Teksti Emma Kähkönen
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Suomalaiset mielenterveysjärjestöt haluavat psykoterapian osaksi perusterveydenhuollon palettia ja mielenterveyden hoidosta aidosti yhdenvertaista. Lapin Ylioppilaslehti selvitti, mitä järjestöjen yhteinen kansalaisaloite Terapiatakuu pitää käytännössä sisällään.

Helmikuun 20. päivä 2019 Suomen oikeusministeriön Kansalaisaloite.fi-palveluun ilmestyi ehdotus uudeksi lakitekstiksi: Terapiatakuu mielenterveyspalveluihin pääsyn nopeuttamiseksi. Ei ole sattumaa, että Suomen keskeisten mielenterveysjärjestöjen yhteisvoimin hioman kansalaisaloitteen julkaisu ajoitettiin hallituskausien nivelkohtaan vaalikeväälle. Poliitikkojen halutaan heräävän suomalaisen mielenterveystyön haasteisiin.

Mahdollisesti toteutuessaan kansalaisaloite olisi oikea harvinaisuus, sillä vuoden 2015 jälkeen laaditusta tuhannesta kansalaisaloitteesta vain kaksi on hyväksytty (HS 2.4.2019). Jutun kirjoittamishetkellä kansalaisaloite on kerännyt 20 000 allekirjoitusta. Keskivertoa korkeammasta läpimenopotentiaalista kertoo se, että Mielenterveysseuran maaliskuussa 2019 tekemän kyselyn mukaan peräti kahdeksan silloista eduskuntapuoluetta kannattaa terapiatakuuta. Vastanneista vain perussuomalaiset kieltäytyi asettumasta aloitteen taakse.

Terapiatakuu-kansalaisaloitteen eduksi on laskettava se, että aloitteen laatijat ovat muotoilleet ehdotuksensa valmiiksi lakipykäliksi ja -momenteiksi. Kansalaisaloitteen vaatimus päättäjille on siis varsin yksiselitteinen. Tämä ei ole aina itsestäänselvää, kun tarkastelee Kansalaisaloite.fin lukuisia lakiehdotuksia: kansan tahto ilmaistaan niissä varsin usein juurikin kansankielellä.

Muhiiko puolueiden tukemassa #Terapiatakuussa uusi #Koulutuslupaus? Mihin tavoitteisiin kahdeksan puoluetta ovat sitoutuneet vaalihuumassa? Lapin Ylioppilaslehti pyysi tarkennuksia ja taustoitusta kansalaisaloitteen ydinkohtiin aloitteen taustajoukoilta ja asiantuntijoilta.

Lainaukset kansalaisaloitteesta on merkitty lehtiartikkelissa harmaalla. Kysymyksiin vastaavat Mielenterveyspoolin projektipäällikkö ja kansalaisaloitteen vireillepanija Alviina Alametsä sekä Mielenterveysseuran johtava asiantuntija Meri Larivaara.

“Yli puolet suomalaisista kokee jossakin vaiheessa elämäänsä mielenterveyden häiriön, mutta vain puolet mielenterveyden häiriötä sairastavista saa tarvitsemaansa hoitoa. Ehdotettu lakimuutos perusterveydenhuoltoon sisältyvien mielenterveyspalvelujen terapiatakuusta takaa kaikille nopean pääsyn hoidolliseen psykoterapiaan tai muuhun psykososiaaliseen hoitoon ensimmäisen terveyskeskuskäynnin jälkeen.”

Miksi juuri psykoterapia on nostettu lakiehdotuksen keskiöön?

“Mielenterveyden ongelmien hoito rajoittuu tällä hetkellä usein lääkehoitoon, koska psykoterapeuttisia ja psykososiaalisia hoitomuotoja ei ole kaikkialla saatavilla, tai ne ovat yksilölle liian kalliita. Tämä ei ole suositusten mukaista hoitoa”, sanoo Alametsä.

Terapiatakuun yksi tavoitteista onkin saada lakiteksti heijastelemaan virallisia hoitosuosituksia.

“Psykoterapian teho ja vaikuttavuus on todettu pitkissä seurantatutkimuksissa”, muistuttaa Larivaara.

Toimivaksi todettua ja paljon kysyttyä hoitomuotoa olisi perusteltua tarjota osana perusterveydenhuoltoa.

Psykoterapian kysyntä on kasvanut kuluneen vuosikymmenen aikana merkittävästi. Vuonna 2010 Kelan psykoterapiatukea sai 15 000 ihmistä, kun vuonna 2017 tuettuja oli jo 36 000 (Kela).

“Kyse ei ole varsinaisesta mielenterveyden epidemiasta, vaan lisääntyneestä hoitoonhakeutumisesta”, Larivaara sanoo.

Alametsä huomauttaa, että psykoterapeuttien määrä ei ole kuitenkaan lisääntynyt samassa suhteessa.

Psykoterapiaan pääsy voi olla ratkaisevan tärkeää yksilöille, jotka ovat kärsineet vastoinkäymisiä lapsuuden ja nuoruuden herkissä kehitysvaiheissa. Turvattomat kasvuvuodet  voivat heijastua mielenterveyden häiriöinä ja oireiluna pitkälle aikuisuuteen ja vanhuuteen.

“Jos annetaan lääkettä ahdistukseen, se on vain sairauden oireiden hoitoa. Psykoterapiassa vahvistetaan nimenomaan psyykkisiä rakenteita ja mennään yksilötasolla ongelman juurisyihin”, Larivaara sanoo.

“Terapiatakuun avulla potilas saisi hoitoa, vaikka hänellä ei olisi taloudellista mahdollisuutta hakeutua yksityiseen psykoterapiaan. Potilas saisi ehdotetun lakimuutoksen myötä hoitoa myös silloin, kun hänelle ei voida myöntää Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa (--)“

Kansalaisaloitteen laatijat haluavat psykoterapiaa ja psykososiaalista hoitoa tarjottavan entistä useammille ja entistä varhaisemmassa vaiheessa. Heidän näkemyksensä mukaan Kelan kuntoutuspsykoterapia ei vastaa varhaisen mielenterveysavun tarpeeseen.

Kelan korvaama psykoterapia perustuu kuntoutuslakiin. Kuntouttavan toiminnan tavoitteena on aina opiskelu- ja työkyky, mikä luo merkittävän vinouman hoidon saatavuuteen. Kyseisen lakimääritelmän vuoksi muun muassa työkyvyttömyys- ja vanhuuseläkeläiset jäävät Kelan tukemien psykoterapiapalvelujen ulkopuolelle.

“Hyvinvointi on itseisarvo ja tasa-arvoiset terveyspalvelut hyvinvointivaltion kivijalka. Mielenterveyden osalta tässä on kuitenkin jääty jälkeen. Mikäli ihmisen lonkka murtuu, hän saa totta kai leikkauksen, oli töissä tai ei. Minkä takia mielenterveyden hoitoa ei sitten nähdä samalla tavalla?” Alametsä haastaa.

“Hyvinvointi on itseisarvo ja tasa-arvoiset terveyspalvelut hyvinvointivaltion kivijalka. Mielenterveyden osalta tässä on kuitenkin jääty jälkeen.”
– Alviina Alametsä

Helppoa ei ole opiskelijalla ja työllistyneelläkään. Kelan tukemaan hoitoon pääsy vaatii tällä hetkellä erityislääkärin konsultaatiota ja useita byrokraattisia toimia ennen toteutumistaan. Prosessi hoitoon hakeutumisesta psykoterapian alkamiseen voi kestää jopa yli puolesta vuodesta vuoteen.

“Kaikki työikäisetkään eivät välttämättä täytä Kelan korvaaman kuntoutuspsykoterapian kriteerejä, vaikka voisivat hyötyä psykoterapiasta. Mielenterveyden häiriön tai oireiden muodostama uhka opiskelu- tai työkyvylle täytyy olla selkeästi kuvattu lääkärinlausunnossa, jotta Kelan korvaama kuntoutuspsykoterapia voi tulla kysymykseen”, Larivaara kertoo.

Jos Kela myöntääkin psykoterapiatuen sairastuneelle, hänen täytyy vielä etsiä itse oma psykoterapeutti useiden palveluntarjoajien joukosta. Mikäli psykoterapeuttiset ja psykososiaaliset palvelut olisivat osa perusterveydenhuoltoa, pääsy psykoterapeuttiseen hoitoon suoraviivaistuisi.

“Näin potilas ei joudu odottamaan eikä hänen kärsimyksensä pitkity tarpeettomasti. Odottaminen voi pahentaa häiriötä tai oireita, minkä seurauksena toipuminen voi vaikeutua tai hidastua”, Larivaara sanoo.

“Lähtökohtaisesti kunnat voisivat nytkin tarjota osana terveyspalveluita psykoterapiaa kaikenikäisille, mutta muun muassa resurssisyistä Kelan korvaamasta kuntoutuspsykoterapiasta on tullut ikään kuin ainoa väylä psykoterapian piiriin,” Larivaara jatkaa.

Terapiatakuulla halutaan siis varmistaa, ettei psykoterapia olisi jatkossa kuntien (tai mahdollisesti muodostettavien sote-alueiden) säästökohde, kuten nyt, vaan aidosti tarjolla oleva perusterveydenhuoltopalvelu.

