Edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho

”Sit ku talvi ei tule, niin mä joudun pakenee uneen; Siellä meist jää jälkeen, askeleita ensilumeen. Sit ku valot pois menee, tulee loputon pimeys; Mitä meist jää jälkeen, askeleita ensilumeen.”

Näin kuuluu Gasellien sekä Anna Puun vastikään julkaistun kappaleen ”Lumi” kertosäe. Kappaleessa lienee tarkoitus kertoa rakkaudesta tai rakkaustarinasta ympäristö- ja ilmastometaforien kautta, mutta nyt en sen syvällisemmin kyseisen kappaleen analysointiin mene, vaan haluan puhua kappaleen metaforina käyttämistä ympäristöstä ja ilmastosta.

Heti alkuun tunnustus: En ole maailman paras ympäristöasiantuntija. Haluan, että saan siinä oppia heiltä, jotka asian paremmin tuntevat. Mutta yksi asia on varma: Pelkään, että menetämme sen, missä elämme. Olen syntyisin Lapista, Ylitorniolta, joten minulle luonto on ollut äärimmäisen tärkeä osa koko elämääni. Puhdas luonto, jossa on neljä vuodenaikaa.

Viime kesänä Lapissa kesä oli äärimmäisen lämmin. Elohopea kohosi useana päivänä yli kolmenkymmenen asteen. Lisäksi sääskejä ei näkynyt missään, ei edes Ylitorniolla, jossa tavallisesti ei uskalla välillä pihalle mennä, kun niin ärhäkkäästi sääskiparvet iholle ampaisevat. Moni voisi kuvitella tällaisesta hellekesästä vailla sääskejä, että nyt on kerrankin kelit kohdillaan, mutta minut se herätti. Maailma muuttuu – ja minkä muutos on meille kaikkein näkyvin ja kaikkein suurin – ilmaston.

Olen varmaan jollain tapaa myöhäisherännyt pelossani, mutta tuskin olen yksin. Ja vielä huolestuttavampaa on se, että moni nukkuu yhä asian suhteen. Meidän täytyy tehdä valintoja, joilla turvataan elinympäristön kehitys. Olen kuin avoin kirja, kun joku puhuu ympäristöystävällisistä valinnoista ja ratkaisuista. Tämä on aihe, josta haluan oppia lisää.

Edunvalvonnassa ja vaikuttamisessa on tärkeää arvot, mistä kerroin viimeksi, mutta lähes yhtä tärkeää on palo vaikuttaa. Halu muuttaa maailmaa paremmaksi. Yleensä palon aiheuttaa jokin tunne, vahvimpia tunteita lienee rakkaus ja pelko. Erityisesti menettämisen pelko. Sen vuoksi haluan olla mukana vaikuttamassa siihen, että me opiskelijat voimme olla edelläkävijöitä ja suunnannäyttäjiä ilmastoasioissa. Se ei ole pelkkien visioiden tai strategioiden pyörittelyä, vaan valintoja, joita tehdään kahvijonoissa, kioskeissa ja kaupoissa.

Katselen marraskuussa mustaa maata lähes +10:n asteen kelissä ja kärvistelen kesällä +30:n helteessä. Pelkään, että joudun tulevaisuudessa pakenemaan uneen, että pääsen jättämään askeleita ensilumeen.

Nyt viimeistään on aika tehdä tekoja terveellisen ympäristön ja luonnon puolesta.

Päätoimittaja Aleksi I. Pohjola

Tässä lehdessä on useampikin kirjoitus ilmastonmuutoksesta, sen aiheuttamista uhkakuvista sekä ratkaisumalleista, niin poliittisen tason toimijoiden kuin yksilönkin näkökulmasta. Vaikka lehden teema olikin avoin, ei ilmaston käsitteleminen ole sattumaa: Ilmastonmuutos ja siihen liittyvät uhat ovat meidän ja tulevien sukupolvien kenties suurin haaste.

Ilmastonmuutos koskee kaikkia maapallon asukkaita, mutta erityisesti se koskettaa tulevia sukupolvia. Siksi siihen liittyy myös valtava vastuu siitä, minkälaisen elinympäristön me jätämme tuleville sukupolville. Ja se vastuu koskee kaikkia, niin poliittisia päättäjiä kuin yksilöäkin. 

Ensimmäisenä ilmastonmuutos vaikuttaa heikoimmassa asemassa olevien ihmisten arkeen. Köyhillä valtioilla ei ole mahdollisuutta varautua ilmastonmuutoksen aiheuttamiin muutoksiin ja ongelmiin. On silti äärimmäisen naiivia ajatella, että ilmastonmuutos ei koskettaisi myös rikkaita länsi- ja teollisuusmaita. Ihmiset kyllä lähtevät asuinkelvottomilta alueilta liikkeelle. Ovat aina lähteneet. Etenkin Afrikan väestökehitys antaa viitteitä siitä, että muuttoaaltojen paine kasvaa tulevaisuudessa entisestään.

Ilmastonmuutoksen torjumisessa ja vaikutusten vähentämisessä tarvitaan ennen kaikkea yhteistyötä. Valitettavasti maailmanpolitiikan trendi näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan. EU luotiin alun perin rauhanliitoksi, jonka tehtävä oli ehkäistä toisen maailmansodan tapahtumien uusiutumista. Sitä liian harva muistaa tai ymmärtää. Yhtenäinen Eurooppa voisi näyttää suuntaa poliittisten päätösten kautta ilmastonmuutoksen ehkäisyssä. Maria Paldaniuksen jutun EU-tason päätöksenteosta ilmastonmuutoksen osalta voi lukea tästä.

Pelkkä politiikka ei riitä. Tarvitaan uskottavia päätöksiä, niiden pohjalta tehtyjä uskottavia tekoja sekä näiden päätöksien ja tekojen toteutumisen uskottavaa seurantaa. Puheiden aika on ohi. Politiikan lisäksi tarvitaan yksilön vastuuta. Ekologista kansalaisuusteoriaa hahmotellut Andrew Dobson huomauttaa, että poliittisilla päätöksillä voidaan saavuttaa nopeita muutoksia, mutta poliittinen suunta voi yhtä lailla muuttua nopeasti toiseenkin suuntaan. Ihmiset kyllä muuttavat toimintaansa poliittisen ohjauksen myötä, mutta aivan yhtä lailla he muuttavat sitä uuden politiikan kohdalla. Pysyvää muutosta ei tapahdu. Teemu Loikkasen jutun ”Kuka ratkaisee ilmastokriisin?” voi lukea tästä.

Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 30.9) biologi, Kuoleman ja elämän kysymys – miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle -kirjan kirjoittaja Maria Katajavuori nostaa esille yhteismaiden tragedia -käsitteen. Pelkistettynä se tarkoittaa sitä, että jos jokin yhteinen resurssi on vapaasti kuluttajan käytettävissä, se päätyy liikakulutuksen alle. Kysymys on ihmisen evoluutioon koodatusta lyhytnäköisyydestä, jossa luonnonvalinta korostaa lajin säilymistä. Siksi meidän on niin vaikea luopua saavutetuista eduista – ja siksi meidän on niin vaikea muuttaa elintapojamme. Paradoksaalisesti tämä evoluutioon koodattu ominaisuus johtaa lajin säilymisen sijasta sen itsetuhoisuuteen.

Vuonna 2019 järjestetään sekä eduskunta- että EU-vaalit. Medialla on tapana nimetä vaalit niiden kärkiteeman mukaan. Jos seuraavien vaalien kärkiteemana ei ole ympäristö, niin milloin sitten? Sitä meidän kansalaisten on oikeus ja myös velvollisuus vaatia. Jos ei itsemme, niin ainakin tulevien sukupolvien vuoksi.

Teksti Miro Sarola
Kuvitus Maria Tuunanen

Vapaus on tärkeä arvo nykyihmiselle: Mitä enemmän, sen parempi. Minäkään en ole poikkeus. Toiveeni on ollut maksimoida itsemääräämisoikeuteni ja olen järjestänyt elämäni tältä pohjalta. Elanto tulee keikkatyöstä ja nettimyynnistä, ei ole lapsia tai raihnaisia sukulaisia joista pitäisi huolehtia. Päätän omista aikatauluistani hyvin pitkälle itse.

