Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Aino Soininen

Olenko kosketuksen arvoinen? Onko seksielämäni liian hiljaista, outoa, erikoista tai aktiivista? Näytänkö oikealla tavalla kokemani sukupuolen edustajalta? Seksuaalinen itsetunto on vastaus kaikkiin näihin sekä lukuisiin muihin seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviin sisäisiin kysymyksiimme.

Raskaat elämänkokemukset, kuten parisuhteen päättyminen tai kaltoinkohtelu, voivat murentaa seksuaalista itsetuntoa. Lohdullista on kuitenkin tieto siitä, että rikkinäisyys voi olla hetkellistä ja siihen voi itse vaikuttaa. Seksuaalinen itsetunto on uskomuksien rykelmä, joka alati muuttuu ja jota voimme myös itse muuttaa. Se alkaa rakentua lapsuuden kokemuksissa, jolloin myös ensimmäiset seksuaalisuuteen liittyvät häpeän tunteet voivat syntyä.

Väestöliitossa työskentelevä Sari Hälinen on rovaniemeläislähtöinen nuorten seksuaalikasvatuksen asiantuntija. Hälisen mukaan seksuaalisuuteen liittyy runsaasti häpeää. Häpeä on valitettavaa vaikkakin luonnollista, sillä seksuaalisuus on intiimi ja abstrakti asia. Seksuaalisuuteen liittyvät kokemukset vaikuttavat ihmisen kokemukseen itsestään kelpaavana.

”Jokaisella meistä on luultavasti mielikuva lapsuuden masturbaatiohäpeästä, kun vanhempi tai joku muu aikuinen kehottaa ottamaan kädet pois housuista. Se on vahva indikaattori siitä, että tätä paikkaa ei tule koskea. Kun tilannetta ei avata, se jää vahvasti tunnemuistiin. Tunnemuistiin tallentuneita asioita voi olla hankala verbalisoida myöhemmin.”

Nuorena omaan kehoon kohdistuva kommentointi voi tuntua hankalalta, jos ei ole vielä itsekään ottanut haltuun omaa kehoaan. Murrosikäisen kehon muutoksia koskevat huomiot voivat tarkoittaa hyvää, mutta herättää häpeää omaa kehoa kohtaan. Lapsuudessa tai nuoruudessa syntyneet seksuaalisen itsetunnon kolhut ruokkivat riittämättömyyden tunnetta ja voivat olla ajan saatossa todetun mielenterveyden häiriön, kuten syömishäiriön, taustalla. Myöhemmin aikuisiällä kumppanin sanomilla asioilla on paljon merkitystä: ne voivat toimia joko häpeää synnyttävinä tai korjaavina viesteinä seksuaaliselle itsetunnolle. Samaa sukupuolta olevat parit joutuvat toisinaan kuulemaan hyvin yksityiskohtaisia kysymyksiä omasta seksielämästään. Muiden häpeilemättömyys voi aiheuttaa häpeää.

”Nuoruuden huonot kokemukset voivat ilmetä syyksi myös silloin, kun ihmisestä tuntuu, että hän toistuvasti päätyy kurjiin suhteisiin. Seksistä tai seksuaalisuudesta nauttimisen vaikeudet, kuten erektiohäiriötkin, voivat johtua nuoruudessa syntyneistä häpeän tunteista”, Hälinen luettelee.

Toisen ihmisen kehuminen ei ole kuitenkaan kiellettyä. Hälinen muistuttaa, että on tärkeää pohtia kehumisen sisältöä ja sitä, ovatko kehumisen lähestymistavat meiltä hukassa. Toisen ihmisen ruumiinosien kommentoiminen ohimennen kadulla on aivan eri asia, kuin toisen tyylin, olemuksen, luonteen tai osaamisen kehuminen.

Tiukat normit tuovat mukanaan tabuja

Ihmisen kypsyessä muotoutuu myös käsitys omasta seksuaalisuudestaan ja itselle sopivasta seksielämästä. Sen myötä saattaa myös huomata, että oma juttu ei sovikaan yhteiskunnan normeihin. Valtavirrasta poikkeavaa seksuaalisuuden toteuttamista on tällä hetkellä ainakin kaikki seksi, joka tapahtuu useamman kuin yhden kumppanin kanssa. Monisuhteisuus on yläkäsite moninaiselle joukolle parisuhdemuotoja, joissa on useampi kuin kaksi osapuolta.

Monisuhteisuuden taustalla on ihmissuhdeanarkistinen filosofia, joka korostaa ihmisen vapautta valita itselleen sopiva ihmissuhteiden rakentamisen tapa. Ihmissuhdeanarkian mukaan ihmissuhteita ei tulisi luokitella tai asettaa hierarkiaan. Hälinen toteaa, että sosiaalisesti hyväksyttyjen suhdemuotojen kirjo on hiljalleen laajentumassa. Vieläkin valtavirrasta poikkeava seksuaalikäyttäytyminen vaatii silti rohkeutta ja työstämistä, jotta ihminen olisi sinut itsensä kanssa.

”Monisuhteiset ihmiset ovat joutuneet varmasti pitkälle käymään tutkimusta siitä, millaiset ihmissuhdemuodot heille sopivat. Kaapista ulos tuleminen voi herättää monenlaisia tunteita. Tässäkin on tapahtumassa ehkä iso muutos, sillä ihmissuhteiden moninaisuus on viime aikoina tunnistettu. Nyt eletään hyvää aikaa ja paukutellaan normien rajoja.”

Keskustelun aloittaminen omasta toiveestaan avata parisuhde voi olla vaikeaa. Toiveen kertojalla voi olla huoli siitä, että kumppani ymmärtää sen tarkoittavan parisuhteen päättymistä. Omasta suhdestatuksesta ei ole pakko kertoa muille, mutta erityisesti pienessä kaupungissa vaihtuvat kumppanit saattavat herättää muissa ihmisissä kummastelua. Hälinen puhuu seksuaalisuuden häpeäloukuista, jotka kytkeytyvät moraalikäsityksiin.

”Monisuhteisesti elävä ihminen voi tuntea muiden katseet ja joutua himmaamaan tunteidensa näyttämistä, koska kokee hämmentävänsä toisia ihmisiä. Muiden tietämykseen monisuhteisuudesta ei voi luottaa, minkä vuoksi ihminen saattaa kokea oman maailmankatsomuksensa liian oudoksi. Tietämättömyydestä johtuen ihmisillä saattaa olla käsitys, että monisuhteiset ihmiset harrastavat seksiä kaikkien kanssa. Seksuaalisuuteen liittyy myös tällaisia häpeäloukkuja, joita joutuu työstämään uskaltaakseen elää omalla tavallaan. Jokaisella on aina joku mielipide, joten ihmisen tulisi löytää turvaa itsestään.”

Seksuaalisuus on osa ihmisyyttä

Suomessa seksuaalisuutta koskevat sosiaaliset normit ovat venyneet ajan saatossa. Rotuhygieniaan ja sosiaalihuollon kulujen säästämiseen tähtäävästä pakkosterilisaatiosta ollaan luovuttu 1970-jälkeen miltei kokonaan transsukupuolisia henkilöitä lukuunottamatta, eikä homoseksuaalisuus löydy enää rikoslaista. Edelleen kuitenkin esimerkiksi vammaisen ja vammattoman henkilön välinen suostumukseen perustuva seksi sekä pariskunnan suuri ikäero ovat tabuja.

”Isojen ikäerojen suhteet kokevat edelleen vaikeita tilanteita joutuessaan tuntemattomien ihmisten katseiden alle. Väärinkäsitysten määrä on suuri, kun ihmiset erehtyvät luulemaan kumppania toisen vanhemmaksi. Myös muut toisille ihmisille näkyvät eroavaisuudet, kuten vammaisuus, vaativat suhteen osapuolten kommunikaatiota heräävistä häpeän tunteista. Suhteessa joudutaan myös usein käymään läpi tunnetta siitä, että joutuu taistelemaan suhteen olemassaolon vuoksi sekä oikeudesta olla suhteessa.”

Eri sukupuolet kohtaavat verrattain erilaisia seksiin liittyviä odotuksia. Hälinen kertoo, että sukupuolinäkökulmat nousevat välillä esiin hänen kohtaamisissaan nuorten kanssa. Miehuuteen ja maskuliinisuuteen kuuluu niin sanottu panemiskulttuuri. Toisin sanoen, on haasteellista elää miehenä, joka ei ole seksuaalisesti aktiivinen. Miehuuteen liittyvästä panemiskulttuurista johtuen seksuaalisesti aktiivinen nainen leimataan helposti huoraksi, nymfomaaniksi tai seksiriippuvaiseksi. Nuoret pohtivat kysymyksiä, kuten saako olla seksuaalisesti aktiivinen tai saako harrastaa kaikkien sukupuolten kanssa seksiä, vaikkei identifioituisi sateenkaarevaksi.

”Olemme nuorten kanssa keskustelleet, että seksuaalisuus mielletään ikään kuin pieneksi paketiksi, joka annetaan ja paketin sisältö näyttää ja tuntuu samalta koko loppuelämän. Tosiasiassa seksuaalisuus kasvaa, kehittyy, laajenee ja supistuu sitä mukaa kun ihminen elää.”

Hälinen alleviivaa, että kaikissa asioissa on tervettä ja hyvä suhtautua itseensä armollisemmin. Seksuaalisuus on olennainen osa ihmisyyttä. On luvallista haluta tai olla haluamatta. Voimme vapauttaa sekä itsemme että toisemme häpeäloukuista suhtautumalla seksuaalisuuteen avarasti. Tärkeintä on kunnioitus sekä itseä että muita kohtaan.

Teksti ja kuvat Maria Paldanius

Kyoto City University of Arts on Japanin vanhin taideyliopisto, jossa opiskelijoita kannustetaan poikkeuksellisen vapaaseen ja poikkitaiteelliseen ilmaisuun. Opettajakuntaan kuuluu muun muassa brittiläinen ex-buddhamunkki, jonka opissa traumat ja unet vapautetaan taiteen käyttöön.

Ei ihminen voi kommunikoida kiven kanssa”, toteaa Kioton kaupungin taideyliopiston (Kyoto City University of Arts) taideopiskelija Natsuko Tanihara katsellen mietteliäänä omaa maalaustaan.

Teos kantaa nimeä: I cannot find love (suom. en onnistu löytämään rakkautta). Öljyväreillä toteutetussa teoksessa nainen syleilee puolisoaan, jonka pää on muuttunut kiveksi. Maalaus perustuu omakohtaiseen kokemukseen.

”Entinen kumppanini ei osoittanut tunteitaan, vaikka miten yritin. Se oli vaikeaa aikaa. Siksi se piti maalata ulos”, Tanihara perustelee.

Hän on yksi brittiläislähtöisen, yli 30 vuotta Japanissa asuneen taideopettaja Simon Fitzgeraldin ryhmään kuuluvista jatko-opiskelijoista. Itsekin maisterinpaperit kyseisen, Japanin vanhimman taideyliopiston maalaustaiteen linjalta vuonna 1986 saanut, sittemmin avustavaksi professoriksi ja lopulta varsinaiseksi taiteen professoriksi urallaan edenneen Fitzgeraldin merkitys Taniharan taiteelle on ollut merkittävä.

”Olemme tunteneet toisemme jo vuosien ajan. Kun uskaltauduin puhumaan enemmän traumaattisista kokemuksistani, Simon rohkaisi minua käsittelemään niitä taiteen keinoin. Samalla aloin myös hyödyntää unieni välittämää informaatiota taiteessani. Japanissa näitä asioita ei yleensä käsitellä, vaan tunteet ja traumat piilotetaan”, Tanihara toteaa.

Buddha-munkkinakin yli 14 vuoden ajan toimineen Fitzgeraldin askel on rauhallinen, katse lämmin ja kädenpuristus pehmeä. Hän kertoo pyrkivänsä tuomaan opiskeluympäristöön sitä samaa rauhaa ja rakkaudellisuutta, jota hän sai Buddha-luostarissakin aikanaan kokea. Nyt hän tutkii oppilaansa töitä selvästi vaikuttuneena. Monet niistä ovat omakuvia. Yhdessä teoksessa nainen seisoo kahlittuna häämekossa ympärillään joukko irvokkaan ja uhkaavan näköisiä hahmoja.

”Japanissa nuoria naisia pakotetaan vielä tänäkin päivänä naimisiin vasten tahtoaan. Itse olin samassa tilanteessa. En uskaltanut puhua asiasta ennen kuin aloitin taideopinnot. Teos pyrkii kyseenalaistamaan vallitsevat käsitykset ja perinteisen japanilaisen naiskuvan”, Tanihara toteaa.

