Teksti Heini Papinsaari
Kuvat Matias Partanen

Geokätköily on maailmanlaajuinen ulkoilmaharrastus, jossa etsitään GPS-paikannusta hyväksi käyttäen erikokoisia rasioita tai purkkeja eli geokätköjä.

Geokätköily on hurjaa vauhtia suosiotaan kasvattanut harrastus, jota voi harjoittaa kuka tahansa iästä ja kunnosta riippumatta ja lähes missä tahansa. Geokätköjä kun löytyy niin luonnon keskeltä maastosta, mutta myös rakennetusta ympäristöstä sekä teiden varsilta. Joskus geokätköt saattavat esitellä jotakin paikkaa, joka ilmenee jo kätkölle annetusta nimestä. Geokätköilysivustolle rekisteröityminen on ilmaista ja kätköjä voi etsiä esimerkiksi kännykkään ladatun geokätköilysovelluksen, GPS-laitteen tai pelkän kartan avulla. Geokätkön olennaisin sisältö on lokivihko, johon kätköllä vierailija kirjaa eli loggaa nimimerkinsä ja päivämäärän. Tämä jälkeen löytö vielä kirjataan geokätköilysivustolle, jossa löytömäärin kehitystä voi kätevästi seurata. Aivan kuten purkkien etsiminen, myös niiden piilottaminen on kaikille mahdollista. Geokätköjä voi piilottaa ja etsiä siellä, missä jokamiehenoikeudella liikkuminen on muutoinkin sallittua.

Geokätköilyn historiaa

Geokätköilyn synty ajoittuu reilun viidentoista vuoden päähän. Vappuna vuonna 2000 Yhdysvallat poisti GPS-paikannussatelliittien (Global Positioning System) signaalista häirinnän, jonka johdosta siviilikäyttöön tarkoitettujen GPS-laitteiden tarkkuus parani noin sadasta metristä alle kymmeneen metriin. Muutaman päivän päästä 3. toukokuuta vuonna 2000 yhdysvaltalainen tietotekniikkakonsultti ja GPS-harrastaja Dave Ulmer perusti maailman ensimmäisen geokätkön. Hän piilotti mustan muoviämpärin Oregonin syrjäseudulle, julkaisi koordinaatit Internetissä sekä kehotti muita etsimään tämän kätkön. Jo ensimmäinen kätkö sisälsi geokätköilyn peruspiirteet eli rasian, lokikirjan ja vaihtotavaroita. Suomen ensimmäinen geokätkö piilotettiin 30. syyskuuta vuonna 2000 Keravalle. Kätkön nimi oli Sun Gear ja se on edelleen aktiivinen ja siten Suomen vanhin geokätkö. Tänä päivänä maailmassa arvioidaan olevan 4-5 miljoonaa geokätköilijää, joista Suomessa toimii noin 12 000. Geokätköjä Suomessa on noin 53 000.

Koukuttava harrastus

Geokätköily on harrastuksena koukuttava. Kun kätköilyssä kerran pääsee alkuun, on siihen vaarana jäädä pahasti koukkuun. Toiset alan harrastajat keräävät määrää, toiset laatua. Useat geokätköilijät yrittävät purkkeja keräämällä päästä aina seuraavaan ja seuraavaan tavoitteeseen. Harvemmin kätköilijät kuitenkaan kilpailevat toisiaan vastaan, vaan tärkeämpää on omien virstanpylväiden saavuttaminen. Itsekin muistan tavoitelleeni sataa löydettyä kätköä, jonka jälkeen tavoitteena olikin jo 200, sitten 500, pian jo 1000. Ja nälkä vain kasvaa syödessä. Tällä hetkellä, harrastettuani geokätköilyä hieman reilut kaksi vuotta, on löydettyjen kätköjen listalla purkkeja noin 1160. Yhtäkään kätköä en vielä itse ole uskaltautunut piilottamaan, mutta eiköhän senkin aika vielä koita.

Välillä, onneksi hyvin harvoin, huomaan pohtivani, onko harrastuksessa mitään järkeä.

Välillä, onneksi hyvin harvoin, huomaan pohtivani, onko harrastuksessa mitään järkeä. Tällaisia ajatuksia saattaa herätä rämpiessäni pyörän kanssa keskellä märkää pimeää metsää tai etsiessäni purkkia, jota ei kuitenkaan tunninkaan pyörimisen jälkeen löydy. Toisaalta harrastuksen suola on juurikin se hieno fiilis, joka tulee, kun löytää kauan piilossa pysytelleen kätköpurkin.

Erilaisia kätkötyyppejä

Määrän sijaan toisille geokätköilijöille tärkeämpää saattaa olla erilaisten kätkötyyppien keräily sekä erityisesti haasteiden suorittaminen. Geokätköjä on aikojen saatossa syntynyt monenlaisia ja osasta niistä on jo ehditty luopuakin. Yksinkertaisin kätkö on peruskätkö (traditional cache), jossa annetut koordinaatit osoittavat suoraan siihen paikkaan, josta piilotettu rasia löytyy. Multikätkön (multicache) lopullisia koordinaatteja ei puolestaan ilmoiteta, vaan ne selviävät matkan varrelta. Yksinkertaisin multikätkö on kaksiosainen, jossa kätkön kuvauksessa ilmoitetaan alkupisteen koordinaatit, johon paikan päälle menemällä löytyy esimerkiksi purkki tai laatta, josta ilmenee loppupisteen ja siten itse geokätköpurkin koordinaatit.

Pulmatehtävien ystävälle sopii puolestaan mysteerikätkö (mystery cache), jossa kätkörasian koordinaatit voi saada esimerkiksi ratkaisemalla jokin arvoitus, salakirjoitus tai laskutehtävä. Mysteerikätköjä ovat myös haastekätköt, joissa kätkön löytämisen lisäksi pitää suorittaa jokin geokätköilyyn liittyvä haaste, ennen kuin kätkön saa logata. Haasteena voi olla esimerkiksi tietyn kätkömäärän löytäminen yhden päivän aikana tai kätkön löytäminen kaikista Suomen kunnista. Eräässä vaativissa haasteessa tulee puolestaan löytää yksi kätkö per päivä 1000 päivän ajan. Kerran leikkimielisesti lähdin suorittamaan tätä haastetta, mutta putki katkesi jo 40 päivän jälkeen. Ehkä parempi niin, jottei rakkaasta harrastuksesta tule itselle liian suurta pakkomiellettä.

Tradien, multien ja mystien lisäksi erilaisia kätkötyyppejä on vielä muutamia muitakin, mutta ne ovat jo huomattavasti harvinaisempia. Geokohde (earth cache) on opettavainen virtuaalikätkö, jossa ei ole lainkaan kätköpurkkia. Geokohteessa esitellään yleensä jokin mielenkiintoinen luontokohde. Selvitettyään vastaukset kätkön omistajan kysymyksiin, tulee ne lähettää hänelle sähköpostilla, jonka jälkeen kätkön saa vasta logata. Myös kuvan ottaminen ja lähettäminen saattaa kuulua vaatimuksiin.

