Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Krista Kärki

Suomessa toimii tällä hetkellä 14 yliopistoa ja maanpuolustuskorkeakoulu. Turun Akatemia, josta myöhemmin kehittyi Helsingin Yliopisto, on perustettu 1640. Nyt Suomen itsenäisyyden täyttäessä 100 vuotta, on perustelua perehtyä pintaa syvemmältä yliopistojemme historiaan ja niiden asemaan eri aikoina. Aloittakaamme sivistys – eli siveellisyysmies Johan Vilhelm Snelmannista, jonka kunniaksi vietämme 12. toukokuuta suomalaisuuden päivää. Siveellisyys tarkoitti hänen aikanaan suurin piirtein samaa kuin sivistys nykypäivänä. Snellman aloitti Turun Akatemiassa 16-vuotiaana vuonna 1822, opiskelutovereinaan esimerkiksi tutut herrat Runeberg ja Lönnrot.

1840 Snellman julkaisi tekstin Akateemisesta Opiskelusta, Om det Akademiska Studium, jossa hän ottaa vahvasti kantaa sivistysyliopiston puolesta aloittamalla: ”En voi vastoin vakaumustani kieltää, etteikö tämänhetkisen akateemisen opiskelun kuvaaminen olisi minulle karvasta, miltei vastenmielistä”. Snellmanin mukaan yliopiston tulisi erottua koulusta, joka edustaa ulkoa opeteltujen läksyjen tapaan tiedon päähän pakottamista. Sen sijaan yliopiston tulisi rakentaa sivistynyt yksilö, joka oppii ajattelemaan valmiiksi pureskellun tiedon hotkaisemisen sijasta.

Venäjän vallan aikana keisari Aleksanteri I laajensi huomattavasti yliopistoa, joka nimettiin Aleksanterin keisarilliseksi yliopistoksi. Vuonna 1828 se siirrettiin Helsinkiin, uuteen kapitaaliin. Kun itsenäisyyden aika viimein koitti, muutettiin nimi Helsingin Yliopistoksi, jonka hallinto-oikeuden professorista J.K. Ståhlbergista tehtiin maamme ensimmäinen presidentti. Tämä kuvaa hyvin yliopiston merkitystä uuden kansakunnan rakentajana.

Rehtoreiden puheet aikansa kuvaajina

Rinne, Jauhiainen ja Plamper (Kasvatus & Aika 3/2015) ovat tutkimuksessaan analysoineet Turun ja Helsingin yliopistojen rehtoreiden vuosittaisia puheita 1920-luvulta tähän päivään. Itsenäisyyden ensimmäisenä vuosikymmeninä, aina 1960-luvulle asti, Snellmaninkin peräänkuuluttama sivistysyliopiston ihanne näkyi voimakkaasti rehtorien puheissa. Nuoren valtion yliopistot nähtiin olevan kansan ja itsenäisyyden palveluksessa. Turun Yliopiston symboliksi muodostui ”vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”. Tutkijoiden mukaan jäi kuitenkin epäselväksi ja abstraktiksi, mitä kansalla puheissa tarkoitettiin. Yliopistoa pidettiin autonomisena ja vapaana tieteen ja sivistyksen kehtona, joka oli ikään kuin irrallinen saareke muuhun yhteiskuntaan nähden.

Opiskelija alettiin nähdä asiakkaana, jolla on oikeus yksilölliseen koulutukseen.

1960-luvulla presidentti Kekkonen otti jo vuosikymmenen ensimmäisessä uudenvuodenpuheessa voimakkaasti kantaa korkeakoulupolitiikkaan. Hän kytki tutkimuksen ja opetuksen tason kilpailukykyyn ja kansantalouden kasvuun. Rehtorien puheissa yliopistot ankkuroitiin uudella tavalla osaksi yhteiskuntaa. Opiskelijaliikkeen rantauduttua Suomeen suhtauduttiin sen radikalismiin aluksi ymmärtäväisesti, mutta jo 70-luvun vaihteessa sävy muuttui vasemmistolaisesti painottuneen liikkeen uhatessa perinteisiä valta-asemia.

1980-luvulta eteenpäin korkeakoulut olivat jo vahvasti valtion ohjauksessa. Ympäröivään yhteiskuntaan avautuminen ja elinkeinoelämän mukaan tulo herätti huolia riippumattomuuden ja autonomian kaventumisesta. 1990-luvun lama leikkasi parissa vuodessa 16 prosenttia rahoituksesta ja huoli perustehtävien säilyttämisestä näkyi ja kuului. Laman jälkeen rahoitus palautui paremmalle tasolle ja kansainvälisyydestä tuli uusi trendi. Opiskelija alettiin nähdä asiakkaana, jolla on oikeus yksilölliseen koulutukseen.

2000-luvulle tultaessa yliopisto alkoi painia sivistysyliopiston ja markkinoiden tuomien uusliberalististen ajatusten yhteensovittamiseksi. Tiedon luominen, totuuden etsiminen ja näiden ihanteiden välittäminen opiskelijoille ei enää riittänyt. Yliopistojen odotettiin tuottavan kansantaloudelle merkittävää hyötyä ja profiloituvan tehokkaasti Eurooppalaisen huippututkimuksen ytimeen. Näkemykset yrittäjäyliopistoista, jotka tuottavat tutkintotehtaina uusia maistereita elinkeinoelämän palvelukseen ja huippututkijoita tieteen ytimeen tunkeutuivat vääjäämättä myös suomalaiseen yliopistomaalimaan. Yliopistouudistus, suurentunut työtaakka ja entistä kovemmat tulosvaatimukset aiheuttivat huolta, mutta toisaalta uutta lakia kiiteltiin rehtoreiden toimesta.

Yliopistot itsenäisyyden toisella vuosisadalla

Viime vuonna toteutetussa arvioinnissa yliopistouudistusten vaikutuksien kerrotaan jääneen ainakin toistaiseksi vähäisiksi. Henkilöstö on kokenut kielteisiä vaikutuksia työhyvinvointiin, näkemyserot ovat kärjistyneet, eikä taloudellinen ohjaus ole merkittävästi vähentynyt. Lain vaikutukset vahvempien ja kansainvälisesti kilpailukykyisten yliopistojen syntyyn ovat olleet vähäisiä. Tieteentekijöiden liitto ja Professoriliitto, sekä monet yksittäiset tieteentekijät ovat kritisoineet uudistuksia voimakkaasti. Opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen ei Ylen uutisten mukaan näe tarvetta lain muuttamiselle vaan toivoo ”vuorovaikutuksen lisääntymistä”.

Miten yliopistolaitoksemme pitäisi kehittyä tulevina vuosikymmeninä? Onko uusliberalistista talousjärjestelmää ja sivistysyliopiston ihannetta mahdollista sovittaa yhteen? Näihin kysymyksiin ei ole helppo vastata, mutta palatkaamme vielä J.V. Snellmanin ajatuksiin akateemisesta opiskelusta. ”Ei voi olla niin, että opiskelija yliopistosta lähtiessään on ratkaissut kaikki elämän ja tieteen arvoitukset. Riittää, että hän on ratkaissut yhden, siinä tapauksessa että hän on ratkaissut sen itse”.

Yliopisto ei siis hänen mukaansa ole paikka, jossa opitaan ratkaisemaan joku tietty ongelma, vaan tarkoitus on rakentaa päähänsä sellaiset työkalut, joilla voidaan järkeä käyttämällä ja perinteitä hyödyntämällä ratkaista mikä tahansa vastaan tuleva asia. Huojentukaa siis hyvät opiskelijat, jos teistä tuntuu, ettette ole oppineet opiskelujenne aikana mitään: se ratkaistava arvoitus on vielä edessäpäin.

Teksti ja kuvat
Matias Partanen

Noilla sanoilla voisi osuvasti kuvailla 32 vuotta täyttävää, Lapin yliopiston kansainvälisten asioiden suunnittelijaa ja Rovaniemen kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimivaa Liisa Ansalaa. Niin monta rautaa tulessa toimi myös otsikkona Ansalan nuorten aktiivisuutta käsittelevälle väitöskirjalle. Sen aiheesta on helppo vetää yhtäläisyyksiä Ansalaan itseensä, varsinkin, jos tuntee hänen taustaansa. Hän on pitkän linjan aktiivi itsekin, sillä hän on toiminut muun muassa LYYn hallituksen puheenjohtajana sekä Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksessa. Poliittisesta aktiivisuudesta nyt puhumattakaan.

