Teksti ja kuvat Matias Partanen

Ulkomaalaisia turisteja kuljettava auto kurvaa kapealla metsätiellä, noin 15 kilometrin päässä Rovaniemen keskustasta. Metsätie johtaa Sierijärvelle, jonka ympäriltä on löytynyt merkkejä tuhansien vuosien takaisesta asutuksesta. Järven pohjassa olevaa rautamalmia on radiohiiliajoitusten mukaan jalostettu sulatoissa käytettävään muotoon jo ennen ajanlaskun alkua. Pohjolassa tällaisia paikkoja löytyy ainoastaan Kajaanin Äkälänniemestä, Kemijärven Neitilästä ja Rovaniemen Sierijärveltä. Malmin lisäksi kalaisa järvi on tarjonnut asuinympäristön väestönkeskittymille, ja näissä kylissä on harjoitettu monimuotoista taloutta, yhtenä keskeisimpänä porotaloutta. Näinä päivinä järvenjää kuitenkin kannattelee jopa maailman toiselta puolelta tulleita matkaajia, jotka kerääntyvät ihailemaan kirkkaina öinä taivaalla tanssahtelevia pohjoisen valoja, revontulia.

Hieman syrjempänä järvestä, aitauksen keskellä komeasarvinen poro kuoputtaa jo vähän jäähän ehtinyttä maan pintaa, aivan kuin hieman hermostuneena tulevasta. Horisontin yli nousevan auringon ensisäteet värjäävät jäähileisiä oksia oranssinpunaisiksi. Aitauksen reunamilla laiduntavien porojen ympärille alkaa kerääntyä haalariasuista porukkaa, joka alkaa ohjata rivistönä kulkien poroja kohti toista, pienempää aitausta. Porolauma siirtyy rymisten, ja jää jälleen aloilleen odottamaan kohta koittavaa siirtymää yhä pienempiin aitauksiin. Olemme seuraamassa poroerotusta, jonka tarkoituksena on merkitä vasat ja erotella teuraaksi menevät porot muista sarvipäistä. Sukuaan jatkavaksi pääsevät eloporot luetaan samalla lukulistoihin. Poroerottelu on jokasyksyinen tapahtuma ja merkittävä osa porotaloutta, joka muutoksistaan huolimatta on yhä tärkeä elinkeino suurimmassa osassa Lappia.

Poronhoitoa on harjoitettu ainakin jossain muodossa jo rautakaudelta lähtien. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen poroja ja porotaloutta käsitelleen tutkimuksen mukaan paimentolaisporonhoito syntyi 1200-luvulla Länsi-Norjassa, josta se levisi vähitellen myös Lappiin. Kirjaa porojen määrästä alettiin pitää 1500-luvun veroluetteloissa. Aluksi hoidettujen porojen määrä oli vähäinen, vaikka rikkaimmilla perheillä saattoikin olla jopa 2 000 poroa. Vuoden 1750 tilaston mukaan Suomessa laidunsi kaikkiaan vain 17 000 poroa.

Monet poromiehet pitävät tulevaisuudessa monialayrittäjyyttä parhaana vaihtoehtona.

Nykyään porojen määrä on yli kymmenkertaistunut, sillä eloporoja on vuosittain 200 000 ja teurasporoja yli 100 000. Poronlihan vuosittainen tuotto on 2–2,5 miljoonaa kiloa. Poromäärien kasvaessa poronhoidosta elannon saavien määrä on kuitenkin laskenut merkittävästi. Niin kutsuttu moottorikelkkavallankumous mullisti aikoinaan poroelinkeinon. Koska moottorikelkat lisäsivät poronhoidon kustannuksia, alkoi elinkeino keskittyä harvoille. Vaikka poronlihan hinta onkin arvossaan, on porotalouden kannattavuus nykyään huono, ja monet poromiehet pitävät tulevaisuudessa monialayrittäjyyttä parhaana vaihtoehtona elannon hankkimiseen. Esimerkiksi ruokinta syö poronhoidosta syntyvää katetta.

”Kahdeksankymmentäluvulla Lynxin saattoi hankkia viidellä poronvasalla. Nykyään Ski-Doon hankkimiseen tarvitsisi 55 poronvasaa. Työn tuottaminen on tullut nykypäivänä kalliiksi”, Sieriporo Safaris –yrittäjä Ari Maununiemi pohtii.

Erotuksessa aitaan ajettujen eloporojen kylkeen karvapeitteeseen tehdään puukolla viillot, lukumerkit, jottei samaa poroa kirjattaisi listoihin montaa kertaa. 

Maununiemen suku on hoitanut poroja Sierijärvellä 200 vuotta. Neljännesvuosisata sitten Maununiemen isä päätti alkaa järjestää myös porosafareja matkailijoille.  Nykyinen Sieriporo Safaris sai alkunsa nelisen vuotta sitten, kun Maununiemi ja hänen lapsuudenystävänsä Sampo Pasma päättivät aloittaa matkailupalveluiden pyörittämisen. Tätä nykyä he vastaanottavat vuosittain 5 000–6 000 matkailijaa, joista suurin osa tulee heille Rovaniemellä toimivien safarifirmojen kautta. Paljon povattua kiinalaisten maihinnousua ei ainakaan vielä olla Sierijärvellä nähty.

”Meillä kiinalaiset ovat olleet selkeästi vähemmistö, mutta jonkin verran myös heitä on täällä näkynyt.
Iso osa matkaajista on Suomen ainutlaatuista luontoa ja rauhaa katsomaan tulleita eurooppalaisia. Jos väkeä tulee kovin paljon lisää, vaarantuu tämä tärkeä elementti”, Maununiemi sanoo.

Mahtavin sesonki safareille on alkutalvesta, marras-joulukuussa. Sierijärvelle saapuu väkeä niin Amerikasta, Australiasta, Iso-Britanniasta kuin Singaporestakin. Kävijät osaavat hyvin englantia, ja heidän kanssaan on helppo tulla toimeen.

”Tässä työssä on kyllä nähnyt kaikkia mahdollisia kulttuureja”, Maununiemi naurahtaa.

Sierijärven safariyrittäjät eivät ole kuitenkaan porotaloutta esitteleviä matkailuyrittäjiä, vaan toisinpäin. Maununiemi painottaakin, että kysymyksessä on ovensa turisteille avannut porotila, ei paikka, joka olisi luotu pelkästään turisteja silmällä pitäen. Heille porotalous on aina ollut osa elämää; harrastus, elämäntapa ja työ. Siksi kaikki poronhoitoon liittyvä näkyy heillä luonnostaan.

 

 

Poroerotuksen ensivaiheessa porot ajetaan yhteen ja sitten erotusalueelle. Suurimmissa tokissa on ollut aikoinaan kerralla satoja, jopa tuhansia poroja. Nykyään määrät ovat huomattavasti pienempiä. Erotusaitausten muoto on kehittynyt vuosisatojen työn tuloksena ja se onkin nykyään melko yhdenmukainen. Porot ohjataan pienissä erissä kirnuun, jossa elo- ja teurasporot erotellaan pienempiin erillisiin aitauksiin, joita nimitetään konttoreiksi. Nyt tapahtuvassa erotuksessa porojen pääluku lasketaan kymmenissä, mutta erottelu on silti vaikuttava näky. Erotuksessa aitaan ajettujen eloporojen kylkeen karvapeitteeseen tehdään puukolla viillot, lukumerkit, jottei samaa poroa kirjattaisi listoihin montaa kertaa. Erotusta on mukana seuraamassa myös eläinlääkäri.