Kolikolla on kuitenkin aina kaksi puolta. Kun täydellisyyttä hipova itsemääräämisoikeus yhdistetään krooniseen taipumukseen valita kivat asiat yli tylsien, tulos ei ole aina paras mahdollinen.

”Milloin pidät lomaa?” on hyvin tyypillinen keskustelunaloitus varsinkin kesäaikaan. Myös minulle esitettiin tämä samainen kysymys tuttavani toimesta viime kesäkuussa. Kysymys aiheutti lähinnä hämmennystä: onko minulla jokin käsitys siitä, koska olen töissä, koska lomalla? Tai erityisesti jos mennään yksittäisiin päiviin? Tämä pieni kysymys toimi eräänlaisena lähtölaukauksena muuttaa elämää organisoituneempaan suuntaan. Ymmärsin, että minulla ei ole juuri minkäänlaista rajanvetoa työajan ja vapaan välillä. Kyky tehdä useita asioita kerralla on hyödyllistä tietyissä tilanteissa, mutta on väistämätön tosiasia, että keskittymällä yhteen asiaan kerralla saat enemmän ja parempaa tulosta kuin ajelehtimalla hallitun kaaoksen mukana kovalla touhottamisella.

Sain syntymäpäivälahjaksi Anna Perhon Antisäätäjä-kirjan. Kirjassa on monia hyviä ohjeita esimerkiksi ”enemmän on hanurista” ja ”opi sanomaan ei”. Kapasiteettimme tehdä montaa asiaa on toki hyvin yksilöllistä. Iso osa meistä yliopiston opiskelijoista käy opintojen ohella töissä, urheiluharrastuksissa ja on mukana yhdistystoiminnassa – sosiaalista elämää ja juhlimista unohtamatta.

Ei ole selkeää ohjetta milloin olemme mukana liian monessa. Pääpointti on ymmärtää periaate: Jos otat elämääsi aikaa vieviä asioita, tuo aika on pois jostain muusta. Kieltäytyminen on myös hyödyllinen taito. Jos kalenterisi on jo valmiiksi täynnä, et pysty haalimaan loputtomasti lisää asioita.  

Nykypäivänä meillä on mahdollisuus olla tavoitettavissa vuorokauden kaikkina tunteina. Tällä on toki positiiviset puolensa, mutta myös suuri riski nostaa elämämme intensiteettiä tarpeettomasti ja hämärtää työn ja vapaa-ajan rajaa. On hyvä muistaa, että vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten tiedonkulku maasta toiseen tai jopa kaupungista toiseen saattoi kestää monia viikkoja. Elämä kulki silti eteenpäin, kauppaa tehtiin ja liiketoimintakin meni eteenpäin. Meidän ei ole pakko vastata jokaiseen sähköpostiin välittömästi, ei edes samana päivänä.

Harmaalla on toki monta sävyä. Minuutin tarkka aikataulutus jokaiselle viikolle ja täysin organisoimaton hallittu kaaos eivät ole ainoita vaihtoehtoja elää elämäämme. Yleisperiaatteena voimme kuitenkin sanoa, että jokainen yritys, organisaatio tai muu monien ihmisten yhteistyötä vaativa yhteisö vaatii jonkintasoista järjestelmällisyyttä. Olen niitä ihmisiä, jotka ovat kokeilleet hallittua kaaosta ja ajatelleet sitä eräänlaisena elämäntapana. Olen kuitenkin havainnut, että järjestelmällisyys ja selkeät rajanvedot työn ja vapaan välillä ovat ystäviä: Helpottavat elämää ja edesauttavat opintojen eteenpäin menoa.

Teksti Erkka Lehtoranta
Kuvat Kaisa-Reetta Seppänen

Mitä, minä vai?

Hellästi kehottava Pää pois p*erseestä -komediakiertue on yksi monista rovaniemeläisen Lentävän Poron Teatterin tuotoksista. Viimeisin teos Maailman hauskimmat 96 minuuttia näyteltiin kesällä 2018.

Teoksen kestoksi ilmoitetaan 114 minuuttia.

Porolla on ollut turbulenssia. Teatterin valot sammuivat näytelmien osalta tauolle tämän vuoden elokuussa hankalien aikojen saattelemana. Nyt kymmenisen vuotta Rovaniemellä vaikuttanut Lentävän Poron Teatterin toimitusjohtaja ja näyttelijä Jussi Olavi Jokinen pystyy – teatterinsa neuvoa noudattaen – katselemaan hetken ympärilleen.

Paniikkia ei ole. Jokinen on oppinut tekemään reitistään itselleen luontevan, mihin sitten päätyykään.

”En ole epäröinyt, ei voi sanoa niin. Olen oikeastaan aina tiennyt mitä haluan, se on lähtenyt sieltä lapsuudesta. Silloin kun rakastuin sarjakuviin, tiesin ihan satavarmasti, että haluan sarjakuvataiteilijaksi. On kuitenkin jännä, että olen aina ollut valmis vaihtamaan unelmaani. Kun tutustuin kuvataiteeseen laajemmin, olin ihan satavarma, että minusta tulee kuvataiteilija”, Jokinen toteaa historiastaan.

Jokinen ei ole pelännyt rakastaa maailmaa sellaisena kuin se hänelle näyttäytyy ja juosta taiteellisten intohimojensa perässä. Tähän Jokinen on opetettu jo nuoresta, ja siitä hän on kiitollinen.

”Onni on ollut, että on jo tosi nuoresta päässyt tekemään oikeasti ja todella hyvien tyyppien kanssa. Että jos haluaa tehdä jotain, se pitää vain tehdä”, Jokinen muotoilee.

”Kaikista ihaninta on kyllä, kun lähtee täysillä johonkin juttuun.”

Tekemisen kulttuurin Jokinen oppi synnyinkunnassaan Riihimäellä. Siellä vuonna 1987 syntynyt, eräänlaiseksi ”taiteen moniottelijaksi” tunnustautuva Jokinen osallistui jo 12-vuotiaana perinteikkään elokuvakulttuuriyhdistys Kino Sampon toimintaan.

”Olen itse kuulunut aina siihen elokuvaporukkaan. Minut opetettiin alun perin elokuvakoneen hoitajaksi. Silloin sai vielä filmiä pujotella. Ehkä siitä myös tarttui jotain sellaista...”, Jokinen tuumii ja toteaa lopulta:

”Olen kyllä aina uskonut siihen, että historiassa on avain tulevaisuuteen. Tämä tulee Kurkelan Reijolta, joka on minulle eräänlainen henkinen oppi-isä”.

Saa väkisinkin kuvan, että Jokisen avaimia ovat olleet Kino Sampon ihmiset, jotka tönivät tekemään; kannustivat, antoivat vastuuta, tukea ja turvaa. Myös David Lynch oli iso, painava avain.

”Olisinkohan ollut viisitoista, kun olen nähnyt elokuvan nimeltä Mulholland Drive, tämä Lynchin kohtuullisen härö tapaus. Se muutti minun elämäni. Siinä tapahtui joku sellainen klikkaus, ja tajusin, että elokuva ja kuva ylipäätään voi olla enemmän kuin viihtymisen väline. Sillä pystytään haastamaan ja kertomaan joku tarina, kertomaan jotain tästä maailmasta. Sen perässä tässä on tavallaan sitten juostu”, Jokinen muistelee.

Impro ja tarinan hengittäminen

Elokuvaukseen rakastunut nuori Jokinen muutti Rovaniemelle vuonna 2008 opiskelemaan audiovisuaalista mediakulttuuria. Tähtäimessä oli alun perin elokuvaohjaajan ammatti.

”Kuulun kylläkin näihin, jotka eivät ole koskaan valmistuneet”, Jokinen virnistää.

Nykyisin yrittäjänä toimiva Jokinen tutustui Lapin ylioppilasteatterissa omaan tulevaan teatteriseurueeseensa ja tuleviin liikekumppaneihinsa. Lentävän Poron Teatteri muotoutui tästä porukasta, kun se piti ensiesiintymisensä vuonna 2010.

Homma toimi, ja hiljalleen Jokisen työstä tuli leikkiä. Tai leikistä työtä.