”Olen itsekin patologinen aktiivi. Mielestäni aktiivisuus liittyy maailmanparantamishaluun. Ympärillä näkee niin paljon kehitettävää, johon tekee mieli tarttua. Toisaalta taas omalle kohdalle on sattunut mielenkiintoisia mahdollisuuksia, joihin on vaikea sanoa ei”, hän pohtii.

Ansalan opintotausta on kasvatustieteissä. Hän aloitti Lapin yliopistossa vuonna 2004 luokanopettajien koulutuksessa. Kandin jälkeen hän siirtyi yleiseen kasvatustieteeseen. Sieltä tie on vienyt monen mutkan kautta viimein väitöskirjan pariin.

Ansala väitteli kasvatustieteen tohtoriksi helmikuun lopulla. Hänen väitöskirjansa tarkastelee opiskelijoiden osallistumista järjestötoimintaan. Opiskelijajärjestötoiminnalla on suuri merkitys nuoria aktivoivana tekijänä. Sen kautta opitut taidot voivat vaikuttaa pitkällä työelämässä, mutta niistä voi olla apua myös opinnoissa selviytymiseen. Väitöskirja itsessään keskittyy neljään osa-alueeseen: motivaatioon osallistua, opittaviin asioihin, haasteisiin ja työelämänäkymiin. Voisi sanoa, että se on eräänlainen opiskelija-aktiivin kasvutarina, joka varmasti jollain tavalla reflektoi myös kirjoittajaansa.

Motivaationa opiskelija-aktiivisuudelle toimivat usein sosiaalisten suhteiden luominen sekä integroituminen yliopistoyhteisöön. Toiminnassa mukana olemisella voidaan ehkäistä yksinäisyyttä ja luoda uusia ystävyyssuhteita. Joskus pohditaan myös CV-merkintöjen arvoa: mikä näyttäisi hyvältä ansioluettelossa?

”Mukana on toki myös altruistisia piirteitä; halutaan toimia yhteisön hyväksi esimerkiksi lisäämällä yhteisöllisyyttä. Toisaalta taas ajatellaan sitä kuuluisaa verkostoitumista, josta voi olla hyötyä myös tulevaisuudessa työelämässä.”

”On tärkeää, ettei polta kynttilää molemmista päistä.”

Huomionarvoista kuitenkin on, että järjestötoimintaan hakeutuvat sellaiset ihmiset, jotka monesti ovat muutenkin monessa mukana. Huomiota tulisi kiinnittää myös sellaisiin opiskelijoihin, jotka eivät vielä ole osallistuneet vaikuttamistoimintaan. Ratkaisu tällaisten ihmisten aktivointiin on avoin ja positiivinen toimintakulttuuri, joka rohkaisee osallistumaan.

Opiskelija-aktiivin elämä voi olla hektistä. Opinnoissa tulisi edetä, erilaiset tapahtumat ja palaverit haukkaavat leijonanosan vuorokaudesta ja omaa aikaakin pitäisi olla.

”On tärkeää, ettei polta kynttilää molemmista päistä. Usein oikeanlainen ruokavalio laiminlyödään ja liikuntakin jää vähäiseksi. Omalla kohdalla olen huomannut tärkeäksi juuri liikunnan, kuntosalin ja joogan, joita ilman ei pärjäisi. Väitöskirjani viesti aktiiveille onkin: pitäkää itsestänne huolta”, Ansala neuvoo.

Mutta entäpä ne opinnot?

Paineet valmistua opinnoista ovat viime vuosina kasvaneet ja opintotuen ehtoja on tiukennettu. Muutokset eivät rohkaise osallistumaan opiskelijatoimintaan, koska edessä voisi olla opintopisteitä kartuttamaton vuosi. Ansala kokeekin tärkeäksi, että tulevaisuudessa yliopistojen tulisi vastata näihin tehokkuusvaatimuksiin, ja tukea osallistumisen mahdollisuuksia.

”Järjestötoiminnassa oleminen opettaa valtavasti sellaisia taitoja, joita ei muualta tulisi opittua. Esimerkiksi työnantajien piirissä aktiivisuutta pidetään arvossa. Myös aktiivit itse tunnistavat ja tunnustavat opittuja taitoja ja suhtautuvat luottavaisesti niiden hyödyllisyyteen.”

Tutkimuksen aikana selvisi, että järjestötoiminnassa oleminen parantaa muun muassa yksilön minäpystyvyyttä, jolloin hän kokee olevansa valmiimpi esimerkiksi työelämän asettamiin haasteisiin. Monet järjestötoiminnassa kartutetut taidot ovat suoraan työelämässä sovellettavia: muun muassa ryhmätyötaitoja, käytännön taloustaitoja ja johtamista.

”Työnantajien piirissä aktiivisuutta pidetään arvossa.”

”Yliopistojen vastuulla olisikin ottaa koppi ja tunnustaa näiden taitojen oppiminen. Järjestötoiminta voisi olla tulevaisuudessa kiinteä osa esimerkiksi opintosuunnitelmia”, Ansala toteaa.

Järjestötoiminnasta on myönnetty jo nyt jonkin verran opintopisteitä, mutta toiminta ei ole kuitenkaan ollut millään tavalla suunnitelmallista tai ohjattua. Toiminta voitaisiin integroida paremmin osaksi korkeakoulujen arkea, ja tietynlaisissa toimissa työskentely voisi vastata samassa asiayhteydessä olevia kurssisisältöjä. Integraatio mahdollistaisi arvokkaan, yhteisöllisyyttä nostattavan opiskelijajärjestötoiminnan jatkuvuuden, sillä se turvaisi aktiivien opintotuen sekä opintojen edistymisen samalla tarjoten mahdollisuuksia, joita perinteinen yliopisto-opetus ei välttämättä kykene tarjoamaan.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Vilja Tuohino

Rovaniemellä vuodesta 1962 yhtäjaksoisesti toiminut elokuvakerho Cinema on yksi Suomen vanhimmista edelleen toimivista elokuvakerhoista. Vapaaehtoisvoimin pyörivän kerhon ensisijainen tehtävä on pitää Rovaniemen elokuvakulttuuri monipuolisena ja elävänä. Pääasiallinen toiminta koostuu kulttuuritalo Wiljamilla järjestettävistä elokuvanäytöksistä. 

”Näytöksiä meillä on Wiljamilla vuosittain noin 20. Tänä syksynä oli kymmenen ja nyt keväällä kahdeksan”, kertoo Rovaniemen Cineman puheenjohtaja Olli Häyrynen.

Häyrynen lähti mukaan Cineman toimintaan heti muutettuaan Rovaniemelle noin kuusi vuotta sitten. Nyt hän on luotsannut Cinemaa puheenjohtajan paikalta vuoden verran.

”Kyllä se toimintaan mukaan lähteminen ja siinä oleminen selittyy pitkälti intohimona ja rakkautena elokuviin. Lisäksi tietenkin hallitustyöskentely mahdollistaa leffalinjaan vaikuttamisen”, naurahtaa Häyrynen.

Leffalinja Cinemalla onkin monipuolinen, mutta Hollywood-elokuvia sieltä on turha etsiä. Tarjonta halutaan pitää monipuolisena ja samalla esitellä katsojille eri elokuvakulttuureja ja -tyylejä.

”Ja tietenkin esitysoikeuksien pitää olla kohtuullisen hintaiset meille”, toteaa Häyrynen.

Kulttuurinnälkäisiä katsojia riittää Rovaniemellä

Tyypillinen katsoja elokuvaillassa on keski-iän ylittänyt naiskatsoja.

Katsojia Wiljamiin kerääntyy keskimäärin noin 40 henkeä, mutta joskus jopa sadan katsojan rajakin on puhkaistu.

”Tyypillinen katsoja elokuvaillassa on keski-iän ylittänyt naiskatsoja. Mukana on lisäksi esimerkiksi jo 70-luvulla aktiivisesti Cineman toiminnassa mukana olleita sekä tietenkin opiskelijoita”, kertoo Häyrynen.

Itse hallitusvastuu on viime vuodet ollut pitkälti opiskelijoiden harteilla. Tämä aiheuttaakin kerholle välillä ongelmia opiskelijoiden vaihtaessa herkästi kaupunkia esimerkiksi valmistumisen jälkeen.

”Elokuvakerhon tunnetuksi tekeminen ja sitä kautta vaikuttaminen ovat tietenkin pitkäaikainen prosessi, jota tiheät henkilövaihdokset eivät aina palvele, mutta yleisesti ottaen meillä on kyllä ollut hyvä tekemisen meininki”, pohtii Häyrynen.

