Teksti Vilma Romsi
Kuvitus Meri Heikkilä

LYY juhlii tänä vuonna 40-vuotista historiaansa Lapin opiskelijoiden edunvalvojana. Parinsadan oppilaan yhteisö perustettiin ilman rahaa tai kokemusta, mutta visio oli selkeä: Lappiin haluttiin jäsenistöään lähellä oleva ylioppilaskunta, joka kehittäisi itseään osana yhteiskunnallisia muutoksia.

Eletään vuotta 1979 ja Rollo on vielä Roi. Oulun yliopiston alaisuudessa toimineen opettajakoulutusyksikön pohjalle Lappiin on juuri saatu oma kasvatus- ja oikeustieteiden osastoista koostuva Lapin korkeakoulu. Yliopistostatuksen koulu saisi vasta myöhemmin, mutta Lapissa ollaan ylpeitä omasta ja itsenäisestä korkeakouluyksiköstä. Pienteollisuustalon yläkerrasta on muodostunut tukikohta pienelle mutta innokkaalle yhteisölle: osoitteessa Pohjolankatu 2 rakennettiin Lappiin omaa ylioppilaskuntaa.

”Siellä istuttiin pienellä innostuneiden opiskelijoiden porukalla monta iltaa luonnostelemassa ylioppilaskunta-asetusta. Aina se tuli bumerangina takaisin korjattavaksi. Töitä ylioppilaskunnan rakentamiseksi tehtiin paljon, mikä meitä opiskelijoita myös yhdisti”, kertoo edustajiston ensimmäinen puheenjohtaja, opettajaksi Lapin korkeakoulusta valmistunut Ilpo Husa.

Jäsenistönsä näköinen ylioppilaskunta

Yhdessä tekeminen koettiin pienessä ylioppilaskunnassa tärkeäksi. Lapin Korkeakoulun ylioppilaskunnan eli LaKYn hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja Mirja Ylitalo linjaa ensimmäisessä Ylioppilaslehdessä (syyskuu 1980) tavoitteeksi sen, etteivät ylioppilaskunnan jäsenet olisi ”pelkkiä rivijäseniä, joiden ainoat yhteydenotot ylioppilaskuntaansa ovat jäsenmaksun maksaminen ja automaattisesti jäsenille tuleva ylioppilaslehti”.

Ylioppilaskunnasta todella haluttiin tehdä jäsenistöään lähellä oleva edunvalvoja. Tuoreessa ylioppilaskunnassa järjestettiin jäsenistölle avoimia hallituksen ja edustajiston tenttitilaisuuksia, Ylioppilaslehden mielipidepalsta oli avoinna palautteelle ja lehden sivuilla kerrottiin opiskelijoille kerta toisensa jälkeen, mikä se LaKY oikein on. Yksi ensimmäisistä edunvalvontatehtävistä oli ottaa kantaa DASin jatkuvasti nouseviin vuokrahintoihin.

Ensimmäisissä edustajistovaaleissa vuonna 1979 äänestysprosentti olikin lähes 74% ja toisissa jo melkein 85%, kun valtakunnallinen äänestysprosentti ylioppilaskunnissa oli keskimäärin 42%. Tästä Ylitalo kiittää kirjoituksessaan pientä ja tavoitettavissa olevaa ylioppilaskuntaa – noin 300 opiskelijan joukossa kaikki tunsivat toisensa.

Tosin uuden ylioppilaskunnan rakentaminen tyhjästä oli helpommin sanottu kuin tehty ja aktiivisten joukko jäi pieneksi.

”Kyllä varsinainen opiskelijapolitiikka ja ylioppilaskunnan rakentaminen jäi pienen porukan tehtäväksi ja töitä painettiin. Muistan Mirjankin varsinaisena työmyyränä, joka teki tehtäviä muidenkin edestä”, Husa muistelee.

Politiikkaa, bileitä ja maailmantuskaa pienellä budjetilla

LaKYsta haluttiin pohjoisen alueeseen kiinnittyvä lappilainen ylioppilaskunta, jonka yhteishenkeä ei pikkupolitikointi nakerra ja jonka rivijäsenistökin osallistuisi yhteisten asioiden edistämiseen. Odotukset olivat kovat erityisesti kulttuuri- ja harrastustoiminnan suhteen.

Ensimmäisten Ylioppilaslehtien sivuilla vilisevät myös sellaiset sanat kuin solidaarisuus, kehitysyhteistyö, globaali epätasa-arvo sekä ympäristöongelmat. Muun muassa LaKYn ensimmäinen pääsihteeri Arto Ylitalo linjaa, etteivät opiskelijat saa eristäytyä omaksi luokakseen ympäröivästä yhteiskunnasta ja maailmasta.  LaKYn ensimmäinen juhlaviikko alkoikin varainkeruutempauksella Phnom Penhin jälleenrakentamiseen sekä eteläisen Afrikan koulutuksen hyväksi.

”Tuolloin vapaana virtaavat joet olivat tärkeä puheenaihe ja halukkuus puuttua globaaliin epätasa-arvoon oli opiskelijaliikkeessä yleinen trendi. Koettiin, että nuorilla on mahdollisuus käyttää ääntään muutoksen hyväksi ja painostaa päättäjiä kantamaan velvollisuutensa yhteisistä asioista”, Husa kertoo.

Puheet olivat suuret, mutta LaKYn ensimmäisinä vuosina toiminta rajoittui todellisuudessa tiukasti käytännön asioihin ja ylioppilaskunnan toiminnan käynnistämiseen. Rahaa, kokemusta tai edes yhteisiä tiloja ei ollut.

”Yhteistyö muiden ylioppilaskuntien kanssa erityisesti Oulun suuntaan oli tärkeää jo siksi, että saisimme esimerkkiä ylioppilaskunnan asioiden järjestämisestä. Opiskelijaliikkeessä halutiin pysyä laajemminkin mukana, mutta budjetti oli niukka: Jos halusimme matkustaa etelään esimerkiksi Suomen ylioppilaiden liiton tapahtumiin, jokaisen piti maksaa matka omasta pussistaan”, Husa kertoo.

Uuden päärakennuksen valmistumista odotettiin kuin kuuta nousevaa samalla, kun ylioppilaskuntakaravaani vaelsi Pienteollisuustalon, linja-autoaseman yläkerran ja Vilhon talon välillä.

”Yliopistolta tuli kuitenkin kiitettävästi tukea tilapalveluiden muodossa. Korkeakoulun ja ylioppilaskunnan toiminnan saaminen sujuvasti käyntiin oli yhteisesti tärkeäksi koettu asia.”

