Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Helsinkiläinen räp-yhtye Ruger Hauer sen tavallaan tiivisti; niin kutsutun y-sukupolven kohtalon syntyä työelämän murroskohtaan, jossa rakenteellinen työttömyys kurittaa maata, digitalisaatio syö perinteisiä aloja, CV on jäänne jurakaudelta, korkeakoulututkinto ei takaa yhtään mitään ja yhteiskunnan rakentamat tukiverkostot laahaavat vielä vanhassa, jo menneessä maailmassa. Vai onko kyseessä sittenkin pelkästään nuorten ihmisten kokemasta ahdistuksesta huolettoman nuoruuden ja vastuullisen aikuisuuden välillä, mikä ilmenee sukupolvesta toiseen, ja jossa ihmiset aikakaudesta riippumatta kokevat aina olevansa jollain tavalla yhteiskunnan ja elämän murroskohdassa – ainakin henkilökohtaisella tasolla?

Minä olen y-sukupolvea, eli 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntynyttä sukupolvea. Sukupolvesta voidaan käyttää myös nimitystä nettisukupolvi, sillä internet syntyi, yleistyi ja lopulta lävisti koko yhteiskunnan samaan aikaan, kun minä vietin nuoruuteni huolettomat vuodet ja kasvoin lopulta aikuiseksi.

Työ, tai se, minkä me miellämme työksi, on liittynyt ihmisten elämään jollain tavalla oikeastaan aina. Ensin työtä tehtiin konkreettisen ravinnon eteen: metsästettiin, raivattiin ja viljeltiin maata sekä hankittiin polttopuita. Sitten tuli vaihtotalous. Palveluita ja raaka-aineita hankittiin toisilla palveluilla ja raaka-aineilla. Työn arvo saatettiin suhteuttaa myös yhteisesti sovittuun vaihtovälineeseen kuten oravannahkoihin. Lopulta yhteiskunta ja yhteisöt kasvoivat niin monimutkaisiksi, ettei perinteinen vaihtotalous enää toiminut. Luotiin yhteinen, keinotekoinen vaihtoväline – raha. 1700-luvun puolivälissä alkanut teollinen vallankumous oli puolestaan seuraava mullistus, joka muutti ihmisen käsityksen työstä. Tuotantomäärät kasvoivat räjähdysmäisesti höyryvoiman ja sähkön myötä ja raskaat fyysiset työt siirrettiin koneille. Teollistumisen kehitys ja voimistuminen on jatkunut aina näihin päiviin asti. Ja nyt olemme uuden murroksen kynnyksellä, ainakin jos MIT-huippuyliopiston professori Erik Brynjolfssoniin on uskominen.

Brynjolfsson johtaa MIT:n digitaalisen talouden tutkimusohjelmaa ja tutkii, kuinka teknologian kehittyminen kasvattaa tuottavuutta ja muokkaa maailmantaloutta. Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 28.8.2016) Brynjolfsson julistaa meidän olevan uuden teknologisen vallankumouksen kynnyksellä. Sitä vallankumousta hän kutsuu koneiden toiseksi tulemiseksi. Jos ensimmäinen teknologinen vallankumous – teollistuminen – korvasi ruumiillisen työn, koneiden toinen tuleminen korvaa ison osan ihmisen aivotyöstä.

Brynjolfssonin ajatukset kuulostavat hurjilta, mutta kehityskulku on silti jo nähtävillä. Vuonna 1996 kohistiin Deep Blue –tietokoneesta, joka voitti ensimmäistä kertaa ihmisen shakissa. Sen jälkeen teknologian kehitys on ollut huimaa. Nykyään koneet kykenevät myös syväoppimiseen. Tämä on tehnyt niistä verrattomia esimerkiksi kasvojen tunnistamisessa, missä niiden kyvyt ovat jo aika päiviä sitten ohittaneet ihmisen kyvyt. Ja lisää on tulossa. Robottiautot olivat pitkään pelkästään science fictioiden haavemaailmaa. Nyt ne ovat jo totisinta totta eikä tarvitse olla kovinkaan suuri meedio ennustaakseen, että yhteiskunnan kehitys kulkee tulevaisuudessa yhä syvenevää automaatiota kohti.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVAn raportti ”Robotit töihin” (EVA 13.9.2016) pyrkii valottamaan lähitulevaisuuden työympäristöä ja yhteiskuntaa, jossa entistä useampi työtehtävä hoidetaan automaation kautta. Raportin sanoma on kauttaaltaan se, ettei robottien yleistyminen johda massatyöttömyyteen, kuten usein kuulee peloteltavan, vaan käytännössä teknologinen kehitys ja innovaatiot synnyttävät ja tuhoavat työpaikkoja, mutta eivät itsessään työtä. Tiivistettynä: mitä vaativampaa viestintää ja ongelmanratkaisukykyä tehtävä vaatii, sitä huonommin se soveltuu automaation hoidettavaksi ja mitä enemmän työtehtävä perustuu rutiineihin ja sääntöihin, sitä paremmin se soveltuu roboteille. Muutos tuskin on aivan kivuton, sillä vaikka uusia työpaikkoja syntyykin vanhojen tilalle, vaatii niiden täyttäminen aivan uudenlaista osaamista. Tässä riskinä on niin sanottujen vanhojen työpaikkojen työntekijöiden väliinputoaminen, jos uudelleenkoulutukseen ei löydy omaa tahtoa tai yhteiskunnallisia mahdollisuuksia tai resursseja. Raadollisesti voidaankin ajatella, että jos jokin työtehtävä voidaan ajatuksen tasolla korvata roboteilla, se myös ajan myötä todella korvataan. Näin niiden taitojen, joita ei koneella pystytä korvaamaan, markkina-arvo kasvaa ja näihin taitoihin raportin mukaan tulisi panostaa jo peruskoulusta alkaen.

