Kuvitus Meri Heikkilä

"Yliopistossamme toimii Suomen suurin sosiaalityön yksikkö, jossa koulutamme yhteiskuntatieteellisiä osaajia. Yliopistomme sosiaalityön oppiaine on valittu kolme kertaa valtakunnallisesti opetuksen laatuyksiköksi. Sosiaalityön oppiaine on ainoa sosiaalialan yliopistollinen tutkinto Suomessa. Se on tieteellinen oppiala, joka koostuu tutkimuksesta, koulutuksesta ja käytännön sosiaalityöstä sekä niiden vuorovaikutuksesta.”

Näin Lapin yliopisto kuvailee sosiaalityön oppiainetta nettisivuillaan. Mutta mitä kulisseissa oikeasti tapahtuu?

Lapin korkeakoulukonserni on jo pidempään hautonut ajatusta Lapin yliopiston sosiaalityön koulutusohjelman ja Lapin ammattikorkeakoulun sosionomikoulutuksen opintosuunnitelmien osittaisesta yhdistämisestä. Tämä projekti eli LUC 2020-kehittämisohjelma konkretisoitui Lapin yliopiston ostettua Lapin ammattikorkeakoulun enemmistöosakkeet. Projektin aikataulullinen tavoite on astua voimaan syksyllä 2020. On vielä epäselvää, kuinka paljon yhteisiä sosiaalialan opintoja tuleva opintosuunnitelma todellisuudessa sisältäisi: tällä hetkellä suunnitelmana on löytää yhteisiä opintoja 120 opintopisteen verran, mikä on opiskelijoiden mielestä absurdi ajatus.

“Jotta sosiaalityö voisi kehittyä tutkimusalana ja tutkimukseen perustuvana ammatti- ja työalana, koulutuksen on perustuttava tutkimukseen ja tuotettava alalle riittävää tutkimusosaamista.” (Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan professori Juha Hämäläinen, 2014, teoksessa: Rakenteellinen sosiaalityö).

Huolemme on, että “luovan edelläkävijä” korkeakoulukonsernin myötä yliopisto-opetuksen tutkimus- ja teoriapainotteisuus heikentyvät. Tämä vaarantaisi ammatti-identiteetin ja profession lisäksi käytännön asiakastyön, sillä osittainen yhdistelmäkoulutus ei meidän mielestämme valmistaisi sosiaalialalle päteviä sosiaalityöntekijöitä eikä sosionomeja. Opetussisältöjen yhdistelyssä näemme riskin, että käytännönläheinen opetus painottuu teorian ja tutkimuksellisen osaamisen kustannuksella. Pahimmillaan tällainen voi heikentää sosiaalityön ammatillisuutta ja muodostua työelämässä ongelmalliseksi etenkin haastavissa asiakastilanteissa.

Sosiaalityön kelpoisuusvaatimukset on säädetty laissa, jonka tarkoituksena on edistää asiakasturvallisuutta varmistamalla sosiaalityöntekijöiden riittävä ammatillinen pätevyys. Sosiaalityö on yhteiskunnallinen tieteenala, joka kouluttaa yhteiskunnallisia vaikuttajia, osaajia ja tutkijoita. Jotta näiden taitojen ja varmuuden kaltainen ammatillisuus kehittyy, tarvitaan vahvaa teoreettista pohjaa.

Teetimme kyselyn, jonka tarkoituksena oli tuoda tietoa LUC 2020-projektista, sekä selvittää sosiaalityön opiskelijoiden ja ammattilaisten mielipidettä projektista. Kyselyyn vastasi 75 henkilöä, joista 80 % näki projektin negatiivisena.

Kyselyyn vastanneet ilmaisivat huoltaan Lapin yliopiston sosiaalityön koulutuksen tulevaisuudesta. Uhkakuvana nähdään, että Lapin sosiaalityön koulutus tulevaisuudessa poikkeaa tasoltaan muiden yliopistojen koulutuksesta muodostaen “Lapin mallin” ja “muun Suomen mallin”. Huolemme on, että Lapin yliopistosta valmistuneet sosiaalityöntekijät olisivat muutoksen myötä eriarvoisessa asemassa verraten muualta valmistuneisiin sosiaalityöntekijöihin, sillä opetus poikkeaa tulevaisuudessa sisällöltään huomattavasti muiden yliopistojen opetuksesta. Sosiaalityön yliopistoverkosto SOSNET on jo pitkään ylläpitänyt sosiaalityön yhdenmukaista ja tasavertaista opetusta kautta maan, ja tämä muutos vesittää myös SOSNET:in arvokasta työtä. Muutoksen tulisi siis olla valtakunnallinen eikä vain Lapissa tehtävä kokeilu.

“Jos nyt hakisin opiskelemaan sosiaalityötä ja Lapissa olisi tällainen käytäntö, valitsisin toisen yliopiston“, toteaa eräs kyselyyn vastannut.

