Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan korkein päättävä elin on edustajisto. Edustajisto päättää muun muassa ylioppilaskunnan budjetista sekä merkittävimmistä henkilöstövalinnoista. Edustajisto valitsee myös hallituksen, joka käyttää ylioppilaskunnan hallinto- ja toimeenpanovaltaa.

Tänä syksynä nykyisen edustajiston kaksivuotinen kausi tulee päätökseen ja on aika valita uusi edustajisto. Edustajistovaalit pidetään listavaaleina. Opiskelijalla/opiskelijoilla on siis mahdollisuus luoda itse vaalilista, tai liittyä jo olemassa olevaan. Vaalitapa edustajistovaaleissa on suhteellinen vaalitapa, jossa jokainen listan jäsen saa vertailuluvun äänimäärien perusteella. Menetelmä on sama kuin esimerkiksi eduskunta- ja kunnallisvaaleissa.

Tänä vuonna edustajistovaalit käydään kokonaan sähköisenä. Äänioikeutettuja ovat kaikki Lapin yliopiston ylioppilaskunnan jäsenet ja äänestys tulee toimimaan Haka-tunnusten kautta. Sähköisellä äänestyksellä pyritään nostamaan äänestysaktiivisuutta sekä helpottamaan itse äänestysprosessia. Perinteistä lippuäänestystä ei näissä vaaleissa järjestetä ollenkaan.

Nykyisen edustajiston puheenjohtaja, yleistä kasvatustiedettä Lapin yliopistossa opiskeleva Janne Väätäjä, 26, aloitti oman opiskelijapoliittisen uransa vähän vahingossa, mutta ei ole katunut päätöstään.

”Oma toimintani lähti aikanaan liikkeelle ainejärjestöstä, kun opiskelijakaverit saivat höynäytettyä minut siihen toimintaan mukaan”, muistelee Väätäjä pilke silmäkulmassa.

Vaikka Väätäjä luonnehtiikin itseään hieman ujoksi ihmiseksi, joka ei ole ensimmäisenä kertomassa asioista omaa mielipidettään, oli järjestötoimintaan silti helppo ja mukava mennä mukaan. Ainejärjestötoiminnassa Väätäjä sai näkemyksen siitä, mistä opiskelijapolitiikassa on kyse. Asioihin pystyi oikeasti vaikuttamaan ja ympärillä oli organisaatioita, joista aikaisemmin ei oikeastaan tiennyt juuri mitään.

”Huomasin, että ympärillä tapahtuu vaikka mitä muutakin. Olin ainejärjestöni hallituksessa pari vuotta, jonka jälkeen minut valittiin LYYn hallitukseen. Hallituskauden jälkeen jäi vielä sellainen kutina, että olisi mukava nähdä opiskelijapolitiikkaa myös sieltä päättävältä puolelta. Siksi hain myös edustajistoon”, muistelee Väätäjä.

Edustajisto on aina edustajiensa näköinen, mutta kumileimasimeksi sitä ei kannata erehtyä luulemaan. Edustajisto muun muassa laatii poliittisen linja- ja strategiapaperin, joka toimii työkaluna hallitukselle. Myös yhteistyö esimerkiksi sidosryhmien kanssa on tärkeää.

”Edustajistolla on isot mahdollisuudet vaikuttaa muun muassa siihen, miten kaupunki kehittää opiskelijoille palveluita ja esimerkiksi liikenneyhteyksiä”, huomauttaa Väätäjä.

Päätäntävallan lisäksi edustajistossa toimiminen antaa myös paljon muutakin. Luottamustoimi ja sen hyvä hoitaminen osoittaa aina vastuullisuutta, mutta myös paljon puhutut työelämätaidot kehittyvät opiskelijapolitiikassa ja järjestötoiminnassa.

”Opiskelijapolitiikka kasvattaa ehdottomasti yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja sekä kehittää omaa ajattelua. Täytyy pystyä huomioimaan toisten ihmisen sanat ja intressit. Harvemmin työelämässäkään saa valita työkavereitaan, mutta silti täytyy pystyä toimimaan yhteisten tavoitteiden eteen. Aivan sama asia se on täällä opiskelijapolitiikassa ja järjestötoiminnassa”, päättää Väätäjä.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Kun olin lapsi, ystäväni isoveli esitteli meille mielikuvitukseen perustuvan roolipelin, jossa pelinjohtaja keksi tapahtumat pelaajien valitessa itse mitä haluavat tehdä. Kiperissä tilanteissa heitettiin noppaa. Näissä peleissä kuvittelimme usein tulevaisuutta. Muistan olleeni rock-bändin menestynyt laulaja. Surin hahmoni kuolemaa, kun kyllästyneen isoveljen pyrkimykset päättää peli johtivat siihen, että avaruuteen suuntautunut musiikkivideon kuvausmatka jäi viimeiseksi. Tähän aikaan, 90-luvun alkupuolella, 2000-luku näytti ihmeellisestä. Odotimme näköpuhelimia kuin loputonta karkkipäivää, mutta harva jaksaa vuonna 2017 innostua Skypestä tai Facetimesta. Paluu Tulevaisuuteen -leffan leijuvat laudatkaan eivät ole toteutuneet täysin odotetusti, vaikka jonkinlaisia hoverboardeja on nähty katukuvassa asti. Terminator -elokuvien dystopiat koneiden hallitsemasta tulevaisuudesta, jossa ihmiskunnasta tulee tuhottava turhake, pysyvät myös vuodesta toiseen otsikoissa.

Täystuho onkin kenties helpoiten kuviteltavissa oleva tulevaisuus, tai kuten useamman ajattelijan suuhun sovitettu lause sanoo: on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Tulevaisuutta siis kuvitellaan koko ajan, mutta miten sitä tutkitaan tieteellisesti? Tähän ja muuhunkin mielenkiintoisiin kysymyksiin päästään käsiksi jälleen ensi vuonna, kun Mika-Petri Laakkosen vetämät kurssit tulevaisuudentutkimuksesta alkavat. Lapin Ylioppilaslehti haastatteli Laakkosta pureutuaksemme syvällisemmin tähän monipuoliseen ja alati ajankohtaiseen aiheeseen.

”Kiinnostuin tulevaisuudentutkimuksesta vuonna 2006. Olin luennolla ja luennoitsija piirsi tutkimusmenetelmistä taululle kuvan, jossa olivat määrälliset ja laadulliset menetelmät, keskellä oli tulevaisuudentutkimuksen menetelmät. Ystäväni kysyi minulta: kun opetat tutkimusmenetelmiä, eikö sinun pitäisi opettaa myös tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä? Vastasin että olet oikeassa ja aloin tutustua alaan”, Laakkonen muistelee.

Skenaariotyöskentely on tulevaisuudentutkijan työkalu

Tieteellisellä tutkimuksella on omat kriteerinsä ja muotonsa alasta riippuen. Suuri osa tutkimuksesta sijoittuu vähintäänkin välillisesti tulevaisuuteen, antaen toimintaehdotuksia ongelmien ratkaisemiseksi. Mikä siis tekee tulevaisuudentutkimuksesta oman oppialansa, minkälaisia metodeja on käytössä?

”Tulevaisuudentutkimus käyttää samoja menetelmiä, mutta soveltaa niitä eri tavalla. Laskennallisia menetelmiä ei voi muuttaa, niitä käytetään samoin tavoin kuin esimerkiksi taloustieteissä. Tulevaisuuden tutkijat tarkastelevat juuri nousevia ja laskevia trendejä. Vaihtoehtoisten tulevaisuudenkuvien rakentaminen eli skenaariotyöskentely on keskeistä. Esimerkiksi Brexitistä voidaan tehdä skenaario, jossa irtautuminen EU:sta tapahtuu täydellisenä tai sellainen jossa seuraava hallitus peruu EU-eron. Poliittisessa päätöksenteossa tulisi olla käytettävissä vaihtoehtoisia skenaarioita”, Laakkonen kertoo.

Tällä hetkellä seurataan esimerkiksi venäläisen tutkijan Nikolai Kondratjevin 1920–luvulla kehittämää teoriaa talouden pitkistä sykleistä. Hän yritti luoda pk-yrityksiä Leninin aikaisessa Neuvostoliitossa, mutta Stalinin tullessa valtaan oli edessä vankilatuomio. Keynesiläiset talousopit syrjäyttivät Kondratjevin linjaukset, mutta tulevaisuudentutkimuksen puolella mies on jälleen kuuma nimi.

”Uusien teknologioiden tullessa seuraa väistämättä laskukausi, jolloin edelliset hiipuvat. Digitalisaation aika alkaa olla ohi. Esimerkiksi pankeilla on käytössä vielä vanhat RFID- ja NFC-teknologiat, mutta pian käteinen ja kortit häviävät mobiilimaksamisen korvatessa ne.”