”Tämä on todella vahva työ. Värien käyttö on taidokasta. Olen iloinen, että hän päätti siirtyä perinteisen japanilaisen taiteen puolelta nykytaiteen yksikköön. Natsuko pystyy selvästi toteuttamaan nyt täyttä potentiaaliaan”, Fitzgerald kehuu. 

Vapaan tahdon veistoksia

Vuonna 1880 perustettu Kyoto City University of Arts on Japanin vanhin ja sellaisenaan yksi saarivaltion arvostetuimmista taideyliopistoista. Arvostus kumpuaa muustakin kuin kunnioitettavasta iästä: yliopistosta valmistuu sekä perinteisen japanilaisen taiteen että nykytaiteen vahvoja ammattilaisia. Sama pätee yliopiston yhteyteen 60 vuotta sitten perustetun musiikki-instituutin toimintaan. Raudanlujan ammattitaidon omaavia ammattimuusikoita valmistuu tasaiseen tahtiin.

Taidepuolen opiskelijat voivat kouluttautua neljässä eri tiedekunnassa: maalaustaiteessa, kuvanveistossa, muotoilussa ja käsitöissä. Yläotsakkeiden alta löytyy kursseja ja suuntautumisvaihtoehtoja aina puutöistä taidegrafiikkaan, punontaan, paino- ja värjäystekniikkaan, konsepti- ja mediasuunnitteluun, perinteiseen japanilaiseen maalaustaiteeseen, tuotesuunnitteluun ja ympäristömuotoiluun asti. Peruskoulutuksen lisäksi yliopistolla on Science of Art -yksikkö jatko-opiskelijoille. Siellä koulutetaan taiteenalan tutkijoita.

”Täällä opetus on todella tasokasta ja yliopisto antaa mahdollisuuden omaehtoiseen opiskeluun ja vapaaseen ideointiin. Ensimmäiset puolitoista vuotta on kokeilevaa aikaa. Silloin saa etsiä omaa juttuaan ja kokeilla kaikkea ilman suuntautumispakkoa. Se on poikkeuksellista koko Japanin mittakaavassa”, kertoo 25-vuotias kuvanveistolinjan maisteriopiskelija Yuki Yumoto.

Noin 222 kilometrin päässä Kiotosta sijaitsevasta Aichin prefektuurista kotoisin oleva nuori mies tietää, mistä puhuu. Kotikaupunkinsa yliopistossa taiteen kandidaatin tutkinnon kaksi vuotta sitten suorittanut Yumoto kertoo opiskelun olleen kurinalaisempaa, eikä vapauksia ollut samoin kuin Kioton taideyliopistossa. Se on Yomoton mukaan vain ”tyypillistä Japania”. Opiskelu on rankkaa, kurinalaista ja kilpailullista.

”Moni yliopisto-opiskelija palaa loppuun yrittäessään suorittaa opintoja, töitä ja erilaista harrastus- ja yhdistystoimintaa yhtä aikaa. Se pätee kaikkiin yliopistoihin. Taideyliopistot ovat kuitenkin vähän eri asia. Vaikka niissäkin on eroja, niin taideopiskelu on aina taideopiskelua, eli vähän rennompaa”, Yumoto myöntää.

Yumoto joutui kuitenkin suuntautumaan kuvanveiston puolelle jo varhaisessa vaiheessa entisen oppilaitoksen vaatimuksesta johtuen. Siellä täytyi heti tietää, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä.

”Valitsin vain nopeasti kuvanveiston. Mutta miten niin nuorena voi olla varma siitä, tai yhtään mistään? Itse en vieläkään tiedä, missä pisteessä olen nyt”, hän naurahtaa.

Kuvanveistosta tuli hänelle lopulta kuitenkin henkireikä.

”Teosteni kautta yritän ymmärtää omaa paikkaani tässä maailmassa ja yhteiskunnassa, ja käsitellä omia vaikeitakin kokemuksiani. Uskon, että ihmisen omat kokemukset ovat aina myös jollain tapaa yhteisiä kokemuksia, joihin muutkin voivat samaistua”, Yumoto pohtii.

Viivojen tulkitsija Suomessa

Kyoto City University of Arts on yhdenlainen positiivinen poikkeus paitsi Japanin yliopistojen, myös taideyliopistojen kentällä. Siellä tärkeysjärjestyksen kärkeen nousevat opiskelijoiden henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet, oma inspiraatio ja sisäinen motivaatio. Ne nähdään avaimina oman suunnan löytämiseen. Visio on konkreettinen ja täytäntöön pantu: siitä kertovat muun muassa seitsemän yliopistorakennuksen tiloihin ja pihamaalle rakennetut, säännöllisesti vaihtuvat taidenäyttelyt.

Näyttelyissä on esillä opiskelijoiden taidonnäytteitä aina veistoksista öljyvärimaalauksiin, grafiikkaan, ympäristö- ja tekstiilitaiteeseen sekä mediataiteeseen asti. Teemat vaihtelevat tilojen, teosten ja taiteilijoiden mukaan. Yhdestä tehdashallinkokoisesta taidesalista löytyy kiotolainen Iyona Yamamoto.

”Viisi vuotta sitten huomasin, että viivoja on aivan kaikkialla, kaikissa pinnoissa, että koko elämä muodostuu viivoista. Siksi aloin työstää viivaa ja jakaa viivoja myös muiden kanssa”, Yamamato nauraa.

Kahdessa päivässä toteutettu monivärinen viivateos ulottuu lattiasta seinien kautta kattoon asti. Viivat tuovat mieleen tilaan räjäytetyt jättimäiset kumilangat. Viivoja nekin. Kaikki tulkinnat sallitaan.

”Taiteellani pyrin tuomaan esille jotain kaikille yhteistä, arkisia ilmiöitä, jotka ovat meille ihmisille tuttuja ja yhteisiä. Taidettani voi katsoa monista näkökulmista ja kaikki ovat yhtälailla oikeita”, Yamamoto kuittaa.

Viime syksynä Yamamoto piipahti myös Suomessa. Neljän kuukauden mittainen vaihto-opiskelujakso Aalto-yliopistossa Helsingissä oli paitsi inspiroiva ja mielenkiintoinen, myös monella tavalla outo. Kulttuurierojen saralla suomalainen taideyliopisto ei jäänyt kakkoseksi suomalaiselle ruoalle, ihmisille ja ilmastolle. Miltä siis näyttivät ”Suomen viivat ja viivastot”?

”En voinut lakata ihmettelemästä sitä, että koko ajan piti valita joitakin kursseja ja kaikki oli vain bisnestä. Puhuimme tutkimuksesta ja yrittäjyydestä ja opettelimme tekemään käyntikortteja. Johtoajatus kaikessa tuntui olevan se, että on tärkeämpää ajatella kuin tehdä. Se tuntui minulle vieraalta” Yamoto sanoo.

”Tietysti oli hyvä oppia myös teoriaa. Sitä Japanissa opetetaan vähemmän. Mutta meillä opiskelu on paljon vapaampaa ja käytännönläheisempää, eikä erillisiä kursseja ole. Saa tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Uskon, että Japanin ja Suomen taideyliopistoilla olisi toisilleen paljon annettavaa ja opetettavaa”, Yamoto lisää.

Yliopisto tapaamispaikkana

Kyoto City University of Artsin opiskelijat tekevät runsaasti kansainvälistä yhteistyötä muun muassa opiskelijavaihtojen muodossa. Kohteita on useita ja Suomi on niistä yksi. Yamotoa motivoi lähtöön kaukana pohjoisessa sijaitsevan Suomen eksoottisuus – tai pikemminkin se, että hän ei tiennyt Suomesta entuudestaan mitään. Taideopiskelijalle ominainen uteliaisuus vei epävarmuudesta voiton.

”Oli jännittävää lähteä kohteeseen, josta minulla ei ollut yhtäkään stereotypiaa. Se tunne tosin romuttui lentokoneessa kun meille annettiin ”näin selviät Suomessa” -opas. Suomalaisia kuvattiin hiljaisiksi ja vakaviksi ihmisiksi, joille olisi vaikeaa jutella. Myös ilma tulisi olemaan huono ja kaikki olisi kallista. Pelästyin ensin. Perillä huomasin, että ihmiset olivat ystävällisiä ja sää samanlainen kuin täällä”, Yamoto nauraa.

Kuten Kyoto City University of Arts -oppilaitoksen esittelyssäkin todetaan: yliopiston tarkoituksena on tarjota opiskelijoille mahdollisuuksia kasvuun, kehitykseen ja kansainvälistymiseen. Sen mahdollistaa uniikki ja vertaansa vailla oleva opiskeluympäristö, jossa jokainen voi toteuttaa omaa potentiaaliaan – myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Sitä mieltä on myös yliopiston presidentti Kiyokazu Washida, joka yliopiston verkkosivuille kirjoittamassaan tekstissä totesi:

”Yliopistojen pitäisi olla ennen kaikkea tapaamispaikkoja ihmisille, joilla on yhteiset mielenkiinnon kohteet. Sellaisessa ympäristössä ihmiset voivat tukea toisiaan ja oppia toisiltaan ja kilpailla hyvässä hengessä toisiaan kannustaen. Juuri sellainen ympäristö on ehdottoman tärkeä taideopiskelijoille.”

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Emma Kähkönen

Lappilaisista muusikoista koostuva Reindeer Kalashnikov –yhtye julkaisi toisen levynsä tänä vuonna. Pohjoisen kulttuurielämän rikkaus on bändin mukaan fuusioituminen, kun spesifeihin genrerajoihin ei yksinkertaisesti riitä tarpeeksi toimijoita.  Tämä luo kulttuuriin omalaatuisuutta. Mutta voiko lappilaista kulttuuria määritellä ja jos se määritellään, niin kuka tämän määritelmän tekee? Lappilaiset toimijat itse vai ulkopuoliset havainnoijat?

Hyrski Tapio ja PuskaJaska – ristimänimiltään Mikko Hyyryläinen ja Jaakko Enbuska – ottavat toimittajat vastaan kommuunissaan aitoon Lapin tyyliin: siis vastavalmistunutta kuivalihaa tarjoillen. Sooloartisteinakin mainetta niittävät artistit ovat ajankohtaisia yhtyeensä Reindeer Kalashnikovin julkaistua vastikään toisen albuminsa. Kokoonpano on tunnettu energisistä esiintymisistään, joissa ei kaihdeta teatraalisuutta. Villit esiintymisasut tuovat mieleeni erään 1970 -luvun ilmiön: George Clintonin ja hänen muun muassa Funkadelic -nimellä tunnetut projektinsa.

”Yhdessä bändin kanssa olemme fiilistelleet Funkadelicin asu- ja livemeininkejä, ja ajattelin aikoinaan yhtyeestä tulevan jotain sen ja Juice Leskisen Grand Slamin välimaastosta. Olen myös miettinyt Juicen Hevidiggarin Vuorisaarnaa coveriksi”, Enbuska sanoo.

Hyyryläisen mukaan muun muassa Asan ja Puppa J:n tähdittämä JätkäJätkät -yhtye toimi hänen innoittajanaan livesoittimia ja räppiä esittävän kokoonpanon perustamiseen. YleX-radiokanavalla yhtyettä on verrattu niin ikään suurella kokoonpanolla hip-hop -henkistä musiikkia soittavaan Kuningasideaan.

Lapissa taiteilijalla on edessään hyvin erilainen toimintakenttä kuin eteläisen Suomen kaupungeissa. Muusikoiden mukaan monet asiat ovat toisin, mutta se voi olla myös rikkaus.

”Lapin erikoisuus on se, että syntyy helposti fuusioita. Ihmiset liittyvät bändeihin hyvin erilaisista musiikillisista lähtökohdista, joten on pakko tehdä kummallisia yhteistyökuvioita. Tällöin bändeistäkin tulee omalaatuisia”, Enbuska pohtii.

Helsingissä pitkään asuneena tunnistan hyvin erot, joita Hyyryläinen ja Enbuska tuovat esille. Itsellänikin kulttuurikenttä on laajentunut huomattavasti Rovaniemelle muuton jälkeen. Ei yksinkertaisesti ole tarjolla ulossulkevia ja spesifejä ”skenejä” jokaiseen marginaaliseen musiikkityyliin.

”On pakko tulla toimeen, täällä ei ole mahdollisuutta kuppikuntaistumiseen, kuten esimerkiksi Helsingissä”, Hyyryläinen sanoo.

