Antti Eteläaho

No nyt on sellainen yhdistelmäotsikko, että osa lukijoista voinee jo miettiä, että nyt se on lopullisesti seonnut, mutta aloitetaanpa kolumni lähes mainoksella, tosin hyvällä sellaisella: Helsingin Sanomat julkaisi 16.5. kaksi todella ansiokasta kirjoitusta koskien korkeakoulukiusaamista. Lukaisepa ne täältä ja täältä.

Halusin nostaa nämä uutiset esiin, koska ne uutisoivat tärkeästä asiasta. Teemasta, josta puhutaan ja kirjoitetaan aivan liian vähän: Korkeakoulukiusaamisesta. Samaa aihetta käsiteltiin myös viimeisimmässä Lapin ylioppilaslehdessä: Elisa Luukisen artikkeli kiusaamisesta Lapin yliopistossa sekä pääkirjoituksessa. 

Meillä LYYssä tehtiin viime syksynä #kivakaveri-kampanja, jossa pyrittiin herättämään yliopistoyhteisöä ajattelemaan omaa käytöstään – sitä, miten voisi olla vielä kivampi kaveri. Kampanja oli menestys LYYn mittapuulla, ja se onnistui puhuttelemaan.

Kampanja huomioitiin valtakunnan toimijoiden toimesta, nettisivuillamme vieraili viikon aikana n. 1000 lukijaa lukemassa #kivakaveri-kolumneja ja somessa teemaa koskeneet postaukset keräsivät meidän kanavillamme n. 20 000 katselukertaa. Meille nämä ovat kovia lukuja. Ja se kertoo minulle sen, että aiheesta on pystyttävä puhumaan, joten kiitos kaikille asiaa esillä pitäneille. Eihän lopeteta puhetta nyt.

Meidän yliopistoyhteisö on todella yhteisöllinen. Yhteisöllisyyden kautta on mahdollisuus taklata kiusaamista. Ja lopulta yhteisöllisyyden rakentaminen ei ole mahdoton tehtävä; pienimmillään se on hyviä käytöstapoja ja toisen kunnioittamista sellaisena kuin hän on.

Maakuntavaikuttamisesta

Johan on mielenkiintoiseksi mennyt maakuntavaalien kohtalo ja sitä kautta koko sote. Mutta niihin vaaleihin on edunvalvontavaikuttamisessa valmistauduttava ainakin niin kauan, kun odotus ja oletus on, että vaalit järjestetään. Tämän vuoksi olenkin alkanut pohtia, että mitkä voisivat olla ylioppilaskunnan kärkiteemoja maakunta- ja sote-vaikuttamiseen.

Nyt alkaa selvästi nousta mielestäni esiin seuraava top-3:

1. Vaihto-opiskelijoille tarjottavien terveyden- ja sairaanhoitopalveluiden laadukkuuden turvaaminen sekä vaihtareiden palvelunpiiriin pääsyn matalan kynnyksen varmistaminen.
2. Mielenterveyspalveluiden kattavuus ja riittävyys; esim. mikä on kuntoutuspsykoterapian kohtalo sote- ja maku-myllerryksessä? Kuntoutuspsykoterapia on tärkeä palvelu, jota myös usea opiskelija on käyttänyt.
3. Maakuntavaltuuston ja -hallituksen iso E. Eli miten maakunnallinen elinkeinoelämäyhteistyö tuotetaan maku-uudistuksessa. Tässä voinee olla paikka tehdä ilmi maakunnan laajuisesti opiskelijoiden tarve harjoittelu- ja työpaikoista sekä opinnäytetyö-toimeksiannoista.
   

Näillä mennään, ainakin tällä hetkellä. Mikäli maakunnat perustetaan, ja sote saadaan sitä kautta maaliin, olisi hienoa nähdä monia nuoria vaikuttamassa näihin asioihin. Nuoret kuitenkin loppukädessä käyttävät ja toivottavasti hyötyvät ajallisesti maakunnan järjestämistä sote-palveluista kaikkein pisimpään.

Sellaista tällä kertaa, ollaanpa jälleen kuulolla!

Teksti Erkka Lehtoranta
Kuvitus Meri Heikkilä

Huumori on halpuutuksessa.

Alahyllyn viinit on kaadettu Prisman lattialle ja datapaketin hinnalla pääsee ryystämään ja nuolemaan kuin ruotsinlaivalla. Huumori on käynyt läpi hirveämmän buffetoinnin kuin sijoitusmarkkinat ja katkaravut yhteensä.

Alennus on konsepti ihmisille, jotka haluavat tuntea olevansa varakkaampia. Siksikin Hulluilla Päivillä käyvät aina kaikki muut kuin hullut.

Huumori heijastaa todellisuutta. Miksi hullut kaikkialla ovat niitä, jotka peilaavat eniten?

Olen kyllä käynyt Stockmannilla, mutta huumorin syvän kriisin koin puhdistavan konkreettisesti vasta, kun anniskeluravintolassa ventovieraalta kuultu paljas ja raaka ”haista vittu” oli kuulemma sarkasmia. Missä Sami Hedbergin ja sarcasm_only -instatilin tantrasessioissa tämä ideaäpärä kiljaisi ensimmäisen kerran?

Hyvä huumori ei ole mielipidekysymys, vaikka hauskaksi kokeminen on henkilökohtaista. Laadukas läpyskä märehditään saman todellisuuden aineksista kuin kaikki muukin faktiivinen ja fiktiivinen kerronta.

Käyttääkseen todellisuutta huumorin rakentamisessa tulee tietty ymmärtää, mitä todellisuus on. Paras huumorin rakentumista selittävä todellisuuskäsitys on Albert Camusin jalostama absurdismin filosofia. Kun ihmisyksilö ymmärtää ristiriidan siinä, miten hän on taipuvainen etsimään järjestystä ja tarkoitusta elämästä, josta hän ei kuitenkaan koskaan pysty rajallisuudessaan mitään sen kaltaista löytämään, hän ymmärtää ihmiselämän absurdin luonteen, heittää pölynimurin parvekkeelta ja tajuaa, miten vieraantua todellisuudesta tarpeeksi saadakseen ihmisen nauramaan.

Absurdi on hauskaa. Typeryys naurattaa, kun se ei itketä. Big D. Trump ja muut idioottiset ristiriidat raivostuttavat ja antavat stand-up -koomikoille suojatyöpaikan.

 

Huumori on myös vaarallista. Kun sitä yli- ja väärinkäytetään, huumorista pannaan halvalla vääryyttä oikeuttava funktio. Trumpin valtakausi on jo todellisuutena tarpeeksi absurdia, ettei siitä tarvi vieraantua lainkaan tehdäkseen siitä huvittavaa. Todellisen ja rakennetun huumorin raja hälvenee, kun kuulijat turtuvat todellisiin absurdeihin tarinoihin. Ylihuumoriutuminen rampauttaa kritiikin.

Bo Burnhamin ja Bill Burrin kaltaisissa visionäärihassuttajissa on totta kai arvonsa. He nousevat lavalle ja piirtävät huumorille rajat, jotka eivät näy ulospäin, ja tekevät huumorista purevaa, selittävää ja merkityksellistä. Ne rajat samalla antavat aidolle kauneudelle arvoisensa tilan tasapaksun huumorin modernissa imperiumissa.

Vitsin merkitys antaa sille tarkoituksen, ja huumorilla on äärimmäisen tärkeä tarkoitus tietoisuutta nostavana ja inhimillistävänä rakenteena, sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla. Ihmiset käsittelevät kaikkialla niitä asioita huumorin keinoin, joita ei uskalleta tai kehdata kohdata sydän edellä. Parhaat jerryt lentävät pyövelille.

Kokemassani HV-casessa hajuja enemmän häiritsi kuitenkin se, että yritin olla tälle herralle kaunis ja kehua vilpittömästi. Rehellisesti, mutta rakkaudella. On surullista nähdä, miten helposti mies ajautuu kauneudesta paniikkiin ja puolustautuu sanoilla, jotka vain näennäisinä pukeutuvat huumoriin.

Kaikki on luonnostaan humoristista. Kaikki vilpitön huumori olisi myös hauskaa, jos kaikki ymmärtäisivät kaiken. Krhm.