Laakkonen kertoo olleensa kaksikymmentä vuotta sitten Euroopan Komission tiedotustilaisuudessa, jossa RFID- ja NFC-teknologioita esiteltiin uusina innovaatioina. Kuluttajille tämä teknologia näkyy nykypäivänä maksukorttien lähimaksu-ominaisuutena, eli teknologiat tulevat kuluttajasovelluksiin joskus jopa pitkälläkin viiveellä. Myös työnkuvat muuttuvat globaalisti. Uusi teknologia vie vanhoja työpaikkoja, mutta synnyttää tilalle uusia. Esimerkiksi älykäs ovi voisi muistuttaa: ”Laakkonen, älä lähde kotiin, sinulla on vielä luento jäljellä”. Ihmistä tarvitaan silti jatkossakin huoltamaan ja ylläpitämään tällaisia teknologioita.

Teknologia jyllää tulevaisuudessakin

Turun kauppakorkeakoulun alaisuudessa toimiva tulevaisuuden tutkimuslaitos on kansainvälisestikin katsottuna suuri toimija. Laakkosen mukaan sen perustajaa, viisi vuotta sitten kuollutta Pentti Malaskaa pidetään suomalaisen tulevaisuuden tutkimuksen isänä. Malaska oli luonnontieteilijä ja ilmastoasiat tapetille aikoinaan nostaneen Rooman Klubin kunniajäsen. Tänä vuonna 25-vuotisjuhliaan viettävässä laitoksessa työskentelee yli 50 tutkijaa.

Tulevaisuuden tutkimus, tai futurologia, ei ole ennustamista. Historian tarkka hallinta ja pitkäaikaisten trendien seuraaminen eivät ole mitään nojatuolivisiointia, mutta on silti herkullista palata jälleen miettimään, minkälaiselta maailma voisi näyttää seuraavien vuosikymmenten aikana. Teknologia vaikuttaa edelleen viitoittavan suurimmat maamerkit muutokseen.

Monien tulevaisuuden keksintöjen merkitystä ei ymmärretä alussa. Esimerkiksi tekstiviestistä ajateltiin ensin olevan hyötyä vain ääniviestistä ilmoittamisessa. ARPANET-tietoverkkoa puolestaan ajateltiin käytettävän vain koneiden keskinäiseen viestintään, mutta siitä syntyikin internet. Graham Bell halusi kehittää kuulolaitteen kuuroutuvalle vaimolleen, mutta tulikin keksineeksi puhelimen.

Seuraavana tulevat Laakkosen mukaan älykkäät teknologiat, jotka integroituvat arkipäivän ympäristöihin ja esineisiin, kuten huonekaluihin, kodinkoneisiin, vaatteisiin, hisseihin ja oviin. Kiinassa matkustajat pääsevät metroihin ilman matkalippuja, sillä heidät tunnistetaan kasvoista. Lohkoketjut, joihin perustuu mm. virtuaalivaluutta Bitcoin, ovat älyteknologian tulevaisuutta mahdollistaen monenlaisia innovaatioita, joita emme osaa vielä edes kuvitella.

Todellisuus saattaa pian koostua perinteisen ja virtuaalisen yhdistelmistä. Laakkonen peräänkuuluttaa informaatioteknologian filosofian merkitystä, jossa otetaan huomioon eettiset ja moraaliset näkökulmat uusiin innovaatioihin. Pelkät tekniset edistysaskeleet eivät ole kaikki kaikessa.

”Lisätty todellisuus ja hologrammit tulevat, meillä ei vain vielä ole niihin käyttöliittymiä, toisin kuin älypuhelinten kohdalla. Virtuaalitodellisuuden vuorovaikutusta kannattaisi alkaa tutkia taiteiden tiedekunnassa, sillä tietääkseni näitä asioita ei tutkita vielä missään. Tässä on mahdollisuus olla edellä muita!”

Monitieteellisyys avainsanana

Eräs kiinnostava filosofian ja teknologian yhdistävä kysymys johon meillä ei ole vielä vastausta kuuluu: Miten ihminen ajattelee? Laakkosen mukaan kovan kohtalon kokenut, tietokoneen toimintaperiaatteen kehittänyt Alan Turing pohti jo toisen maailmansodan aikoihin, voidaanko joskus rakentaa konetta jota ei enää voisi erottaa ihmisestä, ja onko todellinen kommunikaatio koneen kanssa joskus mahdollista? Kysymykset sijoittuvat jonnekin informaatio- ja kognitiotieteiden välimaastoon.

Monitieteellisyys on kuuma sana tiedemaailmassa, mutta tulevaisuudentutkimuksessa se vaikuttaa olevan elinehto. Laakkonen pitää alaa äärimmäisen tärkeänä.

”Tutu-kurssien pitäisi olla pakollisia kaikille opiskelijoille. Yliopisto on maailman suurin kopiokone: luennoitsijat kopioivat kirjoista ajatuksia ja opiskelijat kopioivat ne sitten vähän epätarkemmin. Yliopiston pitäisi olla aikaansa edellä, kuten aikanaan tiedemaailman suuret keksijät ja filosofit. Kursseilla saa inttää, keskustella ja esittää ajatuksiaan. Keväällä alkavat TUTU 1 ja 2, tiedot tulevat Weboodiin”, muistuttaa Laakkonen.

Laakkonen kritisoi myös hallituksen vastikään perustamaa taloustieteen niin sanottua huippuyksikköä.

”Mitä se ”huippuyksikkö” auttaa, jos tutkijoilla on käytössä samat paradigmat? Huipputieteilijöitä arvostetaan usein vasta heidän kuolemansa jälkeen, koska tiedemaailman on niin vaikea luopua periaatteellisista ajatusmalleistaan.”

Laakkonen on mukana Timo Aarrevaaran johtamassa pohjoisten yhteiskuntien professiotutkimuksen ryhmässä (ProSoc), joka sai Lapin yliopiston hallitukselta 450 000 euron apurahan syyskuussa. Ryhmässä tutkitaan muun muassa työn muutosta, tiedon relevanssia, muutosten vaikutusta ammattikäytäntöihin sekä tiedon merkitystä muutoksen välineenä.

”Mukana on myös bioetiikan tutkijoita ja pian vastaan tulee eettisiä kysymyksiä, kuten voimmeko kasvattaa tekosydämen laboratoriossa.”

Tulevaisuutta voi siis tarkastella analogiana, raideajatteluna, dystopiana, utopiana tai jonain siltä väliltä. Mutta sitä oikeasti leijuvaa rullalautaa saatetaan massatuotteena joutua vielä odottelemaan. Ilman kuljettajaa liikkuvia autoja ei tainnut Paluu Tulevaisuuteenkaan onnistua ennustamaan.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Vilja Tuohino

Mikä yhdistää Iso-Britannian kansanäänestystä Euroopan unionista irtautumisesta – niin kutsuttua brexitiä, Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltojen 45. presidentiksi ja populismin nousuaaltoa ympäri Eurooppaa? Se, että ne ovat synnyttäneet uuden termin kuvaamaan aikaa, jossa elämme: Faktojen jälkeinen demokratia – post-factual democracy.

Faktat ovat kautta historian olleet toissijainen asia politiikassa ja vallassa; yksikään diktaattori ei ole perustanut henkilökulttiaan faktoihin, mutta toimivissa demokratioissa faktoissa pitäytyminen on yhdistetty rehellisyyteen ja luotettavuuteen. Sen on katsottu olevan osa demokratian luonnetta, jossa tosiasioiden pohjalta tehdään demokraattiset valinnat omien arvomaailmoiden, tulevaisuuden toiveiden ja mieltymysten pohjalta.

Poliitikkoja on turha syyttää liikaa tapahtuneesta. Demokraattisissa valtioissa vallan pitääkin heijastella kansakuntaa. Brexit oli demokraattinen kansanäänestys – vaikkakin monimutkaista asiaa ajettiin mustavalkoisena. Donald Trumpin valinta kaikkine sotkuineen ja skandaaleineen oli siltikin vaalijärjestelmän puitteissa oikeutettu tulos. Ja populismin nousu on mahdollista ainoastaan tarvittavan kannattajakunnan ansioista.

Syyllisiä siis olemme me; demokraattisten yhteiskuntien kansalaiset, jotka sallimme asioiden mustavalkoistamisen ja katsomme suoranaisia valheita sormien läpi – vaikka ne valheiksi osoitettaisiinkin.

Moniäänisen maailman dilemma

Kun internet oli vielä nuori, ladattiin sille huimia odotuksia. Tieto olisi nyt vapaana kaikkien saatavilla. Hakurobotit etsisivät tietokannoista kaiken mahdollisen tutkimustiedon ja ihmisten käsitys maailmasta monipuolistuisi sivistyksen voittoparaatin saattelemana. Kävikin juuri päinvastoin. Internetistä tuli disinformaation, valeuutisten ja kakofonian täyttämä kaatopaikka, jossa algoritmit ohjailevat tiedon esillä oloa ja muodostavat entistä mustavalkoisempia maailmankuvia. Jos internetin utopia oli sivistyksen ja tiedon vapautuminen ja leviäminen, on todellisuus kääntynyt siihen, että valtavasta ja ristiriitaisesta tietotulvasta olennaisen ja oikean tiedon löytäminen ja sen käyttäminen vaatii entistä enemmän sivistystä ja koulutusta – asioita, joista Suomi on ollut kautta historian ylpeä, mutta joiden arvostus on kääntynyt laskuun hetkellä, jolloin niitä tarvittaisiin entistä enemmän.