Projekti vaikuttaa negatiivisesti koko koulutuksen tasoon. Pelkäämme, että yhteiset opinnot eivät vastaa enää yliopisto-opetusta. Tutkimuksellisen ja teoreettisen opetuksen mahdollisen vähenemisen lisäksi huomio kiinnittyi suuriin opetusryhmiin, opetuksen tasoon sekä lisääntyvään etäopetukseen, jota on jo nyt liikaa. Isot opetusryhmät luovat irrallisuutta ja vaikeuttavat dialogia. Tällä hetkellä ryhmissä on mahdollisuus käydä helposti keskustelua ja opettajat tuntevat opiskelijansa myös kasvoilta, mikä on tärkeä osa yhteisöllisyyttä. Pelkäämme yhteisöllisyyden ja luentojen dialogin katoavan suuriin opetusryhmiin tai Moodlen keinotekoisiin keskustelualustoihin.

Ylläolevat asiat ovat todellisia huolenaiheita, ja tämä projekti uhkaa kokonaisvaltaisesti sosiaalityön opintoja ja sitä kautta professiota. On uskomatonta, että vielä tänäkin päivänä joudumme puolustamaan sosiaalityön tieteellisyyttä. Meidän ei tule hyväksyä asioita, jotka sotivat meidän tulevaa ammattiamme vastaan. Sosiaalityö, kuten mikä tahansa muukin tieteenala, tarvitsee jatkuvaa uudistumista ja kehittymistä. Yhteistyötä tulee tehdä, mutta näemme yhteistyön olevan erityisen tärkeää muiden tiedekuntien kanssa, kuten kasvatus- ja oikeustieteen kanssa. Projektin tuoma muutos ei kehitä sosiaalityötä tieteenalana, vaan muuttaa sen tarkoitusperän tutkivasta yhteiskuntatieteestä yleiseksi terveydenhuollon apuammatiksi.

Sosiaalityön opiskelijat

Catharina Vossi

Emmi Saastamoinen

Linda Määttä

Saana Heikkinen

Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Maria Tuunanen

Iän määrittely on mutkikasta. Pelkästään numeroin kuvailtuna ikä menettää monia merkityksiään ja ulottuvuuksiaan. Emme useinkaan arjessa tule ajatelleeksi tapaamme ymmärtää ikää. Milloin nuoruus päättyy ja aikuisuus alkaa?

Ihmisen iästä puhuttaessa tarkoitetaan arkikielessä yleensä kronologista ”kalenteri-ikää”. Pelkän kalenteri-iän rinnalle olisi ehkäpä tarpeellista nostaa myös muita ikää tarkentavia lisämääreitä, kuten sosiaalinen tai psykologinen ikä. Psykologinen ikä on kokemus omasta iästä, johon kytkeytyvät pystyvyyden kokemus, käsitys omasta ulkonäöstä sekä henkilön oma ikä-identiteetti: millainen tyyppi olen ja viihdynkö esimerkiksi ikäisteni seurassa vai kenties nuorempien tai vanhempien.

Sosiaalinen ikä kuvastaa puolestaan sitä, mitä tietyn ikäiseltä odotetaan ja mitä toisaalta yksilö odottaa muilta. Käsityksemme lapsuudesta, nuoruudesta, keski-iästä ja vanhuudesta sisältyvät juuri sosiaalisen iän piiriin. Jotkut sosiaaliseen ikään liittyvät asiat eivät ole tietoisia – meillä on esimerkiksi asenteita ja odotuksia kanssaihmisiä kohtaan sen perusteella, miten tulkitsemme heidän ikäänsä. Sosiaaliseen ikään liittyy siis ikänormeja ja ikärooleja, joiden puitteissa muodostamme käsityksen siitä, että tietyn ikäisen tulisi olla tai olla olematta jonkinlainen. Kommentit esimerkiksi iälle sopivasta pukeutumisesta ”ei viiskymppinen voi käyttää skeittikenkiä” tai ”smokkiin puettu lapsi näyttää aikuiselta” asettuvat keskusteluihin sosiaalisesta iästä.

Kiinnostavaa on se, kuinka iän sosiaalisuus ulottaa kyntensä yhteiskuntaan ja talouselämään. Ihminen voi vaikuttaa työhönottotilanteessa sopivan ikäiseltä, liian nuorelta tai liian vanhalta johonkin tehtävään. Suomessa on erikseen laki nuorista työntekijöistä. Mutta mitä oikeastaan tarkoitamme puhuessamme sopivan ikäisestä työntekijästä? Melko usein ihmiselle kertyvä ikä on synonyymi kasvavalle kokemukselle ja aikuismaisuus tarkoittaa vastuullisuutta. Todellisuudessa työkokemus voi olla hyvin yksilöllistä, eikä siten välttämättä korreloi iän kanssa.