Helsingin Sanomien gallupissa (HS 5.9.2016) suomalaisilta kysyttiin, miten he uskovat oman työnsä säilyvän tulevaisuudessa. Gallupin tulos oli jopa hieman yllättävä: 74% työssäkäyvistä suomalaisista uskoi työtehtävänsä säilyvän digitalisaatiosta ja roboteista huolimatta. Onko kyse yltiö-optimismista, jossa maailmankuvaa verrataan vanhaan ja luotetaan sen säilyvyyteen, vai onko kyse sittenkin terveestä realismista, joissa työtehtävien kyllä uskotaan muuttuvan, mutta työn itsessään säilyvän? Hyvä esimerkki tästä on kirjasto. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA on arvioinut kirjastohoitajan työn muuttuvan radikaalisti jopa 97% todennäköisyydellä 10–20 vuoden aikana tiedon sähköistymisen myötä. Mutta häviääkö kirjastonhoitajan työ itsessään, vai muuttuuko se luonteeltaan vain erilaiseksi kuin mitä perinteinen kirjastonhoitajan työ on ollut? Tässäkin kysymyksessä tullaan väistämättä työntekijöiden kykyyn ja haluun kehittää omaa osaamista vastaamaan uusia työntarpeita sekä koulutuksen kykyyn vastata uuden maailman haasteisiin.

Epävarmuus on leima, joka varjostaa y-sukupolven tulevaisuutta.

Työllä on valtava merkitys ihmisten identiteetissä. Yhteiskunta on aina arvostanut työntekoa – ja ihan ymmärrettävästi. Peruskoulussa opiskellaan vielä yleissivistävästi, mutta siitä eteenpäin koulutuksen tarkoitus on valmistaa opiskelija oman alansa ammattilaiseksi. Meillä – sekä myös yhteiskunnalla – on harha, että tämä pätisi yhä. Ja se harha on johtanut y-sukupolven oirehtimiseen, kun valintojen vapaus on entistä isompi, mutta samalla epävarmuus tulevaisuudesta on lisääntynyt. Siinä missä vanhempamme saattoivat olla jo reilusti alle kolmikymppisinä vakituisessa työsuhteessa – ja saattavat olla saman työnantajan palveluksessa yhä edelleen – yhä harvempi nykyisistä alle kolmikymppisistä saa vakituista työsuhdetta. Työ koostuu yhä enenevissä määrin pätkätöistä, projekteista, yrittämisestä sekä oman tietotaidon jatkuvasta kehittämisestä ja alanvaihdoista. Tulot saattavat tulla useammasta purosta ja niiden taso vaihdella jopa kuukausittain. Mutta me vertailemme itseämme edelleen vanhempiemme sukupolveen – ja niin tekee myös yhteiskunta. Meitä syytetään laiskuudesta, nuoruuden venyttämisestä sekä itsekkyydestä, vaikka olemme vain muuttuneen yhteiskunnan murroskohtaan syntyneitä väliinputoajia tilanteessa, jossa odotukset ja paineet tulevat vanhasta maailmasta, mutta realiteetit ja todellisuus uudesta, vielä jossain määrin tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Epävarmuus on leima, joka varjostaa y-sukupolven tulevaisuutta. Se aiheuttaa ahdistusta ja moninaista oirehtimista. Mutta epävarmuudenkin voi hyväksyä. Silloin siitä tulee vähemmän ahdistavaa. Pelkkä yksilötason hyväksyminen ei riitä. Tarvitaan koko yhteiskunnan ajatusmaailman muutos ja tukijärjestelmien päivittäminen vastaamaan nykyisiä haasteita ja tarpeita. Jos tätä muutosta ajatusten, arvomaailman ja konkreettisien toimien osalta ei tapahdu, uhkaa y-sukupolvesta todellakin tulla hyödytön sukupolvi ilman, että sille annettaisiin edes mahdollisuutta muunlaiseen tulevaisuuteen.

Nyt on skeittikulttuurin vuoro nostaa päätään ja kasvaa, myös Rovaniemellä. Pitkän ajan lupaukset ja väännöt rahan sekä politiikan kanssa tuottivat tulosta, sillä nyt Rovaniemelläkin on oma skeittiparkki. Tämä oli työvoitto lajin harrastajille kuin heidän ideaan tukeville.

Teksti Nea Koivumaa
Kuvat Matias Partanen

Rovaniemi ei ole tarjonnut monia paikkoja skeittaukselle. Asfalttikatujen lisäksi kaupunki rakennuttaa puiset rampit muutamaan kaupunginosaan, minkä jälkeen ne jätetään oman onnensa nojaan. Ounasvaaralle vuoden 2016 kesänä rakennettu parkki on tehty betonista. Se on oikein käsiteltynä huomattavasti äänettömämpi ja turvallisempi kuin asfaltti tai laho ramppi.

Parkin rakentamisen takana on pitkän linjan lajin harrastaja Tero Pikkarainen ja hänen yrityksensä Concrete Proof. Pikkaraisen yritys on toteuttanut useita skeittiparkkiprojekteja ympäri Suomea. Viimeisimmät valmiit projektit löytyvät täältä Lapista: Sodankylästä ja Rovaniemeltä.

Kymmenisen vuotta skeittausta harrastaneen Oulusta kotoisin olevan Ville-Pekka Vihman mukaan Oulun ja Rovaniemen skeittikulttuuri eroavat toisistaan.

”Täällä Rovaniemellä harrastajakunta on melkoisesti pienempi, minkä takia kaikki tietävät tai tuntevat toisensa. Oulussa harrastajia on niin paljon enemmän, että kaikkia ei voi millään muistaa tai tunnistaa. Toisin sanoen meininki on Rollossa hitusen tiiviimpää ja yhteisöllisempää”.

