisiin oloihin tai luonnon turmeltumiseen – tyypilliseen luonnonvarojen kiroukseen.

Norjalaiset eivät tienneet juuri mitään öljystä löydösten aikaan. Ensimmäisiä porauksia suorittivat muun muassa Exxon ja Phillips Petroleum Company. Norjalaiset tunsivat kuitenkin luonnonvarojen kirouksen. Ratkaisu ei ollut valtion omistamat öljy-yhtiöt, joita Arabimaat olivat 50- ja 60 -luvuilla perustaneet ”läntisen imperialismin” kukistamiseksi. Myös nämä olivat lopulta keskittäneet hyödyt harvojen käsiin ja pysäyttäneet alueiden taloudellisen kehityksen.

Norjalaiset saivat apua irakilaissyntyiseltä öljygeologilta Farouk al Kasimilta, joka oli tutkinut tarkkaan maanosansa kehitystä mittavien öljyvarojen päällä. Hän esitteli kollegansa kanssa Norjan päättäjille mietinnön, jonka mukaan norjalaisten tuli perustaa kansallinen öljy-yhtiö Statoil sekä uusi viranomainen säätelemään öljyvarojen käyttöä, Norjan öljyhallitus NPD. Tarkoitus ei ollut luoda valtiollista monopolia, vaan mahdollistaa se, että osaaminen ja työpaikat jäisivät Norjaan. Öljyhallitus piti huolen siitä, että öljyprojektit palvelivat norjalaisten intressejä samalla minimoiden ympäristöön kohdistuvan kuormituksen.

Norja meni mukaan öljybisnekseen täysillä. Se laittoi puolet kansalaisten varoista öljykenttiin, joiden tulevaisuudesta ei ollut varmuutta. Tämä peli kannatta, ja tuottojen alkaessa kertyä 90-luvun alkupuolella Norja sijoitti tienatut varat rahastoon, joka pullistelee tällä hetkellä lähes 900 miljardin euron arvoisena. Näillä varoilla aiotaan ylläpitää Norjan hyvinvointivaltiota sitten, kun viimeiset kentät kuivuvat. Kansallinen aarre, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Voitaisiinko norjalaisten ihme toistaa? Useiden tutkimusten mukaan Suomen kallioperästä löytyy runsaasti hyviä kriittisten mineraalien esiintymiä, joille voi tulla käyttöä tulevaisuudessa. Niihin kuuluu suuri joukko harvinaisia metalleja, mutta myös sellaisia runsaita mineraaleja, joiden tuotanto on keskittynyt muutamiin harvoihin paikkoihin, ja joilla on kysyntää maailmanmarkkinoilla. Jo nyt Suomessa operoi runsaasti kaivosteollisuutta, ja lisää on tulossa. Tällä hetkellä Ylläksen kaivoshankkeen lupahakemusrumba on täydessä vauhdissa. Kittilän kultakaivoksen alla povataan lepäävän lähes viiden miljardin euron arvoinen kulta-aarre. Valtio myi aikoinaan Kittilän kultakaivoksen esiintymän 1,1 miljoonan markan käteismaksulla. Nykyrahassa summa olisi 187 000 euroa. Suomessa toimivia ulkomaisia kaivosyhtiöitä on myös syytetty yhteisöverojen välttelystä. Ääritilanteissa ympäristövahingot saattaisivat kaatua valtion ja pakallisten asukkaiden vahingoksi. Kaupataanko suomalaisten luonnonvarat surutta ulkomaille?

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Suomen kaivosmineraalit eivät ole Norjan öljykenttien veroinen aarre – ainakaan vielä. Investoinnit ovat kalliita, ja moni kaivos tekee tappiota. Mineraalien maailmanmarkkinahintoja on vaikeaa ennustaa ja sijoituksena kaivos on erittäin pitkäikäinen ja riskialtis. Talvivaaran jälkeisessä ilmapiirissä ehdotusta, jossa esitettäisiin valtion tukevan kaivosteollisuutta tai jopa perustavan oman yhtiön, saatettaisiin lievästi sanottuna karsastaa.