Ja tekemistä todellakin riittää. Häyrynen kuten muutkin Cineman aktiivihenkilöt tekevät työtä vapaaehtoisesti ilman palkkioita.

”Oikeastaan joka arkipäivä on jotain kerhoon liittyvää toimintaa. Esimerkiksi tapahtumista ja elokuvista kirjoitettavat kuvaukset, tapahtumien järjestelyt ja suunnittelut, levittäjien kanssa käytävät puhelinkeskustelut ja niin edelleen.”, havainnollistaa Häyrynen.

Aktiivista kulttuuritoimintaa ei tahdota arvostaa

Cineman toiminta ei rajoitu pelkästään kerhon omiin esitysiltoihin, vaan kerho on mukana aktiivisesti järjestämässä näytöksiä esimerkiksi Taiteiden yössä, Rovaniemi-viikolla, Pride-viikolla, tekemällä yhteistyötä Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanssa lastenelokuvanäytöksen saralla, organisoimalla Docventuresin ympärille kehittynyttä elokuvakerhoa sekä järjestämässä vuosittaisen matkan Tromssan elokuvafestivaaleille. Uusin tapahtuma on Minna Canthin eli tasa-arvon päivänä 19. maaliskuuta järjestettävä mykkäelokuvanäytös, jossa elokuvan ääniraidan loihtivat paikalliset muusikot. Vaikka toiminta on monimuotoista ja kulttuuria tukevaa, ei sitä kovin helposti arvosteta esimerkiksi apurahojen muodossa.

”Tähänkin mykkäelokuvanäytökseen, jossa paikalliset muusikot loihtivat livenä elokuvan ääniraidan, haettiin apurahaa, mutta ei sitä meille herunut”, pahoittelee Häyrynen.

Apurahat ovat muutenkin kiven alla eikä niitä hirveästi elokuvakerholle olla jaeltu. Toiminta pyöriikin tällä hetkelle lähes täysin elokuvailloista kerättävillä lipputuloilla. Kausikortti sekä syksy- että kevätkauden näytöksiin maksaa 20 euroa, jolla näkee siis tänä vuonna 18 elokuvaa.

Tekisimme sillä rahalla ihan hirveästi kulttuuritoimintaa tähän kaupunkiin.

”Ajatellaan vaikka, että saisimme 1 000 euroa meidän toimintaan. Tekisimme sillä rahalla ihan hirveästi kulttuuritoimintaa tähän kaupunkiin”, havainnollistaa Häyrynen.

Toinen Häyrystä ja muita elokuvakerholaisia hiertävä paholainen on digitalisaatio. Tällä hetkellä elokuvat näytetään dvd- ja blue-ray –muodossa, mutta elokuvien levittäjät haluaisivat muuttaa formaatin dcp-muotoon. Jotta dcp-formaattia pystyisi näyttämään, pitäisi laiteinvestointeja tehdä noin 10 000–15 000 euron edestä.

”Suomen elokuvasäätiö tukee pelkästään kaupallisia toimijoita laiteinvestoinneissa. Elokuvakerhoille ei heru senttiäkään”, ihmettelee Häyrynen.

Cafe Kodin elokuvaillat

Joskus ideat, onni ja kekseliäisyys voivat kuitenkin palkita. Näin kävi hiljattain, kun Häyrynen oli kahvilla Hostel Cafe Kodissa.

”Olin kahvilla siellä ja mietin, että tämä paikka olisi täydellinen leffoille. Menin omistajan juttusille ja asia oli oikeastaan sillä selvä. Heillä oli vieläpä valmiina videotykki ja kangas, joten meidän tehtäväksi jäi ainoastaan hoitaa järjestelyt kuntoon”, kertaa Häyrynen tapahtumia.

Elokuvien näytösoikeudet kuitenkin maksavat, joten tarvittiin kekseliäisyyttä. Cineman hallituslainen oli ollut Kuopiossa mukana elokuvakerhossa, joka oli käyttänyt kulttuuri-instituuttien materiaalia hyödykseen. Kulttuuri-instituuttien pääasiallinen tehtävä on tuoda edustamansa maan kulttuuria tunnetuksi ja näkyväksi. Cinema otti yhteyttä eri maiden kulttuuri-instituutteihin ja vastaanotto oli innostunut.

”Esimerkiksi Argentiinan ja Saksan kulttuuri-instituutit tarjosivat meille elokuvapaketteja, joilla voisi pitää halutessaan vaikka kokonaisen teemaviikon. Kulttuuri-instituuttien tarjoamat elokuvat ovat ilmaisia, joten myöskään katsojille nämä Cafe Kodin elokuvaillat eivät maksa mitään”, kertoo Häyrynen.

Cafe Kodin elokuvaillat poikkeavat Cineman omista elokuvailloista siis maksuttomuuden puolesta, mutta myös tekstityksen. Kulttuuri-instituuttien elokuvat ovat englanniksi tekstitettyjä, joten ne ovat hyvä lisä esimerkiksi vaihto-opiskelijoiden tai turistien kulttuuri-iltoihin. Cinema järjestää Cafe Kodissa elokuva-iltoja joka toinen keskiviikko koko kevään ajan.

Lisätietoja Cinemasta ja tapahtumista:
www.facebook.com/rovaniemencinema

Teksti ja kuvat
Matias Partanen

Kerrotaan, että kun Yhdysvallat valmistautui 60-luvun lopulla ensimmäiseen miehitettyyn Kuulentoon, astronautit lähetettiin harjoittelemaan Islantiin. Keflavikin lentokentän parkkipaikkojen jälkeen paljastuvan maiseman perusteella tuota tarinaa ei kyseenalaista. Avautuva näkymä on karkeaa kivikkoa silmän kantamattomiin korkeiden lumihuippuisten vuorten häämöttäessä horisontissa. Vihertävä sammal on pesinyt rosoisten lohkareiden rakoihin muodostaen kauniin kontrastin vulkaanisen mustan kiven kanssa.

Matka Keflavikin kansainväliseltä lentokentältä Reykjavikin keskustaan taittuu bussilla noin 45 minuuttiin. Islantilaiset ovat tehneet suunnitelmia radan rakentamisesta lentokentän ja pääkaupungin yhdistämiseksi useaan otteeseen. Jos viimeisin suunnitelma toteutuu, rakennustyöt aloitetaan vuonna 2020. Uusi rata lyhentäisi matka-ajan varttiin.

Vaikka Islanti on pieni maa – ainoastaan Lapin maakunnan kokoinen – tarjoaa se silti valtavasti nähtävää. Piskuinen valtio on ollut monesti ihmisten huulilla, viimeksi jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailuiden aikaan, jolloin maa vastoin kaikkia odotuksia selvitti tiensä puolivälieriin saakka. Puhuttiin Islannin ihmeestä. Sitä ennen se teki itsensä tunnetuksi suomalaisten keskuudessa selviytymällä maata koetelleesta talouskriisistä.

Finanssikriisi pyyhkäisi Islannin ylitse vuonna 2008 hyökyaallon lailla. Maan kolme suurinta pankkia, Glitnir, Kaupthing ja Landsbanki, olivat turvonneet moninkertaiseen kokoon, lähes kymmenkertaiseksi suhteessa pienen maan talouteen. Globaaleilla markkinoilla pankit nähtiin liian riskialttiina, mikä syöksi Islannin kruunun romahduspisteeseen. Lopulta ulkomaanvelat olivat seitsenkertaiset verrattuna maan bruttokansantuotteeseen.

 

Mannerlaattojen liikkuminen muokkaa maisemaa synnyttäen kanjoneja ja laaksoja.

Sitten tapahtui jotain poikkeuksellista; hallitus ei rynnännytkään pelastamaan maan pankkeja veronmaksajien rahoilla, vaan niiden annettiin kaatua. Talouskriisin myötä Islannissa nähtiin paljon mielenosoituksia, ja oikeistohallitus vaihtui punavihreään. Muun muassa Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman suitsutti Islannin valitsemaa linjaa, jolla se kykeni jopa vahvistamaan sosiaalista turvaverkkoaan.

Nykyään Islannilla menee suhteellisen hyvin, mikä tuntuu myös matkaajan lompakossa. Hintataso on korkea, noin samaa tasoa kuin Norjan. Esimerkiksi alkoholi, jota myydään ainoastaan Vínbúdin-liikkeissä, on erittäin kallista. Siksi janoisen matkalaisen onkin suositeltavaa täyttää leilinsä lähtöpaikkansa ulkomaanterminaalin tax-freessä. Myös asuminen ja ruoka ovat suhteellisen kalliita, ja opiskelijan kannattaakin etsiä kattoa päänsä päälle yksityisten tarjoamista aamiaismajoituksista tai Airbnb:stä.

