TEKSTI Jenna Nylund
KUVA Eeva Hantula

Ounasvaaralle rakentaminen on puhuttanut jo pitkään. Millaisia päätöksiä tehdään ympäristöstä, jossa ja jonka varassa elämme? 

 

Ounasvaaran vetovoimainen tekijä on sen monimuotoinen luonto, joka on herkkä ihmisen toiminnalle. Erityisesti vaaran laki, jossa kasvaa jäkälää ja sammalta.

Moni hakeutuu alueelle ihailemaan luontoa, harrastamaan ja oleilemaan. Vaaralla on hyvät mahdollisuudet niin urheiluun, sienestämiseen kuin joidenkin uhanalaisten lintujen bongaamiseen. Erittäin uhanalaiseksi Suomessa luokiteltu hömötiainen on yksi näistä. 

Ounasvaara tarjoaa myös monelle asukkaalle tilan rauhoittua. Erityisesti pandemian aikana lähiluonnossa liikkuminen on tuonut arkeen vaihtelua ja liikettä. 

Tutkimuksissa on todettu metsässä oleilun vähentävän stressiä ja edistävän muun muassa myönteisten tunteiden havaitsemista. Pelkästään jo parinkymmenen minuutin kävelyllä metsässä voi olla terveyttä edistäviä vaikutuksia. 

Monet opiskelijat ovat nostaneet juuri Ounasvaaran ja luonnon Lapin yliopiston vetovoimatekijäksi ja näkevät niiden lisäävän alueen viihtyisyyttä. Opiskelijalle alue on helposti saavutettavissa, ja harrastaminen siellä on mahdollista pienelläkin budjetilla. Vaaralla on järjestetty myös useita opiskelijatapahtumia ja yksi ensimmäisiä omia muistojani yliopiston alkutaipaleelta on vuosikurssilaisiin tutustuminen Ounasvaaran laavulla.

Paikallisista moni toivoo, että Ounasvaaran tulevissa suunnitelmissa näkyisi kunnioitus luontoa kohtaan. Yleisradion syksyllä 2021 järjestämään verkkokyselyyn vastasi 700 ihmistä. Heistä 70 prosenttia oli eri mieltä väittämästä, jonka mukaan Ounasvaaraa kehitetään oikeaan suuntaan. Kyselyssä selvitettiin myös, kehitetäänkö Ounasvaaraa raha ja matkailu edellä. Yli 70 prosenttia vastasi kyllä.

Tammikuussa 2022 esiteltiin Ounasvaaran Master Plan. Suunnitelmassa visioidaan kehitysideoita jo vuoteen 2035 asti. Suunnitteilla on muun muassa gondolihissi ja ympärivuotinen lumimaailma. Vaaran toivotaan vuonna 2035 tarjoavan “jokaiselle jotakin”, ja olevan erottamaton osa kaupunkia vetäen puoleensa niin paikallisia kuin matkailijoita.

Kehityksen ytimessä ovat liikunta, urheilu ja luontoelämykset digitaalisilla ratkaisuilla rikastettuna. Samalla vetovoimatekijöinä toimisi puhdas luonto, hiljaisuus ja ympärivuotinen lumi.

Konkretia luontoelämysten tukemisen puolesta mietityttää? Miten käy monimuotoisen luonnon, jos alueen käyttömäärä kasvaa ja vähenevää elintilaa jaetaan yhä useamman kanssa?

Lapin yliopiston matkailututkimuksen professori Outi Rantalalla on tähän ajatuksia. Sen sijaan, että mietitään, mitä luonto antaa meille, voisimme miettiä, millaista on yhteiselomme luonnon kanssa.

“Kun tutkitaan matkailua, kenen hyvinvointi edellä mennään? Tulisiko pohtia, että ihmisen ja luonnon hyvinvointi ovat kietoutuneet toisiinsa? Silloin meidän täytyy pohtia matkailua, ei pelkästään ihmisen näkökulmasta, vaan myös muiden lajien näkökulmasta. Miten kehitetään niin, että taataan eri lajien hyvinvointi ja yritetään miettiä maapallon hyvinvointia kokonaisuutena.”

Ounasvaaran kehittämisessä kaivataan selkeitä avauksia siitä, miten luonnon monimuotoisuutta vaalitaan ja miten asukkaiden toiveet otetaan huomioon.

Mistä haluamme, että Ounasvaara tunnetaan? Entä mikä tulee olemaan sen vetovoimatekijä tulevaisuudessa, jos vaara alkaa muistuttamaan muita tunturikeskittymiä? Ympäristö, sekä kaupunkisuunnittelu ovat oleellinen osa ekologista, kulttuurista ja sosiaalista piiriä, jotka vaikuttavat ihmisen terveyteen. Kun leikkaamme luonnosta, leikkaamme myös hyvinvoinnista.

TEKSTI Hertta Huovila
KUVAT Lotta Laitila

Lapin yliopiston opiskelijoista yli puolet muuttaa Rovaniemelle Pohjois-Suomen ulkopuolelta. Osa rakastuu kaupunkiin oitis, osalla totuttautuminen vie aikaa ja osa muuttaa pois heti kun mahdollista. Millaista Rovaniemelle on asettua muualta muuttaneena, mitä tänne muuttaneet opiskelijat kaipaavat ja mikä saa juurtumaan uuteen kaupunkiin?