“Oikea-aikaisen avun myötä mielenterveyden oireiden ja häiriöiden syveneminen vähenisi. Painopiste siirtyisi pitkistä, hitaasti saatavista psykoterapioista nopeisiin psykososiaalisiin hoitoihin, joita riittäisi useammalle.“

Mitkä seikat puoltavat juuri lyhytpsykoterapian laajempaa käyttöönottoa mielenterveysongelmien hoitomuotona?

“Lyhytpsykoterapia on tutkitusti vaikuttavaa. Osa ihmisistä ei tarvitse pitkää psykoterapiaa, vaan saa riittävän avun lyhyestä hoidosta. Se on myös monille ihmisille houkuttelevampi vaihtoehto kuin sitoutuminen pitkään terapiatyöhön. Lyhyt hoito on myös kustannuksiltaan edullisempaa”, Larivaara sanoo.

“Lyhytpsykoterapeuttinen hoito ei ole myöskään haitaksi, vaikka se todettaisiin riittämättömäksi ja ihminen tarvitsisi sen jälkeen vielä pitkän hoidon. Joskus lyhytpsykoterapia voi jopa toimia hoitokokeiluna, jonka jälkeen todetaan, että tarvitaan pidempikestoista hoitoa”, Larivaara sanoo.

“Kuntoutuspsykoterapia jakautuu myös alueellisesti epätasa-arvoisesti: Uudellamaalla Kelan korvaamassa kuntoutuspsykoterapiassa käydään lähes kolme kertaa useammin kuin Lapissa, vaikka THL:n mielenterveysindeksin mukaan psykoterapian tarve on suurempi Lapissa.”

Miksi psykoterapiapalvelut ja palveluntarvitsijat eivät kohtaa Suomessa?

“Taustalla ovat samankaltaiset työvoimapoliittiset haasteet kuin ylipäänsä sosiaali- ja terveydenhuollossa, eli harvaan asutuille alueille ei ole helppoa houkutella korkeasti koulutettua työvoimaa. Lisäksi suuri osa psykoterapiapalveluista on yksityisen sektorin palveluja. Yksityisen sektorin palveluja on enemmän saatavilla tiheään asutuilla alueilla ja suurissa kaupungeissa, joissa on enemmän mahdollisia asiakkaita ja potilaita”, Larivaara selittää.

Kolarissa peruskoulunsa käynyt lääketieteen tohtori ja filosofian maisteri Larivaara tunnustaa olevansa itse hyvä esimerkki terveydenhuollon ammattilaisesta, joka on päätynyt ruuhka-Suomen asukkaaksi opintovuosiensa ja sittemmin avautuneiden työmahdollisuuksien vuoksi.

Hän valmistui lääkäriksi 2000-luvun alun lääkäripulan aikaan ja muistaa pikku kuntien palkkatarjousten olleen tuolloin kilpailukykyisiä. Jos psykoterapeutteja ei saada haja-asutusalueille riittävästi hyvillä palkoilla, täytyy alueiden asukkaille tarjota laadukasta tukea etänä.

“Digitaaliset mahdollisuudet tarjoavat ratkaisuja syrjäseutujen haasteisiin. Aiemmin psykoterapeutit suhtautuivat varauksella niihin, mutta vuosien mittaan tarjonta on moninaistunut ja kokemuksen myötä toiminta on muuttunut luonnollisemmaksi. Terapiaa voi saada puhelimessa ja Skypellä,” Larivaara sanoo.

“Ajattelen itse ammattihenkilönä, että hoitosuhteessa tarvitaan myös läsnäoloa ja kasvoikkain keskustelua. Etä- ja lähipalvelut tulevat täydentämään toisiaan”, Larivaara toteaa.

“Mielenterveyden häiriöiden kokonaiskustannukset Suomessa ovat OECD:n arvion (2018) mukaan noin 11 miljardia vuodessa. Sijoitus mielenterveyteen maksaa tutkimusten mukaan itsensä takaisin moninkertaisesti, koska sairausetuuksien käyttö vähenee, työnantajien sairauspoissaolokustannukset ja muut työelämäkustannukset vähenevät.”

Puhutaan vielä lopuksi rahasta. Mistä terapiatakuun hintalappu koostuu ja miten se vaikuttaisi kansantalouteen?

“Terapiatakuun vuosikustannus on toteuttamistavasta riippuen noin 35 miljoonaa euroa. Samalla julkisen talouden kustannussäästöjä syntyisi vuodessa jopa yli 100 miljoonaa euroa verotulojen nousun sekä sosiaalikulujen ja muiden terveydenhuollon kulujen laskun myötä. Varhaisen psykoterapian on todettu vähentävän muiden terveydenhuoltopalvelujen käyttöä”, Alametsä avaa lukuja.

Alametsän mukaan psykoterapiapalvelujen saatavuuden parantaminen voisi heijastua positiivisesti esimerkiksi ikääntyviä suomalaisia kiusaavien kansantautien hoitoon: ruotsalaistutkimuksen mukaan kognitiivinen psykoterapia vähensi sydän- ja verisuonitautien uusiutumisen riskiä merkittävästi.

“On siis odotettavissa, että terapiatakuu tuo merkittävän säästön myös fyysisten sairauksien hoidossa, josta arvioidaan syntyvän noin viiden miljoonan euron säästö terveydenhuoltosektorille”, Alametsä toteaa.

Kuluja koituisi esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisten täydennyskouluttamisesta, sillä osaavaa hoitohenkilöstöä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi vastaamaan terapiatakuun asettamiin tavoitteisiin.

Alametsä kertoo, että Mielenterveyspoolin järjestöjen tavoitteena on esittää seuraavaksi psykoterapeuttitutkinnon muuttamista maksuttomaksi. Näin useampi terveydenalan ammattilainen rohkaistuisi täydentämään osaamistaan ja pätevöityisi antamaan psykososiaalista hoitoa.

Teksti Henrik Telkki
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Yliopistoissa tunnetusti tiivistyy maan johtava tietämys. Ne ovat täynnä nuorta intellektuelliaa edustavia opiskelijoita, jotka ovat Suomen tehokkaimpia tiedonhankkijoita. Miksi siis yliopistojen sydämessä sijaitsevat ja opiskelijoista muodostuvat ylioppilaskunnat sössivät taloutensa?

Kun ravintola Comicon kylkeen tässä taannoin avattiin ‘Tivoli-Klubi’, saattoi tuoreemmilla rovaniemeläisillä olla siinä ihmettelyä: Mistä naavaparrat oikein vöyhöttivät? Ja miksi avajaisten jälkeen saattoi törmätä lausuntoihin kuten “rahastus” ja “ostivat vain nimen”? Närkästyksen taustalla oli fiilis tunteilla pelaamisesta ja muistuttelu sen oikean yöravintola Tivolin tien ikävästä päättymisestä.

Tivoli oli miltei legendaariseen asemaan kohonnut yökerho, joka aikoinaan hallitsi Half-Moonin ylitse juhlien go-to jatkopaikkana. Yliopistolaisten kannalta Tivolin tapaus on kuitenkin muutakin kuin vain yksi menetetty yökerho. Tivolin toimitiloina toiminut rakennus, niin kutsuttu Valistustalo, kun sattui olemaan Lapin yliopiston ylioppilaskunnan hallinnoiman LYY-kiinteistöt Oy:n omistuksessa.

Rakennuksena Valistustalo, tai Valsa, kuten se puhekielessä tunnettiin, oli monellakin tapaa Rovaniemen kulttuuritoiminnan kehtoja. Valsalla harjoittelivat bändit, sieltä löytyi opiskelijoille estradin tarjonnut Galleria Värinä ja tietenkin muutama lisäliiketila. Tämän kaiken lisäksi rakennus oli myös Rovaniemen historian kannalta merkittävä kohde, ainakin jos kysyit Museovirastolta, jonka mielestä rakennus olisi pitänyt suojella.

LYY osti Valsan LYY-Kiinteistöt Oy:n kautta vuonna 2004. Tämän jälkeen seuranneista tapahtumista on vuoron perään syytetty LYY:n kelvotonta bisnesvaistoa, hyvää vaistoa ja huonoa tuuria, LYY:n kykenemättömyyttä, Rovaniemen kaupungin korruptiota, sekä ulkoavaruuden reptiliaaneja. Valsa kehitti tarinasta riippuen aivan hirvittävät, tai ei niin pahat, kosteusvauriot. Vuosien väännön jälkeen kielteinen päätös suojeluhakemuksessa mahdollisti ongelmallisen kiinteistön myymisen Lemminkäiselle ja näin LYY selvisi seikkailusta täpärästi taloutensa pelastaen.

Miltei 60-vuotias Valsa kohtasi purkukoneet viimein vuonna 2016. Vaikka Valsan kohtalo useaa rovaniemeläistä raivostuttikin ja jälkiviisaus on tarkkanäköistä, ei LYY:tä kuitenkaan kannata liikaa hommasta pilkata. Jos jotain, niin Valsan kautta LYY otti osaa Ylioppilaskuntien arvokkaaseen perinteeseen; perseelleen menneisiin hankkeisiin.

Jos jotain, niin Valsan kautta LYY otti osaa ylioppilaskuntien arvokkaaseen perinteeseen; perseelleen menneisiin hankkeisiin.

Arvokkaat perinteet

LYY:n hallitukset ovat muodostuneet yhteiskuntatieteilijöistä, taiteilijoista ja oikeustieteilijöistä, joilla ehkä on jotain yrityskurssia hivenen käytynä siellä takana. Tämä saattaa osaltaan avata Valsan tilanteen syntymistä. Eikä sekään nyt niin hirveästi suteen mennyt; lisää yökerhoilua ja hommaa oltaisiin vielä joskus saatettu pitää menestyksenä.