Yhteisten tilojen puute vaikutti kenties osaltaan siihen, ettei jäsenistön aktivoinnissa onnistuttu alkuvuosina toivotulla tavalla. Muiden oppiaineiden edustajiin törmäsi lähinnä Tupsussa, ja Ylioppilaslehden sivuilla näytti miltei olevan kiintiöpaikka valitukselle laskevasta äänestysprosentista, kiinnostuksen puutteesta ainejärjestötoimintaa kohtaan sekä tyhjistä kokoussaleista.

Yksi asia kiinnosti kuitenkin jo 80-luvulla: Opiskelijoiden illanvietot houkuttelivat ylioppilaskunnan jäsenistöä pokoamaan tanssilattialle Hassisen koneen ja Pelle Miljoonan tahdissa. Erityisen lämpimänä muistona Husalle onkin jäänyt mieleen jälkimmäisen keikka Ounaskosken koululla.

”Seinät meinasivat natista liitoksista, kun koko ylioppilaskunta oli ahtautunut kuuntelemaan Tahdon rakastella sinua. Elämä oli railakasta. Paljon opiskeltiin, mutta paljon myös istuttiin kuppiloissa. Usein opiskeltiin yhdessä kuppiloissa.”

Opiskelijaliike osana yhteiskuntaa on visio, joka kestää aikaa

40 vuotta myöhemmin LYYn jäsenistö on kohonnut yli neljään tuhanteen ja rahaa tulee muustakin kuin parista mainoksesta ja kopiokonetoiminnasta.

Ylioppilaskunnan tärkein tehtävä on edelleen sama – toimia opiskelijan edunvalvojana. Kun peilataan vuoden 1979 visioon, monessa asiassa on onnistuttu. Esimerkiksi kasvavien paineiden alla opintojaan suorittavien opiskelijoiden hyvinvointitarpeisiin on tartuttu muun muassa vuosittaisen hyvinvointiviikon, häirintäyhdyshenkilöiden toimen perustamisen ja esimerkiksi kiusaamisen vastaisen kampanjan merkeissä.

Tapahtumia järjestetään jatkuvalla syötöllä. Vaikka useimmat tempaukset melko kosteita ovatkin, löytyy kattauksesta myös niitä yhteiskunnallisesti hereillä pitäviä tapahtumia. Kehitysyhteistyölle on oma viikkonsa ja LYY Disku järjestää matalan kynnyksen keskustelualustan ajankohtaisista aiheista. LYY on julistautunut Reilun Kaupan ylioppilaskunnaksi. Muihin opiskelijajärjestöihin on vahvat verkostot.

Jotkin haasteet ovat jatkuneet 80-luvulta aina nykypäivään. LYY tulee edelleen näkyvimmäksi opiskelijalle nimenomaan tapahtumien ja erityisesti bileiden kautta, mikä ei itsessään ole huono asia. Jäsenistön aktiivisuus opiskelijapolitiikan suhteen meinaa siinä sivussa kuitenkin jäädä toisinaan unholan puolelle. Esimerkiksi äänestysprosentti alkoi vastoin toivomuksia laskea nopeasti ensimmäisten edustajistovaalien jälkeen. Kohti tavoitteita kirittiin kuitenkin viimeisimmissä vaaleissa 2017, jolloin äänestysprosenttia saatiin nostettua lähes 31 prosenttiin edellisestä 21 prosentista.

Maailma muuttuu, mutta ensimmäisten lyyläisten visio ylioppilaskunnasta kestää aikaa – opiskelijaliike osana yhteiskuntaa.

Ylioppilaskunta on yhteisö, jossa ajatusten, ideoiden, tieteen ja taiteen ainakin soisi hengittävän vapaana ja itseään kehittävänä. Nykyinen putkitutkintomalli ja pirstaloituneet työmarkkinat luovat kuitenkin paineita nopeasta valmistumisesta – tulos ja ulos on nykyopiskelijan elämänohje.

Toisenlainen elämänohje kantautuu vuoden 1983 pääkirjoituksesta: ”Onhan opiskelu toki muutakin kuin opetuksen seuraamista ja nenä kiinni kirjassa istumista. Vaikutteiden hakemista ja kypsymistä ottamaan haasteita vastaan. Joissakin maissa -- on suljettu yliopistoja opiskelijoiden radikaalin liikehdinnän vuoksi. Suomessa taas ei tunnuta huomaavan nousta vastarintaan edes omaa itseä koskevia huonoja päätöksiä vastaan (esim. juuri se tutkintoputki)”.

Lapin yliopiston ylioppilaskuntaa luonnehditaan pienen kokonsa ja yhteisten tilojen ansiosta edelleen hyvin yhteisölliseksi. Mitä voisi pieni yhteisömme saadakaan aikaan, jos toteuttaisimme vuoden 1979 vision ja aktivoisimme ylioppilaskunnan rivijäseniä myöten kehittämään itseään osana muuttuvaa yhteiskuntaa?

Marraskuussa valitaan taas uusi edustajisto, joten äänestämisestä on hyvä aloittaa.

Teksti Juho Kähkönen
Kuvitus Henna Huotarinen

Lappiin lappaa matkailijaa lentokone toisensa jälkeen. Maailmalta lentää leipää yhteen, jos toiseenkin lappilaiseen pöytään.

Vauhti on kova, eikä edes valtavan Thomas Cook-matkatoimiston konkurssi vie yöunia Lapin matkailualalta. Konkurssia kuvataan ikäväksi töyssyksi. Samaan lauseeseen korostetaan, miten tulijoita on onneksi talvisin jonoksi asti. Vaikuttaa, että Lapin matkailu on kestävällä pohjalla. Onko se siis kestävää?

Kestävyydellä viitataan yleisesti kestävään kehitykseen, joka pitää sisällään ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden. Kestävän kehityksen teki tunnetuksi vuonna 1987 YK:n alainen Yhteinen tulevaisuutemme -raportti. Raportin mukaan kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Kestävä kehitys on raportin mukaan tärkeää, koska monet ongelmat ovat voimakkaasti linkittyneitä toisiinsa, jonka vuoksi näiden ratkaisuun tarvitaan yhteisiä toimia.

Yhteisiin toimiin on sittemmin ryhdytty. Vuonna 2015 ihmiskunta sitoutui YK:n johdolla Kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030 toimeenpanoon. Tällä korvattiin aiemmat YK:n vuosituhattavoitteet. Matkailu on mainittu suoraan kolmesti Agenda 2030:ssa.

