Teksti Matias Partanen
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Olje! Olje! Viisikymmentä vuotta sitten, 250 kilometriä Stavangerista länteen, öljy alkoi kohota porauslautta Ocean Travelerin kannelle. Koeporauksia oli tehty jo usean vuoden ajan ja viitteitä siitä, että öljyä löytyisi, oli ollut jo pitkään.

Kaksi vuotta myöhemmin lähelle alkuperäistä löytöpaikkaa, noin 300 kilometriä Stavangerista lounaaseen, perustettiin Ekofiskin öljykenttä, joka lopulta loi perustan Norjan öljyntuotannolle. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin jokainen norjalainen on miljonääri, eikä Norja ole onnistunut pilaamaan ympäristöäänkään. Toki halu venyttää fossiilisten polttoaineiden tuotantoa mahdollisimman pitkälle on ajanut norjalaisia öljylauttoja yhä syvemmälle herkille arktisille vesille. Jotain norjalaiset kuitenkin ovat tehneet oikein.

Norjalaiset suuntasivat mittavien luonnonvarojensa käytön hyvään. Öljy- ja kaasulöydöt eivät johtaneet harvojen rikastumiseen, korruptioon, epävakaisiin oloihin tai luonnon turmeltumiseen – tyypilliseen luonnonvarojen kiroukseen.

Norjalaiset eivät tienneet juuri mitään öljystä löydösten aikaan. Ensimmäisiä porauksia suorittivat muun muassa Exxon ja Phillips Petroleum Company. Norjalaiset tunsivat kuitenkin luonnonvarojen kirouksen. Ratkaisu ei ollut valtion omistamat öljy-yhtiöt, joita Arabimaat olivat 50- ja 60 -luvuilla perustaneet ”läntisen imperialismin” kukistamiseksi. Myös nämä olivat lopulta keskittäneet hyödyt harvojen käsiin ja pysäyttäneet alueiden taloudellisen kehityksen.

Norjalaiset saivat apua irakilaissyntyiseltä öljygeologilta Farouk al Kasimilta, joka oli tutkinut tarkkaan maanosansa kehitystä mittavien öljyvarojen päällä. Hän esitteli kollegansa kanssa Norjan päättäjille mietinnön, jonka mukaan norjalaisten tuli perustaa kansallinen öljy-yhtiö Statoil sekä uusi viranomainen säätelemään öljyvarojen käyttöä, Norjan öljyhallitus NPD. Tarkoitus ei ollut luoda valtiollista monopolia, vaan mahdollistaa se, että osaaminen ja työpaikat jäisivät Norjaan. Öljyhallitus piti huolen siitä, että öljyprojektit palvelivat norjalaisten intressejä samalla minimoiden ympäristöön kohdistuvan kuormituksen.

Norja meni mukaan öljybisnekseen täysillä. Se laittoi puolet kansalaisten varoista öljykenttiin, joiden tulevaisuudesta ei ollut varmuutta. Tämä peli kannatta, ja tuottojen alkaessa kertyä 90-luvun alkupuolella Norja sijoitti tienatut varat rahastoon, joka pullistelee tällä hetkellä lähes 900 miljardin euron arvoisena. Näillä varoilla aiotaan ylläpitää Norjan hyvinvointivaltiota sitten, kun viimeiset kentät kuivuvat. Kansallinen aarre, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Voitaisiinko norjalaisten ihme toistaa? Useiden tutkimusten mukaan Suomen kallioperästä löytyy runsaasti hyviä kriittisten mineraalien esiintymiä, joille voi tulla käyttöä tulevaisuudessa. Niihin kuuluu suuri joukko harvinaisia metalleja, mutta myös sellaisia runsaita mineraaleja, joiden tuotanto on keskittynyt muutamiin harvoihin paikkoihin, ja joilla on kysyntää maailmanmarkkinoilla. Jo nyt Suomessa operoi runsaasti kaivosteollisuutta, ja lisää on tulossa. Tällä hetkellä Ylläksen kaivoshankkeen lupahakemusrumba on täydessä vauhdissa. Kittilän kultakaivoksen alla povataan lepäävän lähes viiden miljardin euron arvoinen kulta-aarre. Valtio myi aikoinaan Kittilän kultakaivoksen esiintymän 1,1 miljoonan markan käteismaksulla. Nykyrahassa summa olisi 187 000 euroa. Suomessa toimivia ulkomaisia kaivosyhtiöitä on myös syytetty yhteisöverojen välttelystä. Ääritilanteissa ympäristövahingot saattaisivat kaatua valtion ja pakallisten asukkaiden vahingoksi. Kaupataanko suomalaisten luonnonvarat surutta ulkomaille?

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Suomen kaivosmineraalit eivät ole Norjan öljykenttien veroinen aarre – ainakaan vielä. Investoinnit ovat kalliita, ja moni kaivos tekee tappiota. Mineraalien maailmanmarkkinahintoja on vaikeaa ennustaa ja sijoituksena kaivos on erittäin pitkäikäinen ja riskialtis. Talvivaaran jälkeisessä ilmapiirissä ehdotusta, jossa esitettäisiin valtion tukevan kaivosteollisuutta tai jopa perustavan oman yhtiön, saatettaisiin lievästi sanottuna karsastaa.

Juuri tuon riskin norjalaiset kuitenkin ottivat. Eikä sitä riskiä tarvitsisi ottaa tänään, tai edes huomenna. Jalkojemme alla piileskelevät harvinaiset maametallit eivät ole menossa minnekään, ellei jokin kulman takana oleva innovaatio tee niistä lähitulevaisuudessa turhia. Sitä emme voi tietää.

Lapin tulevaisuutena on pidetty matkailua ja kaivosteollisuutta. Ne tarjoaisivat työpaikkoja ja hyvinvointia muuttotappiosta kärsivälle maakunnalle. Ne eivät kuitenkaan kulje käsi kädessä. Kolarissa pelätään, että mahdollisesti avattava kaivos tyrehdyttäisi matkailun. Kaivoshankkeesta tehtyjen selvitysten mukaan siitä tuleva verohyöty ei olisi merkittävä, jos sitä vertaa matkailun tyrehtymiseen. Näissä selvityksissä matkailun on tosin arvioitu kasvavan vuosittain lähes 9 prosenttia.

On mahdollista, että tulevaisuudessa mineraalien arvo tulee teknologisten innovaatioiden ja uusien löytöjen takia romahtamaan, ja niiden arvo olisi järkevä rahastaa tässä ja nyt. Kannattaako mineraaliesiintymiä vuorenpeikkomaisen mustasukkaisesti pantata maan alla, jossa niistä ei ole hyötyä kenellekään? Nykytilanteessa kaivoksen saaminen velkaiseen muuttotappiokuntaan on lottovoittoon verrattavaa. Se tietää valtavat määrät työpaikkoja vuosiksi eteenpäin.

Myös Suomen mineraalilöydöt on kuitenkin yhdistetty luonnonvarojen kiroukseen, hyödyn menemiseen harvoille ympäristön kustannuksella. Suomi on tällä hetkellä kaivosteollisuudelle houkutteleva kohde – itse asiassa numero ykkönen. Se saattaa viitata siihen, että tavara niin sanotusti myydään liian halvalla. Ei huonosti kannattaville apajille olisi tunkua. Ehkä paikallaan olisi aikalisä, jonka aikana selvitettäisiin mahdollisuudet kestävään ja järkevään luonnonvarojen hyödyntämiseen niin, että se hyödyttäisi mahdollisimman monia. Se on mahdollista.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Jotkut ovat saattaneet huomata F-siiven aulan kupeessa sijaitsevan design-kaupan saaneen uuden yrittäjän tänä syksynä. Omaa Teatiamo–merkkiään pyörittävä Tea Latvala on tunnettu ennen uusinta valloitustaan puudildojensa kautta. Kyllä, luit oikein. Puudildojen. Mistä oikein on kysymys?