Mitä lappilainen kulttuuri sitten on? Millaista on olla taiteilijana Lapissa vuonna 2019? Klassiset lappilaiset taitelijakuvaukset tuovat mieleen yksinäisenä mökin nurkassa ahdistuneena työskentelevän erakon, joka ”löydetään” vasta katkeran kuolemansa jälkeen. Toisaalta musiikkikentälle on Rovaniemeltäkin noussut 1990- ja 2000 -luvuilla kovia tekijöitä. Kuuntelin jo nuorena lahtelaisena Absoluuttista Nollapistettä ja Tulenkantajia tietämättä Lapista paljoakaan. Murteella räppääminen teki toki ainakin Hannibalista ja Sopasta tunnistettavia pohjoisen edustajia.    

”Lappilaista musiikkia ei tunnisteta erityisesti: esimerkiksi Lapin tulevaisuus-selonteossa puhutaan lappilaisesta kulttuurista ja sen merkityksestä, mutta sitä ei määritellä millään tavalla. Lapin yliopiston sivulla ainoa kulttuuri-osiossa mainittu taho on Korundi, joten lähetin heille listan Rovaniemen kulttuuritoimijoista. Olisiko tässä yksi syy siihen, miksi lappilainen kulttuuri ei saa valtakunnallista huomiota: sitä ei tunnisteta edes omalla maalla. Määrittyykö lappilainen kulttuuri sitten enemmän ulkopuolisten tekemien havaintojen kautta”, Hyyryläinen kysyy.

Enbuska näkee lappilaisuuden tulevan esiin symbolien kautta, joita täällä on enemmän kuin monilla muilla maakunnilla. Myös hiihtokeskukset ovat eräs Reindeer Kalashnikovia määrittävä pohjoinen erikoisuus.

”Mekin olemme käyttäneet esimerkiksi poronsarvia visuaalisena elementtinä. Murteen kautta voi myös erottua. Uusi kappaleemme Tunturiralli kertoo hiihtokeskuskeikkailusta. Rovaniemen keikkapaikkatilanne on huono Tivolin lopetettua, parhaat keikkapaikat meille ovat pohjoisen suunnassa. Julkkarikiertueemmekin sijoittuu Ylläksen ja Levin maisemiin. Suurin osa bändin jäsenistä harrastaa lumilautailua tai laskettelua, ja näiden suhteiden kautta olemme alun perin päässeet soittamaan hiihtokeskuksiin.”

”Lapin erikoisuus on se, että syntyy helposti fuusioita. Ihmiset liittyvät bändeihin hyvin erilaisista musiikillisista lähtökohdista, joten on pakko tehdä kummallisia yhteistyökuvioita.
Tällöin bändeistäkin tulee omalaatuisia”
–Jaakko Enbuska

Valtakunnan suuret musiikkilehdet huomioivat harvoin lappilaisia esiintyjiä, kenties senkin takia, että olemme maantieteellisesti kaukana sieltä missä tapahtuu. Hyyryläisen mukaan töitä riittää, mutta pitkät välimatkat tekevät eteläisen Suomen kiertueista taloudellisesti haastavia. Eikä kaikki muutenkaan ole välttämättä paremmin etelässä. Yhtye on soittanut keikan myös Pohjois-Ruotsissa, ja Norjan mahdollisuudet kiinnostavat.

”Hiihtokeskuksissa on hyvät palvelut, etelässä saat tsägällä yhden kaljan alennuksella,” artistit kuvaavat kärjistävästi.

Itsekin Lapin yliopistossa opiskeleva Hyyryläinen kritisoi Rovaniemen kaupunkia siitä, ettei opiskelijoita osata sitouttaa jäämään paikkakunnalle. Myös ei-opiskelevat tuttavat lyövät toisinaan kiilaa itsensä ja haalarikansan välille.

”Mennään esimerkiksi yksityisautoilu edellä, opiskelijat jäävät omaksi kuplakseen ja muuttavat heti tilaisuuden tullen Etelä-Suomeen”.

Aiemmin mainitut Rovaniemi-musan suuruudet muuttivat jo aikoinaan Tampereelle ja samaan ovat päätyneet muun muassa osa aktiivisesti Suomea kiertävän Autiomaan jäsenistöstä. Kulttuurivuoto vaikuttaa koko kaupungin vetovoimaan ja viihtyvyyteen. Puoliksi peloissani tiedustelen Hyrskin ja PuskaJaskan tulevaisuuden suunnitelmia, onko yhtyeessä harkittu ”etelään” muuttoa?

”Henkilökohtaisesti olen joskus harkinnut asiaa, yhtyeen kanssa siitä ei ole keskusteltu koskaan”, Hyyryläinen sanoo.

”Ei mithään hinkua ole. Tulkhoon ne tänne”, lisää Jaska.

Kuvaaja alkaa peräänkuuluttaa ”uutta kulttuuripuljua” Rovaniemelle. Onneksi kaupungissamme on aktiivisia kulttuurityöläisiä, jotka jaksavat laulaa, soittaa, piirtää, maalata, kirjoittaa, näytellä, kuvata, esittää, keskustella ja järjestää tapahtumia.

Ilman heitä meillä olisi vain hiihtoa. Ja muutama hassu poro.

Tulevia keikkoja

• 26.4. Äkäshotelli, Ylläs
• 27.04. Wanha Mestari, Kuusamo
• 30.4. Ravintola Valdemari
• 4.5. Camp531, Levi

REINDEER KALASHNIKOV: II

Kahdeksanhenkisen Rovaniemen ”superbändin” odotettu kakkoslevy julkaistiin tänä vuonna. Rumpali Hyrskin mukaan uusi levy on selkeää jatkumoa edelliselle. Bassoa soittava ja lyriikkaa suoltava PuskaJaska lisää kyseessä olevan yhtenäisempi, hienostuneempi, ja paremmin kasaan nivoutunut paketti. Sävellystyössä useammat jäsenet ovat olleet aiempaa aktiivisempia, yhteistyö on parantunut ja sovituksia on tehty koko porukalla. Levy potkii joissain kappaleissa kuin Tulenkantajilla – hiphopin ja funkin yhdistäminen Rovaniemellä tuo väistämättä mieleen legendaarisen kokoonpanon. Toisaalta lätyllä on myös iskelmäsävyisiä kohtia, särökitararokkia, balkanpaahtoa, sekä cowboy- ja havaijisoundia. Sanoitusten tarinat ovat arkisia elonkuvauksia itseironisella otteella sävytettynä. Monipuolinen räppäri- ja laulajakaarti tuo vaihtelua muuten yhtenäisen kuuloiselle levylle, lisäksi Jaakko Laitisen mukanaolo Savotta –kappaleella toimii erinomaisesti.Kolmoselta odottaisin vieläkin suurempaa vaihtelua – tiedossa on, että soittajilla on taitoja monenlaisiin rytmeihin: mausteita voisi ottaa vaikkapa Etelä-Amerikan, Karibian ja Afrikan musiikkimaailmoista. Olkoonkin, että ne ovat omia suosikkejani. 

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Puolentoista miljoonan asukkaan Kioto on elävän japanilaiskulttuurin kehto, joka tunnetaan teetuvistaan, perinteisistä ravintoloistaan, lukemattomista temppeleistään sekä kuvankauniista maisemistaan – niin, ja geishoistaan. Mutta mitä tälle vuosisatoja vanhalle perinteelle kuuluu nyt?

Oikaisu yleiseen harhaluuloon: japanilaisen kulttuurin ikoneinakin pidetyt geishat eivät ole sen enempää palvelijoita kuin prostituoitujakaan. Näihin tehtäviin Japanissa on aina ollut omat ammattilaisensa. Sen sijaan geishat ovat korkeasti koulutettuja naisia, jotka omistautuivat äärimmäisen kurinalaiselle opiskelulle ja harjoittelulle tullakseen maansa parhaiksi viihdyttäjiksi ja Japanin perinteisten taidemuotojen taitajiksi.

Geishat (gei= taide, sha = ihminen) tai geikot (=women of art), kuten heitä Kiotossa kutsutaan taitavat niin tanssin, laulun, kukkien asettelun, keskustelun, teeseremonioiden, runouden kuin salonkipelien pelaamisen ja instrumenttien soittamisen jaloina pidetyt taidot. Monipuoliset viihdyttäjänlahjat pääsevät oikeuksiinsa paikallisissa ravintoloissa ja teetuvissa järjestettävissä juhlissa ja illanistujaisissa, joihin geishat tilataan, usein varsin varakkaiden asiakkaiden toimesta vieraita viihdyttämään.

Tavallaan geishat elävät siis kaksoiselämää: he ovat sekä naisia että geishoja. Arjessa he toimivat tavallisen japanilaisnaisen tavoin, mutta geishoina he toimivat tarkan käsikirjoituksen mukaan, käyttävät geisha-nimiään ja käyttäytyvät eri tavoin, japanilaisittain ajatellen naisellisemmin. Voidaankin ajatella, että kyse on aivan ainutlaatuisesta taiteenlajista ja erityisestä lahjasta – sekä arvokkaasta kulttuuriperinnöstä. Mikään siitä ei kuitenkaan ole syntynyt ilmaiseksi, helpolla tai varsinkaan hetkessä.

Kelluva huvikortteli

Geishat mainitaan ensimmäisen kerran 1600-luvun japanilaisessa kirjallisuudessa. Kiinnostavaa kyllä, japanilaisen kabuki-teatterin tapaan myös geishakulttuuri on alun perin ollut miesten alaa. Niin näyttelijät kuin geishat olivat lähes poikkeuksetta miehiä. Naiset valtasivat arasti alaa 1700-luvun puolivälin jälkeen ollen silloinkin vielä harvinaisuuksia. Sen osoittaa sukupuolta alleviivaava nimitys: onna geisha, naisgeisha.

1800-luvulle tullessa tilanne kääntyi päinvastaiseksi: miesgeishojen määrä romahti ja heitä alettiin puolestaan kutsua nimellä otoko geisha, miesgeisha, siinä missä naisgeishoihin alettiin viitata puhtaasti geishoina. Vuosisadan lopulla (nais)geishojen määrä oli kasvanut kohisten. Arvioidaan, että tuolloin Japanissa, lähinnä Kiotossa ja Tokiossa toimi noin 25 000 geishaa ja 1930-luvulla heitä oli jo 80 000. Valtaosa tuon ajan geishoista oli, ja on yhä, keskittynyt Kioton geishakorttelien alueelle.

Japanin kuninkaallisena pääkaupunkinakin yli tuhat vuotta (794–1868) toimineen ja toisen maailman- sodan tuhoilta kuin ihmeen kaupalla säästyneen, puolentoista miljoonan asukkaan asuttaman Kioton läpi virtaa Kamo-joki. Sen kahdella vastarannalla avautuvat kuuluisat Pontochon ja Gionin alueet, joita pidetään paitsi Kioton, myös koko Japanin geishakulttuurin kehtoina.

Pontochon alueen maine geisha-korttelina juontaa juurensa aina 1500-luvulle asti. Silloin aikansa köyhät viihdyttäjät muuttivat asumaan tulvivan jokivarren alueelle, josta alettiin käyttää nimitystä: floating world (kelluva maailma). Se oli viihdyttäjien ja viihdytettävien mystinen maailma, johon kuului paitsi aikansa (mies)geishoja, myös muiden taiteen alojen taitajia aina näyttelijöistä muusikoihin ja prostituoituihin.

Kioton suurimpana ja suosituimpana geisha-alueena säilynyt Gion muotoutui geisha-alueeksi samoihin aikoihin samoista syistä. Pontochon tapaan siitä tuli teatterin, viihdyttämisen ja geishakulttuurin sydän, jonne alkoi nopealla sykkeellä nousta tavernoja ja majataloja asiakkaita, eli pääasiassa alueen temppeleihin saapuneita pyhiinvaeltajia, varten. Pian alue sai osuvan lempinimen: huvikortteli.

Olkoonkin, että ajat ja viihteen tavat ovat muuttuneet, voi aluetta edelleen kutsua sellaiseksi – tai ainakin melkein. Huvikortteli on muuttunut jonkin sortin huvipuistoksi. Turistit tungeksivat kameroineen alueen teetupien ja ravintoloiden välissä edustalla nähdäkseen edes vilauksen näistä salaperäisistä naisista. Viikon jokaisena iltana Gionin kuuluisin geisha-katu, Hanami-koji-dori sekä Pontochon alueen Shijo-dori tulvivat turisteja samaan tapaan kuin Kamo-joki (Kamo-gawa = ankkajoki) aikanaan. Miksi?