 

Niilo Helander, 24

“Muutin Kuopiosta pari vuotta sitten Rovaniemelle opiskelemaan politiikkatieteitä. Olen melkein koko elämäni asunut pienissä kaupungeissa, joten olin tottunut tämän kokoisiin paikkoihin. Suhtauduin muuttoon aika lakonisesti, että sinne muutan minne pääsen opiskelemaan.

Olen huomannut, että täällä ihmisillä on vahva maakuntaidentiteetti ja ollaan ylpeitä Lapista. Se on mielestäni hieno asia. En ole kuitenkaan kokenut mitään erillistä maakuntaidentiteettiä itselleni tärkeäksi. En myöskään ole oikeastaan ikinä kokenut juurtuneeni minnekään, enkä pidä sitä huonona asiana. Näen sen pikemminkin voimavarana, että voin lähteä periaatteessa minne vain, tekemään mitä vain.

Käyn aktiivisesti muualla Rovaniemeltä. Lähtemiseen liittyy aina intoa. Ei siksi, että täällä olisi paha olla, mutta ei täällä pysty olemaan kuukausia kerrallaan näkemättä perhettä ja ystäviä omalta paikkakunnalta. Takaisin tullessa on kuitenkin aina rauhallinen olo, sillä tietää tulevansa omaan kotiin.

Rovaniemi on pieni ja rauhallinen, mutta viikonloppuisin aika eläväinenkin kaupunki. Täällä on helppo tutustua ihmisiin, ja olen lyhyessä ajassa saanut hyviä ystäviä täältä.

Hyvät puolet eivät tunnu kuitenkaan riittävän täällä pysymiseen. Minulle ne eivät ainakaan riittäneet.

Lapin yliopisto on niin kaukana kaikesta muusta maailmasta, että täällä on huonot verkostoitumismahdollisuudet eikä harjoittelupaikkoja löydy kaikille. Pienenä yliopistona täällä on pulaa resursseista, mikä näkyy arjessa. Yliopistolta yksinkertaisesti puuttuu tarpeeksi vahvoja vetovoimatekijöitä, jotka saisivat ihmiset jäämään.

Täältä on helppo lähteä, mutta samalla lähtemiseen liittyy tietty haikeus tänne jäävien ihmisten takia. Jään kaipaamaan hyviä ystäviä sekä yhdistyksiä ja järjestöjä, joiden eteen olen tehnyt töitä.

Rovaniemi on varmasti hyvä kaupunki sellaiselle ihmiselle, joka arvostaa luontoarvoja ja pohjoista meininkiä. Jos taas kaipaa pöhinää, ei tämä välttämättä ole oikea paikka.”

 

 

Anne Aaltonen, 22

“Olen Helsingistä kotoisin, mutta ennen tänne muuttoa asuin Lontoossa tekemässä töitä. Helsingissä pitkään asuneena minulla on ollut kaipuu lähteä etsimään uusia kokemuksia ja halu nähdä maailmaa. Koronatilanne ja ihmispaljous ajoivat takaisin Suomeen, ja halusin opiskelemaan.

Olin hakenut useaan paikkaan, ja pääsin tänne opiskelemaan muotia, tekstiilitaidetta ja materiaalitutkimusta viime syksynä. Olin käynyt Lapissa joskus lapsena, mutta Rovaniemestä en tiennyt oikeastaan mitään. En edes tiennyt, että täällä on kaamos, ja oli järkytys, kun lunta alkoi sataa jo joskus lokakuussa.

Nyt olen kuitenkin rakastunut tähän paikkaan. Sellainen tietty Lapin energia vetää puoleensa. Ihmiset, luonto ja rauhallisuus. Täällä on jotenkin rento fiilis, ei ole kiireen tunnetta. Ja kuka täällä ei haluaisi olla, kun katsoo tätä maisemaa?

Rovaniemelle oli helppo asettua. Yliopiston kautta löysin nopeasti oman yhteisön ja samanhenkisiä ihmisiä, mikä auttoi todella paljon sopeutumisessa. Koska tämä on pieni kaupunki, tuttuja ihmisiä näkee joka päivä. Siitä tulee yhteisöllinen olo.

Rovaniemellä tykkään käydä kavereiden kanssa kirppiksillä sekä viettää aikaa ulkona retkeillen. Opiskeluiden ohella on myös paljon harrastustoimintaa, kuten vaatteiden tekemistä ja neulomista, kaikenlaista luovaa. Tällä hetkellä suuren osan vapaa-ajastani vie Snoop-pentu.

Näin revontulia ensimmäistä kertaa elämässäni tänne muutettuani. Se oli maaginen hetki. Nykyään käyn usein öisin katsomassa revontulia ja tähtiä, mikä on ihanaa. Tuntuu välillä epätodelliselta tajuta asuvansa tällaisessa paikassa.

Käyn Helsingissä moikkaamassa perhettä ja kavereita aina silloin, kun kerkeän. Siellä käydessäni olen huomannut kaipaavani Rovaniemeä, erityisesti tätä rauhallisuutta.

Pysyn Rovaniemellä ainakin opintojeni ajan eli seuraavat viisi vuotta. Sen jälkeinen riippuu siitä, mitä elämä tuo tullessaan. Tällä hetkellä minulla ei ole ainakaan mitään hinkua muualle.”