Jästejä varottava

Ulkopuolisen silmin geokätköilijän etsintäpuuhat saattavat joskus vaikuttaa melko erikoisilta. Liikennemerkkejä tai kaiteita tonkiva tai puihin kiipeilevä aikuinen saattaa helposti kiinnittää kanssaliikkujien huomion ja herättää ihmetystä. Tämän vuoksi kätköille tulisi mennä mahdollisimman huomaamattomasti, jotteivat kätköt paljastu ulkopuolisille. Geokätköilypiireissä näitä ulkopuolisia kutsutaan jästeiksi, jotka muuttuvat jästeistä geokätköilijöiksi etsittyään ja logattuaan ensimmäisen kätkönsä. Kadunvarressa epämääräisesti käyttäytyvä henkilö ei siis välttämättä suinkaan ole hämärätyyppi, vaan kätköä etsivä harrastaja.

Uusia kätkömaita ja -ystäviä

Aloittaessani geokätköilyn, vietin vaihto-oppilassyksyäni Gran Canarian Las Palmasissa, joten ensimmäiset liki 100 purkkia tuli etsittyä ulkomailta. Suomeen palatessani oli talvi, mutta onneksi kaikki kätköt eivät suinkaan ole kivenkoloon piilotettuja pakastepurkkeja. Olemassa on myös runsaasti talvilöydettäviä kätköjä, joiden etsiminen on mahdollista, vaikka lunta olisikin maassa. Suomen ja Espanjan lisäksi olen ehtinyt kahdessa vuodessa saamaan tilastoihin kuusi muuta maata mukaan lukien Ruotsi, Norja, Viro, Iso-Britannia, Ranska ja Monaco. Ei ole vaikea arvata, mitä aktiviteettia jokaiseen ulkomaanmatkaani nykyään kuuluu.

Kuten muidenkin harrastusten parista, myös geokätköilyn parista on mahdollista löytää uusia ystäviä.

Kuten muidenkin harrastusten parista, myös geokätköilyn parista on mahdollista löytää uusia ystäviä. Toisiin geokollegoihin voi törmätä satunnaisesti esimerkiksi kätköllä, mutta erityisesti uusiin kätköilyä harrastaviin ihmisiin tulee tutustuttua tapahtumissa (event cache), joissa geokätköilijät kokoontuvat yhteen vaihtamaan kokemuksia ja jutustelemaan rennoissa tunnelmissa. Saapa tapahtumaan osallistumisesta myös yhden kätkön tilastoihin. Itse olen ehtinyt osallistumaan vasta kahteen geokätköilytapahtumaan. Ensimmäinen näistä tapahtui Pariisissa, kun ihan vahingossa tuli eksyttyä oikeaan aikaan oikeaan paikkaan Notre Damelle, jossa oli juuri alkamassa noin 30 hengen event cache. Siinä oli vähän jo tuuriakin pelissä.

Kätköilyä Lapissa

Myös Lapissa harrastetaan geokätköilyä. Mikä voisikaan olla mukavampi tapa tutustua Lapin luontoon, kuin ulkoilemalla retkeilyreittejä pitkin samalla geokätköjä etsien. Lapista löytyy tilastojen mukaan noin 1300 piilotettua kätköä. Näistä Rovaniemellä sijaitsee noin 220 geokätköä, joista suurin osa (177) on perinteisiä tradi-kätköjä. Geocaching.com sivustolla rekisteröityneitä ja kotipaikakseen Rovaniemen ilmoittaneita on tilastojen mukaan tällä hetkellä 83, mutta koska kotipaikan ilmoittaminen ei sivustolla ole suinkaan pakollista, lienee todellinen määrä huomattavasti suurempi. Sosiaalinen media on läsnä myös geokätköilyssä. Facebookista löytyy muun muassa ryhmä Rovaniemen seudun geokätköilijät, jossa alueella harrastavat kätköilijät voivat esimerkiksi tutustua toisiinsa sekä miettiä yhteisiä kätköilypäiviä.

Jos kipinä geokätköilyyn syttyi, vielä ehtii toimia ennen lumen saapumista. Harrastus kannattaa aloittaa tutustumalla nettisivuihin www.geocaching.com ja www.geocache.fi, lataamalla geokätköilysovellus puhelimeen sekä luomalla nimimerkki. Sitten ei muuta kuin purkkeja etsimään!

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Maria Leskinen

Tiedättekö puhtaan betonin kultin? Niin juuri, juuri sen, joka vannoo elementtitehtaiden sieluttomien ja harmaiden liukuhihnatuotteiden nimiin niin vakaasti, ettei salli mitään ulkopuolisia jälkiä missään. Se pelkää tuntematonta, se pelkää vierasta. Se pelkää merkkejä muusta elämästä – elämästä – jota se ei halua nähdä saati tiedostaa, koska se kertoo paikalla olleista ja olevista ihmisistä. Se elää omassa kuplassaan ja suojelee oman kuplan ahdasta maailmaa kumartamalla harmaalle betonille.

Mutta se kultti on sokea. Se ei kyseenalaista kadunkulmassa seisovaa jättimäistä mainostaulua, joka syöttää pakkosyötöllä viestejä meidän mieliimme ja vähät välittää levittämästään valosaasteesta ja visuaalisesta oksennuksesta. Se ei kyseenalaista valtavia mainostauluja, joiden sisältö ei ole sen hallinnassa vaan jotka toitottavat omia intressejään ja etujaan ajavia sanomia julkisessa kaupunkitilassa – tilassa, joka lähtökohtaisesti kuuluu kaikille, mutta joka ei suinkaan kuitenkaan kuulu kaikille.

Puhtaan betonin kultissa voi olla kyse ahdasmielisyydestä ja vieraan asian pelosta – oman kuplan sisälle rakennetun turvallisuustunteen horjumisesta – mutta julkisen kaupunkitilan hallinnoimisessa ja käytössä kyse on kuitenkin puhtaasti rahasta ja sen varjolla tehdyistä myönnytyksistä. Julkisen kaupunkitilan myymistä yksityisille toimijoille ei kyseenalaisteta, koska se on nimenomaan myymistä ja meidät on totutettu ajatukseen ”rahalla saa”. Me emme ymmärrä tai uskalla kyseenalaistaa sitä, koska pelkästä betonistakin on tehty kohtuuttomien sanktioiden uhalla jollain tavalla ainutlaatuinen asia.

Tee katutaidetta – ota kantaa. Tee installaatio kadulle, flash mob julkiseen tilaan, antaudu villiin tanssiin kesäyön kultaamalla kadulla, suunnittele vastamainoksia, piirrä viiva betoniin; niin tekivät jo kivikauden ihmisetkin, tosin kallioon toki. Kun näin teet, olet rikkonut markkinatalouden ja julkisen kaupunkitilan epäpyhästä jo pyhäksi muuttunutta liittoa. Olet häirinnyt ympäristöä, jossa kaiken pitää olla kliinistä ja ainoat jäljet mitä hyväksytään, ovat saasteiden värjäämät pinnat ja rahalla ostetut mainospaikat.

Julkinen kaupunkitila kuuluu kaikille – ei vain yrityksille ja kaupallisille toimijoille.