Siirtymä porotaloudesta tähän matkailuyrittäjyyteen on ollut luontainen. Reagointia ajan haasteisiin. Sierijärven rannalla sijaitsevalla porofarmilla matkaajille tarjotaan monipuolisia palveluita: poroajeluita, pilkkimistä ja mahdollisuuksia päästä seuraamaan revontulia. Vaikka kävijämäärät ovatkin kasvaneet, voi yhä puhua Lapin rauhasta. Matkailijamäärien suureen lisäykseen Maunu-niemi suhtautuu varauksella.

”Emme ole lähteneet mukaan esimerkiksi hintakilpailuun. Ajatuksena on se, että tehdään palvelu hyvin. Puolella asiakasmäärästä voi tehdä saman tienestin ja samalla kyetä tarjoamaan henkilökohtaisen palvelun”, Maununiemi pohtii.

Varsinkin muualta Euroopasta tulleet vanhemmat turistit ymmärtävät, ettei toiminta ole vain show’ta.

Sampo Pasma näyttää turisteille mallia, miten poroja voi ruokkia.

”Irlannista tullut vähähampainen maanviljelijä kyselee heinätukkoja puristellen, että miten nämä saadaan täällä näin kuivaksi tai että miten porot teurastetaan – aidosti asiasta kiinnostuneena. Eihän näitä lapsivieraiden kuullen kerrota, mutta mielellään sitä avaa tätä todellista elinkeinoa”, Maununiemen yhtiökumppanina toimiva Sampo Pasma kertoo.

”Jos poron pitää koko kesän kotona, pitää sitä huoltaa koko ajan. Se on vaativa eläin.”

Koska elämme vielä sesongin alkua, on paikalle saapuva turistiryhmä verrattain pieni. Matkaajia on kuitenkin pienessä porukassa niin Japanista kuin Unkaristakin. Tällä kertaa ryhmä osallistuu ainoastaan porojen ruokintaan. Lumitilanne on vielä liian huono poroajeluiden järjestämiseen. Ruokinnan jälkeen vierailijat siirtyvät kotaan nauttimaan lämmikettä. Isäntänä toimiva Pasma valottaa heille poronhoidon historiaa, mutta myös lappilaisia mytologioita – sujuvalla englannilla. Lyhyehkön visiitin jälkeen porukka alkaa siirtyä jo kohti seuraavaa paikkaa, ja safariyrittäjät alkavat tehdä lähtöä hoitaakseen porotilan juoksevia asioita. Sesongin kunnolla alkaessa hommaa painetaan aamusta iltaan, sillä vieraita saattaa tulla kerralla toista sataa, useampana ryhmänä päivässä.

”Kyllä tämä on hyvin yrittäjälähtöistä hommaa, mutta nykyään meillä on myös kolme sesonkityöntekijää auttamassa. Sen toteuttaminen vaati neljän vuoden panostuksen”, Maununiemi sanoo.

Erottelun jälkeen osa poroista siirtyy viettämään talvea Sierijärven porofarmille. Porojen talvitarhaus on kauttaaltaan yleistynyt petokantojen kasvaessa. Pedot voivat verottaa talven aikana omistajilta useita poroja. Huhtikuun koittaessa tarhassa talvea viettäneet porot potkaistaan pihalle, jos sää sen vain sallii.

”Jos poron pitää koko kesän kotona, pitää sitä huoltaa koko ajan. Se on vaativa eläin”, Maununiemi toteaa.

Ja seuraavana syksynäkin toteutetaan erottelut, niin kuin on tehty jo satoja vuosia.

Teksti Tea Koskela
Kuvitus Suvi Suitiala

Yliopisto, akateeminen korkeakoulututkinto ja työelämä. Miten kaksi ensimmäistä johtavat lopulta kolmanteen? Akateemisten tutkintojen, erityisesti kandidaatin tutkinnon arvostus ja työelämärelevanssi puhuttavat usein. Korkeakoulut ovat tällä hetkellä kovissa muutospaineissa, ja laajempaa myllerrystä onkin jo aloitettu muutamilla tahoilla koulutuksen kehittämiseksi. Ei ole kuitenkaan lainkaan yksiselitteistä osoittaa tärkeimpiä kohteita, joista mahdollinen muutostyö tulisi aloittaa.

Duaalimalli on aihe, jolta ei voi useinkaan välttyä koulutusjärjestelmäämme koskevissa keskusteluissa. Tämän muutospaineen ahdistamana esimerkiksi Tampere3-hanketta puskettiin vauhdilla eteenpäin, ja vääntö hallintorakenteista tuntui loputtomalta. TTY-säätiön hallitus kuitenkin tiedotti marraskuun puolivälissä päätöksestään keskeyttää Tampere3-korkeakoulufuusion valmistelu. Tällaisessa rakennehuumassa pyritään yhdistämään korkeakouluja hallinnollisesti yhtenäisiksi organisaatioiksi, mutta sisältöihin kohdistuvat muutokset jäävät näissä keskusteluissa valitettavan usein turhan vähälle huomiolle. Hallintorakenteet eivät tuo tutkinnoille ainakaan suoraan parempaa työelämärelevanssia. Missä vaiheessa korkeakoulujen välinen yhteistyö on alettu mieltämään rakenteiden uudistamiseksi ennen sisältöjen pohdintaa?

Täällä pohjoisessa keskustelua aiheuttaa Lappi2-hanke, josta tietoa on tihkunut lähinnä median välityksellä meille ”ulkopuolisille”. Keskustelut osakekaupoista ovat pitäneet fokuksen pitkälti rakenteellisissa uudistuksissa. Opiskelijoilla ei ole kuitenkaan minkäänlaista tietoa siitä, mitä heille ja heidän tutkinnoilleen uudistusten myötä käytännössä tapahtuu. Toteutuuko tavoitteeksi asetettu vahvempi korkeakoulukonserni tällä tavoin?

Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Heikki Koposen mielestä iso kysymys on siinä, mitä täytyy muuttaa, ja halutaanko olemassa olevat rakenteet säilyttää ennallaan. Koposen mukaan rakennepohdinta jää useimmiten metatasolle, eikä päästä pohtimaan sitä, mitä uudistuksilla oikeastaan halutaan saavuttaa. Sisällöt jäävät ikään kuin sivuseikaksi.

”SYL:in kanta on, että nykymalli toimii hyvin ja sen perusrakenne on hyvä. Yhteistyötä pitäisi voida tehdä ilman lakirakenteiden muuttamista. On hyvä, että yhteistyö lisääntyy tarkoituksenmukaisella tavalla.”