 

 

Elli Koivisto, 24

“Muutin Rovaniemelle pääkaupunkiseudulta opiskelemaan teollista muotoilua viime syksynä. Olen alun perin kotoisin Tampereelta, ja asuin vuoden myös Australiassa.

Halusin opiskella muotoilua yliopistotasolla, ja sain täältä paikan. Sukuni on kotoisin Rovaniemeltä, joten kaupunkina tämä oli minulle tuttu entuudestaan. Muutin tänne vähän sillä asenteella, että käyn kokeilemassa viihdynkö vai en.

Vaikeinta Rovaniemelle asettumisessa on ollut se, että kaikki kaverit ovat Etelä-Suomessa. En tuntenut täältä aluksi ketään, joten olen joutunut tekemään töitä päästäkseni kiinni sosiaaliseen elämään. Olen tällä hetkellä Lapin yliopiston taiteilijayhteisön Kalton toiminnanjohtaja, ja olen sitä kautta löytänyt oman paikkani täällä.

Rovaniemi on pieni ja hiljainen paikka, jossa melkein aina tulee joku tuttu vastaan, kun astuu ovesta ulos. Välillä tulee outo fiilis, kun missään ei näy ketään ja tuntuu kuin olisi aavekaupungissa. Kaipaan täällä todella paljon sitä, että tapahtuu. Rovaniemi on eristyksissä ja kaukana, ja täällä on todella kylmä.

Pääkaupunkiseudulla minulla on ollut kotoisa ja juurtunut olo. Siellä on tarpeeksi menoa ja hälinää. Olen käynyt Helsingissä lähes kerran kuukaudessa täällä asuessani. Lähteminen on aina kivaa, sillä tykkään istua junassa, ja tiedän pääseväni näkemään tuttuja ihmisiä ja maisemia. Palatessa kestää aina pari päivää totuttautua siihen, että on takaisin.

Tuntuu usein, että kaikki ovat ihan rakastuneita Rovaniemeen. Voi olla vaikeaa puhua siitä, että itselle tämä ei tunnu omalta paikalta. Olen kuullut joiltain täällä pidempään asuneista, että ensimmäinen vuosi on vaikein. Sen kuuleminen on helpottanut, sillä on pystynyt ajattelemaan, että ehkä vain alku ja totuttautuminen on raskasta, ja sen jälkeen helpottaa.

"Tuntuu usein, että kaikki ovat ihan rakastuneita Rovaniemeen. Voi olla vaikeaa puhua siitä, että itselle tämä ei tunnu omalta paikalta."
– Elli Koivisto

Muutan Rovaniemeltä pois sitten, kun olen saanut opinnot päätökseen. Yritän tällä hetkellä keskittyä mahdollisimman paljon opintoihin, jotta saan ne suoritettua ajallaan.”

 

 

Juuso Sievänen, 30

“Olen kotoisin Keski-Suomesta, mutta olen ehtinyt asua monessa Suomen kaupungissa. Olen aina kokenut itselleni ominaisena tietynlaisen kulkurimentaliteetin. Rovaniemelle päädyin reilu pari vuotta sitten. Olin ollut jonkin aikaa työttömänä, joten päätin puoliksi läpällä hakea tänne suorittamaan audiovisuaalisen mediakulttuurin maisteriopintoja.

Olen käynyt lapsesta saakka vanhempieni mökillä Levillä, joten Lappi oli minulle siinä mielessä tuttu. Rovaniemestä en tiennyt ennakkoon oikeastaan mitään. Olen asunut monessa pikkukaupungissa aikaisemmin, joten Rovaniemi tuntui isommalta kaupungilta kuin mihin olin tottunut. Täällä on paljon sellaista, mitä aikaisemmissa paikoissa ei ole ollut.

Olen huomannut, että Rovaniemi on hirveän helppo ja selkeä kaupunki asua. Täällä joka paikkaan pääsee kävellen ja on kaikki, mitä tarvitsee. Rovaniemellä ihanaa on myös kaikinpuolinen yhteisöllisyys ja pienet piirit. Pikkukylissä korostuu usein ärsyttävä sisäänpäinkääntyneisyys, mutta täällä sitä ei ole. Yhteisöstä löytyy aina ratkaisuja ja ihmiset ovat valmiita jeesaamaan.

On helppo tykätä paikasta, jossa on omanlaisia ihmisiä. Kotipaikkakunnallani en esimerkiksi tuntenut muita, jotka olisivat valokuvanneet tai videokuvanneet, mutta täällä en muita tunnekaan.

Olen ollut Rovaniemellä aika paljon erilaisessa aktiivitoiminnassa mukana. Se on yksi syy, miksi viihdyn täällä. En aikaisemmin ole ollut samalla tavalla aktiivi, mutta Rovaniemi on tuntunut hyvältä paikalta toteuttaa itseään. Tämä on helppo kaupunki tehdä ja toteuttaa asioita, mikä on minulle tärkeää.

Rovaniemi on ensimmäinen paikka, jonne olen huomannut kaipaavani takaisin. Esimerkiksi kesällä ollessani harjoittelussa Helsingissä huomasin ikävöiväni Rovaniemelle. Myös jouluna vanhempien luona huomasin kaipaavani arkisia asioita täältä. Yliopistolla kävelyä, syömässä käymistä, ihmisten näkemistä.”