Kulttuurisia tapoja liikkua ikävaiheesta toiseen kutsutaan kulttuurin- ja yhteiskuntatutkimuksen kentillä siirtymäriiteiksi (rites of passage). Tyypillisimmät siirtymäriitit ovat selkeitä juhlallisuuksia kuten rippikoulu, tutkintoon valmistuminen tai hautajaiset. Ikävaiheisiin astumisiin liittyy usein kuitenkin myös sellaisia kulttuurisia riittejä, jotka voivat olla kulttuurin sisällä elävälle niin tuttuja, ettei niitä erityisiksi seremonioiksi tunnista. Esimerkiksi Suomessa kahvin juomisen aloittaminen on portti aikuisten pöytään pääsemiseen. Mutta lapset eivät vielä tiedäkään kursailusta, mikä erottaa heidät innokkaina keittiöön juoksijoina aikuisista, jotka vielä hetken keskustelevat keskenään kiireettömästi, kuin kukaan ei olisi kertonutkaan kahvin olevan valmista.

Sosiaaliseen ikään liittyy ikänormeja ja ikärooleja, joiden puitteissa muodostamme käsityksen siitä, että tietyn ikäisen tulisi olla tai olla olematta jonkinlainen.

Jotkin asiat ovat kuitenkin ikärajamerkittyjä lapsen kehityksen suojaamiseksi. On olemassa lasten leikkejä ja aikuisten leikkejä. Asiat, joihin liittyy väkivaltaa, seksiä tai päihteitä vaativat tietoa, osaamista ja varttuneisuutta. Lasten ikärajojen selitykset ovat aivan selviä, mutta onko olemassa lapsuuden jälkeisiä ikärajoja? Ehkä muut rajoitteet eivät lue laissa tai virallisissa suosituksissa, mutta ne voivat elää keskuudessamme tabujen muodossa. Aikuinen, joka leikkii pikkuautoilla, junaradoilla taikka muoviponeilla on poikkeuksellinen tyyppi. Myös ikääntyneiden seksuaalisuus ja päihteiden käyttö ovat jokseenkin vaiettuja asioita.

Ikien välille hahmotellaan kuilua myös siten, että pariskunnan suurta ikäeroa päädytään helposti taivastelemaan ja heidän väliselleen kiintymykselle spekuloidaan muita syitä kuin rakkaus. Ihmisen eri ikävaiheisiin liittyy usein käsityksiä iälle sopivan käyttäytymisen kulttuureista, kuten nuorisokulttuurista. Eri sukupolvien välinen suhde voi näyttää siltä, ettei kumppaneilla voi olla keskenään riittävästi yhteistä.

Minulla ja isosiskollani on kuusitoista vuotta ikäeroa, mutta keskustellessamme en mieti ikää. Olemme henkisesti jollain tapaa saman ikäisiä. Ikäodotusten ja –roolien kehyksessä meillä olisi kuitenkin omat sosiaaliset universumimme: hän eläisi ehkä keski-ikäisen stereotyypin elämää ja minä olisin tutustumassa siihen, mitä on olla ei-nuori. Nuoruudesta luopuminen tarkoittaa minulle luopumista monista rakkaista asioista, kuten underground- tai vastakulttuurin ympärillä pyörimisestä, hauskan värisistä kynsilakoista, vahvoista mielipiteistä tai joistain muista nuoruuteen liittyväksi mielletyistä kiinnostuksista. Aikuisuuteen assosioidut jutut ja kaikenlainen tasoittuminen tai neutraaliksi tuleminen herättävät vastahakoisuutta minussa. Samaan aikaan kuitenkin teen jo monia asioita, jotka ovat yleisesti ajatellen aikuismaisia. Ulkoa päin tulevat odotukset antavat ymmärtää, että nuoruuteni asioista kiinni pitäminen tekee minusta vaihtoehtoaikuisen. Tosin, sekään ei kuulosta lainkaan huonolta.

Onko meillä jokaisella lopulta monta limittyvää ikää? Voiko aikuinen olla yhtä aikaa tilanteesta riippuen teini ja toisaalta ikääntynyt? Pitäisikö meidän ymmärtää aikuisuus enemmänkin kypsyyden kuin saavutettujen merkkipaalujen kautta? Harva ihminen on kuitenkaan joka hetkessä kypsä. Liitämme erilaisia käyttäytymisiä ja reagointitapoja tiettyyn ikävaiheeseen. Nuori reagoi voimakkaasti, vanhempi rauhallisemmin. Samalla nuoruutta kuitenkin ihaillaan ja aikuisuus merkitsee velvollisuuksia ja sitoumuksia. Voi tuntua siltä, että elämä eletään nuoruudessa ja aikuisuuden koitettua elämä päättyy ja alkaa jämähtäneisyys. Ehkäpä myös aikuinen kuitenkin näyttää kiukunpuuskassaan väläyksen sisäisestä lapsestaan, joka on kokenut jotain arjen vääryyttä.

Ikä ei ole vain numeroita. Jos vähättelemme ikää, lakkaamme näkemästä millä kaikilla areenoilla ikä pelaakaan. Voi vaatia rohkeutta kaivaa oma ikäkäsitys näkyviin. Pyyhkiä sen päältä pölyt pois, jotta näkee missä kaikessa sillä on oikeasti merkitystä. Ikä lienee kuitenkin vähemmän tärkeää kuin ihmisten kohtaaminen ihmisinä. Kokonaisuuksina, joista ikä on yksi osa. Voimakkaan ihastumisen kourissa kasarin tai ysärin lapsi saa kosketuksen hetki sitten elettyihin teinivuosiin. Ja se on tosi ok.