Juuri tuon riskin norjalaiset kuitenkin ottivat. Eikä sitä riskiä tarvitsisi ottaa tänään, tai edes huomenna. Jalkojemme alla piileskelevät harvinaiset maametallit eivät ole menossa minnekään, ellei jokin kulman takana oleva innovaatio tee niistä lähitulevaisuudessa turhia. Sitä emme voi tietää.

Lapin tulevaisuutena on pidetty matkailua ja kaivosteollisuutta. Ne tarjoaisivat työpaikkoja ja hyvinvointia muuttotappiosta kärsivälle maakunnalle. Ne eivät kuitenkaan kulje käsi kädessä. Kolarissa pelätään, että mahdollisesti avattava kaivos tyrehdyttäisi matkailun. Kaivoshankkeesta tehtyjen selvitysten mukaan siitä tuleva verohyöty ei olisi merkittävä, jos sitä vertaa matkailun tyrehtymiseen. Näissä selvityksissä matkailun on tosin arvioitu kasvavan vuosittain lähes 9 prosenttia.

On mahdollista, että tulevaisuudessa mineraalien arvo tulee teknologisten innovaatioiden ja uusien löytöjen takia romahtamaan, ja niiden arvo olisi järkevä rahastaa tässä ja nyt. Kannattaako mineraaliesiintymiä vuorenpeikkomaisen mustasukkaisesti pantata maan alla, jossa niistä ei ole hyötyä kenellekään? Nykytilanteessa kaivoksen saaminen velkaiseen muuttotappiokuntaan on lottovoittoon verrattavaa. Se tietää valtavat määrät työpaikkoja vuosiksi eteenpäin.

Myös Suomen mineraalilöydöt on kuitenkin yhdistetty luonnonvarojen kiroukseen, hyödyn menemiseen harvoille ympäristön kustannuksella. Suomi on tällä hetkellä kaivosteollisuudelle houkutteleva kohde – itse asiassa numero ykkönen. Se saattaa viitata siihen, että tavara niin sanotusti myydään liian halvalla. Ei huonosti kannattaville apajille olisi tunkua. Ehkä paikallaan olisi aikalisä, jonka aikana selvitettäisiin mahdollisuudet kestävään ja järkevään luonnonvarojen hyödyntämiseen niin, että se hyödyttäisi mahdollisimman monia. Se on mahdollista.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Jotkut ovat saattaneet huomata F-siiven aulan kupeessa sijaitsevan design-kaupan saaneen uuden yrittäjän tänä syksynä. Omaa Teatiamo–merkkiään pyörittävä Tea Latvala on tunnettu ennen uusinta valloitustaan puudildojensa kautta. Kyllä, luit oikein. Puudildojen. Mistä oikein on kysymys?

”Halusin tehdä jotain omaa. Olen vaatesuunnittelun maisteri ja työskennellyt alalla jo 15 vuotta. Vuoden 2016 alusta minusta tuli täysipäiväinen yrittäjä. Vanhempani ovat työskennelleet puunjalostustehtaalla, joten puu oli materiaalina luonnollinen valinta. Alalle lähtö ei tapahtunut hetkessä. Tuttuni perusti pohjanmaalle sahan ja aloin miettiä puuta uudella tavalla, lisäksi kiinnostuin väestöliiton tutkimuksesta, jonka mukaan seksivälineala on jämähtänyt 90 –luvun pvc-asusteiden estetiikkaan, joka taas koetaan epämiellyttävänä”, Latvala kertoo.

Hyvinvointi- ja seksuaalisuusala oli tullut Latvalalle tutuksi jo vuosia sitten, kun hän juonsi Nelosella Anna Perhon kanssa G-piste -nimistä ohjelmaa. Se käsitteli seksuaalisuutta erityisesti naisnäkökulmasta.

