Teksti Lotta Lautala
Kuva Karolina Arvo

OLEN yhteiskuntatieteilijä, feministi, filosofian tohtori sekä Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan dosentti. Taustani on politiikkatieteissä, mutta tällä hetkellä toimin Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan yliopistonlehtorina.

Minulla ei ole tarvetta kategorisoida itseäni yhteen lokeroon. Sanon usein myös opiskelijoille, että kannattaa tehdä tieteenalat ylittäviä juttuja, sillä monitieteisyys ei koskaan mene hukkaan.

TUTKIN arktista politiikkaa ja sosiaaliseen kestävyyteen liittyviä kysymyksiä. Vuodesta 2016 lähtien olen keskittynyt tutkimaan toivoa ja nimenomaan toivon poliittisuutta. Parhaillaan viimeistelen kollegani Marjo Lindrothin kanssa kirjaa Politics of Hope: Critical Junctures of Indigenous-State Relations.

Toivo on tutkimusaiheena ajankohtainen. Olemme monien muiden tapaan kiinnittäneet huomiota siihen, että tämä on toisaalta toivottomuuden aikaa, mutta siitä huolimatta toivoa viljellään paljon eri yhteyksissä.

Yhtenä esimerkkinä tästä on alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyvät kysymykset, joihin myös tuleva kirjamme keskittyy. Siinä osoitetaan, miten perinteisesti vastarinnan välineenä nähty toivo taipuu myös väkivaltaiseen käyttöön. Se mahdollistaa asioiden prosessuaalisen pitkittämisen, kun aina vain selvitetään ja selvitellään. Samalla katse ohjataan nykyhetkestä johonkin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jota ei koskaan tule. 

VAPAA-AJALLA innostun helposti erilaisista asioista, ja nyt olen kiinnostunut linnuista. Viihdytän itseäni bongaamalla lintuja pihaltamme.

Viime kesän olen puhunut taukoamatta ystävilleni turkinkyyhkyistä, jotka ovat pohjoisessa harvinaisia. Kun sulkee silmät ja kuuntelee niiden huhuilua, niin voi kuvitella olevansa Etelä-Euroopassa.

INSPIROIDUN oivalluksista ja siitä, kun teoreettiset pohdinnat hahmottuvat ympäröivässä todellisuudessa. Toivoa tutkiessa olen esimerkiksi hiljalleen huomannut, että toivoahan on tässä ja myös täällä. Samalla on avautunut uudenlainen tapa ymmärtää tätä aikaa.

ELÄMÄNFILOSOFIANI on olla läsnä omassa elämänpiirissä. Koen yhteiset asiat tärkeänä ja mukana oleminen on minulle luonnollista. Tässä tulee ehkä esiin juuri se yhteiskuntatieteilijä ja feministi, joka näkee merkityksen siinä, että pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä.

TOIVON laadukkaaseen tutkimukseen tarvittavien edellytysten säilyvän Suomessa myös tulevaisuudessa. Yhteiskunta tarvitsee kriittistä ja käsitteellistä tutkimusta, jolla tehdään mennyttä ymmärrettäväksi ja, jonka avulla nostetaan esiin se, mikä on todennäköistä ja toivottavaa tulevaisuudessa. Kaikkea tutkimusta ei voi välineellistää tai mitata tuottavuuden näkökulmasta.

Teksti Sampsa Hannonen
Kuvitus Aino Harmanen

Kuuntelen sivukorvalla ohi kävelevien kanssaopiskelijoiden pohdintaa joukkueensa nimivaihtoehdoista. Oletan iloisen kolmikon suuntaavan illan fuksirasteille. 

Yhdeksi vaihtoehdoksi julistetaan “vanhat alkoholistit”. Nimiehdotusta seuraa hillitty naurunremakka.

Alkoholismi on alkoholin liikakäytöstä johtuva krooninen sairaus. Siksi ohi pyyhältävien opiskelijoiden tapa karnevalisoida maailman haitallisin päihde ihmetyttää. 

Vaikka alkoholi elää vahvasti opiskelijoiden keskuudessa, on sen käyttö viime vuosina vähentynyt.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön vuonna 2016 julkaisemassa terveystutkimuksessa ilmeni, että lähes 14 prosenttia ei käytä alkoholia lainkaan. Luku kasvoi edellisestä tutkimuksesta 3,5 prosentilla. 

Muuttuneesta nuorten juhlimisesta kielii myös humaltumiskulttuurin rinnalle tulleet vaihtoehtoiset tavat juhlia ja käyttää alkoholia. Näistä yhtenä “sober curious” -ilmiö.

Ilmiön tarkoituksena on haastaa alkoholin normatiivinen luonne osana juhlimista, ja kannustaa ihmisiä vähentämään juomista omista lähtökohdistaan käsin. 

Ja ennen kaikkea niin, että moraalikirves ei heilu. Kuulostaa siis täydelliseltä, vapauttavalta!

Humaltumiskulttuurin glorifiointi on tulossa tiensä päähän

Vaikka monimuotoinen juhliminen on alkanut rantautua korkeakouluihin, on sosiaalinen paine juomiselle edelleen kova. Ensimmäisenä mieleen tulee sitsikulttuuri, jossa glorifioidaan alkoholin liikakäyttöä leikein ja lauluin. 

Mustalle huumorille tulee olla paikkansa, mutta alkoholin sosiaalisen aseman vuoksi on kuitenkin syytä tarkastella sitä pönkittäviä perinteitä. Tarpeen tullen niiden jatkuvuutta tulee myös pohtia.

Alkoholikulttuuria tutkinut Antti Maunu näkee, että alkoholilla rakennetaan yhteistä tilaa ja todellisuutta juhlijoiden kesken.

“Suomessa on jonkin verran tutkittu sosiaalista painetta, eikä suoraa painostusta juomiseen juuri esiinny. Enemmänkin paine muotoutuu epäsuorasti. Juhlissa alkoholilla rakennetaan eräänlaisia siltoja ihmisten kesken, joissa muodostetaan ihmissuhteita.”