Siksi, että kaikki ovat lukeneet matkaoppaansa. Ne tietävät kertoa, että juuri tähän aikaan päivästä geishat ja geishakokelaat, eli maikot, tyypillisesti kulkevat korttelien läpi tapaamisiin ja kokouksiin.

Geishakulttuuri ei ole enää vuosikymmeniin ollut ennallaan. Geishojen määrä on laskenut tasaisesti aina toisesta maailmansodasta lähtien.

Keitä he oikein ovat?

Edellä kulkeva nainen on geisha. Sen tietää siitä, että hänellä on valkoiset kasvot, huoliteltu meikki, lyhythihainen kimono, lättäpohjaiset sandaalit, peruukki, vyö (obi), vain muutama hiuskoriste, peitetty iho sekä klassisen pidättyväinen olemus. Vanavedessään kulkee puolestaan geishakoulutusta suorittava maiko, yllään pitkähihainen, kirjava kimono, lukuisia hiuskoristeita (kanzashi), paksupohjaiset sandaalit, niskassa pala paljasta ihoa sekä kasvoillaan värikylläinen meikki. Olemus on yhtä lailla arka ja varautunut.

Tähän tapaan he tyypillisesti kulkevat: geisha kulkee edellä ja maiko seuraa perässä.

Jokainen geisha on ollut myös maiko. Viisivuotinen geishakoulutus aloitetaan yleensä 15–20 -vuoden iässä. Silloin naisen sanotaan hehkuvan ”nuoruuden viattomuutta”, joka onkin yksi geishojen arvostetuimmista piirteistä. Maikot asuvat geishataloissa (oki-ya) emäntiensä (kami-san) valvonnassa koko koulutuksen ajan.

Koulutus alkaa puolivuotisella harjoittelujaksolla, minä aikana emäntä tekee päätöksensä koulutuksen jatkuvuudesta. Siihen mennessä oppilas on tosin jo ehtinyt velkaantua koululle sievoiset summat. Velka kuitataan joko rahana tai ilmaistyöllä riippuen siitä saako opiskelija jatkaa koulutusta.

Pätevöityneet geishat kuuluvat aina geisha-talolle, eivätkä he koskaan toimi esimerkiksi yksityisyrittäjinä. He asuvat talossa ja maksavat talolle myös osan palkkioistaan. Geisha-taloissa vallitsee japanilaiselle kulttuurille tyypillinen nokkimisjärjestys ja tarkka hierarkia. Järjestäytyneen systeemin huipulla seisoo geisha-talon emäntä, jonka alapuolelle pätevöityneet geishat asettuvat kokemattomimmasta kokeneimpaan. Alimmalla portaalla istuvat maikot.

Geisha-talot sijaitsevat tyypillisesti "kukkaiskaupungeiksi" kutsutuilla alueilla (jap. hanamachi). Nimen on arveltu liittyvän kyseisten kaupunginosien kirsikkapuihin tai alueita omalla läsnäolollaan kukkasten tavoin kaunistavista naisista. Jokaisessa kukkaiskaupungissa toimii myös virallinen geishojen rekisteröimistoimisto, eli kanban, joihin sekä kaikki geishat että geisha-juhlia järjestävät ravintolat ovat rekisteröityneet. Geishat tilataan juhliin juuri kanbanien kautta, eikä heitä voi koskaan tilata rekisteröitymättömään ravintolaan.

Geishan tilaaminen noudattaa aina samaa kaavaa: asiakas varaa pöydän ravintolasta ja pyytää paikalla geishoja. Ravintola puolestaan on yhteydessä kanbaniin, josta tilaus ilmoitetaan geisha-taloon. Tilatut geishat saapuvat paikalle sovittuun aikaan ja vastaavat vieraiden viihtyvyydestä ja kestitsemisestä koko illan ajan asiakkaan ehdoilla. Asiakas saattaa pyytää geishan myös jatkoille, jonne hän saa mennä, jos niin mielii.

Illan päätteeksi asiakas maksaa laskun ravintolalle, joka lähettää osan rahoista kanbaniin. Välitysmaksun vähennettyään talo maksaa geishalle palkkion kuukausittain. Palkkio määräytyy juhlan keston mukaan, mikä puolestaan lasketaan ”tikkuina”. Toisin sanoen: illan aikana poltettujen suitsukkeiden määrä määrittää geishan palkkion. Tyypillisesti tunnissa palaa neljä tikkua. Lisäksi geishoille maksetaan tippiä vaihtelevasti.

Tiukasta hierarkiasta ja tietynlaisesta ylivallasta huolimatta yksi asia geishataloissa on selvä: Oki-ya on naisten maailma. Miehiä ja varsinkaan asiakkaita sinne ei tuoda – turisteista puhumattakaan. Siitä huolen pitävät emännät, nuo geishakulttuurin justiinat.

Naisten maailman naiset

Japanissa ajatellaan, että iän myötä nainen menettää viehätysvoimaansa. Ikääntyneitä geishoja ei enää palkata vaan he jättäytyvät suosiolla eläkkeelle. Vanhaan aikaan geishojen ikäkriisi mullisti osaltaan koko geishakulttuurin: Geisha-talojen suojassa koko elämänsä eläneet naiset ymmärsivät, että heidän täytyi keksiä itselleen uusi asema yhteiskunnassa.

Jotkut perustivat geishojen kokoontumisiin tarkoitettuja kahviloita ja ravintoloita, toiset lähtivät nunniksi Buddha-luostareihin ja kolmannet saivat suojelijan, jopa aviomiehen, aikaisemmista asiakkaistaan. Niin, ja eräät siirtyivät geisha-talojen emänniksi. Kokeneet geisha-emännät mahdollistivat osaltaan geishakulttuurin jatkuvuuden sellaisena kuin se tänä päivänä tunnetaan.

Aiempina vuosikymmeninä geishat päätyivät geishatalojen emäntien hoteisiin jo pikkulapsina. Syyt voidaan jakaa kahteen leiriin: toiset heistä olivat geishojen lapsia, joille geishakoulutus oli vain luontainen jatkumo suvussa kulkeneelle perinteelle. Toiset taas olivat velkaantuneiden isien tyttäriä, jotka myytiin geisha-taloille perheen rahavaikeuksien selättämiseksi. Taustastaan riippumatta tytöt aloittivat työnsä geishatalojen palvelijoina saaden samalla oppia tulevaa ammattiaan varten.

Tyttöjen varttuessa heistä tuli automaattisesti tanssityttöjä, eli maikoja, jotka koulutettiin varsinaisiksi geishoiksi. Koulutus sisälsi muun muassa geisha-juhliin osallistumisen ilman oikeiden geishojen oikeuksia ja velvollisuuksia. Maikon tuli näyttää nukkemaisen sievältä ja seurata varttuneita geishoja sivusta. Tehtävä kantoi nimeä minarai, eli katsomalla oppiminen. Koulutusjakso huipentui aina kisällinäytteeseen, jonka saavuttaneet maikot ylenivät geishoiksi.

Tuohon aikaan siirtymäriitti maikosta geishaksi sisälsi muitakin, nykypäivän Japanin ja länsimaailman valossa hyvinkin kyseenalaisia traditioita. Esimerkiksi mizuage-traditiossa tyttö menetti neitsyytensä yhdelle kokeneemmalle asiakkaalle muuttuen siten oikeaksi naiseksi ja geishaksi.

Tarkennuksen vuoksi: kyseinen rituaali on, monien muiden perinteiden tapaan, kuollut ja kuopattu.

Geishakulttuuri nyt

Geishakulttuuri ei ole enää vuosikymmeniin ollut ennallaan. Geishojen määrä on laskenut tasaisesti aina toisesta maailmansodasta lähtien. Siinä missä vielä 1920-luvulla Kiotossa, Gionin alueella toimi 2500 geishaa ja 106 maikoa, oli vuonna 1999 jäljellä enää 90 geishaa ja 22 geishaharjoittelijaa. Tänä päivänä Kiotossa arvellaan olevan noin 100 geikoa ja 100 maikoa. Muissakin kaupungeissa, kuten Tokiossa heitä esiintyy, mutta heidän koulutuksensa ja arvostuksensa ovat Kioton geishoja alhaisemmat.

Syitä geishakulttuurin miltei uhanalaiselle asemalle on lukuisia. Ensiksikin, ankara geishakoulutus on monille nuorille naisille liikaa. Yhä useampi geishakokelas jättää geishakoulutuksen kesken. Myös koulutukseen pääsy on vaikeaa ja opiskelu raskasta ja kallista. Toisekseen, pätevöityneen geishan ura ei sekään ole helpoimmasta päästä. Vallitseva trendi onkin se, että moni opiskelee geishaksi ja toimii alalla aikansa säästäen rahaa ja hyläten lopulta ammattinsa rakkauden ja perhe-elämän tähden.

Myös länsimaalaisilla vaikutteilla on ollut sormensa pelissä. Nykypäivän nuorten naisten motiivit ja mielenkiinnon kohteet poikkeavat merkittävästi lapsesta saakka geisha-talossa asuneiden ja geishan ammattiin kurinalaisesti kasvatettujen tyttöjen vastaavista. Nuoret tietävät, mitä geishan urapolun valitseminen käytännössä tarkoittaa. Lyhyesti sanoen: perhe-elämästä luopumista.

Luontainen seuraus geishojen määrän vähenemisestä on myös se, että geisha-taloilla on hätä uusien tyttöjen löytämisestä eläköityvien geishojen tilalle. Nykyinen järjestelmä on selvästi aiempaa armollisempi ja sellaisenaan, geishakulttuurin näkökulmasta myös tehottomampi: tyttöjä ei enää myydä palvelijoiksi geisha-taloihin tienaamisen toivossa, vaan koulutus perustuu vapaaseen tahtoon ja taitoon.

Lisäksi myös japanilaisen koulutusjärjestelmän kehittyminen on johtanut siihen, että geishoiksi haluavat tytöt ovat vanhempia kuin ennen. Usein he ovat jo ohittaneet nuoruuden viattomuutta huokuvan maiko-iän ja ohittavat usein nopeasti maiko-vaiheen siirtyen suoraan täysivaltaisiksi geishoiksi. Monelle juuri se on myös houkuttelevaa. Siksi geishakulttuurin tilannetta ei voi sanoa toivottomaksi.

Vaikka tuhansia vuosia vanha perinne uhkaa kadota hiljalleen, ovat sekä internet että turismi onnistuneet virittämään japanilaisten nykynuorten kiinnostusta uudelleen. Tärkeimpinä motiiveina voidaan pitää hyvää palkkaa, ylelliseksi katsottua elämäntapaa, kauniita vaatteita, esiintyvän taiteilijan työnkuvaa sekä geishojen arvostettua asemaa sekä japanilaisessa että kansainvälisessä kontekstissa. Monet haluavat myös antaa panoksensa japanilaisen perinteiden säilyttämisen kekoon.

Geishakorttelin paparazzit

Geishoilla riittää edelleen siis vientiä. Huolimatta siitä, että geishojen määrät ovat jo vuosikymmenten ajan olleet tasaisessa alamäessä, ei kiinnostus Japanin suuresti arvostettua kulttuuripiirrettä kohtaan näytä kuolevan. Monet arvovieraat, mukaan lukien Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford on saanut kunnian toimia geisha-juhlan kunniavieraana Japanin vierailullaan.

On myös yleisesti tiedossa, että lähes jokainen japanilaismies haluaa ainakin kerran elämässään päästä osallistumaan geisha-juhlaan. Palkatessaan geishan mies etsii pääasiassa hyvää ja antoisaa juttuseuraa sekä taitavaa esiintyjää, eli kääntäen: ei seksuaalisia palveluksia. Geishojen seurassa viihdytään ja heitä pidetään ennen muuta todellisina japanilaisuuden symboleina ja kansallisen perinteen säilyttäjinä.

Sanomatta selvää, että myös turistit haluavat osansa näistä salaperäisistä naisista – toisinaan myös keinoja kaihtamatta.

Helmikuussa kirsikankukat ovat jo nupullaan Gionin huvikorttelissa. Ilta on vielä nuori. Turistit yrittävät parhaansa mukaan bongata geishoja, vaikka jokainen tietää mission miltei mahdottomaksi. Se on sinänsä merkillistä: yksi nopea otto ympäröivästä tuokiokuvasta nimittäin osoittaa, että geishoja ja maikoja juoksentelee kaikkialla. Jokunen samuraikin viipottaa helma liuhuen menemään. Mistä oikein on kysymys?