”Improon kuuluu olennaisena osana leikki. Meidän kaikkien pitäisi leikkiä enemmän”, Jokinen sanoo.

"Meidän kaikkien pitäisi leikkiä enemmän.”
– Jussi Olavi Jokinen

Impro eli improvisaatioteatteri on teatterin laji, jossa näyttelijät ovat yleisönsä kera käsikirjoituksen jumala. Paljon tapahtuu hetkessä, kun aikuiset leikkivät. Aivan kuten lapsillakin.

Tämä hetkessä tapahtuva leikki vaatii yhteistyötä ja luottamusta kanssanäyttelijöihin. Improvisoidessa pitää uskoa, että kaveri ottaa kopin, jos ajatus tipahtaa kesken toteutuksen.

Vaikka improteatteri rakentuu välillä kuin tyhjästä, se ei silti ole vain irrallisia, kommellusten ja oivallusten tahdittamia hauskoja hetkiä.

”Kyllä se impro aina kertoo jotain. Ennen kaikkea se kertoo niistä tekevistä ihmisistä, ja siitä miten me voidaan yhdessä luoda joku sellainen tarina, mikä ei välttämättä tulisi ikinä kenenkään yksilön aivoista ulos. Me luodaan se ryhmänä, luodaan se yleisön kanssa siinä tilassa, hengitetään sitä tarinaa", Jokinen toteaa.

”Huippuluokan improssa pystytään luomaan erittäin mielenkiintoisia kysymyksiä maailmasta, ja antaa ehkä vastauksiakin”.

Ja tämä huippuluokan improvisaatioteatteri sijaitsee Lentävän Poron Teatterissa. Hyvän ei kannata hävetä.

”Vaikka ehkä omakehu vähän tässä haiseekin, niin täytyy sanoa; kun oltiin viime keväänä kiertueella meidän porukan kanssa, niin kyllä siellä oli sellaisia hetkiä, että täytyi hämmästellä, että mistä nämä ideat tulevat’”, Jokinen muistelee.

”Mekin tehdään sellaista niin sanotusti ’vakavampaa settiä’. Meillä on sellainen esitysformaatti olemassa kuin ’hidasta komediaa’”, Jokinen kertoo.

Jokisen hitaassa komediassa noin kahdesta neljään näyttelijää elää näyttämöllä reaaliajassa yhtä ainoaa kohtausta, noin 50 minuutin esityksen ajan.

”Me näytetään tavallaan hetki niiden ihmisten elämästä. Se on merkityksellistä, miten me valitaan juuri se hetki näytettäväksi”, Jokinen toteaa.

Matalalta lentänyt poro

Lentävän Poron Teatteri on juurtunut noin kahdeksan vuoden aikana tiukasti rovaniemeläiseen kulttuurimaisemaan. Ala voi kuitenkin olla hankala. Vaikka mainetta on karttunut, teatteri on joutunut käymään läpi kovan koulun selvitäkseen viime vuosista.

Teatterin tilanne on Jokisen mukaan tällä hetkellä ”yllättävän hyvä”. Teatterin jatko on ollut julkisesti epävarmaa vuoden 2017 lopulta lähtien. Vaikeudet alkoivat kuitenkin jo loppuvuodesta 2015, kun matkailualan toimijoiden kanssa Napapiirille yhteistyössä tuotettu joulunajan Tonttuteatteri floppasi täysin.

”Sinne piti tulla 5000 katsojaa, ja sinne tuli 219”, Jokinen avaa. Vuoden työstä jäi lopulta ”kasa väsyneitä ihmisiä ja pankkilaina taskuun”.

Raha oli tiukassa, ja Jokinen kumppaneineen oli pakotettu uuteen tilanteeseen, jossa on vaikeaa pitää hauskaa.

”Viime joulun aikana tuli päätös, että nyt on tehtävä jotakin. Tämä johti siihen, että maaliskuussa tultiin lehdistötiedotteen kanssa ulos, että konkurssi kurkkii puntista. Että asiat ovat menossa aivan päin persettä”, Jokinen muotoilee.

Melkoinen lehdistötiedote. Näillä sanoilla vai?

”No ei kauhean kaukana. Kevään kiertueen nimi oli ’Pää pois perseestä’”.

Lentävän Poron Teatteri tarjoaa koulutuspalveluita muun muassa työyhteisöjen hyvinvoinnin ja vuorovaikutuksen edistämiseksi. Muun muassa opastusta siihen, miten pää saadaan pois perseestä. Nyt opetukset vedettiin omakohtaiseen testiin.

”On mielenkiintoista huomata, miten vaikea omia oppejaan on noudattaa. Olen opettanut ihmisille, miten yhteisössä tulee olla rehellinen ja avoin ja tunnustaa, jos on vaikka paha olla, jotta saisi ihmisiltä sen tarvittavan avun ja tuen”, Jokinen pohtii.

”Miten vaikeaa se oli sitten tehdä itse. Tai miten vaikeaa oli huomata, että oma pää on jo aika syvällä siellä perseessä”, Jokinen kiteyttää.

Kun teatteri lopulta tuli ongelmiensa kanssa rehellisesti julkisuuteen, Jokista pelotti, että katsojat ja yhteistyökumppanit irrottautuvat teatterista. Kävikin päinvastoin.

”Totuus on se, että kun asiat kertoo rehellisesti ääneen, ihmiset haluavat auttaa. Sieltä se tuki löytyy”, Jokinen vakuuttaa.

”Meille tuntemattomat ihmiset laittoivat pystyyn kampanjoita teatterin pelastamiseksi.”

Lentävän Poron Teatterin taloudellinen tilanne on edelleen hieman epävarma, mutta Jokisen mainitsema ”luova perspektiivi” on auki. Teatterilla ei haeta enää ”varmaa nakkia”, vaan uskalletaan tehdä rohkeita avauksia.

Löytöretkiä lattialta

Jokinen itse liikkuu toiminnassaan mielellään komedian ja huumorin saralla.

”Komedialla ja huumorilla pystytään käsittelemään niin mielenkiintoisia aiheita, naurun kautta”, Jokinen kertoo.

Jokisen ohjenuora hyvään huumoriin on yksinkertainen: sen pitää olla itsestä hauskaa.

”Kukaan ei ole niin uniikki, että olisi ainoa ihminen maailmassa, jonka mielestä jokin on hauskaa”, Jokinen selittää.

”Kukaan ei ole niin uniikki, että olisi ainoa ihminen maailmassa, jonka mielestä jokin on hauskaa.”
– Jussi Olavi Jokinen

Kun on Jokisen kaltainen huumorin ammattilainen, väkisinkin kohtaa huumoria paljon. Mikä Jokiselle on hauskaa?

”Minusta hauskaa on leikki”, Jokinen toteaa vakuuttavasti.

Siis sama ainesosa, joka tekee improvisaatioteatterista juuri sitä mitä se on?

”Leikissä ollaan niin vapaita. Irrottaudutaan jostain säännöistä, voidaan katsoa maailmaa hetken aikaa jollain ihan eri säännöillä kuin millä me normaalisti sitä katsotaan”, Jokinen selittää.

”Ihailen suunnattomasti lasten kykyä leikkiä ja olla vapaina, irti kaiken maailman säännöistä ja häpeästä, joka haittaa meidän aikuisten toimintaa”, Jokinen toteaa.

Jokisen mukaan improssa opetellaan leikin avulla pois häpeästä. Se opettaa käsittelemään asioita tavalla, jolla ne synnyttävät positiivisia tunteita. Tuloksena ”moka on lahja” – kyky ihmetellä hetken selällään jäällä kaaduttuaan, tarkistamatta, että näkikö kukaan.

”Pystytään menemään niiden asioiden yli, joiden tiettyjen normien mukaan pitäisi tuottaa meille häpeää”, Jokinen pohtii.

Vakavan hauskat asiat

Jussi Olavi Jokinen itse kävi läpi äärimmäisen kokemuksen vuonna 2013, kun hänen isänsä teki itsemurhan. Siitä yli pääseminen vaati surun vastapainoksi paljon huumoria ja naurua ystävien kanssa. Kokemus päätyi vuonna 2015 Lentävän Poron Teatterin lavallekin, kun Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin perustuvassa Metsäjätti -näytelmässä käsiteltiin juurikin isähahmon menehtymistä.