LÄHTEET

Sankari A. & Jyrkämä Y. 2001: Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino

Teksti Juho Kähkönen
Kuvitus Aino Harmanen

Rion sambakarnevaalit on viikon mittainen hailakanpunainen kupla, jolloin kaikki on mahdollista. Paaston odotuksen, paljaan pinnan ja pitkien öiden ohella karnevaaleilla on tärkeä yhteiskunnallinen rooli.

D’samba. Rion sambakarnevaalit on maailman isoimmat bileet. Kadut täyttyvät isoäideistä höyhenpuvuissa, hameisiin pukeutuneista sedistä ja lapsista supersankariasuissa. Samban rytmi, monimuotoisuus ja pukuloisto menevät hetkittäin yli ymmärryskyvyn.

Kuuluisalla Ipaneman rannalla katukauppias kertoi, että karnevaalikausi on kupla, jolloin itseilmaisulla ei ole rajoja. En vielä tuolloin ymmärtänyt, mitä hän kuplalla tarkoitti. Hetken kaikki oli niin suurta ja kaunista. Ensimmäisen illan trooppinen myrskykin. Katosten alla juhlittiin, vaikka kadut virtasivat sadevettä.

Sambakarnevaali on arjen yläpuolella. Juhla-asuissa ei säästellä ja niitä suunnitellaan kuukausia. Suosituin asu on kuitenkin tutu, yksinkertainen värikäs balettihame. Tutun kanssa suositaan niukkaa pukeutumista ja moni pukee vain speedot ja päähineen. Tämän vuoden hitti oli glitteristä säkenöivät kissankorvat.

Minullekin suositeltiin tutua. Maaliskuussa suomalaiset eivät kuitenkaan ole rantakunnossa, joten pukeuduin hieman peittävämmin auringonkukaksi. Asu oli maltillinen kokonaisuus. Tosin hetken mielijohteesta lakkautin kynteni kirkkaan punaisiksi. Karnevaalitunnelmaa lisäsi glitter-koristelu. Lopputulos oli kohtuullinen.

Kantaaottavat rytmit

Sambakarnevaaleilla on poikkeuksellinen asema brasilialaisessa yhteiskunnassa. Tiesin kyllä odottaa hedonistista yltäkylläisyyttä, mutta en ollut aiemmin ymmärtänyt karnevaalien kantaaottavuutta. Onneksi olin vuokrannut huoneen sambatanssijalta. Hän selitti minulle juurta jaksain, mistä sambakarnevaaleissa oikein on kyse.

Sambakarnevaalit ovat sarja kilpailuja, mutta pohjimmiltaan kyse on hauskanpidosta ja yhteisöllisyydestä. Sambakoulut ovat paikallisyhteisöille yhdistävä tekijä ympäri vuoden ja useiden kaupunginosien identiteetti rakentuu sambakoulujen mukaan. Myös vuokranantajani tanssii edelleen perheensä kaupunginosan perinteikkäässä sambakoulussa, vaikka hän on itse muuttanut yläluokkaiseen kaupunginosaan.

Samban juuret kietoutuvat vahvasti historiallisesti afrikkalaistaustaiseen väestönosaan ja heidän perustamiin sambakouluihin. Erityisesti näiden perinteikkäiden koulujen esityksissä loistavat rytmien ja näyttävien asujen ohella marginalisoitujen kansanosien ahdinko ja luokkakysymykset. Edelleen useimmat arvostetuimmat sambakoulut sijaitsevat köyhissä kaupunginosissa ja samban rytmeistä kaikuu huoli marginalisoitujen yhteiskunnallisesta asemasta.

Tämän vuoden karnevaalien parhaaksi valittiin perinteikäs sambakoulu Mangueira. Heidän eloisa sambansa Iltasatuja aikuisille sanoitti uudelleen Brasilian historian tavallisten ihmisten näkökulmasta. Esityksessä ei säästelty kritiikkiä ”Etelän Trumpiksi” nimettyä presidentti Jair Bolsonaroa kohtaan, jonka toimesta monet marginalisoidut kansanryhmät ovat aiempaa heikommassa asemassa.

Esitys alkoi väriloistoa hohtavilla intiaaniteemaisilla karnevaalivaunuilla. Tätä seurasi mustavalkoinen orjalaiva. Puolivaiheilla esitystä historiankirjojen ylistämät tunnetut valkoiset miehet tanssivat ruumiiden päällä. Esitys loppui karnevaalivaunuun, johon oli uudelleen piirretty Brasilian lippu vaaleanpunaiseksi ja lipun teksti ”järjestys ja edistys” oli uudelleenkirjoitettu ”intiaanit, mustat ja köyhät”. Tässä vaiheessa viimeisetkin nousivat äänekkäästi juhlimaan. Vaunua ympäröi mahtipontiset liput ihan tavallisista ihmisistä.