Toimiva yhteistyö voisi olla väylä parantaa esimerkiksi kandidaatin tutkinnon työelämärelevanssia. Kandidaatin tutkinto on ollut välillä poissa joiltain koulutusaloilta, mutta teki paluun 2000-luvun puolivälissä. Tutkinnon paluu työmarkkinoille ei ole ollut kuitenkaan aivan yhtä yksinkertainen siirtymä. Suomen Ekonomien koulutuspoliittinen asiantuntija Suvi Eriksson näkee, että työmarkkinoilla ei välttämättä oikein tiedetä tämän alemman korkeakoulututkinnon sisältöä, mihin esimerkiksi rekrytoijien ikä voi vaikuttaa – he eivät ole eläneet niin sanotusti samaa maailmaa. Eikö kandidaatin tutkinto ole löytänyt comebackinsa jälkeen kunnon väylää työmarkkinoille?

”Kandidaatin tutkinnon huono työelämärelevanssi on myös osittain myytti”, epäilee Eriksson.

Hän huomauttaa, että moni opiskelija tekee oman alansa töitä jo ennen valmistumistaan maisteriksi. Maisterin tutkinnolle arvoa tulee Erikssonin mielestä erityisesti siinä tapauksessa, että tässä vaiheessa opintoja erikoistutaan. Hän nostaa esimerkiksi kauppatieteiden kandidaatin tutkinnon, jota on viime vuosina kehitetty laaja-alaisen kauppatieteiden pohjatutkinnon suuntaan. Tällöin opintojen sisällöt ovat alussa pitkälti samat kaikille alan opiskelijoille, ja erikoistuminen painottuu maisterivaiheeseen, jolloin omaksi erikoistumisalueekseen voi valita vaikkapa laskentatoimen tai markkinoinnin.

”Oman osaamisen sanoittaminen on opiskelijoille usein hankalaa”

”Kandidaatin papereilla voi olla hankalassa asemassa työmarkkinoilla siinä vaiheessa, jos hakijoita laitetaan tutkinnon perusteella järjestykseen.”

Erikssonin mukaan kyse ei välttämättä olekaan tutkinnon työelämärelevanssista vaan siitä, missä vaiheessa kullakin yksilöllä on työelämärelevanssia. Ongelma on hänen mielestään pikemminkin siinä, että valmistuneet eivät osaa välttämättä ylipäänsä tunnistaa ja osoittaa omaa osaamistaan.

”Monesti aletaan referoida opintosuoritusotetta, eikä kerrota mitä osaamista koulutus on antanut”, Eriksson toteaa.

Tähän oman osaamisen tunnistamisen ongelmaan myös Koponen kaipaisi enemmän ohjausta yliopiston suunnalta. Hän toivoisi, että tutkintoihin sisältyisi työelämää parantava osio, sillä monista tutkinnoista sellaista ei löydy.

”Oman osaamisen sanoittaminen on opiskelijoille usein hankalaa”, Koponen toteaa.

Tähän kaivattaisiin laadukasta sisältöjen kehittämistä, jotta opiskelijat ja työntekijät löytäisivät toisensa paremmin.

Erikssonin mukaan työmarkkinoiden suunnalta haastetaan korkeakouluja koko ajan entistä enemmän – pohditaan pysyvätkö korkeakoulut perässä. Esimerkkinä Eriksson viittasi julkisuudessakin kauhisteltuun huomioon siitä, kuinka jossain korkeakouluissa saattaa olla vielä piirtoheittimet. Nyt olisi viimeistään hyvä havahtua siihen, että työelämän vaatimukset ovat aivan jotain muuta teknologista tasoa.

Piirtoheitinkalvoihin allekirjoittanut törmäsi pari vuotta sitten vaihdon aikana Saksassa. Todettakoon, että se tuntui jo silloin paluulta menneisyyteen. Niin työelämässä kuin opinnoissakin tulisi kuitenkin pitää katseet ehdottomasti tulevassa.

Koponen näkee, että korkeakoulujen välinen yhteistyö tulee tiivistymään tulevaisuudessa. Siihen on vain löydettävä oikeanlaiset keinot. Koposen mielestä onkin tärkeä pohtia sitä, millaisia tarpeita kohdistuu tulevaisuudessa yhteiskuntaa, nuoria ja osaamista kohtaan.  ”Opiskelijoiden liikkuminen ja erityyppisten opintokombinaatioiden mahdollistaminen on tärkeää.”

Resurssipaineiden ja säästötarpeiden myötä tehdyt ratkaisut eivät aina ole kovinkaan onnistuneita ja opiskelijaystävällisiä. Olisi tärkeää pysähtyä hetkeksi miettimään onko olennaisempaa se, millaiset rakenteet tuottavat osaamista vai se, millaista osaamista tuotetaan?

”Puhutaan mieluummin sisällöistä ja siitä, mitä halutaan ihmisten osaavan. Pohditaan sitten tarvitseeko koko systeemiä muuttaa. Antaa duaalimallin kehittyä samalla kun mietitään mitä halutaan systeemistä ulos”, summaa Eriksson.

Voisiko yhteistyö olla siis mahdollista ilman loputtomia rakennepohdintoja?

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Ansioluettelo eli latinaksi Curriculum Vitae ja arkikielessä ihan vain CV on kaikille tuttu asiakirja. Tuo jo antiikin aikaisena pidetty koonti omasta koulutus- ja työhistoriasta ei ole kuitenkaan menettänyt asemaansa työnhaun välineenä. Oikeastaan sen merkitys vain korostuu sitä mukaa kun ihmisten elannonhankintakeinot ja työhistoria muuttuvat yhä pirstaloituneemmaksi työnmurroksen kourissa.

Työhönvalmentaja ja kouluttaja Henna Nieminen on tekemisissä ansioluetteloiden kanssa päivittäin. Muun muassa TE-palveluille työnhakua ja uravalmennusta kouluttava Nieminen toteaa perinteisen CV:n olevan vielä voimissaan, mutta muuttuneena muotona.

”Ansioluettelot ovat menneet enemmän tuote- ja markkinointiesitteeksi omasta osaamisesta. Jos ennen vanhaan CV oli mustavalkoinen ja faktapohjainen, niin tänään siihen yritetään tuota myös omaa persoonaa mukaan.”

Markkinointihenkisyydestä huolimatta hyvän CV:n ainekset koostuvat kuitenkin samoista elementeistä kuin aikaisemminkin. Ansioluettelosta ei kannata tehdä vilkkuvaa joulukuusta vaikka se tietenkin mielenkiinnon herättäisikin, vaan pyrkiä mahdollisimman hiottuun ja tasapainoiseen lopputulokseen, jossa persoonaa voi tuoda esiin vaikka harrastusten kautta.

”Ansioluettelo on tavallaan jokaisen työnhakijan käyntikortti. Ensisilmäys on tärkeää vähän samalla tavalla kuin normaalissakin vuorovaikutuksessa. Mihin katse kiinnittyy ensimmäisenä ja miltä se näyttäytyy kokonaisuutena. Siihen kannattaa panostaa ja aika sekä vaiva pitääkin näkyä siitä”, toteaa Nieminen.