”Halusin tehdä jotain omaa. Olen vaatesuunnittelun maisteri ja työskennellyt alalla jo 15 vuotta. Vuoden 2016 alusta minusta tuli täysipäiväinen yrittäjä. Vanhempani ovat työskennelleet puunjalostustehtaalla, joten puu oli materiaalina luonnollinen valinta. Alalle lähtö ei tapahtunut hetkessä. Tuttuni perusti pohjanmaalle sahan ja aloin miettiä puuta uudella tavalla, lisäksi kiinnostuin väestöliiton tutkimuksesta, jonka mukaan seksivälineala on jämähtänyt 90 –luvun pvc-asusteiden estetiikkaan, joka taas koetaan epämiellyttävänä”, Latvala kertoo.

Hyvinvointi- ja seksuaalisuusala oli tullut Latvalalle tutuksi jo vuosia sitten, kun hän juonsi Nelosella Anna Perhon kanssa G-piste -nimistä ohjelmaa. Se käsitteli seksuaalisuutta erityisesti naisnäkökulmasta.

Latvalan design-dildojen materiaaleina on käytetty perinteistä koivua, tervaleppää, pyökkiä ja jopa suojeltua ruusupuuta, josta piti tehdä aikaa vievät ja hankalat selvitykset. Seksivälineissä käytetään paljon myrkyllisiä kemikaaleja, joten Teatiamon tuotteita voi ajatella myös terveydellisesti järkevämpänä valintana. Yksin yksityisyrittäjäksi lähteminen ei ole virinneestä kiinnostuksesta huolimatta ollut vailla esteitä.

”Halusin myös herättää keskustelua ja rikkoa rajoja – tie on ollut kivinen. Kun sain Tekesin rahoittamaan, business-maailma heräsi ja tämä nähtiin positiivisena. Olen saanut kaikenlaista kommentointia, kuten ”suunnittelijahan varmaan testaa tuotteensa itse”, tai ”eikö olisi mieluummin kannattanut mennä rikkaisiin naimisiin?”. Olen kuitenkin elättänyt tällä itseni ja sanonut skeptikoille: tehkää perässä. Puukikkelibisneksessä ei mikään ole ollut helppoa. Olen saanut Suomessa paljon mediahuomiota, mutta sama pitäisi tapahtua vielä kansainvälisesti."

Uuden Lapin yliopiston Design-kauppiaan tausta on siis mielenkiintoinen ja värikäs. Mutta miten räväkkä Kurikasta kotoisin oleva maailmankansalainen on saatu tänne pitämään puotia?

”Päädyin Lappiin kun tapasin Tinderissä Sodankylästä kotoisin olevan miehen, menimme naimisiin toukokuussa. Olin Miamissa ja kuulin LYYn etsivän yrittäjää tähän. Skype-haastattelun jälkeen otin homman vastaan koska se kuulosti mielenkiintoiselta.”

Tällä hetkellä Arctic Design Shop palvelee kolmena päivänä viikossa kymmenestä neljään. 95 % valikoimasta on Lapin yliopiston opiskelijoiden tai alumnien käsialaa. Uudella yrittäjällä on paljon kiinnostavia suunnitelmia ja ideoita. Tulevaisuuden haaveissa siintää upea myymälä napapiirille – jos yhteistyökumppanit ja rahoitus löytyvät. F-siiven lasikoppi on toki hieno ja tyylikäs, mutta tuntuu ajoittain kliiniseltä ja väärässä paikassa olevalta. Tulevaisuus vaikuttaa turismivetoiselta, eikä heitä satunnaisia ryhmiä lukuun ottamatta varsinaisesti parveile yliopistolla.

”Tulen yliopistoyhteisön ulkopuolelta, joten jouduin aloittamaan soittelemalla suunnittelijoita läpi ja tutustumalla ihmisiin. Nyt olen siirtämässä design-shoppia keskustaan. Tila on jo olemassa ja mieheni on tarkoitus pyörittää siinä matkailualan opaspalvelua ja myydä arktisen alueen ruokatuotteita. Arctic Design Shop tulisi kaupaksi kaupan sisälle.”

Omien projektien lisäksi Latvala kaipaisi enemmän tukea aloitteleville suunnittelijoille, joiden on vaikea kasvattaa toimintaansa materiaalisten ja logististen haasteiden maailmassa.

”Mielestäni opiskelijat tarvitsisivat rahoituskanavaa, jotta he voisivat riskittömästi tehdä tuotteitaan myyntiin. Tuotteita pitäisi saada varastoon suurempia määriä, mutta tällä hetkellä ei ole rahaa tilata materiaaleja ja tehdä omaa varastoa. Tarvittaisiin lainaperustainen rahasto, josta suunnittelijat voisivat lainata ja maksaa takaisin kun myyntiä tulee. Esimerkiksi lentokentälle tuotteitaan saadakseen tarvitaan jatkuvuutta, parin viikon välein on lähetettävä uusi erä. Konseptin pitää olla toimiva.”

Puudildonaiseksi itsensä brändänneellä Latvalalla on paljon ideoita, eikä hän pelkää esittää niitä ääneen. Ylioppilaslehti suosittelee vierailua liikkeessä erityisesti potentiaalisille suunnittelijoille ja muotoilijoille. Tai hieromasauvan hankkimista harkitseville. Yliopistoyhteisö on saanut uuden jäsenen, josta tulemme varmasti kuulemaan vielä paljon.

 

Teksti Tea Koskela
Kuvitus Aino Soininen

Viimeisten parin vuoden aikana eläinten käyttö matkailussa ja eettinen matkailu yleisesti ottaen ovat nousseet voimakkaasti julkiseen keskusteluun, ja sitä myöten hiipineet vähitellen myös matkailututkimuksen puolella konferenssien ja seminaarien ohjelmiin. Syyskuussa Rovaniemellä järjestettiin Lapin Matkailuparlamentti – jokavuotinen matkailualan toimijat yhteen kokoava seminaari, jossa käsitellään ajankohtaisia aiheita verkostoitumisen ohella. Tänä vuonna eettinen kuluttajuus, vastuullinen matkailu ja eläinten hyvinvointi nousivat teemoiksi myös Matkailuparlamentissa.

Lapissa matkailusektorilla toimii paljon yrityksiä, jotka käyttävät eläimiä ohjelmapalveluissaan. Parhaillaan Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutissa on meneillään kaksi eläinperustaisiin matkailupalveluihin keskittyvää rinnakkaishanketta, joista toinen – Eläinten hyvinvointi matkailupalveluissa – on vuoden loppuun saakka jatkuva tiedonvälityshanke. Tutkimuksellisen näkökulman eläinten käyttöön matkailussa taas tuo Lapin yliopistossa toteutettava hanke ”Eläimet ja vastuullinen matkailu: eläinten hyvinvointi liiketoiminnan kilpailutekijäksi”. Tätä Tekesin rahoittamaa hanketta on toteutettu viime vuoden elokuusta lähtien, ja se jatkuu vielä ensi vuoden heinäkuun loppuun saakka. Mukana tässä hankkeessa on myös eläinohjelmapalveluja tarjoavia matkailualan yrityksiä.

Kuluttajien näkökulmaa selvittämässä

Lapin yliopistossa toteutettavan hankkeen tutkimusprosessi on jaettu vaiheittain kolmeen työpakettiin, joista ensimmäisessä selvitettiin maailmalla käytössä olevia sertifikaatteja, ja mitä kaikkea niistä voitaisiin oppia. Kyseinen aihe oli esillä myös Matkailuparlamentin yhteydessä, kun islantilaisen Elding Adventure at Sea –yrityksen ympäristöjohtaja ja laadunvalvoja Sveinn H. Guðmundsson piti puheenvuoron eläinten hyvinvoinnista ja vastuullisesta matkailusta valasmatkojen kontekstissa. Erilaisia sertifikaatteja voitaisiin epäilemättä hyödyntää myös Suomessa nykyistä enemmän.

Eettiseen kuluttajuuteen perehtyminen ja kuluttajien arvojen selvittäminen ovat olleet hankkeen toisen vaiheen toimenpidelistalla.

”Kuluttajien tietoisuuden kasvu on ollut havaittavissa markkinoilla. Myöhemmin kolmannessa vaiheessa on tarkoitus pohtia toimintatapoja, joiden avulla voitaisiin vastata paremmin markkinoiden kysyntään”, selventää Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutissa yliopisto-opettajana työskentelevä Minni Haanpää, joka on yksi hankkeen tutkijoista.