Latvalan design-dildojen materiaaleina on käytetty perinteistä koivua, tervaleppää, pyökkiä ja jopa suojeltua ruusupuuta, josta piti tehdä aikaa vievät ja hankalat selvitykset. Seksivälineissä käytetään paljon myrkyllisiä kemikaaleja, joten Teatiamon tuotteita voi ajatella myös terveydellisesti järkevämpänä valintana. Yksin yksityisyrittäjäksi lähteminen ei ole virinneestä kiinnostuksesta huolimatta ollut vailla esteitä.

”Halusin myös herättää keskustelua ja rikkoa rajoja – tie on ollut kivinen. Kun sain Tekesin rahoittamaan, business-maailma heräsi ja tämä nähtiin positiivisena. Olen saanut kaikenlaista kommentointia, kuten ”suunnittelijahan varmaan testaa tuotteensa itse”, tai ”eikö olisi mieluummin kannattanut mennä rikkaisiin naimisiin?”. Olen kuitenkin elättänyt tällä itseni ja sanonut skeptikoille: tehkää perässä. Puukikkelibisneksessä ei mikään ole ollut helppoa. Olen saanut Suomessa paljon mediahuomiota, mutta sama pitäisi tapahtua vielä kansainvälisesti."

Uuden Lapin yliopiston Design-kauppiaan tausta on siis mielenkiintoinen ja värikäs. Mutta miten räväkkä Kurikasta kotoisin oleva maailmankansalainen on saatu tänne pitämään puotia?

”Päädyin Lappiin kun tapasin Tinderissä Sodankylästä kotoisin olevan miehen, menimme naimisiin toukokuussa. Olin Miamissa ja kuulin LYYn etsivän yrittäjää tähän. Skype-haastattelun jälkeen otin homman vastaan koska se kuulosti mielenkiintoiselta.”

Tällä hetkellä Arctic Design Shop palvelee kolmena päivänä viikossa kymmenestä neljään. 95 % valikoimasta on Lapin yliopiston opiskelijoiden tai alumnien käsialaa. Uudella yrittäjällä on paljon kiinnostavia suunnitelmia ja ideoita. Tulevaisuuden haaveissa siintää upea myymälä napapiirille – jos yhteistyökumppanit ja rahoitus löytyvät. F-siiven lasikoppi on toki hieno ja tyylikäs, mutta tuntuu ajoittain kliiniseltä ja väärässä paikassa olevalta. Tulevaisuus vaikuttaa turismivetoiselta, eikä heitä satunnaisia ryhmiä lukuun ottamatta varsinaisesti parveile yliopistolla.

”Tulen yliopistoyhteisön ulkopuolelta, joten jouduin aloittamaan soittelemalla suunnittelijoita läpi ja tutustumalla ihmisiin. Nyt olen siirtämässä design-shoppia keskustaan. Tila on jo olemassa ja mieheni on tarkoitus pyörittää siinä matkailualan opaspalvelua ja myydä arktisen alueen ruokatuotteita. Arctic Design Shop tulisi kaupaksi kaupan sisälle.”

Omien projektien lisäksi Latvala kaipaisi enemmän tukea aloitteleville suunnittelijoille, joiden on vaikea kasvattaa toimintaansa materiaalisten ja logististen haasteiden maailmassa.

”Mielestäni opiskelijat tarvitsisivat rahoituskanavaa, jotta he voisivat riskittömästi tehdä tuotteitaan myyntiin. Tuotteita pitäisi saada varastoon suurempia määriä, mutta tällä hetkellä ei ole rahaa tilata materiaaleja ja tehdä omaa varastoa. Tarvittaisiin lainaperustainen rahasto, josta suunnittelijat voisivat lainata ja maksaa takaisin kun myyntiä tulee. Esimerkiksi lentokentälle tuotteitaan saadakseen tarvitaan jatkuvuutta, parin viikon välein on lähetettävä uusi erä. Konseptin pitää olla toimiva.”