Silloilla Maunu tarkoittaa ihmisten yhteenliittymistä, ja yhteisenä nimittäjänä on alkoholi. Hän kuitenkin huomauttaa, että sillan muodostaja voi olla käytännössä mikä tahansa. Jos alkoholista ei nauti, on tälle samalle sillalle pääseminen vaikeaa, vaikka alkoholittomat vaihtoehdot ja juomattomuus näennäisesti hyväksyttäisiin. 

Juomattomuuden ihmettely on tuttua alkoholista kieltäytyville, koska normaali suomalainen tila on poikkeuksetta ollut se, jossa alkoholia juodaan. Ja mielellään humaltumiseen asti. 

Juomattomuuden ihmettely on tuttua alkoholista kieltäytyville, koska normaali suomalainen tila on poikkeuksetta ollut se, jossa alkoholia juodaan. Ja mielellään humaltumiseen asti.

Maunun näkemyksen mukaan utelu ja tiedustelu voidaan perustellusti kokea toiseuttavana, mikä on omiaan lisäämään ulkopuolisuuden tunnetta.

Myös Lapin yliopiston ylioppilaskunta huomaa alkoholin ja opiskelijaelämän kompastuskivet. Humaltumiskulttuuria ei haluta tietoisesti varjella, sanoo järjestö- ja viestintäasiantuntija Esa-Pekka Tuppi.

“Korona-aikana on tehty muutoksia esimerkiksi sitseihin, ja uusi laulukirjakin on tullut. Alkoholia ei haluta missään tapauksessa kieltää, mutta suora painostus juomiselle on tapahtumissa saatu kitkettyä pois.”

Tuppi pohtii opiskelijakulttuurin muutosta.

“Tosiaan kulttuuri on selkeässä muutoksessa, jos mietin menneitä vuosia. Tuntuu, että laiva kääntyy hitaasti, ja ehdottomasti menemme parempaan suuntaan. On tärkeää, että tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta pidetään huolta myös tässä asiassa. Tapahtumia tulee tarjota monipuolisesti kaikille.”

Alkoholin symboliarvo opiskelijoiden keskuudessa mittava

Yliopiston järjestömaailma on näköalapaikka pohtia uusia käytäntöjä ja suhtautumista perinteiksi muodostuneisiin tapoihin viettää aikaa yhdessä. Muutos on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, pohtii Maunu.

“Korkeakouluissa voidaan nopeallakin aikavälillä saada aikaan muutoksia ja uusia toimintamalleja. Vaarana kuitenkin on, että moniarvoisia tapoja ajaneiden opiskelijoiden poistuessa palaavat vanhat tavat juhlia, kun uudet tulevat sisään. Kulttuurin muutos on pitkäjänteistä ja aikaa vievää työtä, eikä se tapahdu vuodessa tai kahdessa.”

Kukaan ei halua jäädä yksin. Varsinkaan sen takia, että ei kaada hermomyrkkyä kurkustaan alas. 

“Alkoholin yhteys sosiaalisuuteen on vahva. Tällöin juhlissa voi tuntea olonsa helposti ulkopuoliseksi, jos tätä liittoa ei tunnusta, ja toimi ryhmän mukana”, sanoo Maunu.

Vaarana on, että fuksivuoden kosteat ensimmäiset viikot alkavat tuntumaan raskailta, kun humalaisia opiskelutovereita katselee illasta toiseen, ja kerää osakseen ihmettelyä valitsemastaan juhlimistavasta. 

Alkoholin ei tulisi olla koskaan moottori, jos edes polttoaine, toteaa Maunu.

“Juttu luistaa, kun juo muutaman oluen, mutta sosiaalisuus ei tule automaationa alkoholin myötä. Olisi tärkeää ymmärtää, että hyvät kokemukset tulevat yhdessäolosta, ei humaltumisesta.”

Havainnoidessa Lapin yliopistoa näkee haalareita somistavat snapsilasin kokoiset kuksat, ja itse haalarimerkitkin viestivät usein alkoholista. On siis sanomattakin selvää, että alkoholi nauttii merkittävää symboliarvoa opiskelijoiden keskuudessa.

Miten alkoholia ja sosiaalisuutta kyettäisiin hivuttamaan erilleen toisistaan? 

Maunu kieltäytyy antamasta yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, mutta pohtii asiaa yleisellä tasolla. 

“Yksi vaihtoehto on, että symboliarvoa alkoholilta pyrittäisiin höllentämään, ja yhdessäoloa painotettaisiin ennen alkoholia. Sen lisäksi alkoholin ja sosiaalisuuden liittoa tulisi tarkastella kriittisesti. Yleisestikin moniarvoisuuden ymmärtäminen juhlimisessa on mielestäni tärkeää.”

Siispä ajaudun pohtimaan yksinkertaisia ratkaisuja itse. Ensimmäisenä tulee mieleen ohjeistukset koskien yhteisiä juhlia.

Jos symboliarvoa haluttaisiin todella löyhentää, niin urakan voinee aloittaa falskista “Oma Pullo Mukaan” -loppukaneetista.

Teksti Aarni Laakkonen

Lukuvuoteen 2020–2021 päättyi merkittävä luku yliopistomme tilastotieteen opetuksen historiassa. Vahvasti takavuosien kauppakoulun aikaisiinkin kursseihin perustunut runsas, reilusti yli 25 opintopisteen sivuainekokonaisuus oli viimeisen kerran tarjolla. Opetusta oli lukuisista monimuuttujamenetelmistä, tilastollisesta testaamisesta, aikasarjoista ja indekseistä sekä tilastollisesta päättelystä. Kaikki nämä ovat perusasioita niille, jotka tarvitsevat tilastollisia menetelmiä omissa opinnoissaan ja töissään. 

Eläkkeelle lukukauden päätteeksi jääneen yliopiston lehtori Pekka Vasarin kädenjälki oli erittäin merkittävä tekijä tilastollisten menetelmien pysymisessä kurssitarjonnassa, ja ylipäätään Lapin yliopiston kyvyssä tarjota mainittua opetusta.