Mitä matkailun kestävyys konkreettisimmillaan sitten tarkoittaa?

Hakusanalla kestävä matkailu tulee 892 000 hakutulosta.

Matkatoimistot lupaavat suojella luontoa, vähentää ilmastonmuutosta ja tukea kestävää kehitystä tuotantoketjuissaan. Ihailtavia ja kunnianhimoisia lupauksia, jotka vaihtelevat arjen kestävistä valinnoista strategisiin linjauksiin. Myös Lapissa on meneillään useita projekteja, jotka kehittävät matkailun kestävyyttä. Lapin yliopisto on monissa näistä mukana. Paljon positiivista kehitystä tapahtuu parhaillaan.

Kuitenkin nähtäväksi jää, onko tulevilla sukupolvilla mahdollisuutta tyydyttää heidän tarpeensa. Tarpeet kun ovat niin kokemusperäisiä. Ja nälkä kasvaa syödessä.

WWF:n mukaan tarvitsemme 1.75 maapalloa, jotta maailman ihmisten yhteenlaskettu nykyinen kulutus voidaan kattaa kestävästi. Jos ihmiset kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvitsisimme 3.8 maapalloa. Tänä vuonna ylikulutuspäivää juhlittiin historiallisen aikaisin heinäkuussa.

Matkailukin jatkaa globaalia kasvuaan.

Jään uteliaana odottamaan monennenko lennon kohdalla ilmoitetaan, että nyt on saavutettu kestävän kasvun raja. Että nyt on ihan riittävästi, kun pitäisi säästää tulevillekin sukupolville.

 

Ahkiomaantien ajatushautomo
Edunvalvonta-asiantuntija Aatu Puhakka

Viime hallituskausi leikkauslistoineen muistetaan katastrofina yliopistoille varmasti vielä pitkään. Vanha sanonta pilvestä ja hopeareunuksesta pitää kuitenkin paikkansa, kun aletaan perkaamaan uudistusten vaikutusta opiskelijoiden toimeentuloon. Opiskelijat siirrettiin yleisen asumistuen piiriin, jolloin asumistukea on voinut saada ympäri vuoden, vaikka kesällä ei opiskelisikaan. Uudistuksen jälkeen sekä opiskelijoiden asumismenot että asumisen tuen määrä ovat kasvaneet. Koska jälkimmäinen kasvoi kuitenkin enemmän, opiskelijoille jää maksettavaksi keskimäärin 17 euroa vähemmän vuokrasta kuin ennen uudistusta.

Siirto tarkoittaa myös sitä, että opiskelijoiden edunvalvonnan on oltava valppaana, kun asumistukijärjestelmästä keskustellaan. Antti Rinteen hallitusohjelmassa asumistukea pyritään kehittämään yksilöllisemmäksi ja sen tulisi mahdollistaa kaikille kohtuuhintainen sekä riittävän laadukas asuminen. Lisäksi selvitetään opiskelijoiden asumistuen yhteisasumisen tulkinnan ongelmat ja korjaustarpeet. Hallitusohjelman perusteella olisi siis yllätys, jos asumistukeen kohdistettaisiin leikkauksia.

Kaikki eivät kuitenkaan suhtaudu nykyiseen asumistukijärjestelmään myönteisesti. Usein kuullun kritiikin mukaan asumistukijärjestelmä nostaa vuokratasoa ja asumistuet valuvat vuokranantajalle. Näin valtion yhteiset rahat päätyvät lopulta asuntosijoittajien taskuihin. Ratkaisuksi on esitetty esimerkiksi asumistukijärjestelmän purkamista, tuettavien määrän vähentämistä ja tukisumman supistamista.

Ensimmäinen kritiikki vuokratason noususta on tutkimustiedon valossa kiistanalainen. Joidenkin taloustieteilijöiden arvioiden mukaan asumistukijärjestelmä nostaa vuokria. Kuitenkin VATT:n kaksi vuotta sitten julkaistun tutkimuksen mukaan vaikutusta on liioiteltu ja tämänhetkinen tutkimustieto viittaa siihen, että asumistuen erot asuntojen ja kotitalouksien välillä eivät heijastu vuokriin. Vaikutuksesta yleiseen vuokratasoon ei kuitenkaan ole ainakaan vielä luotettavaa empiiristä tutkimusta.

Asumistuen valumisesta vuokranantajalle taas voi todeta, että mitä sitten? Eikö asumistuen juuri kuulukin päätyä asumismenoihin, eli suurimmaksi osaksi vuokranantajan taskuun? Ilman asumistukea rahaa valuisi edelleen vuokranantajien taskuun, mutta suurimmalta osin opiskelijan taskusta.

Asumistukea maksetaan opiskelijoille usein satoja euroja. Vaikka vuokrataso laskisi tukijärjestelmän poiston myötä, se tuskin laskisi opiskelijoiden kannalta riittävän paljon. Vai kuinka todennäköiseltä 200-300 euron vuokranalennus kuulostaa?

Asumistuessa on varmasti omat ongelmansa, mutta ainakin tällä hetkellä se on merkittävä osa opiskelijoiden toimeentuloa. Ja täysin ongelmatonta sosiaalietuutta tuskin on olemassakaan.

Päätoimittaja Aleksi I. Pohjola

Tiedättekö Malcolm Gladwellin kuuluisaksi tekemän 10 000 tunnin säännön? Yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen voi saavuttaa huipputason lähes asiassa kuin asiassa harjoittelemalla 10 000 tuntia.

Gladwell oli väärässä.

Entä tiedättekö mantran, jossa varhainen erikoistuminen tiettyyn asiaan takaa parhaan mahdollisen tuloksen?

Valitettavasti tämäkin on väärin.

Gladwell menee ajattelussaan metsään unohtaessaan sen, ettei mekaaninen harjoittelu päde muualla kuin täysin suljetussa, muuttumattomilla säännöillä varustetussa asiassa; 10 000 tuntia kehittää meistä varmasti hyviä robotteja asiaan kuin asiaan, mutta entä kun säännöt tai toimintaedellytykset muuttuvat? Ohjelmoitu robotti – suorittaja – jää polkemaan paikalleen.

Suomen koulutuspolitiikka menee puolestaan metsään pakottaessaan nuoret tekemään yhä varhaisemmassa vaiheessa pitkälle kantavia valintoja tiedoilla, joita nuorilla ei yksinkertaisesti pysty vielä olemaan; varhainen valinta ja erikoistuminen sekä orjallinen suorittaminen putken sisästä ulos kehittävät meistä varmasti hyviä ammattilaisia tiettyyn olemassa olevaan tarpeeseen, mutta entä kun nämä olemassa olevat tarpeet muuttuvat? Silloin yksilö on ongelmissa, mutta ongelmissa on myös yhteiskunta.