Elävä kaupunki ja kaupunkikuva syntyy ihmisistä. Monotonista ledivälkettä suoltava valotaulu, kulutusjuhlan oodia toitottava muovinen massatuotettu mainos tai harmaan ankea betonialikulku, josta isolla rahalla on siivottu elämisen ja olemisen jäljet – nuo vaaralliset ja hyökkäävät jäljet – kertovat surullista tarinaa alistuneesta ihmisestä, jonka ainoa tähän maailmaan ja kulttuuriin jättämä sallittu jälki on sirukortin käytöstä jäävä digitaalinen muisto.

Nauru kuolee, jos sitä ei käytä. Kaupunki kuolee, jos jäljet ihmisistä ja elävästä elämästä hävitetään. Julkinen kaupunkitila kuuluu kaikille – ei vain yrityksille ja kaupallisille toimijoille. Kehotan teitä ottamaan sen takaisin haltuunne, sillä juuri teille se oikeasti kuuluu.

Teksti Greetta Heilala ja Matias Partanen
Kuvat Greetta Heilala

Lauantaina Rovaniemen kaupunginkirjaston edustalle oli kokoontunut värikkäästi pukeutunut kyltein ja ilmapalloin varustautunut iloinen väkijoukko. Tunnelma oli riehakas ja odottava. Arctic Pride kulkue alkoi olla valmiina lähtöön.

Vielä ennen liikkeelle lähtöä käytiin läpi iskulauseita koko joukon voimin. ”Harjoitellaan uudestaan”, huudeltiin väkijoukosta siinä vaiheessa, kun iskulauseet oli jo kerran kajautettu läpi äänekkäästi. Ennen kulkueen lähtöä kuultiin myös  joikaamista.

Ihmisten valtavan määrän ymmärsi vasta siinä vaiheessa, kun lähdettiin liikkeelle.

Ihmisten valtavan määrän ymmärsi vasta siinä vaiheessa, kun lähdettiin liikkeelle. Kulkue tuntui täyttävän koko Rovakadun. Keskustassa liikkuvat turistit pysähtyivät seuraamaan iskulauseita huutavaa iloista joukkoa ja äänekästä menoa jatkettiin myös Lordin aukiolla, jonne kulkue oli matkalla. Mukana tanssimassa ja juhlimassa oli kaikenikäisiä ihmisiä ja lopuksi vapautettiin ilmapallot taivaalle.

Kulkueen jälkeen ei voinut kuin kuin hymyillä. Positiivinen asenne ja ilo tarttuivat. Olin mukana seuraamassa kulkuetta ensimmäistä kertaa, mutten varmasti viimeistä.

Kolmatta kertaa Rovaniemellä järjestetty Arctic Pride keräsi satoja tasa-arvon ja moninaisuuden puolesta marssijoita lauantaina 21.2. Arctic Pride tarjoaa kohtaamispaikan ja tuo esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämää arktisilla leveysasteilla.

Tapahtuman järjestäjänä toimii Seta ry. Kulkueen lisäksi viikonloppuna oli tarjolla muun muassa teatteria, live-musiikkia, näyttelyitä sekä klubi-ilta.

 

 

Teksti Niko Väistö
Kuvat Matias Partanen

Antti Kässille konsolipelaaminen on vakava harrastus vaikka hän ei tummennakaan silmäpussejaan yön tunteina, pelaten Nintendoa Super Mario-päissään. Nintendo-harrastaja avaa 8-bittisen Nintendon pelaamisen tuntua vertaamalla sitä viinin maisteluun: ”tärkeintä ei se pelkkä asia, mitä lasi pitää sisällään. Tärkeää ovat ne nyanssit kuten oikea seura, ympäristö sekä lasin muoto.”

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuva Vilja Tuohino

Tammikuu on uuden alku, koska olemme niin päättäneet. Gregoriaaninen kalenteri aloittaa uuden vuoden tammikuun ensimmäinen – ja niin aloittaa moni suomalainenkin. Tai yrittää aloittaa. Se, että olemme päättäneet tammikuun ensimmäisen olevan uuden kalenterivuoden alku, ei tarkoita sitä, että pystyisimme päättämään sen olevan uuden elämän alku.

Röökilakko, tipaton, kuntosalin jäsenyys ja kaikki muut lupaukset ovat saavutetun hedonismitason laskemista ja jokainen ymmärtää, että vain vahvin ihmisluonto pystyy luopumaan saavutetuista eduista tai nautinnoista. Hyvin usea pahe - oli se sitten tupakointi, alkoholin juominen tai laiskuus - perustuu nautintoon.

Älkää toki ymmärtäkö väärin; en minä kehota teitä polttamaan, ryyppäämään tai katkaisemaan sitä kuntosalin kultakorttia. Sanon vain, että tulette luultavasti epäonnistumaan.

Ryhmäpaine on tehokas motivaattori; se kannustaa, mutta samalla se perustuu myös kasvojen menettämiseen ja kilpailuun. Jos sinä retkahdat tai lihot, olet huonompia kuin muut. Olet epäonnistunut. Sen tiedostamisesta moni saa huomattavasti enemmän motivaatiota kuin olalle taputtelusta ja näennäisistä kannustuksista, mitkä toki myös liittyvät ryhmässä toimimiseen.

Ryhmäpaine toimii myös valitettavasti toisin päin; kun tarpeeksi moni aloittaa samana päivänä uuden elämän, ei retkahtaneita nosteta tikun nokkaan. On ihan ok yrittää uutta elämää tammikuussa, mutta on ihan yhtä ok epäonnistua siinä. Uuden vuoden lupaukset ovat kokeneet inflaation - täydellisen luottamuskadon - sen vuoksi, ettei kukaan oikeasti usko niihin, koska niiden kohdalla epäonnistumisesta on tullut enemmänkin traditio kuin tragedia.

Sata ihmistä peukuttaa uutta elämääsi, mutta oikeasti ketään ei kiinnosta ja vain harva todella uskoo niihin lupauksiin.

On trendikästä huudella tammikuussa Facebookissa ja muissa sosiaalisen median kanavissa, että ”nyt loppui tupakanpoltto!” tai ”uusi elämä, täältä tullaan!”. Se on helppoa ja vaivatonta. Ja se on kusetusta – itsensä kusetusta. Sata ihmistä peukuttaa uutta elämääsi, mutta oikeasti ketään ei kiinnosta ja vain harva todella uskoo niihin lupauksiin. Meitä kiinnostaa tasan tarkkaan vain oma elämämme. Se on näennäistä kannustusta ja olalle taputtelua. Ja sitten kun parin viikon päästä retkahdat, et kerro sitä meille. Et tietenkään kerro. Ethän edes itse tosissasi uskonut onnistuvasi.

Ehkä tajuatkin jo; uusi elämä on vanhan jatkumo. Ne sulautuvat lineaarisesti toisiinsa, vaikka näennäisesti niistä onkin löydettävissä syklejä ja käännekohtia. Uusi elämä on ihmisenä kasvamista. Siksi, jos oikeasti haluat luvata jotain tai tehdä elämääsi muutoksia, tee ne vaikka helmikuun 15. tai lokakuun 6. päivä. Ennalta määrätyt päivät, ns. populaarit rajapyykit, ovat vain helppo tie pieneen mielihyvään – huomioon ja itselle valehteluun – tarkoitukselliseen massaan hukkumiseen.