Asiansa tunteva turisti ei innostu suotta. Oikean geishan ja maikon tunnistaa nimittäin vaatetuksen, meikin ja hiuskoristeiden yksityiskohdista, tietyistä väreistä, ilmeistä ja eleistä –ja siitä, että aidot ja oikeat geishat ja maikot kulkevat peräkkäin, maiko muutaman askeleen jäljessä. Heitä ei näe kirmaamassa rinta rinnan jäätelötötteröt ja ostoskassit käsissään, kamerat kaulalla pitkin poikin vilkkaimpia turistikatuja. Sellaisia geishoja Gionin kaduilla kuitenkin kukkii kuin kirsikankukkia keväällä.

Kyse on geisha- tai maiko-elämyksen muodonmuutosputiikeista ostaneista turisteista. Näky herättää sekä hilpeyttä että hämmennystä. Samalla pintaan nousee myös kysymys: Onko tämä aina ollut tällaista? Mitä geishat itse tästä kaikesta ajattelevat? Mikäli katujen varsille pystytetyistä varoituskylteistä mitään on tulkitseminen, voi arvella, että he itse suhtautuvat ilmiöön, ja turisteihin, varsin suurella varauksella.

Kyltit kieltävät jyrkästi koskemasta geishoihin ja maikoihin. Samalla ne muistuttavat tärkeimmästä: hekin ovat vain ihmisiä. Olkoonkin, että siinä ihastuttavassa, silmäniloa tuottavassa eteerisessä viattomuudessaan aivan jumalattaren näköisiä, mutta siltikin: aivan tavallisia naisia matkalla töihin.

Lähteet:

Inside Kyoto: https://www.insidekyoto.com/kyoto-geisha

Kerran elämässä / Kioton matkaopas: https://kerranelamassa.fi/japani-matkailu/kioto/

Japan Cheapo: https://japancheapo.com/entertainment/where-to-see-geisha-in-kyoto/

Japan Guide / Pontocho: https://www.japan-guide.com/e/e3921.html

Japan Guide / Gion: https://www.japan-guide.com/e/e3902.html

Miia Maarala / Geishat: stereotypiat ja todellisuus: https://www.oulu.fi/Harukaze/miia.htm

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Helmi Hakuri

Itseohjautuvuus on pyörinyt yhteiskunnallisen keskustelun tapetilla jo tovin. Hakukone tarjoaa sankoin joukoin artikkeleita ja blogitekstejä itseohjautuvuuden kulttuurista. Tartun muutamaan: Robotiikka, automatisaatio, johtajuuden kriisi, eriarvoisuus, työviihtyvyys, työuupumus. Huomaan pyöritteleväni mielessäni itseohjautuvuuden möykkyä, josta en tahdo saada otetta.

Itseohjautuvuudesta puhutaan erityisesti työelämässä. Kun itseohjautuvuus saapuu työpaikoille, vastuuta ja päätöksiä jaetaan työorganisaatiossa enemmän työtä suorittaville tiimeille. Työmotivaatio ja työssä viihtyvyys lisääntyvät. Saattaa olla niinkin, että kokiessaan työn mielekkääksi, työtään kuin sukkia vaihtava milleniaali sitoutuu työhönsä toviksi, ellei ole rakentamassa työelämäpalapeliään pätkätöistä ja projekteista.

Itseohjautuvuus ei itsessään ole mikään uusi keksintö. Eri ansioluetteloihin kerta toisensa jälkeen toistamani oma-aloitteisuuden vakuuttelu on, jos ei sama asia kuin itseohjautuvuus, niin ainakin tämän erittäin läheinen ystävä.

Maailman viritellessä supertuottavuuden viuluja, yhä useampi ihminen potee työuupumusta.
– Alviina Alametsä

Mutta onhan se ihan selvää, että tänä päivänä pitää olla jotenkin vielä enemmän itseohjautuva joka paikassa. Pitää koko ajan kehittää itseään ja olla parempi, sanoo ystävä.

Lueskelen Tieto -yhtiön innovaatiojohtajan Taneli Tikan kirjoittamaa artikkelia: Kun kone ottaa ohjat. Artikkelissa itseohjautuvuus on työkalu, jolla ihmiset sitoutetaan työhönsä sisäisen motivaation keinoin. Lyhyesti summattuna robotiikan yleistyessä ihmistä ei enää tarvita tekemään kaikkea. Voi olla, että väliportaan kallis johto katoaa, kun työtä ja vastuuta delegoidaan tekevälle portaalle, sekä tietenkin algoritmeille, jotka hoitavat monet seikat nopeammin, kuin ihmisapina. Organisaatioista tulee perheenomaisia, jossa avoimuus ja luottamus on tärkeää ja valta ja vastuu on jaettu joko tiimeille, tai tuottaville työntekijöille. Johto pistää valmentajan verkkarit jalkaan ja organisaation suorittavaa osaa, eli työntekijöitä, palvellaan heidän toiveidensa mukaisesti. Kaikki pelaavat yhteiseen maaliin hyvällä joukkuehengellä innostuneessa ilmapiirissä.

Tikka ilmaisee tulevaisuuden organisaation olevan kuin ”kriittisen ajattelun avulla valaistunut Buddha,” jossa työntekijästä kuoriutuu ”kreikan mytologiasta tuttu Herkules.”

Tulevaisuuden Herkuleet suorittavat urotöitään ilmeisesti supertuottavuuden avulla. Tikan mukaan supertuottavuuden kulttuuria päästään toteuttamaan, kun organisaation huoltojoukot huomaavat työntekijöissään ominaisuuksia, joilla on potentiaalia vielä suurempaan tuottavuuteen. Tarkoituksena olisi saada käyttöön ihmisen koko potentiaali. Supertuottavuus kieltämättä muistuttaa hieman hyvinvointimaailmasta tuttua superihmisyyttä; löydetään itse, valjastetaan kaikki sisäinen potentiaali, hakkeroidaan elämän osa-alueita niin, ettei untakaan tarvitse, kuin neljä tuntia yössä. Jotta voidaan elää täysillä!

Maailman viritellessä supertuottavuuden viuluja, yhä useampi ihminen potee työuupumusta. Edelleen. On hälyttävää, että olen käynyt useamman keskustelun tänä keväänä, jossa orastavasta työuupumuksesta puhutaan rennosti, kuin small talkina. Siis sehän on kaikilla nykyään. Moni ystäväni tekee kulttuurille ominaisesti useaa työtä. Työryhmän chatti piippaa illalla ja vapaapäivinä. Onko minulla velvollisuus vastata? Jäänkö jostain paitsi? Työn ja vapaa-ajan raja haalenee entisestään.

Hyvin johdettu ja toimiva itseohjautuva organisaatio vaikuttaa aidosti hyvältä uudistukselta työmaailmaan. En epäile, etteikö ihminen haluaisi viihtyä työssään, se vie suurimalla osalla ihmisistä kuitenkin kolmanneksen arkipäivistä.  Mutta ruokkiiko itseohjautuvuus edelleen suorituskeskeistä kulttuuria, jos keskiössä on ihmisen sisäisen potentiaalin ja ominaisuuksien tehostaminen alati kiihtyvässä tahdissa?

Itseohjautuva ihminen tarvitsee hyvän itsetunnon ja minäkäsityksen, sekä tukea hyvien ominaisuuksiensa vahvistamisessa. Ollaan siis identiteettikysymysten äärellä. Melko tuore tutkimus väittää, että merkittävä osa Herkuleksistamme on hukassa identiteettinsä kanssa. Nuorten aikuisten identiteetin muodostumista on tutkinut Elina Marttinen väitöskirjassaan Deciding on the direction of career and life: Personal goals, identity development, and well-being during the transition to adulthood 2017. Luen Marttisen haastattelun Helsingin Sanomista. Haastattelun mukaan Marttinen ei pidä identiteetin kanssa kamppailua täysin huonona asiana, mutta pitkässä juoksussa se voi olla tuskallista. Hyvinvointiyhteiskunnan hoteessa nuori aikuinen potee ahdistusta siitä, ettei tiedä, mitä valita, koska hänellä on lähes rajattomat vapaudet tehdä niin. Hukassa olosta kertoo varmasti myös itseapukirjallisuuden valtava nousu sekä osaltaan siistimistrendit. Sotkuinen vaatekaappi ihan varmasti ärsyttää, mutta kertooko mielen kaaoksesta jotakin se, että elämänmerkitys löytyy vasta, kun välittömän ympäristön virheettömyys resonoi seesteisyyttä? Miten itseohjautua, jos on identiteettinsä kanssa heikoilla jäillä?

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Itseohjautuva Herkules yrittää entistä hanakammin löytää vastauksen kysymykseen mikä minusta tulee isona. Jokaista iloa tuottavaa tekemistä ajatellaan potentiaalisena uramahdollisuutena, jossa oman huomion ja mielenkiinnonkohteiden keskittäminen mahdolliseen taloudelliseen hyötyyn nähdään enemmän hyveenä, kuin se, että tekisi jotain ihan vain huvin vuoksi. Aiheesta kirjoittaa Oaklandilainen näytelmäkirjailija Molly Conway artikkelissaan The Modern Trap of Turning Hobbies Into Hustles.

Itsetutkiskelu on aina hyvä asia. Kulttuurini tuotteena ja vapauden janoisena milleniaalina kysyn kuitenkin: Saako tulevaisuuden itseohjautuvassa ja supertuottavassa kulttuurissa olla tehostamatta omia ominaisuuksiaan taloudellisen hyödyn tarpeisiin ilman, että kokee olevansa huonompi ihminen tai epäonnistunut elämään oikein?

Niin! Ja onko sellainen elämä aina tavoiteltava hyvä, jossa pitää olla aina vaan parempi. Helpommin ja nopeammin, toteaa ystävä.

Muistetaanko muistaa, ettei työidentiteetti ole koko minä ja työ yhtä kuin elämä?

Itseohjautuvuus puhuttaa paljon työn kontekstissa. Vaikka ihminen rakentaa identiteettiään pitkälle työidentiteetin varaan, muistetaanko muistaa, ettei se ole koko minä ja työ yhtä kuin elämä? On selvää, että ammatinkuvien jatkuvassa muutoksessa ja tiedon räjähdysmäisen kasvun myötä itseohjautuvuuden työkalut ovat tärkeä valttikortti elämässä suunnistamiseen ja oman polun löytämiseen. Pitäisikö kuitenkin itseohjautuvuuden ulottuvuuksia laajentaa pois työpaikoilta ja alkaa rakentaa työkaluja elämäohjautuvuutta varten?

Lähteet

Conway, M. The modern trap of turning hobbies into hustles. 

https://www.manrepeller.com/2019/02/trap-of-turning-hobbies-into-hustles.html

Gronow, K Monen aikuisen identiteetti on hukassa, ja se on todellinen kriisi, sanoo psykologi. 

https://www.hs.fi/elama/art-2000006050117.html 

Tikka, T. Kun kone ottaa ohjat: tekoäly litistää organisaatiot, mutta myös voimaannuttaa työntekijät

https://www.eva.fi/wp-content/uploads/2016/09/Kun-kone-ottaa-ohjat.pdf 

Muut lähteet

Avokonttori

Itseohjautuvuudesta tuli trendikästä, mutta miten sellainen ollaan 

https://soundcloud.com/avokonttori/jakso4 

Teksti Emma Kähkönen
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Suomalaiset mielenterveysjärjestöt haluavat psykoterapian osaksi perusterveydenhuollon palettia ja mielenterveyden hoidosta aidosti yhdenvertaista. Lapin Ylioppilaslehti selvitti, mitä järjestöjen yhteinen kansalaisaloite Terapiatakuu pitää käytännössä sisällään.

Helmikuun 20. päivä 2019 Suomen oikeusministeriön Kansalaisaloite.fi-palveluun ilmestyi ehdotus uudeksi lakitekstiksi: Terapiatakuu mielenterveyspalveluihin pääsyn nopeuttamiseksi. Ei ole sattumaa, että Suomen keskeisten mielenterveysjärjestöjen yhteisvoimin hioman kansalaisaloitteen julkaisu ajoitettiin hallituskausien nivelkohtaan vaalikeväälle. Poliitikkojen halutaan heräävän suomalaisen mielenterveystyön haasteisiin.

Mahdollisesti toteutuessaan kansalaisaloite olisi oikea harvinaisuus, sillä vuoden 2015 jälkeen laaditusta tuhannesta kansalaisaloitteesta vain kaksi on hyväksytty (HS 2.4.2019). Jutun kirjoittamishetkellä kansalaisaloite on kerännyt 20 000 allekirjoitusta. Keskivertoa korkeammasta läpimenopotentiaalista kertoo se, että Mielenterveysseuran maaliskuussa 2019 tekemän kyselyn mukaan peräti kahdeksan silloista eduskuntapuoluetta kannattaa terapiatakuuta. Vastanneista vain perussuomalaiset kieltäytyi asettumasta aloitteen taakse.