"Rovaniemi on ensimmäinen paikka, jonne olen huomannut kaipaavani takaisin."
– Juuso Sievänen

TEKSTI Joona Hiltunen
KUVA Lada Suomenrinne

Joona Hiltunen (s. 1991) on Oulussa syntynyt taiteilija, elektronisen musiikin tuottaja ja musiikkiteknologi. Hän opiskelee Lapin yliopistolla audiovisuaalista mediakulttuuria etsien uusia ilmaisukeinoja visuaalisuudesta ja liikkuvan kuvan tavoista.

Opiskelun lisäksi Hiltunen toimii esiintyvän  artistina, äänisuunnittelijana eri esittävän taiteen projekteissa sekä ääniteknikkona.

Varhainen musiikinteko johti 2010 Dj-keikoilla oman musiikin soittoon ja innostus elektroniseen soundiin, sekä musiikkiteknologin opinnot olivat käännekohta matkan jatkumiseen. Vuosien varrelle mahtuu monenlaista bänditoiminnasta sooloiluun. Tämänhetkisiin musiikkiprojekteihin kuuluvat mm. Icely Jones, Kas Kan, Tantra Pops ja Hiltunen & Sarja.

Äänityöskentely on Hiltuselle suureksi osaksi erilaista kokeilua ja äänittämistä, sekä sen synnyttämään inspiraatioon syvemmin tarttumista. Vaikutteita hän saa erilaisen musiikin lisäksi visuaalisesta maailmasta, syvistä tarinoista, äänilaitteiden logiikasta sekä asioiden toimivuudesta/toimimattomuudesta. Myös sanoitukset ovat osa Hiltusen musiikkia.

Hänen lähihaaveenaan on järjestää eri medioista koostuva taidenäyttely, jossa teokset ovat kosketeltavia, muuntuvia, kuultavia ja näkyviä. Kaukohaaveena on asua kesässä ja tehdä taidetta.

Väläys käsittelee juurettomuutta, ja on Hiltusen ensimmäinen julkaistu runoteksti.

 

TEKSTI Siiri Peuraniemi ja Iikka Sorvali
KUVITUS Marjo Hiilivirta

Opiskelijajärjestöjen työkulttuurissa on vakavia ongelmia, jotka johtavat pahimmillaan uupumiseen. Mitä asialle voisi tehdä?

 

Opiskelijajärjestöt ovat yliopistoyhteisön sydän, mutta luottamustehtävissä toimivat kokevat usein uupumusta suuren työmäärän takia. Näkyvimpiä järjestöjä ovat ainejärjestöt, joiden tärkeimmät tehtävät ovat opiskelijoiden edunvalvonta. Näitä tehtäviä toteutetaan vapaaehtoisvoimin yhteistyössä muiden järjestöjen, LYY:n sekä yliopiston henkilökunnan kanssa. 

Järjestötoimintaa mainostetaan usein painottamalla, että sen parissa voi opetella tiimityöskentelyä, tapahtumanjärjestämistä ja johtamistaitoja turvallisessa ympäristössä. Yliopistoyhteisön järjestöjen työkulttuurissa on kuitenkin vakavia ongelmia, jotka johtavat aktiivien uupumiseen ja muihin terveysongelmiin.

”Sanoin kaverille vain, että minä hukun. En siksi, että fyysisesti hukkuisin, mutta tunsin, kuinka kaikkea oli liikaa. Se painoi rintakehääni ja en pystynyt keskittymään mihinkään täysillä”, kertoo Matilda Kalving, joka on toiminut opiskelija-aktiivina yliopistoyhteisössä ja taideaineiden opiskelijoiden ainejärjestössä TAO:ssa neljä vuotta.

Tätä juttua varten haastateltiin noin kymmentä entistä järjestötoimijaa, joista kaikki kertoivat kokeneensa uupumusta luottamustehtävässä toimiessaan. Osa heistä halusi esiintyä jutussa nimettömänä. Kuvaukset musertavalta tuntuvasta työtaakasta toistuvat monissa kertomuksissa järjestötoiminnasta. 

”Olen pyrkinyt tekemään kaikkea yhtä paljon: järjestötoimintaa, opiskelua ja vapaa-aikaa. Se on kuormittanut ja lopulta saanut kaiken tuntumaan yhdeltä isolta ja ylitsepääsemättömältä suoritukselta”, kuvaa entinen ainejärjestöaktiivi.

Vastauksissa tulee ilmi, että vapaa- ja työaikaa on vaikeaa pitää erillään, sillä hoidettavat asiat ovat aina takaraivossa ja usein myös vapaa-aikaa vietetään muiden järjestöaktiivien kanssa. Palautuminen opiskelusta ja järjestöhommista ei onnistu, kun iltoja vietetään työasioista ja velvollisuuksista keskustellen.

Suuri työmäärä ja heikko palautuminen johtavat pahimmillaan jopa vakaviin terveysongelmiin.

”Omalla kohdallani uupumus johti kroonistuneeseen uniongelmaan, jonka pahimmassa vaiheessa nukuin kuukausien ajan vain joka toinen yö”, kertoo nimettömänä pysyvä entinen aktiivi.

Aktiivien kertomat ongelmat jaksamisen suhteen eivät rajoitu mihinkään tiettyyn ainejärjestöön tai tiedekuntaan, vaan ongelma on syvällä järjestötoiminnan juurissa. Myös Jalojen Villien, ESN Laplandin ja LYY:n hallituksessa toiminut Hanna Palosuo tunnistaa työkulttuurin ongelmat.