Teksti Kaisa Eerola
Kuvitus Vilja Tuohino

Yli kolmannes korkeakouluopiskelijoista kokee jännittävänsä esiintymistä ongelmaksi asti. Esiintymisjännitys on luonnollinen ilmiö, joka on haitallinen silloin, jos se rajoittaa elämää. Puheviestinnän opettaja Elina Kreus toivoo, että esiintyjä olisi armollinen itseään kohtaan ja esiintymistilanne voitaisiin kokea enemmän vuorovaikutustilanteena.

"Esiintymisjännitys on niin yleinen ilmiö, että se kuuluu väistämättä elämään. Loppujen lopuksi aika moni on tavallinen jännittäjä, vaikka uskoo jännittävänsä poikkeuksellisen paljon. Kun aiheesta käydään keskustelua kursseilla opiskelijoiden kesken, huomataan usein, että muut jännittävät ihan samalla lailla."

Lapin yliopiston puheviestinnän opettaja Elina Kreus painottaa, että esiintymisjännitys on luonnollinen asia, jota kokevat lähes kaikki. Siitä ei ole edes tarkoituksenmukaista pyrkiä kokonaan eroon. Tämän lisäksi Kreus haluaa korostaa kolmea seikkaa esiintymisjännityksestä puhuttaessa. Armollisuutta itseä kohtaan, vuorovaikutusorientaatiota ja sitä, ettei kaikkien tarvitse haluta esiintyä.

"Esiintymisjännitys on tutkituimpia puheviestinnän aiheita. On tärkeää, että se tiedostetaan ilmiönä sekä opiskelijoiden että opettajien keskuudessa."

Noin kolmekymmentä prosenttia korkeakouluopiskelijoista kokee jännityksen häiritsevänä esiintymistilanteissa, käy ilmi vuonna 2009 tehdystä tutkimuksesta. Kymmenellä prosentilla heistä jännittäminen aiheuttaa haittaa, joka saattaa häiritä opintojen etenemistä. Tämän lisäksi noin 4 prosenttia kärsii vakavammasta sosiaalisten tilanteiden pelosta.

"On tosi henkilökohtaista, miten kukin kokee jännityksen. Mutta jos on sellainen olo, että jännittäminen rajoittaa elämää ja että sen takia jättäytyy pois jostakin sellaisesta, minne haluaisi mennä, silloin kannattaa hakea apua", toteaa Kreus.

Jännittäminen voi liittyä persoonallisuuden piirteisiin. Ujot eivät ole välttämättä niin halukkaita hakeutumaan esiintymistilanteisiin, kuin ulospäin suuntautuneet. Kreus kuitenkin korostaa, että omaa temperamenttia ei tarvitse muokata esiintymisjännityksen vuoksi.

"Jos on ujo tai arka ihminen, se ei tarkoita sitä, että olisi huono viestijä tai esiintyjä. Päinvastoin, he saattavat suoriutua vaikka kuinka hyvin. Minä olen tällainen hiljaisten ja ujojen puolestapuhuja."

Kreus toteaa, ettei kaikkien tarvitse haluta esiintyä.

"Sehän olisi ihan kamalaa, jos kaikki lähtökohtaisesti haluaisivat sitä."

Se, mitä esiintymisessä itse asiassa pelätään, on kasvojen menetys, itsensä nolaaminen.

Kreus sanoo, että usein ajatellaan, että suomalaiset jännittävät esiintymistä erityisen paljon.

"Esiintymisjännittäminen ei ole mikään suomalaiskansallinen ilmiö. Mutta siinä on eroja, miten siihen suhtaudutaan. Suomessa on siitä ongelmallinen perinne, että julkiselle puhumiselle on hirveän korkeat kriteerit. Varsinaisen viestinnän merkitys unohdetaan."

Keskeinen muutos, jonka Kreus toivoisi tapahtuvan, olisi se, että esiintymistilanne muuttuisi enemmän vuorovaikutustilanteeksi.

"Olen miettinyt paljon sitä, mistä tulee kokemus mystisestä esiintymisen ajasta. Miten tavallinen vuorovaikutus vaikka opiskelijaryhmässä muuttuu, kun esiintyminen alkaa. Näin ei tarvitsisi olla", sanoo Kreus ja jatkaa:

"Se, mitä esiintymisessä itse asiassa pelätään, on kasvojen menetys, itsensä nolaaminen. Kannattaa ajatella sitä, miten itse ajattelee muista esiintymässä. Heihin suhtautuu kuitenkin yleisönä armollisesti. Pitäisi pyrkiä olemaan armollinen myös itselleen."

Kreusin mukaan myös yleisönä olemisen taidot korostuisivat silloin, kun keskityttäisiin esiintymisen sijasta vuorovaikutukseen. Jokainen voisi muutenkin pohtia sitä, millainen on yleisönä ja kuulijana.Vaikka jännityksestä ei tarvitsekaan päästä kokonaan eroon, omaa jännitystä voi oppia hallitsemaan altistamalla itsensä esiintymistilanteille.

"Hakeudu niihin, jos suinkin pystyt. Sellainen harjoittelu auttaa aidosti."

Kreusin mukaan olisi tärkeää saada käännettyä esiintymistilanteen aiheuttama jännitys ja vireystila positiiviseksi kokemukseksi.

"Jo Aristoteles kirjoitti, että hyvä puhuja jännittää aina. Jos minkäänlaista vireytymistä ei tule, se voi olla huono asia. Kannattaa yrittää tehdä sellaista ajatustyötä, että jännittäminen ja sen oireet kuten kiihtynyt pulssi on hyvä juttu. Vireytyminen kertoo vain siitä, että tilanne on esiintyjälle merkittävä. Sen pitäisi olla myönteinen viesti."

Kreus luettelee seuraavanlaisia vinkkejä siihen, mitä voi tehdä ennen esiintymistilannetta.

"Liikkuminen auttaa rentoutumaan ja vie turhan energian pois. Rentoutumaan auttavat myös hengitysharjoitukset. Jos omaa esitysvuoroa joutuu odottamaan pitkään, kuuntele aiempia esiintyjiä, äläkä pohdiskele omaa esitystäsi. Huomio kannattaa keskittää johonkin ihan muualle. Ja sitten ihan käytännön vinkkinä, jos esimerkiksi kädet tärisevät, käytä jotakin jämäkkää kuten kansiota paperin tilalla."

Esiintymisjännitys ja sen käsitteleminen huomioidaan kaikilla yliopiston puheviestinnän kursseilla. Kaikkien yliopisto-opintoihin kuuluu yksi pakollinen kurssi puheviestintää.

"Palaute puheviestinnän kursseista on ollut opiskelijoiden ennakko-odotuksiin nähden yleensä todella hyvää."

Puheviestinnän kurssien lisäksi YTHS:llä on ollut tänä syksynä erityinen ryhmä jännittäjille.

"Erityisryhmiin hakeutuvat opiskelijat ovat usein todella motivoituneita ja siksi tulostakin syntyy. Elämän ei tarvitse kaatua jännitykseen. Siihen voi saada apua”, toteaa Kreus.

Teksti Kaisa Eerola
Kuva Greetta Heilala

Millaista on yliopiston rehtorin työ? Lapin ylioppilaslehti seurasi rehtorin tulemisia ja menemisiä yhden päivän ajan. Päivä ei ollut niitä kaikkein tyypillisimpiä, mutta työstä kyllä sai jonkinlaisen kuvan. Samoin rehtorista itsestään.