Rullalautailu on Vihman mielestä ennen kaikkea todella hauskaa, hikistä ja terapeuttista. Rullalautaa hän kuvaa jonkinlaiseksi lemmikiksi, jonka kanssa pitää välillä lähteä ulos leikkimään. Hän pohtii skeittaamisen elämäntapaa, johon kuuluu pieni ulkoinen habitus eli vaatteet.

”Tuolla kun kadulla kävelee ilman lautaa, niin voisin uskoa, että monet tunnistavat sen, että tuossa menee skeittari.”

Vihman mukaan skeittiparkin erilainen tila ja materiaali vaikuttaa temppujen tekemiseen ja uusien luomiseen.

”Temput muuttuivat ja roimasti. Uudella parkilla on niin mukavasti uusia ja erilaisia mahdollisuuksia. Uudet linjat ja temput eivät ihan heti lopu kesken. Sinne menee vähän semmoisella ”lapsi karkkikaupassa” -asenteella, että mitähän sitä tänään tekisi.”

Jari Paksuniemi tyylittelee frontside rock’n rollin kaareen.

Skeittiparkin luulisi houkuttelevan lisää harrastajia lajin pariin. Vihman mielestä näin on myös käynyt.
”Onhan siellä jotain uusia naamoja pörrännyt. Oikeastaan ihan joka kerta sinne on joku uusi heppu ilmaantunut harrastaan. Sitten siellä on myös niitä vaahtosammuttimia näkynyt paljon skeiteillä, potkulaudoilla ja milloin milläkin. Se on joskus vähän rasittavaa, mutta pitää ymmärtää, että oli itse joskus ihan samanlainen. Eiköhän kaikki aikanaan parkin tavoille opi.”

Vuoden 2020 Tokion Olympialaisiin skeittaus on valittu yhdeksi lajiksi. Kuuluuko skeittaus olympialaisiin?

”Minä en tiedä mitä ajatella tuosta. Onhan se varmaan ihan vauhdikkaan ja viihdyttävän näköistä siellä telkkarissa, mutta tajuaako kukaan, joka ei tunne lajia sen päälle sitten mitään”, Vihma kommentoi.

Hänen mukaansa laji on saamassa uutta suosiota, ja on siksi mahdollisesti valittu yhdeksi olympialajiksi.

”Jos joku sinne haluaa lähteä Suomea edustamaan niin ei sitä voi kuin kannustaa”, Vihma pohtii.

Kaide kilahtaa, kun Petri Kuusela tekee siihen crooked grindin.

"Pieneen tilaan on saatu hyvin toimivat ja monipuoliset härvelit."

Rovaniemeläinen Petri Kuusela on harrastanut skeittaamista noin 17 vuotta. Hänestä skeittiparkki on loistava.

”Pieneen tilaan on saatu hyvin toimivat ja monipuoliset härvelit”, hän kertoo.

Kuusela on ollut parkin suunnittelussa melko aikaisesta vaiheesta lähtien.

”Minulle on jäänyt kuva, että parkkia ollaan tosissaan haluttu tehdä. Kysymys on ollut koko ajan rahasta. Toisaalta skeittareille on moneen otteeseen annettu suuria lupauksia, jotka ovat jääneet lunastamatta. Pääasia on, että parkki viimein tuli”, Kuusela kommentoi.

Vaikka skeittiparkki on saatu vasta valmiiksi ja käyttöön, on hyvä miettiä mikä olisi seuraava askel Rovaniemelle skeittaamista ajatellen.

”Ehdottomasti halli”, Kuusela sanoo.

Entä tuleeko Rovaniemen skeittikulttuuri muuttumaan parkin myötä?

”Parkki tarjoaa vain paremmat puitteet harrastaa. Kulttuurin luovat harrastajat, ei harrastus”, Kuusela vastaa.

Teksti Matias Partanen
Kuvitus Maria Tuunanen

Kyky puhua on ihmisyyden perustaito, ja nykyajan ammateissa kommunikointitaitojen merkitys korostuu. Vakuuttavasti argumentoivan on helppo vaikuttaa muihin ihmisiin. Historiamme tuntee puheita, jotka muuttivat maailmaa. John F. Kennedyn ”Ich bin ein Berliner”, Kingin ”I have a dream” sekä Ronald Reaganin vaatimus Gorbatšoville, ”Tear down this wall”, ovat kiistatta jättäneet jälkensä historiankirjoihin.

Sanan säilä on taito, jota on harjoitettava tullakseen mestariksi. Harvempi on seppä syntyessään, ja Lapin yliopiston kielikeskus tarjoaa aiheesta kursseja. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskeleva Deniz Yildiz olikin saanut vaikutteita puheviestinnän kurssilta, ja suunnitteli viime syksynä väittelyseminaarin järjestämistä Rovaniemen European Law Students’ Associationille, ELSA Rovaniemelle.

”Juristeille retoriikka ja ilmaisun hallinta tulevat olemaan tärkeitä omassa työelämässä. Ne ovat olennainen osa juristin ammattia”, Yildiz pohtii.

”Toki taito on yleishyödyllinen alalla kuin alalla”, hän jatkaa.

Yildizin mukaan väittelytoiminta on yleistä muissa yliopistoissa, mutta se ei kuitenkaan ollut rantautunut napapiirille. ELSA:n seminaarin jälkeen Yildiz jäi pohtimaan, voisiko väittelyä alkaa harjoittaa esimerkiksi jonkinlaisessa yhteisössä. Oikeustieteitä myöskin opiskellut Oskar Toivonen tutustutti Yildizin Helsingin yliopistolla toimivaan väittelyihin keskittyvään yhdistykseen, joka on toiminut vuodesta 2001 lähtien. 