”Vaikka olemassa olevat käytännöt olisivat kuinka hyvät eläinten hyvinvoinnin kannalta, on tärkeää myös pyrkiä selvittämään tarkemmin kuluttajien näkökulmaa. Eri kulttuureista ja taustoista tulevat asiakkaat ymmärtävät eläinten hyvinvoinnin omista lähtökohdistaan käsin ja suhtautuvat näin ollen varsin eri tavoin eläinten käyttöön matkailussa”, Haanpää pohtii.

Hankkeen tutkimusaineistoa on kerätty havainnoimalla ja tekemällä haastatteluja. Erityisesti videografian kautta tutkimuksessa on saatu syvällisempää ymmärrystä kuluttajista ja heidän arvoistaan. Haastatteluissa on ollut mukana henkilöitä, jotka vasta suunnittelivat matkaa, sekä jo Lapissa matkalla olevia. Viimeksi mainittuja pystyttiin haastattelemaan ennen aktiviteetteja, sekä niihin osallistumisen jälkeen. Haanpään mukaan eläimet ovat tärkeä vetovoimatekijä Lapin matkailulle, mutta monella haastateltavalla oli myös varsin kriittisiä kommentteja aiheeseen liittyen. Eniten hankkeen aikana ovat puhuttaneet huskyt ja niiden käyttö eläinohjelmapalveluissa.

Tiedonvälitys tärkeää liiketoiminnan kannalta

Eri taustoista tulevilla kuluttajilla ei ole välttämättä ennalta paljoakaan tietoa, ja osa ennakko-oletuksista on usein myös vääriä.

”Aika yleisesti esille nousi oletus yrityksen koon vaikutuksesta laatuun. Jos kyseessä on esimerkiksi yritys, jossa on paljon eläimiä, kuluttajilla saattaa olla sellainen ennakko-oletus, että eläinten hoidon laatu on automaattisesti huonompaa verrattuna yritykseen, jossa eläimiä on vähemmän. Tämä pitää harvemmin paikkansa”, muotoilee Haanpää.

Usein kuluttajien reaktiot eläinmatkailun suhteen ovat vahvasti tunneperäisiä, minkä vuoksi yritysten viestinnän ja muun toiminnan läpinäkyvyys on tärkeää. Haanpää alleviivaa myös proaktiivisen toiminnan merkitystä, sillä on olennaista reagoida jo ennen kuin ongelmia ilmenee. Nykyisen nopean tiedonvälityksen aikana viestit leviävät nopeasti, joten alan toimijoiden tulisi ottaa eläinten hyvinvointi yhteiseksi asiaksi. Jos esimerkiksi joku sattuisi kohtelemaan eläimiä huonosti, ja asia leviäisi nykyajalle tyypilliseen tapaan sosiaalisessa mediassa, vaikuttaisi se samalla merkittävästi koko toimialaan.

Tiedonhankinta erityisesti yksilömatkailijoiden osalta on syytä mainita erikseen. Tämän segmentin edustaja hankkii tietoa itsenäisesti ja on usein kiinnostunut selvittämään asioita. Yksilömatkailijoiden määrä on kasvanut voimakkaasti myös Lapissa, vaikka edelleenkin suurin osa saapuu pohjoiseen matkanjärjestäjien kautta. Matkailijoille on oltava tietoa hyvin tarjolla, mutta yrittäjien kannattaa myös pohtia sitä, ketä kannattaa viesteillään tavoitella. Osan eettisistä kuluttajista voi profiloida esimerkiksi kriittisen kuluttajan kategoriaan, jolloin kyseessä on ns. ”antikuluttaminen” – kuluttaminen on siis varsin minimaalista.

”Kaikkia ei välttämättä saa kuluttamaan eläinohjelmapalveluita, mutta joidenkin kuluttajien osalta pahimman kritiikin voisi ehkä taittaa juuri asioiden auki kertomisella ja läpinäkyvyydellä yritysten puolelta”, Haanpää summaa.

Porotilalla tiedostetaan kuluttajuuden muutokset

Yksi Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin hankkeissa mukana olevista eläinohjelmapalveluita tarjoavista yrityksistä on Arctic Reindeer Oy. Yrityksen toimitusjohtaja Miia Merkku kertoo, että vähäinen taustatutkimuksen määrä sai kiinnostumaan ja lähtemään mukaan. Tätä kautta yrityksessä on saatu mahdollisuus hakea vastauksia yrittäjän näkökulmasta tärkeisiin kysymyksiin: ”Millaisia asiakastyyppejä on? Ketä eläinmatkailu kiinnostaa? Entä millaisia trendejä maailmalla on?”

Arctic Reindeer Oy ja porotila napapiirin tuntumaan perustettiin vuonna 2006, mutta perheenä porotilamatkailua oli kuitenkin harjoitettu jo 90-luvulta lähtien – alalla on siis oltu jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Merkku muistelee, kuinka alkuaikoina Rovaniemelle tuli vain muutamia charter-lentoja, ja asiakkaitakin oltiin vastassa porojen kanssa lumituiskussa, kun lentokentällä ei ollut vielä kunnon terminaalia. Matkailijamäärät ovat kasvaneet huomattavasti noista ajoista, ja Merkku huomaa myös muutoksen, joka asiakkaissa on tapahtunut vuosien varrella.

”Tietoinen kuluttaminen on noussut, ja asiakkaita kiinnostaa porojen hyvinvointi. Kyllä porojen yksilöllisen kohtelun on nykyään välityttävä asiakkaalle.”

Poro-ohjelmapalveluiden käsite on varsin laaja, ja myös Arctic Reindeer tarjoaa monenlaisia palveluja. Lyhyissä ajoissa asiakkaalla on mahdollisuus päästä ohjastamaan poroa, tarjolla on porosafareita Joulupukin pajakylään jne. Varsinaista luksusta saavat kokea ne incentive-matkailijat, jotka haetaan porolla lentokentältä. Merkku toteaakin, että asiakas pääsee tällöin eräänlaiselle aikamatkalle.

Yksilöllistä kohtelua poroille

Itse vetoporojen kouluttaminen on pitkä prosessi, joka on helpoin aloittaa vasasta. Tällöin on olennaista antaa porolle kuitenkin aikaa kasvaa ja lihasten kehittyä, sillä liian aikaisessa vaiheessa eläintä ei saa ryhtyä rasittamaan. Koulutukseen voidaan toki ottaa myös aikuisia poroja, joiden kanssa menetellään jossain määrin eri tavoin kuin vasojen kanssa. Merkku nostaa lisäksi esille huomionarvoisen seikan poron saaliseläimen luonteesta, joka vaikuttaa omalta osaltaan koulutukseen.

”Poro on tärkeä saada ensin rentoutumaan, jolloin se myös oppii nopeasti.”

Kun puhutaan poro-ohjelmapalveluista, on eläimen hyvinvointi kaiken perustana, sillä ne tekevät kuitenkin suurimman osan työstä, nimenomaan fyysisen työn. Jokainen poro on tunnettava yksilönä ja huomioitava tämä yksilöllisyys. Tällöin eläimille saadaan luotua mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet, ja jokaiselle porolle määriteltyä sopiva – ei liian suuri – kuormitus.

Jokaisella porolla on lisäksi mm. omat valjaat ja oma työvuorolista. Ohjelmat rytmitetään siten, että porot saavat riittävästi lepoa vetojen välillä. Esimerkiksi parin tunnin safarin aikana puolen tunnin vetorupeamien välissä on noin tunnin tauko, jolloin matkailijat voivat nauttia vaikka nokipannukahvit. Poroilla on lisäksi vapaapäiviä, jolloin ne saavat laiduntaa. Asiakkaita ei myöskään päästetä aitaukseen, vaan se pidetään porojen omana alueena, jossa ne saavat olla kaikessa rauhassa. Vaihtelevat päivät antavat porojen työvuorojen suhteen paljon variointimahdollisuuksia.