Lähdettäessä nyt uuteen lukukauteen on kurssitarjonta olennaisesti suppeampi. Kysynnän puutteessa tilastotieteen opetus on ajettu alas, ja mahdollisuutta 25 opintopisteen kokonaisuuteen ei oikeastaan enää ole. Tarjolla on vielä yhteiskuntatieteiden opintoihin sisältyvät pakolliset kurssit, työpaja kvantitatiivista pro gradua tekeville sekä hieman syventävämpänä kurssina R-ohjelman käyttö tilastollisissa analyyseissä. 

Monet yliopistomme opiskelijat ovat kuitenkin suorittaneet tilastotieteen pakollisia ja valinnaisiakin opintoja muissa yliopistoissa. Liekö syynä turhautuminen oman yliopistomme tapaan järjestää tilastotieteen opetus? 

Erityisesti Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston järjestämä TilastoMooc on ollut suosittu opiskelijoidemme keskuudessa. Vapaa eteneminen kunkin omassa tahdissa on joustavaa, ja mielekkäästi sekä virikkeellisesti koostettu kymmenen opintopisteen kokonaisuus vastaa lopulta aika hyvin oman yliopistomme pakollisia tilastotieteen kursseja. Lisäksi samalla oppii R-ohjelman käytön perusteita, joiden osaamisesta voi hyvinkin olla hyötyä tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Tällä hetkellä yliopistostamme valmistuu yhteiskuntatieteen maistereita, jotka eivät tunne tieteenalansa moderneimpia välineitä. Laskennalliset menetelmät eivät rajoitu pelkästään perinteiseen tilastolliseen tutkimukseen, vaan tekevät mahdolliseksi esimerkiksi laajat tekstimassojen analyysit. Kyvyttömyys käyttää näitä menetelmiä on jämähtämistä menneisyyteen yhteiskuntatieteen tutkimusmenetelmien nopeasti kasvavassa mahdollisuuksien joukossa. 

Yliopistossamme elää vahva laadullisen tutkimuksen henki, mitä ei ehkä haluta aina yleisesti myöntää. Se vaikuttaa olennaisesti siihen, miten täällä pohjoisessa tutkitaan ja sitä kautta myös opetetaan. Olisiko kuitenkin syytä nähdä tilastollisten menetelmien mahdolliset hyödyt yhteiskuntatieteissä?

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija, joka suoritti tilastotieteen sivuainekokonaisuuden, kun se oli vielä Lapin yliopistossa mahdollista.

 

Teksti Sara Kalajanniska ja Hanna-Mari Räsänen
Kuvitus Sara Kalajanniska

Korkeakouluopiskelijoiden mielenterveydelliset ongelmat ovat olleet kasvussa viimeisen vuosikymmenen ajan. Koronaa tästä ei kuitenkaan ole yksistään syyttäminen, sillä luvut ovat olleet muutoksen pyörteissä jo kauan ennen pandemian alkua. Hyvinvointia ovat horjuttaneet muun muassa taloudelliset vaikeudet, suorituskeskeinen opetusjärjestelmä sekä työelämän monimutkaistuminen. 

”Ihmisen mieli rakastaa numeroita ja aikatauluja”, tietää psykologi ja psykoterapeutti Marja Kaikkonen. Siksi hän antaakin uutta lukuvuotta aloitteleville opiskelijoille neuvoksi maltillisen opintojen suunnittelun sekä joustavuuden harjoittelun.

”On huomattavasti helpompi olla, kun tietää mitä on vastassa. Tietää, milloin tulevat stressipiikit ja osaa vähän jo varautua niihin. Välillä tekeminen jää viime tinkaan, mutta sitäkin on hyvä oppia sietämään tai muuten elämä menee aika vaikeaksi.”

Kaikkosen mukaan joustavuus on armollisuutta itseä kohtaan. Kaikkien opiskelupäivien ei tarvitse olla hyviä, vaan välillä asioita voi tehdä vasemmalla kädellä. Kaiken ei tarvitse olla priimaa ja huonolle luennalle jääneet tentit voi uusia. 

Yliopisto-opinnoissa käydään usein myös läpi isoja tietokokonaisuuksia. Esimerkiksi tutkielman tekeminen saattaa olla monelle kuormittavaa. Stressin helpottamiseksi Kaikkonen ehdottaa lyhytnäköisempää työskentelyä.

“Tekeminen muuttuu haastavaksi, jos ajattelee työt valtavan suurina kokonaisuuksina. Ihmisen mielelle on jo vähän liikaa miettiä, että minun pitää nyt opiskella vuosi.” 

Tekeminen kannattaa Kaikkosen mukaan suhteuttaa omaan jaksamiseen ja elämäntilanteeseen. 

Mieli on opiskelijan instrumentti

Stressaantuneelle mielelle helpotusta voi Kaikkosen mukaan tuoda vaikkapa ulkona kävely, tietoinen hengittäminen tai se, ettei tee yhtään mitään. Erilaisten trendien ja ismien kanssa hän kehottaa varovaisuuteen.

”Esimerkiksi mindfulness on ihan loistavaa, mutta olon ollessa hirveän väsähtänyt ja stressaantunut kannattaa lähteä helposta liikkeelle.” 

Uni on yleensä ensimmäinen asia, josta ihmiset huomaavat, että jokin on vialla. ”Uniongelmat kertovat siitä, että kehossa ja mielessä on ylivireystila”, sanoo Kaikkonen. 

Opiskelijan arjessa päätä pitää käyttää koko ajan, joten unen häiriintyessä olisi tilanteeseen reagoitava välittömästi. Se ei tarkoita välttämättä ammattiapua, vaan ylipäätään tilanteeseen heräämistä. 

“Joku ehkä pystyy huomaamaan ja tekemään korjausliikkeen. Jos ongelma kuitenkin jää päähän pyörimään, eikä mene mihinkään, niin sellaisessa tilanteessa ammattilaisesta voi olla apua ja yleensä onkin apua.”

Avunsaanti ei aina ole helppoa

Kenenkään ei tulisi jäädä yksin huolien keskelle, mutta ammattiavun piiriin pääseminen ei aina ole yksinkertaista. Nykyinen psykoterapiamalli vaatisi tuuletusta, toteavat Mielenterveyspoolin hankepäällikkö Sanni Lehtinen sekä MIELI ry:n kehitysjohtaja ja psykiatri Kristian Wahlbeck.