Suosittelijoilla iso rooli

Ansioluettelon rakentaminen kannattaa aloittaa valokuvasta. Minkälaisen kuvan laittaisin itsestäni treffipalstalle? Laita sama kuva ansioluetteloosi. Ansioluetteloon kannattaa Niemisen mukaan laittaa työkokemus 10–15 vuoden ajalta, joskin työtä vastaava olennainen työkokemus kannattaa nostaa paremmin esille kuin 15 vuotta vanha kesätyö.

”Hyvä ansioluettelo on rakenteellisesti hyvin jäsennelty, se on helppolukuinen sekä tarpeeksi tiivis ja ytimekäs. Harrastukset ja esimerkiksi vapaaehtoistyö kannattaa mainita, koska ne voivat antaa lisäarvoa työtehtäviin”, mainitsee Nieminen.

Pätkä- ja projektitöiden maailmassa ihmisten työhistoria pirstaloituu. Siksi suosittelijoita kannattaakin haalia edellisistä työtehtävistä etenkin aloilla, joissa piirit ovat pienet.

Suosittelijat ovat tosi iso juttu tänä päivänä. Rekrytoijat kiinnittävät huomiota suosittelijoihin ja usein myös soittavat heille, toteaa Nieminen.

Siinä missä CV on ihmisen käyntikortti ja keino kiinnittää hakijan huomio, se voi toimia myös toisinpäin. Huolimattomasti tehty CV kiinnittää huomion siinä missä hyvin tehty CV:kin, mutta lopputuloksena on usein ennemmin paperisilppuri kuin kutsu työhaastatteluun.

Ansioluettelon tekoa ei kannata vähätellä vaan siihen pitää oikeasti panostaa.

”Ansioluettelo kannattaa aina oikoluettaa jollain toisella. Kirjoitusvirheet, huolimattomuus ja toisto ovat ihan perusmokia. Myös hakijan oma suhtautuminen ansioluetteloon näkyy helposti lopputuloksessa. Ansioluettelon tekoa ei kannata vähätellä vaan siihen pitää oikeasti panostaa”, linjaa Nieminen.

Audiovisuaalinen CV tekee tuloaan

Siinä missä teknologia on antanut työnhakijalle mahdollisuuden erottua joukosta, on se antanut myös työnantajalle uusia välineitä rekrytointiprosessiin. Isoissa massahakuprosesseissa tai avoimissa hakemuksissa pitää usein täyttää yrityksen oma sähköinen hakemus, jossa kysytään usein lähes samat asiat kuin liitteenä lähetettävässä CV:ssä. Vaikka työ onkin käytännössä kaksinkertainen, niin nämäkin kaavakkeet kannattaa täyttää huolellisesti ja tyhjiin kohtiin kirjoittaa muutakin kuin lue CV:stä, sillä kaavakkeet ajetaan usein hakurobottien läpi, jotka poimivat tekstistä asia- ja avainsanat.

Myös audiovisuaaliset ansioluettelot ovat jo tätä päivää ja etenkin media-, markkinointi ja teknologia-aloilla jo osin arkipäivääkin.

”Audiovisuaalisen CV:n voi ajatella eräänlaisena hissipuheena. Siinä oma koulutus- ja työhistoria sekä muut tarvittavat tiedot esitellään tiivistettynä esimerkiksi minuutin aikana. Audiovisuaalista CV:tä voi harjoitella vaikka peilin edessä käsikirjoituksen avulla”, neuvoo Nieminen.

Oman minän brändäys ei rajoitu enää pelkkään ansioluetteloon, vaan esimerkiksi LinkedIn:n kaltaiset verkostoitumispalvelut ovat tietyillä aloilla jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Myös omasta internetjalanjäljestä sekä eri sosiaalisen median profiileissa antamastaan kuvasta kannattaa pitää huolta, sillä työnantajat tapaavat katsastaa työnhakijan julkiset nettiprofiilit hyvinkin herkästi.

”Työhön valinnassa lopulta kuitenkin työnhakijan persoona, profiili ja työyhteisöön sopiminen ovat ratkaisevassa asemassa. Työnantajat etsivät lopulta hyvää tyyppiä, joka on halukas ja kyvykäs uuden oppimiseen, joustavuuteen sekä myös sitoutunut hoitamaan työnsä mahdollisimman hyvin”, toteaa Nieminen.

Aktiivisuus on kaikista ratkaisevin

Työpaikan etsinnässä aktiivisuus on kuitenkin kaikista tärkein asia. Niemisen mukaan piilotyöpaikkojen osuus työmarkkinoista on jopa 70–80 prosenttia. Nämä työpaikat eivät tule koskaan avoimen haun piiriin. Ne täytetään suhteilla, verkostoilla sekä työnhakijan omalla aktiivisuudella.

”Itselleen voi tehdä vaikka listan työpaikoista, joissa olisi mahtavaa olla töissä, ja jotka olisivat omaan intressiin ja taitotasoon sopivia paikkoja. Sitten vain lähestytään näitä työpaikkoja”, havainnollistaa Nieminen.

Työpaikan hakeminen vaatii rohkeutta. Pelkkiä avoimia työpaikkoja selailemalla tai sähköisiä hakemuksia lähettämällä piiloudutaan helposti sähköisen järjestelmän suojiin ja uskotellaan itselleen, että on ainakin yrittänyt.

”Kyllä työnhaku vaatii älyttömästi rohkeutta. Sille omalle epämukavuusalueelle täytyy mennä ja ottaa puhelin käteen tai mennä käymään työpaikoilla. Kasvokkain kohtaaminen on aina paras tapa, mutta toki aina se ei ole mahdollista. Silloin hyvä hakemus ja CV ovat avainasemassa”, päättää Nieminen.

 

 

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Matias Partanen

Perinteiset Jokivalkeat vietettiin Rovaniemellä torstaina 3.11. jo 16. kertaa. Aikaisemmin Valdemarin uimarannalla järjestetty tapahtuma oli nyt toista kertaa Valionrannassa. Vain muutamat tuikut valaisivat marraskuisen pimeää rantaa, kun astuimme paikalle. Odottavaa väkeä oli kerääntynyt rinteeseen kuin Salpausselän kisojen mäkikatsomoon ikään. Kelmeä puhelimien näytöistä säteilevä valo antoi ennakkoa tulesta. Kansainvälinen opiskelijaryhmä seisoi rivissä sytytyskepit käsissään h-hetkeä odotellessa.

Tapahtuma perustuu Lapin Yliopiston tulitaide-kurssiin, jota vetää kuvataidekasvatuksen yliopisto-opettaja Antti Stöckell. Tapahtuma on perinteisesti ollut juuri vaihto-opiskelijoiden suosiossa.

”He näkevät kuvauksen valitessaan opintoja Lapin yliopistosta, tulitaidekurssi kuulostaa varmaankin jännältä ja erikoiselta. Monien ystävät ovat myös käyneet kurssin ja kehuneet sitä. Parhaimmillaan mukana on ollut toistakymmentä eri kansallisuutta. Kieli- ja kulttuurierot tulevat näkyviin työpajamuotoisessa toiminnassa, mutta tulen kieli koetaan aina vahvasti yhdessä”.