Kysymys on kriittisestä ajattelusta, tiedon soveltamisesta sekä ongelmanratkaisukyvystä.

Juuri nämä asiat ovat olleet perinteisesti yliopisto-opiskelun keskeisiä arvoja ja ovat sitä toki edelleenkin, mutta nykyinen koulutuspolitiikka sekä yhteiskunnan arvomaailma ja suorituskeskeisyys ovat jättäneet nämä asiat pitkälti opiskelijan omalle vastuulle vaikka samalla jatkuvaa oppimista ja kykyä reagoida työelämän muutoksiin ja tarpeisiin korostetaankin joka puheessa.

Miten niin, eikö yliopistossa opeteta enää kriittistä ajattelua, tiedon soveltamista tai ongelmanratkaisukykyä? Opetetaan toki, mutta yleensä tämä opetus tapahtuu oman oppiaineen sisällä – siis siinä kuuluisassa putkessa.

Jos kriittistä ajattelua haluaa soveltaa laajemmin, tarvitaan laaja-alaisempaa ymmärrystä asioista. Tarvitaan kykyä ymmärtää eri tiedon merkitys ja arvo.

Tapoja kerryttää laaja-alaista ymmärrystä on tietysti lukemattomia ja jokainen meistä arvioi lopulta itse, mitä haluaa oppia ja millä keinoin.

Kysymys on lopulta kokeilusta, etsimisestä ja uteliaisuudesta.

Yliopisto tarjoaa edelleen useita mahdollisuuksia hankkia laaja-alaista tietoja ja taitoja. Vapaa sivuaineoikeus on rikkaus, jota kannattaa ehdottomasti hyödyntää rohkeasti yli oman oppialansa. Järjestö- ja harrasteryhmissä tapaa eri alojen opiskelijoita. Ja tapahtumia niin ylioppilaskunnan, ainejärjestöjen kuin myös yliopiston puolesta järjestetään vuosittain lukuisia.

Syyskuussa Lapin yliopistossa järjestettiin Tieteen päivät teemalla rohkeus. Paikalla oli tutkijoita ja puhujia monelta eri tieteenalalta useista eri yliopistoista. Paikalla ei sen sijaan juuri ollut Lapin yliopiston opiskelijoita.

Missä sinä olit silloin? Gladwell oli väärässä.

Edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho

Viimeistä viedään. Tulin LYYlle töihin lokakuussa 2016, ja nyt edessä on pitemmälle opintovapaalle jääminen. Toistaiseksi en uskalla luvata onko jatkoa LYYn kolumneilleni tulossa, joten lähdetään siitä, että tämä on viimeinen kolumnini.

Työnkuva on muuttunut viimeisen vajaan kolmen vuoden aikana paljon. Sen huomasi viimeistään, kun siivosin työläppärini kansioita. Vuosien 2016-2017 aikana toiminta keskittyi paljolti puhdasveriseen lobbaamiseen. Oli monia erilaisia tilaisuuksia, missä esiinnyttiin ja esiteltiin omaa toimintaamme ja omia tavoitteitamme. Lobbaaminen oli sen verta menestyksekästä, että nyt vuosien 2018-2019 aikana työ on keskittynyt paljolti lupausten lunastamiseen. On huomattavasti helpompaa puhua ja huudella, mutta mielestäni vasta se kuinka sanansa pitää, näyttää kuinka tosissaan tavoitteiden kanssa oltiin.

Työskentelyaikani isoin muutos LYYn edunvalvonnassa on ollut opiskelijatuutoroinnin siirtyminen ylioppilaskunnan vastuulle. Se on ollut mahtavaa, kiitollista, mutta myös äärimmäisen painavaa työtä. Mielestäni on tärkeää, että tuutoroinnin suunnat lähtevät opiskelijoiden ajatuksista, jolloin tuutoroinnin organisointikin opiskelijoiden puolelta on todella perusteltua.

Toinen havaitsemani muutos koskee yhteiskunnallisen ja opiskelijakentän keskustelun keskittymistä painokkaasti ympäristökysymyksiin. Kun katsoin omia papereita ja esityksiäni, olen enemmän puhunut viimeisen vuoden aikana ympäristöstä kuin vaikka opiskelijan toimeentulosta. Kysyntä, ja yleisön kiinnostus, on ollut selvästi suurempaa ympäristökysymyksissä kuin oikeastaan missään muussa aiheessa. Ympäristöasioista puhuttaessa olemme mielestäni osallistuneet yliopistolain mukaiseen kasvatustehtävään, kun olemme valmistaneet opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Ympäristöstä huolta pitäminen on oman sukupolveni tärkein tehtävä ja samalla keinoista puhuttaessa todennäköisesti haastavin kysymys ratkaistavaksi. Elintasosta, materian omistamisesta ja kulutuksesta on karsittava, ja silloin kun puhutaan ihmisten omistuksista ja tulonsaannista, on poliittinen puhekenttä herkkä. Yliopiston on myös oltava suunnannäyttäjä julkisoikeudellisena tieteentekijänä ympäristöasioissa ja sitouduttava omassa toiminnassaan kestävän kehityksen arvoihin ja ekologisten käytänteiden vahvistamiseen.

Kolmantena isona muutoksena työkentällä on toiminut korkeakoulujen rakennekentän muutos. Lapissa muutos on kouriintuntuva – ja toisaalta taas ei ole ollenkaan sitä. Lapin korkeakoulukonserni on muodostettu 2007, ja vuonna 2017 kehitys ampaisi uusille urille, kun Lapin yliopisto osti Lapin AMK:n enemmistöosakkuuden. ”Konserni menee kovaa vauhtia, mutta mihin?” Tähän kysymykseen tiivistäisin tämän hetkisen tilanteen. Opiskelijat ovat saaneet olla mukana erityisesti ylioppilas- ja opiskelijakunnan kautta kehitysprosesseissa, mutta mielestäni silti yhteistä tavoitetta, jonka omistaisivat konsernin hallinto, henkilöstö ja opiskelijat, ei ole saatu vielä konsernille muodostettua vuosien 2017-2019 aikana. Näin 2017 kehitysprojektin käynnistyessä vauhdikkaasti konsernissa paljon mahdollisuuksia, mutta tällä hetkellä prosessin maalilinjan näkymättömyys huolestuttaa. Jos opetuksen kehittämisprojektien tuloksena syntyy opetuspaketteja tai pakettien suunnitelmia, joissa saa epäillä henkilöstön motiivia opettaa niitä ja opiskelijoiden motivaatiota opiskella niitä, hakataan päätä niin kovaa seinään, että jossain kohtaa pää antaa seinälle periksi ja murtuu.