Mistä opiskelija tietää tarvitsevansa ulkopuolista apua? 

Kristian: Ammattilaiselta kannattaa hakea apua erityisesti silloin, jos muita keinoja on jo kokeiltu, eikä niistä ole ollut apua. Myös oireilun pitkittyessä ja vaikeuttaessa elämää on syytä hakea apua.

Sanni: Siinä vaiheessa, kun opiskelija pohtii, pitäisikö apua hakea, ollaan todennäköisesti jo avun tarvitsemisen pisteessä.

Se mikä sitten on oikea avun tarjoava taho, voi vaihdella. Jos opiskelijalla on esimerkiksi opintojen kanssa haasteita, voi olla, että omalla yliopistolla on tutor-opettaja tai opinto-ohjaaja, jolta voi saada apua teknisiin ongelmiin. Opintopsykologille puolestaan kannattaa hakeutua, jos tuntuu, että opiskelu tökkii tai opiskelijalla on esimerkiksi vaikeuksia palata opintojen pariin työrupeaman tai sairasloman jälkeen. Myös YTHS:lle voi soittaa hoidon tarpeen arviointiin, josta ohjataan eteenpäin.

Miksi niin moni opiskelijoista hakeutuu avun piiriin vasta, kun terveydentila on romahtamispisteessä?

Sanni: Syitä on varmasti yhtä paljon kuin apua hakevia yksilöitä. Jos kuitenkin lähdetään pohtimaan tätä abstraktimmalta tasolta, niin elämme aikamoisen suorittamiskulttuurin keskellä. Monet yhteiskunnan rakenteet ohjaavat suorittamaan, puhutaan sitten koulutusjärjestelmästä tai sosiaaliturvasta.

Stigma on varmasti myös yksi merkittävimmistä tekijöistä; meillä on yhteiskunnassa paljon sellaisia mielenterveydenhäiriöitä, joista ei edelleenkään osata puhua. Tämä ongelma heijastelee asenteita, joiden keskellä nykyisetkin korkeakouluopiskelijat ovat kasvaneet.

Kristian: Miesopiskelijoille avun hakeminen on selkeästi vaikeampaa. Tämä on asia, johon pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Yksi syy tälle on kenties se, että usein miesten tapa käsitellä mielenterveydellisiä ongelmia on enemmän toiminnallinen, eikä alas istuminen ja asioista keskusteleminen välttämättä toimi heidän kohdallaan. 

Nuoret saattavat myös ajautua hoitamaan omia  mielenterveysongelmiaan päihteillä sen sijaan, että hakeutuisivat avun piiriin. Tämä ongelma linkittyy ehdottomasti mielenterveysosaamiseen ja mielenterveyden lukutaitoon. 

Ihmiset, joilla on keskiluokkainen tausta osaavat ehkä hakea paremmin apua kuin he, jotka ovat heikommassa sosioekonomisessa asemassa. On siis myös luokkakohtaisia eroja siinä, miten mielenterveyttä osataan lukea ja miten hakeudutaan hoitoon.

Miksi opiskelijoista tuntuu, että terapiaan hakeutuminen on vaikeaa? Onko se todellisuudessa sitä?

Kristian: Terapiaan pääseminen on todellisuudessakin melko vaikeaa. 

Sanni: Jos mietitään Kelan kuntoutusterapian pullonkauloja, on psykoterapeutteja todella vähän ja heistä merkittävä osa alkaa olla eläkeiässä. Alalle ei myöskään saada riittävästi tai riittävän nopeasti osaajia, joilla olisi mahdollisimman monipuoliset taustat, koska koulutus on kallista. Tähän ongelmaan voitaisiin vastata esimerkiksi sillä, että psykoterapeuttikoulutus muutettaisiin maksuttomaksi. Tästä on ollut kansalaisaloitekin käynnissä, joka keräsi riittävän määrän kannattajia ja etenee sitä myötä eduskuntaan. 

On myöskin ongelmallista, että Kela ei korvaa tutustumiskäyntejä, jolloin asiakkaan taloudellisen tilanteen täytyy olla riittävän vakaa, jotta hän voi käydä tutustumassa useampaan terapeuttiin ja sen jälkeen maksaa omavastuun terapiasta. Tässä kohtaa moni pienituloinen varmasti miettii sitä, että onko minulla nyt oikeasti varaa lähteä hoitamaan tätä omaa päätäni kuntoon. 

Sen lisäksi, että terapiaan hakeutumisen prosessi on melko pitkä, niin psykoterapiaan hakeutumisen voi aloittaa vasta, kun edellinen hoitosuhde on kestänyt vähintään kolme kuukautta. Tässä välillä olisi tietysti hyvä, että tukea löytyisi myös muualta.

Mitä sitten, jos huomaa, että toisella opiskelijalla on paha olla?

Kristian: On aina hyvä uskaltaa kysyä, mitä kuuluu, ja kuunnella, mitä kaveri kertoo. Jos ihminen avautuu, on tärkeää kuunnella tuomitsematta ja antamatta vähätteleviä neuvoja, kuten “ota itseäsi niskasta kiinni”.

Voi myös suoraan sanoa, että minusta tuntuu, että sinun olisi hyvä puhua ammattilaisen kanssa. Tulee myös uskaltaa kysyä, onko kaverilla niin huono olo, että tämä on ajatellut vahingoittaa itseään. Sekin voi auttaa, että kysyy, miten huonosti sinulla oikeasti menee.

“Vaikka laittaisimme palvelumme niin hyvälle mallille kuin mahdollista, käyttäjien tarve palveluille ei vähene yhtään, ellemme muuta systeemejä, joissa elämme.”
– Mielenterveyspoolin hanke-päällikkö Sanni Lehtinen

Sanni: On myös hyvä muistaa se, että vaikka kysyy ja kuuntelee, on tiettyjä asioita, joita ei itse voi kantaa toisen puolesta. Silloin on hirveän tärkeää, että kannustaa toista hakeutumaan avun piiriin. Ihan yhtä lailla se vieressä oleminen ja kuunteleminen voi olla kuormittavaa, ja on hyvä muistaa pitää huolta myös omasta mielenterveydestään. 