Lapin yliopiston rehtori Mauri Ylä-Kotolan työhuoneen ovi aukeaa täsmälleen sovitulla kellonlyömällä maanantaiaamuna kello kahdeksan. Valtaosa muusta yliopistoväestä on parhaillaan hiihtolomalla, mutta rehtoria loma ei koske. Olen pyytänyt lupaa saada seurata rehtorin työpäivää jo syksyn puolella. Haastattelua oli hiukan vaikea saada järjestettyä, koska moniin tapaamisiin ei ulkopuolisia lasketa.

”En halunnut, että toimittaja ja kuvaaja vain siirtyisivät kanssani kokoushuoneesta toiseen”, toteaa Ylä-Kotola.

Ylä-Kotola esittelee meille päivän ohjelmaa, johon kuuluu kaksi seminaarin avajaispuhetta, mahdollinen ministeri Jan Vapaavuoren tapaaminen, Elinkeinoelämän keskusliiton tilaisuus ja vielä iltatilaisuus Sky Hotellilla.

”Kyllä tämä on kohtuutyypillinen päivä. Vaikka tänään ei ole kokouksia. Niissä istutaan paljon, ehkä liikaakin. Pitäisi pystyä toimimaan vähemmillä kokouksilla, mutta se taitaa olla aika monen muunkin haave”, selittää Ylä-Kotola.

Ylä-Kotola valittiin aikanaan Lapin yliopiston rehtoriksi 35-vuotiaana vuonna 2006. Tätä ennen Ylä-Kotola oli jo toiminut Lapin yliopistossa taiteiden tiedekunnan dekaanina ja Kuvataideakatemian rehtorina. Vuoden 2006 haastattelussa Lapin ylioppilaslehdessä kuvailtiin uuden rehtorin ympärillä vallinneen suoranaisen ”maurimanian”. Mania on ehkä hälvennyt, mutta Ylä-Kotolalla on edelleen keskimääräistä yliopistorehtoria voimakkaampi imago, ja hänestä ollaan kiinnostuneita. ”Kysy niistä punaisista kravateista!” ”Kysy Pekka Himasesta, ne opiskeli samaan aikaan”, kuuluivat ohjeistukset ennen haastattelua. Ennen Himasta ja kravatteja aloitan kuitenkin rehtorin perustehtävistä. Mitä työhön kuuluu?

”Keskeisiin tehtäviini kuuluvat rahoitus, talous ja yliopiston toiminnan suunnittelu, laatutyö, kansainväliset asiat ja viestintä. Asioiden valmistelu ja esittely yliopiston hallitukselle. Samoin professorien nimitykset kuuluvat rehtorille. Vararehtori Jukka Mäkelä vastaa esimerkiksi tila- ja remonttiasioista. Opetusvararehtori Kaarina Määttä taas on se, joka on eniten yhteydessä opiskelijoihin. Sitten meillä on vielä tiedevararehtori Minna Uotila”, Ylä-Kotola listaa ja lisää, että täydellinen lista rehtorin tehtävistä on luettavissa netistä. Sieltä löytyy myös rehtorin kalenteri.

”Paljon aikaa kuluu opetusministeriön kanssa tehtävään työhön. Käytännössä yksi päivä viikossa menee Helsingissä. Rovaniemi on sen verran pieni paikka, että täältä Helsinkiin lähtevässä aamukoneessa ovat melkein aina samat tutut tyypit. Helsingissä tehdään yhteistyötä kaikkien yliopiston rehtoreiden kanssa. Siellä on erilaisia työryhmiä ja asiakokonaisuuksia. Itse olen mukana esimerkiksi digitaalisessa kansalliskirjastossa. Kun pieniä asioita on tarpeeksi paljon, niistä kertyy paljon hommaa.”

”Rehtori toimii myös dekaanien esimiehenä. Eri tiedekunnan dekaaneja tavataan säännöllisesti. Kaikki ovat hyvin sitoutuneita näihin yhteisiin tapaamisiin. Kun aikanaan itse toimin taiteiden tiedekunnan dekaanina, tilanne ei ollut näin hyvä. Silloin saattoi olla, että ihmisiä soiteltiin paikalle, kun kokoukset olivat jo alkaneet, mutta ketään ei ollut ilmestynyt.”

Paljoa tämän pidemmälle rehtorin toimenkuvan kartoittamisessa ei päästä, kun on päivän ensimmäisen työtehtävän aika.

”Nyt täytyy katsoa kelloa”, Ylä-Kotola toteaa ja ottaa sitten puhelun. ”No Mauri täällä soittelee, oliko meille kyyti tulossa?” Kuvaajaa naurattaa rehtorin tuttavallisuus.

”Tarviinko mä jotain”, miettii Ylä-Kotola vielä lähtiessä. Rehtori on kuuluisa siitä, ettei hän käytä päällystakkia. Useammassakin anekdootissa Mauri on uhmannut pakkasta edustustehtävissä ulkosalla. Päällystakki jää ottamatta tälläkin kertaa.

Aamun aikataulu on tiukka. Ylä-Kotola pitää avajaispuheen Arktikumilla järjestettävässä alkuperäiskansaseminaarissa. Avauspuheenvuoro on yhdeksältä, ja kymmeneltä pitäisi jo olla avaamassa seuraavaa seminaaria. Yliopiston auto kuljettaa meidät Arktikumiin. Kuskina toimiva ylivirastomestari Heikki Aakkonen ja rehtori ovat vanhoja tuttuja. Aakkonen innostuu kuullessaan, että teemme juttua rehtorin päivästä.

”Sehän on kuin se virastomestarin päivä!”

Virastomestareista tehtiin reportaasi ylioppilaslehteen jo muutama vuosi sitten. Rehtorin vuoro on vasta nyt.

”Paljonhan tässä on yhdessä oltu”, Ylä-Kotola muistelee.

”Mutta sinä päätät, mihin mennään”, Aakkonen tarkentaa.

”Aika vähän minä kuule pystyn päättämään, kyllä nämä ulkoapäin tulee”, naureskelee Ylä-Kotola.

Matkalla radio kertoo uutisia Ukrainasta.

”Aika erikoinen toi Ukrainan tilanne. Niinistö ehkä vähän turhan aikaisin otti siihen kantaa. Tai sehän voi olla makukysymys. Ja käytti vielä samoja sanoja kansainvälisestä oikeudesta kuin Obama. Juristien niin kuin Niinistö, Obama ja Putin sopiikin puhua laillisuudesta. Yhdysvallatkaan ei ole aina noudattanut kansainvälistä oikeutta”, tuumii Ylä-Kotola astuessaan autosta Arktikumin pihassa.

Lappilais-japanilainen alkuperäiskansaseminaari toteutetaan yhteistyössä Hokkaidossa sijaitseva teknologisen instituutin kanssa. Teemana on ”Cultural Resilience and Human Rights”. Resilience on minulle ihan vieras termi, mutta toivottavasti rehtori on perehtynyt siihen vähän tarkemmin. Arktikumissa meidät vastaanottaa Arktisen keskuksen tapahtumakoordinaattori Raija Kivilahti.

”Onko vieraat jo tulleet?” Ylä-Kotola tiedustelee.