”On huikeita hetkiä tekijänä hoksata, että voidaan käsitellä niin kipeää ja vaikeaa aihetta, jota ei pystyisi käsittelemään, jos siinä mukana ei olisi naurua”, Jokinen miettii.

Jokisen mukaan kaikesta saa vitsailla, kunhan ei tarkoituksellisesti loukkaa ketään. Aiheet eivät ole liian vakavia huumorille: me ihmiset olemme usein liian vakavia.

”Se liittyy vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon tosi paljon. Puhutaan loukkaantumisen kulttuurista ja kaikesta. Sekin tekisi hirveän hyvää, jos voitaisiin olla yhdessä ja nauraa. Ja se on tietty sitä mitä komedia parhaimmillaan tekee, se tuo ihmisiä yhteen”, Jokinen toteaa.

”Voidaan nauraa ja puhdistua naurun avulla.”

Tässä Lentävän Poron Teatterin esitykset ovat onnistuneet.

”Yllättävän paljon tulee ihmisiä sanomaan, etten ikinä ole nauranut näin paljon. Joillakin on ollut tilanne, että ovat vaikkapa menettäneet läheisensä ja kertovat, että nauravat ensimmäistä kertaa sen jälkeen”, Jokinen toteaa.

Huumori auttaa.

Jussi, onko huumorilla tavoite?

”Huumori koetaan minusta turhan paljon sellaisena tyhjän nauramisena. Tavoite on muuttaa maailmaa.”

Teksti Eve Viinamäki
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Poliitikot tietysti suhmuroivat jatkuvasti.

Näin todetaan osana Urbaanisanakirjan määritelmää suhmuroinnille. Politiikassa suhmurointi on ratkaisujen tekemistä suljettujen ovien takana ilman, että äänestäjät tai oppositiotoimijat tietävät mitä parrasvalojen ulkopuolella keskustellaan. Se on muun muassa tärkeiden nimitysten tekemistä pienen piirin kesken, jolloin rekrytointiprosessi on vain muodollisuus. Suhmurointi näkyy myös ihmeellisyyksinä ja kysymysmerkkeinä rahaliikenteessä, lobbauksessa ja vuoropuhelussa kansalaisten ja päättäjien välillä.

Suhmurointi ei varsinaisesti tarkoita rikollisuutta vaan moraalisesti kyseenalaista toimintaa, joka tapahtuu vain osittain tai ei lainkaan julkisesti. Ihmisissä epäilyksiä herättäneitä ratkaisuja saatetaan selittää perusteellisestikin, mutta perustelut eivät välttämättä sitten enää kestäkään kyseenalaistamista. Politiikassa suhmuroinnin synonyymeinä voisi pitää vehkeilyä ja puolueveliverkostoja, jotka kytkeytyvät politiikan ulkopuolelle elinkeino- ja yritysmaailmaan hyväveliverkostoiksi.  Jostain kovin mystisestä syystä suhmurointi on normaalia nimenomaan silloin, kun kyse on politiikasta. Saatamme jopa ajatella, että suhmurointi on itsestäänselvyys tai välttämättömyys.

On aika ajatella toisin.

Kymmenen vuotta poliittisessa nuorisotoiminnassa ovat opettaneet paljon mielikuvamarkkinoinnista. Kun alun perin murrosikäisenä lähdin poliittiseen toimintaan, minulle puoluepolitiikka oli ensisijaisesti omiin arvoihin perustuvaa vaikuttamistyötä. Muistan elävästi sen hetken, kun istuin Itä-Helsingissä eräässä puolueen koulutuksessa ja ymmärsin miten pieni rooli arvoilla onkaan puoluepolitiikassa. Kuitenkin jollakin tavoin maailman parantamiseen tähtäävien valosielujen on tehtävä omaa viestiään tiedetyksi, ja kulutuksesta hullaantuneessa yhteiskunnassa mielikuvamarkkinointi on siihen tarkoitukseen oiva tapa.

Mielikuvamarkkinointi kaikessa tarpeellisuudessaan voi tehdä ihmiset laiskoiksi, sillä puolueella on jo usein viestintäsuunnitelma, johon kuuluu viestinnällisiä ja jäsenten imagoon liittyviä tavoitteita. Puolueen imagosta tulee jäsenen imago. Sen jälkeen vapautuu paljon voimavaroja vallan tavoitteluun. On selvää, että ilman valtaa ei tehdä vaikuttamista. Valtaa voi kuitenkin tavoitella sekä luovimalla tietään korkeammille penkeille puolueen sisällä että tekemällä arvoihin perustuvaa vaikuttamistyötä. Kysynkin, missä vaiheessa politikointi alkoi käsitteenä sisältää vehkeilyn merkityksiä sen sijaan, että se tarkoittaisi puhtaasti muutos- ja vaikuttamistyötä?

”Missä vaiheessa politikointi alkoi käsitteenä sisältää vehkeilyn merkityksiä sen sijaan, että se tarkoittaisi puhtaasti muutos- ja vaikuttamistyötä?

Armollisuuden osoituksena kollegoille eri politiikan tasoilla on kuitenkin pakko todeta, että puhtaasti arvopohjalta muutokseen tähtäävä työskentely politiikassa on raskasta. Etenkin pehmeitä arvoja kannattavat poliitikot huomaavat nopeasti, että vaikka edustuksellinen demokratia tarkoittaa kansanvaltaa, niin vaaleilla vaikuttaminen johtaa käytännössä harvainvaltaan. Miksi puhun harvainvallasta enkä enemmistövallasta? Koska vaaleissa läpi pääseminen edellyttää mittavaa vaalikampanjointia, joka taas vaatii rahaa tai verkostoja. Näin ollen valituiksi tulevat eritoten henkilöt, joilla on jonkinlainen sosiaalinen tai taloudellinen etuoikeus. Siitä taas seuraa hyvin usein se, että moninaiset väestöryhmät joutuvat elämään sen pienen joukon ehdoilla, jolle valta on keskittynyt. Tästä seuraa vääjäämättä eriarvoisuutta ja marginalisoitumista. Edustuksellisen demokratian haasterepertuaariin kuuluu myös ihmisten taipumus ylisukupolviseen äänestyskäyttäytymiseen, minkä vuoksi pitkään vallan kahvasta pidelleet pitävät otteensa tiukassa myös röyhkeitä päätöksiä tehtyään ja seuraavien vaalien jälkeenkin.

Jossain vaiheessa poliittista uraa tulee tarpeelliseksi tehdä valinta sen suhteen, että mikä on oma tapa lähestyä vaikuttamista. Voin vakaasti todeta peräänkuuluttavani vilpittömyyttä ja avoimuutta niin politiikassa kuin arjessakin. Politiikka on parhaimmillaan jokaisen ihmisen työtä yhteiskunnallisten epäkohtien muuttamiseksi. Tiedon pimittäminen ja poissa silmistä tapahtuva päätöksenteko estää sen toteutumista, että jokainen todella pääsisi osalliseksi vaikuttamisesta.

Ajattelen, että jokainen yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostunut voisi tutustua omiin strategioihinsa tilanteissa, joissa argumentit loppuvat. Virheettömyyttä vaativa keskusteluilmapiiri tuhoaa uteliaisuuden, jolloin voi olla hankalaa laskea henkinen suojamuuri ja todeta, että nyt voisin oppia keskustelukumppaniltani, koska en tiedä riittävästi tästä aiheesta. Vilpittömyys on kuitenkin juuri inhimillisyyttä ja uteliaisuutta asioista, jotka ovat vielä vieraita. Vilpittömyyden kautta tulee mahdolliseksi nähdä, että kaikilla meillä on asiantuntijuutta.

Upeimmillaan vilpittömyys riisuu kaikesta vuorovaikutuksesta tarpeen voittaa ja tarjoaa tilalle todellisen kohtaamisen. Koska sinä viimeksi tulit todella kohdatuksi?

Teksti Ella Karttunen
Kuvat Senni Luttinen

Muotimaailma herätti elokuvaohjaaja Wille Hyvösessä jotain, minkä johdosta hän luopui miessukupuolestaan. Muutoksen myötä hän kohtasi maailman myös itselleen uusista kulmista.