Terapiatakuu-kansalaisaloitteen eduksi on laskettava se, että aloitteen laatijat ovat muotoilleet ehdotuksensa valmiiksi lakipykäliksi ja -momenteiksi. Kansalaisaloitteen vaatimus päättäjille on siis varsin yksiselitteinen. Tämä ei ole aina itsestäänselvää, kun tarkastelee Kansalaisaloite.fin lukuisia lakiehdotuksia: kansan tahto ilmaistaan niissä varsin usein juurikin kansankielellä.

Muhiiko puolueiden tukemassa #Terapiatakuussa uusi #Koulutuslupaus? Mihin tavoitteisiin kahdeksan puoluetta ovat sitoutuneet vaalihuumassa? Lapin Ylioppilaslehti pyysi tarkennuksia ja taustoitusta kansalaisaloitteen ydinkohtiin aloitteen taustajoukoilta ja asiantuntijoilta.

Lainaukset kansalaisaloitteesta on merkitty lehtiartikkelissa harmaalla. Kysymyksiin vastaavat Mielenterveyspoolin projektipäällikkö ja kansalaisaloitteen vireillepanija Alviina Alametsä sekä Mielenterveysseuran johtava asiantuntija Meri Larivaara.

“Yli puolet suomalaisista kokee jossakin vaiheessa elämäänsä mielenterveyden häiriön, mutta vain puolet mielenterveyden häiriötä sairastavista saa tarvitsemaansa hoitoa. Ehdotettu lakimuutos perusterveydenhuoltoon sisältyvien mielenterveyspalvelujen terapiatakuusta takaa kaikille nopean pääsyn hoidolliseen psykoterapiaan tai muuhun psykososiaaliseen hoitoon ensimmäisen terveyskeskuskäynnin jälkeen.”

Miksi juuri psykoterapia on nostettu lakiehdotuksen keskiöön?

“Mielenterveyden ongelmien hoito rajoittuu tällä hetkellä usein lääkehoitoon, koska psykoterapeuttisia ja psykososiaalisia hoitomuotoja ei ole kaikkialla saatavilla, tai ne ovat yksilölle liian kalliita. Tämä ei ole suositusten mukaista hoitoa”, sanoo Alametsä.

Terapiatakuun yksi tavoitteista onkin saada lakiteksti heijastelemaan virallisia hoitosuosituksia.

“Psykoterapian teho ja vaikuttavuus on todettu pitkissä seurantatutkimuksissa”, muistuttaa Larivaara.

Toimivaksi todettua ja paljon kysyttyä hoitomuotoa olisi perusteltua tarjota osana perusterveydenhuoltoa.

Psykoterapian kysyntä on kasvanut kuluneen vuosikymmenen aikana merkittävästi. Vuonna 2010 Kelan psykoterapiatukea sai 15 000 ihmistä, kun vuonna 2017 tuettuja oli jo 36 000 (Kela).

“Kyse ei ole varsinaisesta mielenterveyden epidemiasta, vaan lisääntyneestä hoitoonhakeutumisesta”, Larivaara sanoo.

Alametsä huomauttaa, että psykoterapeuttien määrä ei ole kuitenkaan lisääntynyt samassa suhteessa.

Psykoterapiaan pääsy voi olla ratkaisevan tärkeää yksilöille, jotka ovat kärsineet vastoinkäymisiä lapsuuden ja nuoruuden herkissä kehitysvaiheissa. Turvattomat kasvuvuodet  voivat heijastua mielenterveyden häiriöinä ja oireiluna pitkälle aikuisuuteen ja vanhuuteen.

“Jos annetaan lääkettä ahdistukseen, se on vain sairauden oireiden hoitoa. Psykoterapiassa vahvistetaan nimenomaan psyykkisiä rakenteita ja mennään yksilötasolla ongelman juurisyihin”, Larivaara sanoo.

“Terapiatakuun avulla potilas saisi hoitoa, vaikka hänellä ei olisi taloudellista mahdollisuutta hakeutua yksityiseen psykoterapiaan. Potilas saisi ehdotetun lakimuutoksen myötä hoitoa myös silloin, kun hänelle ei voida myöntää Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa (--)“

Kansalaisaloitteen laatijat haluavat psykoterapiaa ja psykososiaalista hoitoa tarjottavan entistä useammille ja entistä varhaisemmassa vaiheessa. Heidän näkemyksensä mukaan Kelan kuntoutuspsykoterapia ei vastaa varhaisen mielenterveysavun tarpeeseen.

Kelan korvaama psykoterapia perustuu kuntoutuslakiin. Kuntouttavan toiminnan tavoitteena on aina opiskelu- ja työkyky, mikä luo merkittävän vinouman hoidon saatavuuteen. Kyseisen lakimääritelmän vuoksi muun muassa työkyvyttömyys- ja vanhuuseläkeläiset jäävät Kelan tukemien psykoterapiapalvelujen ulkopuolelle.

“Hyvinvointi on itseisarvo ja tasa-arvoiset terveyspalvelut hyvinvointivaltion kivijalka. Mielenterveyden osalta tässä on kuitenkin jääty jälkeen. Mikäli ihmisen lonkka murtuu, hän saa totta kai leikkauksen, oli töissä tai ei. Minkä takia mielenterveyden hoitoa ei sitten nähdä samalla tavalla?” Alametsä haastaa.

“Hyvinvointi on itseisarvo ja tasa-arvoiset terveyspalvelut hyvinvointivaltion kivijalka. Mielenterveyden osalta tässä on kuitenkin jääty jälkeen.”
– Alviina Alametsä

Helppoa ei ole opiskelijalla ja työllistyneelläkään. Kelan tukemaan hoitoon pääsy vaatii tällä hetkellä erityislääkärin konsultaatiota ja useita byrokraattisia toimia ennen toteutumistaan. Prosessi hoitoon hakeutumisesta psykoterapian alkamiseen voi kestää jopa yli puolesta vuodesta vuoteen.

“Kaikki työikäisetkään eivät välttämättä täytä Kelan korvaaman kuntoutuspsykoterapian kriteerejä, vaikka voisivat hyötyä psykoterapiasta. Mielenterveyden häiriön tai oireiden muodostama uhka opiskelu- tai työkyvylle täytyy olla selkeästi kuvattu lääkärinlausunnossa, jotta Kelan korvaama kuntoutuspsykoterapia voi tulla kysymykseen”, Larivaara kertoo.

Jos Kela myöntääkin psykoterapiatuen sairastuneelle, hänen täytyy vielä etsiä itse oma psykoterapeutti useiden palveluntarjoajien joukosta. Mikäli psykoterapeuttiset ja psykososiaaliset palvelut olisivat osa perusterveydenhuoltoa, pääsy psykoterapeuttiseen hoitoon suoraviivaistuisi.

“Näin potilas ei joudu odottamaan eikä hänen kärsimyksensä pitkity tarpeettomasti. Odottaminen voi pahentaa häiriötä tai oireita, minkä seurauksena toipuminen voi vaikeutua tai hidastua”, Larivaara sanoo.

“Lähtökohtaisesti kunnat voisivat nytkin tarjota osana terveyspalveluita psykoterapiaa kaikenikäisille, mutta muun muassa resurssisyistä Kelan korvaamasta kuntoutuspsykoterapiasta on tullut ikään kuin ainoa väylä psykoterapian piiriin,” Larivaara jatkaa.

Terapiatakuulla halutaan siis varmistaa, ettei psykoterapia olisi jatkossa kuntien (tai mahdollisesti muodostettavien sote-alueiden) säästökohde, kuten nyt, vaan aidosti tarjolla oleva perusterveydenhuoltopalvelu.

“Oikea-aikaisen avun myötä mielenterveyden oireiden ja häiriöiden syveneminen vähenisi. Painopiste siirtyisi pitkistä, hitaasti saatavista psykoterapioista nopeisiin psykososiaalisiin hoitoihin, joita riittäisi useammalle.“

Mitkä seikat puoltavat juuri lyhytpsykoterapian laajempaa käyttöönottoa mielenterveysongelmien hoitomuotona?

“Lyhytpsykoterapia on tutkitusti vaikuttavaa. Osa ihmisistä ei tarvitse pitkää psykoterapiaa, vaan saa riittävän avun lyhyestä hoidosta. Se on myös monille ihmisille houkuttelevampi vaihtoehto kuin sitoutuminen pitkään terapiatyöhön. Lyhyt hoito on myös kustannuksiltaan edullisempaa”, Larivaara sanoo.

“Lyhytpsykoterapeuttinen hoito ei ole myöskään haitaksi, vaikka se todettaisiin riittämättömäksi ja ihminen tarvitsisi sen jälkeen vielä pitkän hoidon. Joskus lyhytpsykoterapia voi jopa toimia hoitokokeiluna, jonka jälkeen todetaan, että tarvitaan pidempikestoista hoitoa”, Larivaara sanoo.

“Kuntoutuspsykoterapia jakautuu myös alueellisesti epätasa-arvoisesti: Uudellamaalla Kelan korvaamassa kuntoutuspsykoterapiassa käydään lähes kolme kertaa useammin kuin Lapissa, vaikka THL:n mielenterveysindeksin mukaan psykoterapian tarve on suurempi Lapissa.”

Miksi psykoterapiapalvelut ja palveluntarvitsijat eivät kohtaa Suomessa?

“Taustalla ovat samankaltaiset työvoimapoliittiset haasteet kuin ylipäänsä sosiaali- ja terveydenhuollossa, eli harvaan asutuille alueille ei ole helppoa houkutella korkeasti koulutettua työvoimaa. Lisäksi suuri osa psykoterapiapalveluista on yksityisen sektorin palveluja. Yksityisen sektorin palveluja on enemmän saatavilla tiheään asutuilla alueilla ja suurissa kaupungeissa, joissa on enemmän mahdollisia asiakkaita ja potilaita”, Larivaara selittää.

Kolarissa peruskoulunsa käynyt lääketieteen tohtori ja filosofian maisteri Larivaara tunnustaa olevansa itse hyvä esimerkki terveydenhuollon ammattilaisesta, joka on päätynyt ruuhka-Suomen asukkaaksi opintovuosiensa ja sittemmin avautuneiden työmahdollisuuksien vuoksi.

Hän valmistui lääkäriksi 2000-luvun alun lääkäripulan aikaan ja muistaa pikku kuntien palkkatarjousten olleen tuolloin kilpailukykyisiä. Jos psykoterapeutteja ei saada haja-asutusalueille riittävästi hyvillä palkoilla, täytyy alueiden asukkaille tarjota laadukasta tukea etänä.

“Digitaaliset mahdollisuudet tarjoavat ratkaisuja syrjäseutujen haasteisiin. Aiemmin psykoterapeutit suhtautuivat varauksella niihin, mutta vuosien mittaan tarjonta on moninaistunut ja kokemuksen myötä toiminta on muuttunut luonnollisemmaksi. Terapiaa voi saada puhelimessa ja Skypellä,” Larivaara sanoo.

“Ajattelen itse ammattihenkilönä, että hoitosuhteessa tarvitaan myös läsnäoloa ja kasvoikkain keskustelua. Etä- ja lähipalvelut tulevat täydentämään toisiaan”, Larivaara toteaa.

“Mielenterveyden häiriöiden kokonaiskustannukset Suomessa ovat OECD:n arvion (2018) mukaan noin 11 miljardia vuodessa. Sijoitus mielenterveyteen maksaa tutkimusten mukaan itsensä takaisin moninkertaisesti, koska sairausetuuksien käyttö vähenee, työnantajien sairauspoissaolokustannukset ja muut työelämäkustannukset vähenevät.”

Puhutaan vielä lopuksi rahasta. Mistä terapiatakuun hintalappu koostuu ja miten se vaikuttaisi kansantalouteen?

“Terapiatakuun vuosikustannus on toteuttamistavasta riippuen noin 35 miljoonaa euroa. Samalla julkisen talouden kustannussäästöjä syntyisi vuodessa jopa yli 100 miljoonaa euroa verotulojen nousun sekä sosiaalikulujen ja muiden terveydenhuollon kulujen laskun myötä. Varhaisen psykoterapian on todettu vähentävän muiden terveydenhuoltopalvelujen käyttöä”, Alametsä avaa lukuja.