”Jos Suomi oli aikaisemmin maa, josta tuli paljon korkeakoulutettuja ihmisinä, niin tänä päivänä Suomi on keskitasoa korkean osaamisen kansakuntana eikä nykyisellä koulutusjärjestelmällä ja siihen kohdistuvilla leikkauksilla ainakaan päästä sitä parempiin lukuihin. Naapurimaat Ruotsi ja Norja investoivat koulutukseen, mutta Suomen linja on valitettavasti viime vuosina ollut toinen”, toteaa Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja, Lapin yliopiston valtio-opin lehtori, dosentti Petri Koikkalainen nykyisen hallituksen koulutuspolitiikasta.

Kaiken maailman dosentit

Viimeisten vuosien aikana useat tahot lehtien pääkirjoituksista arvostettuihin tieteentekijöihin ovat kiinnittäneet huomiota outoon ilmiöön: Sivistyksen ja tiedon kieltämisestä ja sen suoranaisesta halveksinnasta on tullut hyve. Retoriikka on koventunut – eikä pelkästään retoriikka – vaan myös toteutetut poliittiset päätökset kertovat asenneilmapiiristä. Kun Juha Sipilän hallitus aloitti hallitustaivaltaan, maan eturivin poliitikot – mielipidevaikuttajat ja henkilöt, joiden sanoilla on huomattava painoarvo – antoivat halveksivia lausuntoja tieteestä ja sen tekijöistä. Sipilän jo legendaariseksi muotoutunut ”kaiken maailman dosentit” ja Alexander Stubbin ”Jos aikoinaan professorilla oli kolme syytä olla professori – kesä-, heinä- ja elokuu – niin jatkossa näin ei enää ole” letkautukset saattoivat olla harkitsemattomia sammakoita, mutta jostain ne silti kertovat. Ne kertovat suoritusyhteiskunnan kiireestä ja kärsimättömyydestä, jossa pitkäjänteiselle tutkimustyölle ei anneta enää samanlaista arvoa kuin ennen. 

”Tutkimushankkeiden rahoitus on mennyt entistä enemmän projektiluonteisemmaksi, jossa rahoitus on sirpaloitunut. Voi esimerkiksi olla, että luonnontieteellisessä tutkimushankkeessa ei ole rahaa ylläpitää tarvittavia laboratorio-olosuhteita”, huomauttaa Koikkalainen.

”Olisiko esimerkiksi taloustieteen nobelisti 
Bengt Holmström voinut
saada Nobel-palkintoa projektirahoituksella?

Projektiluonteinen rahoitus ei automaattisesti ole huono asia. Se sopii joihinkin tutkimushankkeisiin hyvin, mutta vaarana on, että rahoituksen sirpaloituessa ja projektiluonteisuuden lisääntyessä pitkäjänteistä tutkimustyötä tarvitsevat tutkimuskohteet jäävät kevyemmän tutkimuksen jalkoihin, kun nopeudesta ja deadlineista tulee tutkimuskentän normi.

”Olisiko esimerkiksi taloustieteen nobelisti Bengt Holmström voinut saada Nobel-palkintoa projektirahoituksella? Kyllä se vaatii pitkäjänteistä työtä. Tieteentekijöiden liiton kanta on, että sirpalerahoitusta ei ainakaan tulisi tästä määrästä enää lisätä”, toteaa Koikkalainen.

Poliittista ohjausta

Tieteen pitäisi ensisijaisesti lähteä tieteestä itsestään esille nousseista kysymyksistä ja ongelmista. Valtiovallalla on kuitenkin olemassa lukuisia instrumentteja, joilla tieteen tekemistä voidaan tehokkaasti ohjailla. Niin kutsutut sektoritutkimuslaitokset, joita ovat esimerkiksi Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, Ilmatieteen laitos, Valtion teknillinen tutkimuskeskus VTT ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT, ovat ministeriöiden budjettitalouden piiriin kuuluvia tutkimuslaitoksia. Ne vastaavat ministeriöiden tietotarpeista. Nämä tutkimuslaitokset ja niiden resurssit ovat suoraan riippuvaisia valtion budjeteista.

Toinen poliittinen instrumentti on niin kutsuttu profilaatiorahoitus. Yliopistojen profiloitumisen on katsottu valtiovallan toimesta tapahtuvan liian hitaasti ja profilaatiorahoituksen on ajateltu nopeuttavan sitä. Esimerkiksi vuonna 2015 Suomen Akatemia jakoi profilaatiorahoitusta 50 miljoonan euron edestä. Yliopistot laitettiin hakemaan rahaa hakemuksilla, jossa ne esittelevät strategiaansa perustuvia profiloitumistoimia yhdelle tai useammalle tutkimusalueelle. Näin yliopistot on käytännössä pantu kilpailemaan keskenään. 

Poliittisten instrumenttien ja vipujen käyttö ei toki ole aina huono asia. Profiloituminen voidaan nähdä hyvänä asiana, keräähän se yleensä osaajat ja tieteentekijät yhteen. Selkeät strategiat terävöittävät ja nostavat yliopistojen profiilia. Silti asiaan liittyy myös monia huolen aiheita. Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto kritisoi hiljattain lukuisia hanke- ja lippulaivarahoituksia. Liittojen mukaan ne lisäävät byrokratiaa ja rahoituksen pirstaloitumista. Hakemusten täyttäminen vie jo nyt kohtuuttomasti tutkijoiden aikaa ja lisää epävarmuutta. Toinen huolen aihe liittyy poliittisiin päätöksiin. Budjeteilla voidaan tehokkaasti ohjailla tutkimuksien aihealueita. Näin tutkimus ei lähde tieteestä itsestään nousseista kysymyksistä, vaan sitä ohjaa raha ja trendit. 

”Poliittinen ohjaus haluaa rahoilleen vastinetta ja näin pyrkii kontrolloimaan aiempaa tiukemmin tutkimusta. Mitä kaupallistettavampi ala on, sitä helpompi sen on saada rahoitusta. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä on nollasummapeliä: yhden voitto on aina jonkun toisen tappio”, muistuttaa Koikkalainen.

Uusien innovaatiotoiveiden, profiloitumisen, kärkihankkeiden ja lippulaivarahoitusten huumassa poliitikoilta tuntuu kuitenkin usein unohtuvan tieteen tekemisen todellinen luonne: Hankalasti kaupallistettavat sektorit ovat usein uusien innovaatioiden ja kaupallisten hankkeiden peruspilareita. Esimerkiksi humanistiset alat antavat usein perustavanlaatuista ymmärrystä siihen, miksi ja miten ihminen ja yhteiskunta toimivat. Jokaisen alan perustutkimus onkin avain soveltavaan tutkimukseen, jonka avulla saattaa sitten syntyä myös niitä valtiovallan kovasti toivomia kaupallisesti merkittäviä tuloksia.

”Kun soveltava tutkija tai tuotekehittelijä törmää ongelmaan, palaa hän usein perustutkimukseen etsimään vastauksia”, havainnollistaa Koikkalainen.

Tieteen politisoituminen

Tieteen politisoituminen voi tapahtua itse tieteen tekemisessä esimerkiksi poliittisten instrumenttien ja vipujen vaikutuksesta, mutta se voi tapahtua myös lukutavassa, jolla tiedettä luetaan. Tieteelle tyypillistä on asioiden haastaminen. Voidaankin sanoa, että tieteessä vallitseva paradigma on aina vähiten väärässä oleva. Tämä tieteen luonne, jossa ristiriitaisia ja toisiaan haastavia tutkimustuloksia on saatavilla, tekee siitä hedelmällisen maaperän lukutavan politisoitumiseen.

”Poliitikot lukevat tiedettä samalla tavalla kuin politiikkaa; jos kantoja on useita, niin valitaan tulkinnoista mieleinen omien poliittisten näkökulmien kautta. Poliitikoilla ei välttämättä ole ymmärrystä siitä, miten tiede toimii”, toteaa Koikkalainen. 

Tieteessä ja tutkimuksissa on olennaisinta perehtyä niihin aineistoihin ja kysymyksiin, joilla tutkimustuloksiin on päästy. Laadukkaat tutkimustulokset julkaistaan arvostetuissa tiedejulkaisuissa, jossa ne joutuvat tiedekentän vertaisarviointiin. Näin syntyy kokonaiskuva tutkimuksesta ja sen luotettavuudesta. Politisoitunut lukutapa ei kiinnitä näihin kysymyksiin huomiota, vaan käyttää pelkästään tutkimustulosta hyödyksi omassa agendassaan – oli se sitten kansainvälisesti vertaisarvioitu tai ei. 