Kaivan vielä lopuksi kristallipalloni esiin ja ennustan, mikä seuraava asia muuttaa työnkuvaa, tai mihin asiaan on syytä kiinnittää huomiota. Kyse on opiskelijoiden asumisesta. Rovaniemi on Suomessa laboratorio siihen, miten lyhytaikaisvuokrat vaikuttavat opiskelijoiden vuokramarkkinoihin. En ole kuullut, että missään toisessa opiskelijakaupungissa yksityisiin vuokramarkkinoihin olisi niin vahvaa vaikutetta lyhytaikaisvuokrilla kuin Rovaniemellä. Tässä asiassa mielestäni pitäisi lähteä ainakin siitä, ettei lyhytaikaisvuokratoimintaa kiellettäisi. Esimerkiksi, jos asunto-osakeyhtiö kieltäisi lyhytaikavuokratoiminnan, voisi asuntosijoittajien kiinnostus Rovaniemen asuntomarkkinoita kohtaan heiketä, mikä voisi tarkoittaa pitemmällä aikavälillä entistä vähemmän rakennettavia asuntoja, eli tulevaisuuspotentiaalisen opiskelija-asuntokannan vähenemistä. Selvitys tulisi siirtää siihen, miten lyhyt- ja pitkäaikaisvuokraaminen voisivat mahdollistua samanaikaisesti, jopa samassa vuokraosakkeessa. Olisiko mahdollista toistaiseksi voimassaolevalla vuokrasopimuksella vuokralla olevan ja vuokranantajan välillä erillissopimuksen turvin sopia asunnon luovuttamisesta vuokranantajalle lyhytaikaisvuokrakäyttöön tietyksi aikaväliksi? Tämä erillissopimuksella sovittu luovutus kompensoitaisiin vuokralaiselle, vaikka vuokrien euromäärissä.

Laitetaan kuitenkin kristallipallo kaappiin takaisin. Ja laitetaan sinne kaappiin pian myös työkynä, jolla sopoasioita on suihkittu ja kopoasioita kuumoteltu. Neuvoja annetaan vasta, kun joku niitä kysyy. Nyt haluan kiittää kaikkia, jotka ovat mahdollistaneet niin menestymisen kuin epäonnistumisten kautta oppimisen työssäni näiden parin viime vuoden aikana. Vuorovaikutus on ollut rehellistä ja avointa, ja jotain on myös aikaan saatu.

No piru, se on siinä. EV-Ana over and out.

Kuvitus Meri Heikkilä

"Yliopistossamme toimii Suomen suurin sosiaalityön yksikkö, jossa koulutamme yhteiskuntatieteellisiä osaajia. Yliopistomme sosiaalityön oppiaine on valittu kolme kertaa valtakunnallisesti opetuksen laatuyksiköksi. Sosiaalityön oppiaine on ainoa sosiaalialan yliopistollinen tutkinto Suomessa. Se on tieteellinen oppiala, joka koostuu tutkimuksesta, koulutuksesta ja käytännön sosiaalityöstä sekä niiden vuorovaikutuksesta.”

Näin Lapin yliopisto kuvailee sosiaalityön oppiainetta nettisivuillaan. Mutta mitä kulisseissa oikeasti tapahtuu?

Lapin korkeakoulukonserni on jo pidempään hautonut ajatusta Lapin yliopiston sosiaalityön koulutusohjelman ja Lapin ammattikorkeakoulun sosionomikoulutuksen opintosuunnitelmien osittaisesta yhdistämisestä. Tämä projekti eli LUC 2020-kehittämisohjelma konkretisoitui Lapin yliopiston ostettua Lapin ammattikorkeakoulun enemmistöosakkeet. Projektin aikataulullinen tavoite on astua voimaan syksyllä 2020. On vielä epäselvää, kuinka paljon yhteisiä sosiaalialan opintoja tuleva opintosuunnitelma todellisuudessa sisältäisi: tällä hetkellä suunnitelmana on löytää yhteisiä opintoja 120 opintopisteen verran, mikä on opiskelijoiden mielestä absurdi ajatus.

“Jotta sosiaalityö voisi kehittyä tutkimusalana ja tutkimukseen perustuvana ammatti- ja työalana, koulutuksen on perustuttava tutkimukseen ja tuotettava alalle riittävää tutkimusosaamista.” (Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan professori Juha Hämäläinen, 2014, teoksessa: Rakenteellinen sosiaalityö).

Huolemme on, että “luovan edelläkävijä” korkeakoulukonsernin myötä yliopisto-opetuksen tutkimus- ja teoriapainotteisuus heikentyvät. Tämä vaarantaisi ammatti-identiteetin ja profession lisäksi käytännön asiakastyön, sillä osittainen yhdistelmäkoulutus ei meidän mielestämme valmistaisi sosiaalialalle päteviä sosiaalityöntekijöitä eikä sosionomeja. Opetussisältöjen yhdistelyssä näemme riskin, että käytännönläheinen opetus painottuu teorian ja tutkimuksellisen osaamisen kustannuksella. Pahimmillaan tällainen voi heikentää sosiaalityön ammatillisuutta ja muodostua työelämässä ongelmalliseksi etenkin haastavissa asiakastilanteissa.

Sosiaalityön kelpoisuusvaatimukset on säädetty laissa, jonka tarkoituksena on edistää asiakasturvallisuutta varmistamalla sosiaalityöntekijöiden riittävä ammatillinen pätevyys. Sosiaalityö on yhteiskunnallinen tieteenala, joka kouluttaa yhteiskunnallisia vaikuttajia, osaajia ja tutkijoita. Jotta näiden taitojen ja varmuuden kaltainen ammatillisuus kehittyy, tarvitaan vahvaa teoreettista pohjaa.

Teetimme kyselyn, jonka tarkoituksena oli tuoda tietoa LUC 2020-projektista, sekä selvittää sosiaalityön opiskelijoiden ja ammattilaisten mielipidettä projektista. Kyselyyn vastasi 75 henkilöä, joista 80 % näki projektin negatiivisena.