Sosiaalisten normien uudistaja

Samban sanotaan olevan brasilialaisen identiteetin yhdistävä tekijä. Ulkomaalaisena en pysty arvioimaan miten tämä todellisuudessa tapahtuu kulttuurisesti rikkaassa, mutta äärimmäisen epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Näin kuitenkin, että karnevaalien aikaan köyhät ja rikkaat juhlivat yhdessä. Suomalaisena vastineena tälle voisi kuvitella vaikkapa saunan, jonka lauteilla jokainen on kutakuinkin yhdenvertainen.

Samba mahdollistaa myös sen, että karnevaalien aikaan jokainen voi viikon ilmaista itseään parhaaksi näkemällään tavalla. Miljoonien juhlijoiden seassa seksuaalivähemmistöt, julkisuuden henkilöt, kodinhoitajat ja uraohjukset saavat olla juuri kuten haluavat, ilman ulkopuolista painetta. Haluaisin myös uskoa, että moni sambakarnevaaleille matkustava kokeilee juhlien aikana arvomaailmansa keinotekoisia rajoja.

Näin tein huomaamatta itsekin. En ole koskaan esimerkiksi kokenut mielenkiintoa kynsilakan käyttöön, mutta karnevaalien aikaan se ei tuntunut sen kummemmalta, kuin pukea opiskelijahaalarit jalkaan. Vuokranantajani kuitenkin huomautti, että karnevaalin ulkopuolella saisin Rion kaduilla selkääni kynnet lakattuina.

Riossakin karnevaali on todellakin vain viikon mittainen kupla, poikkeama arjesta. Kuitenkin lyhytkestoisenakin sosiaalisten normien uudistajana karnevaali edistää marginalisoitujen asemaa. Samalla se tuo iloa kaikille. Uskon, että karnevaalien laaja sosiaalinen hyväksyvyys kantaa hedelmää tuon viikon jälkeenkin. Itsekin muutuin sen verran, etten enää kiinnittäisi kadulla huomiota miesten lakattuihin kynsiin. Viikkoa aiemmin olisin ne nähnyt jo kaukaa. Karnevaalit ravistelivat hyvällä tapaa vakiintuneita arvojani.

Sekään ei varmasti ole sattumaa, että suurimmista karnevaaleistaan tunnettu Rio de Janeiro on Brasilian liberaalein kaupunki. Samba ja karnevaalit kulkevat aina omaa rytmiään, riippumatta siitä mitä maassa muuten tapahtuu. Sotilasdiktatuurin vuosikymmeninäkin sambasta muodostui autoritaarisen hallinnon vastustamisen symboli. Parhaillaan oikeistopopulismi myllertää Brasilian politiikkaa, mutta sambakarnevaalien rytmiä tämä ei vaimenna. Ehkä päinvastoin; tämän vuoden sambakarnevaaleista on uutisoitu kansainvälisesti laajemmin kuin vuosiin.

Suomalaisena opin paljon karnevaaleista. Oli hienoa kokea epätodellinen juhla, jossa kaupunki juhli yhdessä. Tämän innoittamana toivonkin, että tuleva opiskelijavappu olisi kaikille sellainen viikko, jolloin saa olla juuri mitä haluaa. Kokemusta rikkaampana haastankin teidät kaikki kokeilemaan tänä vappuna kynsilakkaa ja tutua. Identiteettiin, etnisyyteen tai sosio-ekonomiseen asemaan katsomatta.

Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Aino Soininen

Olenko kosketuksen arvoinen? Onko seksielämäni liian hiljaista, outoa, erikoista tai aktiivista? Näytänkö oikealla tavalla kokemani sukupuolen edustajalta? Seksuaalinen itsetunto on vastaus kaikkiin näihin sekä lukuisiin muihin seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviin sisäisiin kysymyksiimme.

Raskaat elämänkokemukset, kuten parisuhteen päättyminen tai kaltoinkohtelu, voivat murentaa seksuaalista itsetuntoa. Lohdullista on kuitenkin tieto siitä, että rikkinäisyys voi olla hetkellistä ja siihen voi itse vaikuttaa. Seksuaalinen itsetunto on uskomuksien rykelmä, joka alati muuttuu ja jota voimme myös itse muuttaa. Se alkaa rakentua lapsuuden kokemuksissa, jolloin myös ensimmäiset seksuaalisuuteen liittyvät häpeän tunteet voivat syntyä.

Väestöliitossa työskentelevä Sari Hälinen on rovaniemeläislähtöinen nuorten seksuaalikasvatuksen asiantuntija. Hälisen mukaan seksuaalisuuteen liittyy runsaasti häpeää. Häpeä on valitettavaa vaikkakin luonnollista, sillä seksuaalisuus on intiimi ja abstrakti asia. Seksuaalisuuteen liittyvät kokemukset vaikuttavat ihmisen kokemukseen itsestään kelpaavana.