”On, he ovat olleet jo porosafarilla. Siinä on sitten vähän sitä kielimuuria”, varoittaa Kivilahti ja ohjaa Maurin kättelemään japanilaisia.

Ennen seminaarin alkua on hetki aikaa jutustella englanniksi, ja Ylä-Kotola kuuluu selittävän vieraille, kuinka Ounasjoki joskus tulvii Arktikumin rannoille saakka ja rakennuksen luo.

Ennen puheenvuoroa Mauri esittää järjestäjille toivomuksen, että seminaarissa pysyttäisiin aikataulussa, koska matkailuseminaarista ei saisi myöhästyä. Mutta on myös kohteliasta kuunnella japanilaisen rehtorin puheenvuoro. Kivilahti huomauttaa vielä viime hetkellä Arktikumin uusista äänentoistolaitteista, joita Mauri pääsee testaamaan ensimmäisten joukossa.

”Tämä ei ollut paras puheeni, mutta ei huonoinkaan”

Äänentoisto onkin moitteeton, kun on Rector Mauri Ylä-Kotola opening speechin vuoro. Mauri kipuaa puhujanpönttöön. Puhe käsittelee resilienssi-sanan merkityksiä eri kulttuureissa ja siinä kiitellään asiaankuuluvasti yhteistyötä japanilaisten tahojen kanssa. Seuraavaksi puhuva professori Sato mainitsee myös Ylä-Kotolan puheessaan ja kehuu olevansa deeply impressed rehtorin panoksesta.

”Tämä ei ollut paras puheeni, mutta ei huonoinkaan”, arvioi Ylä-Kotola, kun odottelemme lapasensa hukannutta kuvaajaa Arktikumin käytävillä.

Aakkonen ja auto jo odottavat ovella ja sitten mennään. Kyydissä Ylä-Kotola ehtii vielä analysoida rehtorin puhe- ja edustustehtäviä.

”Puheessa tärkeintä on idea. Sitten kun se löytyy, valmisteleminen on helppoa. Tällaisissa tilaisuuksissa, kun on useita puhujia, pitää välttyä siltä, ettei puhuta samoista asioista päällekkäin.”

Mitenkäs siltä vältytään?

”No, suunnilleen pitää tuntea muut puhujat. Mitä enemmän puheita pitää, sitä korkeammaksi oma vaatimustaso kasvaa ja pitää miettiä, miten voisi kehittyä. Vararehtori Kaarina Määttä on esimerkiksi erinomainen puheenpitäjä.”

Entäpä esiintymisjännitys? Rehtorin työhön kuuluu ilmeisen paljon edustamista ja puheiden pitämistä. Kovin ujosta ei ehkä olisi rehtoriksi?

”No sanotaan niin, että jos jännitystä on ollut, se on kyllä karissut vuosien varrella. Seuraavalle puheenvuorolle onkin varattu vähän enemmän aikaa. Mikäs se luentosali kolme nyt onkaan? Mä voisin mennä suoraan sinne.”

Matkailuseminaarissa on enemmän väkeä kuin Arktikumissa ja matkailuyrittäjien ja yliopiston henkilökunnan lisäksi jokunen opiskelijakin. Me ehdimme kuvaajan kanssa juoda tässä välissä rauhassa kahvit ja syödä pari karjalanpiirakkaa, mutta Ylä-Kotolla ei jää aikaa hengähtää. Hän on täälläkin ensimmäinen puhuja, ja hetken aikaa hän valmistelee esitystään teknisesti.

”Käyttääköhän se Pertti kalvoja?”

Power point -esitys löytyy googlaamalla ”ylä-kotola mediatiede esitys”.

”Arvoisat matkailuntutkimuksen edustajat, hyvät naiset ja miehet. Lapin yliopisto päätti valita matkailututkimuksen toiseksi profiilivalinnaksi vuonna 2006…”

Monitieteinen lähestymistapa on Ylä-Kotolalle ominaista.

Tässä puheessa Ylä-Kotola on omimmillaan. Hän kertaa, miten yliopisto päätti vuonna 2006 valita yhdeksi profiilialueeksi matkailun, ja miten yliopiston kansainvälinen arviointiryhmä oli myös nostanut sen aivan hiljattain yhdeksi merkittäväksi seikaksi, jota pitäisi jatkossa korostaa. Ylä-Kotola lähestyy matkailua taiteentutkimuksen ja tieteenfilosofian kautta. Matkailututkimus on kulttuurista suunnittelua eikä pelkkää tilastonikkarointia. Matkailu ei myöskään ole yksi yhtenäinen ala vaan monia sektoreita. Sen pitäisikin näkyä kaikissa tiedekunnissa. Tällainen monitieteinen lähestymistapa on Ylä-Kotolalle ominaista. Hän on korostanut useissa haastatteluissa uskoaan siihen, että eri tieteenaloja sekoitettaisiin.

Seminaarin lounastauolla Ylä-Kotolan toivotaan olevan läsnä tervehtimässä työ- ja elinkeinoministeri Vapaavuorta, joka vierailee pikaisesti tapaamassa matkailualan yrittäjiä. Seuraamme sivusta, kun Vapaavuori harppoo Fellin kabinettiin, ja Mauri istuu ministerin vasemmalla puolella. Toiselle puolelle ei kuulu, mitä kabinetissa puhutaan, mutta aika vakavannäköisinä siellä istutaan.

Palaamme matkailuseminaariin kuvaajan kanssa iltapäivällä, ja kumpaakin väsyttää melkoisesti. Vieressämme istuva Päivikki Palosaari torkkuu. Ylä-Kotolan tunnistettavaa hahmoa emme kuitenkaan onnistu löytämään kuulijoiden joukosta. Olemme hukanneet Maurin!

Rehtori löytyy hetkeä myöhemmin, tai oikeammin hän löytää meidät.

Ennen illan tilaisuuksia on vielä hetki aikaa keskustella rehtorin työstä tämän työhuoneella. Tiedustelen Ylä-Kotolalta, miten työ on muuttunut siitä, kun hänet valittiin ensimmäiselle kaudelle vuonna 2006.

”Elinkeinoelämä ja kapitalismin ehdot astuivat mukaan yliopistoihin.”

”Iso muutos oli, kun yliopistolaki muuttui vuonna 2010 ja yliopistoista tuli itsenäisiä oikeushenkilöitä. Sitä ennen rehtori oli kuin virastopäällikkö valtion virastossa. Nykyisin yliopiston hallitus on rehtorin esimies. Ennen rehtori oli hallituksen puheenjohtaja. Nyt hän esittelee asiat hallitukselle. Kunnissa on samanlainen rakenne, demokratia toteutuu tässä mallissa. Hallitus tekee viime kädessä päätökset.”

”Yliopistolain muutos tarkoitti myös taloudellista liikkumavaraa, ja sitä että elinkeinoelämä ja kapitalismin ehdot astuivat mukaan yliopistoihin.”

On selvää, että tämä ei ole Ylä-Kotolasta pelkästään positiivinen kehityssuunta. Hän nostaa esiin Oulun yliopiston yt-neuvottelut.

”130 työntekijää irtisanotaan, kun arvioidaan, ketkä ovat ydinjoukoissa ja ketkä eivät. Tämä on poikkeuksellinen tilanne yliopistoissa. Aika poikkeuksellinen.”