Saari keskellä Atlanttia

Islanti on pieni saarivaltio, joka sijaitsee Atlantin valtamerellä, välittömästi napapiirin alapuolella. Saari on tunnettu vulkaanisesta toiminnastaan, ja se sijoittuu Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen väliselle saumalle. Mannerlaatat ovat hiljalleen erkaantumassa, minkä voi havaita myös Islannin maastossa. Esimerkiksi Þingvellirin luonnonpuistossa tämä erkaantuminen on selvästi huomattavissa alueen kivimuodostelmissa. Mannerlaattojen liikkuminen synnyttää kanjoneja ja laaksoja sekä aiheuttaa huomattavia maanjäristyksiä alueella. Þingvellir on toiminut myös Islannin parlamentin Alþingin näyttämönä jo vuodesta 930 tehden näin siitä yhden Euroopan vanhimmista parlamenteista.

Oppaanamme toimivan Leifur Gunnarssonin mukaan valtiopäivät olivat aikoinaan suuri tapahtuma; vapaat miehet kokoontuivat sinne päättämään yhteisistä asioista ja ratkomaan riitoja. Jokainen valtiopäiville osallistuja sai tuoda asiansa esille Lögbergillä, niin sanotulla lakikivellä. Lakikiven läheisyydessä ei väkivaltaa tai veritekoja suvaittu, mutta pragmaattiset islantilaiset saattoivat ratkaista tämän ongelman raahaamalla vastarannan kiisken Alþingin rajojen ulkopuolelle.

Islannilla on runsaasti geotermistä energiaa ja vesivoimaa käytössään.

Vulkaanisen toiminnan vuoksi Islannissa sattuu runsaasti maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia. Matkamme aikana uutissivustot täyttyivät uutta mahdollista ilmailukatastrofia maalailevista otsikoista: Islannin neljä suurinta tulivuorta ovat aktivoituneet yhtä aikaa. Sinänsä tämä ei ole kuitenkaan mitenkään poikkeuksellista, selittää kotimaansa asioista perillä oleva Ari Karlsson. Mannerlaattojen risteämiskohdassa olevat tulivuoret ovat yhteydessä toisiinsa, joten ne usein myös aktivoituvat samaan aikaan. Paikallista arkkitehtuuria tarkastellessa panee merkille, että hallitseva rakennusaine on betoni. Osin sen vuoksi, että puuta on saarella melko heikosti saatavilla, osin siksi, että talot on suunniteltu kestämään maanjäristykset.

Esimerkiksi vuonna 2008 pääkaupungin Reykjavikin lähellä tapahtunut, voimakkuudeltaan 6,1 richterin asteikolla ollut maanjäristys, ei juurikaan aiheuttanut vahinkoa. Huolenaiheena vaikuttaa kuitenkin olevan Mýrdalsjökull-jäätikön alla piilotteleva Katla, joka on jo vuosikymmeniä myöhässä purkautumissyklistään. Jos Katla purkautuisi, seuraukset jäätikölle olisivat vähän kuin jääpalalle vesilasissa; sulanut vesi nostaisi koko jäätikön kellumaan. Alta purkautuvat vesimassat saattaisivat aiheuttaa tsunameihin verrattavaa tuhoa. Onneksi Katla kuitenkin sijaitsee eteläisessä Islannissa – alueella, jossa ihmisasutus on vähäistä. Silloin tällöin maan historiassa on koettu valtaisia katastrofeja. Kun Lakagigar purkautui vuonna 1783, se tuhosi lähes kaiken karjan ja sadon aiheuttaen nälänhädän, jossa kuoli yli 10 000 islantilaista. Viidesosa maan väestöstä.

Vulkaaninen toiminta on kuitenkin lähes kaikkialla läsnä. Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkaus vuonna 2010 syöksi Euroopan yli viikon kestäneeseen lentokaaokseen, joka aiheutti lentoyhtiöille miljarditappiot. Myös tällä kertaa maassa matkaillut ei voinut välttyä ajatukselta: venähtäisiköhän reissu, jos vuoret syöksisivät varoittamatta tuhkaa taivaalle?

Vulkaanisen toimintansa ja sijaintinsa vuoksi maalla on runsaasti geotermistä energiaa ja vesivoimaa käytössään. Halvan energian vuoksi maassa tuotetaan runsaasti alumiinia. Energiasta saattaisi joku päivä tulla pienelle maalle jopa vientituote, mutta toistaiseksi hankkeet ovat olleet jäissä pitkien etäisyyksien vuoksi.

 

Aikaisemmin Islannissa kaikessa oli kysymys kaloista ja kalastuksesta.

Maan talouden selkärangan muodostavat matkailu, kalastus ja alumiini. Vielä 15 vuotta sitten matkailu oli Islannissa melko vähäistä, mutta nyt vuosittaiset matkailijamäärät ylittävät miljoonan muodostaen yli viisi prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Esimerkiksi Icelandair tarjoaa valtamerta ylittäville jopa seitsemän vuorokauden mittaista pysähdystä Islannissa ilman lisäveloitusta, mikä on vaikuttanut varsinkin yhdysvaltalaisten matkailijoiden määrään. Tärkein yksittäinen ala on kuitenkin yhä kalastus, joka vastaa lähes kolmanneksesta koko maan taloudesta. Kalavesiä suojellaan mustasukkaisesti, ja tämä on vaikuttanut myös maan EU-suunnitelmiin.

Korttitalo romahtaa

Pieni talous on alttiina maailman myllerryksille. Tämä nähtiin poikkeuksellisen voimakkaasti vuoden 2008 talousromahduksen yhteydessä. Katastrofin siemenet oli kylvetty vuosituhannen alussa, jolloin pankkeja yksityistettiin voimakkaasti. Maata muutettiin kalastuskeskeisestä pikkutekijästä bisneskeskukseksi. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta touhu muistutti Suomen kasinotaloutta 1980- ja 1990-luvuilla. Lainaa myönnettiin avokätisesti ja kotitalouksien velkaantumisaste kasvoi räjähdysmäisesti. Kun korttitalon romahdus sai alkunsa Yhdysvalloista, maksun aika tuli myös islantilaisille. Työttömyys kasvoi noin 10 prosenttiin, ja kotitalouksiin iski maksukyvyttömyys. Sijoittajat menettivät rahansa, ja vastuista väännettiin kättä useita vuosia.

Islantilaiset eivät kuitenkaan ryhtyneet korjaamaan pankkeja veronmaksajien rahoilla. Maassa oli runsaasti mielenosoituksia, jotka huipentuivat vuonna 2009 kattilavallankumoukseksi, joka johti uusiin vaaleihin. Maahan syntyi sen historian ensimmäinen vasemmistohallitus, joka pyrki pelastamaan sen, mitä pelastettavissa oli. Maan verojärjestelmä uusittiin kokonaan. Tasa-vero sai lähteä, ja tilalle tuli kolmiportainen, jyrkästi progressiivinen tulovero. Aluksi muutosta vastustettiin ja hyvin toimeentuleva luokka uhkasi lähteä Islannista. Talous kuitenkin kääntyi hitaaseen ja tasaiseen nousuun. Myöhemmin kansainvälinen tuomioistuin totesi, ettei Islannin valtion tarvitse maksaa yksityisten pankkien velkoja.

Kun oppii Islannin historiasta, ei voi välttyä ajatukselta, että maan asukkaita ovat kohdanneet milloin mitkäkin vaikeudet. Islantilaiset ovatkin arjessaan varautuneet vaikeisiin aikoihin. Ylijäävä raha pyritään säästämään, ja luonteenlaatu on jääräpäistä, jopa uhmakasta. Pohtiessamme Leifur Gunnarssonin kanssa Lebowski Barin tiskillä islantilaisten ja suomalaisten mutkatonta kanssakäymistä, huomio kiinnittyy kansojemme piirteiden yhtäläisyyksiin. Meidän molempien historia on muiden kansojen alamaisuuksissa ja vaikeissa ajoissa, mutta silti olemme aina kyenneet nousemaan.

 

Harpa on vuonna 2011 valmistunut Islannin musiikkitalo.
Yksi rakennusprojektin päärahoittajista oli
finanssikriisissä kaatunut Landsbanki.