Yksi näkökulma, josta toivoisin puhuttavan mielenterveyskeskustelussa enemmän, ovat ne askeleet ennen tilannetta, jossa täytyy hakea apua. Tarvitsisimme aika isoja järjestelmätason muutoksia siihen, miten mielenterveys ylipäätään ymmärretään tässä yhteiskunnassa. Meidän tulisi pyrkiä rakentamaan kaikki järjestelmät ja tekemään kaikki päätökset tietäen, millaiset mielenterveysvaikutukset niillä on – toisin sanoen inhimillisyys edellä. Vaikka laittaisimme palvelumme niin hyvälle mallille kuin mahdollista, käyttäjien tarve palveluille ei vähene yhtään, ellemme muuta systeemejä, joissa elämme. 

Mistä saa apua?

Internet

• nyyti.fi
• nuortenmielenterveystalo.fi 
• tukinet.net

Chatit ja puhelimet

• Sekasin -chat 
• sekasin247.fi
• Solmussa -chat
• tukinet.net

MIELI ry:n valtakunnallinen kriisipuhelin 24/7 

• 09 2525 0111

Opiskelijaterveydenhuolto

• YTHS hoidon tarpeen arviointi, ma–to 
• klo 8–15 ja pe klo 8–14
• 046 710 1073

Teksti Inka Komonen
Kuvat Elli Alasaari

Kuulin maailmanlopusta ensimmäisen kerran vuosituhannen alussa mökkilammen rantakalliolla. Isosiskoni kaveri tiesi kertoa ennusteista, joiden mukaan kymmenen vuoden päästä jättimäinen komeetta iskeytyisi maahan, ja kaikki olisi hetkessä ohi.

Komeetat olivat itselle jo hyvinkin tuttuja – eikä vähiten Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvasta. Ne olivat suuria, avaruudesta syöksähtäviä tulipalloja, jotka veisivät mukanaan meren ja meidät.

Hämärässä illassa kesän ja syksyn rajamailla surin lähestyvää loppua. Oikukkaille pyrstötähdille kun ei oikein mahtanut mitään. 

Sulavia jäätiköitä, pandemia, tuhoutuneita koralliriuttoja, ilmastopakolaisia, saastunut meri, tappavia helleaaltoja, rankkasateita, lämpöennätyksiä, vyöryviä maastopaloja Siperiassa, Kanadassa ja Kalajoella. 

On vuosi 2021, eikä pyrstötähdestä ole näkynyt merkkiäkään. Katastrofin uhka on kuitenkin palannut. Tällä kertaa ei vain ohimenevänä huhupuheena, vaan se vierailee ajatuksissa päivittäin. 

Ihmisen toiminnan vaikutuksia mereen, ilmakehään ja maahan ei voi enää peruuttaa. Ilmaston lämpeneminen, lajien sukupuuttoaalto ja saastuminen jatkavat kiihtymistään. 

Luen uutisia uusimmasta IPCC:n raportista. Siinä esitellään erilaisia skenaarioita vuosisadan lopun lämpötilalukemista, pohjaten ne tuleviin mahdollisiin ilmastotoimiin. Hälyttävää on, että Pariisin ilmastosopimukseen asetettu tavoiteraja, 1,5 astetta, ylittyy jokaisessa skenaariossa, jopa kaikkein optimistisimmassa.

Pahimman skenaarion mukaan maapallo lämpenisi 3,3–5,7 astetta tämän vuosisadan loppuun mennessä. Se tarkoittaisi sietämättömiä oloja ihmiskunnalle: äärimmäisten sääilmiöiden rajua kasvua, nälänhätää ja veden puutetta. Sillä tiellä ihminen ajaisi itse itseään uhanalaisten lajien listalle. 

Lohdullista on se, että tutkijoiden mukaan pahin katastrofi on vielä estettävissä ja lämpeneminen rajoitettavissa. Kiireellisiin toimiin olisi kuitenkin ryhdyttävä heti, sillä tämä vuosikymmen on ilmastonmuutoksen kannalta ratkaiseva. 

Tuhannet tieteilijät ympäri maailmaa sanovat samaa. On kiire. On muutettava suunta. On muututtava. 

Mutta emme muutu.

Tuhannet tieteilijät
ympäri maailmaa
sanovat samaa.
On kiire. On
muutettava suunta.
On muututtava.

Mutta emme
muutu.

Hallitus julistaa Suomen olevan hiilineutraali hyvinvointivaltio vuonna 2035. Puheissa on vihreä siirtymä, kiertotalous, energiastrategia ja uudet teknologiset innovaatiot. 

Toiveikkuus hiipii mieleen. Vihdoin ilmastonmuutos otetaan vakavasti ja asiat menevät parempaan päin. Kuljemme viisain askelin kohti hiilineutraalia ja kestävää yhteiskuntaa.

Tästä on puhuttu jo vuosia. Olemme saaneet lukuisia ohjeita ilmastoystävälliseen elämäntapaan: kierrätykseen, ruokavalioon, liikkumiseen ja asumiseen. Olemme oppineet, miten pienillä arjen kulutusvalinnoilla jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa. 

Meidän vastauksemme ilmastonmuutoksen hillintään on kestokassit, lentohyvitykset ja kierrätysmuovista valmistetut hammasharjat. 

Biojäte ja muovinkeräys.

Merten muoviroskasta tehdyt uimapuvut, jotka ovat hienoja, mutta eivät mitenkään riitä.

Sillä todellisuus ympärilläni kertoo jotain muuta.

Kaikkien tiedostavien ja tunnollisten yksilöiden ponnisteluista huolimatta kulutus kasvaa. Uusia kaivoksia ilmestyy kartalle yhtenään. Lähimetsä on maan tasalla, linnut kadonneet, jäljellä vain ontto hiljaisuus ja tuuli. 