”Asioita ei välttämättä koskaan saa täysin valmiiksi ja jäsenistön palautteet ja tulevat tapahtumakonseptit pyörivät päässä hiihtoladuilla ja iltateellä”, kuvaa Palosuo.

Monet vastanneet tuovat esiin, että paremmalla koulutuksella ja perehdytyksellä on mahdollista tehdä työskentelystä helpompaa. Myös omista rajoista kiinni pitäminen, aikatauluttaminen ja avun pyytäminen nousevat esille vastauksissa.

Omalla toiminnalla ei kuitenkaan voi korjata kaikkea. Hallituksen sisäinen ilmapiiri, jäsenten mielipiteet ja oman toiminnan vertailu muihin luovat painetta tehdä koko ajan enemmän ja paremmin. Näin syntyy kehä, jossa koko ajan ammattimaisemmin toimivat järjestöt pyrkivät tekemään kaiken yhtä hyvin ja usein paremminkin kuin muut. Kun resurssit eivät kasva samassa suhteessa työmäärän kanssa, tilanteesta tulee kestämätön.

Aikatauluttaminen ja oman elämän priorisointi korostuvat monissa vastauksissa, mutta todellisuus on myös sitä, että yhden opiskelijan aika ei yksinkertaisesti riitä kaikista tehtävistä ja levosta suoriutumiseen.

“En pidä sanonnasta: hyvällä aikatauluttamisella ja priorisoinnilla kaikki on mahdollista”, toteaa Palosuo. 

 

Palautumisen ja vapaa-ajan puute kuormittavat

Mitkä asiat johtavat aktiivien uupumiseen? Muun muassa tätä kysyttiin Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksen johtaja Anne Mäkikankaalta. Mäkikangas vastasi kysymyksiin aktiiveilta kerättyjen kokemusten pohjalta. 

“Vastauksissa korostuu tehtävän merkityksellisyys – vastuutehtävä koetaan tärkeäksi, se tarjoaa sosiaalisen areenan samanhenkisine opiskelijatovereineen, ja halu vaikuttaa epäkohtiin motivoi. Nämä asiat saavat ponnistelemaan yli äyräiden”, sanoo Mäkikangas.

Mäkikangas lisää, että yhtälö yliopisto-opiskelun ja järjestöaktiiviuuden välillä on haastava. “Palautumisen ja vapaa-ajan puute on keskeisin syy kuormittumiseen.”

Opiskelijajärjestö antaa monille opiskelijoille juuret työelämään. Monelle se on paikka verkostoiden ja pitkien ystävyyssuhteiden luomiseen, mikä on arvokasta. 

Millaiset juuret järjestöissä luodaan työelämään, jos toimintaan liittyy vahvasti uupumus?

“Olisi tärkeää, että työelämään siirrytään jaksavana, ei valmiiksi kuormittuneena tai jopa uupuneena”, Mäkikangas toteaa.

Mäkikangas mainitsee myös, että uupumisen ja omien voimavarojen rajallisuuden kokeminen ennen työelämään siirtymistä voi olla opettavainen kokemus. Sen myötä oppii tunnistamaan omat rajat ja huolehtimaan hyvinvoinnistaan. 

Pahoinvoinnista tulee voida puhua, jotta siihen voidaan puuttua

Järjestöjen toiminnassa on kehitettävää jaksamisen näkökulmasta. Kuten entiset aktiivit kertoivat, huolellinen tehtäviin perehdyttäminen ja hallituksen yhteiset pelisäännöt edesauttavat jaksamista. Mäkikangas painottaa psykologista turvallisuutta ja tervettä itsekkyyttä vaalia omaa hyvinvointia järjestötoiminnan pyörteissä.

“Vaikeista asioista on aina hyvä keskustella, ja pahoinvoinnin oireista tulee voida puhua, jotta niihin voidaan ajoissa puuttua”, kertoo Mäkikangas.

“Luottamus toimijoiden sisäisissä ryhmissä antaa mahdollisuuksia keskustella avoimemmin omasta taakastaan ja luo helpompia mahdollisuuksia keventää sitä”, korostavat myös LYY:n puheenjohtaja Krista Perälä sekä järjestö- ja viestintäasiantuntija Esa-Pekka Tuppi.

Perälä ja Tuppi kertovat, että aktiivitoimijoiden jaksamiseen liittyvät haasteet ovat olleet tiedossa jo useamman vuoden ajan. Opiskelijajärjestöaktiiveja on koulutettu ja tuettu jaksamiseen liittyvissä asioissa aiemmin ja tänäkin vuonna. LYY:n järjestämät jaostot ovat tärkeä tuki ja keventävät aktiivin taakkaa. Jaostoissa, jotka ovat avoimia kaikille opiskelijoille, keskustellaan oman vastuualueen asioista ja ne toimivat väylänä yhteistyölle, mutta ennen kaikkea vertaisten kohtaamiselle.

”Kohtaamiset vertaistuen äärellä ovat tärkeitä, ovat ne sitten esimerkiksi tapahtumia tai LYY:n jaostoja”, kirjoittaa eräs ainejärjestöaktiivi.