Vaasassa puolestaan on yliopisto, joka kouluttaa liiketalouden maistereita. Kiinteistöbisnestä noin yleensä pidetään yhtenä turvallisimmista bisneksen muodoista. Joten mitä saadaan, kun yhdistetään ajantasainen liiketalouden osaaminen ja turvallisemmat bisnekset? No uusi hieno ylioppilastalo, joka tuottaa pienen omaisuuden edestä ylläpitokustannuksia ja kahden miljoonan euron velat.

Vaasan tapauksessa se, paljonko opiskelijat hyötyvät ylioppilastalosta on hivenen kyseenalaista. Koko talo ei ole ylioppilaskunnan omistuksessa ja omistetuissakin tiloissa ollaan vähän vaikeina sen suhteen, paljonko opiskelijoita niihin viitsii päästää. Vaasa säilytti maineensa Suomen korkeimman ylioppilaskunnan jäsenmaksujen haltijana ja onnistui antamaan kirveestä ylioppilaskunnan lehdelle. Ja vaikka tätä ei voidakaan pistää yksin ylioppilastalon syyksi, niin Markku Vierun kursseille voi hakeutua se, joka vääntää kahden miljoonan velat toimintaa kannattelevaksi tekijäksi.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalla on puolestaan perittyjä kiinteistöjä ja pitkällisesti kokemusta toiminnasta. Useita miljoonia säästössä, ravintolabisnes ja Suomen suurin jäsenmäärä ei kuitenkaan paljoa aikanaan lämmittänyt, kun kiinteistöjen kanssa puljattiin. Helsingissä uuden hienon ylioppilastalon (nk. Leppätalo) kustannukset karkasivat lapasesta, johtaen remonttikulujen miltei tuplaantumiseen. Kun kaveriksi otettiin vielä yhden arvokiinteistön remontointi (Villa Kuunari), alkoi soppa olemaan valmis. 

Ylioppilaskunta päätyi kaatamaan esityksen hankkeen päätöksenteon vaiheita ja avoimuutta arvioivan selvitysryhmän asettamisesta. Seuraavat viisi vuotta syötiin säästöjä, ennen kuin alamäki saatiin jäsenmaksujen korottamisen ja tiukemman taloudenpidon kautta katkaistua.

Sallimuksen rajoissa

Niin hauskaa kuin sormella osoittelu ja tämän lehden siltojen poltteleminen ympäri Suomea olisikin, on totta, etteivät ylioppilaskunnat ole helpoimmassa asemassa. Teknisesti ylioppilaskunta ei ole yhdistys vaan julkisoikeudellinen yhteisö, jonka toiminnasta säädetään yliopistolaissa. Täten se ei voi täysin päättää olemassaolostaan tai tehtävistään. Tästä kumpuaa muun muassa ylioppilaskuntien pakolliset jäsenmaksut. Vaikka laki turvaakin tulonsaantia jäsenmaksujen muodossa, ylioppilaskuntien luonne myös rajaa niiden toimintamahdollisuuksia.

Ylioppilaskuntien ei luonteensa vuoksi ole mahdollista harjoittaa esimerkiksi järjestelmällistä ja tarkoituksellista taloudellisen voiton maksimointia. Voittoa toki saa ja usein tehdäänkin, mutta varsinainen suuren luokan ammattimainen liiketoiminta ei ole mahdollista. Tätä rajoitusta ylioppilaskunnat useimmiten pyrkivät kiertämään ulkoistamalla liiketoiminnan ylioppilaskunnan omistamille, mutta niistä silti erillään toimiville yhtymille, kuten Helsingin HYY Yhtymä (nyk. Ylva) ja meidän Laky Oy. Näiden järjestelyiden reiluudesta sopii toki keskustella, mutta nykyjärjestelmässä ne ovat pakollisia.

Järjestelmä luo myös ylimääräisen byrokratian asteen, mikä rasittaa liiketoimia. Onkin asiallista pohtia, vaarantaisiko ylioppilaskuntien jäsenmaksujen pakollisuudesta luopuminen myös niiden taloudellisen selviytymisen? Tämä kun hyvinkin saattaisi korostaa liiketoiminnan merkitystä ylioppilaskuntien toiminnassa, mikä kuten todettu, on tukkoista. Automaatiojäsenyydestä luovuttaessa voisi toki olla paikallaan myös vapauttaa ylioppilaskuntien käsiä harjoittaa liiketoimintaa, mutta sitten taas, Suomi.

Nykyinen järjestelmä on myös omiaan vaikuttamaan siihen, ketkä näitä välistä huomattaviakin taloudellisia päätöksiä tekeviä järjestöjä johtavat. Päätöksentekijät tuppaavat nousemaan vielä valmistumattomista opiskelijoista, jotka ovat vasta kasvamassa tulevaisuuden Nalle Kekkeruuseiksi, takanaan joitain kursseja ja isin vinkit yksityistämisestä. Yliopistot yleensä mielletäänkin turvalliseksi paikaksi kokeilla siipiään, epäonnistua ja oppia, ilman elämää romahduttavia seurauksia. Se ei tietenkään paljoa lämmitä esimerkiksi Valsan tapauksessa, mutta ylioppilaskunnilla ei ole mahdollista palkata Nordean huippuekonomisteja ilman, ettei rajaa täysimittaisen liiketoiminnan harjoittamiseen koetella liikoja.

Mitäpä sitten?

Mitä ylioppilaskuntien oikein sitten pitäisi tehdä? Kysymykseen on tällä hetkellä vaikea vastata. Yliopistolaki saattaa muuttua lähivuosina, eikä tulevia muutoksia vielä tiedetä. Ylioppilaskuntien tämän hetkiset kahleet rajoittavat suoria toimintamahdollisuuksia.

Yksi keino edetä tämän hetkisessä tilanteessa voisi olla oppilaitosten välisen yhteistyön kehittäminen, sekä tehokkaampi opiskelijoissa piilevien resurssien etsintä.

Nykyisellään kaikki pyrkivät pitämään pelikortit mahdollisimman lähellä omaa rintaa. Tämä ei välttämättä palvele ylioppilaskuntien tarvetta. Ylioppilaskunnat eivät kuitenkaan ole suoraan toistensa kanssa kilpailevia tahoja. Jos jonkinlainen suunnitelmien ja osaamisen jakaminen saataisiin rakennettua, se voisi palvella ylioppilaskuntia kokonaisuutena.

Myös parempi kommunikaatio oman yliopiston opiskelijoihin päin auttaisi. Lapin yliopistokin on pohjimmiltaan kokoelma osaajia eri aloilta ja elämän vaiheilta. Näiden osaajien piilevä potentiaali kannattaa kartoittaa ja kerätä käyttöön. LYY toki pyrkii kommunikoimaan opiskelijoihin päin, mutta kommunikaatio tahtoo jäädä kuitenkin turhan usein ei kenenkään seuraamaan facebook-sivun ja jonnekin hukatun flyerin varaan.

Vielä enemmän kannattaisi kampuksen käytävillä näkyä ryhmänä, tehdä yhteistyötä AMK:n kanssa ja huutaa omista tarpeista. Silloin aikoinaan se olisi voinut tuoda LYY:lle reserviin amatööri kylterin, kosteusmittaajan ja timpurin.

Lähteet

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, talousarvio 2011. https://issuu.com/ylioppilaskunta/docs/ta2011

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, toimintatalouden talousarvio 2013. https://issuu.com/ylioppilaskunta/docs/hyy_budjetti_2013

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, toimintatalouden talousarvio 2015. https://issuu.com/ylioppilaskunta/docs/ta_2015

HYY-Yhtymä tilinpäätös ja toimintakertomus 2017. https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/hyy/yhtyma/2018/04/HYY-Yhtymä-tilinpäätös-ja-toimintakertomus-2017.pdf

HYY Yhtymä vuosijulkaisu 2015. https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/hyy/yhtyma/HYY_Yhtyma_Vuosijulkaisu_2015.pdf

Kellot lyövät  Rovaniemen Valistustalolle. https://yle.fi/uutiset/3-6705434

Kuinka käy Valsan? https://issuu.com/lapinylioppilaslehti/docs/2015_2

Lapin Kansa: Ely-keskus valittaa Valsan luvasta. https://yle.fi/uutiset/3-6767640

Lapin maakuntamuseo 40 vuotta. https://www.rovaniemi.fi/loader.aspx?id=929df103-60d2-4ba9-8a7a-5aff0c5ca1ae

Leppätalon kulut paisuvat. https://ylioppilaslehti.fi/dev/2006/11/leppatalon-kulut-paisuvat/

LYY myy Valistustalon Lemminkäiselle. https://yle.fi/uutiset/3-8660403

Miksi jokainen opiskelija tarvitsee ylioppilaskunnan taakseen? https://hyy.fi/fi/media-arkisto/uutiset/miksi-jokainen-opiskelija-tarvitsee-ylioppilaskunnan-taakseen

Museovirasto lausunto MV/22/05.01.01/2014. https://docplayer.fi/2397677-Lausunto-museoviraston-eritysistunto-on-kasitellyt-asian-kokouksessaan-12-2-2015.html

Musevirasto: Valistustalo suojeltava Rovaniemellä. https://yle.fi/uutiset/3-7825133