Tieteentekijöiden onkin syytä ottaa vakavasti lukutavan politisoituminen.

Tieteen arvostuksen laskua ja poliittisten lukutapojen yleistymistä voidaan kuitenkin torjua. Yksi esimerkki on tieteen popularisointi. Popularisoinnilla voi olla joillekin tahoille huono kaiku, mutta yleisesti ottaen tieteen yleinen kannatus ja hyväksyntä perustuu juuri popularisoinnille.

”Parhaat tutkijat ovat aina onnistuneet kansantajuistamaan omat tutkimuksensa. Se on täysin mahdollista myös niin sanotuissa vaikeissa ja vaikeaselkoisissa asioissa”, huomauttaa Koikkalainen.

Tieteentekijöiden onkin syytä ottaa vakavasti lukutavan politisoituminen. Jos joskus tutkijoilla ja yliopistoilla on ollut syntinään kulttuurinen elitismi ja sisäänpäin kääntyneisyys, niin viimeistään nyt siitä ajattelusta on syytä irtautua.

Ja myös poliitikkojen on syytä ymmärtää, miksi tiedettä ylipäätänsä tehdään ja miksi sitä tulisi arvostaa.

”Tieteentekijät näyttävät osaamisen tason. Tieto on laajasti ymmärrettynä kulttuuria ja ilman halua ymmärtää, meiltä puuttuisi aivan olennainen inhimillinen tarve”, päättää Koikkalainen.

Teksti Iida Vesterinen
Kuva Aleksi I. Pohjola

Tartun mielelläni uusiin haasteisiin, ja vappuviikon projektikoordinaattoriksi hakeminen oli sellainen sopivankokoinen tähän gradun tekemisen kylkeen (graduohjaajani saattaa olla eri mieltä). Projektikoordinaattorin työtehtävä on uusi ylioppilaskunnassa, joten tartuinkin toimeen mielenkiinnolla ja täynnä ideoita. Jo paikkaa hakiessani tiesin suunnilleen, missä vaiheessa vappuviikon järjestelyissä mennään. Vapaa-ajan jaostossa oli päätetty vapun teema hyvissä ajoin ja vappuviikon ohjelma oli selvillä, kun astuin projektikoordinaattorin sandaaleihin. Minun tehtävänäni on hoitaa käytännön järjestelyitä ja taata, että vappu-viikko on onnistunut kokonaisuus. Tehtäviini kuuluu myös monenlainen yhteydenpito yhteistyökumppaneihin, haalarimerkkien ja rannekkeiden tilaaminen, käytännön järjestelyt, kuten lupien anominen vappuaaton tapahtumaan liittyen, sekä vappuviikon viestintä. 

Tällä kertaa vappuviikko kestää huikeat 11 päivää ja monipuolisesta ohjelmakattauksesta löytyy jokaiselle jotain. Monet vappuviikon tapahtumista ovat Lapin yliopiston opiskelijajärjestöjen järjestämiä. Tänä vuonna tapahtumia on järjestämässä myös ammattikorkean opiskelijajärjestöjä. Järjestöjen lisäksi vappuviikon järjestelyssä ovat tiiviisti olleet mukana LYYn hallituslaiset, etenkin Vesa-Pekka, Harriet ja Anna-Riikka, joiden kanssa olen saanut työskennellä muun muassa VappuRöllöön ja TuristiVapun loppuhuipennukseen eli vappuaaton tapahtumiin liittyen. 

Monipuolisesta ohjelmakattauksesta johtuen myös rannekkeella on tänä vuonna huikeita etuja. Oma suosikkietuni lienee puoleen hintaan saatava kahvi (ei take away) Loviisasta, jota voinettekin bongata minun juovan sievoisen määrän viikon aikana. Vappuviikon tapahtumista suuntaan ainakin katsomaan LYY speksi – Kieltolakia ja kuuntelemaan ylioppilaskuoro Lucida Intervallan kevätkonserttia, joka keskittyy tällä kertaa kevyempään musiikkiin. Vappuviikon ohjelmasta löytyvät luonnollisesti myös perinteiset merkkimarkkinat, Vesibussi ja Jätkänpatsaan lakitus useiden muiden bileiden ohella. Koko ohjelman voi tsekata VappuRöllöstä tai TuristiVapun Facebook-sivulta. 

Vappuviikko on tänä vuonna siis hyvin monipuolinen kattaus erilaisia tapahtumia, joten oli luontevaa, että vappuviikon projektikoordinaattorin hakukuulutuksessa mainittiin muun muassa lappilaisen opiskelijakulttuurin ja oman ammattitaidon monipuolinen kehittäminen projektinhallinnan saralla sekä verkostoituminen. Uskon, että olen tämän projektin aikana päässyt jättämään jälkeni lappilaiseen opiskelijakulttuuriin, kehittynyt itse työntekijänä ja projektinhallinnassa sekä verkostoitunut hieman lisää täällä Rovaniemellä. Vapun jälkeen suuntaan katseen kohti syksyllä odottavia uusia haasteita, stay tuned.

 

Teksti ja kuvat
Aleksi I. Pohjola

Katukulttuuri ja -taide ovat olleet viimeisten vuosien aikana kovassa nosteessa. Helsingin kaupungin harjoittama – paljon kritiikkiäkin kerännyt – Stop töhryille -hanke vuosina 1998–2008 säteili nollatoleranssilinjallaan myös muihin katukulttuurin osa-alueisiin kuin vain eniten julkisuudessa olleisiin graffiteihin. Nollatoleranssilinjan loputtua Helsingin Suvilahteen perustettiin laillinen maalausaita. Aita saikin kulttuuritoimelta heti ensimmäisen toimintavuoden jälkeen vuoden kulttuuriteko-palkinnon. Sen jälkeen asenteet ovat muuttuneet entistä enemmän hyväksyvämmäksi ja nuorison suosimaa kulttuuria on alettu ymmärtämään myös voimavarana esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisemiseksi nuorisotyössä sekä yleisesti kaupunkien viihtyvyyden parantamisessa.

Vuonna 2016 perustettu rovaniemeläinen Katukulttuuriyhdistys Transcendent pyrkiikin omalta osaltaan nostamaan katukulttuurien arvostusta sekä tietoisuutta myös kaukana Helsingin vilskeestä.

”Yhdistys tukee taiteilijoita ja pyrkii yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, jotta katutaide ja -kulttuuri saisivat hyväksyttävämmän aseman yhteiskunnassa ja viralliset toimijat antaisivat tunnustusta tälle kulttuurikentälle”, toteavat yhdistyksen perustajajäsenet Matti Martiskainen ja Santeri Karttunen lähes yhdestä suusta.

 

Positiivinen vastaanotto

Katutaiteeseen ja -kulttuuriin liittyy mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka kaikki eivät toki ole tuulesta temmattuja; jos katukulttuurissa jokin asia on ideologisesti ylitse muiden, niin se on vapaus, säännöttömyys sekä institutionalismin haastaminen. Yhdistystoiminta voikin joidenkin mielestä olla askel lähemmäksi instituutioita ja byrokratiaa, mutta se on lopulta varsin kapea katsontakulma.

”Kulttuuri- ja nuorisotoimi ovat ottaneet meidät todella hyvin vastaan.”

”Alakulttuureihin kuuluu, että niistä tulee jossain vaiheessa populaaria, mutta silti niiden sisällä on myös aina se alakulttuurisuuden ja epävirallisuuden viitekehys, joissa osa toimijoista haluaa toimia. Me ei olla ottamassa sitä pois, mutta me tuodaan siihen rinnalle yhteiskunnallisesti laajemmalti hyväksytty toimintamuoto”, toteaa Martiskainen.

Matti Martiskainen pyörittää itseään ja katukulttuuriyhdistys Transcendent ry:tä.

Yhdistys onkin saanut positiivisen vastaanoton niin katukulttuurien harrastajien piirissä kuin myös kaupungin puolelta. Yhdistyksen kautta asioita on helpompi ajaa etenkin virallisten tahojen kanssa.

”Kulttuuri- ja nuorisotoimi ovat ottaneet meidät todella hyvin vastaan. Meillä on paljon samoja intressejä nuorisotoimen kanssa kuten esimerkiksi yhteisöllisyys ja harrastustoiminta. Siitä syystä yhteistyö etenkin nuorisotoimen kanssa on ollut todella saumatonta”, toteavat Martiskainen ja Karttunen.  

 

Huonon maineen vanki

Katukulttuuri ja -taide ovat etenkin nuorten suosimaa harrastustoimintaa. Sen vaikutusta ja potentiaalia ei ole kuitenkaan ymmärretty hyödyntää. Siihen ovat vaikuttaneet nollatoleranssilinjan ja muiden ääriajattelujen juurruttama stigma marginaalisuudesta ja laittomuuksista. Katukulttuuri ja -taide ovat kuitenkin monimuotoinen, urbaanien kaupunkien kulttuurikenttä, jonka sisälle mahtuu monenlaisia toimintamuotoja.