Järjestökentällä on ongelmana myös se, että yksittäisille opiskelijoille kasaantuu paljon luottamustehtäviä. Aktiiveilla voi olla taipumusta lähteä toimintaan mukaan uudelleen ja uudelleen, mikä voi johtaa liian painavaan vastuuseen.

Hallitushakijoita on myös ollut vuosi vuodelta vähemmän, vaikka järjestöt koetaan tärkeiksi. Sama suunta on huomattu myös Suomen laajuisesti ylioppilaskunnissa.

“Trendi ylioppilaskuntien laajuisesti on selkeä: hakijoiden määrä on laskenut 2010-luvulla. Ylioppilasliikkeessä oli viime vuonna selkeä lasku myös edustajistovaaliehdokkaiden määrissä”, kertoo Tuppi. 

Myös 2010-luvulla tiukentuneet korkeakouluopintojen suoritusvaatimukset ovat todennäköisesti vaikuttaneet aktiivien määrän vähenemiseen. Kun opinnot tulee suorittaa tiukassa aikataulussa, ei kalenteriin jää tilaa järjestötoiminnalle. Tämän seurauksena opiskelun yhteisöllisyys kärsii, ja pitkällä aikavälillä sillä voi olla seurauksia opiskelijoiden oikeuksiin ja hyvinvointiin.

Vauhti kiihtyy

”Järjestötoiminta on kivaa”, lukee haalarimerkissä, jossa hymyilee Haroldiksi nimetty meemihahmo. Tuskaisen näköinen mies hymyilee ikään kuin sanoakseen, että kaikki on hyvin. Kuka tahansa huomaa kuitenkin epätoivoa huokuvasta ilmeestä, että Haroldilla ei ole hyvin oikeastaan mikään.

Järjestöaktiivien suusta kuulee tämän lausahduksen usein ja mustaa huumoria omasta jaksamisesta viljellään jatkuvasti. Pohdinta siitä, selviääkö keväästä tai syksystä hengissä ei ole mitenkään tavatonta hallituksen kokouksissa tai iltakouluissa.

"Pohdinta siitä, selviääkö keväästä tai syksystä hengissä ei ole mitenkään tavatonta hallituksen kokouksissa tai iltakouluissa."

Suurin osa tätä juttua varten haastatelluista aktiiveista vakuuttivat kuitenkin, että toimintaan mukaan lähteminen oli erittäin hyvä tai jopa opiskeluaikojen paras päätös. Järjestötoiminnassa saa uusia ystäviä, oppii paljon erilaisia taitoja ja pääsee nopeasti sisälle yliopistoyhteisöön ja sen innostavaan ilmapiiriin. Toiminnan realiteetit eivät kuitenkaan ole selvät kaikille hakijoille.

”Sen sijaan, että pyritään maksimoimaan hallitushakijoiden määrä, tulisi varmistaa, että jokainen varmasti tietää toimenkuvan ja vastuun, johon on ryhtymässä”, huomauttaa aktiivi Hanna Palosuo.

Järjestökentällä on kuitenkin rakenteellinen ongelma, joka vaatii kriittistä tarkastelua. Kun resurssit alkavat loppua kesken toiminnan muuttuessa jatkuvasti ammattimaisemmaksi, tilannetta ei voi korjata paremmalla perehdytyksellä tai hallitustoimintaa markkinoimalla. Tästä syntyy noidankehä, kun jäsenet ja järjestöaktiivit itse odottavat, että kaikkien toiminta kehittyy ja laajenee jatkuvasti.

Järjestöjen välinen kilpailu ei ole pahantahtoista vaan se syntyy alitajuntaisesti – oma järjestö on tietenkin se paras ja tärkein ja sen halutaan myös näkyvän ulospäin. Järjestötoiminta ei ole työ, vaan sitä tehdään omalla vapaa-ajalla opintojen ja usein myös palkkatöiden ohella.

”Koska toimintaa tehdään opiskelijoilta opiskelijoille, ei ainejärjestöaktiivina tarvitse ammattilaiseksi alkaa tai pyrkiä”, muistuttaa eräs entinen aktiivi.

Järjestöjen jäsenten ja aktiivien itse ei pitäisi olettaa, että esimerkiksi ainejärjestöjen pitäisi tehdä kaikki yhtä hyvin ja näyttävästi kuin ylioppilaskunta. Heillä on kuitenkin käytettävissään työntekijöitä ja muutenkin paljon suuremmat resurssit. Vertaisilleen tulee olla armollinen, mutta usein armollisuutta tarvitsee vielä enemmän itselleen.

On aika arvioida, voidaanko aktiivien hyvinvointia enää uhrata järjestötoiminnan jatkuvalle kehittämiselle.

Teksti Kaarlo Rakas
Kuva Sara Korkala

KAARLO RAKAS on runoilija ja esityssanataiteilija. Taiteilijanimen takana seisoo graafisen suunnittelun opiskelija Sara Korkala, joka valmistuu taiteen maisteriksi tulevana jouluna.

Kaarlo Rakkaan runous tuo esiin raa’an rehellisiä palasia todellisuudesta, jotka ilmaisevat päänsisäisiä maisemia. Runojen aiheet pyörivät mielenterveyden, elämän raadollisuuden sekä ihmissuhteiden parissa. Tärkeänä Kaarlo Rakas pitää henkilökohtaisten kipuilujen jakamista, ja toivoo ihmisten pyrkivän avoimuuteen, vaikka itsensä aukaiseminen tuntuisikin pelottavalta. Jakamalla voi löytää samaistumispintaa ja huomata, ettei ole yksin.