Oulun yliopiston opiskelijat haluavat kumota lain, joka rokottaa opiskelijan kukkaroa yli sadan euron verran vuodessa. https://yle.fi/uutiset/3-10434075

Rovaniemi valitti Valsasta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. https://yle.fi/uutiset/3-7213031

Vaasan ylioppilaslehti 3/2017. https://issuu.com/vylkkari/docs/vykk__ri_3_2017_verkkoon

Vaasan ylioppilastalosta tuli raskas taakka ylioppilaskunnalle. https://yle.fi/uutiset/3-5636244

Ylioppilaskunnan talous on rahan siirtämistä taskusta toiseen, ja siksi jäsenmaksua halutaan nostaa. https://ylioppilaslehti.fi/2015/10/ylioppilaskunnan-talous-on-rahan-siirtamista-taskusta-toiseen-ja-siksi-jasenmaksua-halutaan-nostaa/ 

ylva.fi

Meidän Lovisa – Iso olohuone

Teksti Henrik Telkki
Kuva Aleksi I. Pohjola

"Porukka vain viihtyy", siihen kiteytyy vastaus, kun kysyt Meidän Lovisaa johtavalta Henna Kokolta menestyneen kahvilatoiminnan salaisuutta. Kuten nimestä voi päätellä, Meidän Lovisa on meidän, siis opiskelijoiden. Se on osa Lapin yliopiston ylioppilaskunnan omistamaa Lapin Lyyli Oy:tä, jonka toimitusjohtaja Kokko on.

Opiskelijaomisteisuus luo Meidän Lovisan ylle mielenkiintoisen vuorovaikutuksen himmelin. Kahvilan palveluiden käyttäminen hyödyttää suoraan ylioppilaskuntaa ja näin opiskelijoita. Juuri tämän esille tuomisen Kokko näkee tärkeimpänä osana Lovisan viestiä.

"Minusta tuntuu, että se on mennytkin enemmän siihen, että painotetaan, että Lovisa on meidän opiskelijoiden".

Samalla yhteys opiskelijoihin vaikuttaa Lovisan toimintaan enemmän, kuin Fazerin omistamien Petronellan ja Fellin tapauksessa. LYY sekä käyttää Lovisaa tapahtumiinsa, että osallistuu Lapin Lyylin kokouksiin. Lovisa myös joutuu huomioimaan asiakkainaan toimivia opiskelijoita eri tavalla.

"Opiskelijathan ovat edelläkävijöitä monessa asiassa. Ruokatrendeissä, vegaanisessa ruokavaliossa, ekologisuudessa, kestävässä kehityksessä", toteaa Kokko.

Jatkuva pyrkimys opiskelijoiden toiveiden täyttämiseen on ihailtavaa, kun tarkastelee miten vaikeassa paikassa Lovisa on. Fazer piirittää kahviota molemmilta puolilta ja Sale on miltei vastapäätä. Tämän lisäksi Lovisaa rasittavat tilajärjestelyt, mikä pakottaa tilaamaan tarjottavan ruoan ulkopuoliselta toimittajalta. Ulkopuolisuus ja kotimaisuusaste näkyvät ruoan laadussa, mutta samalla se myös tuottaa haasteita ruoan hinnoittelussa ja tarjoamisessa. Opiskeluruokailua tukeva KELA antaa vain tietyn määrän avustusta opiskelijaruokailijaa kohden, jolloin pitääkseen kiinni edullisista aterioista, täytyy heittäytyä luovaksi. Lovisan kohdalla tämä tarkoittaa tarkkaa punnintaa aterioissa, mikä on syy rajattuihin annoskokoihin. Lovisakin kun on liiketoimintaa, jonka täytyy pystyä olemaan voitollista.

Haasteista huolimatta Lovisan kekseliäisyys on tehnyt siitä pienoisen menestyksen. Se on ylioppilaskuntamme parhaiten suoriutuneita liiketoimia, jolla on pystytty paikkaamaan epäonnisempien hankkeiden perintöä. Se on jotain mistä jokainen asianomainen saa olla ylpeä.

"Mie oon tosi tyytyväinen tähän mihin me ollaan päästy", päättää Kokko.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Julkinen keskustelu itsensä työllistävien asemasta ja sosiaaliturvasta on tullut ajankohtaiseksi muun muassa alustatalouden ja digitalisaation haastaessa työn kuvaa ja luonnetta. Se on tervetullutta ammattiryhmälle, joka on toiminut näin jo pitkään; maagisella näkyvyydellä laskunsa maksaville taiteilijoille ja kulttuurialan ammattilaisille, joiden ammattia ei osata nähdä työnä.

Se tavallinen tarina menee jotakuinkin näin: Sähköpostiin tai sosiaalisen median keskustelualustalle ilmestyy viesti: töitä tarjolla tapahtuman valokuvaajalle tai videokuvaajalle. Tai sitten tapahtuma, yritys yms. etsii esimerkiksi logon tai julisteen tekijää. Mahtavaa! Pieni lisätienesti tässä onkin tarpeen. Mutta hetkinen, viesti jatkuu: palkkaa tai muuta rahallista korvausta emme valitettavasti voi maksaa rajallisen budjetin vuoksi, mutta tekijä saa näkyvyyttä omalle osaamiselleen, ilmaisen sisäänpääsyn tapahtumaan tai materiaalien – esimerkiksi maalien – korvauksen.

Kuka arkkitehti suunnittelee talon näkyvyydellä? Tai tilintarkastaja tarkistaa tilit pelkästä intohimosta numeroihin? Kuka siivoaa toimiston, kunhan mäntysuovat korvataan? Ei kukaan. Mutta taiteilijoiden ja kulttuurialan ammattilaisten odotetaan silti yllättävän usein elättävän itsensä tällä maagisella, kapitalistisen yhteiskunnan yhdellä ilmeisen arvokkaalla vaihdantavälineellä – näkyvyydellä.

”Ilmaista työtä ei saa teettää. Työnantajan puolella on tästä vastuu, mutta myös tekijöiden tehtävänä on rummuttaa, että kyse on ammattilaisista ja ammatista: taide, tuottaminen, kuratointi ynnä muut ovat työtä ja sellaisena niitä on myös kohdeltava”, toteaa taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön TAKU ry:n toiminnanjohtaja Nea Leo.

Talkoot ovat toki asia erikseen, mutta talkoilla ei ole budjettia. Eikä talkoiden osallistujille makseta kenellekään mitään. Talkoilla työskennellään jonkin yhteisen hyvän eteen ja varsinkin, jos kyse on yrityksistä, jotka toimivat markkinatalouden kentällä, on kyse hyvin harvoin talkoista. Kyse on tiedon puutteesta. Arvostuksen puutteesta. Hyväksikäytöstä.

”Ymmärrän inhimillisen puolen siitä, että suostutaan tekemään ilmaiseksi esimerkiksi cv-merkinnän vuoksi, mutta silti ilmaista työtä ei pidä suostua tekemään. Näkyvyydestä ei kerry esimerkiksi eläkettä”, huomauttaa Leo.

Itsensä työllistäjät usein alisteisessa asemassa

Työn tekemisen tapoja ja käsitystä työstä on haastettu digitalisaation myötä voimakkaasti. Viimeistään alustatalous uberien, wolttien ja muiden lähettipalveluiden työehdoista ja työntekijöiden asemasta nosti itsensä työllistäjien aseman ja sen lainsäädännölliset puutteet esimerkiksi työlainsäädännön myötä julkiseen keskusteluun. Mutta asia ei sinänsä ole uusi. Taide- ja kulttuurialoilla monityöläisyys on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus.

”Taide- ja kulttuurialalle leimallista ovat pätkä- ja määräaikaiset työsuhteet, joita alalla on paljon. Yhä enemmän on myös monityöläisiä. He työskentelevät osittain palkkatyössä, osittain esimerkiksi itsenäisinä ammatinharjoittajina tai apurahalla. Tämä on taide- ja kulttuurialalla tyypillisempää kuin muualla, mutta nyt kun monityöläisyys on lisääntymässä myös muilla aloilla, on asia noussut isompaan julkiseen keskusteluun”, toteaa Leo.

Itsensä työllistäjät ovatkin usein alisteisessa asemassa työnantajaan nähden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yrityksellä on oma henkilöstönsä, mutta osa palveluista ostetaan freelancereilta tai muilta itsensä työllistäjiltä. Tällöin itsensä työllistäjällä ei ole samanlaisia oikeuksia kuin varsinaisella yrityksen työntekijällä.

”Taide- ja kulttuurialat ovat pitäneet tätä asiaa esillä jo pitkään. TAKUn yksi kärkihankkeista tulevalle hallitusohjelmakaudelle onkin itsensä työllistäjien saaminen osaksi työlainsäädäntöä ja sitä kautta heidän neuvotteluasemansa parantaminen”, kertoo Leo.

Työmahdollisuudet tuovat alueelle tekijöitä

Taide ja kulttuuri ovat kuuluneet ihmisen elämään aina, mutta sen arvostus on vaihdellut. Nykymaailman raha- ja tuottokeskeisessä arvomaailmassa taiteen ja kulttuurin arvoa on hankala mitata. Niinpä se typistyykin usein kulueräksi tai kutsumusammatiksi, josta on helppo leikata ja jota ei osata nähdä työnä.