Tälle paras vaihtoehtoinen todellisuus on dualistinen. Huumori kumpuaa ymmärryksestä, kun taas kauneus edustaa kaikkea sitä, mitä ei voi tai saa ymmärtää.

Haista vittu -mies, olet kaunis.

Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Ennen Yangonista lähtöä odotin jännityksellä käänteistä kulttuurishokkia. Suomessa minua odottaisi painostava hiljaisuus, talven huippupakkaset ja kalliit hinnat. Mikä pahinta, minun pitäisi alkaa taas kokkaamaan! Yangonissa kun olin luopunut ruokaostosten tekemisestä kokonaan ja syönyt viimeiset kolme kuukautta vain ravintoloissa tai teehuoneissa.

Odotusteni tavoin aloin havaita Suomessa asioita, joihin en ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Paluuni jälkeen voin vannoa nähneeni suomalaisten ystävieni kaksoisolentoja kaikkialla. Miten suomalaisilla onkaan niin syvät silmäkuopat ja hassut nenät! Ensimmäinen junamatkani oli hermojani koetteleva kokemus, sillä en voinut olla kuuntelematta kanssamatkustajieni jok´ikistä keskustelua. On hassu tunne yhtäkkiä huomata ymmärtävänsä kaiken ympärillä olevien ihmisten puheesta.

Oman käytökseni palautuminen takaisin suomalaisiin normeihin kesti sekin aikansa. Kotimaisessa baarissa viittasin tarjoilijalle ollessani valmis tilaamaan laskun kunnes tajusin maksaneeni juomani jo tiskillä. Vähällä piti, etten jo huudahtanut She-meh! Yangonissa otin tavakseni laulaa ääneen kulkiessani, sillä monet paikalliset tekivät samoin. Matkalla ensi kertaa yliopistolle sain osakseni muutamia vinoja katseita hoilottaessani erään klassikkoiskelmän kertosäettä. Ymmärsin, että matkalaulut oli jätettävä haikeudella menneisyyteen. Tosin Rovaniemen nyt niin pitkiltä tuntuvat etäisyydet olisivat huomattavasti rattoisampia jos voisi samalla hieman lauleskella.

Kuusi kuukautta oli loppujen lopuksi kovin lyhyt aika tottua elämään täysin uudessa maassa ja kulttuurissa. Vietettyäni hetken aikaa kotona Nakkilassa ja palattuani takaisin Rovaniemelle, sain hämmästyksekseni huomata, ettei varsinainen negatiivinen shokki ilmaantunutkaan. En ollut masentunut tai ahdistunut ympäristön vaihdoksesta. Ennemminkin kaikki tuntui hyvin tavanomaiselta ja antikliimaksiselta. Mitä tässä tilanteessa pitäisi tuntea? Mikä on arkeen paluun etiketti?

Ennen kaikkea koen olevani erittäin onnekas. Olen saanut opiskelujeni aikana matkata ääripäästä toiseen, Harjulammen jäätieltä Baganin muinaiskaupungin temppeleille.

Myanmar oli erilaisin maa, missä olen ikinä ollut ja varsinainen vastakohta Rovaniemelle monessa suhteessa. Ennen kaikkea koen olevani erittäin onnekas. Olen saanut opiskelujeni aikana matkata ääripäästä toiseen, Harjulammen jäätieltä Baganin muinaiskaupungin temppeleille.

Olen ottanut elämän filosofiakseni kiintyä paikkojen sijaan ihmisiin. Yangonista eniten kaipaankin ystäviäni, kollegoitani sekä kotikatuni kookospähkinämyyjää. Minusta oli ihmeellistä, kuinka hän kädenkäänteessä kaiversi ostamastani kookospähkinästä täydellisen valkoisen kuulan, jolloin hedelmälihan pystyi helposti nauttimaan kookosveden juomisen jälkeen. En kielitaidottomuudessani pystynyt käymään myyjän kanssa ainoatakaan kunnon keskustelua, mutta viimeistä yangonilaista kookospähkinää ostaessani hän lahjoitti minulle pähkinän kuorista veistelemänsä mukin.

En pysty sanomaan palaanko enää koskaan Yangoniin, mutta tiedän että hetki elämästäni siellä on antanut minulle itsevarmuuden lähteä minne tahansa muualle. Minne ikinä päädynkin tulen kaipaamaan paikkoja, joissa ennen olen asunut. Olipa se paikka sitten Rovaniemi tai Yangon. Kaikkialle voi tottua asumaan ja koti on siellä minne sen on sattunut rakentamaan.

Kirjoittaja suoritti graafisen suunnittelun työharjoittelun YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).

Lapin ylioppilaslehti on seurannut työharjoittelua koko vuoden.

Teksti Stina Roos
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Olen kuullut toistuvasti lauseen; “Miksi se saamelaiset aina tappelette?” Jokaisella kerralla se on hiljentänyt minussa suullisen sanoja. En jaksaisi yrittää vastata, muutun voimattomaksi, seiniin sulautuvaksi. Ja samalla, se istuttaa minuun todistustaakan; osoittaa, ettemme ole sellaisia kuin meidän sanotaan olevan. Velvoittaa minut puhumaan tunteeni todeksi, muiden kuultavaksi, jotta voisi syntyä ymmärrys – silta – sen välille, mitä te meistä, minusta sanotte, ja miten se minussa resonoi.

Kuinka pahaatahtomatta lausuttuna tahansa, se kutistaa minut yksilönä karikatyyriseksi kuvaukseksi ‘kansani ominaisuuksista’.

Tämä synnyttää kokemuksen häpeästä, josta muodostuu kuin ylimääräinen ruumiinjäsen, jota ei uskalla amputoida, koska on vakuuttunut sen tarpeellisuudesta. Kuin häpeä varmistaisi, että on suhteessa maailmaan oikein, osaa taipua oikeaan kulmaan katselemaan muita alapuolelta.

Nämä yleistykset toiseuttavat, tekevät minut jotenkin käsittämättömäksi. Sellaiseksi, jota kohtaan on mahdotonta kokea empatiaa. Sellaiseksi, joka jää tunne-elämän ulkopuolelle. Lisäksi ne tekevät tyhjäksi kiukun, ja jättää kysymättä tärkeimmän kysymyksen: jos tappelisin, niin miksi?

Siksi, että nuo eivät ole olleet ainoita kertoja, kun olen joutunut todistamaan jotakin identiteetistäni. Milloin kuulen, etten näytä tarpeeksi saamelaiselta, milloin siitä, etten puhu täydellistä saamen kieltä, tai siitä, ettei minulla ole poroja. Kaikki ulkoa tulevat määrittelyt saavat luhistumaan. Kokemaan, etten ole tarpeeksi, että minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen, määrittelyihin laajeneva.

Kokisin tarvetta olla enemmän jo ilman näitäkin: assimilaatio on jättänyt minut vajaaksi, kielettömäksi, kahden kulttuurin välitilaan. Koen, etten elä tarpeeksi täydeksi máttaráhkkujeni jatkumoa. Pelkään, että kadotan heissä olleen kulttuurin, elämän. Pelkään, etten muodostukaan riittävän todeksi, kuten áddjáni liikkuu ja muotoutuu suhteessa luontoon ja tarinoihinsa Tenojoesta ja suvustaan.

Jos olisin kiukkuinen, niin siksi, ettei áhkkuni eläessään kyennyt sanalla meille sanomaan olleensa asuntolassa. Etten koskaan saanut mahdollisuutta ymmärtää, mitä hän koki. En koskaan tule käsittämään, millaiselta tuntuu tulla riistetyksi omilta vanhemmiltaan, varastetuksi vieraaseen todellisuuteen, jossa pakotetaan uskomaan, että vieras maailma on parempi kuin se, joka on oma. Kasvaa ajatukseen, ettei ole minkään arvoinen.

Kaikki ulkoa tulevat määrittelyt saavat luhistumaan. Kokemaan, etten ole tarpeeksi, että minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen, määrittelyihin laajeneva.

Ja silti kannan tuosta kaikesta seurannutta sanatonta surua, joka ei ole minun oma kokemukseni. Mutta silti osa minunkin historiaani. Syy kielettömyyteeni, vajavaisuuteeni.