10-9-8-7-6-5-4-3-2-1- BURN!

Tapahtumassa on vaihtuva teema. ”Aikaisemmin on nojattu vahvasti perinteisiin, tällä kertaa halusimme katsoa eteenpäin ja sinne, minne emme edes näe”, Stöckell kertoo.

”Avaruusteemassa on paljon tarttumapintaa scifin ja elokuvien kautta”

Eräässä veistoksessa on astronautin hymyilevät kasvot jonkinlaisessa avaruus-selfiessä. 10-9-8-7-6-5-4-3-2-1- BURN! Astronautti roihahtaa liekkeihin, yleisön etummaiset rivit astuvat askeleen taaksepäin, kun liki kymmenmetriset liekit kuumottavat poskia. Kipinät tanssivat tummalla yötaivaalla kuin pienet tähdenlennot.

Stöckell oli mukana 2001 ensimmäisen vuoden opiskelijana, kun Jokivalkeat aloitettiin.

”Alunperinkin tapahtuma on suunniteltu kaamoksen alkuun. Tuli on mukana muissakin siirtymäriiteissä, kuten uuden vuoden raketeissa tai pääsiäis- ja juhannuskokoissa, sekä kekrissä. Kaamos on hieno aika tuoda perinteisiin nojaavia uusia sisältöjä, kiitämme kesästä ja syksyn sadosta ja otamme pimeän ajan vastaan”, Stöckell kertoo.

Tapahtuma on vahvasti yhteisöllinen, sillä mukana tekemässä on lähes 30 ihmistä.

”Tätä voidaan kutsua taiteeksi ja uskon sen koskettavan myös monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät muuten kuluta paljon taidetta.”

Astronautti on jo pelkkä tuhkaa ja palavat planeetat tanssivat universumin porteilla. Jäljellä on vielä UFO, jolla avaruuden muukalaiset ovat abduktoineet lappilaisia tutkimuksiinsa. Lopulta sekin roihahtaa tuleen, olemme torjuneet hyökkäyksen! Lapasten vaimentamat aplodit päättävät yhteisen hetken ja rovaniemeläiset valuvat jälleen takaisin omien kotiensa lämpöön.

Jokaisessa meissä asuu
pieni pyromaani. 

”Toivon, että lämmöstä ja hehkusta on iloa vielä pitkään. Erimaalaiset ja ikäiset kokevat intensiivisen ja nopean hetken yhdessä”, Stöckell miettii.

Mitä tuli oikeastaan tässä mielessä tarkoittaa? Ensimmäisenä tulee mieleen sen välttämättömyys koko ihmiskunnalle sen historian ajan. Stöckell näkee tulen dualistisena elementtinä.

”Tuli on lämmön, turvan ja elämän lähde, toisaalta siinä on tuhoava puoli. Voiman kanssa tulee toimia hallitusti, sillä jokaisessa asuu pieni pyromaani, ja on kiinnostavaa ajatella, miten voisimme käyttää myös tätä tuhoviettiä hyödyllisesti. Tuli on loppujen lopuksi arvaamaton elementti ja valokuvat tanssivista liekeistä ovat usein mielenkiintoisia – millaisia hahmoja ne muodostavatkaan”.

 

Teksti ja kuvat Matias Partanen

Reindeer Kalashnikovin taru sai alkunsa hieman enteellisesti mayojen maailman-lopun ennustuksen päivänä 21.12.2012. Maailmanloppua ei tullut, ja kuten mayatkin olivat ilmeisesti tarkoittaneet, koitti uusi aika. Tätä uutta aikaa on nyt eletty useampi vuosi, ja tahti sen kuin kiihtyy.

Hämyisen Half Moonin bäkkäriltä tavoitettu bändi on vähintäänkin haastava haastateltava, sillä kahdeksanhenkistä kokoonpanoa ei aina ole helppoa saada yhdelle koolle. Huolimatta vähäisestä mieskadosta keikkaa edeltävässä sekasorrossa haastattelu saa tuulta alleen, vaikkakin muotoutuen välillä päälle huuteluksi genremäärittelyistä, saamattomista liksoista, hulvattomista keikkakokemuksista sekä alkutaipaleen hämäristä muistoista aina tulevaisuuden näkymiin saakka.

Kalashnikovien siemen oli kuitenkin ehditty kylvää ennen tuota merkityksellistä maailmanlopun päivää, sillä keskusteluja oikean musiikin soittamisesta oli käyty jo silloisen vuoden 2012 juhannuksesta lähtien.

”Olin tehnyt jo aika pitkään Akin kanssa räppihommia tietokonetaustoilla. Soittomiehet soittelivat samaan aikaan oikeaa musiikkia. Hynttyiden yhteen lyömisestä oli ollut pitkään puhetta ja kesällä 2012 kokeiltiin ensimmäisen kerran soittaa yhdessä”, Kalashnikovissa räppiä heittävä Jouni Järvelin muistelee.

Marikaisjärven juhannuksessa tehtiin lopulta päätös bändin perustamisesta, ja porukkakin alkoi olla suunnilleen kasassa. Kahdeksanmiehinen poppoo ei täysin tuntenut toisiaan alkuaikoina, vaikka osa olikin tuttuja jo lapsuudesta. Eri verkostot, joita ilkeämielinen välikommentti kuvaili ryyppyremmeiksi, nivoutuivat kudokseksi, joka tätä nykyä hämmästyttää ja hämmentää keikkalavoilla. Hämmennystä herättää myös omaperäinen nimi, jonka synnystä ei ole tarkkaa kuvaa. Vastuu yhdistelmästä sysätään Järvelinille.

”Pitkällisen pohdinnan ja muutamien parempien ideoiden jälkeen tähän päädyttiin”, hän toteaa.

Välillä käydään pohjalla, ennen kuin tavoitellaan taas pintaa.

Reindeer Kalashnikovin voi määritellä lappilaisasenteesta ponnistavaksi räpin, suomirockin ja psykedelian yhdistelmäksi, joka matkaa kohti raskaampaa suuntaa. Miesten mukaan musiikki oli alkuaikoina hennompaa, mutta on koko ajan siirtymässä rokimpaan meininkiin. Pohdinnan keskeyttää kuittaus sukellusmusiikista – välillä käydään pohjalla, ennen kuin tavoitellaan taas pintaa. Onpa musiikkia saatettu kuvata jopa sairaaksi ja rikolliseksikin.

”Tekemisen taustalla ei ole mitään suurempaa visiota. Luotamme, että omalla painolla mennään eteenpäin. Ei siinä vaikuta alkaa venkoilemaan”, Järvelin summaa.

”Tuotantoa ei varsinaisesti yhdistä minkään tietyn sanoman välittäminen, vaan se on enemmänkin simppeliä elämään heittäytymistä. Joissakin kappaleissa on toki kantaaottavampaa meininkiä, jota vuorottelevat kevyemmät tarinat elävästä elämästä”, laulaja Ville-Matti Hannu sanoo.