”Juhlapuheissa kulttuuria kyllä arvostetaan. Sitä pidetään vetovoimatekijänä ja tärkeänä alueiden viihtyvyydelle, mutta valitettavasti todellinen arvostus näkyy taloudellisissa päätöksissä; kyllähän sitä toivoisi, että se arvostus näkyisi myös investoinneissa ja esimerkiksi alan työntekijöiden palkkatasossa”, miettii Leo.

Suomessa on viime vuosina järjestetty useita ison profiilin kulttuuri- ja taidetapahtumia sekä tuotu esimerkiksi katutaidetta voimakkaasti esille. Usein käy kuitenkin niin, ettei oman alueen tekijöitä ja potentiaalia aina tunnisteta, vaan tekijät tuodaan jostain muualta.

”Yleisesti toivoisin, että alueilla kiinnitettäisiin huomiota omien, siellä asuvien tekijöiden työmahdollisuuksiin. Jos työmahdollisuuksia on vain tietyillä, suuremmilla paikkakunnilla, niin tekijät valuvat sinne. Etenkin julkisen puolen tilaajilta toivoisi vastuuta siinä, että työllistetään alueella asuvia ammattilaisia, jotta tekijöillä on mahdollisuus asua alueella”, huomauttaa Leo.

Myös taide- ja kulttuuriopetusta antavien oppilaitosten on osallistuttava alueen kehittämiseen ja julkiseen keskusteluun, jos oppilaitoksesta valmistuvien opiskelijoiden toivotaan jäävän alueelle. Pitkässä juoksussa tämä ruokkii alueen vetovoimaa ja viihtyvyyttä, mutta myös oppilaitosten vetovoimaa, työharjoittelumahdollisuuksia ja yleistä uskottavuutta. Tämä tulisi pitää mielessä myös Rovaniemellä – potentiaalia alueella kyllä riittää.

Edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho

Lapin yliopisto on mielenkiintoinen paikka. Olen itse tullut taloon sisään yhteiskuntatieteilijänä, jolle ei hirveästi opintojen alkuaikoina muuta avautunut yliopistomaailmasta kuin teoriapainotteisia massaluentoja. Vasta oikeastaan järjestötyöstä, ja varsinkin ylioppilaskunnan työntekijänä, minulle on kuitenkin avautunut koko meidän tutkimuksen ja opetuksen kirjo – aina luokanopetuksesta taiteisiin.

Ja nimenomaan taiteet varsinkin. Se kuinka me olemme profiililtamme aidosti tiede- ja taideyliopisto on käynyt selväksi erilaisissa opiskelija- ja tutkijatapaamisissa. Meillä on erinomaisen lahjakkaita taiteen ja muotoilun opiskelijoita, jotka itseään ilmaisten ovat vieneet tuotannollaan myös Lapin yliopiston mainetta eteenpäin. Silti voisimme tukea yhä enemmän taiteiden tiedekunnan profiilia.

Ehdottaisin ensimmäisenä toimena profiilin pönkittämiseen tiedekunnan nimen muuttamista. Taiteiden tiedekunnan englanninkielinen nimi on tällä hetkellä ”Faculty of Art and Design” eli suomennettuna taiteiden ja muotoilun tiedekunta. Ehdottaisin tämän suomennoksen käyttöönottoa myös suomenkielisessä viestinnässä, eli jatkossa TTK ei olisikaan TTK vaan TMTK, eli taiteiden ja muotoilun tiedekunta.

Minulle muotoilu on tulevaisuuden tunnistamista ja tulevaisuuden suunnitelmien toteuttamista käytännössä. Lapin yliopisto voisi jatkossa olla yhä vahvemmin luova design-yliopisto, joka innovoi tulevaisuutta rohkealla katseella.

Toisena tekona tukisin taiteiden opiskelijoiden osaamisen tunnistamista ja oman portfolion rakentamista yhä vahvemmilla ahot-käytänteillä (ahot=aiemmin hankitun osaamisen tunnistaminen). On mielestäni nurinkurista, että yhä paremman työllistymistilanteen vuoksi taiteiden opiskelijoiden opintojen eteneminen hidastuu. Monessa taideaineessa osaajat lähtevät työelämään jo kandidaatin opinnoissa, jolloin taiteen maisterin tutkinto ei enää edisty. Tällöin meidän pitäisi yhä paremmin huomioida opiskelijan eteneminen työelämässä hänen tutkintoaan täydentävänä osana, eikä ainakaan laittaa työelämää ja opintoja vastakkain. Tätä ajattelua tukee myös uudessa rahoitusmallissa taiteille alakohtaisena ryhmänä osoitettava kolminkertainen kerroin koskien taiteista tuotettujen tutkintojen rahoitusosuutta.

Olen usein taiteiden opiskelijoilta kuullut erittäin kovien läsnäolopakkojen rajoittavan opintojen ja työn suhdetta. Ymmärrän muun muassa sen, että meillä halutaan kouluttaa käytäntöteoriaa erilaisiin muotoilun tai graafisen suunnittelun laitteisiin. Tässäkin kuitenkin voisimme miettiä läsnäolon paikkaa opintojen aikajanalla sekä läsnäolopakon ja ahotin tasapainoa. Onko esimerkiksi vaatetussuunnittelun portfolio lopulta se, jolla toimeksiantoja ja töitä saadaan, eikä välttämättä laaja, useasti 80 prosentin läsnäoloa vaativa kurssikirjo? Tulisiko toisaalta tarkastella mahdollisuutta sitoa graafisen suunnittelun opiskelijoiden opiskelutunnuksiin erilaisten ohjelmien lisenssit esimerkiksi kandin loppuvaiheessa/maisterivaiheessa verrattuna tilanteeseen, jossa lisenssit ovat ainoastaan yliopiston fyysisissä tiloissa olevissa koneissa?

Kolmantena pointtina on, jo nyt ymmärtääkseni hyvällä tolalla tiedekunnassa oleva, perinteinen ohjaustyö ja sen kehittäminen. Tukipalveluiden, opiskelijan opiskelukykyä parantavien toimien osalta taiteiden tiedekunta ja opiskelijat myös kaipaavat turvaa. Ajattelen, että taiteellisen lahjakkuuden voi maksimoida vain kun taustalla on laaja tukiverkko, jotta uskaltaa kokeilla ja myös epäonnistua.

Meillä löytyy äärettömän kova potentiaali yliopistorakennuksen F-siivessä. Ollaan ylpeästi, ja tekijöitä tukien, taiteen ja muotoilun yliopisto – oikea design-yliopisto.

Päätoimittaja Aleksi I. Pohjola

Nuoret ovat pilalla.

Milloin ei tiedetä mistään mitään. Milloin ei osallistuta. Milloin ei kiinnosta. Ja silloin kun kiinnostaa, niin kiinnostaa internet ja älypuhelimet.

Tänä keväänä on kuitenkin tiedetty. On osallistuttu. Ja on kiinnostuttu.

Sekään ei riitä. Kun nuoret ovat esittäneet aidon huolensa elinympäristöstä ja sitä myötä konkreettisesti omasta tulevaisuudestaan ja vaatineet päättäjiltä aitoja ja uskottavia toimia ilmaston ja sitä kautta hyvinvoinnin ja tulevaisuuden eteen, ovat kommentit olleet lähinnä vähätteleviä tai toruvia.

Nuorten yhteiskunnallisen aktivoitumisen voisi luulla herättävän riemun kiljahduksia alenevan äänestysprosentin maassa, jossa on jo pitkään tuskailtu siitä, miten nuoria voitaisiin kannustaa mukaan päätöksentekoon, yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen.

Huoli on aiheellinen, sillä nakertaahan heikko yhteiskunnallinen osallistuminen demokratiaa ja sen uskottavuutta. Mutta sitten kun osallistutaan ja vaaditaan, käsketään nuoria painumaan takaisin koulun penkille oppimaan tai naureskellaan partoihin keväthormonien sekoittamista teineistä.

Suomen väestöpyramidi seisoo kärjellään, ja se rasittaa esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhoidon kustannuksia sekä asettaa nykyisen eläkejärjestelmän lähes mahdottomaan tilanteeseen. Samalla tämä pyramidi vääristää myös päättäjien ikää etenkin, kun puoluepolitiikka ei ole nuorison keskuudessa kovinkaan kovassa huudossa. Eläkeläisille luvattu vappusatanen johtuu – anteeksi nyt vain – siitä, että eläkeläiset ovat aktiivisia äänestäjiä. Opiskelijoille ei luvattu vappusatasta. Sen sijaan lähti indeksikorotukset ja tuli koulutusleikkaukset. Ja se johtuu – anteeksi nyt vain – siitä, että opiskelijat eivät ole yhtä potentiaalinen äänestäjäjoukko vanhan maailman puolueille.

Nuoret eivät ole pilalla. Nuoret ovat tämän maan – ja maailman – tulevaisuus, jotka kantavat tulevaisuudessa vastuun tästä yhteiskunnasta ja joiden täytyy elää siinä elinympäristössä, jonka nykyiset päättäjät heille jättävät. Siksi nuorten huolta tulevaisuudesta ei tule vähätellä. Se tulee ottaa tosissaan ja siihen huoleen on pystyttävä myös vastaamaan.

Vähättelemällä nuoria koko poliittinen järjestelmä sahaa lopulta omaa oksaansa. Vähättelyn sijaan vaikuttamiskanavia on sen sijaan entisestään monipuolistettava ja otettava nuoret osaksi päätöksentekoa. Jos vallitseva puoluejärjestelmä ei tähän kykene, on se vaikuttamis- ja päätöksentekojärjestelmänä auringonlaskun edessä.