Wille Hyvösellä, 31, on yllään kirkkaan crimsonin punainen villanuttu, jonka pieluksessa on ehkä Kallion alueen suurin hakaneula. Kokeillaanko huvin ja vaihtuvuuden vuoksi valokuvia myös ilman nuttua? Yhdistelmä on liian hyvä särjettäväksi, tuumaa Hyvönen. Tuo punainen onkin erityisen herkku yhdistelmä alaluomen vaaleansinisen kajalin kanssa, joka taas istuu viehättävästi vaaleisiin viiksiin.

“En koe missään olevani niin hyväksytty kuin muotiyhteisössä. Meillä olisi opittavaa muodin suvaitsevaisuudesta ja avaruudesta”, toteaa Hyvönen

Jo lapsena Hyvönen leikki enemmän tyttöjen kanssa ja koki väkivaltasävytteisen poikakulttuurin kukkulankuninkaineen vieraana. Neuvottelu omasta sukupuolesta sai viimeistään alkunsa Lontoossa, kun puoliso Siiri pääsi opiskelemaan arvostettuun muotikouluun Central Saint Martinsiin. Kesällä 2015 Hyvönen tutustui Lontoossa Siirin opiskelukavereihin, joissa hän näki ihmisinä uudenlaisia puolia.

“Näiden kundien tapa olla mies oli tosi vapauttavaa. He kutsuivat toisiaan she-pronominilla. Siinä seurassa ei tarvinnut enää pitää machokiveä harteillaan, vaan pystyin kokemaan vapaammin elämää.”

Hyvönen alkoi tuntea housuihin pukeutumisen epämukavana. Pian ne jäivät kokonaan pois, ja ensimmäinen oma naisten deodorantti tuoksui imelien axejen rinnalla erityisen hyvältä.

“Siitä se varmaan lähti, pukeutumisen kautta. Puhuin ensin cross-dressauksesta ja pikku hiljaa aloin huomaamaan, etten ehkä muutenkaan ole enää mies.”

Mieheydestä luopumisella on ollut myös vähemmän armeliaita seurauksia. Kun Hyvönen pitää ääntä, hän tulee sörkkineeksi joitain kulttuurisen hyväksyttävyyden rajoja.

“Tietysti voi miettiä, mikä on se psykopatologinen vinoutuma, kun mulle huudetaan kadulla. Varmaan mut koetaan jotenkin uhkana.”

Uudella tapaa katsottavissa

Hyvösen kolmas elokuva Tuntematon sai ensi-iltansa lokakuussa 2017. Vaikka Tuntematon käsittelee Hyvösen omaa sukupuolivaellusta, elokuvaa pani alulle sapetus kotimaista paikallaan kököttävää, samojen setämiesten hallussa olevaa elokuvateollisuutta kohtaan. Elokuva syntyi kritiikkinä suomalaisen elokuvan esittämälle mieskuvastolle Aku Louhimiehen työstäessä Tuntemattoman sotilaan kolmatta filmatisointia.

Ohjaajauransa aikana Hyvöselle on kertynyt kokemusta myös kameran edessä. Hän esiintyy kertojana ja toimijana Tuntemattoman lisäksi aikaisemmissa töissään Kummisetäni thaimorsian ja Onnelliset.

Haastattelun valokuvauksessa Hyvönen vaikuttaa luontevalta, rennolta ja läsnä olevalta, ja ajatus siitä, että hänen olemuksensa voidaan nähdä ongelmallisena alkaa tuntua hämmentävältä. Kysymyksiä erikoisuudentavoittelusta onkin sadellut.

“Aivan kuin päättäsin vain ärsyttää ihmisiä. On myös tullut kysymyksiä, että onko tämä joku performanssi.”

Uuden minänsä ja feminiiniseksi miellettävän tyylinsä myötä Hyvönen on saanut osakseen huutelua ja lähentelyä. Usein tämä tapahtuu hänen ollessa selin.

“Klubilla on puristettu perseestä, ja kun käännän pään, niin tyyppi säikähtää kun en ollutkaan oikeaa sukupuolta. Tai oikeanlainen nainen.”

”Klubilla on puristettu perseestä, ja kun käännän pään, niin tyyppi säikähtää kun en ollutkaan oikeaa sukupuolta. Tai oikeanlainen nainen.”
– Wille Hyvönen

Pukeutuminen on ollut paljon tapetilla puhuttaessa oikeudesta koskemattomuuteen; oikeuttaako minihame vislailuun, avoin kaula-aukko kourintaan. Arkielämän keskustelu provosoinnista ja sitä kautta uhrin syyllistäminen elää yhä jossain määrin myös institutionaalisella tasolla: vaikka suomalaisessa oikeusjärjestelmässä ei raiskaus- ja ahdistelutapausten lopputulokseen saa vaikuttaa uhrin pukeutuminen, puolustus saattaa siihen yhä vedota.

Uuden tyylinsä myötä Hyvönen kokee uudella tapaa ihmisten katseet. Lontoossa hän kokee suhtautumisen itseensä neutraalimpana, kun taas Suomessa hän huomaa eron erityisesti miesten katseissa. Yllättyneisyys näkyy vastaantulijan kasvoilla, kun naisille suunnattuihin, näyttäviinkin vaatteisiin varustautuneella henkilöllä onkin värikkään silmämeikin kaverina viikset. Tai kun viiksekkäällä onkin farkkujen sijaan vieno alusmekko kukkaiskuosilla.

“Mutta Helsinki ei ole mikään pahin paikka olla erilainen. Joku Pariisi on ihan helvetti maan päällä. Berliinistä ajattelin, että se voisi olla vapaampi kaupunki, mutta sielläkin ollaan aika konservatiisia sukupuoliroolien kanssa.”

Hyvösen on vaikeampaa muistaa, millaisia katseet olivat ennen muutosta. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että hän ei normia edustaessaan tullut kohdanneeksi asiaa tai joutunut sitä itsensä kanssa käsittelemään. Hän kuitenkin kertoo olleensa jo aiemmin kiinnostunut androgyyneistä vaatteista, joten huomaamaton näky hän ei liene koskaan ole ollut. Mutta nyt, kun hän on näkyvä julkisessa tilassa, hän kokee olevansa näkymätön omalla alallaan.

“Elokuvissa ei ole muunsukupuolisia. Ei siellä ole naisiakaan, oikeita naisia. Käsikirjoittaja ja dramaturgi Tove Idström piti meille Taikissa käsikirjoituskurssin ja suuttui, että taas tätä, katso näitä naishenkilöitä, näillä ei ole mitään sielua. Se oli hienoa, kun hän oli niin tiukka.”

 

Pitsiä ja rintakarvoja

Hyvönen muistelee kertaa, kun hän oli pukeutunut isoon miesten takkiin, jonka helman alta näkyi puolen säärtä sukkahousua. Puoliso Siiri alkoi kummastella, miksi ihmiset tuijottavat.

“Siiri kysyi, miten nuo eivät voi nähdä ettet ole kunnon mies. Ne sukkahousut olisi voinut olla megginsit, semmoiset pitkät kalsarit. Mikä siinä oli enää erona?”

On seikkoja, jotka yhdistämme vahvasti maskuliinisuuteen ja feminiinisyyteen – miehet housuissa ja lyhyessä tukassa, nainen hameessa hulmuavine kutreineen. Parrakkaalla naisella saattoi entisajan sirkuksessa olla lupaava ura. Feminisoivat nimitykset, kuten pitkätukkasivari, pyrkivät köyhdyttämään miehen maskuliinista kelpoisuutta.

“En mä näe, että mitkään ominaisuudet liittyvät kumpaankaan sukupuoleen, se on täysin vanhoillista ajattelua. Eivät miehet voi omia viiksiä, ja mitä eroa mukamas on miehen ja naisen hameella?”

Sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuuden huomioiminen on Hyvösen mukaan muotimaailmassa enemmänkin vakio. Sukupuolikysymyksistä ei alalla juurikaan enää jutella ja vaatteita suunnitellaan sukupuolten sijaan ihmisille.

“Muotiin vaikuttaa myös se, että alalla on valtapositioissa ihmisiä, jotka eivät ole valkoisia heteromiehiä. Merkittävillä paikoilla on paljon naisia ja homoja, muunsukupuolisia ja transihmisiä. Kouluun otetaan mieluummin ihmisiä, jotka myös arkielämässään joutuvat tekemään radikaaleja valintoja. He tekevät sitten suunnittelupöydälläkin kiinnostavia valintoja.”