”Jokaisella meistä on luultavasti mielikuva lapsuuden masturbaatiohäpeästä, kun vanhempi tai joku muu aikuinen kehottaa ottamaan kädet pois housuista. Se on vahva indikaattori siitä, että tätä paikkaa ei tule koskea. Kun tilannetta ei avata, se jää vahvasti tunnemuistiin. Tunnemuistiin tallentuneita asioita voi olla hankala verbalisoida myöhemmin.”

Nuorena omaan kehoon kohdistuva kommentointi voi tuntua hankalalta, jos ei ole vielä itsekään ottanut haltuun omaa kehoaan. Murrosikäisen kehon muutoksia koskevat huomiot voivat tarkoittaa hyvää, mutta herättää häpeää omaa kehoa kohtaan. Lapsuudessa tai nuoruudessa syntyneet seksuaalisen itsetunnon kolhut ruokkivat riittämättömyyden tunnetta ja voivat olla ajan saatossa todetun mielenterveyden häiriön, kuten syömishäiriön, taustalla. Myöhemmin aikuisiällä kumppanin sanomilla asioilla on paljon merkitystä: ne voivat toimia joko häpeää synnyttävinä tai korjaavina viesteinä seksuaaliselle itsetunnolle. Samaa sukupuolta olevat parit joutuvat toisinaan kuulemaan hyvin yksityiskohtaisia kysymyksiä omasta seksielämästään. Muiden häpeilemättömyys voi aiheuttaa häpeää.

”Nuoruuden huonot kokemukset voivat ilmetä syyksi myös silloin, kun ihmisestä tuntuu, että hän toistuvasti päätyy kurjiin suhteisiin. Seksistä tai seksuaalisuudesta nauttimisen vaikeudet, kuten erektiohäiriötkin, voivat johtua nuoruudessa syntyneistä häpeän tunteista”, Hälinen luettelee.

Toisen ihmisen kehuminen ei ole kuitenkaan kiellettyä. Hälinen muistuttaa, että on tärkeää pohtia kehumisen sisältöä ja sitä, ovatko kehumisen lähestymistavat meiltä hukassa. Toisen ihmisen ruumiinosien kommentoiminen ohimennen kadulla on aivan eri asia, kuin toisen tyylin, olemuksen, luonteen tai osaamisen kehuminen.

Tiukat normit tuovat mukanaan tabuja

Ihmisen kypsyessä muotoutuu myös käsitys omasta seksuaalisuudestaan ja itselle sopivasta seksielämästä. Sen myötä saattaa myös huomata, että oma juttu ei sovikaan yhteiskunnan normeihin. Valtavirrasta poikkeavaa seksuaalisuuden toteuttamista on tällä hetkellä ainakin kaikki seksi, joka tapahtuu useamman kuin yhden kumppanin kanssa. Monisuhteisuus on yläkäsite moninaiselle joukolle parisuhdemuotoja, joissa on useampi kuin kaksi osapuolta.

Monisuhteisuuden taustalla on ihmissuhdeanarkistinen filosofia, joka korostaa ihmisen vapautta valita itselleen sopiva ihmissuhteiden rakentamisen tapa. Ihmissuhdeanarkian mukaan ihmissuhteita ei tulisi luokitella tai asettaa hierarkiaan. Hälinen toteaa, että sosiaalisesti hyväksyttyjen suhdemuotojen kirjo on hiljalleen laajentumassa. Vieläkin valtavirrasta poikkeava seksuaalikäyttäytyminen vaatii silti rohkeutta ja työstämistä, jotta ihminen olisi sinut itsensä kanssa.

”Monisuhteiset ihmiset ovat joutuneet varmasti pitkälle käymään tutkimusta siitä, millaiset ihmissuhdemuodot heille sopivat. Kaapista ulos tuleminen voi herättää monenlaisia tunteita. Tässäkin on tapahtumassa ehkä iso muutos, sillä ihmissuhteiden moninaisuus on viime aikoina tunnistettu. Nyt eletään hyvää aikaa ja paukutellaan normien rajoja.”

Keskustelun aloittaminen omasta toiveestaan avata parisuhde voi olla vaikeaa. Toiveen kertojalla voi olla huoli siitä, että kumppani ymmärtää sen tarkoittavan parisuhteen päättymistä. Omasta suhdestatuksesta ei ole pakko kertoa muille, mutta erityisesti pienessä kaupungissa vaihtuvat kumppanit saattavat herättää muissa ihmisissä kummastelua. Hälinen puhuu seksuaalisuuden häpeäloukuista, jotka kytkeytyvät moraalikäsityksiin.

”Monisuhteisesti elävä ihminen voi tuntea muiden katseet ja joutua himmaamaan tunteidensa näyttämistä, koska kokee hämmentävänsä toisia ihmisiä. Muiden tietämykseen monisuhteisuudesta ei voi luottaa, minkä vuoksi ihminen saattaa kokea oman maailmankatsomuksensa liian oudoksi. Tietämättömyydestä johtuen ihmisillä saattaa olla käsitys, että monisuhteiset ihmiset harrastavat seksiä kaikkien kanssa. Seksuaalisuuteen liittyy myös tällaisia häpeäloukkuja, joita joutuu työstämään uskaltaakseen elää omalla tavallaan. Jokaisella on aina joku mielipide, joten ihmisen tulisi löytää turvaa itsestään.”