”Aloimme pohtia, miten saman konseptin saisi siirrettyä tänne Lappiin. Kävinkin Helsingissä niin kutsutussa harjoittelupäivässä tutustumassa toimintaan.”

Helsingin kerho käyttää väittelyissään kansainvälisiä sääntöjä, jotka perustuvat Britannian parlamentaariseen käytäntöön. Samoja sääntöjä, tai niiden muunnelmia, käytetään väittelyseuroissa ympäri maailman. Brittityylinen väittely on joukkuelaji, joka kehittää harrastajansa taitoja monipuolisesti niin argumentoinnissa kuin loogisessa ajattelussakin. Pyörää ei alettu keksiä uudelleen, vaan toimivaksi havaittu konsepti päätettiin siirtää lähes sellaisenaan myös pohjoiseen. 

Kerho on toiminut Lapin yliopistolla alkuvuodesta lähtien, ja kokoontumisia on järjestetty joka keskiviikko lomia lukuun ottamatta. Toistaiseksi osanottajat ovat koostuneet oikeustieteilijöistä, mutta järjestäjät toivovat kerholle poikkitieteellistä osallistujakuntaa. Esimerkiksi Helsingin kerhossa väittelijöitä on tieteenalasta riippumatta. Kerhon on järjestänyt myös näytösväittelyitä F-siiven Agoralla.

”Itse innostuin toiminnasta ja ajattelin, että se on yleishyödyllistä. On tärkeää pystyä puhumaan aiheesta kuin aiheesta ja argumentoida uskottavasti. Tätä kautta myös omasta epävarmuudesta voi päästä eroon ja kehittyä”, Yildiz kertoo.

Vaikka kerhosta ei opintopisteitä saakaan, tarjoaa kerho jotain pisteitä vielä paljon tärkeämpää: aitoa kehittymistä. Järjestäjien tarkoituksena on tulevaisuudessa rekisteröidä toiminta yhdistykseksi, jotta toiminnalle saataisiin jatkuvuutta ja ihmisiä, jotka ottavat kopin toiminnan harjoittamisesta.

”Yksi mielenkiintoisimmista ja opettavaisimmista asioista väittelyissä on ollut se, että välillä on joutunut väittelemään sellaisen asian puolesta, jota ei välttämättä todellisuudessa kannattaisi. Se pakottaa ottamaan myös toisen ihmisen näkökannan huomioon ja asettumaan tämän asemaan. Se, jos mikä, kehittää ajattelua”, Yildiz summaa.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Kun LYY ilmoitti tekevänsä kulttuuriteon ja järjestävänsä kivi-paperi-sakset–turnauksen, minä en meinannut pysyä housuissani. Siinä missä 50-luvulla leikittiin käpylehmillä ja vedettiin pitkää tikkua ikävistä tehtävistä, jaetaan tänä päivänä arjen nallekarkit tällä jalolla pelimuodolla.

Kivi-paperi-sakset on yksinkertaisuudessaan nerokas peli. Täydellisimmillään pelattuna se noudattelee peliteoriasta tuttua Nashin tasapainoteoriaa, jossa käytetty strategia ei anna etua vastustajaan nähden. Käytännössä kivi-paperi-sakset-pelissä tämä tarkoittaa täydellistä satunnaisuutta valittaessa kiven, saksien ja paperin välillä. Tällöin voiton mahdollisuus on 1/3, tasapelin 1/3 ja häviön 1/3. Mutta tiedättekö, ihminen ei ole kone. Ihminen ei pysty täydelliseen satunnaisuuteen ilman apuvälineitä. Ja kuka nyt haluaisi pelata strategialla, joka mahdollistaa myös vastustajalle yhtä suuren voiton todennäköisyyden kuin itselle? En minä ainakaan.

Kivi-paperi-sakset-pelissä on kyse ennen kaikkea vastustajan lukemisesta. Täytyy osata arvioida, kuinka kokenut pelaaja on vastassa ja mitä strategiaa pelaaja mahdollisesti käyttää (jos ylipäätänsä käyttää). Jos haluaa voittaa kivi-paperi-sakset-pelissä, täytyy olla askeleen edellä vastustajaa. Avain voittoon ei löydy omasta ennalta mietitystä pelistrategiasta, vaan nimenomaan siitä, että pystyy muuttamaan omaa strategiaa vastustajan strategian mukaan.

Jos peli pelataan yhdestä voitosta, on strategialla toki pienempi merkitys kuin esimerkiksi paras kolmesta, paras viidestä tai paras seitsemästä systeemissä. Jos joudut hankalaan tilanteeseen esimerkiksi kaveriporukan mökkiviikonlopun jälkeen ja illan isäntä ehdottaa, että kuivakäymälän tyhjentäjä ratkaistaan kivi-paperi-sakset-pelillä paras yhdellä otoksella, niin suosittelen pelaamaan paperia, jos vastassasi on kokematon pelaaja. Tämä johtuu siitä, että paineen alla kivi assosioituu ihmisten mieleen ensimmäisenä sanana ja kokematon pelaaja aloittaa kivellä. Jos taas arvelet, että vastassa on kokenut pelaaja joka ehkä tietää tämän, on syytä pelata edelleen paperi. Tämä siitä syystä, että vastustajakin pelaa todennäköisesti paperin, jolloin et ainakaan häviä kättä. Voit myös vaihtoehtoisesti ottaa riskin ja hakea suoraa voittoa saksilla silläkin uhalla, että olet lukenut vastustajan tietotaidon väärin ja hän pelaakin kiven.

Lopullinen avain voittoon
on se, että osaat tunnistaa
vastustajan käyttämän strategian.