Alametsän mukaan psykoterapiapalvelujen saatavuuden parantaminen voisi heijastua positiivisesti esimerkiksi ikääntyviä suomalaisia kiusaavien kansantautien hoitoon: ruotsalaistutkimuksen mukaan kognitiivinen psykoterapia vähensi sydän- ja verisuonitautien uusiutumisen riskiä merkittävästi.

“On siis odotettavissa, että terapiatakuu tuo merkittävän säästön myös fyysisten sairauksien hoidossa, josta arvioidaan syntyvän noin viiden miljoonan euron säästö terveydenhuoltosektorille”, Alametsä toteaa.

Kuluja koituisi esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisten täydennyskouluttamisesta, sillä osaavaa hoitohenkilöstöä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi vastaamaan terapiatakuun asettamiin tavoitteisiin.

Alametsä kertoo, että Mielenterveyspoolin järjestöjen tavoitteena on esittää seuraavaksi psykoterapeuttitutkinnon muuttamista maksuttomaksi. Näin useampi terveydenalan ammattilainen rohkaistuisi täydentämään osaamistaan ja pätevöityisi antamaan psykososiaalista hoitoa.

Teksti Henrik Telkki
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Yliopistoissa tunnetusti tiivistyy maan johtava tietämys. Ne ovat täynnä nuorta intellektuelliaa edustavia opiskelijoita, jotka ovat Suomen tehokkaimpia tiedonhankkijoita. Miksi siis yliopistojen sydämessä sijaitsevat ja opiskelijoista muodostuvat ylioppilaskunnat sössivät taloutensa?

Kun ravintola Comicon kylkeen tässä taannoin avattiin ‘Tivoli-Klubi’, saattoi tuoreemmilla rovaniemeläisillä olla siinä ihmettelyä: Mistä naavaparrat oikein vöyhöttivät? Ja miksi avajaisten jälkeen saattoi törmätä lausuntoihin kuten “rahastus” ja “ostivat vain nimen”? Närkästyksen taustalla oli fiilis tunteilla pelaamisesta ja muistuttelu sen oikean yöravintola Tivolin tien ikävästä päättymisestä.

Tivoli oli miltei legendaariseen asemaan kohonnut yökerho, joka aikoinaan hallitsi Half-Moonin ylitse juhlien go-to jatkopaikkana. Yliopistolaisten kannalta Tivolin tapaus on kuitenkin muutakin kuin vain yksi menetetty yökerho. Tivolin toimitiloina toiminut rakennus, niin kutsuttu Valistustalo, kun sattui olemaan Lapin yliopiston ylioppilaskunnan hallinnoiman LYY-kiinteistöt Oy:n omistuksessa.

Rakennuksena Valistustalo, tai Valsa, kuten se puhekielessä tunnettiin, oli monellakin tapaa Rovaniemen kulttuuritoiminnan kehtoja. Valsalla harjoittelivat bändit, sieltä löytyi opiskelijoille estradin tarjonnut Galleria Värinä ja tietenkin muutama lisäliiketila. Tämän kaiken lisäksi rakennus oli myös Rovaniemen historian kannalta merkittävä kohde, ainakin jos kysyit Museovirastolta, jonka mielestä rakennus olisi pitänyt suojella.

LYY osti Valsan LYY-Kiinteistöt Oy:n kautta vuonna 2004. Tämän jälkeen seuranneista tapahtumista on vuoron perään syytetty LYY:n kelvotonta bisnesvaistoa, hyvää vaistoa ja huonoa tuuria, LYY:n kykenemättömyyttä, Rovaniemen kaupungin korruptiota, sekä ulkoavaruuden reptiliaaneja. Valsa kehitti tarinasta riippuen aivan hirvittävät, tai ei niin pahat, kosteusvauriot. Vuosien väännön jälkeen kielteinen päätös suojeluhakemuksessa mahdollisti ongelmallisen kiinteistön myymisen Lemminkäiselle ja näin LYY selvisi seikkailusta täpärästi taloutensa pelastaen.

Miltei 60-vuotias Valsa kohtasi purkukoneet viimein vuonna 2016. Vaikka Valsan kohtalo useaa rovaniemeläistä raivostuttikin ja jälkiviisaus on tarkkanäköistä, ei LYY:tä kuitenkaan kannata liikaa hommasta pilkata. Jos jotain, niin Valsan kautta LYY otti osaa Ylioppilaskuntien arvokkaaseen perinteeseen; perseelleen menneisiin hankkeisiin.

Jos jotain, niin Valsan kautta LYY otti osaa ylioppilaskuntien arvokkaaseen perinteeseen; perseelleen menneisiin hankkeisiin.

Arvokkaat perinteet

LYY:n hallitukset ovat muodostuneet yhteiskuntatieteilijöistä, taiteilijoista ja oikeustieteilijöistä, joilla ehkä on jotain yrityskurssia hivenen käytynä siellä takana. Tämä saattaa osaltaan avata Valsan tilanteen syntymistä. Eikä sekään nyt niin hirveästi suteen mennyt; lisää yökerhoilua ja hommaa oltaisiin vielä joskus saatettu pitää menestyksenä.

Vaasassa puolestaan on yliopisto, joka kouluttaa liiketalouden maistereita. Kiinteistöbisnestä noin yleensä pidetään yhtenä turvallisimmista bisneksen muodoista. Joten mitä saadaan, kun yhdistetään ajantasainen liiketalouden osaaminen ja turvallisemmat bisnekset? No uusi hieno ylioppilastalo, joka tuottaa pienen omaisuuden edestä ylläpitokustannuksia ja kahden miljoonan euron velat.

Vaasan tapauksessa se, paljonko opiskelijat hyötyvät ylioppilastalosta on hivenen kyseenalaista. Koko talo ei ole ylioppilaskunnan omistuksessa ja omistetuissakin tiloissa ollaan vähän vaikeina sen suhteen, paljonko opiskelijoita niihin viitsii päästää. Vaasa säilytti maineensa Suomen korkeimman ylioppilaskunnan jäsenmaksujen haltijana ja onnistui antamaan kirveestä ylioppilaskunnan lehdelle. Ja vaikka tätä ei voidakaan pistää yksin ylioppilastalon syyksi, niin Markku Vierun kursseille voi hakeutua se, joka vääntää kahden miljoonan velat toimintaa kannattelevaksi tekijäksi.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalla on puolestaan perittyjä kiinteistöjä ja pitkällisesti kokemusta toiminnasta. Useita miljoonia säästössä, ravintolabisnes ja Suomen suurin jäsenmäärä ei kuitenkaan paljoa aikanaan lämmittänyt, kun kiinteistöjen kanssa puljattiin. Helsingissä uuden hienon ylioppilastalon (nk. Leppätalo) kustannukset karkasivat lapasesta, johtaen remonttikulujen miltei tuplaantumiseen. Kun kaveriksi otettiin vielä yhden arvokiinteistön remontointi (Villa Kuunari), alkoi soppa olemaan valmis. 

Ylioppilaskunta päätyi kaatamaan esityksen hankkeen päätöksenteon vaiheita ja avoimuutta arvioivan selvitysryhmän asettamisesta. Seuraavat viisi vuotta syötiin säästöjä, ennen kuin alamäki saatiin jäsenmaksujen korottamisen ja tiukemman taloudenpidon kautta katkaistua.

Sallimuksen rajoissa

Niin hauskaa kuin sormella osoittelu ja tämän lehden siltojen poltteleminen ympäri Suomea olisikin, on totta, etteivät ylioppilaskunnat ole helpoimmassa asemassa. Teknisesti ylioppilaskunta ei ole yhdistys vaan julkisoikeudellinen yhteisö, jonka toiminnasta säädetään yliopistolaissa. Täten se ei voi täysin päättää olemassaolostaan tai tehtävistään. Tästä kumpuaa muun muassa ylioppilaskuntien pakolliset jäsenmaksut. Vaikka laki turvaakin tulonsaantia jäsenmaksujen muodossa, ylioppilaskuntien luonne myös rajaa niiden toimintamahdollisuuksia.

Ylioppilaskuntien ei luonteensa vuoksi ole mahdollista harjoittaa esimerkiksi järjestelmällistä ja tarkoituksellista taloudellisen voiton maksimointia. Voittoa toki saa ja usein tehdäänkin, mutta varsinainen suuren luokan ammattimainen liiketoiminta ei ole mahdollista. Tätä rajoitusta ylioppilaskunnat useimmiten pyrkivät kiertämään ulkoistamalla liiketoiminnan ylioppilaskunnan omistamille, mutta niistä silti erillään toimiville yhtymille, kuten Helsingin HYY Yhtymä (nyk. Ylva) ja meidän Laky Oy. Näiden järjestelyiden reiluudesta sopii toki keskustella, mutta nykyjärjestelmässä ne ovat pakollisia.

Järjestelmä luo myös ylimääräisen byrokratian asteen, mikä rasittaa liiketoimia. Onkin asiallista pohtia, vaarantaisiko ylioppilaskuntien jäsenmaksujen pakollisuudesta luopuminen myös niiden taloudellisen selviytymisen? Tämä kun hyvinkin saattaisi korostaa liiketoiminnan merkitystä ylioppilaskuntien toiminnassa, mikä kuten todettu, on tukkoista. Automaatiojäsenyydestä luovuttaessa voisi toki olla paikallaan myös vapauttaa ylioppilaskuntien käsiä harjoittaa liiketoimintaa, mutta sitten taas, Suomi.

Nykyinen järjestelmä on myös omiaan vaikuttamaan siihen, ketkä näitä välistä huomattaviakin taloudellisia päätöksiä tekeviä järjestöjä johtavat. Päätöksentekijät tuppaavat nousemaan vielä valmistumattomista opiskelijoista, jotka ovat vasta kasvamassa tulevaisuuden Nalle Kekkeruuseiksi, takanaan joitain kursseja ja isin vinkit yksityistämisestä. Yliopistot yleensä mielletäänkin turvalliseksi paikaksi kokeilla siipiään, epäonnistua ja oppia, ilman elämää romahduttavia seurauksia. Se ei tietenkään paljoa lämmitä esimerkiksi Valsan tapauksessa, mutta ylioppilaskunnilla ei ole mahdollista palkata Nordean huippuekonomisteja ilman, ettei rajaa täysimittaisen liiketoiminnan harjoittamiseen koetella liikoja.

Mitäpä sitten?

Mitä ylioppilaskuntien oikein sitten pitäisi tehdä? Kysymykseen on tällä hetkellä vaikea vastata. Yliopistolaki saattaa muuttua lähivuosina, eikä tulevia muutoksia vielä tiedetä. Ylioppilaskuntien tämän hetkiset kahleet rajoittavat suoria toimintamahdollisuuksia.

Yksi keino edetä tämän hetkisessä tilanteessa voisi olla oppilaitosten välisen yhteistyön kehittäminen, sekä tehokkaampi opiskelijoissa piilevien resurssien etsintä.

Nykyisellään kaikki pyrkivät pitämään pelikortit mahdollisimman lähellä omaa rintaa. Tämä ei välttämättä palvele ylioppilaskuntien tarvetta. Ylioppilaskunnat eivät kuitenkaan ole suoraan toistensa kanssa kilpailevia tahoja. Jos jonkinlainen suunnitelmien ja osaamisen jakaminen saataisiin rakennettua, se voisi palvella ylioppilaskuntia kokonaisuutena.

Myös parempi kommunikaatio oman yliopiston opiskelijoihin päin auttaisi. Lapin yliopistokin on pohjimmiltaan kokoelma osaajia eri aloilta ja elämän vaiheilta. Näiden osaajien piilevä potentiaali kannattaa kartoittaa ja kerätä käyttöön. LYY toki pyrkii kommunikoimaan opiskelijoihin päin, mutta kommunikaatio tahtoo jäädä kuitenkin turhan usein ei kenenkään seuraamaan facebook-sivun ja jonnekin hukatun flyerin varaan.

Vielä enemmän kannattaisi kampuksen käytävillä näkyä ryhmänä, tehdä yhteistyötä AMK:n kanssa ja huutaa omista tarpeista. Silloin aikoinaan se olisi voinut tuoda LYY:lle reserviin amatööri kylterin, kosteusmittaajan ja timpurin.