Kyselyyn vastanneet ilmaisivat huoltaan Lapin yliopiston sosiaalityön koulutuksen tulevaisuudesta. Uhkakuvana nähdään, että Lapin sosiaalityön koulutus tulevaisuudessa poikkeaa tasoltaan muiden yliopistojen koulutuksesta muodostaen “Lapin mallin” ja “muun Suomen mallin”. Huolemme on, että Lapin yliopistosta valmistuneet sosiaalityöntekijät olisivat muutoksen myötä eriarvoisessa asemassa verraten muualta valmistuneisiin sosiaalityöntekijöihin, sillä opetus poikkeaa tulevaisuudessa sisällöltään huomattavasti muiden yliopistojen opetuksesta. Sosiaalityön yliopistoverkosto SOSNET on jo pitkään ylläpitänyt sosiaalityön yhdenmukaista ja tasavertaista opetusta kautta maan, ja tämä muutos vesittää myös SOSNET:in arvokasta työtä. Muutoksen tulisi siis olla valtakunnallinen eikä vain Lapissa tehtävä kokeilu.

“Jos nyt hakisin opiskelemaan sosiaalityötä ja Lapissa olisi tällainen käytäntö, valitsisin toisen yliopiston“, toteaa eräs kyselyyn vastannut.

Projekti vaikuttaa negatiivisesti koko koulutuksen tasoon. Pelkäämme, että yhteiset opinnot eivät vastaa enää yliopisto-opetusta. Tutkimuksellisen ja teoreettisen opetuksen mahdollisen vähenemisen lisäksi huomio kiinnittyi suuriin opetusryhmiin, opetuksen tasoon sekä lisääntyvään etäopetukseen, jota on jo nyt liikaa. Isot opetusryhmät luovat irrallisuutta ja vaikeuttavat dialogia. Tällä hetkellä ryhmissä on mahdollisuus käydä helposti keskustelua ja opettajat tuntevat opiskelijansa myös kasvoilta, mikä on tärkeä osa yhteisöllisyyttä. Pelkäämme yhteisöllisyyden ja luentojen dialogin katoavan suuriin opetusryhmiin tai Moodlen keinotekoisiin keskustelualustoihin.

Ylläolevat asiat ovat todellisia huolenaiheita, ja tämä projekti uhkaa kokonaisvaltaisesti sosiaalityön opintoja ja sitä kautta professiota. On uskomatonta, että vielä tänäkin päivänä joudumme puolustamaan sosiaalityön tieteellisyyttä. Meidän ei tule hyväksyä asioita, jotka sotivat meidän tulevaa ammattiamme vastaan. Sosiaalityö, kuten mikä tahansa muukin tieteenala, tarvitsee jatkuvaa uudistumista ja kehittymistä. Yhteistyötä tulee tehdä, mutta näemme yhteistyön olevan erityisen tärkeää muiden tiedekuntien kanssa, kuten kasvatus- ja oikeustieteen kanssa. Projektin tuoma muutos ei kehitä sosiaalityötä tieteenalana, vaan muuttaa sen tarkoitusperän tutkivasta yhteiskuntatieteestä yleiseksi terveydenhuollon apuammatiksi.

Sosiaalityön opiskelijat

Catharina Vossi

Emmi Saastamoinen

Linda Määttä

Saana Heikkinen

Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Maria Tuunanen

Iän määrittely on mutkikasta. Pelkästään numeroin kuvailtuna ikä menettää monia merkityksiään ja ulottuvuuksiaan. Emme useinkaan arjessa tule ajatelleeksi tapaamme ymmärtää ikää. Milloin nuoruus päättyy ja aikuisuus alkaa?

Ihmisen iästä puhuttaessa tarkoitetaan arkikielessä yleensä kronologista ”kalenteri-ikää”. Pelkän kalenteri-iän rinnalle olisi ehkäpä tarpeellista nostaa myös muita ikää tarkentavia lisämääreitä, kuten sosiaalinen tai psykologinen ikä. Psykologinen ikä on kokemus omasta iästä, johon kytkeytyvät pystyvyyden kokemus, käsitys omasta ulkonäöstä sekä henkilön oma ikä-identiteetti: millainen tyyppi olen ja viihdynkö esimerkiksi ikäisteni seurassa vai kenties nuorempien tai vanhempien.

Sosiaalinen ikä kuvastaa puolestaan sitä, mitä tietyn ikäiseltä odotetaan ja mitä toisaalta yksilö odottaa muilta. Käsityksemme lapsuudesta, nuoruudesta, keski-iästä ja vanhuudesta sisältyvät juuri sosiaalisen iän piiriin. Jotkut sosiaaliseen ikään liittyvät asiat eivät ole tietoisia – meillä on esimerkiksi asenteita ja odotuksia kanssaihmisiä kohtaan sen perusteella, miten tulkitsemme heidän ikäänsä. Sosiaaliseen ikään liittyy siis ikänormeja ja ikärooleja, joiden puitteissa muodostamme käsityksen siitä, että tietyn ikäisen tulisi olla tai olla olematta jonkinlainen. Kommentit esimerkiksi iälle sopivasta pukeutumisesta ”ei viiskymppinen voi käyttää skeittikenkiä” tai ”smokkiin puettu lapsi näyttää aikuiselta” asettuvat keskusteluihin sosiaalisesta iästä.

Kiinnostavaa on se, kuinka iän sosiaalisuus ulottaa kyntensä yhteiskuntaan ja talouselämään. Ihminen voi vaikuttaa työhönottotilanteessa sopivan ikäiseltä, liian nuorelta tai liian vanhalta johonkin tehtävään. Suomessa on erikseen laki nuorista työntekijöistä. Mutta mitä oikeastaan tarkoitamme puhuessamme sopivan ikäisestä työntekijästä? Melko usein ihmiselle kertyvä ikä on synonyymi kasvavalle kokemukselle ja aikuismaisuus tarkoittaa vastuullisuutta. Todellisuudessa työkokemus voi olla hyvin yksilöllistä, eikä siten välttämättä korreloi iän kanssa.

Kulttuurisia tapoja liikkua ikävaiheesta toiseen kutsutaan kulttuurin- ja yhteiskuntatutkimuksen kentillä siirtymäriiteiksi (rites of passage). Tyypillisimmät siirtymäriitit ovat selkeitä juhlallisuuksia kuten rippikoulu, tutkintoon valmistuminen tai hautajaiset. Ikävaiheisiin astumisiin liittyy usein kuitenkin myös sellaisia kulttuurisia riittejä, jotka voivat olla kulttuurin sisällä elävälle niin tuttuja, ettei niitä erityisiksi seremonioiksi tunnista. Esimerkiksi Suomessa kahvin juomisen aloittaminen on portti aikuisten pöytään pääsemiseen. Mutta lapset eivät vielä tiedäkään kursailusta, mikä erottaa heidät innokkaina keittiöön juoksijoina aikuisista, jotka vielä hetken keskustelevat keskenään kiireettömästi, kuin kukaan ei olisi kertonutkaan kahvin olevan valmista.