Kunpa olisinkin voinut tapella áhkkuni puolesta, taistella niin, ettei syöpä olisi ottanut hänestä otettaan ja vienyt mukanaan. Täysin irrationaalisesti toivon, että jos hän olisi voinut puhua tuosta kaikesta, paha olisi valunut hänestä ulos, ja olisimme saaneet pitää hänet mahdollisesti vuosikymmeniä kauemmin. Ehkä kuoleman takana on aina enemmän kuin vioittunut ruumis: on vioittunut mieli, toteutumattomat toiveet, julkilausumattomat unelmat. Sivuutetuksi tuleminen, karikatyyriksi tyhjentäminen.

Jää minun tehtäväkseni antaa hänelle anteeksi, ettei hän koskaan kertonut. Toivon, että hän antoi minulle anteeksi, etten koskaan kysynyt.

Jos tappelisin, niin siksi, että asuntolaan varastetuilla lapsilla olisi tilaa puhua kokemuksistaan. Ettei niin paljon jäisi lausumatta. Áhkkulleni sovintokomissiotyö käynnistyi liian myöhään, hän ei koskaan pääse sanoittamaan suruaan. Mutta heille, jotka voivat vielä kertoa, jää meidän nuorempien sukupolvien tehtäväksi antaa tilaa puhua. Jos me hiljenemme kuuntelemaan, kuuntelettehan tekin? Vailla ennakkokäsityksiä, vailla oletuksia, kuuntelette vain.

He ansaitsevat vähintäänkin sen verran, silläkin uhalla, että he olisivat suutuksissa.

Teksti Erkka Lehtoranta
Kuvitus Tirsa Toivonen

Suomessa erityisesti koulutusinstituutiot ovat saaneet maistaa kaiken kosteusvaurioista homesieniin siinä määrin, että ”homekoulu” on vakiintunut arkikielen käsitteeksi. Muutaman vuoden vanhoja rakennuksia tunnutaan revittävän auki kaikkialla siellä, missä niitä rakennetaan, ja remontista tiedottaessa aihetunnisteena on usein mystinen termi ”sisäilma”.

Kyseessä on kuitenkin laaja käsite, joka yhdistetään usein liian herkästi koskemaan nimenomaan home- ja kosteusvaurioita, jolloin samalla sivuutetaan suuri osa siitä mikä varsinaisesti tekee sisäilmasta ja sen ongelmista niin moniulotteisen ja puhuttavan aiheen.

Sisäympäristö yliopistolla

Lapin yliopisto sai trendiin sopivan murheenkryyninsä vuonna 2009, kun yliopiston henkilökunnalla teetetyn sisäilmakyselyn tulokset antoivat syyn tarkastella F-talon eli pääasiassa taiteiden tiedekunnan käytössä olevan rakennuksen sisäilmaa mikroskoopin alla. Vuonna 2010 yliopiston kiinteistön omistava Suomen Ylioppilaskiinteisöt Oy (SYK) lähti mukaan perusteellisiin sisäilmatutkimuksiin, joiden lopputuloksena oli koko F-siiven sulkeva remontti. Korjaustyön alettua vuonna 2013 pitkien tutkimusten jälkeen, kesti se lopulta vuoden 2015 alkusyksyyn asti. Remontin pakottama taideaineiden Pöykkölä-evakko kummittelee edelleen syvällä vanhempien taideopiskelijoiden sieluissa.

Nyt pölyn laskeuduttua ja kolmisen vuotta F-siiven katastrofin jälkeen on hyvä päivittää yliopiston sisäilmatilannetta. Voisi kai varovasti olettaa, että kaikki on vihdoin ja viimein kunnossa?

”Eihän talo ole ikinä valmis”, tokaisee Lapin yliopiston laatupäällikkö Jukka Sankala keskustellessamme yliopiston sisäilman nykytilanteesta.

”Kaikki mitä oli mahdollista tutkia, tutkittiin, ja sen pohjalta etsittiin paras mahdollinen korjausvaihtoehto.” - Juha Aavikko

Onneksi Sankala puhuu kuitenkin yliopistosta kokonaisuutena eikä viittaa F-talon saavan saagalle jatkoa. Korjaavia ja ennaltaehkäiseviä kunnostustoimia on vastikään tehty yliopiston A-siivessä, jonka myötä yliopiston pääkampus alkaa olla peruskorjattu kauttaaltaan ja sisäilman laatu on yleisesti ottaen hyvä. Koneellisesta ilmanvaihdosta johtuva kuivuus aiheuttaa ikävää tunkkaisuutta, mutta varsinaiset rakenneviat ovat kurissa.

Yliopiston F-siiven tutkimukset vuosina 2009-2013 olivat kiinteistö- ja hankintapäällikkö Eija Ruokamon mukaan Suomen mittakaavassa erittäin mittavat.

”Rakennuksesta (F-talosta) päädyttiin ottamaan tuhansia näytteitä”, Ruokamo sanoo.

SYK:n Lapin yliopiston kampusmanageri Juha Aavikko lisää, että ”kaikki mitä oli mahdollista tutkia, tutkittiin, ja sen pohjalta etsittiin paras mahdollinen korjausvaihtoehto”. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on käyttänyt tuloksia rakentaessaan suosituksia vastaavanlaisten tilanteiden varalle.

Sankala, Ruokamo ja Aavikko ovat yhdessä kiitollisia siitä, että prosessi yliopiston sisäilmanlaadun valvomiseksi ja parantamiseksi on ollut kiitettävän avoin ja yhteistyö on toiminut hyvin omistajaosapuolen ja yliopiston välillä. Sekä tutkimus että remontointi on aina kallista, ja siksikin osapuolien hyvää henkeä voi pitää erittäin tärkeänä.

Noin neljästi vuodessa kokoontuvassa yliopiston sisäympäristötyöryhmässä toimiva kolmikko vakuuttaa, että tilannetta seurataan jatkuvasti säännöllisten tarkistusmittausten avulla. Yliopiston edustajista sekä terveys- ja rakennusalan asiantuntijoista koostuva ”iskuryhmä” käy aika ajoin yliopiston tilat kävellen läpi ja pohtii ennalta sisäympäristössä mahdollisesti esiin nousevia ongelmia.

Ennaltaehkäisevä toiminta nousee esiin haastattelun aikana useasti. Sisäympäristön käyttäjien eli yliopiston henkilökunnan ja opiskelijoiden palautetta työryhmäläiset korostavat kullanarvoiseksi. Juha Aavikko kertoo, että kaikki SYK:lle saapuvat, palvelupyynnöiksi kutsutut ilmoitukset johtavat aina kiinteistönhuollon perustarkastukseen kyseisessä tilassa. Jos tässä tarkastuksessa ei ilmene aiheuttajaa ilmoittajan oireille ja ne jatkuvat, suositellaan ilmoittajalle terveystarkastusta, ja jos selitystä ei löydetä muusta terveysongelmasta, tilassa käynnistetään laajempi sisäilmaselvitys. Tilan käyttäjän kokemus tilasta on siis toiminnan keskiössä.

”Eihän se ole kenenkään etu, jos ihmiset voivat tässä rakennuksessa huonosti”, kiteyttää Sankala päällimmäisen motiivin sisäilmakeskustelusta.

Näkymätön uhka – mikä ihmeen sisäilma?

’Sisäilmaongelma’ on yhtä tarkka kuvaus rakennuksen käyttäjien kokemasta ongelmasta kuin ’ulkoilma-aktiviteetti’ on henkilön liikuntaharrastuksista, mutta ympäripyöreä se on syystäkin.

Huono sisäilma on paljon muutakin kuin määrittelemätöntä tunkkaisuutta, vaikka ihminen ei usein pysty hajuaistinsa ja kielen avulla sitä tarkempaan määritelmään. Usein sisäilman laadun heikkous esiintyy yleisinä oireina kuten päänsärkynä, joita ei välttämättä osaa heti liittää sisäilmasta johtuviksi oireiksi.

Sisäilman epäpuhtaudet jaotellaan monisanaisen tarkasti lähteen, kuten tupakansavun tai rakennusmateriaalien päästöjen sekä fysikaalisten ja kemiallisten ominaisuuksien eli erilaisten ilmaan päätyvien hiukkasten ja hiilivetyjen perusteella ryhmiin. Näistä epäpuhtauksista ihmiset erittävät osuutensa sisäilmaan muun muassa hajusteilla ja vaatekemikaaleilla, ulkoilman epäpuhtaudet kuten siitepöly ja pakokaasut vaikuttavat sisälläkin ja rakenteista sekä kiinteistön pesuaineista haihtuu ilmaan jatkuvasti sisäilman laatuun vaikuttavia yhdisteitä.