Kaarlo Rakas on esiintynyt Rovaniemellä useissa sanataidetapahtumissa ja julkaissut kolme omakustanteista Ota mut. -runozineä. Lisäksi hän toimii sanataide- ja open mic -iltoja järjestävän Sanaseuran toisena tuottajana.

Päätoimittajat Inka Komonen ja Lotta Lautala
Kuva ANNU KUIVAS

Joulukuussa 2020 Helsingin yliopisto uutisoi tekemästään selvityksestä, jonka mukaan 60 prosenttia opiskelijoista on täysin uupuneita tai riskissä uupua. 

Lukema ei yllätä, eivätkä helsinkiläiset ole yksin.

Harvassa ovat ne opiskelijat, jotka ovat elämänsä kunnossa. Yhdellä on rahat kuluneet, toisella mieli. Yhä useammalla molemmat.

Kuulumisiin vastataan, että “kiirettä on”, ja moni tietää paremmin, missä ovat kauppojen energiajuomahyllyt, kuin mitä kaverille kuuluu. 

 

Opiskelijoiden arki muuttui kertaheitolla pandemian myötä. 

Etäyhteydet ja työskentelytapojen muutos ovat tuoneet helpotusta osan elämään, mutta monille ne ovat tarkoittaneet lisääntyvää ahdistusta.

Yksin tehdessä asioiden mittasuhteet hämärtyvät helposti, ja tehtävistä kasvaa ylitsepääsemättömän suuria. 

Samaan aikaan arkea ohjaa yhä enemmän paineet, odotukset ja vaatimukset. Riittämättömyyden tunne on sukupolvikokemus, jonka yhä useampi tunnistaa. 

Apua haetaan, mutta sitä saa lähinnä rahalla tai ajalla ja aktiivisuudella. 

 

Kaiken muun ohella huoli ilmastosta kuormittaa opiskelijoiden mieltä. On uuvuttavaa pohtia jatkuvasti omaa sekä maapallon tulevaisuutta. 

Miten voisin olla enemmän ja tehdä elämässä vielä vähän parempia valintoja?

Kuluttajilta vaaditaan koko ajan lisää. Mikä on ekologista, entä eettistä tai kestävää? Rainbow vai Reilu kauppa?

Pahoinvoinnin juuret levittäytyvät moneen suuntaan, ja kestävä mieli sekä tulevaisuus vaativat ratkaisuja eri tasoilla.

 

Joulukuussa 2021 aloittavan edustajiston jäsenet ovat ilmaisseet lähes yhtämielisesti kantansa siihen, että mielenterveyden edistämiseen ja ympäristökriisin torjuntaan tulee osallistua nykyistä aktiivisemmin. 

Yhteinen mielentila on hyvä alku.  Lisäksi tarvitaan keskustelua ja toimia sekä ylioppilaskunnan että yliopiston tasolla. Nyt.

Onneksi kenenkään ei tarvitse kantaa isoja kysymyksiä yksin, vaan voima on yhteisössä. 

Teksti Henrik-Kristian Telkki
Kuvitus Helmi Hakuri

Joulukuussa Lapin ylioppilasteatteri tuo lavalleen uuden Kova luu -nimisen teoksen. Kova luu on siinä mielessä erikoinen näytelmä, että sen pohjana on Tanja Äärelän Lapin yliopistoon tekemä väitöskirja Aika palijon vaikuttaa minkälainen ilime opettajalla on naamalla. Kyseessä on Oulun ja Pelson vankiloissa tuomiotaan suorittavista nuorista vangeista tehty haastattelututkimus. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella nuorten vankien peruskoulukokemuksia, tutkia koulua sosiaalisena ympäristönä ja kysyä, miten pienestä ihmisen elämä voi rikkoutua.

Kova luun käsikirjoitus on Lapin ylioppilasteatterin ulkopuolisen ammattilaisen ja taideohjaaja Tiinaliisa Multamäen tuotos. 

“Kuuntelin, kun Tanja esitteli väitöskirjaansa Korundissa. Näin siinä olevat nuorten sitaatit välittömästi esityksenä, ja sanoin jo juhlassa Tanjalle haluavani tehdä esityksen hänen väitöskirjastaan.” 

Ihan suoraan väitöskirja ei teatteriksi taivu, vaan taustalla kaikuu myös Multamäen itse tekemät vankien haastattelut ja nuoriso-ohjaajan tausta. Tästä on syntynyt teksti, joka on etsinyt kotiaan. 

“On ihanaa, kun Tanja on alun perin tehnyt väitöskirjansa Lapin yliopistoon, ja nyt näyttelijäporukassa on henkilöitä, jotka ovat opintojensa kautta perehtyneet tähän väitökseen. Tällä ryhmällä on moniammatillinen motivoituneisuus tehdä tätä esitystä, eikä kyse ole vain repliikkien opettelusta ja näyttelemisestä”, Multamäki toteaa.

Kova luu on nyt sitä kuuluisaa tiedeviestintää, jota Lapin ylioppilaslehti on aiemminkin käsitellyt. Tässä roolissa Kova luu onkin vaikeiden kysymysten edessä: mitä dramaturgia voi tarjota tiedeviestinnälle? 