Yhdyskuntajätteen määrä jatkaa kasvuaan, kertoo Tilastokeskus. Meressä lainehtii roskalauttoja: pulloja, pusseja ja verkkoja. 

Tällä hetkellä suuri osa päästöistämme on ulkoistettu muualle, sillä laskemme vastuullemme vain Suomen valtion maantieteellisellä alueella tuotetut päästöt. Voimme siis jatkaa iloista kulutuksen juhlaa, ja nostaa syyttävät sormet kohti Kiinaa ja Intiaa. 

Vaikka päästötavoitteita asetetaan ja hienoja julistuksia tehdään, ympäröivä maailma näyttää samalta kuin ennenkin. Se herättää epämääräistä levottomuutta ja ahdistusta.

Tässä epävarmuuden ajassa meillä on taipumus kääntää katse tulevaisuuteen ja toivoa jotain parempaa. Politiikka hyödyntää tätä toivon tulevaisuuteen suuntaavaa voimaa. Sen avulla katse voidaan kääntää pois nykyhetkestä, jolloin politiikan ei tarvitse toteuttaa siinä konkreettisia muutoksia. Näin pohtivat Marjo Lindroth ja Heidi Sinevaara-Niskanen, jotka tutkivat toivoa politiikan välineenä. 

Tämä näkyy hyvin nykyisessä ilmastopolitiikassa. Kansalaisiin valetaan uskoa, että ympäristö kiinnostaa poliittisia päättäjiä ja tarvittavia toimia tullaan tekemään tulevaisuudessa. Lupausten lunastaminen lipuu tästä hetkestä kauas toisaalle. 

Lindroth ja Sinevaara-Niskanen näkevät toivon olevan mahdollistava ja eteenpäin vievä voima, mutta se voi toimia myös välineenä hiljentää ja rajoittaa yrityksiä haastaa vallitsevaa poliittista tilaa. Se voi johtaa ikuiseen odottamiseen.

Lindroth ja Sinevaara-Niskanen kiinnittävät huomion siihen, miten toivon politiikka kohdistuu usein yksilöihin ja erityisesti heihin, joilla on vähemmän poliittista, oikeudellista ja taloudellista vaikutusvaltaa yhteiskunnassa.

Ilmastokriisin yhteydessä tämä näkyy ”nuorissa on toivo” -puheena, jossa toivo ja vastuu asetetaan lasten ja nuorten harteille. Katse siirtyy pois siitä, että muutoksia tulisi tehdä nyt eikä vasta kymmenen vuoden päästä nykyisten teinien ollessa mahdollisesti vaikutusvaltaisemmassa asemassa. Elämme peruuttamattomien ja arvaamattomien muutosten keskellä, eikä meillä ole aikaa odotella seuraavien sukupolvien sankaritekoja, mutta silti odotamme. 

Politiikka ja talousmaailma pakoilevat vastuutaan. Toivolla pelataan likaista peliä. Sillä siirretään vastuuta sekä käännetään katse suurten rakenteiden ja suurten tekijöiden sijasta yksilöihin. On hyvin kuvaavaa, että yksilöiden hiilijalanjälkilaskurin on kehittänyt juuri öljy-yhtiö British Petroleum. 

Ympärillä värisee paljon epätoivoa, joka kohdistuu vain itseen.

Kun en osaa,

en pysty,

en ole riittävän hyvä,

minun on pystyttävä parempaan. 

Toiminta supistuu itsensä ja toisten ihmisten tarkkailuun. Maailma pelastuu itseä kehittämällä.

Julkisessa keskustelussa yksilöiden arjen teot saavat kohtuuttoman suuren huomion. Samalla kun yksilöt keskittyvät arjen kamppailuihin, suuret järjestelmät voivat jatkaa ennallaan palvellen vallassa olevia.

Kun en osaa,
en pysty,
en ole riittävän hyvä,
minun on pystyttävä parempaan.

Koko järjestelmän on muututtava perustavalla tavalla. Jatkuvaan kasvuun perustuvan elämäntapamme tilalle tulisi löytää jotain muuta.  

Maantieteilijä Lesley Head pitää todennäköisenä, että tulevien vuosien mukanaan tuoma perusteellinen ja epämiellyttävä muutos tulee tekemään pilkkaa nykyiselle ilmastopolitiikallemme. Ilmastonmuutokseen ei voi vastata enää pienin askelin ja asteittaisin muutoksin, mutta silti yhä tavoittelemme sitä.

Headin mukaan länsimaissa vallitsee heltymätön kulttuurinen paine optimismiin tulevaisuuden suhteen. Vaikuttavaa ilmastopolitiikkaa syntyy kuitenkin vasta, kun pystymme kohtaamaan myös vaikeat tosiasiat ja ilmastonmuutokseen kytkeytyvät kivuliaat tunteet, kuten surun, epätoivon ja ahdistuksen, hän toteaa. 

Mutta miten kohdata kivuliaat tunteet ilman lamaantumista?

Mallia voisi ottaa esimerkiksi Fridays For Future -ilmastoliikkeeltä, jonka kautta miljoonat nuoret ympäri maailmaa ovat verkostoituneet toimimaan ja tuomaan äänensä kuuluviin. He vaativat vastuunkantoa poliittisilta päättäjiltä ja suuryhtiöiltä. 

Liike saa energiaa solidaarisuudesta ja yhteisöstä. Yhdessä tekemisen kautta syntyy toivo siitä, että asiat muuttuvat ja emme ole yksin. Liike on valjastanut kivuliaatkin tunteet, kuten surun, pelon ja vihan toiminnan resurssiksi, ja hyödyntää siten rationaalisuuden ja emotionaalisuuden yhteenkietoutunutta voimaa. 

Liikkeen käynnistäjä, Greta Thunberg toteaa:

”When we start to act hope is everywhere. So instead of looking for hope – look for action. Then the hope will come.”

Toivo ei ole optimistinen affekti, aurinkoinen mielenlaatu eikä utopistinen unelma, sanoo Lesley Head. Sen sijaan se on prosessi, joka kantaa mukanaan mahdollisuuksia, epäonnistumisen riskiä, surua ja epätoivoa.