Lähteet

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, talousarvio 2011. https://issuu.com/ylioppilaskunta/docs/ta2011

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, toimintatalouden talousarvio 2013. https://issuu.com/ylioppilaskunta/docs/hyy_budjetti_2013

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, toimintatalouden talousarvio 2015. https://issuu.com/ylioppilaskunta/docs/ta_2015

HYY-Yhtymä tilinpäätös ja toimintakertomus 2017. https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/hyy/yhtyma/2018/04/HYY-Yhtymä-tilinpäätös-ja-toimintakertomus-2017.pdf

HYY Yhtymä vuosijulkaisu 2015. https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/hyy/yhtyma/HYY_Yhtyma_Vuosijulkaisu_2015.pdf

Kellot lyövät  Rovaniemen Valistustalolle. https://yle.fi/uutiset/3-6705434

Kuinka käy Valsan? https://issuu.com/lapinylioppilaslehti/docs/2015_2

Lapin Kansa: Ely-keskus valittaa Valsan luvasta. https://yle.fi/uutiset/3-6767640

Lapin maakuntamuseo 40 vuotta. https://www.rovaniemi.fi/loader.aspx?id=929df103-60d2-4ba9-8a7a-5aff0c5ca1ae

Leppätalon kulut paisuvat. https://ylioppilaslehti.fi/dev/2006/11/leppatalon-kulut-paisuvat/

LYY myy Valistustalon Lemminkäiselle. https://yle.fi/uutiset/3-8660403

Miksi jokainen opiskelija tarvitsee ylioppilaskunnan taakseen? https://hyy.fi/fi/media-arkisto/uutiset/miksi-jokainen-opiskelija-tarvitsee-ylioppilaskunnan-taakseen

Museovirasto lausunto MV/22/05.01.01/2014. https://docplayer.fi/2397677-Lausunto-museoviraston-eritysistunto-on-kasitellyt-asian-kokouksessaan-12-2-2015.html

Musevirasto: Valistustalo suojeltava Rovaniemellä. https://yle.fi/uutiset/3-7825133

Oulun yliopiston opiskelijat haluavat kumota lain, joka rokottaa opiskelijan kukkaroa yli sadan euron verran vuodessa. https://yle.fi/uutiset/3-10434075

Rovaniemi valitti Valsasta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. https://yle.fi/uutiset/3-7213031

Vaasan ylioppilaslehti 3/2017. https://issuu.com/vylkkari/docs/vykk__ri_3_2017_verkkoon

Vaasan ylioppilastalosta tuli raskas taakka ylioppilaskunnalle. https://yle.fi/uutiset/3-5636244

Ylioppilaskunnan talous on rahan siirtämistä taskusta toiseen, ja siksi jäsenmaksua halutaan nostaa. https://ylioppilaslehti.fi/2015/10/ylioppilaskunnan-talous-on-rahan-siirtamista-taskusta-toiseen-ja-siksi-jasenmaksua-halutaan-nostaa/ 

ylva.fi

Meidän Lovisa – Iso olohuone

Teksti Henrik Telkki
Kuva Aleksi I. Pohjola

"Porukka vain viihtyy", siihen kiteytyy vastaus, kun kysyt Meidän Lovisaa johtavalta Henna Kokolta menestyneen kahvilatoiminnan salaisuutta. Kuten nimestä voi päätellä, Meidän Lovisa on meidän, siis opiskelijoiden. Se on osa Lapin yliopiston ylioppilaskunnan omistamaa Lapin Lyyli Oy:tä, jonka toimitusjohtaja Kokko on.

Opiskelijaomisteisuus luo Meidän Lovisan ylle mielenkiintoisen vuorovaikutuksen himmelin. Kahvilan palveluiden käyttäminen hyödyttää suoraan ylioppilaskuntaa ja näin opiskelijoita. Juuri tämän esille tuomisen Kokko näkee tärkeimpänä osana Lovisan viestiä.

"Minusta tuntuu, että se on mennytkin enemmän siihen, että painotetaan, että Lovisa on meidän opiskelijoiden".

Samalla yhteys opiskelijoihin vaikuttaa Lovisan toimintaan enemmän, kuin Fazerin omistamien Petronellan ja Fellin tapauksessa. LYY sekä käyttää Lovisaa tapahtumiinsa, että osallistuu Lapin Lyylin kokouksiin. Lovisa myös joutuu huomioimaan asiakkainaan toimivia opiskelijoita eri tavalla.

"Opiskelijathan ovat edelläkävijöitä monessa asiassa. Ruokatrendeissä, vegaanisessa ruokavaliossa, ekologisuudessa, kestävässä kehityksessä", toteaa Kokko.

Jatkuva pyrkimys opiskelijoiden toiveiden täyttämiseen on ihailtavaa, kun tarkastelee miten vaikeassa paikassa Lovisa on. Fazer piirittää kahviota molemmilta puolilta ja Sale on miltei vastapäätä. Tämän lisäksi Lovisaa rasittavat tilajärjestelyt, mikä pakottaa tilaamaan tarjottavan ruoan ulkopuoliselta toimittajalta. Ulkopuolisuus ja kotimaisuusaste näkyvät ruoan laadussa, mutta samalla se myös tuottaa haasteita ruoan hinnoittelussa ja tarjoamisessa. Opiskeluruokailua tukeva KELA antaa vain tietyn määrän avustusta opiskelijaruokailijaa kohden, jolloin pitääkseen kiinni edullisista aterioista, täytyy heittäytyä luovaksi. Lovisan kohdalla tämä tarkoittaa tarkkaa punnintaa aterioissa, mikä on syy rajattuihin annoskokoihin. Lovisakin kun on liiketoimintaa, jonka täytyy pystyä olemaan voitollista.

Haasteista huolimatta Lovisan kekseliäisyys on tehnyt siitä pienoisen menestyksen. Se on ylioppilaskuntamme parhaiten suoriutuneita liiketoimia, jolla on pystytty paikkaamaan epäonnisempien hankkeiden perintöä. Se on jotain mistä jokainen asianomainen saa olla ylpeä.

"Mie oon tosi tyytyväinen tähän mihin me ollaan päästy", päättää Kokko.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Julkinen keskustelu itsensä työllistävien asemasta ja sosiaaliturvasta on tullut ajankohtaiseksi muun muassa alustatalouden ja digitalisaation haastaessa työn kuvaa ja luonnetta. Se on tervetullutta ammattiryhmälle, joka on toiminut näin jo pitkään; maagisella näkyvyydellä laskunsa maksaville taiteilijoille ja kulttuurialan ammattilaisille, joiden ammattia ei osata nähdä työnä.

Se tavallinen tarina menee jotakuinkin näin: Sähköpostiin tai sosiaalisen median keskustelualustalle ilmestyy viesti: töitä tarjolla tapahtuman valokuvaajalle tai videokuvaajalle. Tai sitten tapahtuma, yritys yms. etsii esimerkiksi logon tai julisteen tekijää. Mahtavaa! Pieni lisätienesti tässä onkin tarpeen. Mutta hetkinen, viesti jatkuu: palkkaa tai muuta rahallista korvausta emme valitettavasti voi maksaa rajallisen budjetin vuoksi, mutta tekijä saa näkyvyyttä omalle osaamiselleen, ilmaisen sisäänpääsyn tapahtumaan tai materiaalien – esimerkiksi maalien – korvauksen.

Kuka arkkitehti suunnittelee talon näkyvyydellä? Tai tilintarkastaja tarkistaa tilit pelkästä intohimosta numeroihin? Kuka siivoaa toimiston, kunhan mäntysuovat korvataan? Ei kukaan. Mutta taiteilijoiden ja kulttuurialan ammattilaisten odotetaan silti yllättävän usein elättävän itsensä tällä maagisella, kapitalistisen yhteiskunnan yhdellä ilmeisen arvokkaalla vaihdantavälineellä – näkyvyydellä.

”Ilmaista työtä ei saa teettää. Työnantajan puolella on tästä vastuu, mutta myös tekijöiden tehtävänä on rummuttaa, että kyse on ammattilaisista ja ammatista: taide, tuottaminen, kuratointi ynnä muut ovat työtä ja sellaisena niitä on myös kohdeltava”, toteaa taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön TAKU ry:n toiminnanjohtaja Nea Leo.

Talkoot ovat toki asia erikseen, mutta talkoilla ei ole budjettia. Eikä talkoiden osallistujille makseta kenellekään mitään. Talkoilla työskennellään jonkin yhteisen hyvän eteen ja varsinkin, jos kyse on yrityksistä, jotka toimivat markkinatalouden kentällä, on kyse hyvin harvoin talkoista. Kyse on tiedon puutteesta. Arvostuksen puutteesta. Hyväksikäytöstä.

”Ymmärrän inhimillisen puolen siitä, että suostutaan tekemään ilmaiseksi esimerkiksi cv-merkinnän vuoksi, mutta silti ilmaista työtä ei pidä suostua tekemään. Näkyvyydestä ei kerry esimerkiksi eläkettä”, huomauttaa Leo.

Itsensä työllistäjät usein alisteisessa asemassa

Työn tekemisen tapoja ja käsitystä työstä on haastettu digitalisaation myötä voimakkaasti. Viimeistään alustatalous uberien, wolttien ja muiden lähettipalveluiden työehdoista ja työntekijöiden asemasta nosti itsensä työllistäjien aseman ja sen lainsäädännölliset puutteet esimerkiksi työlainsäädännön myötä julkiseen keskusteluun. Mutta asia ei sinänsä ole uusi. Taide- ja kulttuurialoilla monityöläisyys on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus.

”Taide- ja kulttuurialalle leimallista ovat pätkä- ja määräaikaiset työsuhteet, joita alalla on paljon. Yhä enemmän on myös monityöläisiä. He työskentelevät osittain palkkatyössä, osittain esimerkiksi itsenäisinä ammatinharjoittajina tai apurahalla. Tämä on taide- ja kulttuurialalla tyypillisempää kuin muualla, mutta nyt kun monityöläisyys on lisääntymässä myös muilla aloilla, on asia noussut isompaan julkiseen keskusteluun”, toteaa Leo.

Itsensä työllistäjät ovatkin usein alisteisessa asemassa työnantajaan nähden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yrityksellä on oma henkilöstönsä, mutta osa palveluista ostetaan freelancereilta tai muilta itsensä työllistäjiltä. Tällöin itsensä työllistäjällä ei ole samanlaisia oikeuksia kuin varsinaisella yrityksen työntekijällä.

”Taide- ja kulttuurialat ovat pitäneet tätä asiaa esillä jo pitkään. TAKUn yksi kärkihankkeista tulevalle hallitusohjelmakaudelle onkin itsensä työllistäjien saaminen osaksi työlainsäädäntöä ja sitä kautta heidän neuvotteluasemansa parantaminen”, kertoo Leo.

Työmahdollisuudet tuovat alueelle tekijöitä

Taide ja kulttuuri ovat kuuluneet ihmisen elämään aina, mutta sen arvostus on vaihdellut. Nykymaailman raha- ja tuottokeskeisessä arvomaailmassa taiteen ja kulttuurin arvoa on hankala mitata. Niinpä se typistyykin usein kulueräksi tai kutsumusammatiksi, josta on helppo leikata ja jota ei osata nähdä työnä.

”Juhlapuheissa kulttuuria kyllä arvostetaan. Sitä pidetään vetovoimatekijänä ja tärkeänä alueiden viihtyvyydelle, mutta valitettavasti todellinen arvostus näkyy taloudellisissa päätöksissä; kyllähän sitä toivoisi, että se arvostus näkyisi myös investoinneissa ja esimerkiksi alan työntekijöiden palkkatasossa”, miettii Leo.

Suomessa on viime vuosina järjestetty useita ison profiilin kulttuuri- ja taidetapahtumia sekä tuotu esimerkiksi katutaidetta voimakkaasti esille. Usein käy kuitenkin niin, ettei oman alueen tekijöitä ja potentiaalia aina tunnisteta, vaan tekijät tuodaan jostain muualta.

”Yleisesti toivoisin, että alueilla kiinnitettäisiin huomiota omien, siellä asuvien tekijöiden työmahdollisuuksiin. Jos työmahdollisuuksia on vain tietyillä, suuremmilla paikkakunnilla, niin tekijät valuvat sinne. Etenkin julkisen puolen tilaajilta toivoisi vastuuta siinä, että työllistetään alueella asuvia ammattilaisia, jotta tekijöillä on mahdollisuus asua alueella”, huomauttaa Leo.

Myös taide- ja kulttuuriopetusta antavien oppilaitosten on osallistuttava alueen kehittämiseen ja julkiseen keskusteluun, jos oppilaitoksesta valmistuvien opiskelijoiden toivotaan jäävän alueelle. Pitkässä juoksussa tämä ruokkii alueen vetovoimaa ja viihtyvyyttä, mutta myös oppilaitosten vetovoimaa, työharjoittelumahdollisuuksia ja yleistä uskottavuutta. Tämä tulisi pitää mielessä myös Rovaniemellä – potentiaalia alueella kyllä riittää.