Kun sisäympäristön ilmassa leijailee useampia epäpuhtauksia samanaikaisesti, on ilman näkyvää syytä vaikea osoittaa yksiselitteisesti, mistä ihmisyksilöiden tai -ryhmien oireilu johtuu. Samalla se on ensisijaisen tärkeää, sillä suuri määrä epäpuhtauksia ilmassa on terveysriski, jotka voivat laskea työtehoa tai täysin estää työskentelyn sille tarkoitetussa tilassa.

Heikkolaatuinen sisäilma esteellisyystekijänä

Laajasti käsitettynä rakennus tai tila on esteellinen, jos on olemassa henkilö, joka ei pysty käyttämään tilaa tarkoituksenmukaisesti siellä vallitsevien olosuhteiden seurauksena. Näkyviä esteellisyystekijöitä on monia, ja niiden poistoon pyrkivät toimenpiteet todistetaan usein pyörätuoliramppeina, tilavampina käymälöinä ja pistekirjoituksena.

Mutta mitä silloin tehdään, kun koko tila on enemmän tai vähemmän esteellisyystekijä syystä, jota ei voi varsinaisesti aistia? Todellisuutta tämä on esimerkiksi hengitystiesairauksista tai ympäristöyliherkkyydestä kärsiville. Samalla etenkin rakennusvirheistä johtuvat sisäilmahaitat ovat perusterveellekin ihmiselle pitkään altistavina terveysriskejä. Hengittämisen lopettaminen kun ei ole vaihtoehto eikä sisäilmastoaan voi valita etenkään, jos se sijaitsee opiskelu- tai työpaikalla.

SYK osallistuu tällä hetkellä valtakunnalliseen tutkimukseen, jossa selvitetään muun muassa yliherkkyystiloja ja niiden nostaman esteellisyyskysymyksen ratkaisemista yhteiskunnan toimintaympäristöissä.

Jos haluat ilmoittaa havaitsemastasi sisäilmaongelmasta, voit lähettää yliopiston nettisivujen ”Tilojen kunnossapito” -osion kautta palvelupyynnön sisäympäristöstä huolehtivalle SYK:lle.

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Suvi Suitiala

Kaikki ihmiset kautta aikain tuntuisivat kaivanneen ja kaipaavan hiljaisuutta. Niin kutsutun neljännen teollisen vallankumouksen kaoottinen aika osoittaa, että mitä enemmän hälyä ja melua ympäristö tuottaa, sitä enemmän ihminen kaipaa tasapainottavaa vastavoimaa. Etenkin länsimaissa monet alun perin idän suunnalta kotoisin olevat jooga- ja meditaatiomenetelmät lukemattomine variaatioineen ovat viime vuosien aikana nostaneet päitään ja kirineet harrastustilastojen ja vapaa-ajanviettotapojen kärkeen.

Kansainvälisen suosion saavuttaneessa mindfullness-tekniikassa pyritään keskittymään hengitykseen, kehon tuntemuksiin ja mielen reaktioihin. Menetelmässä on paljon yhteistä yli 2500 vuotta vanhan, buddhalaisilta peräisin olevan Vipassana-tekniikan kanssa. Molemmissa hiljaisuutta ja mielenrauhaa pyritään rakentamaan sisältä käsin. Vastakkaisena tekniikkana voidaan mainita KonMari-filosofia, jonka mukaan kotona pitäisi olla vain esineitä, jotka tuottavat omistajalleen iloa. Mielenrauhaa ja hiljaisuutta rakennetaan näin ollen ulkoa päin. Hiljaisuus on siten kokonaisvaltainen olemisen ja elämisen mielentila, johon vaikuttavat paitsi ulkoiset ja sisäiset tekijät erikseen, mutta myös kaikki yhdessä.

Mindfulness-ohjaaja ja pappi Miia Moisio pohti mielenrauhanetsintää ja hiljaisuudenkaipuuta Kirkko ja kaupunki -lehdessä vuonna 2016. Hän samalla sekä myönsi, että kyseenalaisti mindfullness-oppien todellisen tarpeen: ”Ihan oikeastiko me tarvitsemme ammattilaisen sanomaan, että muista levätä ja hengittää?” Moisio kuitenkin tiesi, mistä on kyse ja miksi ohjatulle hiljentymiselle on tarvetta. Ajankuvaan kuuluu tehdä liikaa kaikkea. Teemme liikaa töitä, harrastamme, syömme ja juomme liikaa unohtaen omat rajamme. Samalla yhteys omiin tunteisiin särkyy. Tunneyhteyden rikkoutuessa kärsii niin oma olotila, kuin myös vuorovaikutus muihin ihmisiinkin. Moision mukaan seuraukset tuntuvat sisäisesti ja näkyvät ulospäin erilaisina kiputiloina ja väsyneenä, lyyhistyneenä olemuksena.

Ajankuvaan kuuluu tehdä liikaa kaikkea. Teemme liikaa töitä, harrastamme, syömme ja juomme liikaa unohtaen omat rajamme.

Aktiivisesti hiljainen kansa

Jos jokin voidaan määritellä hiljaiseksi, on oltava myös jotain ei-hiljaista. Mikä on hiljaisuuden vastakohta? Nopeasti ajateltuna mieleen tulee sana melu. Laajempi katsantokulma tarjoaa kuitenkin vaihtoehdoiksi myös muita elementtejä. Kiire, stressi, jatkuva aherrus ja puurtaminen, loppuun palaminen, levottomuus ja rauhattomuus voidaan nekin nähdä vastavoimina hiljaisuudelle. Hiljaisuus voidaan siten ymmärtää sekä sisäisenä, että ulkoisena tilana. Silloin kun ulkoinen tai sisäinen maailma tai molemmat yhdenaikaisesti ovat myllerryksessä ja epätasapainossa, voidaan kaiketi puhua hiljaisuuden vastakohdasta.

Mutta voiko toinen olla olemassa myös ilman toista? Entä voiko toinen olla toista tärkeämpi? Nimittäin jos oma sisäinen meri on tarpeeksi tyyni ja mielen vatupassi balanssissa, ei ulkoisilla ärsykkeillä ehkä olekaan enää niin paljon vaikutusvaltaa. Ehkei häiriötekijöihin tarvitse yrittää edes vaikuttaa, jos onnistuu luomaan sisälleen hiljaisen tilan, jota mikään maailman melu ei onnistu hämmentämään. Omasta hiljaisesta paikasta käsin vaikeatkin asiat ovat helpommin käsiteltävissä ja ylimääräiset ärsykkeet reagointialueen ulkopuolella.

Suomalaista metsää, järvimaisemaa, saunaa, mentaliteettia ja luonteenlaatua pidetään hiljaisuuden ilmenemismuotoina, ellei jopa sen ruumiillistumina. Amerikkalainen kielitieteilijä, Turun yliopistossa dosenttina työskentelevä Michael Berry on tutkinut hiljaisuuden ilmiötä Suomessa. Hänen mielestään suomalainen hiljaisuus on ikään kuin metodi, jonka avulla pyritään luomaan harmoniaa luonnon, oman itsen ja kanssaihmisten välille. Berryn kokemuksen mukaan suomalaiset ovat aktiivisesti hiljaista kansaa.

Positiivisesti ja hiljaisesti aktiivinen henkilö ei aina vaikuta puheliaalta tai sosiaaliselta, mutta tosiasiassa hän kunnioittaa muita, kuuntelee aktiivisesti ja puhuu kun on asiaa. Ehkä stereotyyppinen suomalainen hiljaisuus siis kielii aidosta ja oikeasta mielenrauhasta. Tai sitten vain metsäläisestä mentaliteetista.