Kappaleet voivat olla hyvinkin erityylisiä, mikä osittain johtuu isosta tekijäporukasta. Monipuolinen ja -miehinen bändi on toisinaan vahvuus, mutta myös haaste, sillä mieltymykset eivät aina kohtaa, jolloin joutuu tinkaamaan, mitä kaikkea esimerkiksi keikoilla soitetaan.

Reindeer Kalashnikov tanssitti opiskelijaväkeä LYYn varjoavajaisissa.

Ahkerasti keikkaileva Reindeer Kalashnikov on ennen kaikkea kotonaan lavoilla. Jo alkuaikoina ahkerasti keikkailleen yhtyeen tahti on viime vuosina vain kiihtynyt, ja tälle vuodelle esiintymislavoja on ehditty kuluttaa jo 19 kertaa. Ahkeraan keikkailevalle myös sattuu ja tapahtuu, ja keskustelu ajautuukin pian omituisimpiin ja mieleenpainuvimpiin keikka-muistoihin. Aina esiintymislavakaan ei ole selviö, sillä on bändi joskus esiintynyt myös lumikinoksessa.

”Joskus syvässä Lapissa keikkaillessamme eräs mieshenkilö paskansi innostuksesta kirjaimellisesti housuihinsa lavan edessä”, Järvelin muistelee.

Innokkaita faneja on pitänyt hätistää kesäkurpitsalla nuokkumasta kiipparin päältä.

Joskus innokkaita faneja on pitänyt hätistää kesäkurpitsalla nuokkumasta kiipparin päältä. Kemijärven yöttömässä yössä taas mittariin on saattanut kilahtaa neljä keikkaa vuorokaudessa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Bändin jäsenet kertovatkin pitävänsä erityisesti pienissä paikoissa esiintymisestä.

”Siellä jossain tunturissa, jossa paikat ovat niin pieniä, että hyvä jos sisään mahtuu”, Järvelin kiteyttää.

Etelässä keikkailukin on pikkuhiljaa lisääntymässä. Tähän asti se on jäänyt hieman vähäisemmäksi, sillä isolla porukalla keikkailu tulee bändille kalliiksi, kun palkkion jakajiakin on, mistä ottaa.

Tulevaisuudessa näköpiirissä on uuden musiikin työstäminen. Bändin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa levy näki päivänvalon syksyllä 2015. Voi kuitenkin olla, ettei uuden tekeminen ole automaatio.

”Levy voi ehkä formaattina olla aikansa elänyt. Järkevämpää voisi olla sinkkujen ja musavideoiden julkaisu”, kitaraa soittava Tuomas Autti pohtii.

Moderni musiikinkuuntelija ei juuri soittimen lukupäätä kuluta, ja musiikin odotetaan löytyvän suoratoistopalveluista.

Bändi on jo tehnyt yhden videon kappaleeseen Lapin noita, ja pohdinnassa on tämän postmodernin taidemuodon tiellä jatkaminen. Myös sosiaalisessa mediassa aktivoituminen koetaan nykypäivän tuomaksi haasteeksi, johon täytyy vastata. Bändi päivitteleekin ahkerasti Instagramia, jonne haastattelunkin aikana virtasi kuvia tasaiseen tahtiin. Kuvia, ja myös miehiä heidät keikalla nähdessään ei voi olla panematta merkille poikkeavaksi kuvailtavaa pukeutumista, joka yhdistelee ennakkoluulottomasti kaikkea lampunvarjostimista kimonoihin.

”Meidän on joskus kommentoitu näyttävän siltä, että olemme juuttuneet aikaan, jota ei ikinä ollut, eikä tule olemaan”, Autti toteaa.

Sitä, mistä tämä kaikki johtaa, eivät bändin jäsenet itsekään tiedä. Härövarustus onnistuu kuitenkin vilpittömyydessään välttämään itsetarkoituksellisuuden, ja lavalta välittyy kaikessa tekemisen meininki ja täysiä heittäytyminen.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Meri Heikkilä

Opiskelijan työtä on opiskelu. Omalla kohdallani se tarkoittaa luennoilla istumista, tietokoneluokissa työskentelyä, kirjastossa käymistä, käytävillä keskustelua ja ruokaloissa tai kahviloissa vetelehtimistä. Työntekijät ovat vakuutettuja.

Tässä uskossa olin, kunnes viime keväänä eräälle läheiselleni sattui yliopistolla tapaturma, joka vaati sairaalassa tikattavana käyntiä. Oletimme, että vakuutus korvaa hänen kulunsa, mutta vakuutusyhtiön virkailija kertoi, että opiskelijoiden tapaturmista korvataan vain sellaiset, jotka ovat sattuneet työharjoittelussa tai vastaavanlaisissa olosuhteissa. Taide- ja kasvatustieteiden opiskelijat suorittavat tutkintoonsa yliopistolla myös työpajatyyppisiä opintoja, mutta esimerkiksi yhteiskuntatieteilijät eivät siis käytännössä ole vakuutettuja opiskelunsa aikana.

Lapin yliopiston työntekijöille suunnatussa paperissa ”Kun opiskelijalle sattuu tapaturma – näin ohjeistat opiskelijaa”, sanotaan, että ”opiskelijoiden vakuutusturva koskee vain tapaturmaa, joka on sattunut opiskelulle ominaisissa olosuhteissa henkilön osallistuessa opetussuunnitelman tai tutkinnon perusteiden mukaiseen työhön rinnastettavan käytännön opetukseen, työssäoppimisjaksoon, työharjoitteluun, näyttötutkintoon tai perusopetuksessa työelämään tutustumiseen oppilaitoksessa tai muussa koulutuksen tai opetuksen järjestäjän tai oppilaitoksen ylläpitäjän osoittamassa paikassa”. Tästä määritelmästä on hankala päätellä, miten asia käytännössä on.

"Opiskelijat on vakuutettuina vain käytännön harjoittelutyössä sattuvien tapaturmien varalta."

Otin yhteyttä Vakuutusmeklariin, joka hallinnoi Lapin yliopiston vakuutuksia. Hän esittää asiansa yksiselitteisesti sähköpostissaan: ”Eli opiskelijat on vakuutettuina vain käytännön harjoittelutyössä sattuvien tapaturmien varalta. Tämän määrittelee opiskelijatapaturman korvaamisesta annettu laki.”

Katsaus Finlexiin paljastaa, että kyseessä on vuonna 2002 päivätty laki opiskeluun liittyvissä työhön rinnastettavissa olosuhteissa syntyneen vamman tai sairauden korvaamisesta. Asian laki-teknisistä yksityiskohdista kiinnostuneiden kannattaa katsastaa lisätietoja sieltä.

Olisi suotavaa, että yliopisto tiedottaisi opiskelijoita nykyistä paremmin vakuutusasioista, sillä tieto tuntuu olevan tiukassa. Uusille opiskelijoille voisi jo alkuvaiheessa kertoa milloin he ovat vakuutettuja ja millä tavalla vakuutusturvaa voisi halutessaan kompensoida omalla vakuutuksella. Nettisivuille voisi koota paketin kaikille opiskelijoiden vakuutusasioista kiinnostuneille. Kiemuraiset pykälät eivät aukea helposti edes korkeakoulutuksesta nauttiville, joten selkokielellä ilmaistu yksiselitteinen informaatio olisi paikallaan.