Matkailun ohjelmapalveluissa poro on melko harvinainen näky maailmalla, joten se herättää myös kiinnostusta ja tiedonjanoa matkailijoissa. Asiakkaille tarjotaan perustietoa poroista, joskin kiinnostusta on usein enemmänkin.

”Kyllä kaikki poroihin liittyvä kiinnostaa matkailijoita”, Merkku naurahtaa.

Poroa pidetään itse asiassa usein hieman mystisenä eläimenä ja monet mielikuvat kumpuavatkin esimerkiksi satujen maailmasta. Mutta kukapa ei Petteri Punakuonoa tietäisi?

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan korkein päättävä elin on edustajisto. Edustajisto päättää muun muassa ylioppilaskunnan budjetista sekä merkittävimmistä henkilöstövalinnoista. Edustajisto valitsee myös hallituksen, joka käyttää ylioppilaskunnan hallinto- ja toimeenpanovaltaa.

Tänä syksynä nykyisen edustajiston kaksivuotinen kausi tulee päätökseen ja on aika valita uusi edustajisto. Edustajistovaalit pidetään listavaaleina. Opiskelijalla/opiskelijoilla on siis mahdollisuus luoda itse vaalilista, tai liittyä jo olemassa olevaan. Vaalitapa edustajistovaaleissa on suhteellinen vaalitapa, jossa jokainen listan jäsen saa vertailuluvun äänimäärien perusteella. Menetelmä on sama kuin esimerkiksi eduskunta- ja kunnallisvaaleissa.

Tänä vuonna edustajistovaalit käydään kokonaan sähköisenä. Äänioikeutettuja ovat kaikki Lapin yliopiston ylioppilaskunnan jäsenet ja äänestys tulee toimimaan Haka-tunnusten kautta. Sähköisellä äänestyksellä pyritään nostamaan äänestysaktiivisuutta sekä helpottamaan itse äänestysprosessia. Perinteistä lippuäänestystä ei näissä vaaleissa järjestetä ollenkaan.

Nykyisen edustajiston puheenjohtaja, yleistä kasvatustiedettä Lapin yliopistossa opiskeleva Janne Väätäjä, 26, aloitti oman opiskelijapoliittisen uransa vähän vahingossa, mutta ei ole katunut päätöstään.

”Oma toimintani lähti aikanaan liikkeelle ainejärjestöstä, kun opiskelijakaverit saivat höynäytettyä minut siihen toimintaan mukaan”, muistelee Väätäjä pilke silmäkulmassa.

Vaikka Väätäjä luonnehtiikin itseään hieman ujoksi ihmiseksi, joka ei ole ensimmäisenä kertomassa asioista omaa mielipidettään, oli järjestötoimintaan silti helppo ja mukava mennä mukaan. Ainejärjestötoiminnassa Väätäjä sai näkemyksen siitä, mistä opiskelijapolitiikassa on kyse. Asioihin pystyi oikeasti vaikuttamaan ja ympärillä oli organisaatioita, joista aikaisemmin ei oikeastaan tiennyt juuri mitään.

”Huomasin, että ympärillä tapahtuu vaikka mitä muutakin. Olin ainejärjestöni hallituksessa pari vuotta, jonka jälkeen minut valittiin LYYn hallitukseen. Hallituskauden jälkeen jäi vielä sellainen kutina, että olisi mukava nähdä opiskelijapolitiikkaa myös sieltä päättävältä puolelta. Siksi hain myös edustajistoon”, muistelee Väätäjä.

Edustajisto on aina edustajiensa näköinen, mutta kumileimasimeksi sitä ei kannata erehtyä luulemaan. Edustajisto muun muassa laatii poliittisen linja- ja strategiapaperin, joka toimii työkaluna hallitukselle. Myös yhteistyö esimerkiksi sidosryhmien kanssa on tärkeää.

”Edustajistolla on isot mahdollisuudet vaikuttaa muun muassa siihen, miten kaupunki kehittää opiskelijoille palveluita ja esimerkiksi liikenneyhteyksiä”, huomauttaa Väätäjä.

Päätäntävallan lisäksi edustajistossa toimiminen antaa myös paljon muutakin. Luottamustoimi ja sen hyvä hoitaminen osoittaa aina vastuullisuutta, mutta myös paljon puhutut työelämätaidot kehittyvät opiskelijapolitiikassa ja järjestötoiminnassa.

”Opiskelijapolitiikka kasvattaa ehdottomasti yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja sekä kehittää omaa ajattelua. Täytyy pystyä huomioimaan toisten ihmisen sanat ja intressit. Harvemmin työelämässäkään saa valita työkavereitaan, mutta silti täytyy pystyä toimimaan yhteisten tavoitteiden eteen. Aivan sama asia se on täällä opiskelijapolitiikassa ja järjestötoiminnassa”, päättää Väätäjä.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Kun olin lapsi, ystäväni isoveli esitteli meille mielikuvitukseen perustuvan roolipelin, jossa pelinjohtaja keksi tapahtumat pelaajien valitessa itse mitä haluavat tehdä. Kiperissä tilanteissa heitettiin noppaa. Näissä peleissä kuvittelimme usein tulevaisuutta. Muistan olleeni rock-bändin menestynyt laulaja. Surin hahmoni kuolemaa, kun kyllästyneen isoveljen pyrkimykset päättää peli johtivat siihen, että avaruuteen suuntautunut musiikkivideon kuvausmatka jäi viimeiseksi. Tähän aikaan, 90-luvun alkupuolella, 2000-luku näytti ihmeellisestä. Odotimme näköpuhelimia kuin loputonta karkkipäivää, mutta harva jaksaa vuonna 2017 innostua Skypestä tai Facetimesta. Paluu Tulevaisuuteen -leffan leijuvat laudatkaan eivät ole toteutuneet täysin odotetusti, vaikka jonkinlaisia hoverboardeja on nähty katukuvassa asti. Terminator -elokuvien dystopiat koneiden hallitsemasta tulevaisuudesta, jossa ihmiskunnasta tulee tuhottava turhake, pysyvät myös vuodesta toiseen otsikoissa.

Täystuho onkin kenties helpoiten kuviteltavissa oleva tulevaisuus, tai kuten useamman ajattelijan suuhun sovitettu lause sanoo: on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Tulevaisuutta siis kuvitellaan koko ajan, mutta miten sitä tutkitaan tieteellisesti? Tähän ja muuhunkin mielenkiintoisiin kysymyksiin päästään käsiksi jälleen ensi vuonna, kun Mika-Petri Laakkosen vetämät kurssit tulevaisuudentutkimuksesta alkavat. Lapin Ylioppilaslehti haastatteli Laakkosta pureutuaksemme syvällisemmin tähän monipuoliseen ja alati ajankohtaiseen aiheeseen.

”Kiinnostuin tulevaisuudentutkimuksesta vuonna 2006. Olin luennolla ja luennoitsija piirsi tutkimusmenetelmistä taululle kuvan, jossa olivat määrälliset ja laadulliset menetelmät, keskellä oli tulevaisuudentutkimuksen menetelmät. Ystäväni kysyi minulta: kun opetat tutkimusmenetelmiä, eikö sinun pitäisi opettaa myös tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä? Vastasin että olet oikeassa ja aloin tutustua alaan”, Laakkonen muistelee.

Skenaariotyöskentely on tulevaisuudentutkijan työkalu

Tieteellisellä tutkimuksella on omat kriteerinsä ja muotonsa alasta riippuen. Suuri osa tutkimuksesta sijoittuu vähintäänkin välillisesti tulevaisuuteen, antaen toimintaehdotuksia ongelmien ratkaisemiseksi. Mikä siis tekee tulevaisuudentutkimuksesta oman oppialansa, minkälaisia metodeja on käytössä?

”Tulevaisuudentutkimus käyttää samoja menetelmiä, mutta soveltaa niitä eri tavalla. Laskennallisia menetelmiä ei voi muuttaa, niitä käytetään samoin tavoin kuin esimerkiksi taloustieteissä. Tulevaisuuden tutkijat tarkastelevat juuri nousevia ja laskevia trendejä. Vaihtoehtoisten tulevaisuudenkuvien rakentaminen eli skenaariotyöskentely on keskeistä. Esimerkiksi Brexitistä voidaan tehdä skenaario, jossa irtautuminen EU:sta tapahtuu täydellisenä tai sellainen jossa seuraava hallitus peruu EU-eron. Poliittisessa päätöksenteossa tulisi olla käytettävissä vaihtoehtoisia skenaarioita”, Laakkonen kertoo.