Seksuaalisuus on osa ihmisyyttä

Suomessa seksuaalisuutta koskevat sosiaaliset normit ovat venyneet ajan saatossa. Rotuhygieniaan ja sosiaalihuollon kulujen säästämiseen tähtäävästä pakkosterilisaatiosta ollaan luovuttu 1970-jälkeen miltei kokonaan transsukupuolisia henkilöitä lukuunottamatta, eikä homoseksuaalisuus löydy enää rikoslaista. Edelleen kuitenkin esimerkiksi vammaisen ja vammattoman henkilön välinen suostumukseen perustuva seksi sekä pariskunnan suuri ikäero ovat tabuja.

”Isojen ikäerojen suhteet kokevat edelleen vaikeita tilanteita joutuessaan tuntemattomien ihmisten katseiden alle. Väärinkäsitysten määrä on suuri, kun ihmiset erehtyvät luulemaan kumppania toisen vanhemmaksi. Myös muut toisille ihmisille näkyvät eroavaisuudet, kuten vammaisuus, vaativat suhteen osapuolten kommunikaatiota heräävistä häpeän tunteista. Suhteessa joudutaan myös usein käymään läpi tunnetta siitä, että joutuu taistelemaan suhteen olemassaolon vuoksi sekä oikeudesta olla suhteessa.”

Eri sukupuolet kohtaavat verrattain erilaisia seksiin liittyviä odotuksia. Hälinen kertoo, että sukupuolinäkökulmat nousevat välillä esiin hänen kohtaamisissaan nuorten kanssa. Miehuuteen ja maskuliinisuuteen kuuluu niin sanottu panemiskulttuuri. Toisin sanoen, on haasteellista elää miehenä, joka ei ole seksuaalisesti aktiivinen. Miehuuteen liittyvästä panemiskulttuurista johtuen seksuaalisesti aktiivinen nainen leimataan helposti huoraksi, nymfomaaniksi tai seksiriippuvaiseksi. Nuoret pohtivat kysymyksiä, kuten saako olla seksuaalisesti aktiivinen tai saako harrastaa kaikkien sukupuolten kanssa seksiä, vaikkei identifioituisi sateenkaarevaksi.

”Olemme nuorten kanssa keskustelleet, että seksuaalisuus mielletään ikään kuin pieneksi paketiksi, joka annetaan ja paketin sisältö näyttää ja tuntuu samalta koko loppuelämän. Tosiasiassa seksuaalisuus kasvaa, kehittyy, laajenee ja supistuu sitä mukaa kun ihminen elää.”

Hälinen alleviivaa, että kaikissa asioissa on tervettä ja hyvä suhtautua itseensä armollisemmin. Seksuaalisuus on olennainen osa ihmisyyttä. On luvallista haluta tai olla haluamatta. Voimme vapauttaa sekä itsemme että toisemme häpeäloukuista suhtautumalla seksuaalisuuteen avarasti. Tärkeintä on kunnioitus sekä itseä että muita kohtaan.

Teksti ja kuvat Maria Paldanius

Kyoto City University of Arts on Japanin vanhin taideyliopisto, jossa opiskelijoita kannustetaan poikkeuksellisen vapaaseen ja poikkitaiteelliseen ilmaisuun. Opettajakuntaan kuuluu muun muassa brittiläinen ex-buddhamunkki, jonka opissa traumat ja unet vapautetaan taiteen käyttöön.

Ei ihminen voi kommunikoida kiven kanssa”, toteaa Kioton kaupungin taideyliopiston (Kyoto City University of Arts) taideopiskelija Natsuko Tanihara katsellen mietteliäänä omaa maalaustaan.

Teos kantaa nimeä: I cannot find love (suom. en onnistu löytämään rakkautta). Öljyväreillä toteutetussa teoksessa nainen syleilee puolisoaan, jonka pää on muuttunut kiveksi. Maalaus perustuu omakohtaiseen kokemukseen.

”Entinen kumppanini ei osoittanut tunteitaan, vaikka miten yritin. Se oli vaikeaa aikaa. Siksi se piti maalata ulos”, Tanihara perustelee.

Hän on yksi brittiläislähtöisen, yli 30 vuotta Japanissa asuneen taideopettaja Simon Fitzgeraldin ryhmään kuuluvista jatko-opiskelijoista. Itsekin maisterinpaperit kyseisen, Japanin vanhimman taideyliopiston maalaustaiteen linjalta vuonna 1986 saanut, sittemmin avustavaksi professoriksi ja lopulta varsinaiseksi taiteen professoriksi urallaan edenneen Fitzgeraldin merkitys Taniharan taiteelle on ollut merkittävä.