Matkatessa Islannin maaseudulla huomio kiinnittyy kahteen asiaan: kirkkojen ja hevoslaitumien suureen määrään. Islanti oli taannoin uutisotsikoissa, sillä maan ateismin tasoa väitettiin hyvin korkeaksi: tutkimusten mukaan juuri kukaan islantilaisista nuorista ei usko Raamatun luomiskertomukseen. Gunnarssonin mukaan kirkoista kuitenkin haetaan turvaa vaikeina aikoina, ja hän sanoo, että islantilaiset ovat enemmän tapakristittyjä kuin ateisteja. Luomiskertomuksen hylkääminen onkin viite maan korkeasta sivistystasosta, ei niinkään yhtäläisyydestä ateismiin.

Vapaa-ajallaan islantilaiset tyypillisesti viettävät aikaa ystävien ja perheen parissa. Tätä tehdään muun muassa uimaloissa, joiden altaat täyttyvät geotermisesti lämmitetyllä vedellä. Kontrasti kylmän tihkusateen ja kuuman, lähes 40-asteisen uimaveden välillä on suuri. Ympärillä parveilee kuitenkin runsaasti kaiken ikäistä väkeä. Itse olin ehtinyt viettää maassa reilun tunnin, kun minua jo kiikutettiin vieraanvaraisten islantilaisten toimesta kylpylään. Muita yleisiä ajanviettotapoja ovat ohjatut ryhmäliikunnat sekä kuntosali.

Kaunis ja omintakeinen luonto

Maan luonto edustaa yhtä maailman omintakeisimmista. Kasvillisuutta on vain osassa Islantia, sillä eroosion kasvattamat hiekkamaat ja jäätiköt peittävät suurimman osan saaren pinta-alasta. Kerrotaan, että maassa oli metsiä ennen ihmisten saapumista, mutta ne hakattiin laidun- ja viljelysmaan tieltä. Sittemmin puita on istutettu eroosion suitsemiseksi ja esimerkiksi maan kaakkoisosissa sijaitsee nykyään metsiä. Islannin luonnonmaisemien pariin pyrkivälle matkailijalle järkevin tapa on vuokrata auto, mielellään nelivetoinen, sillä maan tiet ovat heikossa kunnossa. Saaren kiertäminen on yleinen tapa, ja monet matkailuyritykset tarjoavat nykyään myös räätälöityjä paketteja sitä varten.

Myös Reykjavik ja sen lähiseudut kykenevät tarjoamaan runsaasti nähtävää ja koettavaa. Reykjavikin kadut tulvivat väkeä myös yöaikaan, ja monessa baarissa ja yökerhossa meno jatkuu auringonnousuun. Sivukujilta voi löytää erilaisia pikkuputiikkeja ja ravintoloita. Suuremmat ostoskadut sen sijaan tarjoavat kansainvälisesti tunnettuja merkkejä ja esimerkiksi islantilaisia villapaitoja ostettavaksi.

Islanti ei nimensä mukaisesti kuitenkaan edusta jään maata, sillä ilmasto on suomalaiselle matkailijalle varsinkin talvisaikaan yllättävän leuto. Reykjavikin keskustassa sijaitseva lampikin on jäätön, tarjoten näin talvehtimispaikan useille joutsenille. Lännestä puskeva Golfvirta pitää ilmaston melko lämpimänä, eikä toppatakeille ole helmikuussakaan tarvetta. Sisämaassa on kuitenkin kylmempää.

Turismin merkitys tulee lähivuosina varmasti korostumaan.

Oma Reykjavikiin ja sen lähellä olevalle kultaiselle kolmiolle suuntautunut viikon matkani oli vasta pintaraapaisu. Kultaisen kolmion alueella sijaitsevat yksi maan suurimmista vesiputouksista, Gullfoss, Þingvellirin luonnonpuisto sekä geoterminen alue Haukadalur, jossa sijaitsevat kuumat lähteet Geysir ja Strokkur. Luonnonnähtävyyksiä on muuallakin, kuten esimerkiksi idässä olevilla jäätiköillä sekä pohjoisessa Húsavíkissa, jossa voi ottaa osaa esimerkiksi valassafarille.

Turismin merkitys Islannissa tulee lähivuosina varmasti korostumaan entisestään, kun maa etsii keinoja taloutensa vakauttamiseksi. Loputtomiin turistimääriä ei kuitenkaan voida nostaa, mikä myös luonnonnähtävyyksiin nojaavassa matkailumaassa on tiedostettu. Tällä hetkellä nostokurjet ovat kuitenkin silmiinpistävä näky lähes kaikissa asutuskeskuksissa, joissa pyritään vastaamaan maahan kohdistuvaan kysyntään.

 

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Juho Hiilivirta

En juuri käy enää elokuvateattereissa. Lopetin siellä käymisen oikeastaan useammastakin syystä. Ensinnäkin kotikaupunkini uusi, moderni elokuvateatteri supisti aularavintolapalvelut minimiin muutama vuosi toimintansa jälkeen. Valikoima eri naposteltavia hupeni popcorneihin ja niihin saatavat maustejauheetkin muuttuivat tuskastuttavan kalliiksi. Suivaannuin.

Toiseksi, elokuvien kesto alkoi lähennellä kärsimysnäytelmää. Yksi tämän vuosikymmenen suosituimmista elokuvafilmatisoinneista, Taru sormusten herrasta –trilogian, jokainen elokuva on kestoltaan reilusti yli kaksi tuntia. Pisin, Kuninkaan paluu, on 200 minuuttia pitkä, eli reilut kolme tuntia. Reilut kolme tuntia (plus mainokset) hikisessä elokuvateatterissa suolaisia popcorneja syöden ja niiden aiheuttamaan janontunteeseen juotu litran virvoitusjuoma tekivät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen alkaneen vessahädän yhdistämä kokemuksesta tuskallisen. Olisin toki voinut käydä vessasta, mutta paikkani penkkirivin keskellä takasi sen, että ahtaaksi rakennettujen rivikäytävien kompurointi jalat ristissä olisi saattanut aiheuttaa lievää sekasortoa ja näin rikkoa elokuvateattereiden kirjoittamatonta etikettisääntöä, jossa jopa niin sanotussa väärässä kohdassa nauraminen tulkitaan muiden katsojien häiritsemiseksi.

Kolmas merkittävä syy on 3D-elokuvien tulo markkinoille. Elokuvateollisuus meni sieltä, missä aita on matalin ja päätti lisätä halvan ”tehokeinon” lisäämään ummehtuneiden klassikoiden kierrätysarvoa ja b-luokan elokuvien markkinointia. Huono elokuva ei muutu hyväksi 3D-tekniikan avulla ja hyvä elokuva muuttuu lähinnä päälle liimatun tehokeinon ansiosta häiritseväksi kokemukseksi. Kaiken lisäksi 3D-teknologia on suhteellisen alkeellista, jossa käytettävät lasit ovat epämukavia ja taustasta irrotettu, ikävästä väreilevä tekstitysraita saa olon huonoksi heti ensimmäisistä minuuteista alkaen.

Mitä pitäisi siis tapahtua, jotta elokuvateollisuus saisi jo yhden menetetyn katsojan takaisin maksavaksi asiakkaaksi? Ensinnäkin elokuvassa käymisestä on tehtävä taas kokemus. Jättiscreeni ja merkittävästi parempi äänentoisto ovat toki valideja arvoja, mutta ne eivät riitä satunnaiskatsojalle. Raahaan ennemmin vaikka 19 tuuman taulutelevisioni kaappiin luodakseni illuusion isosta ruudusta kuin lähden kärsimään helvetin esikartanoon. Ja jos vallitseva trendi on venyttää elokuvia yli kohtuuden, niin miksi elokuvateattereihin ei voisi tulla väliaikaa? Yksi elimellinen osa perinteistä teatteria on lämpiössä juotu viinilasi ja yleisen atmosfäärin aistiminen. Jos elitistinen leima halutaan pitää elokuvateattereista kaukana, niin ihan rehellinen kusitaukokin sopii termiksi. Kaiken lisäksi, kuka oikeasti jaksaa keskittyä elokuvaan kolme tuntia yhteen menoon?

Huono elokuva ei muutu hyväksi 3D-tekniikan avulla.