Tällä hetkellä seurataan esimerkiksi venäläisen tutkijan Nikolai Kondratjevin 1920–luvulla kehittämää teoriaa talouden pitkistä sykleistä. Hän yritti luoda pk-yrityksiä Leninin aikaisessa Neuvostoliitossa, mutta Stalinin tullessa valtaan oli edessä vankilatuomio. Keynesiläiset talousopit syrjäyttivät Kondratjevin linjaukset, mutta tulevaisuudentutkimuksen puolella mies on jälleen kuuma nimi.

”Uusien teknologioiden tullessa seuraa väistämättä laskukausi, jolloin edelliset hiipuvat. Digitalisaation aika alkaa olla ohi. Esimerkiksi pankeilla on käytössä vielä vanhat RFID- ja NFC-teknologiat, mutta pian käteinen ja kortit häviävät mobiilimaksamisen korvatessa ne.”

Laakkonen kertoo olleensa kaksikymmentä vuotta sitten Euroopan Komission tiedotustilaisuudessa, jossa RFID- ja NFC-teknologioita esiteltiin uusina innovaatioina. Kuluttajille tämä teknologia näkyy nykypäivänä maksukorttien lähimaksu-ominaisuutena, eli teknologiat tulevat kuluttajasovelluksiin joskus jopa pitkälläkin viiveellä. Myös työnkuvat muuttuvat globaalisti. Uusi teknologia vie vanhoja työpaikkoja, mutta synnyttää tilalle uusia. Esimerkiksi älykäs ovi voisi muistuttaa: ”Laakkonen, älä lähde kotiin, sinulla on vielä luento jäljellä”. Ihmistä tarvitaan silti jatkossakin huoltamaan ja ylläpitämään tällaisia teknologioita.

Teknologia jyllää tulevaisuudessakin

Turun kauppakorkeakoulun alaisuudessa toimiva tulevaisuuden tutkimuslaitos on kansainvälisestikin katsottuna suuri toimija. Laakkosen mukaan sen perustajaa, viisi vuotta sitten kuollutta Pentti Malaskaa pidetään suomalaisen tulevaisuuden tutkimuksen isänä. Malaska oli luonnontieteilijä ja ilmastoasiat tapetille aikoinaan nostaneen Rooman Klubin kunniajäsen. Tänä vuonna 25-vuotisjuhliaan viettävässä laitoksessa työskentelee yli 50 tutkijaa.

Tulevaisuuden tutkimus, tai futurologia, ei ole ennustamista. Historian tarkka hallinta ja pitkäaikaisten trendien seuraaminen eivät ole mitään nojatuolivisiointia, mutta on silti herkullista palata jälleen miettimään, minkälaiselta maailma voisi näyttää seuraavien vuosikymmenten aikana. Teknologia vaikuttaa edelleen viitoittavan suurimmat maamerkit muutokseen.

Monien tulevaisuuden keksintöjen merkitystä ei ymmärretä alussa. Esimerkiksi tekstiviestistä ajateltiin ensin olevan hyötyä vain ääniviestistä ilmoittamisessa. ARPANET-tietoverkkoa puolestaan ajateltiin käytettävän vain koneiden keskinäiseen viestintään, mutta siitä syntyikin internet. Graham Bell halusi kehittää kuulolaitteen kuuroutuvalle vaimolleen, mutta tulikin keksineeksi puhelimen.

Seuraavana tulevat Laakkosen mukaan älykkäät teknologiat, jotka integroituvat arkipäivän ympäristöihin ja esineisiin, kuten huonekaluihin, kodinkoneisiin, vaatteisiin, hisseihin ja oviin. Kiinassa matkustajat pääsevät metroihin ilman matkalippuja, sillä heidät tunnistetaan kasvoista. Lohkoketjut, joihin perustuu mm. virtuaalivaluutta Bitcoin, ovat älyteknologian tulevaisuutta mahdollistaen monenlaisia innovaatioita, joita emme osaa vielä edes kuvitella.

Todellisuus saattaa pian koostua perinteisen ja virtuaalisen yhdistelmistä. Laakkonen peräänkuuluttaa informaatioteknologian filosofian merkitystä, jossa otetaan huomioon eettiset ja moraaliset näkökulmat uusiin innovaatioihin. Pelkät tekniset edistysaskeleet eivät ole kaikki kaikessa.

”Lisätty todellisuus ja hologrammit tulevat, meillä ei vain vielä ole niihin käyttöliittymiä, toisin kuin älypuhelinten kohdalla. Virtuaalitodellisuuden vuorovaikutusta kannattaisi alkaa tutkia taiteiden tiedekunnassa, sillä tietääkseni näitä asioita ei tutkita vielä missään. Tässä on mahdollisuus olla edellä muita!”

Monitieteellisyys avainsanana

Eräs kiinnostava filosofian ja teknologian yhdistävä kysymys johon meillä ei ole vielä vastausta kuuluu: Miten ihminen ajattelee? Laakkosen mukaan kovan kohtalon kokenut, tietokoneen toimintaperiaatteen kehittänyt Alan Turing pohti jo toisen maailmansodan aikoihin, voidaanko joskus rakentaa konetta jota ei enää voisi erottaa ihmisestä, ja onko todellinen kommunikaatio koneen kanssa joskus mahdollista? Kysymykset sijoittuvat jonnekin informaatio- ja kognitiotieteiden välimaastoon.

Monitieteellisyys on kuuma sana tiedemaailmassa, mutta tulevaisuudentutkimuksessa se vaikuttaa olevan elinehto. Laakkonen pitää alaa äärimmäisen tärkeänä.

”Tutu-kurssien pitäisi olla pakollisia kaikille opiskelijoille. Yliopisto on maailman suurin kopiokone: luennoitsijat kopioivat kirjoista ajatuksia ja opiskelijat kopioivat ne sitten vähän epätarkemmin. Yliopiston pitäisi olla aikaansa edellä, kuten aikanaan tiedemaailman suuret keksijät ja filosofit. Kursseilla saa inttää, keskustella ja esittää ajatuksiaan. Keväällä alkavat TUTU 1 ja 2, tiedot tulevat Weboodiin”, muistuttaa Laakkonen.

Laakkonen kritisoi myös hallituksen vastikään perustamaa taloustieteen niin sanottua huippuyksikköä.

”Mitä se ”huippuyksikkö” auttaa, jos tutkijoilla on käytössä samat paradigmat? Huipputieteilijöitä arvostetaan usein vasta heidän kuolemansa jälkeen, koska tiedemaailman on niin vaikea luopua periaatteellisista ajatusmalleistaan.”

Laakkonen on mukana Timo Aarrevaaran johtamassa pohjoisten yhteiskuntien professiotutkimuksen ryhmässä (ProSoc), joka sai Lapin yliopiston hallitukselta 450 000 euron apurahan syyskuussa. Ryhmässä tutkitaan muun muassa työn muutosta, tiedon relevanssia, muutosten vaikutusta ammattikäytäntöihin sekä tiedon merkitystä muutoksen välineenä.

”Mukana on myös bioetiikan tutkijoita ja pian vastaan tulee eettisiä kysymyksiä, kuten voimmeko kasvattaa tekosydämen laboratoriossa.”

Tulevaisuutta voi siis tarkastella analogiana, raideajatteluna, dystopiana, utopiana tai jonain siltä väliltä. Mutta sitä oikeasti leijuvaa rullalautaa saatetaan massatuotteena joutua vielä odottelemaan. Ilman kuljettajaa liikkuvia autoja ei tainnut Paluu Tulevaisuuteenkaan onnistua ennustamaan.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Vilja Tuohino

Mikä yhdistää Iso-Britannian kansanäänestystä Euroopan unionista irtautumisesta – niin kutsuttua brexitiä, Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltojen 45. presidentiksi ja populismin nousuaaltoa ympäri Eurooppaa? Se, että ne ovat synnyttäneet uuden termin kuvaamaan aikaa, jossa elämme: Faktojen jälkeinen demokratia – post-factual democracy.