Asenteiden ja stigman korjaaminen ei tapahdu hetkessä.

”Kasvatuspuolella ollaan nyt löytämässä katukulttuuri. Katukulttuuri on lähtöjään nuorisokulttuuria, joten sieltä on myös luonnollista ottaa opetussisältöjä opetukseen”, toteaa itsekin kuvataidekasvatusta Lapin yliopistossa opiskeleva Karttunen. 

Asenteiden ja stigman korjaaminen ei tapahdu hetkessä. Etenkin byrokratian tasolla asenteet tahtovat korjaantua hitaasti ja uuden tekeminen konkretian tasolla on tehty välillä todella hankalaksi. Yksi hyvä esimerkki byrokratian asenneongelmasta on nelostien korjausurakka, jossa myös nelostien alittavat alikulkutunnelit korjattiin. Linja-autoaseman vieressä vanhassa alikulkutunnelissa oli jo eräänlaiseksi urbaaniksi maamerkiksi muodostunut Maahisten valtakunta –muraali. Korjausurakan valmistuttua esimerkiksi Lapin taiteilijaseura selvitti mahdollisuuksia tehdä uusi muraali tuhoutuneen tilalle. Paljastui, että alikulkutunneleiden pinnat oli käsitelty kaksi vuotta kestävällä valkealla suoja-aineella, joka olisi myyntipuheiden mukaan helposti puhdistettava. Tosiasiassa se kerää valkoisella pinnallaan vain töhryjä ja ilmansaasteiden pinttymiä, joiden puhdistaminen ei ole yhtään sen halvempaa kuin ennenkään.

Santeri Karttunen breikkaa Monden Open Jameissa.

”Laadukas tekeminen takaa aina pidemmän päälle pienemmät kustannukset. Hyvin tehtyjä taideteoksia ei töhritä. Vaikka Rovaniemellä tapahtuukin hyviä asioita – esimerkiksi uusi laillinen graffitiaita vanhan Lapinaukean aidan tilalle – niin silti asioiden toteuttaminen esimerkiksi muraalien osalta voisi olla helpompaakin. Urbaani visuaalinen ilme löytyy jokaisesta kansainvälisestä eurooppalaisesta kaupungista, ja sillä on yleensä positiivinen vaikutus kaupungin maineelle ja matkailulle”, toteaa yhdistyksen viestintävastaava Juha Mytkäniemi.

 

Yhteisöllisyys ennen kaikkea

Katukulttuurin eri toimintamuodot ovat vuosien saatossa eriytyneet toisistaan. On syntynyt omia organismeja, jotka toimivat toisistaan riippumattomina. Asenneilmapiirin parantuessa eriytyneet organismit ovat kuitenkin kaivautuneet pikku hiljaa esille. Tämä antaa uusia mahdollisuuksia yhteisöllisyydelle.

”Meillä on yhdistyksen arvoissa kirjoitettu yhteisöllisyys.”

”Meillä on yhdistyksen arvoissa kirjoitettu yhteisöllisyys. Se korostuu meidän toiminnassa. Tehdään sellaista toimintaa, että se on kaikille mahdollisimman avointa ja edesauttaa yhteisöjen syntymistä”, toteaa Karttunen.

Monikulttuurisessa ja välillä kovin mustavalkoisessa maailmassa ihmisten ajattelu- ja elinympäristökuplat saattavat muodostua todelliseksi ongelmaksi, kun eri kulttuurit ja ajattelutavat erkanevat toisistaan. Katukulttuurilla ja -taiteella on kuitenkin mahdollisuus tuoda ihmiset yhteen siellä, missä he muutenkin ovat.

”Meidän tulisi välillä ajatella niin, että me (ihmiset) ei olla vain tuottava yksikkö. Ihmisten tulisi aktivoitua siinä omassa elinympäristössään; yhteisölliset katukulttuuritapahtumat, osallistumaan kannustavat harrastustoiminnat, julkisen tilan haltuunottaminen ja elämisen lisääminen kaupunkikulttuurissa ja julkisissa tiloissa, esimerkiksi puistoissa ja aukioilla”, päättää Karttunen.

Katukulttuuriyhdistys Transcendent ry
Facebookista ja Instagramista.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Huang Liu

Sata vuotiaassa Suomessa järjestettiin 9.4. kuntavaalit, poikkeuksellisesti keväälle siirrettynä. Ensimmäisenä voimme iloita siitä, että elämme maassa, jossa kuka tahansa voi asettua ehdokkaaksi ja päästä päättämään yhteisistä asioista, ja voimme luottaa siihen, että antamamme ääni lasketaan eikä vaalituloksia peukaloida. Tästä huolimatta äänestysprosentti jäi jälleen alle kuudenkymmenen. Rovaniemellä uurnilla kävi 54,5 % äänioikeutetuista. Demokratian voi sanoa olevan kriisissä, sillä mistä muusta näin pieni luku kertoo kuin pettymyksestä ja epäuskosta poliittiseen järjestelmään? 

Koko maan mittakaavassa saimme nähdä useamman uuden puolueen esiinmarssin kuntapolitiikkaan. Feministinen puolue sai yhden edustajan läpi Helsingissä, Liberaalipuolue nousi valtuustoon Espoossa sekä Parikkalassa ja Piraattipuolue rantautui Jyväskylään ja Helsinkiin.

Suurimmat muutokset valtakunnantasolla olivat perussuomalaisten 3,5 % tappio ja vihreiden vajaan neljän prosentin kannatuksen lisäys. Kyseiset puolueet ovat profiloituneet toistensa vastapelureina ennen kaikkea arvopohjiensa perusteella. Vaikka monet arvoihin kytkeytyvistä päätöksistä kuten turvapaikanhakijoiden kohtelu eivät ole varsinaisesti valtuustojen päätäntävallan alla, voi äänestystuloksen nähdä jonkinlaisena arvovalintana humaanimman politiikan puolesta. On kiinnostavaa nähdä mihin suuntaan perussuomalaiset jatkavat post-Soini aikana. Puolueen perustaja Timo Soini on ollut puheenjohtajana koko liikkeen olemassaolon ajan, seuraaja valitaan kesäkuussa.

 

Kuntavaalit Rovaniemellä ja yliopistossa

Rovaniemen äänestystuloksen keskiarvot noudattelivat samaa kaavaa koko maan kanssa: sukupuolijakauma oli molemmissa yhtäläinen, 61 % miehiä, 39 % naisia. Meillä keski-ikä jäi pari vuotta valtakunnantasoa alemmas, eli 48 vuoteen. Opiskelijanäkökulmasta sitä olisi voinut hilata vieläkin alemmaksi. Rovaniemellä hiukan alle puolet valtuutetuista ovat uusia. Keskusta sai 16 paikkaa, kokoomus ja SDP 10, Vasemmistoliitto 6, Perussuomalaiset 4, Vihreät 3 ja Kokoomuksen kanssa vaaliliitossa olleet Kristillisdemokraatit 2 edustajaa. Valtuuston koko pieneni tälle kaudelle 51 varsinaiseen jäseneen.   

Konkreettisista asioista ainakin uimahallin sijoituspaikasta tullaan kiistelemään vielä tulevaisuudessakin. Kaupunginhallitus palautti asian takaisin valmisteluun ja uuden valtuuston enemmistö oli vaalikoneessa ilmoittanut kannattavansa sen sijoittamista keskustaan aiemmin jo päätetyn Ounasvaaran sijaan. Juha Sipilän kuuluisaksi tekemää vatulointia on siis luvassa tulevallekin valtuustokaudelle. Toivokaamme valtuutettujen löytävän varat hyvien liikunta- ja kulttuuritilojen rakentamiseen missä ikinä ne sijaitsevatkin.   

Opiskelijoita valtuustoon valittiin kolme kappaletta ja varalle vielä useampia.

Lapin Yliopiston tämänhetkisiä opiskelijoita valtuustoon valittiin kolme kappaletta ja varalle vielä useampia. Alumneja valittiin useita ja entiset Lapin Yliopiston opiskelijat pärjäsivät myös Rovaniemen ulkopuolella. Esimerkiksi sosiologian ja audiovisuaalisen mediakulttuurin alumni Markus Sjöberg pääsi Ylelle kertomaan 3D-puolueensa vaalistrategiasta. Hänen tarkoituksenaan on nostaa Rautalammilta ponnistava ryhmänsä kuntavaalimenestyksen siivittämänä tulevaisuudessa puoluerekisteriin. Tähän tarvitaan 5 000 kannattajakorttia. Ylen vaalilähetyksessä haastateltiin entistä politiikkatieteiden opiskelijaamme Eveliina Heinäluomaa joka meni kirkkaasti läpi kovasti kilpaillussa Helsingissä. 