Kun kaikki on kiinni ja hiljaa

Jos matkustaa Balin saarelle Indonesiaan maaliskuun lopulla, on syytä varautua yllätykseen. Saattaa käydä näet niin, että eteen osuu juuri se aamu, jolloin aamiaista ei saa mistään, skoottereita ja lainelautoja ei vuokraa kukaan, ikkunat on peitetty kankain ja jätesäkein, kukaan ei osta, myy tai järjestä mitään, eikä ristinsielua näy liikenteessä. Tai pitäisikö käyttää vain sanaa sielu ja pudottaa risti pois? Balilaiset harjoittavat nimittäin balilaista hinduismia, jossa ei palvota vain yhtä tai kahta vaan tuhansia jumalia ja johon kuuluu vahva usko sieluun ja sielun reinkarnaatioon.

Vuosittainen, maaliskuun lopulla tapahtuva Nyepi on kaikkia läsnä olevia koskettava tapahtuma, joka sulkee koko saaren lentokenttiä, kauppoja, ravintoloita, kännyköitä ja internet-yhteyksiä myöten. Länsimaalaisten keskuudessa tempaus kulkee nimellä Silent Day, eli Hiljainen Päivä. Hiljaisen Päivän -päivät on omistettu hiljentymiselle, meditaatiolle, itsetutkiskelulle ja joskus myös paastolle. Se on samalla sekä osoitus saaren syvästä hengellisyydestä ja hinduperinteestä, että avoin kutsu ja kehotus kaikille ihmisille sukupuoleen, ikään, ihonväriin tai kansallisuuteen katsomatta mennä omaan itseen ja olla hetki rauhassa hiljaisuudessa.

Kaaoksen keskellä rauha

Äänten, värien, makujen, tuoksujen ja hajujen kaaoksesta tunnettua Intiaa voi hyvällä syyllä kutsua joogan, meditaation ja hiljentymisen tyyssijaksi. Intia on hiljaisuusharjoitusten alkukoti. Jo yli 2500 vuotta sitten Buddha opetti ihmisille yleistä elämäntaito-oppia, joka tunnetaan nykyisin jo alussa mainittuna Vipassana-metodina. Termi tulee paalinkielestä ja tarkoittaa selkeää näkemistä ja syvää meditaatiota (”insight meditation”). Se on yksi vanhimmista buddhalaisista meditaatiotekniikoista, jota toisinaan sanotaan myös oivallusmeditaatioksi. Vipassana-harjoituksessa keskitytään mielen liikkeiden, fyysisten tuntemusten ja hengityksen tarkkailuun, minkä tarkoituksena on johtaa syvään itsetutkiskeluun ja itseoivallukseen.

Tänä päivänä Vipassana-metodi ei ole enää sidoksissa mihinkään uskontoon. Vipassana-tekniikan ympärille on kehitetty maailmalla monenlaisia tapahtumia, kursseja ja retriittejä. Intiassa järjestettävät Vipassana-retriitit kestävät perinteisesti viisi, seitsemän tai kymmenen päivää. Retriitit rakentuvat tarkkojen rutiinien ympärille. Päivät alkavat aamumeditaatiolla, jota seuraa aamiainen, aamupäivämeditaatio, lounas, iltapäivämeditaatio, illallinen, iltameditaatio ja niin edelleen. Tärkeimpänä ohjenuorana retriiteissä on hiljaisuus. Osallistujat ovat koko retriitin ajan aivan hiljaa ja kaikki kommunikointi aina puheesta ja käsimerkeistä äänimerkkeihin ja silmiin katsomiseen on poissuljettu. Säännöt ovat tiukat, koska paikalle on tultu hiljaisuuden tähden. Oman ja muiden hiljaisuuden kunnioittaminen on kultaa.

Hiljaisuuden retriitti luostarissa

Niin kristinuskon kuin islaminkin piirissä hiljaisuutta pidetään suuressa arvossa. Uskovat ovat kautta aikain vetäytyneet yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen ollakseen lähempänä Jumalaansa. Molemmissa uskonnoissa hengellisenä ihanteena voidaan pitää kuuliaisuutta, nöyryyttä ja hiljaisuutta, joka palvelee sekä sisäistä kasvua, että yhteisöelämän tarpeita. Myös pyhiinvaellusmatkat ovat aina olleet tärkeitä matkoja kohti omaa hiljaisuutta ja vahvempaa Jumala-yhteyttä.

Monien eri uskonnollisten tahojen järjestämät hiljaisuus-retriitit tarjoavat mahdollisuuden hiljentymiseen. Tästä esimerkkinä on Savossa sijaitseva Valamon ortodoksisen munkkiluostari, joka vetää puoleensa hiljaisuuden etsijöitä. Vuosittain luostarissa vierailee noin 120 000 ihmistä. Ylen vuonna 2017 tekemässä haastattelussa Valamon johtaja, arkkimandriitta Sergei kertoi Valamon opiston järjestämien hiljaisuuden retriittien suosion tulleen yllätyksenä. Suosion syyksi hän arvelee ihmisten kaipuuta saada paitsi uutta kosketusta omaan sisäiseen hiljaisuuteensa, myös ohjausta hiljaisuuden äärelle. Retriiteissä joku toinen määrittelee hiljaisuudelle rajat ja asettaa ehdot, minkä moni kokee tarpeelliseksi.

Valamon luostarissa hiljaisuuden kysyntä ei rajoitu vain kirkkopyhiin, vaikka pääsiäinen onkin selkeästi vilkkain rauhoittumissesonki. Sergein mukaan Valamossa käy kaikenikäisiä ihmisiä kaikkina vuoden aikoina. Luostari on paitsi rukouksen ja pyhyyden, myös yleisen hiljentymisen paikka. Sergei arvelee, että sieltä haetaan toisinaan myös hengellistä, mutta ennen kaikkea omaa, sisäistä uudistumista. Aina ihmiset eivät edes tiedä, miksi menevät käymään.

Hiljaisuuden taito

Aikaamme leimaava hälyn ja rauhan ristiriita sekä yhä kovaäänisemmäksi kasvava hiljaisuus-hypetys antaa ymmärtää, että hiljaisuudessa ja hiljentymisessä olisi kyse jostakin mahdottoman vaikeasta asiasta, jonka vain harvat ja valitut voivat saavuttaa. Ehkä todella on niin, että hiljaisuutta ja hiljentymistä voidaan pitää jonkinlaisina erityistaitoina. Mutta ehkä yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin oman sisäisen hiljaisuuden ja yhteisöllisen, jaetun hiljaisuuden vaalimisesta, tunnustamisesta ja tunnistamisesta. Siitä, että ymmärtää melun ja hälynkin kumpuavan vain hiljaisuudesta. Ilman hiljaista tilaa melulla ei ole sijaa – ja päinvastoin.

Hiljaisuuden käsitteen ja merkityksen ymmärtänyt ja hiljentymisen taidon omaava ihminen antaa muillekin tilaa puhua, ajatella ja hengittää. Kenties hiljaisuudentaito on lopulta vain aitoa läsnäoloa ja kykyä asettua toisen ihmisen ja käsillä olevien asioiden äärelle. Se on toisen ihmisen kuulemista ja kuuntelemista ilman oman vastakommentin kärkästä odottamista ja oman puhevuoron jonottamista. Ehkäpä muiden ihmisten hiljaisuuden kunnioittaminen oman hiljaisuuden ja hiljentymisen kautta on hiljaisuutta parhaimmillaan.

Ulkoisten ärsykkeiden lisäksi on siis kohdistettava katse myös omaan napaan, peiliin ja peilikuvan taakse. Mitä hiljaista minussa on? Onko mielessäni ja kehossani hiljaisuutta? Miten se ilmenee sisäisesti, entä ulkoisesti? Miltä hiljaisuus minussa tuntuu vai tuntuuko miltään? Pitäisikö viettää oma hiljainen päivä? Sen jälkeen saattaisi olla taas helpompi hengittää – ja palata uusin eväin takaisin hälyyn, meluun ja kaaokseen.

Teksti ja kuvat Aleksi I. Pohjola

Eletään 1970-luvun Suomessa. RKP:n kansanedustaja Jutta Zilliacus lanseeraa termin poliittinen broileri. Tällä hän tarkoittaa pääasiassa nuoria kansanedustajia, jotka ovat tulleet mukaan päivänpolitiikkaan ilman suurempaa työkokemusta. Usein näiden niin sanottujen broilerien kasvatuslaitoksena toimii Teiniliitto.