Faktat ovat kautta historian olleet toissijainen asia politiikassa ja vallassa; yksikään diktaattori ei ole perustanut henkilökulttiaan faktoihin, mutta toimivissa demokratioissa faktoissa pitäytyminen on yhdistetty rehellisyyteen ja luotettavuuteen. Sen on katsottu olevan osa demokratian luonnetta, jossa tosiasioiden pohjalta tehdään demokraattiset valinnat omien arvomaailmoiden, tulevaisuuden toiveiden ja mieltymysten pohjalta.

Poliitikkoja on turha syyttää liikaa tapahtuneesta. Demokraattisissa valtioissa vallan pitääkin heijastella kansakuntaa. Brexit oli demokraattinen kansanäänestys – vaikkakin monimutkaista asiaa ajettiin mustavalkoisena. Donald Trumpin valinta kaikkine sotkuineen ja skandaaleineen oli siltikin vaalijärjestelmän puitteissa oikeutettu tulos. Ja populismin nousu on mahdollista ainoastaan tarvittavan kannattajakunnan ansioista.

Syyllisiä siis olemme me; demokraattisten yhteiskuntien kansalaiset, jotka sallimme asioiden mustavalkoistamisen ja katsomme suoranaisia valheita sormien läpi – vaikka ne valheiksi osoitettaisiinkin.

Moniäänisen maailman dilemma

Kun internet oli vielä nuori, ladattiin sille huimia odotuksia. Tieto olisi nyt vapaana kaikkien saatavilla. Hakurobotit etsisivät tietokannoista kaiken mahdollisen tutkimustiedon ja ihmisten käsitys maailmasta monipuolistuisi sivistyksen voittoparaatin saattelemana. Kävikin juuri päinvastoin. Internetistä tuli disinformaation, valeuutisten ja kakofonian täyttämä kaatopaikka, jossa algoritmit ohjailevat tiedon esillä oloa ja muodostavat entistä mustavalkoisempia maailmankuvia. Jos internetin utopia oli sivistyksen ja tiedon vapautuminen ja leviäminen, on todellisuus kääntynyt siihen, että valtavasta ja ristiriitaisesta tietotulvasta olennaisen ja oikean tiedon löytäminen ja sen käyttäminen vaatii entistä enemmän sivistystä ja koulutusta – asioita, joista Suomi on ollut kautta historian ylpeä, mutta joiden arvostus on kääntynyt laskuun hetkellä, jolloin niitä tarvittaisiin entistä enemmän.

”Jos Suomi oli aikaisemmin maa, josta tuli paljon korkeakoulutettuja ihmisinä, niin tänä päivänä Suomi on keskitasoa korkean osaamisen kansakuntana eikä nykyisellä koulutusjärjestelmällä ja siihen kohdistuvilla leikkauksilla ainakaan päästä sitä parempiin lukuihin. Naapurimaat Ruotsi ja Norja investoivat koulutukseen, mutta Suomen linja on valitettavasti viime vuosina ollut toinen”, toteaa Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja, Lapin yliopiston valtio-opin lehtori, dosentti Petri Koikkalainen nykyisen hallituksen koulutuspolitiikasta.

Kaiken maailman dosentit

Viimeisten vuosien aikana useat tahot lehtien pääkirjoituksista arvostettuihin tieteentekijöihin ovat kiinnittäneet huomiota outoon ilmiöön: Sivistyksen ja tiedon kieltämisestä ja sen suoranaisesta halveksinnasta on tullut hyve. Retoriikka on koventunut – eikä pelkästään retoriikka – vaan myös toteutetut poliittiset päätökset kertovat asenneilmapiiristä. Kun Juha Sipilän hallitus aloitti hallitustaivaltaan, maan eturivin poliitikot – mielipidevaikuttajat ja henkilöt, joiden sanoilla on huomattava painoarvo – antoivat halveksivia lausuntoja tieteestä ja sen tekijöistä. Sipilän jo legendaariseksi muotoutunut ”kaiken maailman dosentit” ja Alexander Stubbin ”Jos aikoinaan professorilla oli kolme syytä olla professori – kesä-, heinä- ja elokuu – niin jatkossa näin ei enää ole” letkautukset saattoivat olla harkitsemattomia sammakoita, mutta jostain ne silti kertovat. Ne kertovat suoritusyhteiskunnan kiireestä ja kärsimättömyydestä, jossa pitkäjänteiselle tutkimustyölle ei anneta enää samanlaista arvoa kuin ennen. 

”Tutkimushankkeiden rahoitus on mennyt entistä enemmän projektiluonteisemmaksi, jossa rahoitus on sirpaloitunut. Voi esimerkiksi olla, että luonnontieteellisessä tutkimushankkeessa ei ole rahaa ylläpitää tarvittavia laboratorio-olosuhteita”, huomauttaa Koikkalainen.

”Olisiko esimerkiksi taloustieteen nobelisti 
Bengt Holmström voinut
saada Nobel-palkintoa projektirahoituksella?

Projektiluonteinen rahoitus ei automaattisesti ole huono asia. Se sopii joihinkin tutkimushankkeisiin hyvin, mutta vaarana on, että rahoituksen sirpaloituessa ja projektiluonteisuuden lisääntyessä pitkäjänteistä tutkimustyötä tarvitsevat tutkimuskohteet jäävät kevyemmän tutkimuksen jalkoihin, kun nopeudesta ja deadlineista tulee tutkimuskentän normi.

”Olisiko esimerkiksi taloustieteen nobelisti Bengt Holmström voinut saada Nobel-palkintoa projektirahoituksella? Kyllä se vaatii pitkäjänteistä työtä. Tieteentekijöiden liiton kanta on, että sirpalerahoitusta ei ainakaan tulisi tästä määrästä enää lisätä”, toteaa Koikkalainen.

Poliittista ohjausta

Tieteen pitäisi ensisijaisesti lähteä tieteestä itsestään esille nousseista kysymyksistä ja ongelmista. Valtiovallalla on kuitenkin olemassa lukuisia instrumentteja, joilla tieteen tekemistä voidaan tehokkaasti ohjailla. Niin kutsutut sektoritutkimuslaitokset, joita ovat esimerkiksi Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, Ilmatieteen laitos, Valtion teknillinen tutkimuskeskus VTT ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT, ovat ministeriöiden budjettitalouden piiriin kuuluvia tutkimuslaitoksia. Ne vastaavat ministeriöiden tietotarpeista. Nämä tutkimuslaitokset ja niiden resurssit ovat suoraan riippuvaisia valtion budjeteista.

Toinen poliittinen instrumentti on niin kutsuttu profilaatiorahoitus. Yliopistojen profiloitumisen on katsottu valtiovallan toimesta tapahtuvan liian hitaasti ja profilaatiorahoituksen on ajateltu nopeuttavan sitä. Esimerkiksi vuonna 2015 Suomen Akatemia jakoi profilaatiorahoitusta 50 miljoonan euron edestä. Yliopistot laitettiin hakemaan rahaa hakemuksilla, jossa ne esittelevät strategiaansa perustuvia profiloitumistoimia yhdelle tai useammalle tutkimusalueelle. Näin yliopistot on käytännössä pantu kilpailemaan keskenään. 

Poliittisten instrumenttien ja vipujen käyttö ei toki ole aina huono asia. Profiloituminen voidaan nähdä hyvänä asiana, keräähän se yleensä osaajat ja tieteentekijät yhteen. Selkeät strategiat terävöittävät ja nostavat yliopistojen profiilia. Silti asiaan liittyy myös monia huolen aiheita. Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto kritisoi hiljattain lukuisia hanke- ja lippulaivarahoituksia. Liittojen mukaan ne lisäävät byrokratiaa ja rahoituksen pirstaloitumista. Hakemusten täyttäminen vie jo nyt kohtuuttomasti tutkijoiden aikaa ja lisää epävarmuutta. Toinen huolen aihe liittyy poliittisiin päätöksiin. Budjeteilla voidaan tehokkaasti ohjailla tutkimuksien aihealueita. Näin tutkimus ei lähde tieteestä itsestään nousseista kysymyksistä, vaan sitä ohjaa raha ja trendit. 