Sosiaaliseen ikään liittyy ikänormeja ja ikärooleja, joiden puitteissa muodostamme käsityksen siitä, että tietyn ikäisen tulisi olla tai olla olematta jonkinlainen.

Jotkin asiat ovat kuitenkin ikärajamerkittyjä lapsen kehityksen suojaamiseksi. On olemassa lasten leikkejä ja aikuisten leikkejä. Asiat, joihin liittyy väkivaltaa, seksiä tai päihteitä vaativat tietoa, osaamista ja varttuneisuutta. Lasten ikärajojen selitykset ovat aivan selviä, mutta onko olemassa lapsuuden jälkeisiä ikärajoja? Ehkä muut rajoitteet eivät lue laissa tai virallisissa suosituksissa, mutta ne voivat elää keskuudessamme tabujen muodossa. Aikuinen, joka leikkii pikkuautoilla, junaradoilla taikka muoviponeilla on poikkeuksellinen tyyppi. Myös ikääntyneiden seksuaalisuus ja päihteiden käyttö ovat jokseenkin vaiettuja asioita.

Ikien välille hahmotellaan kuilua myös siten, että pariskunnan suurta ikäeroa päädytään helposti taivastelemaan ja heidän väliselleen kiintymykselle spekuloidaan muita syitä kuin rakkaus. Ihmisen eri ikävaiheisiin liittyy usein käsityksiä iälle sopivan käyttäytymisen kulttuureista, kuten nuorisokulttuurista. Eri sukupolvien välinen suhde voi näyttää siltä, ettei kumppaneilla voi olla keskenään riittävästi yhteistä.

Minulla ja isosiskollani on kuusitoista vuotta ikäeroa, mutta keskustellessamme en mieti ikää. Olemme henkisesti jollain tapaa saman ikäisiä. Ikäodotusten ja –roolien kehyksessä meillä olisi kuitenkin omat sosiaaliset universumimme: hän eläisi ehkä keski-ikäisen stereotyypin elämää ja minä olisin tutustumassa siihen, mitä on olla ei-nuori. Nuoruudesta luopuminen tarkoittaa minulle luopumista monista rakkaista asioista, kuten underground- tai vastakulttuurin ympärillä pyörimisestä, hauskan värisistä kynsilakoista, vahvoista mielipiteistä tai joistain muista nuoruuteen liittyväksi mielletyistä kiinnostuksista. Aikuisuuteen assosioidut jutut ja kaikenlainen tasoittuminen tai neutraaliksi tuleminen herättävät vastahakoisuutta minussa. Samaan aikaan kuitenkin teen jo monia asioita, jotka ovat yleisesti ajatellen aikuismaisia. Ulkoa päin tulevat odotukset antavat ymmärtää, että nuoruuteni asioista kiinni pitäminen tekee minusta vaihtoehtoaikuisen. Tosin, sekään ei kuulosta lainkaan huonolta.

Onko meillä jokaisella lopulta monta limittyvää ikää? Voiko aikuinen olla yhtä aikaa tilanteesta riippuen teini ja toisaalta ikääntynyt? Pitäisikö meidän ymmärtää aikuisuus enemmänkin kypsyyden kuin saavutettujen merkkipaalujen kautta? Harva ihminen on kuitenkaan joka hetkessä kypsä. Liitämme erilaisia käyttäytymisiä ja reagointitapoja tiettyyn ikävaiheeseen. Nuori reagoi voimakkaasti, vanhempi rauhallisemmin. Samalla nuoruutta kuitenkin ihaillaan ja aikuisuus merkitsee velvollisuuksia ja sitoumuksia. Voi tuntua siltä, että elämä eletään nuoruudessa ja aikuisuuden koitettua elämä päättyy ja alkaa jämähtäneisyys. Ehkäpä myös aikuinen kuitenkin näyttää kiukunpuuskassaan väläyksen sisäisestä lapsestaan, joka on kokenut jotain arjen vääryyttä.

Ikä ei ole vain numeroita. Jos vähättelemme ikää, lakkaamme näkemästä millä kaikilla areenoilla ikä pelaakaan. Voi vaatia rohkeutta kaivaa oma ikäkäsitys näkyviin. Pyyhkiä sen päältä pölyt pois, jotta näkee missä kaikessa sillä on oikeasti merkitystä. Ikä lienee kuitenkin vähemmän tärkeää kuin ihmisten kohtaaminen ihmisinä. Kokonaisuuksina, joista ikä on yksi osa. Voimakkaan ihastumisen kourissa kasarin tai ysärin lapsi saa kosketuksen hetki sitten elettyihin teinivuosiin. Ja se on tosi ok.

LÄHTEET

Sankari A. & Jyrkämä Y. 2001: Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino

Teksti Juho Kähkönen
Kuvitus Aino Harmanen

Rion sambakarnevaalit on viikon mittainen hailakanpunainen kupla, jolloin kaikki on mahdollista. Paaston odotuksen, paljaan pinnan ja pitkien öiden ohella karnevaaleilla on tärkeä yhteiskunnallinen rooli.

D’samba. Rion sambakarnevaalit on maailman isoimmat bileet. Kadut täyttyvät isoäideistä höyhenpuvuissa, hameisiin pukeutuneista sedistä ja lapsista supersankariasuissa. Samban rytmi, monimuotoisuus ja pukuloisto menevät hetkittäin yli ymmärryskyvyn.

Kuuluisalla Ipaneman rannalla katukauppias kertoi, että karnevaalikausi on kupla, jolloin itseilmaisulla ei ole rajoja. En vielä tuolloin ymmärtänyt, mitä hän kuplalla tarkoitti. Hetken kaikki oli niin suurta ja kaunista. Ensimmäisen illan trooppinen myrskykin. Katosten alla juhlittiin, vaikka kadut virtasivat sadevettä.

Sambakarnevaali on arjen yläpuolella. Juhla-asuissa ei säästellä ja niitä suunnitellaan kuukausia. Suosituin asu on kuitenkin tutu, yksinkertainen värikäs balettihame. Tutun kanssa suositaan niukkaa pukeutumista ja moni pukee vain speedot ja päähineen. Tämän vuoden hitti oli glitteristä säkenöivät kissankorvat.