Hyvä nuoret!

Teksti Miro Sarola
Kuvitus Aino Soininen

Moni hyvä ajatus, ideologia ja elämäntapa on mennyt pilalle, kun se altistetaan liian ehdottomien ja jyrkkien joko-tai -ajatusten alle. Silloin hyvätkin teot jäävät usein kirjoitettujen ohjeiden alle ja johtavat helposti vastareaktioon.

Vegaanin määritelmä on melko selkeä esimerkiksi vegaaniliiton sivuilla: ”Vegaani ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita eikä myöskään osta eläinperäisiä vaatteita tai tue palveluita, jotka perustuvat eläinten riistoon.”

Vegaaninen ruokavalio yhdistetään kuitenkin hyvin usein kulutuksen vähentämiseen ja laajempaan ympäristöystävällisyyteen ja yhtäläisyysmerkkejä vedetään moneen muuhunkin asiaan: ”Voiko vegaani tupakoida?”, ”Voiko vegaani äänestää oikeistoa?”. Nämä moninaiset keskustelut voidaan tiivistää kysymykseen: Onko veganismi tarkat elämänohjeet antava ideologia? Pitääkö vegaanin toimia ja ajatella tietyllä tavalla myös ruokavalionsa ulkopuolella?

Olen itse ollut laktovegetaristi 90-luvun puolivälistä ja kutsuin itseäni kasvissyöjäksi. Tuo termi on kuitenkin menettänyt merkityksensä viime vuosina. Yleinen käsitys tuntuu olevan, että vegaani on tarkka valinnoissaan, kasvissyöjä ei välttämättä. Vegaanit ovat niitä tarkkoja tyyppejä, kasvissyöjä voi syödä munakasta ja no ehkä kanaakin, jos äiti on sen kokannut.

Vaikka arvostan suomen kielen vaalimista, esittelen tässä yhteydessä termin plant based – kasveihin perustuva. Vaikka olen 2017 syksystä lähtien pyrkinyt olemaan vegaani ruokavalioni suhteen, en välttämättä allekirjoita kaikkia ajatuksia joita veganismiin liitetään. Lähtien siitä, että eläimet ihmisen palveluksessa olisi aina ja absoluuttisesti väärin. Villantuotanto on varmastikin epäeettistä, mutta kaukomailta tuodut tehdasvalmisteiset keinokuidut eivät ole toisaalta paras mahdollinen ratkaisu nekään, ainakaan ympäristön näkökulmasta. Jos olisi lehmistä kuolemaan asti huolehtivia pientiloja, en pitäisi maidon juomista, härkien käyttämistä peltotöissä ja lantaa polttoaineena vääränä.

Riippumatta oletko vegaani, kasvissyöjä tai jotain muuta, jokainen määrittelee viime kädessä itse mikä on positiivista tinkimättömyyttä, mikä fanaattisuutta. Jonkun mielestä niitä äidin kokkaamia kanoja ei lasketa, toisen mielestä itseään ei voi kutsua vegaaniksi jos sen yhdenkin hunajalusikallisen laittaa teen sekaan.

Minäkään en tee valintoja puolestasi. Oma näkemykseni kuitenkin on, että liian mustavalkoinen jaottelu ei ole yleensä paras. Hyvät valinnat ovat hyviä valintoja, vaikket olisi täydellinen tai edes sinne päin.

Ota joku askel hyvään suuntaan ja pidä siitä kiinni, vaikket pystyisi tai haluaisi sopia kaikkiin muotteihin joita sinulta odotetaan. Onko meillä yleisestikään velvollisuutta kertoa mielipide ja oikea toimintamalli jokaiseen asiaan, vaikka olisimmekin vegaaneja? Ei välttämättä.

Teksti Marras Luukkaanpoika
Kuvitus Meri Heikkilä

Minä haluan tehdä hyvää. Enemmän, minä haluan olla hyvä. Tai löytää jotain, jota voin varmuudella kutsua hyväksi. Haluan kai hyväksyä, ettei varmuutta ole. Haluan löytää, mitä on moraali.

Haluan tuntea, mitä raiskattu käy läpi. Haluan nähdä hänen kasvonsa, jotta tunnen surua. Kuulla, miten hengitys lopulta tasaantuu; tuntea kasvoillani, miten yöstäkin huolimatta uusi päivä koittaa.

Haluan tuntea, mitä raiskaaja käy läpi. Haluan nähdä hänen kasvonsa; tuntea vihaa; kuulla sanat kostoa vastaan, istua yössä ja täristä hiljaa.

Haluan tuntea sinut, mutta haluan myös tuntea meidät. Mitä minä, nöyrä katsoja, voin enää tehdä?

Haluan ymmärtää.

Tunteminen on kaunis tunne jo itsessään. On jokin voima, joka liikuttaa kehoasi koskematta, joka osuu eläimeen sisälläsi.

Ihminen näkee eläimen usein itseään paremmin toisessa. Empatia avaa portin toisen tunteisiin. Empatia voi myös pakottaa astumaan sisään.

Empatia on termi, jota on jo muutaman vuoden ajan käytetty välineenä kuvatessa yhtä lailla yksilöiden kuin yhteiskunnankin ominaisuuksia.

Empatiaa kuvaa yleisesti lämmin, myötätuntoinen ihminen tai hyvä vanhustenhoito. Empatian täydellinen puute on psykopatiaa tai Esperi Care.

Tekstissä pyrin kiinnittämään huomiota siihen, miten empatia usein käsitetään muttei tiedosteta, nostaen esiin vaikutuksia, joita tunneperäisellä empatialla voi olla sosiaalisen muutostyön kokemukseen. Esimerkeilläni pyrin tavoittamaan pienen palan tiedostamattomasta empatiasta.

Voisi sanoa, että hyökkään tulella tulta vastaan. Lyön sinua lapsella vielä yhden viimeisen kerran, lapsen hyväksi.

Tekstin pohjana käsittelen kahta perustavanlaatuisesti erilaista käsitystä empatiasta.

Ensimmäisessä mielessä empatia käsitetään toisen ihmisen tunteiden kokemisena. Käsitystä empatiasta emotionaalisena tapahtumisena edustaa Yalen yliopiston psykologian professori Paul Bloom, joka kirjassaan ”Against Empathy: The Case for Rational Compassion” argumentoi tällaisen empatian hyväksymistä vastaan. Bloom esittelee empatian sokeita kohtia, perustellen, miten empatia on epäkelpo ohjaamaan ihmisen moraalia, ja miten pärjäämme paremmin ottamalla käyttöön kykymme rationaaliseen myötätuntoon.

Toisen, yleisemmän käsityksen mukaan empatia kuvataan taitona tai kykynä asettua toisen ihmisen asemaan, mahdollistaen tämän henkilön tunteiden ja kokemusmaailman tarkastelun. Kirjailija ja filosofi Roman Krznaric johtaa kirjassaan ”Empathy: A Handbook for Revolution” lukijaa pohtimaan empatiaa sosiaalisen muutoksen voimana kohti sosiaalisen vuorovaikutuksen ideaalimallia, jota kutsuu ”empatian vallankumoukseksi”.

Bloomin rationaalinen myötätunto ja Krznaricin empatia kulkevat pitkälti käsi kädessä. Molempien tavoitteena on oikeudenmukaisempi, kiltimpi maailma, jossa tunteet ovat toivottuja, ja jossa myötätunto on keino parempaan huomiseen.

Paul Bloom kuvaa kirjassaan, miten empatia on ”kohdevalo, joka kohdistuu ihmisiin juuri tässä ja nyt”. Kun maailmassa on paljon pimeää ja pahaa, yksittäinen, tarkka valo vaikuttaa lohduttavalta, jopa oikealta. Empatia antaa selkeän kohteen katseelle: jotain mihin keskittyä ja kohdistaa voimaa; jonkun, jonka puolesta tuntea.

Kun suru saa kasvot, keskitymme niihin. Bloomin mukaan on myös todettu, että mikäli kasvot ovat samankaltaiset kuin henkilöllä itsellään – väriltään, muodoiltaan tai ilmeiltään – tunnemme heitä kohtaan herkemmin ja enemmän empatiaa kuin niitä, jotka ulkoisilta piirteiltään eroavat meistä.

Silmien edessä tapahtuva vääryys on omiaan herättämään empaattisen reaktion. Kun astut ensimmäistä kertaa isompaan kaupunkiin, kokee helposti suurta myötätuntoa kadunvarsilla istuskelevia kodittomia kohtaan. Mutta hämmästyttävän pian epämukavuus turtuu pois: astut ulos kauppakeskuksesta, riennät asennosta lepoon, ja jo pian loittoneva selkäsi poistuu hytisevästä silmäkulmasta.

Syy, miksei ihminen vastaa kodittoman pyyntöön lantista typistyy kohtalaisen rationaaliseen ajatukseen, ettei lantti kuitenkaan auta. Ongelma on yhteiskuntarakenteessa. Mitä minä tässä kadulla voin asialle oikeasti tehdä.

Ongelma ei ole se, miten ajan myötä emotionaalinen empatia kodittomia kohtaan turtuu. Ongelma on, miten se alkaa – huomaat asian vasta kun se on kirjaimellisesti nenäsi edessä, katseesi ulottuvilla.