On tärkeä ja hyvä asia että saamme nuorta opiskelijaedustusta myös valtuustoon. Yliopistossa kasvetaan asiantuntijoiksi ja heitä politiikassa myös kaivataan. Olisi hyvä, että yliopisto olisi entistä enemmän poliittisen toiminnan paikka myös vaalikausien ulkopuolella. Poliittisia keskustelutilaisuuksia, joihin kutsuttaisiin eri puolueiden edustajia, voisi järjestää useammin. Ylioppilaskunnan järjestämästä vaalitentistä jäin kaipaamaan ehdokkaiden tiukempaa haastamista. Nyt yleisö sai vain kaksi kysymystä koko tentin lopuksi, jolloin monet teemat olivat jo unohtuneet. Jokaisen kysymyksen jälkeen olisi voinut esimerkiksi ottaa kommentteja, joiden avulla olisi päässyt haastamaan ehdokkaita ja herättämään keskustelua.

Loistava keskustelu jatkui tuntikausia ilman puheenjohtajia.

Yksi hieno tällainen keskustelu oli LYYn Intelligentsia-tapahtuma jossa kävin alkukeväästä alustamassa jäteasioista. Paikalla oli monta kymmentä kulutuksesta ja jätteestä kiinnostunutta, myös yliopiston ulkopuolelta. Loistava keskustelu jatkui tuntikausia ilman puheenjohtajia tai päälle puhumista ja hyviä ideoita sateli. Lähes kaikki osallistuivat keskusteluun, joka oli mielestäni poikkeuksellista. Tällaisia tilaisuuksia ajatuksenvaihtoon tarvittaisiin enemmän yliopistolle, jotta opiskelijat saataisiin kiinnostumaan politiikasta ja sitä kautta päättämään asioista. Näin nuorten äänestysprosenttia saataisiin nostettua ja yhteisten asioiden hoitamiseen saataisiin kovasti kaivattuja tuoreita näkökulmia.

 

Lääkkeitä demokratian kriisiin

Äänestysaktiivisuutta ei ole saatu nousemaan, vaikka jokaisten vaalien alla muistutetaan vaikuttamisen tärkeydestä. Mitä alhaisemmaksi äänestysprosentti laskee, sitä vähemmän voidaan puhua todellisesta kansanvallasta. Nykypäivänä pitäisi tietää melkein kaikesta jotain valitakseen sopivan ehdokkaan ja varsinkin nuoret kokevat politiikan kaukaiseksi, turhaksi tai korruptoituneeksi hyväveli-kerhoksi. Nykypäivänä meillä on teknologisia mahdollisuuksia kehitellä tulevaisuutta varten muitakin ideoita kuin neljän vuoden välein tehtävä numeron paperilapulle kopissa kirjoittaminen.

Vaalien alla tutustuin ideaan, joka kulkee nimellä Liquid Democracy. Ajatuksena on, että varsinaisia vaaleja ei käytäisi, vaan jokainen äänioikeutettu voisi seurata päätöksiä reaaliajassa, ja olla itse päättämässä ajankohtaisista kysymyksistä äänestämällä yksittäisistä asioista tai delegoimalla äänivaltaansa aihealueen asiantuntijalle. Jos asiantuntijan päätökset eivät miellyttäisi, hän voisi koska tahansa siirtää päätösvaltaansa jollekin muulle tai tarttua itse toimeen. Tällaiset ideat tuskin ovat lähitulevaisuudessa mahdollisia toteuttaa kunta- tai eduskuntavaalien yhteydessä, mutta niitä olisi hyvä kehitellä paikallistasolla tai pienemmissä yhteisöissä, joista malleja voisi tulevaisuudessa siirtää ylemmille tasoille jos ne osoittautuvat toimiviksi. Joka tapauksessa on selvää, ettei mikään järjestelmä ole ikuinen. Historiamme ensimmäiset maakuntavaalit järjestetään presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen yhtey-dessä 28. tammikuuta 2018. Nyt on hyvä aika alkaa ottamaan selvää mistä siellä oikein päätetään ja ketä kannattaisi äänestää.

Teksti Matias Partanen
Kuvitus Juho Hiilivirta

”Paavo Väyrynen haki Viron kansalaisuutta ja haluaa muuttaa nimeä.” Näin Länsiväylä otsikoi maaliskuussa 2015 ilmestyneen juttunsa, joka koski Väyrysen e-kansalaisuutta ja Viron nimen muuttamista suomen kielessä Eestiksi. Klikki-otsikkojen äiti herätti runsasta huomiota, ja siitä vinkattiin huonoa journalismia ruotivalle Klikinsäästäjät – yhteisölle ennätyspaljon. Lopulta jutusta kanneltiin myös median itsesääntelyelimenä toimivalle Julkisen sanan neuvostolle. Kantelijan mukaan jutusta saa sellaisen kuvan, että tunnettu poliitikko aikoisi hakea vieraan valtion kansalaisuutta ja olisi myös muuttamassa omaa nimeään. Vaikka JSN yhtyikin kantelijan näkemykseen otsikon mahdollisesta tulkinnasta, päätyi se silti antamaan vapauttavan päätöksen. Perusteluissaan JSN pitää otsikkoa arveluttavana, mutta katsoo kuitenkin, ettei Länsiväylä rikkonut hyvää journalistista tapaa.

Mitä sitten ovat klikkiotsikot ja klikkijournalismi? Ilmiö on varmasti tullut tutuksi joukkoviestimiä netissä seuraaville. Eräiden näkemysten mukaan ilmiö on nykyjournalismin häpeällinen äpärälapsi, toiset taas pitävät otsikointitapaa oivaltavina sanaleikkeinä, kuten Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen analysoi lehden Toimitukselta-palstalla. Klikkijournalismi pitää sisällään kaksi puolta: toisaalta petollisen lukijoiden kalastelun, toisaalta taas perinteisen journalismin luotettavuuden heikentymisen. Alma Median vuonna 2015 järjestämässä kyselyssä klikkijournalismi koettiin koko median uskottavuutta heikentäväksi tekijäksi. Kyselyn mukaan yli 90 prosenttia vastanneista ei usko kaikkiin lukemiinsa uutisiin. 

Klikkijournalismi koettiin koko median uskottavuutta heikentäväksi tekijäksi.

Syyllistä klikkijournalismin synnylle voi hakea siirtymisestä internetin maailmaan, uudenlaisten ansaintalogiikoiden äärelle. Koska suurin osa internetissä tarjottavasta sisällöstä on ilmaista, on sisällöntuotannon kulut kyettävä kattamaan jollain muulla tavalla, kuin lukijoilta kerättyinä maksuina. Internetin mainonnasta saatavat tulot perustuvat klikkausten määrään, joten omille sivuille pyritään haalimaan lukijoita mahdollisimman houkuttelevilla otsikoilla, jotka usein sattuvat olemaan sensaationhakuisia ja harhaanjohtavia. Muutos on vaikuttanut myös median käsittelemiin sisältöihin, ja viihteellinen uutisointi on lisääntynyt runsaasti. Toisaalta toimittaja-kunta suhtautuu klikkijournalismiin negatiivisesti. Kaarina Nikusen Enemmän vähemmällä –tutkimuksen mukaan toimittajat ovat huolissaan siitä, että klikkausten määrä alkaa ohjata journalistista sisältöä. Toimituksissa klikkauksia seurataan silmä kovana, ja paljon klikkauksia saavien juttutyyppien kaavaa aletaan kopioida jatkossakin. Uutisten tuotantoa määrää se, mitä klikataan. 

 

Yhtenä syynä klikkijournalismin lisääntymiseen on esitetty Amppareiden kaltaisia uutisportaaleja, joissa otsikot kilpailevat huomiosta raadollisimmillaan. Pikaisesti tehdyn otannan perusteella suomalaisia kiinnostavat paljas pinta ja sensaatiohakuiset jutut, joiden yhteiskunnallinen merkitys on lopulta paperin ohut. Oppilaidensa kanssa seksiä harrastavat opettajat ja karjalanpiirakoita henkensä pitimiksi myyvä joensuulaisnainen keikkuvat klikatuimpien uutisten kärjessä. Tapa otsikoida uutisia on kääntynyt päälaelleen – enää otsikkoon ei yritetä tiivistää uutisen pääsisältöä, vaan otsikosta pyritään tekemään lukijaa kiusoitteleva. Ilkka Pernun Journalisti-lehden juttua varten tehtyjen haastattelujen perusteella toimituksissa ei seurata Amppareissa menestyviä juttuja. Ehkä tämä voikin olla totta, ja huomionarvoista on myös se, että Ampparit eivät anna luotettavaa kuvaa medianseurannasta, sillä palvelun tyypillisin käyttäjä on noin 40-vuotias mieshenkilö. Se, etteivät toimittajat seuraa Amppareita, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö klikkauksille annettaisi merkitystä.