Vuonna 2018 poliittisella broilerilla on edelleen huono kaikupohja. Se resonoi negatiivisia mielikuvia läpeensä verkostoituneista hyväveli –kerhon jäsenistä; suhteilla pestistä toiseen siirtyvistä politiikan ammattilaisista.

Mutta eihän kukaan muu aja nuorten ja opiskelijoiden etua kuin he itse? Ymmärrämmekö me Zilliacuksen termin väärin? Teiniliiton mahtikausi ajoittui läpipoliittiseen aikakauteen, 1960- ja 1970-lukujen vaihteeseen. Sillä oli yhteiskunnallista valtaa ja se myös käytti sitä. Maaperä poliittisten broilerien kasvamiseen oli aivan toinen kuin vuonna 2018.

Siksi haastattelun aloittaminen näinkin epäreilulla kysymyksellä tuntuu väärältä, mutta tehdään se silti.

Demarinuorten puheenjohtaja, Rovaniemen kaupunginvaltuutettu ja SDP:n valtuustoryhmän puheenjohtaja Mikkel Näkkäläjärvi, oletko poliittinen broileri?

”En miellä itseäni poliittiseksi broileriksi sanan tässä merkityksessä. Ei minulle politiikkaan lähteminen ollut lainkaan itsestään selvä asia. Olen ehtinyt tekemään ennen sitä monia erilaisia töitä, enkä ole ollut itse asiassa politiikassa edes kovinkaan pitkään vielä”, Näkkäläjärvi naurahtaa.

Vakavasti puhuen politiikan ja poliitikoiden arvoinflaatio ja julkisuuden lieveilmiöt kuten vihapuhe uhkaavat demokratiaa ja sen kehitystä.

”Muutakin yhteiskunnallista vaikuttamista tarvitaan kuin vain puoluepolitiikka – esimerkiksi kansalaisaktivismia – mutta kyllä minä arvostan puoluepolitiikan korkealle. Parhaiten demokratia näyttää toimivan maissa, joissa on vahva puoluepolitiikka. Haluan osallistua politiikkaan ja vaikuttamiseen silläkin uhalla, että leimaudun poliittiseksi eläimeksi tai broileriksi. On syytä olla huolissaan, jos pätevät ja osaavat ihmiset eivät hakeudu syystä tai toisesta politiikan pariin”, Näkkäläjärvi pohtii.

Ylipolitisoitumisen uhrit

Ylipolitisoitunut aikakausi päättyi viimeistään 80-luvulla. Elintaso nousi, kiinnostus politiikkaa kohtaan laski. Teiniliittokin kaatui talousvaikeuksiin ja jäsenkatoon. Se lakkautettiin vuonna 1983. Tilalle perustettiin vuonna 1985 Suomen Lukiolaisten liitto. Vastaavaa opiskelijapoliittista järjestöä kuin Teiniliitto ei ole sen jälkeen syntynyt. Politiikka meni pois muodista. Teiniliiton 60- ja 70-luvuilla marinoimat poliittiset broilerit, joille Zilliacus juuri piikkinsä osoitti, ovat edelleen näkyviä hahmoja päivänpolitiikassa; Ben Zyskowicz, Ilkka Kanerva, Lauri Ihalainen ja Erkki Liikanen nyt muutamana esimerkkinä mainittuna.

”Ikäpolvi, johon itsekin kuulun (1980- ja 1990-luvuilla syntyneet), on aina elänyt hyvinvointiyhteiskunnassa. Me ollaan ikään kuin kasvettu siihen itsestään selvyyteen, että ne asiat (hyvinvointiyhteiskunnan elementit) ovat aina olemassa. Me ei kuitenkaan tulla ajatelleeksi sitä, että nämä ovat isoja poliittisia päätöksiä. Toisin sanoen, me voidaan myös menettää ne toisenlaisten poliittisten päätösten vuoksi”, Näkkäläjärvi huomauttaa.

Hyvinvointiyhteiskunnasta Näkkäläjärvi puhuu paljon. Tarkemmin sanottuna hän puhuu nimenomaan sen säilyttämisestä. Inarista kotoisin olevan Näkkäläjärven oma poliittinen herätys tapahtui vuoden 2008 globaalin talouskriisin myötä.

”Ennen talouskriisiä puhuttiin, kuinka meidät tullaan repimään koulun penkiltä suoraan töihin. Puhuttiin työvoimapulasta ja nuorille ladattiin paljon uskoa tulevaan. Sitten vuonna 2008 kaikki romahtaa. Se on eräänlainen sukupolvikokemus meidän ikäryhmälle.”

Tämä samainen sukupolvi, 1980- ja 1990-luvuilla syntyneet, ovat kasvaneet ylipolitisoituneen aikakauden jälkeen. He kasvoivat ilmapiirissä, jossa politiikka haluttiin häivyttää yhteiskunnan abstraktiin; opetussuunnitelmiakin muutettiin, jottei politiikka näkyisi opetuksessa liikaa. Ja nyt tämän saman sukupolven pitäisi osata puolustaa itseään ja omia arvojaan yhteiskunnassa.

”Pidän todella huolestuttavana esimerkiksi äänestysaktiivisuuden johdonmukaista laskua. Se on tärkeä mittari ja kyllä sen lasku jostain kertoo. Uskon toisaalta myös siihen, että ihmiset tulevat kyllä vielä aktivoitumaan enemmänkin politiikassa. Toivon vain, ettei se tapahdu minkään kriisin – esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan romuttamisen – kautta, jolloin ollaan jo myöhässä", Näkkäläjärvi pohtii.

Uudet osallistumistavat vanhan rinnalla

Kansalaisaloitteita on Suomessa voinut tehdä vuodesta 2012 alkaen. Kansalaisaloitteeseen tarvitaan 50 000 allekirjoitusta. Kaikki kansalaisaloitteet eivät suinkaan johda lainsäädännön muuttamiseen, mutta esimerkiksi kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista nosti aiheen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja eduskunnan äänestyksen jälkeen lakia muutettiin.

Aina aika ajoin keskusteluun nousee kansalaisaloitteiden saama suosio ja niiden eduskuntaa työllistävä vaikutus. Eduskunnan puhemies Paula Risikko on pyytänyt oikeusministeriötä tekemään selvityksen kansalaisaloitteen toimivuudesta ja mahdollisista kehitystarpeista. Yhdeksi muutokseksi on muun muassa väläytelty allekirjoitusrajan nostoa.

”Kansalaisaloite on osoittanut toimintansa. 50 000 ihmistä on aikamoinen joukko. Olisi erikoista, jos sellaisen joukon äänelle ei annettaisi painoarvoa”, Näkkäläjärvi toteaa.

Kansalaisaloitteista on siis tullut suomalaisille väylä nostaa epäkohtia julkiseen keskusteluun ja saada äänensä kuuluviin päättäjätasolle asti. Uudet osallistamistavat ovat tärkeitä, jotta myös nuoremmat sukupolvet löytävät mieleisiä väyliä osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Kaikista yksinkertaisin ja usein myös tehokkain tapa osallistaa on vuoropuhelu.

”Poliitikot tahtovat välillä ajatella, että he tietävät asiat vähän paremmin kuin muut. Pitäisi oppia luottamaan siihen, että kansalaiset pystyvät itsekin ratkaisemaan asioita. Mutta ei niitä asioita pidä pelkästään heittää päätettäväksi. Niistä pitää käydä kunnollista, faktoihin perustuvaa järkevää keskustelua. Päättäjillä on suorastaan velvollisuus perustella ratkaisuja”, Näkkäläjärvi painottaa.

Virheiden myöntämisen jalo taito

Monipuoluejärjestelmässä ja demokratiassa on hyväksyttävä se tosi asia, että kaikki eivät ole samaa mieltä asioista. Isot poliittiset ratkaisut ovat aina kompromisseja. Konsensuspolitiikassa on paljon hyvääkin, mutta aidot kompromissit syntyvät kuitenkin aina avoimen keskustelun kautta.

”Konsensuspolitiikkaa, jossa herrat sopivat asioista saunassa ja kukaan ulkopuolinen ei tiennyt taustoista mitään, en kaipaa. Moderni tapa tehdä politiikkaa on avoin keskustelu. Radikaali avoimuus vaatii poliitikoilta uudenlaista asennetta. Monelle poliitikolle on vaikeaa myöntää virheensä tai tehdä kompromisseja jyrkän julistamisen jälkeen”, Näkkäläjärvi huomauttaa.