Puhuttaessa muodin suhteesta Suomen elokuva-alaan Hyvösen mukaan kotimaista elokuvaa vaivaa valitettavasti se, että se on huonosti ajassa kiinni.

“Suomalainen elokuva ei sijoitu mihinkään luokkaan, ei mihinkään yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Niiden ihmiskuva on kuin joku Kampin kauppakeskus, ne kuvat ja ne pinnat. Semmoinen outo ei-mikään. Ja sitten elokuvan ohjaa joku ammattimies niin kuin ‘hyvin’.”

Suomalaisen muotialan kohdalla Hyvöstä harmittaa, ettei muotiteollisuuteen panosteta rahallisesti ja alan maine on pinnallinen. Hän toivoo, että ihmiset ja taidepiirit tarkastelisivat muotialaa syvemmältä.

”Muodin yksi tehtävä on seurata ja luoda aikaa, olla suunnannäyttäjä. Voisin näyttää tosi hyviä näytöksiä, joista jokainen taiteilija ymmärtäisi, että tämähän on tosi yhteiskunnallista ja ajassa kiinni.”

Kun Hyvönen pitää ääntä, hän tulee sörkkineeksi joitain kulttuurisen hyväksyttävyyden rajoja.

Valta luopua vallasta

Hyvösen mukaan hänen toisen elokuvansa Onnelliset jälkeen hänessä itsessään tapahtunut muutos on saanut aikaan sen, että lupaavasti alkaneen uran jälkeen häntä ei enää hyväksytä valtavirtaelokuvan rahoitusmalliin.

“Aiemmin nautin valkoisen heteromiehen valtaa ja olin feministi, koska niin kuului olla tai se oli siistiä. Mutta ei asemaansa tajua, ennen kuin kaikki tulee omalle iholle.”

Siiri ja monet naispuoleiset ystävät ovat Hyvöstä välillä muistutelleet, että hänen muutaman vuoden edesottamuksensa ei-miehenä on vasta alkusoittoa. Mutta vaikka Wille näkee nautiskelleensa 27 vuotta valkoisen heteromiehen valta-asemaa, ei silloinkaan aina kivaa ollut.

“Patriarkaatti on tehnyt mun elämästä hankalampaa jo ennen. Koen, että se on suuri osa mun tuskan lähdettä. Se on jännää, että tämäkin ajatellaan pelkästään naisten, muunsukupuolisten tai transsukupuolisten taisteluna. Patriarkaatti tekee myös miehen elämästä vaikeampaa ja se on hassua, etteivät miehet itse näe sitä.”

Kun ihminen muuttuu ja siirtyy normin ulkopuolelle, hän voi kokea patriarkaatin valta-asemat täysin uudesta näkökulmasta. Hyvönen kokee sukupuoliherätyksensä myötä saaneensa itsestään enemmän käyttöön, mikä on vaikuttanut myös hänen taiteeseensa.

“Miehen kuolema voi olla myös älyllinen tai yhteiskunnallinen. Se voi lähteä vaikka parisuhteesta, jossa henkilö tajuaa valtasuhteen, vaikka puolisoaan rakastaakin.”

Hyvönen muistuttaa, ettei mikään sukupuoli ole itsessään väärä, vaan kyse on systeemistä, jossa etuoikeutetusta asemasta nauttiva sukupuoli ei tee töitä murtaakseen valtarakenteita. Nyt Hyvönen miettii omaa aikaansa tuossa asemassa, kun hän vielä koki olevansa mies.

”Se oli “kivaa ja helppoa”, ja kenties siksi sitä ei ymmärtänyt kyseenalaistaa. Ehkä mun ahdistus tulee juuri siitä, että joku tuolla jossain yrittää puskea mua johonkin malliin, mitä en ole. Siitä tulee se kirraus mun ja yhteiskunnan välillä.”

Uudenlaisten, latautuneiden katseiden ja paikoin negatiivisen kohtelun vastapainoksi Hyvöselle satelee kiitosta. Tuntematon herättää keskustelua, ja jotkut tulevat antamaan tunnustusta hänen kannanotoistaan. Välillä Hyvönen kummaksuu kunnianosoituksia.

“Kiittely tuntuu liian suurelta, koska en mä oikeasti ajattele kuin itseäni. En koe, että kenenkään puolesta tekeminen olisi mun elämäntehtävä. Mutta ehkä ajaessani omaa asiaani tulen sohaisseeksi valtarakenteita, jolloin tulen ehkä tietämättäni auttaneeksi jotain toista alistetussa asemassa olevaa.”

Teksti Matias Partanen
Kuvitus Aino Soininen

Uuden opiskelijan ensikosketus yliopistomaailmaan tapahtuu usein oman ainejärjestön kautta. Ainejärjestöt ajavat oppiaineen etuja ja järjestävät toimintaa. Lähes aina tämä järjestö on vastikkeetonta ja onnistuu, koska asian omaksi ottaneet ovat valmiita uhraamaan aikaa ja vaivaa yhteiseksi hyväksi. Suurin osa ainejärjestöistä on rekisteröityjä yhdistyksiä, ja niitä koskevat yhdistyslain vaatimukset. Vaikka useimmiten ainejärjestötoiminta on hauskanpitoa, verkostoitumista ja yhdessäoloa, voivat asiat ääritilanteissa mennä niin sanotusti reisille.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on pureutua siihen, mitä velvoitteita yhdistystoiminta voi synnyttää järjestöaktiiveille, ja miten mahdolliset sudenkuopat voisi välttää. Hauskanpidon lomassa vastuuasiat voivat jäädä taka-alalle eivätkä epäilykset esimerkiksi väärinkäytöksistä helpostikaan nouse luottamukseen perustuvassa toiminnassa.

Pari vuotta sitten luokanopettajaksi opiskelevien ainejärjestö Lapikas ajautui talousvaikeuksiin väärinkäytöksen sekä huonon budjetoinnin vuoksi. Asiaa on puitu valtamedioita myöten, eikä tämän nimenomaisen tapauksen syihin ja yksityiskohtiin ole enää syytä uhrata palstamillimetrejä. Pahin onnistuttiin välttämään ja Lapikas on pikkuhiljaa nousemassa jälleen jaloilleen. Asiat olisivat kuitenkin voineet mennä myös huonommin.

Synkimpinä hetkinä Lapikasta uhkasi konkurssi, ja julkisuudessa kerrottiin, että veloista vastaavat konkurssitilanteessa henkilökohtaisesti ainejärjestön hallituksen jäsenet. Ääritapauksessa näin voisikin olla. Yleensä rekisteröidyn yhdistyksen hallituksen jäsen ei kuitenkaan vastaa yhdistyksen velvoitteista henkilökohtaisesti. Yhdistyslain mukaan hallituksen jäsen, yhdistyksen toimihenkilö ja toiminnantarkastaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on toimessaan tahallisesti tai tuottamuksellisesti, siis huolimattomuuttaan, aiheuttanut yhdistykselle, sen jäsenelle tai muulle taholle.

Lieväkin huolimattomuus voi synnyttää vahingonkorvausvastuun. Asiakirjoja on siis aina syytä syynätä huolellisesti ja sitoumuksia esimerkiksi yhteistyökumppaneiden kanssa tehdä harkiten.

Huolimaton joutuu vastuuseen

Lieväkin huolimattomuus voi synnyttää vahingonkorvausvastuun. Asiakirjoja on siis aina syytä syynätä huolellisesti ja sitoumuksia esimerkiksi yhteistyökumppaneiden kanssa tehdä harkiten. Epäedullisesta yhteistyökumppanuudesta voi olla hyvin vaikea päästä eroon, ja mahdollinen ainejärjestön kokema vahinko voi kanavoitua hallituksen jäsenten korvattavaksi. Näin voi käydä esimerkiksi, jos yhteistyökumppanin kanssa on sitouduttu järjestelyyn, jota ainejärjestö ei kykene tai halua noudattaa, ja yhteistyökumppani vaatii ainejärjestöltä vahingonkorvausta sopimusrikkomuksesta.