Erityisesti nuoria kehotetaan pysymään toiveikkain ja positiivisin mielin. Ilmastolakot eivät kerro kuitenkaan toivon menettämisestä, vaan päinvastoin. Ilman toivoa ei kannattaisi nähdä vaivaa. Toiminta kertoo toivosta. 

Toivo voi löytyä odottamattomista paikoista.

Sitä herättävät ihmiset, jotka uskaltavat vuosien vastustamisen jälkeen kohdata itsensä, muuttaa ajatteluaan uuden tiedon valossa, kuunnella ja suunnata toimintaansa uudelleen.

Uusia oivalluksia, katseiden nostamista omaa arkielämää laajemmalle tasolle, syviä kriittisiä keskusteluja luentosaleissa ja Lovisassa. Tutkijoita etsimässä ratkaisuja päivästä toiseen.

Ratkaisut voivat olla kivuliaita ja ne vaativat myös luopumista, uudelleen organisoitumista, toisin ajattelemista ja toisin toimimista. Uudenlaisten maailmojen kuvittelua.

Aluksi on kuitenkin kohdattava nykyinen tapamme elää ja toimia tällä maapallolla, ja hyväksyä sen mukanaan tuoma suru ja epävarmuus.

Tästä ei ole helppo puhua eikä kirjoittaa. Miten sanoittaa näin musertavaa epävarmuutta, josta yksi ihminen ei voi mitenkään saada otetta. On kuitenkin kirjoitettava, vaikka ajatukset olisivat keskeneräisiä ja vasta muotoutumassa. Merkityksellisyys ja toivo kytkeytyvät tekemiseen.  

Yksilöillä, ihmiskunnalla ja luonnolla on kykyä muuttua. Luen siitä historiankirjoista ja näen sen ympärilläni. Usein tuskallisen hitaasti, toisinaan liian myöhään, mutta kuitenkin. 

Ei, ei vielä maailmanlopun karkeloita.

Esseen lähteenä on käytetty Marjo Lindrothin ja Heidi Sinevaara-Niskasen artikkelia “Politics of hope: Transformation or stagnation? (2021)” sekä Lesley Headin teosta “Hope and Grief in the Anthropocene: Re-conceptualising human-nature relations (2016)”.

Teksti Jonne Piltonen
Kuva Artturi Sääskilahti

JONNE PILTONEN on runoilija ja spoken word -artisti, joka opiskelee audiovisuaalista mediakulttuuria Lapin yliopistossa. 

Piltosen runoudessa kieli näyttäytyy ruumiillisena soittimena, joka toimii rytmisten, melodisten ja performatiivisten elementtien avulla. Piltonen kokee runoutensa aktiiviseksi ja jatkuvaksi toiminnaksi, joka ei rajoitu pelkästään valmiisiin lopputuotoksiin. Hänelle on tärkeää, että tekstit pääsevät elämään mahdollisimman monessa eri muodossa.

Piltonen on esiintynyt useissa eri tapahtumissa ympäri Suomea ja julkaissut viisi audiovisuaaliseen runouteen painottuvaa teosta, joista kaksi "Herään, taas" ja "Metsään" on julkaistu myös Jano-lehden kautta.

Teksti Maria Paldanius
Kuva Timo Soasepp

 

Lampunhenki täräyttää klassisen kysymyksen: ”Mitkä kolme toivomusta haluat minun täyttävän?” Tytön kulmat kurtistuvat. Ennen kuin hän ehtii vastata, lampusta henkilöitynyt henki tarkentaa: ”Äläkä vastaa sitä perinteistä; että haluat sata toivomusta lisää.” Sellainen ei käynyt tytöllä mielessä. Sen sijaan hän vastaa: ”Itse asiassa minä en toivo mitään. Mutta mitä sinä toivoisit?” Lampunhenki menee tolaltaan.

Suunnilleen tällainen on tarinankaari eräässä kirjailija Neil Gaimanin novellissa. Luin sen vuosia sitten ja se vaikutti minuun voimakkaasti. Teksti paitsi kääntää tutun kaavan nurin perin, myös pakottaa miettimään ainaisen toivomisen merkitystä – ja merkillisyyttä. Tavallaan lampunhenki-hahmon voi nähdä symboloivan etenkin länsimaiselle ihmiselle tyypillistä, loputonta toivomisen ja haluamisen tendenssiä sekä hiljaista, kollektiivista odotusta, joka kohdistuu johonkuhun määrittelemättömään, joka tulee ja täyttää toiveet.

Ja mistä sitä tietää? Ehkä huomenna hän tulee! Niin arvelevat myös muuan Vladimir ja ystävänsä Estragon Samuel Beckettin samannimisessä tragikomediassa, Huomenna hän tulee (1949). He odottavat mystistä Godot-nimistä henkilöä, joka ei koskaan saavu. Mielettömintä on se, että odotettu vieras on molemmille vieras: he eivät tiedä, ketä he odottavat. Aikaa tappaakseen miehet alkavat hautoa jopa itsemurhaa. Kuten Beckett tiettävästi sanoi näytelmästään: ”Hiljaisuus valuu tähän näytelmään kuin vesi uppoavaan laivaan.” 

Haluatteko kuulla erään rovaniemeläisen keittiöfilosofin mietelmän? Se tulee tässä: toivominen on eri asia kuin toivo. Aktiivinen toivominen – toivomusten esittäminen oman pääkopan hiljaisuudessa, kaikkien kuullen tai lampunhengelle supatettuina – tähtää aina tulevaan, pois tästä hetkestä. Jos toivomisen kohteisiin erehtyy vieläpä panemaan kaiken toivonsa, voi käydä niin, että saa kaiken toivon heittää. Riskinä on päätyä yhtä mataliin mietteisiin kuin Beckettin tarinan kaksikko, joka odotti toiveikkaana olematonta.