Jos poliittisen broilerin määritelmä on saatu korjattua, on syytä tehdä sama myös termille takinkääntö. Aito takinkääntäminen on mielipiteen muuttamista motiivina oman edun tavoittelu. Se on tyypillistä populistiselle politiikalle. Kompromissit ja faktapohjaisen keskustelun jälkeen tehdyt uudelleen arviot omasta mielipiteestä eivät ole takinkääntöä. Ne ovat yksi toimivan demokratian kulmakivistä. Mielipidettä on muuttanut myös Näkkäläjärvi.

”Voin avoimesti myöntää, että aikoinaan kannatin Jäämeren rataa, jota nyt vastustan.”

Jäämeren rata ja totuuskomissio

Liikenneministeri Anne Bernerin esittelemä Jäämeren rata on herättänyt voimakasta keskustelua. Etenkin saamelaiset ja ympäristöjärjestöt ovat kritisoineet rataa. Saamelaiset ovat muutoinkin ottaneet viime vuosina aktiivisesti kantaa omaan asemaansa. Itsekin pohjoissaamelainen Näkkäläjärvi kannustaa saamelaisia kuitenkin entistä aktiivisempaan rooliin.

”Saamelaisen yhteiskunnan on myös itse avauduttava. On rohkeasti lähdettävä toimimaan mediassa, akateemisissa yhteisöissä, yksityisellä sektorilla, kansalaisjärjestöissä sekä tietenkin myös politiikassa.”

Ymmärrys ja tieto ovat keskeisessä asemassa terveessä yhteiskunnassa. Saamelaisten aktiivinen toiminta yhteiskunnassa lisää valtaväestön tietoa alkuperäiskansasta. Hyvä keskustelu on kuitenkin aina kaksisuuntaista.

”Kaikissa isoissa kansalaisoikeustaisteluissa on nähty, että asiat etenevät silloin, kun vähemmistöön kuulumattomat lähtevät ajamaan vähemmistöjen oikeuksia. Se koskee niin tasa-arvoista avioliittolakia, rotusortotaistelua kuin myös alkuperäiskansojen oikeuksia”, Näkkäläjärvi huomauttaa.

Saamelaiskäräjien tavoitteena on ollut saada Suomeen totuus- ja sovintoprosessi saamelaisten kokemien vääryyksien selvittämiseksi. Menettelystä käytetään toisinaan myös nimeä totuuskomissio. Myös Näkkäläjärvi kannattaa totuuskomission perustamista.

”Kiireellä sitä ei kuitenkaan saa mennä tekemään. Se pitää tehdä asia- ja faktapohjalta. Uskon, että sillä voisi olla positiivinen vaikutus saamelaisiin liittyvään keskusteluun.”

Näkkäläjärvi näkee totuuskomission hyödyn kahdelta kantilta.

”Ensinnäkin se toisi historiallista sortoa kokeneiden äänen kuuluviin. Prosessina se voi olla myös kivulias, mutta uskon sen kuitenkin olevan lopulta puhdistava ja vapauttava asia. Toisekseen se toisi keskustelijat niin sanotusti samalle sivulle. Nyt keskustelussa on paljon vääriä käsityksiä, väärinymmärtämistä ja ohipuhumista.”

Saamelaisten vastustama Jäämeren rata ja totuuskomissio sopivatkin huonosti yhteen.

”Jäämeren rata on irvokkaassa ristiriidassa sekä totuuskomission että ympäristöarvojen kanssa”, Näkkäläjärvi huomauttaa.

Ihmisten motiivit politiikassa

Vaikka politiikka ei olekaan samanlaisessa huudossa kuin takavuosina, vetää politiikka silti puoleensa ihmisiä hyvinkin erilaisin motiivein. Osa haluaa valtaa, osa nauttii poliittisesta pelistä, osa haluaa vaikuttaa ja saada aikaan muutoksia ja osa haluaa pelkästään julkisuutta. Julkisuus onkin nykyajan politiikassa koko ajan läsnä.

”Politiikka on aina ollut henkilövetoista, mutta ehkä nykyajan informaatiotulva on niin valtava, että sen oheen kaivataan jotain mikä herättää tunteita ja tunnereaktioita. Instituutiot ovat abstrakteja, mutta ihmisten ympärille on helppo rakentaa tarinoita”, Näkkäläjärvi pohtii.

Henkilövetoisuuteen liittyy myös riskejä. Vallan keskittyminen liian harvoille on aina uhka demokratialle.

”Demokratiassa hyveen pitää olla vallan käyttö myönnetyissä rajoissa, mutta myös siitä luopumista tarvittaessa”, Näkkäläjärvi toteaa.

Palataan vielä alun broilerikysymykseen. Näkkäläjärvellä on vielä yksi perustelu leiman välttämiseen.

”Ei minun elämäni pelkkää politiikkaa ole. On vapaa olo, kun ei ole riippuvainen politiikasta vaan elämässä on muitakin kiinnostuksen kohteita ja suunnitelmia.”

Jos poliitikko ei ole riippuvainen politiikasta, vaan on mukana aidosta halusta vaikuttaa ja muuttaa asioita, ei hänen tarvitse tehdä päätöksiä pelkät kannatusluvut mielessä. Se lisää politiikan avoimuutta ja antaa mahdollisuuden aidolle vuoropuhelulle. Mutta ei Näkkäläjärvi vielä politiikkaa ole jättämässä.

”Yhteiskunnassa voi vaikuttaa monista eri positioista, mutta oli se positio tulevaisuudessa mikä hyvänsä, niin haluan olla joka tapauksessa vaikuttamassa minulle tärkeisiin asioihin”, Näkkäläjärvi päättää.

Oikaisu: Jutussa väitettiin virheellisesti, että Näkkäläjärvi olisi kotoisin Ivalosta. Näkkäläjärvi on kotoisin Inarista.

Teksti Elisa Luukinen
Kuvitus Aino Harmanen

Kun olin peruskoulun neljännellä, luokallemme tuli uusi oppilas, Satu. Hän oli vuoden vanhempi, päätä pidempi ja muutenkin isokokoisempi kuin me muut. Muistan elävästi, kuinka nauroimme hänen vastatessaan opettajan kysymykseen väärin ja välttelimme häntä välitunnilla. Olimme yhtä mieltä siitä, että hän on jotenkin ”outo”. Satu ei sanonut ikinä mitään vastaan, joten en ajatellut asiaa sen enempää. Lukuvuoden jälkeen hän vaihtoi koulua. Myöhemmin tajusin, miten törkeästi olimme häntä kohtaan käyttäytyneet, miten minä olin käyttäytynyt. Hävetti. Hävettää vieläkin.

Kiusaaminen on ryhmäilmiö, jolle on tyypillistä systemaattisuus ja voimasuhteiden epätasapaino. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kiusaava käytös on tarkoituksellista, se kohdistuu toistuvasti ja jatkuvasti samaan yksilöön, ja tämä kiusaamisen uhri on jollain tavoin puolustuskyvytön kiusaajaan tai kiusaajiin nähden. Kiusaaminen ei johdu uhrista, vaan sen taustalla voi olla kiusaajan pyrkimys hankkia itselleen tietty asema, pelko yksinjäämisestä, tai ryhmän sisäisen koheesion vahvistaminen; yhteinen ”vihollinen” yhdistää.

Kiusaaminen voidaan nähdä myös ”poikkeavuuden kurittamisena”. Kiusattu määritellään ryhmän kesken jollakin tavalla normista poikkeavaksi, ja tällä erilaisuudella oikeutetaan kiusaava käytös. Tutkimusten mukaan joka kymmenes lapsi joutuu kiusatuksi koulussa, mutta aikuiset ihmisethän eivät enää kiusaa, eiväthän?

Väärin. Vaikka kiusaaminen mielletään lapselliseksi käytökseksi, kiusaaminen ei jää lapsuuteen. Myös työpaikkakiusaaminen on arkipäivää, eikä kiusaaminen katoa mihinkään korkeakoulussakaan. Lapin yliopiston ylioppilaskunnan keväällä 2017 toteuttaman Vuorovaikutus- ja yhteisöllisyys Lapin yliopistossa -kyselyn vastausten perusteella vaikuttaa siltä, että sen sijaan että ihminen iän karttumisen myötä oppisi olemaan kiusaamatta, tämä oppii pikemminkin piilottamaan kiusaamisen paremmin.