”Poliittinen ohjaus haluaa rahoilleen vastinetta ja näin pyrkii kontrolloimaan aiempaa tiukemmin tutkimusta. Mitä kaupallistettavampi ala on, sitä helpompi sen on saada rahoitusta. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä on nollasummapeliä: yhden voitto on aina jonkun toisen tappio”, muistuttaa Koikkalainen.

Uusien innovaatiotoiveiden, profiloitumisen, kärkihankkeiden ja lippulaivarahoitusten huumassa poliitikoilta tuntuu kuitenkin usein unohtuvan tieteen tekemisen todellinen luonne: Hankalasti kaupallistettavat sektorit ovat usein uusien innovaatioiden ja kaupallisten hankkeiden peruspilareita. Esimerkiksi humanistiset alat antavat usein perustavanlaatuista ymmärrystä siihen, miksi ja miten ihminen ja yhteiskunta toimivat. Jokaisen alan perustutkimus onkin avain soveltavaan tutkimukseen, jonka avulla saattaa sitten syntyä myös niitä valtiovallan kovasti toivomia kaupallisesti merkittäviä tuloksia.

”Kun soveltava tutkija tai tuotekehittelijä törmää ongelmaan, palaa hän usein perustutkimukseen etsimään vastauksia”, havainnollistaa Koikkalainen.

Tieteen politisoituminen

Tieteen politisoituminen voi tapahtua itse tieteen tekemisessä esimerkiksi poliittisten instrumenttien ja vipujen vaikutuksesta, mutta se voi tapahtua myös lukutavassa, jolla tiedettä luetaan. Tieteelle tyypillistä on asioiden haastaminen. Voidaankin sanoa, että tieteessä vallitseva paradigma on aina vähiten väärässä oleva. Tämä tieteen luonne, jossa ristiriitaisia ja toisiaan haastavia tutkimustuloksia on saatavilla, tekee siitä hedelmällisen maaperän lukutavan politisoitumiseen.

”Poliitikot lukevat tiedettä samalla tavalla kuin politiikkaa; jos kantoja on useita, niin valitaan tulkinnoista mieleinen omien poliittisten näkökulmien kautta. Poliitikoilla ei välttämättä ole ymmärrystä siitä, miten tiede toimii”, toteaa Koikkalainen. 

Tieteessä ja tutkimuksissa on olennaisinta perehtyä niihin aineistoihin ja kysymyksiin, joilla tutkimustuloksiin on päästy. Laadukkaat tutkimustulokset julkaistaan arvostetuissa tiedejulkaisuissa, jossa ne joutuvat tiedekentän vertaisarviointiin. Näin syntyy kokonaiskuva tutkimuksesta ja sen luotettavuudesta. Politisoitunut lukutapa ei kiinnitä näihin kysymyksiin huomiota, vaan käyttää pelkästään tutkimustulosta hyödyksi omassa agendassaan – oli se sitten kansainvälisesti vertaisarvioitu tai ei. 

Tieteentekijöiden onkin syytä ottaa vakavasti lukutavan politisoituminen.

Tieteen arvostuksen laskua ja poliittisten lukutapojen yleistymistä voidaan kuitenkin torjua. Yksi esimerkki on tieteen popularisointi. Popularisoinnilla voi olla joillekin tahoille huono kaiku, mutta yleisesti ottaen tieteen yleinen kannatus ja hyväksyntä perustuu juuri popularisoinnille.

”Parhaat tutkijat ovat aina onnistuneet kansantajuistamaan omat tutkimuksensa. Se on täysin mahdollista myös niin sanotuissa vaikeissa ja vaikeaselkoisissa asioissa”, huomauttaa Koikkalainen.

Tieteentekijöiden onkin syytä ottaa vakavasti lukutavan politisoituminen. Jos joskus tutkijoilla ja yliopistoilla on ollut syntinään kulttuurinen elitismi ja sisäänpäin kääntyneisyys, niin viimeistään nyt siitä ajattelusta on syytä irtautua.

Ja myös poliitikkojen on syytä ymmärtää, miksi tiedettä ylipäätänsä tehdään ja miksi sitä tulisi arvostaa.

”Tieteentekijät näyttävät osaamisen tason. Tieto on laajasti ymmärrettynä kulttuuria ja ilman halua ymmärtää, meiltä puuttuisi aivan olennainen inhimillinen tarve”, päättää Koikkalainen.

Teksti Iida Vesterinen
Kuva Aleksi I. Pohjola

Tartun mielelläni uusiin haasteisiin, ja vappuviikon projektikoordinaattoriksi hakeminen oli sellainen sopivankokoinen tähän gradun tekemisen kylkeen (graduohjaajani saattaa olla eri mieltä). Projektikoordinaattorin työtehtävä on uusi ylioppilaskunnassa, joten tartuinkin toimeen mielenkiinnolla ja täynnä ideoita. Jo paikkaa hakiessani tiesin suunnilleen, missä vaiheessa vappuviikon järjestelyissä mennään. Vapaa-ajan jaostossa oli päätetty vapun teema hyvissä ajoin ja vappuviikon ohjelma oli selvillä, kun astuin projektikoordinaattorin sandaaleihin. Minun tehtävänäni on hoitaa käytännön järjestelyitä ja taata, että vappu-viikko on onnistunut kokonaisuus. Tehtäviini kuuluu myös monenlainen yhteydenpito yhteistyökumppaneihin, haalarimerkkien ja rannekkeiden tilaaminen, käytännön järjestelyt, kuten lupien anominen vappuaaton tapahtumaan liittyen, sekä vappuviikon viestintä. 

Tällä kertaa vappuviikko kestää huikeat 11 päivää ja monipuolisesta ohjelmakattauksesta löytyy jokaiselle jotain. Monet vappuviikon tapahtumista ovat Lapin yliopiston opiskelijajärjestöjen järjestämiä. Tänä vuonna tapahtumia on järjestämässä myös ammattikorkean opiskelijajärjestöjä. Järjestöjen lisäksi vappuviikon järjestelyssä ovat tiiviisti olleet mukana LYYn hallituslaiset, etenkin Vesa-Pekka, Harriet ja Anna-Riikka, joiden kanssa olen saanut työskennellä muun muassa VappuRöllöön ja TuristiVapun loppuhuipennukseen eli vappuaaton tapahtumiin liittyen. 

Monipuolisesta ohjelmakattauksesta johtuen myös rannekkeella on tänä vuonna huikeita etuja. Oma suosikkietuni lienee puoleen hintaan saatava kahvi (ei take away) Loviisasta, jota voinettekin bongata minun juovan sievoisen määrän viikon aikana. Vappuviikon tapahtumista suuntaan ainakin katsomaan LYY speksi – Kieltolakia ja kuuntelemaan ylioppilaskuoro Lucida Intervallan kevätkonserttia, joka keskittyy tällä kertaa kevyempään musiikkiin. Vappuviikon ohjelmasta löytyvät luonnollisesti myös perinteiset merkkimarkkinat, Vesibussi ja Jätkänpatsaan lakitus useiden muiden bileiden ohella. Koko ohjelman voi tsekata VappuRöllöstä tai TuristiVapun Facebook-sivulta. 

Vappuviikko on tänä vuonna siis hyvin monipuolinen kattaus erilaisia tapahtumia, joten oli luontevaa, että vappuviikon projektikoordinaattorin hakukuulutuksessa mainittiin muun muassa lappilaisen opiskelijakulttuurin ja oman ammattitaidon monipuolinen kehittäminen projektinhallinnan saralla sekä verkostoituminen. Uskon, että olen tämän projektin aikana päässyt jättämään jälkeni lappilaiseen opiskelijakulttuuriin, kehittynyt itse työntekijänä ja projektinhallinnassa sekä verkostoitunut hieman lisää täällä Rovaniemellä. Vapun jälkeen suuntaan katseen kohti syksyllä odottavia uusia haasteita, stay tuned.