Mitä enemmän erävoittoja lopulliseen voittoon vaaditaan, sitä enemmän strategian merkitys kasvaa. Ihmiselle voittavan käden vaihtaminen on vaikeaa. Niinpä pelaajat jäävät todennäköisemmin toistamaan voittavaa kättä kuin vaihtavat sen. Ja kääntäen, kun pelaaja häviää jollain kädellä, hän todennäköisemmin vaihtaa sitä kuin pitäytyy siinä. Lopullinen avain voittoon on kuitenkin se, että osaat tunnistaa vastustajan käyttämän strategian. Seuraa, mitä käsiä hän pelaa eniten ja missä järjestyksessä. Myös kaikenlainen psykologinen peli on ainoastaan ja vain hyväksi. Pidä oma pokeri, mutta yritä horjuttaa vastustajan tasapainoa. Mitä enemmän pääset vastustajan pään sisälle, sitä epävarmaksi hän muuttuu. Henkinen yliote on jo puoli voittoa.

Kaikki tämä tietotaito ja vuosien pelikokemus takataskussani lähdin itsevarmana valloittamaan LYYn kivi-paperi-sakset-turnausta. Mukanani oli sparraajat, jotka pyörittelivät ranteeni lämpimäksi, sillä sulavuus liikeradoissa kertoo itsevarmuudesta. Katselin osallistujajoukkiota etukäteen ja yritin arvioida heidän kokemustason. Ensimmäisessä erässä vastaani tuli herra, jonka arvioin satunnaispelaajaksi. Strategia toimikin hyvin ja voitto irtosi lopulta suhteellisen helposti. Jännitys ja ensimmäisen otteluvoiton saavuttaminen purkautui hillityllä tuuletuksella. Toisessa vaiheessa vastaani asettui kaunis opiskelijatar. Kokemustasoa oli vaikea arvioida etukäteen, sillä olihan hän toisaalta voittanut ensimmäisen ottelunsa, mutta ei silti vaikuttanut tämän pelimuodon aktiiviharrastajalta. Päätin muuttaa lähestymistapaani ja aloittaa psykologisen pelin. Ilmeetön, kivikasvoinen tuijotus suoraan vastustajan silmiin luulisi pehmittävän kovimmankin pelaajan. Mutta olin tehnyt virheen; jokaisella meistä on heikko kohta ja minulla se on itsevarmat naiset. Vastustaja olikin päättänyt noudattaa samaa strategiaa kuin minäkin ja tuijotti yhtä ilmeettömästi takaisin. Epävarmuus alkoi hiipiä puserooni ja huomasin hermoilevani. Samaa tahtia kun hävisin käsiä, painui katseeni pikku hiljaa alas. Vastustaja oli murskannut minut henkisesti ja tiesin häviäväni. Turnaus päättyi siis osaltani suureen pettymykseen jo toisella kierroksella. Sparraajani puolestaan osoittautuivat vain ”kavereikseni” ja vaihtoivat välittömästi leiriä tappioni jälkeen. Olin kaatunut liialliseen itsevarmuuteen ja omien heikkouksieni kieltämiseen. 

LYYn kivi-paperi-sakset-turnaus oli lopulta naisten näytöstä eikä miehille jätetty muuta kuin statistien rooli. Finaalissa tiukan taistelun jälkeen voittajaksi selviytyi Merja Herrala. Jos ja toivottavasti kun ensi lukuvuonna on uuden turnauksen aika, olen mukana uudistetulla taktiikalla sekä entistä paremmilla henkisillä valmiuksilla. Peruskuntokauteni on jo alkanut.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Minni Puumalainen

Tiesittekö, että maapallon merissä on ainakin viisi isoa jätelauttaa. Ne ovat syntyneet merivirtojen pyörteisiin ja suurin niistä on Tyynenmeren jätepyörre – Great Pacific Garbage Patch. Arviot sen koosta vaihtelevat Teksasin osavaltiosta aina Yhdysvaltain kokoiseksi. Esitätte varmasti saman kysymyksen kuin minäkin; nykypäivän satelliittitekniikalla lauttojen kokoluokan mittaamisen luulisi olevan lastenleikkiä. Miksi arviot ovat noin epämääräisiä? Siksi, ettei jätelauttoja näy satelliiteissa. Niitä ei itse asiassa näe edes paljaalla silmällä paikan päällä. Selitänpä miksi näin on.

Jätelautat koostuvat pääasiassa muovista. Muovi on viheliäinen tuote, sillä se ei ole biohajoavaa.  Muovi toki pilkkoutuu auringon uv-säteilyn, hapettumisen ja esimerkiksi aallokon vaikutuksesta, mutta se ei maadu mullaksi kuten puu. Se pilkkoutuu aina yhä pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi – niin sanotuiksi mikromuoveiksi – joita ei satelliiteilla tai paljaalla silmällä pysty havaitsemaan. Kaiken lisäksi muovi ei jää pelkästään pintaveteen, vaan vajoaa läpi vesikerrosten aina merenpohjaan asti. Esimerkiksi Pohjois-Atlantilla olevan jätepyörteen kokoluokan on arvioitu olevan useita satoja kilometrejä leveä ja jokaisen neliökilometrin on arveltu sisältävän yli 200 000 muovinkappaletta. Se on valtava määrä muovia.

Mikromuovia päätyy kalojen, lintujen ja muiden merissä elävien eläinten elimistöön ja ravintoketjun myötä aina lopulta myös ihmisten elimistöön. Myös vielä pilkkoutumattomat muovit ja ajelehtivat muoviset kalastusverkot tappavat lintuja, valaita, hylkeitä sekä kilpikonnia. Esimerkiksi Pohjanmerellä 94% lintujen vatsalaukuista sisältää muovia ja onkin arvioitu, että mikromuovia on esimerkiksi Tyynenmeren jätepyörteessä yli kuusi kertaa enemmän kuin eläinplanktonia.