”Meidän yliopistomme on säästynyt näiltä irtisanomisilta, koska emme ole kasvattaneet henkilöstömäärää hallitsemattomasti. Taloudessa on muistettava kolme seikkaa. Henkilöstömäärän lisäksi ovat tilakustannukset, joka on ollutkin jonkinlainen händikäppi tai heikkous meillä. Yliopistolla on paljon tilaa, joka ei ole tehokkaassa käytössä. Kolmas seikka on täydentävä rahoitus, jonka osuuden tulisi olla 40 prosenttia, mutta meillä se on noin 27 prosenttia. Siinä on vielä tekemistä.”

Kuinka bisnes-orientoitunut rehtorin pitää olla?

”Talous on perusasia rehtorin työssä. Tietysti näitä asioita voi delegoida eteenpäin, jos ei ole niin kiinnostunut tästä puolesta.  Mutta kyllä se on ihan ydintehtävä. Yliopiston toiminta ei onnistu, jos rahoitus ei ole kunnossa.”

Missä kohti työtä rehtorin persoona näkyy?

”Yliopistoa ei johdeta persoonalla”, aloittaa Ylä-Kotola hyvin selväsanaisesti ja jatkaa:

”Tätä työtä tehdään objektiivisin kriteerein. Vaikka tietysti arvomaailma aina jotenkin näkyy ja ne asiat, joita pitää tärkeinä. Ei ole hyvä painottaa asioita subjektiivisesti, vaikka ehkä rehtorit eri yliopistoissa arvostavatkin hiukan eri asioita.”

”Itselleni ovat tärkeitä tiedeperusteinen koulutus ja valistuksen ihanteet. Yliopisto ei ole koulu siinä mielessä kuin esimerkiksi ammattikorkeakoulu. Täällä ei kaadeta tietoa opiskelijan päähän, vaan opiskelijoita koulutetaan siihen, että he voivat itse tehdä arvovalinnat ja suhtautua tietoon kriittisesti.”

Ylä-Kotola kiistää miettivänsä, millainen imago hänellä on opiskelijoiden keskuudessa.

”En osaa arvioida, mitä minusta ajatellaan. Tapaan tavallisia opiskelijoita lähinnä yliopiston hallintoelimissä, joissa on opiskelijajäseniä. On ehkä suomalaisille tyypillistäkin pohtia lomamatkalla Afrikan safarilla, että mitähän tuo elefantti ajattelee minusta. Minä en hirveästi mieti sitä, mitä opiskelijat tai muut ihmiset ajattelevat minusta. Tietysti pyrin hoitamaan työni niin hyvin kuin voin.”

Entä mistä tietää, missä on onnistunut ja missä ei?

”Yksi työn arvioinnin kriteeri ovat määrälliset tulokset. Miten yliopisto kehittyy, kuinka paljon tulee tutkintoja ja millaista on kandipalaute. Nämä asiat eivät ole yksin rehtorista kiinni, mutta ne ovat rehtorille tärkeitä. Yksi ongelma on se, että Lapin yliopiston vuotuinen tohtoritavoite on liian pieni. Se on tällä hetkellä 25, kun se saisi olla lähemmäs 50 tämänkokoisessa yliopistossa.  Lapin yliopiston tavoitemäärää olisi pitänyt nostaa 1990-luvulla ja 2000-luvulla.”

”Jos taas ajattelen, missä olen epäonnistunut, niin yksi on poliittinen vaikuttaminen. Se että Valtioneuvosto antoi luvan perustaa Itä-Suomen yliopistoon oikeustieteellisen tiedekunnan. Aina kun toimijoita tulee lisää koulutusmonopolissa, olemassa olevat tutkimusyksiköt tulevat heikommiksi. Emme olleet täysin hereillä, että se oli niin vahvasti tulossa. Toisaalta tähänkään asiaan ei voi yksi rehtori kauheasti vaikuttaa. Yliopistopoliittiset päätökset ovat myös aluepoliittisia. Monet tärkeät poliitikot, kuten Katainen ja Jouni Backman ovat myös taustaltaan Itä-Suomesta ja ajavat varmaankin alueen etua.”

Ylä-Kotola itse kokee olevansa jo melko rovaniemeläinen

”Tulin TTK:hon vuonna 1995 ja vakinaisiin töihin -96. Siitä on kohta parikymmentä vuotta. Välillä olin Helsingissä puolentoista vuoden jakson, mutta silloinkin minulla oli asunto Rovaniemellä. Rovaniemen menoa on hyvä seurata kodistani, josta on näkymä molemmin puolin Koskikatua. Sen tarkemmin en paljasta sijaintia, ettei tule kiviä ikkunaan. ”

”No niin, eiköhän tämä ollut tässä”, toteaa Ylä-Kotola ja katsoo kelloa. Nousemme ja kiittelemme rehtoria ajasta. Punaiset kravatit ja Pekka Himanen jäivät nyt kysymättä. Palaamme kuvaajan kanssa toimitukseen, rehtorin päivä jatkuu vielä pitkälle kohti myöhäisiltaa.

Millaista seuraa Tinderistä saadaan ja haetaan? K-woww latasi sovelluksen ja kokeilin onneaan.

Olen ystäväni tupareissa, ja jokainen säheltää puhelimellaan. Ei siinä mitään, tähän on totuttu, sillä itse hankin älypuhelimeni jälkijunassa. Kysyn, ovatko ympärilläni olevat ihmiset Facebookissa. Eivät ole. Kaikki ovat Tinderissä. Vaikka tupa on täynnä sinkkuja, puhelinsovellus kiinnostaa enemmän. Vieraat klikkailevat lähellä olevia ihmisiä sen perusteella, miltä he näyttävät. Jos molemmat käyttäjät antavat toistensa profiilille sydämen, heidän välilleen aukeaa chat. Riippumatta siitä, miten ystäväni suhtautuvat nettideittailuun, kaikki tuntuvat käyttävän Tinderiä. Muutama vuosi sitten näin kaverini pelaavan Grinderillä, joka on vastaava sovellus homoseksuaaleille, ja pidin ajatusta silloin outona.

Kun olin seurannut puoli vuotta ihmisten Tinderin käyttöä ja hankkinut ohjelmaa tukevan puhelimen, päätin kokeilla onneani. Ladattuani ohjelman kerroin siitä ystävilleni. Sain miespuolisen mielipiteen siitä, että miehet klikkailevat ihan kaikille naisille sydämiä. Lisäksi minulle valistettiin, kuinka miehet ovat Tinderissä helpon seksin perässä. Kummaksuin sitä, sillä monet tuttavani ovat käyneet treffeillä tutustuttuaan Tinderissä. Itse ajattelin, että kyseisen sovelluksen käyttö on rennompaa kuin nettideittailu - kynnys on matalalla tutustua vaikka kaverina, koska kaikki ovat siellä. Ajattelin, kuinka monet ystäväni tinderöivät, ja sitä, että hehän ovat ihan fiksua porukkaa ja etsivät monenlaista seuraa. Kyseenalaistin myös sen, että miehet näyttäisivät vihreää valoa ihan jokaiselle naiselle.