Kotiin mennessäsi olet jo unohtanut, koska empatian kipinä syttyy ja sammuu yhtä nopeasti. Tunteista nouseva empatia ei riitä kantamaan moraalia, koska se ei kiinnitä tunnetta järkeen. Yksin empatia kysyy kyllä miksi, mutta vastaa kysymykseen mitä helvettiä nyt taas.

Bloom kyllä tunnustaa, miten empatia voi innostaa toimimaan jonkin epäkohdan muuttamiseksi, mutta tämä epäkohta on väistämättä valikoitunut vääristynein lähtökohdin: paikallisesti ja samankaltaiseen kohteeseen keskittyen. Samalla opportunisteille syntyy mahdollisuus manipuloida hieromalla empatiaa juuri oikeaan kohtaan.

Mediassa tunnistetaan empatian ominaisuus tuottaa kipinä toimintaan, johon ihminen ei tyypillisesti ryhdy pelkän arkipäättelyn pohjalta.

Etenkin kuvalliselle mainonnalle on tyypillistä, miten se aseistaa empatian. On tullut aika lyödä.

Ihmisen tunnemaailma on viritetty tavalla, joka tuottaa ihmislapseen – jokseenkin samasta syystä kuin pandakarhuun – vahvan ja välittömän empaattisen siteen. Tätä sidettä vahvistaa yleisesti jaettu käsitys lapsen erityisestä viattomuudesta ja koskemattomuudesta. Lapsi on suloinen, emotionaalinen pyhä, kuten kuuluukin.

On siksi hämmentävää, miten lapsesta on tehty empaattinen lyömäase ilmastokeskustelussa. Kun ilmastoa ”pelastetaan lapselle” ja käytetään lasta mainoksen kuvastona, lapsen haavoittuvuutta ja luottamusta lapsen tulevaisuuteen käytetään ilmastotoiminnan argumenttina. Lapsi asetetaan oman tämänhetkisen olemassaolon ajalliseksi jatkeeksi sen sijaan, että tunnustettaisiin ilmastokriisi vailla kasvoja, jotka liittävät tämän päivän ihmisen geneettiseen vastuuseen oman kuoleman takana pilkottavasta dystopiasta.

Tämä ei ole hyökkäys ilmastoaktiiveja kohtaan. Se mikä toimii, toimii. Kritiikkini kohdistuu yksilöivää ja epäoikeudenmukaistavaa empatiaa kohtaan – ilmastokriisi on niin suuri uhka, ettei ilmastoaatteen markkinoinnissa tulisi joutua tilanteeseen, jossa lapsen kuva mainoksessa on tarpeellista.

Haluan kääntää käsittelemäsi kohdevalon ja riisua aurinkolasisi. Valo kasvoilla auttaa. Tietoisuus sokean empatian läsnäolosta pakottaa ihmisen takaisin ahdistukseen omasta itsekkyydestään, jonka vuoksi lapsi ilmastoargumenttina toimii edes hetkellisesti.

Kukaan ei halua ihmisten vuorovaikutusta ilman tunteita, eikä sellaista voida onneksemme vahingossakaan saavuttaa. Jean-Paul Sartre sanoisi, että tunteet ovat valintoja, mutta valinta on pakko tehdä.

Viha ja kostonhimo ovat ihmiselle luontaisia tunteita, ja kun olemme vihaisia läheisen puolesta, vihamme juontuu empatiasta. Näin ollen voi väittää, ettei empatia ole yksinomaan hyvä asia, kuten Paul Bloom argumentoi, mutta sillä on ehdottoman hyviä sovellutuksia, kun ymmärtää käsitellä empatiaansa rationaalisesta lähtökohdasta. Empatiaan tulee liittää järki.

Krznaricin mukaan empatia näyttää suuntaa ihmisyksilöiden vuorovaikutuksen ja laajemmalti yhteiskunnan murrokselle. Empatian vallankumouksen jälkeen Suomessakaan ei ole tilaa vanhusten kaltoinkohtelulle tai työttömien tallomiselle.

On ihmisen osa olla empaattinen olento. Empatia on kirjotettu ihmisen perimään jo silloin, kun aikuisten kyky siihen auttoi lapsia ja siten perheen perimää selviytymään heimokahakoista ja -sodista.

Samalla on tunnustettava, että ollakseen enemmän kuin olento, nimenomaan ihminen, hänen osansa on olla myös rationaalinen.

Keskittyessämme yksiin tai yhdenlaisiin kasvoihin, näkökenttä sumenee ja yhteiskuntaan tulee pimeää. Torjuaksemme todellisia epäkohtia vaadimme oikeanlaista, rationaalista empatiaa. Tulee ymmärtää kaikella järjen ja tunteen sopusoinnulla, miten rasismi, sukupuolinen tasa-arvo ja ilmastonmuutos vaativat kohdevaloja jokaiseen otsaan, sekä kantajilleen erityisen notkeita niskanikamia. Järki lisää tietoisuutta, tietoisuus vapautta, ja vapaus moraalia.

Muutosta tapahtuu. Ralph Ellison aloittaa vuoden 1952 romaaninsa The Invisible Man sanoin:

”Minä olen näkymätön mies. Ei, en ole kummitus kuten ne, jotka vainosivat Edgar Allan Poeta; enkä ole yksi Hollywood-elokuviesi ektoplasmoista. Olen aineellinen mies, lihaa ja luuta, kuitua ja nestettä – ja voisi jopa sanoa minun omaavan mielenkin. Minä olen näkymätön, ymmärräthän, yksinkertaisesti koska ihmiset kieltäytyvät näkemästä minua”.

Ellison ei ollut koditon. Ellison oli musta.

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Opiskelijan tärkein tunnusmerkki on jokasään univormu, joka kestää niin sitsit, approt kuin baari-illat. Samalla se raottaa verhoa käyttäjänsä bilehistoriaan, opiskelijastatukseen ja sielunelämään. Mutta mistä perinne on peräisin? Kuka keksi tehdä opiskelijoista haalarihemmoja?

Se kestää aikaa ja kulutusta kovassakin käytössä. Sitä ei saa pestä (ellei se päädy kantajansa yllä suihkuun tai uimaan). Se suojaa siviilivaatteita roiskeilta ja räiskeiltä. Siihen on kiinnitetty erinäköisiä merkkejä, lätkiä, pinssejä, präniköitä ja tarvekaluja aina pullonavaajasta hammasharjaan ja korvatulppiin asti. Siihen saa kiinni myös skumppalasin. Värikoodien ansiosta se auttaa erottamaan meidät muista. Sitä pidetään yleensä päällä vain puolittain. Sen olemassaolosta voi sekä kiittää että syyttää 1970-luvun ruotsalaisia teekkareita.

Kyseessä on tietenkin kaikkien opiskelijoiden tuntema muotikolttu ja virallinen bileasu, eli opiskelijahaalari.

Kakkosfrakki ja labratakki

Mutta mistä kaikki sai alkunsa? Kuka sai päähänsä, että opiskelijoiden on viisasta pukeutua haalarihemmoiksi vuosi vuoden ja tapahtuma tapahtuman perään?

Vastausten saamiseksi on palattava ajassa liki 50 vuotta taaksepäin. Legenda kertoo, että haalareiden käyttö bileunivormuna alkoi 1970-luvulla Ruotsin akateemisissa piireissä. Siellä juhlittiin paljon, kuten asiaan kuuluu ja juhla-asuna toimi fiksu ja filmaattinen frakki. Siis mikä? Niinpä. Jokainen, joka on koskaan osallistunut opiskelijabileisiin, ymmärtää, ettei frakilla ole niissä kinkereissä osaa eikä arpaa. Se hoksattiin myös Ruotsissa, jossa akateemiset piirit päättivät alkaa soveltaa kahden frakkitakin periaatetta.   

Siinä missä ensimmäinen frakki oli tarkoitettu parempiin ja arvokkaampiin kinkereihin (niihin, joissa piti edustaa muun muassa professorien, rehtorien, äitien ja isien valvovien katseiden alla), se toinen, niin kutsuttu spyfrack tai b-frack puettiin päälle illan tullen kun oikea meno vasta alkoi. Se kesti astetta roisimpaakin meininkiä.

Kakkosfrakin suosio yllätti opiskelijapiirit. Opiskelijamäärien kasvaessa noiden biletarkoitukseen sopivien, vanhojen ja huonokuntoisempien frakkien saatavuus kuitenkin romahti, eivätkä markkinat pystyneet enää vastaamaan kysyntään. Niinpä bilehileiden täytyi keksiä uutta päälle pantavaa. Tänä päivänä suurta suosiota nauttivan haalariperinteen syntyyn vaikuttanut idea syntyi puolivahingossa.

Kohtalokas vahinko meni jotenkin näin: Viikon viimeiset laboratoriokokeet oli taputeltu pakettiin eräässä yliopistossa jossain päin Ruotsia. Joku ehdotti, että eiköhän lähdetä suoraan iltaa istumaan. Idea sai kannatusta, mutta monilta puuttui asianmukainen varustus. Nokkelia kun olivat, päättivät opiskelijat kiskaista haalarimaiset laboratoriotakit ylleen. Loppu on historiaa. Valinta osoittautui nimittäin sanalla sanoen vallankumoukselliseksi: Takkihan oli mitä käytännöllisin bileasu!

Se oli alkusoitto opiskelijahaalariperinteen synnylle.

Kuka toi haalarit Suomeen?