Elokuvateollisuuden on siis VOD-palveluiden (Video On Demand) maailmassa ajateltava teatterikokemus uudelleen. 1950-luvulla Yhdysvalloissa olivat suosiossa drive-in –teatterit. Pellon reunassa oli jättimäinen screeni, jota sitten tuijotettiin autosta käsin. Nykypäivän teknologialla esimerkiksi äänentoisto olisi helposti siirrettävissä jokaisen auton omaan autoradioon. Ja hei, kyllä minä ainakin veisin tytön treffeille mieluummin drive-in –teatteriin, jossa auton intiimissä rauhassa voisi välillä vaikka jutella tai jos ei seuralaista onnistu mukaansa saamaan, niin ainakin rapistella sitä karkkipussia ilman naapuripenkin tuomitsevia katseita.

Vaadin siis drive-in –teattereita takaisin. Ja ympäristönäkökulmaa sekä autottomia ajatellen autot voisi korvata vaikka kevytrakenteisilla katetuilla pleksikopeilla, joissa olisi mukava sisustus sekä langaton äänentoisto. Onhan meillä igluhotellejakin. Miksi ei siis laatikkoelokuvateattereitakin. Ei siis muuta kuin rohkeasti innovoimaan, täällä yksi maksava asiakas jo odottaa innoissaan.

 

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Ilmastonmuutos on jatkuvasti tapetilla. Tuhlaamme luonnonvaroja heittämällä syömäkelpoista ruokaa roskiin, kuluttamalla energiaa valaisemalla tyhjiä huoneita ja valitsemalla kertakäyttöisen astian, joka päätynee kaatopaikalle tai poltettavaksi. Erityisesti puhtaan arktisen luonnon avulla huomiota, turismia ja kiinnostusta keräävän Lapin olisi luontevaa toimia uudenlaisten elämäntapojen pioneerina, puhumattakaan yliopistosta, joista suuret yhteiskunnalliset liikkeet ja muutokset perinteisesti ovat kummunneet. Silti Lapin yliopiston ympäristöasioissa on vielä puutteita. Esimerkiksi kierrätys on ollut käytännössä olematonta. Olemme kuitenkin saamassa tilanteeseen parannusta.

Yliopistot vihreäksi

Lapin yliopisto on viime vuonna allekirjoittanut WWF:n kanssa sopimuksen Green Office – yhteistyöstä. Green Office on Suomen WWF:n kehittämä toimistoille suunnattu käytännönläheinen ympäristöjärjestelmä, jonka avulla yliopisto voi pienentää hiilijalanjälkeään ja vähentää kasvihuonepäästöjään. Lapin yliopisto tavoittelee Green Office -sertifikaattia tälle keväälle. 

Green Officen tarjoamien työkalujen ja ulkopuolisen konsultin avustuksella yliopistolle on luotu sen omista lähtökohdista kumpuava yksilöllinen ympäristöohjelma ja WWF seuraa tarkastajan avulla toiminnan etenemistä. Yliopisto raportoi vuosittain toiminnastaan ja ympäristöohjelma päivitetään joka kolmas vuosi, jolloin myös toimistotarkastus suoritetaan. Toiminnassa pyritään jatkuvaan parantamiseen, joten myös tavoitteita on tällöin nostettava.

Nykypäivänä lähes kaikki yritykset ja yhteisöt pyrkivät esiintymään ympäristöystävällisinä toimijoina. Pahimmillaan tämä näkyy tyhjissä lupauksissa ”sitoutumisesta vihreisiin arvoihin”, joka ei välttämättä tarkoita mitään konkreettista. Green Officen hyviä puolia ovat valvotut selkeät tavoitteet, joiden toteuttamista WWF seuraa, antaen myös määräaikoja. Verkostossa on mukana myös muita korkeakouluja, kuten Taideyliopisto. Samankaltaiset yhteisöt voivat oppia toisiltaan ja jakaa hyväksi havaittuja käytäntöjä. 

Lapin yliopiston Green Office -tiimi on monialainen; yhteensä noin 30 ihmisen joukkoon kuuluu henkilökunnan edustajia eri yksiköistä ja tiedekunnista, opiskelijoita eri ainejärjestöistä ja LYYstä sekä kiinteistönomistajan, YTHS:n, Amican, Lovisan ja SOL:n väkeä. Yliopiston virallisena Green Office -yhteyshenkilönä toimii tilasuunnittelija Hanne Alajoutsijärvi.

Lapin yliopiston Green Officen toteutuksessa mukana olevat GO-yhteyshenkilön edustajat Asta Sinervä ja Siiri Hirsiaho uskovat toiminnan tärkeyteen.

”Yliopisto on iso toimija ja täällä on paljon ihmisiä, joten ympäristökuormituksemme on melko suuri. Tekemillämme kulutusvalinnoilla on siis merkitystä. Ympäristöohjelman puitteissa on mahdollista myös viedä hyviä käytäntöjä ulospäin, niin yliopistossa koulutettavien tulevaisuuden opettajien ja yhteiskunnallisten toimijoiden kuin myös vaihto-opiskelijoiden välityksellä. Mielipidevaikuttajan roolissa yliopistoyhteisö voisi pyrkiä tekemään muutosta kaupungin tasolla esimerkiksi julkiseen liikenteeseen tai jätekäytäntöihin.”

Ympäristöohjelman päätavoitteet Lapin yliopistossa ovat energian- ja vedenkulutuksen, sekä polttokelpoisen ja kaatopaikalle sijoitettavan jätteen määrän vähentäminen viidellä prosentilla vuoden 2016 tasosta vuoteen 2019 mennessä. Ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi yliopisto voi Green Office -merkin avulla viestiä arvoistaan ja toimintatavoistaan ulospäin, millä myös toivotaan olevan positiivisia vaikutuksia.

Ympäristökampanjat viestivät mielikuvilla

Useat ympäristökampanjat kehittelevät erilaisia konkreettisia esimerkkejä, jotka saattavat helpottaa ymmärtämään, kuinka paljon energiaa yksittäisiin asioihin kuluu. WWF:n nettisivuilla kerrotaan, että Suomen Green Office –toimistot vähensivät vuonna 2015 energiankulutusta niin paljon, että samalla määrällä ajaisi autolla kuuhun ja takaisin 145 kertaa. Samaan ajatukseen perustui vastikään yliopiston pääaulaan pystytetty pahvimukiveistos. 17 tunnin kuumaliimaamisen jälkeen syntyneen teoksen on tarkoitus herättää ajattelemaan, kuinka yksittäisistä kertakäyttöastioista syntyy äkkiä jättimäinen jätevuori. Pahvimuki, jossa lukee ”green” saattaa herättää ostajansa ajattelemaan sen ostamisen olevan ympäristöteko, koska kuppi ei ole muovinen. Ympäristöystävällisyys ei kuitenkaan ole mitenkään selkeä konsepti, energiaa kuluttaa myös jatkuva astioiden peseminen voimakkailla pesuaineilla. Huuhdeltava kestokuppi olisi todennäköisesti kaikista vähiten kuluttava vaihtoehto päivittäisille kahvittelijoille.

Amica ja Lovisa voisivat avata bioroskiksensa iltaisin opiskelijoiden käyttöön.

Ruokahävikki on toinen jatkuvasti pinnalla oleva aihe. Amica mittasi Euroopan jätteen vähentämisen viikon aikana ravintolan asiakkailta kertyneen biojätteen määrää konkretisoiden sen samalla näkyväksi. Hävikki näkyy yliopiston lisäksi myös kauppojen roskiksilla. Kuka tahansa joskus dyykkaamista harrastanut tietää ylijäämän olevan valtava ja päivittäinen. Suurin osa kaupoista lukitsee roskakatoksensa, mutta muutamat pitävät ovia auki. Dyykkaajat voivat elää käymättä ollenkaan kaupassa ja osa myös jakaa löydöksiään tuntemilleen yksinhuoltajille tai syrjäytyneille. Opiskelijat ovat aktiivisimpia roskaruokailijoita, eivätkä viimeisimmät opintotukileikkaukset ainakaan laajenna ruokabudjettejamme tulevaisuudessa. Kenties Amica ja Lovisa voisivat avata bioroskiksensa iltaisin opiskelijoiden käyttöön. Nahistuneet vihannekset maistuisivat monen vähävaraisen iltapalapöydässä.

Vastuu ja vastareaktiot

Ympäristöliikkeen luoma kuvasto tuhotusta luonnosta ja siitä vastuussa olevasta itsekkäästä ja välinpitämättömästä ihmisestä synnyttää herkästi vastareaktioita. Saavutetusta elintasosta harvemmin halutaan nipistää, eikä kukaan meistä elä vapaaehtoisesti kylmässä ja ankeassa huoneessa toissavuotista lantunpalaa kynttilänvalossa jyrsien. Kun Green Officen porukka on kiertänyt kertomassa toiminnasta, on ihmisillä toisinaan noussut huolia, millaisia muutoksia on luvassa.