Minullekin suositeltiin tutua. Maaliskuussa suomalaiset eivät kuitenkaan ole rantakunnossa, joten pukeuduin hieman peittävämmin auringonkukaksi. Asu oli maltillinen kokonaisuus. Tosin hetken mielijohteesta lakkautin kynteni kirkkaan punaisiksi. Karnevaalitunnelmaa lisäsi glitter-koristelu. Lopputulos oli kohtuullinen.

Kantaaottavat rytmit

Sambakarnevaaleilla on poikkeuksellinen asema brasilialaisessa yhteiskunnassa. Tiesin kyllä odottaa hedonistista yltäkylläisyyttä, mutta en ollut aiemmin ymmärtänyt karnevaalien kantaaottavuutta. Onneksi olin vuokrannut huoneen sambatanssijalta. Hän selitti minulle juurta jaksain, mistä sambakarnevaaleissa oikein on kyse.

Sambakarnevaalit ovat sarja kilpailuja, mutta pohjimmiltaan kyse on hauskanpidosta ja yhteisöllisyydestä. Sambakoulut ovat paikallisyhteisöille yhdistävä tekijä ympäri vuoden ja useiden kaupunginosien identiteetti rakentuu sambakoulujen mukaan. Myös vuokranantajani tanssii edelleen perheensä kaupunginosan perinteikkäässä sambakoulussa, vaikka hän on itse muuttanut yläluokkaiseen kaupunginosaan.

Samban juuret kietoutuvat vahvasti historiallisesti afrikkalaistaustaiseen väestönosaan ja heidän perustamiin sambakouluihin. Erityisesti näiden perinteikkäiden koulujen esityksissä loistavat rytmien ja näyttävien asujen ohella marginalisoitujen kansanosien ahdinko ja luokkakysymykset. Edelleen useimmat arvostetuimmat sambakoulut sijaitsevat köyhissä kaupunginosissa ja samban rytmeistä kaikuu huoli marginalisoitujen yhteiskunnallisesta asemasta.

Tämän vuoden karnevaalien parhaaksi valittiin perinteikäs sambakoulu Mangueira. Heidän eloisa sambansa Iltasatuja aikuisille sanoitti uudelleen Brasilian historian tavallisten ihmisten näkökulmasta. Esityksessä ei säästelty kritiikkiä ”Etelän Trumpiksi” nimettyä presidentti Jair Bolsonaroa kohtaan, jonka toimesta monet marginalisoidut kansanryhmät ovat aiempaa heikommassa asemassa.

Esitys alkoi väriloistoa hohtavilla intiaaniteemaisilla karnevaalivaunuilla. Tätä seurasi mustavalkoinen orjalaiva. Puolivaiheilla esitystä historiankirjojen ylistämät tunnetut valkoiset miehet tanssivat ruumiiden päällä. Esitys loppui karnevaalivaunuun, johon oli uudelleen piirretty Brasilian lippu vaaleanpunaiseksi ja lipun teksti ”järjestys ja edistys” oli uudelleenkirjoitettu ”intiaanit, mustat ja köyhät”. Tässä vaiheessa viimeisetkin nousivat äänekkäästi juhlimaan. Vaunua ympäröi mahtipontiset liput ihan tavallisista ihmisistä.

Sosiaalisten normien uudistaja

Samban sanotaan olevan brasilialaisen identiteetin yhdistävä tekijä. Ulkomaalaisena en pysty arvioimaan miten tämä todellisuudessa tapahtuu kulttuurisesti rikkaassa, mutta äärimmäisen epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Näin kuitenkin, että karnevaalien aikaan köyhät ja rikkaat juhlivat yhdessä. Suomalaisena vastineena tälle voisi kuvitella vaikkapa saunan, jonka lauteilla jokainen on kutakuinkin yhdenvertainen.

Samba mahdollistaa myös sen, että karnevaalien aikaan jokainen voi viikon ilmaista itseään parhaaksi näkemällään tavalla. Miljoonien juhlijoiden seassa seksuaalivähemmistöt, julkisuuden henkilöt, kodinhoitajat ja uraohjukset saavat olla juuri kuten haluavat, ilman ulkopuolista painetta. Haluaisin myös uskoa, että moni sambakarnevaaleille matkustava kokeilee juhlien aikana arvomaailmansa keinotekoisia rajoja.

Näin tein huomaamatta itsekin. En ole koskaan esimerkiksi kokenut mielenkiintoa kynsilakan käyttöön, mutta karnevaalien aikaan se ei tuntunut sen kummemmalta, kuin pukea opiskelijahaalarit jalkaan. Vuokranantajani kuitenkin huomautti, että karnevaalin ulkopuolella saisin Rion kaduilla selkääni kynnet lakattuina.

Riossakin karnevaali on todellakin vain viikon mittainen kupla, poikkeama arjesta. Kuitenkin lyhytkestoisenakin sosiaalisten normien uudistajana karnevaali edistää marginalisoitujen asemaa. Samalla se tuo iloa kaikille. Uskon, että karnevaalien laaja sosiaalinen hyväksyvyys kantaa hedelmää tuon viikon jälkeenkin. Itsekin muutuin sen verran, etten enää kiinnittäisi kadulla huomiota miesten lakattuihin kynsiin. Viikkoa aiemmin olisin ne nähnyt jo kaukaa. Karnevaalit ravistelivat hyvällä tapaa vakiintuneita arvojani.

Sekään ei varmasti ole sattumaa, että suurimmista karnevaaleistaan tunnettu Rio de Janeiro on Brasilian liberaalein kaupunki. Samba ja karnevaalit kulkevat aina omaa rytmiään, riippumatta siitä mitä maassa muuten tapahtuu. Sotilasdiktatuurin vuosikymmeninäkin sambasta muodostui autoritaarisen hallinnon vastustamisen symboli. Parhaillaan oikeistopopulismi myllertää Brasilian politiikkaa, mutta sambakarnevaalien rytmiä tämä ei vaimenna. Ehkä päinvastoin; tämän vuoden sambakarnevaaleista on uutisoitu kansainvälisesti laajemmin kuin vuosiin.

Suomalaisena opin paljon karnevaaleista. Oli hienoa kokea epätodellinen juhla, jossa kaupunki juhli yhdessä. Tämän innoittamana toivonkin, että tuleva opiskelijavappu olisi kaikille sellainen viikko, jolloin saa olla juuri mitä haluaa. Kokemusta rikkaampana haastankin teidät kaikki kokeilemaan tänä vappuna kynsilakkaa ja tutua. Identiteettiin, etnisyyteen tai sosio-ekonomiseen asemaan katsomatta.