Muutaman päivän asiaa ajateltuani, päätin tehdä profiilin Tinderiin. Sellaisen, jonka ajattelin olevan vähän naurettava, tyrkky ja bimbomainen. Se ei vaatinut vaivaakaan, sillä vietimme edellisenä kesänä ystävieni kanssa juhlia guido-hengessä. Bileiden teemaan kuuluen brunan ja irtoripsien kanssa ei säästelty. Vaatteet pidettiin pieninä ja piukkoina. Illan aikana nappasimme muutaman selfien huulet törröllään. Tinder-kokeiluun vaadittiin oikeastaan enää vain sitä kuuluisaa pokkaa.

Ikähaarukka 20-40, haun välimatka 159km. Miehet hakusessa. Päätin klikata kaikille sydämia, jotta tietäisin, ketkä kaikki profiilistani kiinnostuvat. Kokeilu alkoi hiljaisesti. Muutama chat-ikkuna avautui, mutta ei mitään erikoista. Koin tyytyväisyyttä siitä, että pakkelikerrokseni ilmeisesti ei houkutellut. Parin päivän päästä sain viestin, jossa minua käskettiin muuttamaan sukupuoleni oikeaksi. Minua lähestynyt mies sanoi olettavansa minun olevan nainen ja valisti, että profiilini näkyy nyt homomiehille. Palasin asetuksiini ja kappas, olin ilmoittanut sukupuoleni väärin. Korjasin asetukset, ja jatkoin pelaamista.

Sitten alkoikin tapahtua. Kolme ensimmäistä olivat heti matcheja. Kahdeksannesta peräkkäisestä parinmuodostuksesta menin ilkkumaan kämppikselleni. 30.:nen kohdalla nauroin epätoivoisesti. Päätin klikkailla sydämiä siihen asti, kunnes matchia ei tulisi. Jatkoin tunteja.

Olin kuvitellut, että profiilini vetoaisi juntteihin, vanhempiin miehiin ja muihin ”guidoihin”. Kuitenkaan mitään muuta yhdistävää tekijää en matcheilleni keksinyt kuin Y-kromosomin. Oli nuoria, vanhempia, psykologeja, poliiseja, pukuja ja rastoja - Tampereelta Tallinnaan. Päivässä minulla oli jo yli 1 000 matchia.

Pelkäsin sitä, että joku arvaisi profiilini olevan feikki. Ilmeisesti se meni kuitenkin täydestä, sillä jopa entinen lukiokaverini näpäytti minulle sydämen. Yksi mies ymmärsi pelin hengen, ja sanoi, että meillä on tainnut olla kivat naamiaiset. Pari miestä yritti myös loukata. Ensimmäinen sanoi minulle: ”Oot vissiin aika elämänkoulu". Toinen yritti olla vitsikäs ja kertoi huomanneensa maalikaupan tyhjentyneen naamaani. Kuitenkin hänkin halusi yön pikkutunneilla tavata.

Viestitulva on mielettömän suuri, ja niihin vastaaminen tuntui kummalliselta. Toisaalta taas mietin, että minulle juttelevista muutama näytti kiinnostavalta. Kuitenkin ajatus siitä, että henkilö, jota itse pitää viehättävänä, kiinnostuu profiilini kuvista, oli puistattava.Tinderin käyttäjät tuntuvat olevan kanssani eri mieltä. Kehuja satelee. Kaunotar, söpis, namupala, prinsessa, nätti, sexy, kuuma, hottis. Superlatiiveja ei säästellä, kun miehet aloittavat keskustelun kanssani. Taivaspaikkakin luvataan luovuttaa yhdestä illasta. Sinnikkyyden puutteesta ei myöskään voi valittaa. Monet laittavat minulle viestiä ja treffikutsuja päivittäin, vaikken ole vastannut kertaakaan.

”Kivat tissi. ;> Kiinnostaisko pieni actionit?” ”Voitko peruuttaa mun patonkiin?” ”Millon voin uppoutuu suhun?” ”Haluuks hyvää seksii viel tänään?” Saan paljon suoria seksiehdotuksia. Sellaisetkin, jotka aloittavat kyselemällä kuulumisia, heittävät perään jonkin tissikommentin. Tinder muistuttaa minua South Park -jaksosta, jossa alakoulun pojat muuttuvat luolamiehiksi, kun luokkakaverille ilmestyy rinnat. Tinderissä ei sievistellä tai vitkastella turhilla kommenteilla, vaan mennään suoraan asiaan. Eräs mies rehvastelee, että olen hänen 200.:s matchinsä. Sitten hän vihjailee ilkeästi minun olevan helppo, kun onnittelen hänen olevan minun 3 265:s. Ilmeisesti nainen ei voi olla rehellinen ihailijoidensa määrästä. Joku toinen parini taas on varma minun päässeen ennenkin saatille: ”Hahhahhaa. Sua on nussittu niin paljon!!”

Tajusin jossain vaiheessa pelaamista, että minun ei kannata klikkailla ihmisille, joiden kanssa minulla on yhteisiä kavereita, sillä joidenkin käyttäjien kohdalla aistin pientä stalkkaamista. Pari miestä etsi minut Facebookista käsiinsä. Toisen poistin Tinderistä, kun hän sanoi, että meillä on sama sukunimi. Ensimmäinen heistä jutteli minulle sovelluksen lisäksi myös Facebookissa ja yritti lisätä kaveriksi. Päätin kertoa hänelle, että Tinder-profiilini on pelkkä vitsi. Siitä hän suuttui, ja sanoi, että minun pitäisi miettiä, mistä lähtökodista minun kannattaa siellä harjata. Hän myös totesi, ettei ymmärrä, missä se vitsi on. Hän ei ilmeisesti nähnyt mitään eroa Facebook- ja Tinder-profiilieni välillä. Eräs toinen taas halusi nähdä minusta lisää kuvia ja kysyi, onko minulla Instagram-tiliä. Ajattelin, että nyt haluan kyllä todistaa reaktion siitä, että paljastan itseni. Vastaukseksi sain vain, että profiilissani saisi olla enemmän kuvamateriaalia.

"Damn hot! Ootkohan ees todellinen?" Itse mietin, mikä on se todellisuus, jossa kyseisten kuvien nainen saa tällaisen määrän yhteydenottoja. En tiedä, mitä viikon Tinder-kokeiluni todisti. Sen että suuri osa etsii sovelluksesta seksiseuraa? Vai sen, että tissivako karistaa kaikki normaalit käyttäytymismallit, ja sellaisen nähdessään kannattaa ehdottaa jotain varmuuden vuoksi? Ainakaan muut naispuoliset ystäväni eivät ole kertomansa mukaan saaneet seksiehdotuksia sovelluksessa. Toisaalta taas ajattelen, että miehet eivät ole ihan yhtä valikoivia tyyliseikkojen kanssa, mitä tulee parinmuodostukseen. Väärät aurinkolasit kun voivat karistaa mahdollisen nais-matchin.

Tinderkokeilu numeroina:
Matcheja parhaimmillaan viikon aikana oli 5354
Snookivertauksia sain 7
Lumia mainittiin 4 kertaa
Duckfacesta muistutettiin 16 (positiivisessa mielessä 15) kertaa
Tissikommentteja tuli lukemattomia. Tässä yksi parhaista: ”Löysät keuhkot!!” ”Siis ei millään pahalla. Hyvät on siis”