”On pelätty, että lämmöt menevät alas ja elämä yliopistolla tehdään kurjaksi. Hyvinvoinnista ei kuitenkaan ole tarkoitus karsia, vaan ympäristöohjelman painopisteet ovat ympäristöystävällisten valintojen mahdollistamisessa ja niiden ottamisessa osaksi normaalia toimintakulttuuria. Toiminnassa ylipäätään pyritään muistuttamaan arjen pienistä valinnoista positiivisten kannusteiden ja tempausten kautta.” Sinervä kertoo.

Toisaalta yhdenkin asteen laskeminen lämmityksestä vähentää WWF:n mukaan energiankulutusta merkittävästi, sitä tuskin kukaan edes huomaisi. Jokainen voi koettaa ottaa vähemmän lounaalla ja hakea sen jälkeen ruokaa lisää, jottei sitä menisi hukkaan ja pyrkiä lajittelemaan jätteensä mahdollisimman tarkasti, kun viimein saamme jakeet eri jätelajeille. Jo hankintoja tehdessä on tärkeä miettiä todellista tarvetta, suosia kestäviä tuotteita ja miettiä valmiiksi, mitä poistettaville laitteille voisi tehdä, kun niiden elinkaari on lopussa.

Opiskelijoita on puhuttanut myös uusi maksullinen tulostuskäytäntö. Monet vaativat suoritukset yhä perinteisesti paperisina, mikä on herättänyt keskustelua. Paperinkulutuksen vähentäminen linkittyy myös Green Officeen. ”Kuka tahansa voi ehdottaa toimenpiteitä tai osallistua tempausten toteutukseen. Toiminnassa halutaan korostaa kaikkien aktiivisuutta ja mahdollisuutta vaikuttaa. Tällä hetkellä ehdotuksia voi kertoa GO-tiimiläisille, sähköpostitse, Facebookissa tai esimerkiksi kirjoittamalla yliopiston käytävillä liikkuvaan GreenWall-seinään. Kun saamme sertifikaatin, tulevat lisäksi omat nettisivut, joiden kautta voi myös esittää ideoita. Jokainen voi myös omilla arjen valinnoillaan osallistua ympäristötalkoisiin”, Sinervä lisää.

Vastuu esimerkiksi jätteen vähentämisestä onkin sälytetty vahvasti kotitalouksille ja yksittäisille ihmisille. Jätetutkimus suosittelee rakentamaan uudenlaisen suhteen tuottamaamme ylimäärään. Ensimmäinen askel on huomata jäte: mitä pidät jätteenä ja miksi? Mitä uskot pökäleellesi tapahtuvan kun se katoaa pöntön uumeniin? Kun tiputat syömättä jääneen panininpuolikkaan biojäteastiaan, mihin se menee? Voisiko sille tehdä jotain muuta kuin olet tottunut ajattelemaan?

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuva Matias Partanen

LUC-konsernissa eli Lapin ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston muodostamassa konsernissa on menossa kehittämishankkeita, joista osa kohdistuu myös kirjastopalveluihin. Suunnitelmissa on Rovaniemellä konsernin kirjastopalvelujen keskittäminen yliopistokirjastoon 1.1.2018 alkaen siirtämällä Jokiväylän kirjasto yliopistokirjaston tiloihin. Tämä vaatii tila- ja palveluratkaisujen uudelleen järjestämistä, jonka vuoksi kirjasto joutuu mittaviin aineistopoistoihin saadakseen yhteiset kirjastopalvelut mahtumaan samaan tilaan. Aineistopoistot ovat monivaiheisia ja aikaa vieviä, joten tämän johdosta kirjaston yleisiä aukioloja joudutaan supistamaan kevään ajaksi, jotta henkilöresursseja saadaan suunnattua aineistopoistoihin.

"Kyseessä on tilapäinen järjestely, jossa poistot pyritään suorittamaan kevään aikana. Uudet aukioloajat alkavat 1.2.2017 ja jatkuvat aina toukokuun lopulle saakka, jolloin siirrytään kesän aukioloaikoihin. Ensi syksynä kirjaston pitäisi taas olla auki normaalisti", toteaa Lapin korkeakoulukirjaston johtaja Susanna Parikka.

Aineistopoistot ovat mittavia, noin 100 000 niteen luokkaa, joista noin 90 000 poistetaan yliopistokirjastosta ja noin 10 000 Jokiväylän kirjastosta. Poistojen taustalla on ennen kaikkea kyse kirjastojen yhdistymiseen tarvittavan tilan raivaamisesta, mutta myös kirjaston palveluiden kehittämisestä, modernisoinnista sekä profiilin terävöittämisestä.

"Meillä on paljon sellaista vanhaa aineistoa varastossa, jota ei juuri tässä yliopistossa enää tarvita. Täytyy muistaa, että olemme ennen kaikkea tieteellinen kirjasto tämän yliopiston tutkimusta ja opetusta varten. Mitään nidettä ei kuitenkaan poisteta lopullisesti ennen perusteellisia tarkistuksia, muun muassa niiden saatavuus tarkistetaan Kuopiossa sijaitsevasta kaikkien kirjastojen yhteisesti käyttämästä Varastokirjastosta, josta niteiden tilaaminen on Lapin yliopiston opiskelijalle ja henkilökunnalle ilmaista", kertoo Parikka.

Kirjaston supistetut aukiolot vaikuttavat ennen kaikkea asiakaspalvelun saatavuuteen. Yliopisto-opiskelijalla ja henkilökunnalla on pääsy kirjastoon kulkuavaimella ympäri vuorokauden, jota kautta myös lainaaminen onnistuu itsepalveluautomaatin kautta milloin vain. Jos kulkulätkää ei jostain syystä ole, pitää lainaamisen tapahtua kirjaston aukioloaikoina. Myös esimerkiksi tulostamiseen tarvittavan krediitin lataaminen opiskelijan tilille sekä kaukolainojen ja Kuopion Varastokirjastosta tilattujen niteiden hakeminen vaatii asiointia kirjaston aukioloaikoina.

Kirjastojen modernisointia on tehty ympäri Suomea jo pidemmän aikaa ja tätä samaa suuntaa noudattelee myös Lapin korkeakoulukirjaston kehittäminen. Tietoa digitalisoidaan entistä enemmän ja tiedon sekä tilojen käyttö muuttuu opiskelun, opetuksen ja tutkimuksen muuttuessa. Tähän haasteeseen kirjastojen on pitänyt sopeutua mukauttamalla toimintojaan käyttötarkoituksen ja –kokemusten puitteissa. Esimerkiksi ryhmätyöskentelytiloja kaivataan entistä enemmän, mutta hiljaisia lukutilojakaan ei saa unohtaa. Kirjastojen kehittäminen tehdäänkin ensisijaisesti käyttäjien tarpeita huomioiden.

"Emme me itsellemme tätä kokonaisuutta rakenna, vaan käyttäjiä varten. Tänä keväänä toteutamme aineistopoistourakan ja ensi syksynä on vuorossa palveluiden kehittäminen. Kirjaston ulko-oven vieressä on uusi palautelaatikko, minne otamme mielellämme palautetta ja ehdotuksia vastaan. Myös muita kanavia pitkin voi totta kai edelleen lähestyä", huomauttaa Parikka.

Kirjasto tiedottaa asioistaan muun muassa blogissaan LUC 2020 - kohti uudistuvaa kirjastoa! Kirjaston uudet aukioloajat 1.2.2017 alkaen 24.5.2017 asti:
ma 10-18, ti-pe 10-15, la 10-14. Kulkuavaimella itsepalvelu 24/7.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvat Matias Partanen

Kolttasaamelainen elokuvantekijä, dokumentaristi ja tarinankertoja Katja Gauriloff naurahtaa kysymykselle kiireestä. Pitkä urakka on nyt ohitse ja Gauriloffin uusin elokuva Kuun metsän Kaisa näki ensi-iltansa tämän vuoden toukokuussa Toronton Hot Docs –elokuvafestivaaleilla. Kiireet eivät silti ole vielä hellittäneet, sillä elokuvan kotimainen teatterilevitys on juuri alkanut; kun elokuvalliset kiireet vihdoin helpottavat, alkavat media- ja markkinointikiireet.