Rekisteröimättömässä yhdistyksessä velvoitteista vastaavat henkilökohtaisesti ja yhteisvastuullisesti toimiin osallistuneet tai niistä päättäneet. Rekisteröimätön yhdistys ei ole oikeuskelpoinen, joten se ei voi saada nimiinsä oikeuksia eikä tulla velvoitetuksi. Rekisteröimätön yhdistys voi tulla kyseeseen silloin, kun toiminta pitää sisällään vapaamuotoista yhdessäoloa eikä yhdistyksellä ole juurikaan rahaliikennettä.

Rekisteröity yhdistys itse on oikeuskelpoinen ja voi saada nimiinsä oikeuksia tai tulla velvoitetuksi. Oikeuskelpoinen yhdistys voi esimerkiksi omistaa irtainta ja kiinteää omaisuutta, tehdä kauppoja ja muita sopimuksia sekä ottaa vastaan lahjoituksia. Ainejärjestötoiminnassa nämä toimet tapahtuvat hallitusten jäsenten ja toimihenkilöiden kautta. Yhdistyksen hallitus tekee päätöksiä kokouksissaan kollektiivina ja sillä on vastuu tehdyistä päätöksistä ja toiminnastaan. Lähtökohtaisesti asiat toimivat, kuten pitää, ja päätöksiä tehdään huolella.

Oman riskinsä ainejärjestötoiminnassa muodostaa kuitenkin se, että yhdistys voi harjoittaa muun toiminnan ohessa elinkeinotoimintaa, kuten tapahtumien järjestämistä tai valmennuskursseja. Elinkeinotoimintaan saattaa liittyä huomattava taloudellinen riski. Tapahtumat eivät välttämättä tuotakaan odotetusti tai tapahtumissa saattaa sattua vahinkoja, joita vakuutus ei kata.

Hallituksen jäsen voi joutua korvaamaan huolimattomuudellaan aiheuttamansa vahingon. Tuottamusvastuu ja sitä kautta vahingonkorvausvelvollisuus voi syntyä esimerkiksi silloin, jos hallituksen jäsen tai toimihenkilö laiminlyö laskujen, verojen tai muiden maksujen suorittamisen tai jos hän ryhtyy sellaisiin toimiin tai hankintoihin, joihin ei ole varattu määrärahoja. Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää, että hallitustoimijat ovat tietoisia toistensa toimista, ja voivat esimerkiksi tukea jaksamisen rajoilla keikkuvaa toveriaan. Kynnys pyytää apua voi olla hyvinkin korkealla, joten asioista puhuminen ja vastuun jakaminen on ensiarvoisen tärkeää.

Joskus rahoja käsitellessä tilaisuus voi tehdä varkaan ja yhdistyksen varoja voi ajautua vääriin taskuihin. Näin kävi Lapikkaan tapauksessa. Epärehellisen henkilön lisäksi myös muut hallituksen jäsenet voivat joutua henkilökohtaiseen korvausvastuuseen, jos he ovat laiminlyöneet asianmukaisen varojenkäytön valvonnan. Oikeuskäytännössä vahingonkorvausvastuun edellytyksenä on kuitenkin nähty yhdistyksen sääntöjen ja yhdistyslain vastainen toiminta. Korkeimpaan oikeuteen menneessä Kalpa Kuopio ry:n tapauksessa tuomioistuin katsoi, ettei huolellisuusvelvoitteenkaan laiminlyöminen synnyttänyt korvausvelvollisuutta. Mikäli ainejärjestö ajettaisiin konkurssiin, on hallituksen jäsenten henkilökohtainen korvausvelvollisuus melko epätodennäköinen, mikäli vahinko on aiheutettu ainoastaan huolimattomuudella.

Vastuuvapautus ei katkaise vastuuta

Hallituksen jäsenet ovat lähtökohtaisesti yhteisesti vastuussa yhteisesti tekemistään päätöksistä niin kauan kunnes vastuuvapaus on myönnetty. Yksittäinen hallituksen jäsen voi kuitenkin vapautua vastuusta myös sillä, että hän vastustaa vääräksi tietämäänsä päätöstä. Jos päätös on jo tehty, asiasta tulee jättää eriävä mielipide tai vastalause. Myös se, ettei ota esimerkiksi jääviyden takia osaa päätöksen tekemiseen, voi vapauttaa vastuusta. Pelkkä passiivisuus luottamustoimessa ei kuitenkaan vapauta vastuusta.

Vanhan hallituksen vapauttaminen vastuusta ei muodosta maagista seinää, joka estäisi aikaisempiin väärinkäytöksiin puuttumisen. Vanha hallitus on yhden jäsenen tai kollektiivin kautta saattanut antaa vääriä tietoja. Jos vahingollinen toiminta tulee myöhemmin ilmi, asiassa voidaan nostaa vahingonkorvauskanne, vaikka vastuuvapautus olisikin jo myönnetty.

Kokonaisuutena ainejärjestön hallituksessa toimimista voi pitää turvallisena tapana harjoittaa yhdistystoimintaa. Normaalilla huolellisuudella ja hyvällä yhteishengellä pääsee pitkälle. Joskus oikeanlaista toimintakulttuuria ei kuitenkaan saada siirrettyä uusille toimijoille hallitusten vaihtuessa. Tästä syystä esimerkiksi LYYn tulisi kyetä tarjoamaan tukea uusille toimijoille. Esimerkiksi Riemupiirakassa, jossa valtaosa ajasta menee verkostoitumiseen ja hauskanpitoon, tarjottu pieni oppitunti voi haihtua muistista viimeistään kivan viikonlopun jälkeen.

Teksti Pekko Riihonen, Emma Kähkönen ja Juho Kähkönen
Kuvitus Aino Harmanen

Kolme Lapin yliopiston opiskelijaa kävi kirjeenvaihtoon digitalisoituvan yliopiston tulevaisuudesta. Mihin haasteisiin opetus vastaa? Miten monimuoto-opinnot ja digitalisaatio muovaavat opiskelua? Entä mikä yhdistää suomalaista aikuisopiskelijaa ja nuorta Darwinia?

SIVISTYS DIGITAALISEN TIEDON SIRPALETULVASSA

Neljäs teollinen vallankumous ja median murros ovat muuttaneet, ja tulevat muuttamaan, tietoympäristöämme radikaalisti. Jo nyt kuka tahansa älylaitteella varustautunut kykenee murtautumaan ulos passiivisen vastaanottajan roolista aktiiviseksi sisällöntuottajaksi. Erilaisten aineistojen digitalisoituminen sekä koneelliset aineistojen analysointimenetelmät ovat luoneet valtavan tietoympäristön, jossa dataa on tarjolla yli aivojemme prosessointikyvyn. Tässä ympäristössä erityisesti aikaisemmin marginaaliin jääneet pseudotieteelliset tutkimukset, valemediat, sekä erilaiset viha- ja lokasivustot ovat saaneet jalansijaa.

Digitaalinen tietoympäristö on tullut jäädäkseen, joten sen haasteisiin on vastattava. Digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Timo Honkela korostaa kokonaisuuksien hallinnan sekä kriittisen ajattelun merkitystä, sillä digitaalisessa ympäristössä tietoa saadaan sirpaleina ja tulvimalla. Tässä tietoympäristössä tarvitaan kriittiseen ja luovaan ajatteluun ohjaavia tahoja sekä luotettavia ja vastuullisia sisällöntuottajia. Näin kompensoidaan ilmiön negatiivisia ulottuvuuksia. Tässä yliopistoilla on jo roolinsakin puolesta vastuu toimia. Yksi keino olisi tarjota julkista digitaalista opetusta; yliopistot pystyvät vastaamaan pseudotieteisiin ja valeuutisiin tarjoamalla opetusta kriittiseen ajatteluun. Avoin pääsy tiedon ja opetuksen lähteelle palvelisi myös yhteiskunnallista sivistystä, sivistyksen kun ei tule olla vain kapean eliitin etuoikeus.