“Teatteri on liian vähän hyödynnetty voimavara. Se voi mennä paremmin ihon alle, sillä näkiessä kokee lukemista vahvemmin. Monet näytelmästä kuulleet ovatkin sanoneet, että heidän täytyy myös lukea se väitöskirja”. 

Toisaalta on pakko kysyä, voiko tässä prosessissa väitöskirjan ytimessä oleva tiede jäädä helpommin samaistuttavan draaman jalkoihin?

“Teatteri ja tiede voivat tukea toinen toistaan. Eivät ihmiset tietenkään koe katsoneensa väitöskirjaa, mutta jos katsojalle jää päällimmäisenä yhtään samoja ajatuksia kuin tutkija on väitöskirjassaan esittänyt, on näytelmä onnistunut”, sanoo Multamäki.

Teemoiltaan Kova luu on valitettavan ajankohtainen, mikä vaatii paljon tekijöiltään. Työryhmä on saanut ihailla miten hyvää draamaa aiheesta saa, mutta samalla kauhistella, miten vähän maailma on muuttunut.

“Produktiossa olemme pystyneet peilaamaan koulumuistoja ja nuoruuden kokemuksia hirveän pitkältä aikaväliltä. On jännä huomata, miten asiat, kuten kiusaaminen on kaikkia yhdistävä ylisukupolvinen elementti.” 

Kovan luun lopullinen vaatimus esitetään kuitenkin yleisölle.

“Kun puhutaan ihmisten hölmöilystä ja virheistä, on tärkeää nähdä se ihminen hölmöilyn takana ja muistaa, miten pienestä elämä voi alkaa lipsua. Toivon, että katsojalle jää päällimmäisenä mieleen ymmärrys tästä sekä halu toimia”, Multamäki päättää. 

ENSI-ILTA: 3.12. MUUT ESITYKSET: 4.12., 7.12., 8.12., 9.12., 14.12., 15.12.

HINNAT: PERUSLIPPU 12€ OPISKELIJAT 10€ RYHMÄT YLI 10 HLÖ 8€

*Kuvittajaa inspiroi ajatus asioiden kirjoittamisesta päivänvaloon. Kuvan lennokit representoivat sekä yliopistomaailmaa, että vapautta.

Teksti Silja Pohjakallio
Kuva Karolina Arvo

OLEN musiikki-intoilija, DJ ja lukutoukka. Toimin tällä hetkellä nuorempana tutkijana Lapin yliopistossa yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa sosiologian oppiaineessa.

TUTKIN kansalaisuutta kiertotaloudessa. Väitöskirjassani tarkastelen aihetta eri näkökulmista, erityisesti tutkien yksilön asemaa jätejärjestelmässämme kansalaisuuden käsitteen kautta. Yhdyskuntajätteen eli esimerkiksi kahviloissa tai kodeissa syntyvän jätteen kierrätyksestä puhuttaessa on yksilöillä keskeinen rooli. Suomalainen järjestelmä onkin vahvasti riippuvainen siitä, että ihmiset lajittelevat jätteensä oikein.

Aloitin jäteasioiden tutkimisen tehdessäni kandia dyykkaamisesta. Ajauduin sittemmin Jäteyhteiskunta-hankkeen pariin, jossa olen päässyt syventymään jätetutkimukseen ja huomannut, että aiheen parissa on paljon sellaista, mitä ei ole vielä täysin tutkittu.

Nykyään puhutaan paljon kulutusyhteiskunnasta ja kuluttamisesta – jätettä ei kuitenkaan huomioida samalla tavoin. Jätettä voi fyysistä tuotetta tehdessä syntyneen jätteen lisäksi olla myös esimerkiksi hiilidioksidipäästöt. Myös ostetun asian taustalla olevan tuotantoketjun pohtiminen jää usein vähälle.

KULUTAN ruokaa, sähköä ja vettä. Ostelen jonkin verran vinyylilevyjä ja hieman kirjojakin. Tietysti ostan joskus myös vaatteita, mutta niitä kuitenkin vähemmän. Se, mitä itse kuluttaa, on haastava kysymys. Ihmiset harvemmin miettivät sitä kovin tarkkaan, sillä kulutus on niin sisäänrakennettu asia yhteiskunnassamme.

INSPIROIDUN hyvistä kirjoista sekä musiikista. Suuri musiikillinen rakkauteni on reggae – tähän yhdistyy myös muu rytmimusiikki, kuten afrobeat, hiphop, funk, soul ja blues. Myös luonto ja ulkona oleminen inspiroivat. Vapaa-ajalla minut löytääkin joko yliopistolta, treenikseltä soittelemasta rumpuja, kotoa tai metsästä kävelemästä.

TOIVON laajempaa keskustelua jatkuvaa kulutusta vaativan talousjärjestelmän yhteydestä jätteeseen sekä päästöihin. Monessa kestävän kehityksen tai kiertotalouden ohjelmassa oletetaan, että edellä mainittu yhteys olisi mahdollista katkaista: kuluttaa ja tuottaa enemmän sekä samanaikaisesti saada hiilidioksidipäästöjen ja jätteen määrä laskuun. Toivonkin puheenvuorojen, joissa kuluttamisen vähentämisen mahdollisuus otetaan vakavasti, lisääntyvän.