Katja Gauriloff teki todellisen läpimurtonsa kansallisesti sekä myös kansainvälisesti vuonna 2012 ilmestyneellä dokumentillaan Säilöttyjä unelmia. Globaalia ruokateollisuutta kuvannut elokuva ei ollut vain säilykepurkin monivivahteinen matka globaalissa tuotantoketjussa, vaan koskettava kuvaus eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten elämästä ja unelmista.

”Minulle on tärkeää tehdä elokuvia aiheista, joihin minulla on jokin henkilökohtainen suhde. Puhdas Lapin luontosuhde vastaan globaali ruokateollisuus. Lisäksi elokuvassa on vahvasti läsnä henkilökohtainen havainto nuoruudestani. Lähdin 18-vuotiaana nuorena tyttönä Helsinkiin makkaratehtaalle töihin. Kahvitauoilla vuosikymmeniä tehtaalla töissä olleet rouvat sitten kertoilivat leveällä stadin slangilla rosoisia elämäntarinoita, joita minä sitten imin sisääni”, havainnollistaa Gauriloff havaintojen yhdistämistä ja elokuvan eri tasoja, jotka esimerkiksi juuri Säilöttyjä unelmia –dokumentissa ovat vahvasti läsnä.

Elokuva oli Gauriloffille matka hänen omien juuriensa äärelle.

Kuun metsän Kaisa on paluu saamelaisaiheeseen

Gauriloffin uusin elokuva Kuun metsän Kaisa puolestaan palauttaa ohjaajan takaisin siihen maailmaan, josta hänen dokumentaristinen uransa oikeastaan alkoikin. Vuonna 2007 Gauriloff teki ensimmäisen dokumenttielokuvansa Huuto tuuleen, joka kuvasi kolttasaamelaista kulttuuria ja sen säilyttämistä. Elokuva oli Gauriloffille matka hänen omien juuriensa äärelle. Gauriloff on äitinsä puolelta kolttasaamelainen, mutta on viettänyt nuoruutensa kulttuurin ulkopuolella Rovaniemellä.

Kuun metsän Kaisa kertoo Gauriloffin isoisoäidin, legendaarisen tarinankertojan Kaisa Gauriloffin ja sveitsiläis-venäläisen kirjailijan Robert Crottetin ystävyydestä sekä suurista mullistuksista, joita kolttasaamelaiset joutuivat kokemaan toisen maailmansodan aikana. Elokuva koostuu arkistomateriaaleista sekä animaatioista. Arkistomateriaalit Katja Gauriloff sai haltuunsa Crottetin jo iäkkäältä puolisolta Enrique Mendeziltä.

”Saimme vihjeen, että Espanjasta voisi löytyä arkistomateriaalia Kaisasta ja Robertista. Erinäisten sattumien kautta sain lopulta yhteyden Enrique Mendeziin, joka luovutti minulle koko Crottetin jäämistön käyttöön. Tämän jälkeen jäämistö sijoitetaan saamelaismuseo Siidaan”, kertoo Gauriloff.

Saamelaisaiheet ovat Gauriloffille tärkeitä, sillä ne ovat matkoja ja tutkimusretkiä siihen kulttuuriin, josta hänet ja niin monet muutkin kolttanuoret aikoinaan vieroitettiin. Oman identiteetin etsiminen ja löytäminen onkin vienyt Gauriloffin saamelaisaiheiden pariin, sillä ne ovat asioita joihin ohjaajan pitää palata uudelleen ja uudelleen. Eheytymisen takia Gauriloff ei kuitenkaan elokuvia tee, vaan sanoo tehneensä aktiivista työtä identiteettinsä kanssa ja olevansa sinut asioiden kanssa.

”Kun tein Huuto tuuleen –dokumenttia, menin kolttasaamelaiseen yhteisöön, jossa minut otettiin vastaan yhtenä muista kolttasaamelaisista. Sain hyväksyntää ja tunsin, että kuulun joukkoon”, muistelee Gauriloff.

Saamelaiset ovat kokeneet historiansa aikana paljon sortoa ja vääryyttä. Yhteisö kantaakin kollektiivista traumaa kielen ja kulttuurin tukahduttamisesta eikä tämän päivänkään keskusteluilmapiiri ole kaikista positiivisin.

”Saamelaisista aiheista on raskasta tehdä elokuva. Siinä joutuu vetämään perässään kulttuurin painolastia; on käsiteltävä isoja ja vaikeita asioita sekä traumoja. Silloin täytyy tietää vastuunsa siitä, että tekee oikeutta sille asialle, josta puhuu”, pohtii Gauriloff.

Tänä vuonna Gauriloff sai työllensä myös virallista hyväksyntää, kun Saa´mi Nue´tt ry:n ja kolttien kyläkokouksen yhteispäätöksen mukaisesti Gauriloff nimitettiin vuoden 2016 koltaksi.

”Kunnianosoitus oli tietenkin myös helpottava asia”, myöntää Gauriloff.

Tarinankerronta kulkee suvussa

Tarinankertoja Katja Gauriloff on oikeastaan ollut aina. Jo pienenä c-kasetit täyttyivät omista nauhoitetuista tarinoista. Jossain vaiheessa elämäänsä, noin parikymppisenä, Gauriloff esiintyi Oulussa puoliammattilaistuotannossa näyttelijänä. Kun muut keskittyivät hiomaan repliikkejänsä, kiinnosti Gauriloffia enemmän kuvaajan työskentely. Tie veikin Tampereelle kuvausta opiskelemaan, mutta verenperintönä saatu tarinankertominen on ohjannut sittemmin Gauriloffin enemmän käsikirjoittamisen sekä ohjaamisen pariin.

”Dokumentaristina ja tarinankertojana en halua hukata ihmisten aikaa. Ihmisten täytyy saada jotain myös siitä ajasta, jonka he elokuvaan käyttävät. Hyvä elokuva koskettaa tunteen tasolla, mutta tarjoaa myös älyllisen tason. Katsojalle täytyy antaa mahdollisuus muodostaa tulkinta tarinasta tai taiteesta ylipäätänsäkin”, toteaa Gauriloff.

Seuraavaksi Gauriloff aikoo jättää saamelaisasiat hetkeksi syrjään, sillä käynnissä ovat Sofi Oksasen Baby Jane -romaaniin perustuvan näytelmäelokuvan valmistelut. Jos kaikki menee hyvin, voivat kuvaukset alkaa jo ensi vuonna.

"Minä olen alkanut käyttämään kolttapukua vasta tänä vuonna."

”Olen pyrkinyt aina lisäämään itselleni elokuvallisia haasteita. Jokainen tekemäni elokuva on poikennut toteutustavaltaan toisistaan ja nyt on näytelmäelokuvan vuoro. Saamelaisiin aiheisiin palaan kuitenkin varmasti tulevissa dokumenteissani”, naurahtaa Gauriloff.

Ja aiheista, joihin Gauriloff voi mahdollisesti myöhemmin tarttua tai palata ei ole pulaa. Tämän hetken ilmapiiriä saamelaiskeskustelussa Gauriloff kuvaa raivostuttavaksi. Taiteilija Jenni Hiltusen Grind -musiikkivideosta noussut kohu ja Kiasman johdon epäonnistunut viestintä on nostanut saamelaisten kokeman kulttuurikolonialismin valtakunnan tietoisuuteen. Myöskään napapiirin matkamuistomyymälöissä myytävät neljäntuulenhatut ja muu feikkikrääsä eivät saa Gauriloffin ymmärrystä.

”Minä olen alkanut käyttämään kolttapukua vasta tänä vuonna. Puvun käyttö on ollut tosi pitkä ja henkilökohtainen prosessi”, havainnollistaa Gauriloff saamelaispuvun merkitystä kantajalleen.

Gauriloff kuuluu uuden ajan tarinankertojiin, jotka eivät kerro enää Kaisan tavoin tarinoita keittiön pöydän ääressä, vaan ovat siirtyneet käyttämään itselleen parhaiten sopivia formaatteja. Toinen modernin ajan saamelainen tarinankertoja voisi olla esimerkiksi muusikko-runoilija Niillas Holmberg.

”Kulttuurin pitää myös saada uudistua nuorten taiteilijoiden ja tekijöiden toimesta. Muuten se kulttuuri museoituu. Saamelaisasioista pitää puhua ja juuri nyt on hyvä aika puhua niistä. Me emme saa unohtaa kulttuuria eikä tarinankertojia. Tarinat eivät saa unohtua”, päättää Gauriloff.