Luennoilla tai käytävillä toki sattuu harvemmin tapaturmia, mutta silti tällainen vakuutusmääritelmä tuntuu asettavan opiskelijat eriarvoiseen asemaan, sillä toisilla aloilla opiskelu on enemmän työhön rinnastettavaa sisältäen työpajoja ja harjoittelujaksoja.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Mikko Roininen

Pariisin Yliopiston filosofian professori Frederic Gros on kirjoittanut kirjan kävelemisestä juurikin oman tieteenalansa lähestymistapaa noudatellen. Se aukeaa hyvin myös niille, jotka ovat vain kiinnostuneita katsomaan kävelemistä uusista näkökulmista, onhan niin että ihminen on olento joka hengittää, syö, juo ja kävelee. Kysymys on siis elämisen perusasioista. Lueskelin teosta kesäreissulla, jonka teimme teltan ja tyttöystävän kanssa itäiseen Eurooppaan.

Kuten Gros huomauttaa, pitkät kävelyreissut voivat vapauttaa mielen monista arkielämän tarpeista ja ahdistuksista. Koko päivän reppu selässä käveltyään tuntuu maa ohuen patjan läpi parhaalta kuviteltavissa olevalta sängyltä. Keho kiittää levosta, ja maailma asettuu mukavan yksinkertaisesti kävelyn, ihmettelyn, ruoan ja levon vuorottelevaan rytmiin. Pikkuasioista tulee joutavia ajatuksia, joilla ei ole sijaa hetken muodostumisessa. Repun selästä saatuaan tuntuu, että voisi kävellä niin pitkään kuin uutta maisemaa riittää.

Parasta kesän reissussa oli ulkona oleminen, ilman sähkölaitteita, elämän perusasioiden äärellä. Grosin mukaan nykyelämässä ”ulkona” on jonkinlainen välitila kahden sisätilan välissä. Telttaillessa ja kävellessä sisätila voi muuttua oudoksi, tunkkaiseksi ja tylsäksi. Kävelyreissulla asutaan ulkona ja sisätilat ovat vain välitiloja, joissa käydään satunnaisesti.

Meillä ei ollut matkalla mukana minkäänlaisia mobiililaitteita, mikä tuntuu olevan harvinaisuus tänä päivänä. Kun nettikahvilatkin ovat lähes hävinneet koko Euroopasta, ei tarvinnut seurata ja somettaa. Kohdemaan kieltä taitamattomana edes jättikokoiset otsikot eivät sano mitään. Maailmasta häviää kiinnostus kaikkiin itsensä ja oman lähipiirinsä ulkoisiin tapahtumiin. Uutiset menettävät merkityksensä pitkillä kävelyreissuilla.

Kävelyssä ilo on sitä, kun tuntee ruumiinsa saavan voimaa jokaisesta askeleesta käytettäväksi seuraavaan. Pitkän päivän jälkeen on onnellinen yksinkertaisista asioista, siitä kun saa rentoutua oikaisemalla jalkansa ja tyydyttämällä nälkänsä ja janonsa.

Tutulta kotiseudulta poistuttaessa kävelijä alkaa nähdä eri tavalla. Kaupungit ovat täynnä ärsykkeitä ja pieniä kiinnostavia yksityiskohtia mihin tarkkaavaisuutensa voi kohdistaa. Reissussa on mukavaa vain kävellä ja katsella, imeä itseensä erilaisia uusia ja jännittäviä aistihavaintoja, mitä kotopuolessa ei ole tarjolla. Tämä on parasta tehdä jalan.

Käveleminen on painovoiman valtaan asettumista monotonista rytmittämistä. Taolainen viisaus sanoo: ”Jalat vievät hyvin vähän tilaa maan päällä; niillä voi kävellä kaikkiin niihin tiloihin, joita ne eivät vie.” Jalan ei koskaan tule asettua mihinkään pysyvästi, vaan mittailla maan kamaraa niin kauan kuin voimia riittää. Hyvä kävelijä liikkuu rauhallisen määrätietoisesti, ei nyi vaan rytmittää hitautensa sopivaksi vakaaksi etenemisvauhdiksi.

Monet tärkeät filosofit ja runoilijat ovat kävelleet ja kehitelleet ajatuksiansa retkiensä myötävaikutuksella. Kant kiersi samaa reittiä kotikaupungissaan koko elämänsä kellontarkoilla kävelyillään. Kerrotaan jopa että ihmiset tarkastivat ajan sen perusteella, missä kohtaa Kant ilmaantui näkyviin. Nietzche käveli raivoisasti, Rousseau pystyi ajattelemaan kunnolla vain kävellessään, Baudelaire huusi malttamattomana paikallaan oloon vielä kuolemanhoureissaankin: Tuokaa tekojalkani, nyt mennään, Eteenpäin!

Historian suurhahmoihin kuuluvan Mahatma Gandhin tunnetuin tempaus oli hidas kävely joukolla meren rantaan keräämään suolaa, johon paikallisella väestöllä ei ollut lupaa. Tämä kansalaistottelemattomuus sopi suorittaa rauhallisesti kävellen, sillä se kiteytti osia hänen pasifistiseen vallankumoukseen tähdänneestä filosofiastaan. Kävely on vähäeleinen, nöyrä ja äärimmäisen rauhanomainen tapa protestoida.

Kuten filosofi Jean-Jacques Rousseau kiteyttää: ”Tehdä matkaa jalan kauniilla säällä kauniissa paikassa ilman kiiruhtamista, kulkuni määränpäänä jokin miellyttävä kohde – siinä kaikista elämisen tavoista se, joka on eniten minun makuuni.”

 

Teksti ja kuvat Matias Partanen

Drone, miehittämätön ilma-alus, UAV, nelikopteri, mikä-perkele-siellä-surisee, lennokki, drooni – rakastetulla ja vihatulla lentohärvelillä on monta nimeä. Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ennustus kaksituhattaluvun lentävistä autoista ei aivan toteutunut, mutta pienet kauko-ohjattavat lennokit sen sijaan täyttävät taivaita erilaisia tehtäviä suorittaen. Ylivoimaisesti tunnetuin käyttötarkoitus näille laitteille on huvittelu, vapaa-ajan lentely ja harrastusilmakuvaus. Näillä lentolaitteilla on kuitenkin potentiaalia moniin niin sanottuihin oikeisiin tehtäviin: kokeiluja esimerkiksi postinkuljetukseen ja kadonneiden ihmisten jäljitykseen on tehty myös Suomessa.

Lapin yliopistossa miehittämättömiin ilma-aluksiin liittyvää sääntelyä tutkivan Mikko Huttusen mukaan lennokkeja koskeva lainsäädäntö on pitkään laahannut perässä. Laitteiden suosio ja nopea kehitys on yllättänyt lainsäätäjän niin sanotusti housut kintuissa.