Haalariperinteen on sanottu olevan ruotsalaista alkuperää. Siksi onkin vähän yllättävää, että itse asiassa haalareita on tiettävästi käytetty Suomen opiskelijatempauksissa, ja etenkin teekkaripiireissä, 60-luvulta asti. Pakan sekoittamiseksi mainittakoon myös, että teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan (TKY) arkistonhoitajan mukaan Suomen teekkaritempauksissa haalari otettiin käyttöön jo 1950-luvulla.

Vuonna 1966 kun Helsingin Otaniemeä rakennettiin, muuttotempaustalkoita luotsannut ryhmä hankki tiimilleen yhtenäiset rakennustyömaahaalarit. Ja niinkin varhain kuin 1970-luvulla tamperelaiset teekkarit pukeutuivat haalareihin vappujuhlien aikaan. Tiettävästi kyse oli kuitenkin tavallisista työmaahaalareista. Miten paljon ne ovat verrattavissa nykypäivän opiskelijahaalareihin? Sitä on vaikea sanoa.

Muitakin tarinoita on. Vaasan Ylioppilaslehden vuosien takaisen artikkelin mukaan kaiken takana olisi sittenkin ollut vaasalainen opiskelija, joka fuksivuoden Islanninmatkalla inspiroitui pohjoismaalaisten opiskelijoiden haalareista ja halusi rantauttaa muodin myös Vaasaan. Kritiikkiä uhmaten hän tilasi koululle ensimmäiset punaiset haalarit vuonna 1981. Voisiko siis sittenkin olla niin, että haalariperinteen Suomen valloitus ei ollutkaan teekkareista kiinni?

Osin eriävät tiedot haalariperinteen kotiuttamisajankohdasta ja haalariprojektin pääaktiiveista johtunee siitä, että vuosien varrella vaikutteet ovat kulkeutuneet Suomenlahden yli puolin ja toisin. Yhteistyö oli jo tuolloin vilkasta Suomen ja Ruotsin ylioppilaskuntien välillä.

Tiedetään kuitenkin, että nimenomaan bilekäyttöä korostavan opiskelijahaalariperinteen rantautuminen ja haalarien varsinainen suosio opiskelijoiden ”bilefrakkina” alkoi Suomessa 1980-luvun tienoilla. Vuosina 1982–1983 esimerkiksi Otaniemessä hankittiin ensimmäisiä kiltahaalareita mitä myötä ne levisivät myös muihin teekkaripiireihin ja yliopistolaisten yhteisöihin, kuten metsäylioppilaille vuonna 1984.

Sekä Suomessa että Ruotsissa haalarit levisivät ensin teekkariympyröissä ja ansaitsivat sittemmin paikkansa myös muiden alojen piireissä. Nykyään liki kaikilla korkeakouluilla ja yliopistoilla on oma haalariperinteensä ja haalareita käytetään lähes kaikissa opiskelijatapahtumissa mukaan lukien approt, sitsit ja vappuhulinat.

Haalarit nyt

Huolimatta siitä, että kaikki eivät haalariperinnettä tunnusta tai katso hyvällä, voidaan opiskelijahaalareita pätevin perustein kutsua korkeakouluopiskelijan tärkeimmäksi tunnusmerkiksi. Haalareista voi päätellä paljon: värikoodi ja selästä löytyvä ainejärjestön tai tiedekunnan tunnus paljastavat yleensä opintoalan ja oppilaitoksen.

Haalariperinnettä ei myöskään ole liioilla säännöillä kuorrutettu vaan asun muokkaukseen on vapaat kädet. Haalaria tuunaamalla voi viestiä muille paitsi opiskeluun liittyvistä detaljeista, myös omista arvoistaan, harrastuksistaan, elämäntarinastaan tai poliittisista näkemyksistään. Haalariin pukeutuja voi niin halutessaan olla kuin ”kävelevä kannanotto tai elämäkerta”, jota muut voivat lukea kuin avointa kirjaa. Haalarikulttuuriin perehtynyt osaa usein lukea ja tulkita muiden haalareiden tarinoita vaivatta.

Usein haalarit vuorataan erinäköisillä haalarimerkeillä. Merkit voivat edustaa miltei mitä tahansa liittyen muistoihin, harrastuksiin, opiskelijatapahtumiin, opintoalaan tai vaikkapa uskonnollisiin tai poliittisiin suuntauksiin. Usein merkeissä on mukana myös ripaus huumoria esimerkiksi sloganien muodossa.

Vaikka yleensä haalareiden väristä voi päätellä, missä henkilö opiskelee, monivärisiäkin haalareita näkee paljon. Niin ollen värikoodi ei aina paljasta opinalaa. Niin haalareiden hihojen, taskujen kuin lahkeiden leikkaaminen ja päikseen vaihtaminen kuuluu nykyiseen, vaikkei niinkään perinteiseen haalarikulttuuriin. Lahkeidenvaihtoa harrastetaan usein seurustelukumppaneiden välillä. Opiskelupaikkaa tai -alaa vaihtaneet saattavat myös yhdistellä haalareitaan pyrkien tuomaan esille alojen välistä ”kaksoiskansalaisuutta”.

Värikoodien historiasta tiedetään niukasti – tai pikemminkin, pitkällistä historiaa ei ole. Tunnetuin tarina on näinkin tylsä: tietynväristen haalareiden valikoituminen tietylle opiskelualalle on mitä todennäköisimmin perustunut ainejärjestön vastuuhenkilön mieltymyksiin. Haalareita tilatessaan, hän on sattumanvaraisesti päättänyt oman ryhmänsä haalarin värin. Niinpä samanvärisiä haalareita näkyy useiden alojen opiskelijoilla.

Siinä missä ensimmäinen frakki oli tarkoitettu parempiin ja arvokkaampiin kinkereihin, se toinen, niin kutsuttu spyfrack tai b-frack puettiin päälle illan tullen kun oikea meno vasta alkoi.

Kuten sanottu, haalarit on tyypillisesti koristettu erilaisilla kangasmerkeillä, pinsseillä, präniköillä ja milloin milläkin kilkuttimilla asun kantajan mielikuvituksesta ja mieltymyksistä riippuen. Koristelu ja varustelu on vapaa. Mukana roikkuu tyypillisimmin perusbiletarpeistoa mukaan lukien korvatulpat, vaihtomerkit, pullonavaaja ja ensiaputarpeistoa laastarista särkylääkkeisiin. Vyöllä kulkee kätevästi myös skumppalasi.

Erivärisille nyöreille puolestaan kiinnitetään post-it -lapun kokoisia läpysköjä, jotka kertovat henkilön hoitamista tehtävistä ja luottamusviroista. Eräs haalariartikkeli tietää kertoa: ”Mitä enemmän kantajallaan on nyörejä, sitä useammin opintotukilautakunta häntä todennäköisesti muistuttaa noppien tärkeydestä." Mitä se sitten ikinä vihjaakaan...

Palataan vielä Ruotsiin. Miltä haalarihemmot siellä näyttävät 2000-luvulla? Kotimaisiin univormuihin verrattuna ruotsalaisten haalariperinteessä on enemmän variaatioita. Perinteisten ”laboranttitakkien” lisäksi tarjolla on myös lappuhaalareita, viittoja ja takkeja. Suomessa kokohaalari on dominoivin trendi.

Yksi asia yhdistää sekä Suomenlahden yli toisiaan katselevien naapurimaiden, että kaikkien yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijoiden haalariperinteitä: haalarit edustavat ennen kaikkea yhteisöllisyyttä. On helpompi olla osa porukkaa, joka on samanvärisellä asukokonaisuudella koodattu. Kuin toinen toisistaan kloonattu! Ja kukapa ei haluaisi tuntea olevansa osa porukkaa? Parhaimmillaan haalari on jäänmurtaja, joka madaltaa kynnystä ja nostattaa tunnelmaa toisilleen tuntemattomien opiskelijoiden välillä.

HAALARISUOSITUKSIA

• Haalareita ei saa pestä. Jos haalarin haluaa kuitenkin puhdistaa, se tulee suorittaa uimalla haalarit päällä tai käymällä se päällä suihkussa.
• Sponsoreita ei saa peittää. Merkit tulee ommella siten, että tyhjä tila täytetään ensin.
• Haalareita ei yleensä pueta kokonaan. Haalareita käytetään yleensä puoliksi lantiolle sidottuna. Haalarit kannattaa sitoa siten, että selän tunnus näkyy. Myös vyön käyttäminen on suositeltavaa.
• Vakiolisävaruste: skumppalasi. Huolehdi, että skumppalasi on kovaa muovia. Skumppalasin saa kätevästi kiinnitettyä vyölle.

Lähteet
Helsingin yliopiston fuksiblogi, 2013. Ihanista haalareista. Linkki: https://blogs.helsinki.fi/fuksiblogi/tag/haalarit/
Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas, 2016. Frakeista haalareihin – opiskelijahaalareihin historiaa. Linkki: https://www.uljas.net/frakeista-haalareihin-opiskelijahaalareiden-historiaa/
Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkäri, 2013. Haalarista sen tunnistaa. Linkki: https://www.jylkkari.fi/2013/04/haalarista-sen-tunnistaa/
Niksula, 2008. Haalarit & Haalarikulttuuri. Linkki: https://www.niksula.hut.fi/~mmm/haalari/kulttuuri/
Wikipedia. Teekkarihaalari. Linkki: https://fi.wikipedia.org/wiki/Teekkari#Teekkarihaalari