Kiusaaminen voidaan jakaa suoraan, fyysiseen ja verbaaliseen sekä epäsuoraan, manipulatiiviseen kiusaamiseen. Kyselyn vastausten perusteella vaikuttaa siltä, että yliopistossa tapahtuvassa kiusaamisessa korostuvat epäsuorat strategiat, muun muassa huomiotta jättäminen, halveksuvat katseet, ryhmän ulkopuolelle jättäminen niin luennoilla kuin vapaa-ajallakin, selän takana pahan puhuminen sekä juorujen levittäminen. Kiusaamisen lopputuloksena on ulkopuolisuus; henkilö jää käytännössä ilman sosiaalista verkostoa.

Kyselyn vastauksista käy ilmi myös se, että mielipiteet siitä, mikä on kiusaamista ja mikä ei, voivat vaihdella. Kiusaaminen onkin subjektiivinen kokemus. Jos henkilö kokee käytöksen kiusaamisena, se on hänelle kiusaamista, vaikka toisen mielestä kyse olisi pelleilystä tai harmittomasta piikittelystä. Vaikka arjessa oletamme ymmärtävämme toisiamme vaistomaisesti, ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja voivat antaa samalle tilanteelle tai tapahtumalle erilaisia merkityksiä.

Kiusaamisen subjektiivisuuden myötä nousee kuitenkin kysymys kiusaamisen tahallisuudesta. Jos eri ihmiset kokevat kiusaamisen eri tavalla, voi olla, ettei henkilö kiusaa tahallaan, tai edes tajua käytöksensä olevan kiusaavaa. Mahdollista on myös, että vaikka joku sivullinen mieltäisi tilanteen kiusaamiseksi, kiusaavana pidetyn käytöksen kohde itse ei koe tulleensa kiusatuksi. Nämä näkökulmat nousevat esille myös kyselyn vastauksissa.

Kyselyn vastausten perusteella näkyvintä yliopistossa tapahtuva kiusaaminen on sosiaalisessa mediassa, erityisesti Jodelissa. Mahdollisuus kirjoittaa anonyymisti ja käytännössä olematon kiinnijäämisen pelko aiheuttavat sen, että kirjoittelu Jodelissa ryöstäytyy toisinaan totaalisesti käsistä. Vaikka kirjoitukset olisi tarkoitettu vitsiksi, joku voi loukkaantua niistä. Myös WhatsApp-ryhmissä tapahtuva kiusaaminen nousee esille vastauksissa: kiusaaminen Whatsappissa tapahtuu joko niin, että henkilön kommentit tai kysymykset sivuutetaan keskustelussa, tai että tiettyjä henkilöitä ei kysytä alun perinkään mukaan ryhmiin.

Maininnan ansaitsevat myös opettajat. Kyselyn vastauksista käy ilmi, että opettajat voivat kiusaamistilanteessa olla joko kiusatun, kiusaajan tai sivustakatsojan roolissa. Opettajan harjoittamaksi kiusaamiseksi koetaan muun muassa se, jos tämä valitsee opiskelijoiden joukosta näennäisen satunnaisesti silmätikkuja, antaa epäasiallista palautetta tai mustamaalaa jotain opiskelijaryhmää toisen opiskelijaryhmän kuullen. Kiusaamista opettajan suunnalta on myös se, jos tämä on tietoinen kollegansa epäasiallisesta käytöksestä, muttei puutu siihen.

Opettajaan kohdistuvaa kiusaamista taas on esimerkiksi se, kun kurssista annettu kriittinen palaute kärjistyy opettajan yleiseksi haukkumiseksi ryhmän kesken.

Jos kiusaamisen ilmeneminen riippuu siitä, kokeeko henkilö tulevansa kiusatuksi, miten kiusaamista voi ennaltaehkäistä? Kyselyn vastauksissa mainitaan useaan kertaan ”kuppikunnat”, klikit, joiden jäseneksi on vaikeaa päästä, ja jotka tavalla tai toisella syrjivät ulkopuolisia. Maarit Vartia ja Katriina Perkka-Jortikka mieltävät työyhteisön hyvinvointiin keskittyvässä teoksessaan klikit negatiivisen yhteisöllisyyden yhdeksi ilmenemismuodoksi. Negatiivinen yhteisöllisyys luodaan sulautumalla ryhmän samanmielisyyteen luopumalla omasta yksilöllisyydestään, ja sen seurauksena on, että aidon yhteisöllisyyden sijaan ikään kuin leikitään yhteisöllisyyttä.

En ota kantaa siihen, kuinka vahvaa tällainen kuppikuntaisuus yliopistossamme on. Jokaisella on varmasti omat kokemuksensa ja käsityksensä aiheesta, enkä itsekään voi asettua neutraalin sivustakatselijan rooliin, olenhan Lapin yliopiston opiskelija itsekin ja ollut jäsenenä jos jonkinlaisessa virallisessa ja vähän epävirallisemmassakin ryhmässä, joita joku toinen voisi nimittää kuppikunniksi. Kuitenkin, jos tällainen klikkiytyminen viestii negatiivisesta yhteisöllisyydestä, ehkä tulisi miettiä, kuinka luoda positiivista yhteisöllisyyttä. On parempi taistella hyvän puolesta, kuin oletettua pahaa vastaan.

Positiivisen yhteisöllisyyden ylläpitämisen ja edistämisen rakennuspalikoita ovat yhteisöllisten tavoitteiden korostaminen, ylpeys yhteisön jäsenyydestä, kaikkien asiantuntemuksen ja osaamisen arvostaminen sekä tulevaisuuteen suuntautuminen. Yliopiston opiskelijayhteisössä tällaisten arvojen ajaminen voi olla kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, ottaen huomioon esimerkiksi sen, että yliopistossa jokaisen tavoite on luultavimmin lähtökohtaisesti yksilöllinen: oman tutkinnon saaminen. Ylpeys yhteisön jäsenyydestä taas voi kohdistua koko yliopiston opiskelijayhteisön sijaan esimerkiksi omaan ainejärjestöön, mikä luo vastakkainasettelua yhteisöjen välille.

Maailman talousfoorumi listasi vuonna 2016 tunneälykkyyden yhdeksi keskeisimmistä taidoista, joita tulevaisuuden työelämä vaatii. Mielestäni tunneälykkyyttä, erityisesti empatiaa, voisi harjoitella jo opintojen aikana. Koska kiusaamisen kokemus on subjektiivinen, ei kiusaamista ole välttämättä mahdollista kitkeä juurineen. Kuitenkin, kyky asettua toisen asemaan ja edes yritys ymmärtää toisen tunteita voisivat olla vastalääkkeitä kiusaamiselle ja aineksia positiivisemman yhteisöllisyyden luomisessa. Loppupeleissä väistämätön tosiasia on se, että kaikkien kanssa ei tarvitse olla kaveri, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Satukin olisi sen ansainnut.

Kirjoittaja on yleisen kasvatustieteen opiskelija, joka tekee gradua kiusaamisesta Lapin yliopistolla.

Sadun nimi on muutettu.

Lähteet

Hamarus, Päivi 2012. Haukku haavan tekee. Puututaan yhdessä kiusaamiseen.
Laine, Timo 2001. Miten kokemusta voidaan tutkia? Fenomenologinen näkökulma.
Paasivaara, Leena & Nikkilä, Juhani 2010. Yhteisöllisyydestä työhyvinvointia.
Ranta, Annika 2017. Empatia – kriittisin taito digitaalisessa ajassa.
Saarikoski, Helena 2006. Kateus, juoru, kiusaaminen – esseitä henkisestä yhteisöväkivallasta.
Salmivalli, Christina 1999. Kiusaaminen ryhmäilmiönä.
Vartia Maarit & Perkka-Jortikka, Katriina 1994. Henkinen väkivalta työpaikoilla. Työyhteisön hyvinvointi ja sen uhat.
Vuorovaikutus ja yhteisöllisyys Lapin yliopistossa -kysely
Mannerheimin Lastensuojeluliitto, www.mll.fi