Muovi ei itsessään ole kuitenkaan mikään turha tuote. Se mahdollistaa monet sellaiset tekniset menetelmät, joita ilman nykyinen elämäntapamme ei olisi mahdollista. Sille on käyttöpaikkoja, joissa se on aivan ylivertainen verrattuna muihin tuotteisiin. Muovin ongelma on kuitenkin edellä esitettyjen ongelmien lisäksi sen edullisuus ja valtavan laaja käyttökirjo. Ellen MacArthur Foundation arvioi Davosin talousfoorumissa julkaistussa raportissa, että vuonna 2040 maapallon merissä on enemmän muovia kuin kaloja painoon suhteutettuna. Raportin toinen merkittävä arvio oli, että suurin osa tuottamastamme muovista päätyy käyttöön vain yhden kerran. Raportin mukaan vuosittain jopa 95% muovin arvosta menetetään ja vain 5% palautuu takaisin. Tämä tarkoittaa vuositasolla noin 80–120 miljardin dollarin menetyksiä teollisuudelle.

Ilman tuotteiden suunniteltua vanhenemista nykyisen kaltainen, kasvuun perustuva järjestelmä ei voisi toimia.

Sanotaan, että kun DDR oli vielä olemassa, tulivat Itä-Saksan alueelta maailman kestävimmät talouskodinkoneet. DDR:ssä oli pula raaka-aineista eikä huonoa kannattanut niukoilla resursseilla tehdä. Maailma oli toki erilainen kuin tänään; käsityön rooli oli huomattavasti suurempi ja valmistusmassat huomattavasti pienempiä kuin nykyään. Silti juuri resurssien rajallisuus teki tuotteista kestäviä. Muutama vuosi sitten kohistiin dokumentista Hehkulamppuhuijaus, joka kertoi mustesuihkutulostimiin asennettavasta laskurista. Kun laskurin määrä tulee täyteen, ilmoittaa se printterin olevan rikki. Laskuri oli kuitenkin mahdollista nollata – jos tiesi mitä teki – jonka jälkeen printteri toimi jälleen moitteettomasti. Kyseessä on ilmiö nimeltä tuotteiden suunniteltu vanheneminen, joka on perustana länsimaiselle markkinataloudelle. Ilman tuotteiden suunniteltua vanhenemista nykyisen kaltainen, kasvuun perustuva järjestelmä ei voisi toimia.

Me ihmiset olemme äärettömän laiskoja, mukavuudenhaluisia ja itsekkäitä. Samalla olemme myös äärettömän hyviä unohtamaan sen, mitä emme näe. Kuinka moni meistä miettii valtamerien jätepyörteitä, kun pakkaamme hedelmiä kaupan vihannestiskillä muoviseen pussiin? Tai kuinka moni meistä ajattelee kehitysmaiden halpatuotantoa ja siihen liittyviä massiivisia ongelmia, kun vaatteemme hajoavat – korjaan – kun vaatteemme alkavat kyllästyttää meitä ja ostamme ylikansallisista ketjuista trendivaatteita? Valitettavan harva enkä minä ole yhtään sen parempi ihminen.

Olisiko meidän aika viimein muuttaa ajattelutapaamme? Emme voi sulkea silmiämme vain sen takia, ettemme näe valtamerten jätelauttoja, halpatuotantomaiden työoloja, kemikaalipäästöjä, kierrätyksen puutetta tai koko elämäntapamme kestämättömyyttä. Me olemme etuoikeutettuja ihmisiä. Meillä on mahdollisuus valita. Voimme valita suutarin, kun kenkien pohja irvistää. Voimme ostaa eettisesti tuotettuja vaatteita, suosia pienyrittäjiä ja lopulta kierrättää tarpeettomiksi jääneet tekstiilimme. Voimme hankkia puuvillaisen kauppakassin ja jos kaupan hedelmähyllyltä ei löydy biohajoavaa hedelmäpussia, voimme huomauttaa siitä kauppiaalle. Voimme ostaa elektroniikkaa, joka on ehkä hiukan kalliimpaa kuin halvimmat mallit, mutta joka puolestaan kestää käyttöä huomattavasti pidempään. Voimme asettaa takuuehdot kilpailuvaltiksi ja suosia vain pitkän takuun tuotteita. Kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta. Ja juuri he, joilla sitä mahdollisuutta ei ole, kärsivät meidän elämäntavastamme ja valinnoistamme kaikista eniten.

Lähteet

Ellen MacArthur Foundation raportti:
www.ellenmacarthurfoundation.org/news/new-plastics-economy-report-offers-blueprint-to-design-a-circular-future-for-plastics
www.unric.org/fi/newsletter/26867-roska-maailman-merissae

”En tiedä onko musta tullut kyynikko jo, toivottavasti ei” kuuluu Kari Väänäsen suusta. Se on toive, joka tyypillisesti esitetään liian myöhään, sitten kun peli on jo hävitty kuin Kummeli-sketsissä konsanaan. Rovaniemen teatterinjohtaja on aikamoisessa puristuksessa. Suomalaiselta teatterilta vaaditaan tuottavuutta, valtio-nosuuksia leikataan, Lappia-talon korjaustyöt eivät pysyneet budjetissa. Tämän kaiken keskellä pitäisi tehdä vielä ajankohtaista ja ajatuksia herättävää taidetta.

 

Teksti Henrik-Kristian Telkki
Kuvat Emma Kähkönen

Kari Väänänen on näyttelemisen suurmiehiä, Teatterikorkeakoulun entinen professori ja Rovaniemen teatterin uusi johtaja. Nyt hän on puhumassa teatterista ja sen asemasta yhteiskunnassa.