Hyvää journalistista tapaa tulkitseva ja sanan- ja julkaisemisen vapautta puolustava Julkisen sanan neuvosto on klikkiotsikoiden kanssa puun ja kuoren välissä. Ärsyttävien klikkiansojen lisääntyminen rapauttaa journalismin uskottavuutta, mutta kielipoliisin asemaa neuvosto ei halua itselleen ottaa. Hyvän journalistisen tavan ohjenuoran, Journalistin ohjeiden 15 kohta sanoo otsikoinnista seuraavaa: ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.” Tämä lopulta vapautti myös Länsiväylän Väyrys-uutisoinnin. Vaikka otsikko tasapainoili väärinymmärryksen rajamailla, itse jutusta kuitenkin selviää, mistä lopulta oli kysymys. Suoranainen virhe olisi voinut johtaa langettavaan päätökseen. 

Klikkijuttu toimii kuin ilmainen ämpäri. Sen merkitys on olematon, mutta se vetää.

Neuvoston puheenjohtajan Elina Grundströmin mukaan asiassa on huomioitava myös kolikon toinen puoli – sananvapaus. Ohjeiden kriittisempi tulkinta tai ohjeiden suoranainen päivittäminenkään tuskin kykenisivät suitsimaan klikki-otsikointia. Tarkempi suuntaviivojen asettaminen voitaisiin tulkita nurinkurisesti sananvapauden rajoittamisena. Se, että jokin ärsyttää, ei oikein vielä riitä syyksi kieltämiselle. Toimitukset määrittelevät itse vapaasti, millaisia sisältöjä julkaisevat. Jos ylilyöntejä tapahtuu, ne voivat joutua jonkinlaiseen edesvastuuseen. Markkinoiden logiikka on armoton: koska kauppa negatiivisesta huomiosta huolimatta kuitenkin käy ja klikkaukset kerryttävät mediatalojen kassaa, ei toimituksilla ole mitään syytä toimia toisella tavalla. Klikkijuttu toimii kuin ilmainen ämpäri. Sen merkitys on olematon, mutta se vetää.

Eikä klikkijournalismissa välttämättä ole kysymys uudesta ilmiöstä. Neljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten perustetun Julkisen sanan neuvoston ensimmäinen päätös nimittäin koski oman aikansa klikkiotsikkoa. Ruotsinkielisen Nya Presse-nin sensaationhakuisesti otsikoitu lööppi herkutteli kuumiesten hukkumisella, vaikka tarkempi syyni osoitti avaruudesta palaavien astronauttien laskeutumisen mereen lähinnä riskialttiiksi. 

Norjalaiset sosiologit Johan Galtung ja Mari Holmboe Ruge määrittelivät 1960-luvulla lähteestä riippuen 12–15 uutisen kriteeriä. Niitä ovat muun muassa negatiivisuus, raadollisuus, eliitin asiat, yllätyksellisyys ja voimakkuus. Televisioiden yleistyminen muutti kriteerejä viihteellisempään suuntaan, ja nykyään Galtung pitää viihteellisyyttä jopa kriteereistä tärkeimpänä. Klikkiotsikot ovat yksi etappi tässä journalismin viihteellistymisessä. Ehkä halpa, sensaationhakuinen journalismi on kuitenkin tulossa tiensä päähän, ja klikkiotsikointi on ollut verkkoon siirtyneen journalismin kasvukipuja. Klikinsäästäjien kaltaiset liikkeet ja yleisön korostunut lähdekriittisyys puhuvat tämän havainnon puolesta. Ilmiö on kuitenkin itse itseään ruokkiva: niin kauan kuin klikkiotsikot vetävät, niitä tehdään lisää.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvat Matias Partanen

Lapin yliopiston taidehistorian professori Tuija Hautala-Hirvioja juhlisti juuri 60-vuotispäiväänsä pitämällä näyttelyt taiteestaan ja tutkimuksestaan. Taidetta on syntynyt muun muassa Avoimen yliopiston erilaisilla taidekursseilla. Julkaisuja puolestaan on kertynyt vuosien varrella sen verran paljon, että niille piti varata oma näyttelytilansa. Mutta miten tähän on päädytty? Vuosien varrelle on mahtunut paljon ja sattumallekin pitää elämässä olla sijaa. 

”Minun aikanani kouluissa ei ollut opinto-ohjausta nimeksikään. Äitini halusi minusta opettajan tai sairaanhoitajan. Verikammoisena valinta oli aika selvä. Hain Ouluun opettajakoulutukseen, mutta samalla myös esimerkiksi maantieto oli yksi vaihtoehto. Lopulta päädyin opettajakoulutuslaitokseen Ouluun. Ensimmäisenä vuonna opiskelimme niin sanottuja yhteisiä aineita ja toisena vuonna sitten valitsimme erikoistumisaineet. Valitsin tekstiili- ja käsityön, kuvaamataidon sekä englannin filologian. Keväällä 1978 minulla oli ensimmäinen taidehistorian luento ja se oli kyllä sitten siinä”, muistelee Hautala-Hirvioja.

Saatuaan kipinän taidehistoriaan, Hautala-Hirvioja ryntäsi selvittämään missä taidehistoriaa voisi opiskella. Vaikka into taidetta kohtaan oli kova, ei luonto antanut periksi jättää aloitettua tutkintoa kesken. Niinpä vuonna 1979 Oulun opettajakoulutuslaitokselta valmistunut tuore luokanopettaja suuntasi saman tien Jyväskylään taidehistorian pääsykokeisiin ja nykypäivän tiedon valossa voimme helposti arvata, miten niissä kokeissa kävi.

Paikkakokemuksen syvä jälki

Jyväskylässä vietettyjen vuosien aikana Hautala-Hirvioja toimi muun muassa noin vuoden yläasteen kuvaamataidon opettaja Jyväskylässä sekä sai vuonna 1984 määräaikaisen viran 1.–2. luokan opettajana. Vaikka työ olikin antoisaa ja Hautala-Hirvioja viihtyi opettajana hyvin, jokin Jyväskylässä silti hiersi.

”Kyllä se elämäni eteläraja kulkee Oulu-Kajaani-linjalla.”

”Olen syntynyt Oulussa ja kulkenut koko ikäni kuivissa kangasmetsissä ja hillasoilla. Keskisuomalaiset metsät poikkeavat näistä maisemista suuresti. Aluskasvillisuutta on paljon enemmän eikä eteensä näe niin pitkälle. Jossain vaiheessa päätin, että kyllä se elämäni eteläraja kulkee Oulu-Kajaani-linjalla.”

1980-luvulla museoiden työntekijöiden kelpoisuusvaatimuksiin tarvittiin pääaineeksi historia-aine sekä kaksi historiaan liittyvää sivuainetta. Niinpä Hautala-Hirvioja suoritti taidehistorian ja taidekasvatuksen ohella Jyväskylässä sivuaineina kansantieteen sekä arkeologian. Näin kelpoisuusvaatimus museoihin oli hankittu.

”Kesällä 1985 olin Tornion maakuntamuseolla tutkijana Torniossa. Tässä vaiheessa Tornio tuli minulle tutuksi. Kun Aineen taidemuseo avattiin 1.3.1986 Tornioon, siirryin sitten sinne oltuani ensin puolitoista vuotta Rovaniemen kansalaisopistossa taideopettajana.”

Juuri avatun Aineen taidemuseon kokoelma perustui pitkälti Veli ja Eila Aineen ja vuonna 1979 perustetun Aineen Kuvataidesäätiön kokoelmaan. Taidehistorian opinnoissaan Hautala-Hirvioja ei ollut erikoistunut oikeastaan mihinkään erityiseen suuntaan. Gradunsa hän teki jyväskyläläisestä kuvanveistäjästä. Aineen kokoelma oli kuitenkin luettelematon ja ylsi aina 1800-luvun alusta 1980-luvulle. Taidetta luetteloidessa tämän ajankohdan suomalainen taide tuli Hautala-Hirviojalle väistämättäkin tutuksi.

Juho Kustaa Kyyhkynen

Ensimmäisenä suomalaisena todellisena Lapin kuvaajana pidetään kemijärveläistä Juho Kustaa Kyyhkystä (1875–1909). Nuorena kuolleella Kyyhkysellä olisi ollut edellytykset nousta jo elinaikanaan merkittävien suomalaisten taiteilijoiden joukkoon, mutta itse aiheutettu vahingonlaukaus metsästysretkellä vuonna 1909 koitui taiteilijan kohtaloksi.

Kyyhkysestä tuli kuitenkin myös tavallaan Hautala-Hirviojan kohtalo – hyvässä mielessä toki. Lisensiaattityön aihetta miettiessään silloinen Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Kalevi Pöykkö ehdotti Kyyhkystä aiheeksi, sillä Kyyhkysestä oli liikkeellä paljon väärää tietoa. Olisi perusteellisemman tutkimuksen aika. Aihe kypsyi mielessä, ja kun vielä Aineen taidemuseolla oli kokoelmissaan Kyyhkysiä, konkretisoitui Kyyhkynen lisensiaattityön aihevalinnaksi vuonna 1989. Samalla, kun Kyyhkynen sinetöi pohjoisen taiteen osaksi Hautala-Hirviojan elämää, se sinetöi myös jotain muutakin.