Puudildonaiseksi itsensä brändänneellä Latvalalla on paljon ideoita, eikä hän pelkää esittää niitä ääneen. Ylioppilaslehti suosittelee vierailua liikkeessä erityisesti potentiaalisille suunnittelijoille ja muotoilijoille. Tai hieromasauvan hankkimista harkitseville. Yliopistoyhteisö on saanut uuden jäsenen, josta tulemme varmasti kuulemaan vielä paljon.

 

Teksti Tea Koskela
Kuvitus Aino Soininen

Viimeisten parin vuoden aikana eläinten käyttö matkailussa ja eettinen matkailu yleisesti ottaen ovat nousseet voimakkaasti julkiseen keskusteluun, ja sitä myöten hiipineet vähitellen myös matkailututkimuksen puolella konferenssien ja seminaarien ohjelmiin. Syyskuussa Rovaniemellä järjestettiin Lapin Matkailuparlamentti – jokavuotinen matkailualan toimijat yhteen kokoava seminaari, jossa käsitellään ajankohtaisia aiheita verkostoitumisen ohella. Tänä vuonna eettinen kuluttajuus, vastuullinen matkailu ja eläinten hyvinvointi nousivat teemoiksi myös Matkailuparlamentissa.

Lapissa matkailusektorilla toimii paljon yrityksiä, jotka käyttävät eläimiä ohjelmapalveluissaan. Parhaillaan Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutissa on meneillään kaksi eläinperustaisiin matkailupalveluihin keskittyvää rinnakkaishanketta, joista toinen – Eläinten hyvinvointi matkailupalveluissa – on vuoden loppuun saakka jatkuva tiedonvälityshanke. Tutkimuksellisen näkökulman eläinten käyttöön matkailussa taas tuo Lapin yliopistossa toteutettava hanke ”Eläimet ja vastuullinen matkailu: eläinten hyvinvointi liiketoiminnan kilpailutekijäksi”. Tätä Tekesin rahoittamaa hanketta on toteutettu viime vuoden elokuusta lähtien, ja se jatkuu vielä ensi vuoden heinäkuun loppuun saakka. Mukana tässä hankkeessa on myös eläinohjelmapalveluja tarjoavia matkailualan yrityksiä.

Kuluttajien näkökulmaa selvittämässä

Lapin yliopistossa toteutettavan hankkeen tutkimusprosessi on jaettu vaiheittain kolmeen työpakettiin, joista ensimmäisessä selvitettiin maailmalla käytössä olevia sertifikaatteja, ja mitä kaikkea niistä voitaisiin oppia. Kyseinen aihe oli esillä myös Matkailuparlamentin yhteydessä, kun islantilaisen Elding Adventure at Sea –yrityksen ympäristöjohtaja ja laadunvalvoja Sveinn H. Guðmundsson piti puheenvuoron eläinten hyvinvoinnista ja vastuullisesta matkailusta valasmatkojen kontekstissa. Erilaisia sertifikaatteja voitaisiin epäilemättä hyödyntää myös Suomessa nykyistä enemmän.

Eettiseen kuluttajuuteen perehtyminen ja kuluttajien arvojen selvittäminen ovat olleet hankkeen toisen vaiheen toimenpidelistalla.

”Kuluttajien tietoisuuden kasvu on ollut havaittavissa markkinoilla. Myöhemmin kolmannessa vaiheessa on tarkoitus pohtia toimintatapoja, joiden avulla voitaisiin vastata paremmin markkinoiden kysyntään”, selventää Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutissa yliopisto-opettajana työskentelevä Minni Haanpää, joka on yksi hankkeen tutkijoista.

”Vaikka olemassa olevat käytännöt olisivat kuinka hyvät eläinten hyvinvoinnin kannalta, on tärkeää myös pyrkiä selvittämään tarkemmin kuluttajien näkökulmaa. Eri kulttuureista ja taustoista tulevat asiakkaat ymmärtävät eläinten hyvinvoinnin omista lähtökohdistaan käsin ja suhtautuvat näin ollen varsin eri tavoin eläinten käyttöön matkailussa”, Haanpää pohtii.