”En näe teatterilla mitään jumalallista lopputehtävää.” Se on Taivaan tulien aikana löydetty vastaus. ”Kun kysytään elämän tarkoitusta, me leikimme tällä elämän tarkoituksen etsimisellä, kun meillä ei ole muutakaan tekemistä”, Väänänen ilmoittaa.

Olemme kaukana siitä kuvasta jonka Robin Williams antaa Kuolleiden runoilijoiden seurassa. Ihminen ei olekaan suuremman siunaama kaiken yläpuolella oleva olento ja taide ei elämän itseisarvo. Sen sijaan löydämme itsemme evoluutioteorian parista, jonka mukaan ihminen olentona ei ole pyhä, ainoastaan ihmeellinen kasa sattumia ilman suurempaa tarkoitusta.

”Ihminen ei enää tajua paikkaansa tässä kaikessa, vaan haluaa nähdä maailman olevan häntä varten, siksi luotiin Jumala varmistamaan, että meillä on lupa uskoa siihen”, hän sanoo.

Tämä ei silti tee teatterista turhaa. ”Teatteri on kommunikaatiota, hyvä teatteriesitys on suoraa telepatiaa esityksen ja yleisön välillä. Sali hengittää samaa ilmaa ja ajatusta”, Väänänen tiivistää teatterin aseman.

Hämärä tila

Mihin me sitten tarvitsemme tätä viestintää, jos Jumala ei löydykään lymyilemästä verhojen takana?

”Kun ihminen kieltää paikkansa universumissa niin hänhän meinaa tulla hulluksi koko ajan, tarvitaan erilaista viihdettä johon voi paeta. Teatteri on tarinankerrontaa, tunnen itseni tarinankertojaksi ja jos tarina on hyvä, se voi tarjota ratkaisun arkipäivän kysymyksiin. Se antaa henkistä evästä kohdata arkipäivän asioita ja ymmärtää niitä”, Väänänen kertoo.

 

 

Ymmärrykselle on nyt tarvetta alati jakautuvassa yhteiskunnassa, se mitä emme ymmärrä, pelottaa meitä. Väänänen on luottanut koulutuksen tuovan tasa-arvoa ja täten muuttavan yhteiskunnan paremmaksi.

Nyt mies myöntää pelkäävänsä. Yhteiskunta on erittäin kriittisessä hajoamispisteessä, tästä esimerkkinä rasistiset mielenosoitukset ja vihapuhe. ”Kun käsittää, ettei ihmisellä ole mitään suurempaa tarkoitusta, on se myös hirveän vapauttavaa, mutta se ei vapauta sinua polkemaan toista elävää olentoa. Olen aina taistellut sitä epäoikeudenmukaisuutta vastaan.”

Pääoman valtikka

Rahan ja taiteen välinen liitto on monesti nähty vaikeana. Taide vaatii rahallisen sijoituksen voidakseen syntyä, usein tämä sijoitus tulee ulkopuolelta, mutta samalla taiteen itsensä pitäisi ottaa yhteiskunnallisesti kantaa ja kritisoida rahoittajaansa.

"Iso näyttämö on
pakko saada täyteen."

”Teatteri on aina ollut hallitsijoiden suosiossa, he haluavat valjastaa taiteen tukemaan ajatustaan vallasta ja yhteiskunnasta”. Väänäsen viesti on synkempi kuin kuva vain voittoa tavoittelevasta sijoitustoiminnasta. ”Teatterin ei koskaan pitäisi olla riippuvainen sponsoreista, koska silloin meidän täytyisi heijastaa heidän maailmankuvaansa”, hän kertoo.

Tässä valjastusajattelussa helposti tullaan unohtamaan teatterin palvelevan myös muita tarkoitusperiä, ei pelkkä sivistystoiminta. Rovaniemen teatteri on myös markkinointivaltti ja keino ylläpitää suomalaisen arkkitehtuurin kannalta merkittävää Lappia-taloa. Väänänen on hyvin perillä tästä. Rahoituksen pudotessa liikaa, tulee teatterille mahdottomaksi täyttää salejaan.  Rovaniemen teatteri putoaisi keskisuurten ja lopulta pienten teattereiden joukkoon.

Näin käydessä, olisi pakko muuttaa pois Lappia-talolta. Ilman teatteria ei Alvar Aallon viimeiseksi jääneellä rakennuksella ole pystyssäpitäjää. Väänäseltä tämä vaatii huolellista suunnittelua ohjelmiston suhteen. ”Iso näyttämö on pakko saada täyteen, sitten me teemme sitä haastavampaa teatteria kahdella pienellä näyttämöllä.” Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että rovaniemeläinen teatteri olisi välinpitämätöntä, vain rahan takia tehtyä teatteria, mutta se rajoittaa teatterin mahdollisuuksia lähestyä kaikkia aiheita. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, näin myös Rovaniemellä.

”Pitää muistaa, että talouden pitää palvella ihmistä, ei ihmisen taloutta”, Väänänen päättää.

Text and photos Moira Douranou

Studying in the University of Lapland is not only about reading books. Especially in the Faculty of Art and Design, short trips and excursions are a “To Do” thing. Articles and reviews have been written for the success of the Finnish Educational system, but where exactly does the secret lay? On moving around!

As part of the advanced Service Design project – included in the new Arctic Art and Design master program – we had the chance to join two excursions, both significant enough to be remembered! We were asked to improve the customer experience for the Finnish company PENTIK; and so, we had the opportunity to visit the place where everything started: Posio.

Hopped on, into two mini buses, we travelled a couple of hours till we got to visit the world’s northernmost ceramics factory, the company’s offices and studio, the Pentik-mäki Cultural Centre, the Timisjärvi Artist Residency, the Anu Pentik Art gallery and the founder/artist herself. As a student, it is great to get to know your study project in depth, but as an international person, it is even greater to discover the reality in life, in the country you live in. Finnish people are pioneers in many fields, and “making things happen”, is one of those.