”Taidehistoriassa on ihan olennaista, että tutkittavat työt voi nähdä mahdollisimman autenttisina. Silloisen miesystäväni kanssa lähdimme kiertämään ympäri Suomea niin sanotusti Kyyhkysjahdissa. Aineen silloinen taidemuseon johtaja Yrjö Nurkkala sanoi, että jos tuo mies tulee vielä samalla autolla takaisin sinun kanssasi, niin mene hänen kanssaan naimisiin. Kyllä hän tuli”, nauraa remuaa Hautala-Hirvioja tuttuun tyyliinsä muistellessaan nykyisen aviomiehensä kanssa elettyjä alkuaikoja.

Kyyhkysjahdissa meni kaksi kesää. Noin 160 mitatun ja kuvatun taulun jälkeen aineisto oli kasassa. Lisensiaattityö valmistui vuonna 1993 ja vihdoin virheelliset tiedot tästä kemijärveläisestä taiteilijasta oli saatu korjattua kattavalla ja perusteellisella tutkimuksella.

 

 

Väitöskirja, Lapin yliopisto ja professuuri

Kun lisensiaattityö oli saatu valmiiksi, kysyi Pöykkö Hautala-Hirviojalta, mistä tämä tekisi väitöskirjansa. Suusta lipsahti sen enempää miettimättä ”Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmasotaa”. Jatko-opintohakemus kirjoitettiin loppuvuodesta 1993 ja synnytyslaitoksella 1994 syntyivät ensimmäiset muistiinpanot väitöskirjaa varten. Työskennellessään vielä Aineen taidemuseossa Hautala-Hirvioja opetti Lapin yliopistossa kuvataidekasvattajille pakollisia taidehistorian kursseja. Opiskelijamäärien kasvaessa yliopistoon tarvittiin taidehistorian lehtori ja näin Hautala-Hirviojan kokopäiväinen työ Lapin yliopistossa alkoi 1.8. 1995.

Väitöskirja valmistui vuonna 1999, jonka jälkeen Hautala-Hirvioja toimi määräaikaisena professorina sekä jaetussa professuurissa Timo Jokelan kanssa, kunnes vuonna 2003 Wihurin säätiö lahjoitti Lapin yliopistolle taidehistorian pysyvän professuurin. Tässä virassa Hautala-Hirvioja on toiminut sen perustamisesta vuodesta 2004 alkaen.

Tradition ymmärtämisestä post-modernin ajattelun historiaa korostavaan luonteeseen

Sanotaan, ettei nykyisyyttä voi ymmärtää ilman historiaa. Sama pätee myös taidehistoriaan. Olipa kyseessä sitten taidemaalari, graafikko tai vaikka arkkitehti, on oman alansa traditio kunniakasta tuntea. Kulttuuriin kuuluu aina myös lainaaminen sekä viittaaminen. Kulttuurin tuotteet avautuvat sitä syvemmin, mitä paremmin tuntee tradition ja siihen tehdyt viittaukset.

”Toinen selkeä asia on niin sanotun post-modernin ajattelun historiaa korostava luonne, joka alkoi 1980-luvun kieppeillä. Ajattelu, jossa kaikki on jo tehty johtaa tietoiseen ja tiedostamattomaan lainaamiseen”, pohtii Hautala-Hirvioja.

Taidehistoriassa puhutaan myös niin sanotuista kertaustyyleistä. Seuraavan sukupolven on yleensä erottauduttava edellisestä, jolloin oma tekeminen ja kulttuuri nostetaan jollain tavalla jalustalle ja edellinen haukutaan. Jossain vaiheessa ihanteita otetaan historiasta, jolloin syntyy kertaustyylejä. Tätä kiertokulkua ei voi tunnistaa ilman historian tuntemista.

”Taide on oman aikakautensa peili. Eivät taiteilijat koskaan ole irrallaan kulttuurista”, havainnollistaa Hautala-Hirvioja.

Pohjoinen taide – kahdeksan vuodenaikaa

Kyyhkysen johdattelemana Hautala-Hirvioja tempautui pohjoisen taiteen saloihin ja viimeistään väitöskirjan myötä hänestä tuli sen suvereeni hallitsija. On siis pakko kysyä, mitä pohjoinen taide on – jos sitä on edes leimallisesti olemassa.

”Kyllä taiteilija itse sen määrittää, onko pohjoinen taiteilija vai ei.”

”Kuka on pohjoinen taiteilija? Täällä syntynyt, mutta etelässä työskennellyt? Etelässä syntynyt, mutta täällä työskennellyt? Kyllä taiteilija itse sen määrittää, onko pohjoinen taiteilija vai ei, mutta esimerkiksi keskieurooppalaiset ovat näkevinään meidän taiteessa tiettyä erityisyyttä esimerkiksi valon esittämisen kautta”, pohtii Hautala-Hirvioja.

Niin valo. Pohjoisen taide on pitkälti keskittynyt kuvaamaan luontoa ja pohjoista elämäntapaa. Kaamosalueella auringonlasku on väreiltään huomattavasti voimakkaampi kuin esimerkiksi etelämpänä. Toisaalta keskiyön aurinko on myös eksoottinen kokemus. Kevään kirkkaat hanget, talven sininen hetki. Revontulet. Pohjoisessa ei ole neljä vuodenaikaa. Niitä on kahdeksan. Luonnon kuvaus on korostunut pohjoisessa taiteessa tietenkin erilaisen valon, kasvuston ja ympäristön vuoksi – ja siksi että luonto on ollut aina tärkeä osa elämäntapaa - mutta asiassa on myös raadollisempi puoli.

”Toisen maailmansodan jälkeen pohjoinen taide palaa voimallisesti maisemakuvaukseen, sillä rakennuksia ei yksinkertaisesti enää ole jäljellä. Kaikki oli tuhottu ja ainut tuttu asia oli luonto”, huomauttaa Hautala-Hirvioja.

Nykypäivän pohjoisella taiteella on puolestaan erityyppiset lähtökohdat. Ilmaisutavat ovat laajentuneet ja harva asuu enää oikeasti luonnon keskellä, vaan kaukaisimmissakin kylissä alkaa olla sähkövalot ja internetyhteydet. Lisäksi mukaan on tullut esimerkiksi luonnonsuojelunäkökulma, jota kyllä jo esimerkiksi Reidar Särestöniemikin käsitteli taiteessaan 1960-luvulta alkaen.

”Kyllä Suohpanterrorkin viittaa traditioon taiteessaan. Taustalla on esimerkiksi niin sanottu Alta-kiista 1970- ja 80-lukujen taitteessa, jossa kuvataiteilijoilla ja muusikoilla oli iso merkitys. Mukaan on tullut myös perinteisen poronhoitolaiduntamisen ja kaivosteollisuuden ristiriidat, ilmastonmuutos, ILO-sopimus ja kolonisaation purku”, pohtii Hautala-Hirvioja.

Kovat arvot jyräävät nyky-yhteiskunnassa

Taidetta on ollut yhteiskunnissa aina, mutta taiteen ja kulttuurin arvostus sen sijaan vaihtelee aikakausista riippuen. Nykyinen kilpailuyhteiskunta nojaa jatkuvaan kasvuun ja tuottavuuden tehostamiseen, jossa immateriaaliset arvot tahtovat jäädä niin sanotun kovan talouden alle. Silti myös näkymättömiä ja pehmeitä arvoja tulisi Hautala-Hirviojan mielestä vaalia.

”Taiteelle on hirveän vaikea laskea taloudellista hyötyä, koska se on hyvin pitkälti näkymätöntä. Arvoilmasto on tällä hetkellä voittoa tuottavaa yritystoimintaa tukeva, jossa ihminen koetaan kulueränä – ei arvokkaana itsessään. Tämä sama heijastuu taiteeseen, mutta ei ihmisiä tulisi silti pakottaa samaan muottiin. Taidetta pitää tukea siinä missä muitakin ihmisen hyvinvointiin ja viihtyvyyteen liittyviä asioita. Toisille se on esimerkiksi urheilu, toisille konsertissa käynti ja toisille taas taiteen tekeminen ja sen kuluttaminen. Taiteen sivistävää, virkistävää ja tervehdyttävää merkitystä ei nähdä.”

Taiteen kuluttaminen ja siitä nauttiminen on aina subjektiivinen kokemus, eikä kaikesta tarvitse pitää tai ymmärtää. Niin kuin muissakin mielenkiinnon kohteissa, myös taiteessa ennakkoluulottomuus ja kokeilu ovat avainasemassa oman mieltymyksen löytymiseen.

”Taiteesta nauttiminen on usein kiinni omasta fiiliksestä. Usein se, että pitääkö jostain teoksesta tai ei, johtuu sinusta itsestäsi eikä niinkään teoksesta. Teos heijastelee jotain elämäntilannetta tai tunnetta, joka sitten oikealla hetkellä aiheuttaa tunnereaktion ja kohtaamisen. Se on kaikelle taiteelle tyypillinen asia”, päättää Hautala-Hirvioja.