Toivo on englanniksi hope. Hope-sanan juuret juontavat kreikan sanaan elpis. Elpis viittaa varmuuteen ja luottamukseen. Sen juurisana on puolestaan elpo, joka tarkoittaa jonkin asian toivottamista tervetulleeksi ja sellaista odottamista, joka tuottaa mielihyvää ja tuntuu miellyttävältä. Pohjimmiltaan toivo merkitsee siis sisäistä rauhaa ja luottamuksen tilaa, joka läpivalaisee nykyhetken, eikä ripustaudu ajatukseen toiveiden toteutumisesta joskus tulevaisuudessa. Parhaimmillaan toiveet ovat kuin aaltoja toivon valtameressä.

Koronan jälkeinen ”uusi normaali” vaatinee sekä toivoa että toivomista: sitä, että osaamme esittää oikeita toivomuksia oikealla asenteella oikeaan aikaan. Mikä sitten on oikea asenne? Mainittu keittiöfilosofi muotoilisi vastauksen siten, että on eri asia esittää toiveita epätietoisuudesta ja epätoivosta kuin toivosta käsin. Toivo on oiva ase(nne) sekä sisäisten että ulkoisten myllerrysten keskellä. Arvaatteko muuten, mitä Neil Gaimanin tarinan lampunhenki vastasi tytölle? ”Minulla on kaikki hyvin. En toivo mitään.” 

Kirjoittaja on Lapin yliopiston tohtoriopiskelija ja freelance-toimittaja, joka on huomannut, että elämältä ei aina saa sitä, mitä toivoo – mutta aina saa sen, mitä tarvitsee.

Teksti Janne-Matti Lamminen
Kuvitus Helmi Hakuri

Keväällä menisit kirkkoon, mutta et usko. Olet ikäsi ajelehtinut kirkon mukana, rippikouluristi on yhä tallella. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole herättänyt sinussa tunteita, koska sinun ei ole tarvinnut valita kuuluvasi siihen. Yrität lähentyä kirkkoa, käyt jumalanpalveluksissa, joiden jälkeen juot mummojen ja pappojen seassa kahvia. Haluat ratkaista kysymyksen lopullisesti.

Päätät erota, kerrot konkreettisiksi syiksi kirkon kaksinaismoralistisen suhteen homoihin, liittoutumisen asevoimien kanssa. Uskooko kirkko yhteenkään käskyistään? Lisäät: Kristillisen toivon ylläpitäminen lykkää valintoja tulevaisuuteen, parannusta ei tehdä tässä maailmassa vaan tulevassa. Usko mahdollistaa ekokatastrofin eikä pelastajaa ole näköpiirissä. On aika lopettaa tekopyhyytesi, syntisi.

Kävelet nykytaiteen museoon, galleria on vaihtoehto. Jos et usko Jumalaan, älä ajattele luotuihin uskomista. Teoksilla ei ole ikuista elämää, eikä niistä ole palvottaviksi, kuvatkin kuolevat, kuten kirjallisuustoimittaja Mikko Lamberg kirjoittaa blogissaan.  Ihmiset käyttävät muutamaa kuvaa jonkin aikaa: ne ovat tauluja, kuvatiedostoja ja valokuvia, kunnes lopulta ne hylätään ja unohdetaan. Sitkeimmät klassikot eivät ole “ikonisia”, niiden elinkaari on muutama sukupolvi, kunnes aika kuluttaa ne loppuun. Surullista? Vai onko jaetussa kohtalossa sittenkin jotain lohdullista, vapauttavaa? Ei enää fiksaatiota ikuisuuteen. Taide on aikaan ja paikkaan sidottua, se elää tässä ja nyt, ja on sellaisenaan arvokasta. Taiteen luonteesta johtuen myös politiikka on aina vaikuttanut siihen, ollen yksi sen ominaisuuksista, ei hyvä tai huono.

Modernistinen nykytaiteen museo on rakennettu 60-luvulla, valkoinen kuutio toimii yhä. Avaat oven, kaikki ovat tervetulleita. Rakennus saattaa olla sieluton, mutta niin olet sinäkin. Taiteilija on kuitenkin täyttänyt sen hahmotelmillaan, näkökulmillaan. Objektiivinen kauneus on outo konsepti, taide kertoo tekijästään ja hänen ihanteistaan, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo katsojastaan.

Mietit vielä museota, auringonvalo laskeutuu kattoikkunasta tyhjään näyttelytilaan, salissa on betonilattia, seinät on maalattu valkoisiksi. Tästä Martti Lutherkaan ei osannut haaveilla, krusifiksikin on tarpeeton, tai tietysti jos yksi halutaan, voidaan se hankkia esteettisistä syistä. Muistatko kuinka kauan uskonpuhdistuksesta on? Jotkin perinteet velvoittavat: kaikki on uudistettava.

Toisesta lähes yhtä merkittävästä uudistuksesta, Ranskan suuresta vallankumouksesta, on kulunut aikaa 230 vuotta. Silti yhä 16 prosenttia 15–40 -vuotiaista, 280 000 suomalaista, uskoo kristinuskon Jumalaan, kirjoittaa Kirkko ja kaupunki.  Kenellä on aikaa miettiä jotain niin epäolennaista kuin jumalasuhdettaan? Kannattaa vaieta, sivuuttaa koko asia. Parempaakin oopiumia on tullut tilalle.

Taiteesta kiinnostuneet eivät muodosta uutta seurakuntaa, mutta jotain heidän määrästään voidaan päätellä museokorttien perusteella. Vuonna 2020 kortillisia oli jo 350 000 selviää museot-sivustolta.

Entä vapauteen tuomittu kuvataide, onko se pelkkää pintaa? Taide antaa mahdollisuuden hahmottaa kaaosta, maailmaa uudella tavalla. Sen sijaan kaiken selittävien yhtenäisteorioiden aika alkaa olla ohi. Kuin ikonin, jonka tilalle asetettiin musta neliö.

Lähteet:

https://www.valoajamustetta.com/2021/01/18/palveluksessa-loppuun-asti/

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/-ehka-ei-ole-tahdonalainen-juttu-uskooko-vai-ei-nuoret-aikuiset-vieraantuvat-kristinuskosta-ja-nyt-kuusi-heista-kertoo-miksi-kirkko-tuntuu-vieraalta-tai-laheiselta#bab3d3d5

https://museot.fi/museokorttitietoa