 

Pentik’s production technology is unique worldwide,
feldspar and silica come from Finland, and the products are shaped
with plaster moulds, moulding machines, presses or by hand.

 

One of the key points, especially in Lapland, is the Mökki lifestyle. A week later, we got to experience a two days working in a great place, by the lake Simojärvi. There, we had the chance to work with our teams, brainstorm by the beautiful Lappish view, make a fire and grill sausages, try out some unsuccessful ice-fishing and above all, enjoy the “silence”. In such a place one can calm him/herself, or enjoy the company by the fireplace and of course, spend some time in the traditional Finnish sauna.

“Finns have a lot they
should be proud of.”

Studying in University classrooms and having the trips, made the course more interesting but also demanding. Our study results have been more productive than expected. Our team co-operation boosted our friendship, and the exchange of information and ideas, has developed our personal thinking.

Trips and excursions are definitely a “To Do” thing every international student should have the possibility to experience. And if you haven’t made a fire before, or haven’t been in sauna, do not be afraid.

North is for those who do not hesitate to challenge themselves. If you are here, it means you already belong to that group.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Matias Partanen

Rovaniemeltä on vuosien varrelta ponnistanut monia kovia bändejä. Lordi ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta on kiistatta lappilaislähtöisistä rokkibändeistä tunnetuin. Absoluuttinen nollapiste ja Tulenkantajat ovat sen sijaan kuuluneet musiikillisiin ja kirjallisiin innoittajiini jo nuoresta pojasta asti.

Treenikämppien ja kulttuuritilojen tärkeyttä ei tunnuta ymmärtävän vielä tänäkään päivänä tarpeeksi hyvin. Rovaniemen tyyppisessä pikkukaupungissa ei ole helppoa olla nuori, vaihtoehtoja itsensä ilmaisemiseen ei ole liikaa. Jos mopoilla päristely tai urheilu ei innosta, on helppo ajautua ostarille vanhempien nistien seuraan varastamaan polkupyöriä ja ihannoimaan subutex-kauppaa. Väittäisin musiikin, teatterin ja muiden luovien harrastusten olevan päihdeongelmia ja syrjäytymistä ennaltaehkäisevää toimintaa.

Valistustalon purku alkaa kesäkuussa, työväentalo on jo lähes purettu, ja nyt uhan alla ovat nukketeatteriyhdistyksen ja kuvataidekoulun tilat. Mitään korvaavia tiloja ei ole suunnitteilla, vaan edellä mainittujen kulttuurirakennusten tilalle rakennetaan lähinnä kovan rahan asuntoja. Lapin yliopiston professori Jarno Valkonen ehdottaakin Uudessa Rovaniemessä (30.3.2016), että paikalliset yritykset lähtisivät mukaan kaupungin organisoimaan yhteisörahoitteisena toteutettavaan projektiin, jossa suojelukohteet remontoitaisiin lasten ja nuorten taidekäyttöön.
Rovaniemen kaupungin nuorisopalveluiden esimies Nelli Sepänheimo kertoo kaupungin selvittäneen muutama vuosi sitten treenikämppätilannetta.

”Valtaosa Rovaniemen treenikämpistä löytyy yksityisiltä vuokranantajilta, muutama on seurakunnalla ja kaksi nuorisopalveluilla. Rakkatien treenitila on näistä yksityisistä varmasti se suurin ja tarjoaa monelle bändille loistavan mahdollisuuden treenaamiseen.”

 

Rakkatiellä treenava The Döybs- yhtye on akustoinut kämppänsä lähinnä roskista dyykatuilla patjoilla. Bändin laulajan Harri Airola kertoo musiikkityylin olevan menevää rockia.

”Paljon on nähty vaivaa tämän eteen, ikävää jos kaiken joutuu purkamaan."

Rakkatiellä treenaa eri arvioiden mukaan ainakin kymmeniä kokoonpanoja. Treenis on ollut pitkään purku-uhan alla. Kenties myös sen korjaamiseen ja ylläpitämiseen voisi löytyä yhteisörahoitusta.

”Mekin olemme huolestuneena seuranneet Rakkatien treeniksen tilannetta, koska vastaavanlaista paikkaa on vaikeaa löytää”, Sepänheimo kertoo.

Rakkatiellä vuodesta 2009 soittanut Asko Nousiainen kertoo ponnistaneensa paikasta aina Nummirokin lavoille asti. Kymmenvuotisen historiansa aikana pienistä kämpistä on lähtenyt tunnettuja, etupäässä raskaamman musiikin bändejä, kuten Ravage Machinery, Suotana, Serotonin Syndrome ja Beneath Under.

”Rakennus kätkee sisäänsä lukuisia tarinoita, hauskoja hetkiä, turhuuden tunnetta ja rakkautta musiikkia kohtaan”, Nousiainen kuvailee.

Paljon kaivattuja luovia ja innovatiivisia keksintöjä, bändejä tai taidetta ei synny tyhjästä, ne vaativat tiloja, joissa ihmiset kohtaavat ja inspiroituvat toistensa tekemisistä. Tällaista toimintaa on tuettava niin kaupungin kuin yritystenkin toimesta. Kulttuurialojen toimijoiden on myös aktivoiduttava itse argumentoimaan tekemisiensä tärkeyttä.

Varjo Gallerian isäntä ja Wanhojen Markkinoiden järjestäjänäkin tunnettu Vele Varjo järjestää julkilausuman kaupungin kulttuuritilojen puolesta torstaina 28.4. klo 18 Nukketeatteritalolla osoitteessa Poromiehentie 7.

Galleria Värinässä Valistustalolla osoitteessa Valtakatu 19 järjestetään avoin keskustelutilaisuus kaupungin kulttuuritiloista 10.5. klo 17.