Ilmailuoikeuden järjestelmä on luotu miehitettyä ilmailua varten. Tämä pätee sekä kansainvälisiin sopimuksiin, EU:n sääntelyyn että kansalliseen sääntelyyn. Lainsäätäjä kaikilla tasoilla on joutunut pohtimaan, missä määrin voidaan soveltaa olemassa olevaa järjestelmää ja miltä osin tulee luoda uutta sääntelyä, Huttunen kertoo.

EU-tasolla on säännelty ainoastaan yli 150 kiloa painavia laitteita, joihin sovelletaan samoja sääntöjä kuin miehitettyihin ilma-aluksiin. Euroopan lentoturvallisuusvirasto EASA:n ja komission suunnitelmissa on tosin purkaa painoraja ja jakaa lennätykset riskiperusteisesti eri luokkiin. Kansallisella tasolla miehittämättömiin ilma-aluksiin on reagoitu, ja Trafi antoikin kauko-ohjattavia ilma-aluksia ja lennokkeja koskevan ilmailumääräyksen OPS M1-32, joka astui voimaan 9.10.2015. Tätä kirjoitettaessa määräykseen ollaan tekemässä joitain selventäviä muutoksia.

Huttusen mukaan miehittämättömien ilma-alusten käyttö on kasvanut räjähdysmäisesti. Erilaisia sovellutuksia on pilvin pimein aina sähkölinjojen ja viljelysten tarkastamisesta malminetsintään. Malminetsintää koskeva Geologian tutkimuskeskuksen ja Lapin yliopiston vuonna 2016 päättyvä UAV-MEMO-projekti on tutkinut UAV:iden käytännöllistä ja oikeudellista soveltuvuutta malminetsintään ja kaivostoiminnan valvontaan. Tavoitteena on ollut kehittää aikaa ja kustannuksia säästäviä sekä ympäristöneutraaleja etsintämenetelmiä. Hankkeen ovat rahoittaneet Tekes sekä neljä Lapissa toimivaa kaivosalan yritystä.

Lennokkitoiminta on hauska harrastus. Ennen ilmaan nousua on syytä kuitenkin tutustua toiminnan pelisääntöihin.

Entäpä millainen on Pertti Peruslentäjää koskeva sääntely tällä hetkellä? Asia riippuu tällä hetkellä siitä, lentääkö harrastusmielessä vai työkseen. Trafin määräys nimittäin asettaa näille hieman erilaiset vaatimukset. Joka tapauksessa autonomisen eli käyttäjästä riippumattomasti toimivan laitteiston käyttämiseen tarvitaan lupa, käytännössä ilmatilavaraus. Luvanvaraista on myös toiminta yli 25 kiloa painavalla laitteella sekä silloin, kun operoidaan näköyhteyden ulkopuolella. Mielenkiintoinen on Huttusen ilmoille heittämä pointti, johon esimerkiksi rajaseudulla asuva ilmailija voi syyllistyä tietämättömyyttään:

Periaatteen tasolla kauko-ohjattavalla ilma-aluksella voisi syyllistyä ilmatilaloukkaukseen, mikäli lentää laitteella vieraan valtion ilmatilassa. Ilman lupaa rajaa ei saisi ylittää.

Käytännössä laitteiden valvonta on kuitenkin hankalaa, ja todellisiin toimenpiteisiin tuskin ihan hevin ryhdyttäisiin. Tilanne, jossa naapurimaan JAS 39 Gripen -hävittäjät tulisivat saattamaan tunkeutujaa pois suvereenista ilmatilasta, on todennäköisesti vain vannoutuneimpien droonipilottien painajaisunta.

Ei kuitenkaan ole vaikeaa kuvitella erilaisia riskitilanteita, joita miehittämättömien ilma-alusten lennättäminen voi aiheuttaa. Yksi suurimmista uhkista on törmäyskurssille joutuminen muun ilmaliikenteen kanssa. Siksi esimerkiksi lentokenttien läheisyydessä lennättämistä on rajoitettu. Suomessa maksimilentokorkeudeksi on määritelty 150 metriä, lentokenttien läheisyydessä 50 metriä, ja väistämisvelvollisuus on aina miehittämättömällä ilma-aluksella.

Erilaisiin rikollisiin tarkoitusperiin on viranomaispuolella havahduttu: lennokkia voitaisiin hyödyntää terrori-iskussa, ja valtameren takana on tehty havaintoja koptereiden käyttämisestä huumeiden salakuljetuksessa. Lakikirjaa kirjaimellisesti tuijottava voi myös tehdä seuraavan päätelmän: vappusimoissa kauko-ohjattua ilma-alusta lennättävä pilotti syyllistyy ilmaliikennejuopumukseen – ainakin, jos kyse on työtehtävistä. Harrastelijan kohdalla teko voitaisiin tulkita ilmailurikkomukseksi. Alkoholin ja huumeiden käyttökielto on ilmaliikenteessä ehdoton.

Pelisäännöt siitä, mitä kuvaa ja missä kuvaa, koskevat myös lentäviä kameroita.

Droonipilotit voivat myös loukata yksityisyyttä. Samat pelisäännöt siitä, mitä kuvaa ja missä kuvaa, koskevat myös lentäviä kameroita. Aurinkoa ottavan naapurin rauhaa häiritsevä voi löytää itsensä pian lakituvasta.

Jos lennokkien käyttö lyö ammattilaispuolella esimerkiksi tavarankuljetuksessa läpi, on trafiikin kasvamiseen jotenkin vastattava. Huttusen mukaan esimerkiksi EASA on väläytellyt eräänlaisten lentoväylien perustamista ammattimaisille toimijoille. Niin sanottu geofencing on GPS-paikannukseen perustuva teknologia, jolla liikenne voidaan turvallisesti ohjata omille väylilleen. Jo nyt kuluttajien saatavilla olevien, varsinkin kalliimpien koptereiden ohjelmointi rajoittaa lentämistä tietyillä alueilla. Valmistajat ovat havahtuneet riskeihin, joita huolimattomat lennättäjät saattavat aiheuttaa. Vakavan onnettomuuden aiheutuminen voisi syöstä koko alan kohti erittäin tiukkaa sääntelyä.

Tällä hetkellä laitteiden lennättäminen Suomessa on kuitenkin melko vapaata. Vapaa-ajan lentelijän tulee muistaa, ettei toiminnallaan aiheuta vaaraa ulkopuolisille eikä lennätä alusta väkijoukkojen yläpuolella. Lennättämistä on rajoitettu myös asutuskeskusten yläpuolella: jos kyse on tiheästi asutetusta alueesta, on noudatettava erityistä varovaisuutta. Lennokin paino saakin tällöin olla korkeintaan 3 kiloa. Lennokista tulee ilmetä käyttäjän nimi ja yhteystiedot, eikä yli 150 metrin lentokorkeutta saa ylittää. Ammattimaiseen toimintaan siirryttäessä on toiminnasta tehtävä netti-ilmoitus Trafille ja kiinnitettävä entistäkin enemmän huomiota kaikkiin turvallisuusnäkökohtiin.