Kansainvälisesti laaja sivistyksen taso on suomalaisen yhteiskunnan keskeinen elementti. Teknologinen kehitys ja yhteiskunnallinen ilmapiiri asettavat sivistysyhteiskunnalle uusia haasteita, joihin digitaalisen keinoin voidaan vastata. Digitaalisuus ei kuitenkaan ole itseisarvo. Jotta digitaalisuus saadaan palvelemaan sivistystä, se tulee alistaa instrumentin rooliin. Tällöin sen avulla voidaan murtautua irti useista ajan ja paikan kahleista sekä opetuksen kaavamaisuuksista, ja näin nostaa dialogi, opetus ja sivistys uudelle tasolle.

Tällaisia pohdiskelin,

Pekko

Kirjoittaja on sivistymätön poliittinen eläin, joka opiskelee Lapin yliopistossa politiikkatieteitä.

Lähteet

Honkela, Timo (2014) Digitaalisuus Sivistyksen, oppimisen ja ymmärryksen tukena. Tieteessä Tapahtuu 5/2014, 39-40.

Rubin, Anita Opettajuuden Tulevaisuus. https://tulevaisuus.fi/artikkeleita/opettajuuden-tulevaisuus/ (haettu 25.9.2018).

ETÄOPETUS HAASTAA AJATUKSEMME LÄSNÄOLOSTA: AKATEEMIKON ELÄMÄÄ  DARWININ JA VÄÄRÄNIEMEN TAPAAN

Kiitos oivasta keskustelunavauksesta, Pekko! Jutellessani verkko-opinnoista, minulta kysytään usein: “Eikö se ole pois oppimisesta, kun ei kohtaa opettajaa kasvokkain?” Ymmärrän kysyjien digiskeptismin. Tukeudumme virtuaalikommunikaatioon arjessa niin usein, että perinteisistä tete-á-tete-hetkistä on muodostunut ylellisyys, jota varjella.

Toisaalta kysyn, onko fyysinen läsnäolo ollut ennenkään vaade akateemiselle kasvulle? Charles Darwinin kirjeenvaihto muodostaa suuren osan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Darwin on esimerkki yliopiston kasvatista, joka vietti tärkeimmät opinvuotensa (Edinburghin ja Cambridgen kontaktiopetuksen jälkeen) kentällä. Kukaan ei väheksy hänen ajatteluaan siksi, että hän hioi sitä etäällä tiedeyhteisöstä, H.M.S. Beaglen kajuutassa ja kädet Galápagossaarten sannassa. Darwinin teoriat eivät syntyneet romanttisessa, luonnontilaisessa tyhjiössä, vaan hän testasi niitä jatkuvasti oppi-isiinsä turvautuen.

Samaan aikaan Lontoon johtavien yliopistojen kirjekurssit yleistyivät. Tarkoitus oli tavoittaa kansalaiset, joilla on työ- ja perhevelvoitteita. Jo 1800-luvun yliopistot herkuttelivat ajatuksella globaalista saavutettavuudesta. Darwinin aikalaiset saattoivat vain haaveilla web-seminaareistamme ja VR-laboratorioistamme.

Elinikäisen oppimisen aikakautena on tunnustettava, että kaikki opiskelijat eivät vaadi kampuselämää – tarvitaan akateeminen viitekehys, jossa oppia. Kaleva kertoi 12.09.2018 aikuisopiskelija Annakaisa Vääräniemestä, joka etäsuoritti kirjoittajanopintonsa maailmanympärimatkalla. Aikuiskoulutustuki riitti elämiseen ulkomailla Helsinkiä paremmin. Vääräniemi koki, että matkanteko tuki kirjoitustyötä. Etäopiskelu mahdollisti taloudellisen tasapainon ja elämäntavan, johon yltääkseen moni pitää välivuoden.

Toki epäilys etäopintojen vajavaisuudesta vaivaa lehtoreitakin. Kaipaamme kipeästi digididaktiikan tuntemusta. Mitä kriteerejä tiede asettaa ylipäätänsä toimivalle, inklusiiviselle opetukselle? Tutkimusten mukaan tilojen ja työtapojen täytyy olla osallistavia, esteettömiä, monikanavaisia, intuitiivisia ja yksilölähtöisiä. Mikään näistä tavoitteista ei ole verkko-opetustiloja timpuroivien koodaajien ulottumattomissa. Haaveissani e-luokat ovat immersiivisiä kuin tehnoavimmat pelit.

Jotta etäopetus ottaa edistysaskelia, se vaatii rehtorien tuen ja innostuneita yksilöitä opettajien ja opiskelijoiden joukosta. Jokainen digi-inklusiivinen kurssi auttaa yliopistoa sopeutumaan aikaan digiloikan jälkeen. Siinä maailmassa ihmiset kirjautuvat uuteen e-opistoon ennen, kuin ehdit “luokassa todettiin sisäilmaongelma” sanoa.

Mitä aatoksia Juholla herää kotiyliopistomme opetuksesta?

Terveisin,

Emma

Kirjoittaja on taiteiden tiedekunnan opiskelija ja parantumaton generalisti, joka napsii verkko-opintoja kolmesta korkeakoulusta.

Lähteet

Darwin Correspondence Project. https://www.darwinproject.ac.uk/. Viitattu 25.09.2018.

Moberg S., ym., (2010). Erityispedagogiikan perusteet.

Kaleva 12.09.2018

University of London. https://london.ac.uk/about-us/history-university-london Viitattu 25.09.2018.

PIIRTOHEITTIMEN JÄLKEINEN AIKA

Kiitos Pekko ja Emma. Nostitte esiin hyviä näkökulmia! Toivon, että meidän yliopistossamme uskalletaan ja kehdataan. Uskalletaan hyödyntää olemassa olevaa tekniikkaa ja kehdataan vaatia parempaa. Maailmalla riittää vaihtoehtoja perinteisille opetusmenetelmille ja Lapin yliopistossa pelkästään opetuslaboratorioita on yhdeksän erilaista. Niitä voisi hyödyntää rohkeammin.

Esimerkiksi yliopiston prototypointilaboratorio SINCO on raikas avaus. Luotaantyöntävästä nimestään huolimatta SINCO on mukautuva ympäristö, joka ainakin minulla madaltaa kynnystä kokeilla uutta ja mahdollistaa oppimisen eri tavoin. Minusta SINCO:ssa on erityistä se, ettei siellä ole “oikeaa” tapaa tehdä asioita. Se on minusta hyvä filosofia opetuksen kehittämiseen, etenkin kun teknologia ja opetusmenetelmät kehittyvät nopeasti.

Hyvänä esimerkkinä palvelumuotoilun luennolla luennoitsija oli Saksassa haastattelemassa Volkswagenin palvelumuotoilijoita. Rovaniemellä tätä seurattiin SINCO:n  näytöiltä samalla, kun tutkijan johdolla hyödynnettiin muuttuvaa luokkatilaa. Etäosallistuminen kurssille oli tehty helpoksi ja lähiopetuksessa sai osallistua itselleen sopivilla tavoilla. Videoyhteyksien pätkimisestä huolimatta näen, että monimuotoinen opetus on hyvä suunta kehittää opetusta.

Lapin yliopiston rajallisilla resursseilla on jo rakennettu hyviä oppimisympäristöjä, mutta esimerkiksi oma pääaineeni politiikkatieteet ei näitä vielä hyödynnä, vaikka meiltä mielenkiintoisia kursseja löytyykin. Esimerkiksi ympäristöpolitiikan huippukokoussimulaatio kehittyisi uudelle tasolle yhteistyössä taiteiden tiedekunnan pelisuunnittelijoiden kanssa. Pelilliselle simulaatiolle ilmastonmuutoksen torjuntaan uskoisi löytyvän kiinnostusta myös yliopistomme ulkopuolelta.

En kuitenkaan usko, että muutosta modernimpaan nähdään, elleivät opiskelijat sitä rohkeasti vaadi. Piirtoheittimistäkään* ei luovuttu ennen kuin ne kannettiin pois luentosaleista.

* Piirtoheitin, vanhemmalta nimeltään yliolanheitin on laatikko, jossa on lamppu. Piirtoheitin heijastaa kuvia yleisölle ja moni esiintyjä pitää sitä luotettavampana kuin tietotekniikkaa. (Lähde: Wikipedia)

Opiskelutsemppiä kaikille!

Juho

Kirjoittaja opiskelee politiikkatieteitä ja uskoo, että joka päivä tapahtuu hyviä muutoksia.