Hankkeen tutkimusaineistoa on kerätty havainnoimalla ja tekemällä haastatteluja. Erityisesti videografian kautta tutkimuksessa on saatu syvällisempää ymmärrystä kuluttajista ja heidän arvoistaan. Haastatteluissa on ollut mukana henkilöitä, jotka vasta suunnittelivat matkaa, sekä jo Lapissa matkalla olevia. Viimeksi mainittuja pystyttiin haastattelemaan ennen aktiviteetteja, sekä niihin osallistumisen jälkeen. Haanpään mukaan eläimet ovat tärkeä vetovoimatekijä Lapin matkailulle, mutta monella haastateltavalla oli myös varsin kriittisiä kommentteja aiheeseen liittyen. Eniten hankkeen aikana ovat puhuttaneet huskyt ja niiden käyttö eläinohjelmapalveluissa.

Tiedonvälitys tärkeää liiketoiminnan kannalta

Eri taustoista tulevilla kuluttajilla ei ole välttämättä ennalta paljoakaan tietoa, ja osa ennakko-oletuksista on usein myös vääriä.

”Aika yleisesti esille nousi oletus yrityksen koon vaikutuksesta laatuun. Jos kyseessä on esimerkiksi yritys, jossa on paljon eläimiä, kuluttajilla saattaa olla sellainen ennakko-oletus, että eläinten hoidon laatu on automaattisesti huonompaa verrattuna yritykseen, jossa eläimiä on vähemmän. Tämä pitää harvemmin paikkansa”, muotoilee Haanpää.

Usein kuluttajien reaktiot eläinmatkailun suhteen ovat vahvasti tunneperäisiä, minkä vuoksi yritysten viestinnän ja muun toiminnan läpinäkyvyys on tärkeää. Haanpää alleviivaa myös proaktiivisen toiminnan merkitystä, sillä on olennaista reagoida jo ennen kuin ongelmia ilmenee. Nykyisen nopean tiedonvälityksen aikana viestit leviävät nopeasti, joten alan toimijoiden tulisi ottaa eläinten hyvinvointi yhteiseksi asiaksi. Jos esimerkiksi joku sattuisi kohtelemaan eläimiä huonosti, ja asia leviäisi nykyajalle tyypilliseen tapaan sosiaalisessa mediassa, vaikuttaisi se samalla merkittävästi koko toimialaan.

Tiedonhankinta erityisesti yksilömatkailijoiden osalta on syytä mainita erikseen. Tämän segmentin edustaja hankkii tietoa itsenäisesti ja on usein kiinnostunut selvittämään asioita. Yksilömatkailijoiden määrä on kasvanut voimakkaasti myös Lapissa, vaikka edelleenkin suurin osa saapuu pohjoiseen matkanjärjestäjien kautta. Matkailijoille on oltava tietoa hyvin tarjolla, mutta yrittäjien kannattaa myös pohtia sitä, ketä kannattaa viesteillään tavoitella. Osan eettisistä kuluttajista voi profiloida esimerkiksi kriittisen kuluttajan kategoriaan, jolloin kyseessä on ns. ”antikuluttaminen” – kuluttaminen on siis varsin minimaalista.

”Kaikkia ei välttämättä saa kuluttamaan eläinohjelmapalveluita, mutta joidenkin kuluttajien osalta pahimman kritiikin voisi ehkä taittaa juuri asioiden auki kertomisella ja läpinäkyvyydellä yritysten puolelta”, Haanpää summaa.

Porotilalla tiedostetaan kuluttajuuden muutokset

Yksi Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin hankkeissa mukana olevista eläinohjelmapalveluita tarjoavista yrityksistä on Arctic Reindeer Oy. Yrityksen toimitusjohtaja Miia Merkku kertoo, että vähäinen taustatutkimuksen määrä sai kiinnostumaan ja lähtemään mukaan. Tätä kautta yrityksessä on saatu mahdollisuus hakea vastauksia yrittäjän näkökulmasta tärkeisiin kysymyksiin: ”Millaisia asiakastyyppejä on? Ketä eläinmatkailu kiinnostaa? Entä millaisia trendejä maailmalla on?”