 

Teksti ja kuvat
Aleksi I. Pohjola

Katukulttuuri ja -taide ovat olleet viimeisten vuosien aikana kovassa nosteessa. Helsingin kaupungin harjoittama – paljon kritiikkiäkin kerännyt – Stop töhryille -hanke vuosina 1998–2008 säteili nollatoleranssilinjallaan myös muihin katukulttuurin osa-alueisiin kuin vain eniten julkisuudessa olleisiin graffiteihin. Nollatoleranssilinjan loputtua Helsingin Suvilahteen perustettiin laillinen maalausaita. Aita saikin kulttuuritoimelta heti ensimmäisen toimintavuoden jälkeen vuoden kulttuuriteko-palkinnon. Sen jälkeen asenteet ovat muuttuneet entistä enemmän hyväksyvämmäksi ja nuorison suosimaa kulttuuria on alettu ymmärtämään myös voimavarana esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisemiseksi nuorisotyössä sekä yleisesti kaupunkien viihtyvyyden parantamisessa.

Vuonna 2016 perustettu rovaniemeläinen Katukulttuuriyhdistys Transcendent pyrkiikin omalta osaltaan nostamaan katukulttuurien arvostusta sekä tietoisuutta myös kaukana Helsingin vilskeestä.

”Yhdistys tukee taiteilijoita ja pyrkii yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, jotta katutaide ja -kulttuuri saisivat hyväksyttävämmän aseman yhteiskunnassa ja viralliset toimijat antaisivat tunnustusta tälle kulttuurikentälle”, toteavat yhdistyksen perustajajäsenet Matti Martiskainen ja Santeri Karttunen lähes yhdestä suusta.

 

Positiivinen vastaanotto

Katutaiteeseen ja -kulttuuriin liittyy mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka kaikki eivät toki ole tuulesta temmattuja; jos katukulttuurissa jokin asia on ideologisesti ylitse muiden, niin se on vapaus, säännöttömyys sekä institutionalismin haastaminen. Yhdistystoiminta voikin joidenkin mielestä olla askel lähemmäksi instituutioita ja byrokratiaa, mutta se on lopulta varsin kapea katsontakulma.

”Kulttuuri- ja nuorisotoimi ovat ottaneet meidät todella hyvin vastaan.”

”Alakulttuureihin kuuluu, että niistä tulee jossain vaiheessa populaaria, mutta silti niiden sisällä on myös aina se alakulttuurisuuden ja epävirallisuuden viitekehys, joissa osa toimijoista haluaa toimia. Me ei olla ottamassa sitä pois, mutta me tuodaan siihen rinnalle yhteiskunnallisesti laajemmalti hyväksytty toimintamuoto”, toteaa Martiskainen.

Matti Martiskainen pyörittää itseään ja katukulttuuriyhdistys Transcendent ry:tä.

Yhdistys onkin saanut positiivisen vastaanoton niin katukulttuurien harrastajien piirissä kuin myös kaupungin puolelta. Yhdistyksen kautta asioita on helpompi ajaa etenkin virallisten tahojen kanssa.

”Kulttuuri- ja nuorisotoimi ovat ottaneet meidät todella hyvin vastaan. Meillä on paljon samoja intressejä nuorisotoimen kanssa kuten esimerkiksi yhteisöllisyys ja harrastustoiminta. Siitä syystä yhteistyö etenkin nuorisotoimen kanssa on ollut todella saumatonta”, toteavat Martiskainen ja Karttunen.  

 

Huonon maineen vanki

Katukulttuuri ja -taide ovat etenkin nuorten suosimaa harrastustoimintaa. Sen vaikutusta ja potentiaalia ei ole kuitenkaan ymmärretty hyödyntää. Siihen ovat vaikuttaneet nollatoleranssilinjan ja muiden ääriajattelujen juurruttama stigma marginaalisuudesta ja laittomuuksista. Katukulttuuri ja -taide ovat kuitenkin monimuotoinen, urbaanien kaupunkien kulttuurikenttä, jonka sisälle mahtuu monenlaisia toimintamuotoja.

Asenteiden ja stigman korjaaminen ei tapahdu hetkessä.

”Kasvatuspuolella ollaan nyt löytämässä katukulttuuri. Katukulttuuri on lähtöjään nuorisokulttuuria, joten sieltä on myös luonnollista ottaa opetussisältöjä opetukseen”, toteaa itsekin kuvataidekasvatusta Lapin yliopistossa opiskeleva Karttunen. 

Asenteiden ja stigman korjaaminen ei tapahdu hetkessä. Etenkin byrokratian tasolla asenteet tahtovat korjaantua hitaasti ja uuden tekeminen konkretian tasolla on tehty välillä todella hankalaksi. Yksi hyvä esimerkki byrokratian asenneongelmasta on nelostien korjausurakka, jossa myös nelostien alittavat alikulkutunnelit korjattiin. Linja-autoaseman vieressä vanhassa alikulkutunnelissa oli jo eräänlaiseksi urbaaniksi maamerkiksi muodostunut Maahisten valtakunta –muraali. Korjausurakan valmistuttua esimerkiksi Lapin taiteilijaseura selvitti mahdollisuuksia tehdä uusi muraali tuhoutuneen tilalle. Paljastui, että alikulkutunneleiden pinnat oli käsitelty kaksi vuotta kestävällä valkealla suoja-aineella, joka olisi myyntipuheiden mukaan helposti puhdistettava. Tosiasiassa se kerää valkoisella pinnallaan vain töhryjä ja ilmansaasteiden pinttymiä, joiden puhdistaminen ei ole yhtään sen halvempaa kuin ennenkään.

Santeri Karttunen breikkaa Monden Open Jameissa.

”Laadukas tekeminen takaa aina pidemmän päälle pienemmät kustannukset. Hyvin tehtyjä taideteoksia ei töhritä. Vaikka Rovaniemellä tapahtuukin hyviä asioita – esimerkiksi uusi laillinen graffitiaita vanhan Lapinaukean aidan tilalle – niin silti asioiden toteuttaminen esimerkiksi muraalien osalta voisi olla helpompaakin. Urbaani visuaalinen ilme löytyy jokaisesta kansainvälisestä eurooppalaisesta kaupungista, ja sillä on yleensä positiivinen vaikutus kaupungin maineelle ja matkailulle”, toteaa yhdistyksen viestintävastaava Juha Mytkäniemi.

 

Yhteisöllisyys ennen kaikkea

Katukulttuurin eri toimintamuodot ovat vuosien saatossa eriytyneet toisistaan. On syntynyt omia organismeja, jotka toimivat toisistaan riippumattomina. Asenneilmapiirin parantuessa eriytyneet organismit ovat kuitenkin kaivautuneet pikku hiljaa esille. Tämä antaa uusia mahdollisuuksia yhteisöllisyydelle.

”Meillä on yhdistyksen arvoissa kirjoitettu yhteisöllisyys.”

”Meillä on yhdistyksen arvoissa kirjoitettu yhteisöllisyys. Se korostuu meidän toiminnassa. Tehdään sellaista toimintaa, että se on kaikille mahdollisimman avointa ja edesauttaa yhteisöjen syntymistä”, toteaa Karttunen.

Monikulttuurisessa ja välillä kovin mustavalkoisessa maailmassa ihmisten ajattelu- ja elinympäristökuplat saattavat muodostua todelliseksi ongelmaksi, kun eri kulttuurit ja ajattelutavat erkanevat toisistaan. Katukulttuurilla ja -taiteella on kuitenkin mahdollisuus tuoda ihmiset yhteen siellä, missä he muutenkin ovat.

”Meidän tulisi välillä ajatella niin, että me (ihmiset) ei olla vain tuottava yksikkö. Ihmisten tulisi aktivoitua siinä omassa elinympäristössään; yhteisölliset katukulttuuritapahtumat, osallistumaan kannustavat harrastustoiminnat, julkisen tilan haltuunottaminen ja elämisen lisääminen kaupunkikulttuurissa ja julkisissa tiloissa, esimerkiksi puistoissa ja aukioilla”, päättää Karttunen.

Katukulttuuriyhdistys Transcendent ry
Facebookista ja Instagramista.