Arctic Reindeer Oy ja porotila napapiirin tuntumaan perustettiin vuonna 2006, mutta perheenä porotilamatkailua oli kuitenkin harjoitettu jo 90-luvulta lähtien – alalla on siis oltu jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Merkku muistelee, kuinka alkuaikoina Rovaniemelle tuli vain muutamia charter-lentoja, ja asiakkaitakin oltiin vastassa porojen kanssa lumituiskussa, kun lentokentällä ei ollut vielä kunnon terminaalia. Matkailijamäärät ovat kasvaneet huomattavasti noista ajoista, ja Merkku huomaa myös muutoksen, joka asiakkaissa on tapahtunut vuosien varrella.

”Tietoinen kuluttaminen on noussut, ja asiakkaita kiinnostaa porojen hyvinvointi. Kyllä porojen yksilöllisen kohtelun on nykyään välityttävä asiakkaalle.”

Poro-ohjelmapalveluiden käsite on varsin laaja, ja myös Arctic Reindeer tarjoaa monenlaisia palveluja. Lyhyissä ajoissa asiakkaalla on mahdollisuus päästä ohjastamaan poroa, tarjolla on porosafareita Joulupukin pajakylään jne. Varsinaista luksusta saavat kokea ne incentive-matkailijat, jotka haetaan porolla lentokentältä. Merkku toteaakin, että asiakas pääsee tällöin eräänlaiselle aikamatkalle.

Yksilöllistä kohtelua poroille

Itse vetoporojen kouluttaminen on pitkä prosessi, joka on helpoin aloittaa vasasta. Tällöin on olennaista antaa porolle kuitenkin aikaa kasvaa ja lihasten kehittyä, sillä liian aikaisessa vaiheessa eläintä ei saa ryhtyä rasittamaan. Koulutukseen voidaan toki ottaa myös aikuisia poroja, joiden kanssa menetellään jossain määrin eri tavoin kuin vasojen kanssa. Merkku nostaa lisäksi esille huomionarvoisen seikan poron saaliseläimen luonteesta, joka vaikuttaa omalta osaltaan koulutukseen.

”Poro on tärkeä saada ensin rentoutumaan, jolloin se myös oppii nopeasti.”

Kun puhutaan poro-ohjelmapalveluista, on eläimen hyvinvointi kaiken perustana, sillä ne tekevät kuitenkin suurimman osan työstä, nimenomaan fyysisen työn. Jokainen poro on tunnettava yksilönä ja huomioitava tämä yksilöllisyys. Tällöin eläimille saadaan luotua mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet, ja jokaiselle porolle määriteltyä sopiva – ei liian suuri – kuormitus.

Jokaisella porolla on lisäksi mm. omat valjaat ja oma työvuorolista. Ohjelmat rytmitetään siten, että porot saavat riittävästi lepoa vetojen välillä. Esimerkiksi parin tunnin safarin aikana puolen tunnin vetorupeamien välissä on noin tunnin tauko, jolloin matkailijat voivat nauttia vaikka nokipannukahvit. Poroilla on lisäksi vapaapäiviä, jolloin ne saavat laiduntaa. Asiakkaita ei myöskään päästetä aitaukseen, vaan se pidetään porojen omana alueena, jossa ne saavat olla kaikessa rauhassa. Vaihtelevat päivät antavat porojen työvuorojen suhteen paljon variointimahdollisuuksia.

Matkailun ohjelmapalveluissa poro on melko harvinainen näky maailmalla, joten se herättää myös kiinnostusta ja tiedonjanoa matkailijoissa. Asiakkaille tarjotaan perustietoa poroista, joskin kiinnostusta on usein enemmänkin.

”Kyllä kaikki poroihin liittyvä kiinnostaa matkailijoita”, Merkku naurahtaa.

Poroa pidetään itse asiassa usein hieman mystisenä eläimenä ja monet mielikuvat kumpuavatkin esimerkiksi satujen maailmasta. Mutta kukapa ei Petteri Punakuonoa tietäisi?