”Olemme tunteneet toisemme jo vuosien ajan. Kun uskaltauduin puhumaan enemmän traumaattisista kokemuksistani, Simon rohkaisi minua käsittelemään niitä taiteen keinoin. Samalla aloin myös hyödyntää unieni välittämää informaatiota taiteessani. Japanissa näitä asioita ei yleensä käsitellä, vaan tunteet ja traumat piilotetaan”, Tanihara toteaa.

Buddha-munkkinakin yli 14 vuoden ajan toimineen Fitzgeraldin askel on rauhallinen, katse lämmin ja kädenpuristus pehmeä. Hän kertoo pyrkivänsä tuomaan opiskeluympäristöön sitä samaa rauhaa ja rakkaudellisuutta, jota hän sai Buddha-luostarissakin aikanaan kokea. Nyt hän tutkii oppilaansa töitä selvästi vaikuttuneena. Monet niistä ovat omakuvia. Yhdessä teoksessa nainen seisoo kahlittuna häämekossa ympärillään joukko irvokkaan ja uhkaavan näköisiä hahmoja.

”Japanissa nuoria naisia pakotetaan vielä tänäkin päivänä naimisiin vasten tahtoaan. Itse olin samassa tilanteessa. En uskaltanut puhua asiasta ennen kuin aloitin taideopinnot. Teos pyrkii kyseenalaistamaan vallitsevat käsitykset ja perinteisen japanilaisen naiskuvan”, Tanihara toteaa.

”Tämä on todella vahva työ. Värien käyttö on taidokasta. Olen iloinen, että hän päätti siirtyä perinteisen japanilaisen taiteen puolelta nykytaiteen yksikköön. Natsuko pystyy selvästi toteuttamaan nyt täyttä potentiaaliaan”, Fitzgerald kehuu. 

Vapaan tahdon veistoksia

Vuonna 1880 perustettu Kyoto City University of Arts on Japanin vanhin ja sellaisenaan yksi saarivaltion arvostetuimmista taideyliopistoista. Arvostus kumpuaa muustakin kuin kunnioitettavasta iästä: yliopistosta valmistuu sekä perinteisen japanilaisen taiteen että nykytaiteen vahvoja ammattilaisia. Sama pätee yliopiston yhteyteen 60 vuotta sitten perustetun musiikki-instituutin toimintaan. Raudanlujan ammattitaidon omaavia ammattimuusikoita valmistuu tasaiseen tahtiin.

Taidepuolen opiskelijat voivat kouluttautua neljässä eri tiedekunnassa: maalaustaiteessa, kuvanveistossa, muotoilussa ja käsitöissä. Yläotsakkeiden alta löytyy kursseja ja suuntautumisvaihtoehtoja aina puutöistä taidegrafiikkaan, punontaan, paino- ja värjäystekniikkaan, konsepti- ja mediasuunnitteluun, perinteiseen japanilaiseen maalaustaiteeseen, tuotesuunnitteluun ja ympäristömuotoiluun asti. Peruskoulutuksen lisäksi yliopistolla on Science of Art -yksikkö jatko-opiskelijoille. Siellä koulutetaan taiteenalan tutkijoita.

”Täällä opetus on todella tasokasta ja yliopisto antaa mahdollisuuden omaehtoiseen opiskeluun ja vapaaseen ideointiin. Ensimmäiset puolitoista vuotta on kokeilevaa aikaa. Silloin saa etsiä omaa juttuaan ja kokeilla kaikkea ilman suuntautumispakkoa. Se on poikkeuksellista koko Japanin mittakaavassa”, kertoo 25-vuotias kuvanveistolinjan maisteriopiskelija Yuki Yumoto.

Noin 222 kilometrin päässä Kiotosta sijaitsevasta Aichin prefektuurista kotoisin oleva nuori mies tietää, mistä puhuu. Kotikaupunkinsa yliopistossa taiteen kandidaatin tutkinnon kaksi vuotta sitten suorittanut Yumoto kertoo opiskelun olleen kurinalaisempaa, eikä vapauksia ollut samoin kuin Kioton taideyliopistossa. Se on Yomoton mukaan vain ”tyypillistä Japania”. Opiskelu on rankkaa, kurinalaista ja kilpailullista.

”Moni yliopisto-opiskelija palaa loppuun yrittäessään suorittaa opintoja, töitä ja erilaista harrastus- ja yhdistystoimintaa yhtä aikaa. Se pätee kaikkiin yliopistoihin. Taideyliopistot ovat kuitenkin vähän eri asia. Vaikka niissäkin on eroja, niin taideopiskelu on aina taideopiskelua, eli vähän rennompaa”, Yumoto myöntää.

Yumoto joutui kuitenkin suuntautumaan kuvanveiston puolelle jo varhaisessa vaiheessa entisen oppilaitoksen vaatimuksesta johtuen. Siellä täytyi heti tietää, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä.

”Valitsin vain nopeasti kuvanveiston. Mutta miten niin nuorena voi olla varma siitä, tai yhtään mistään? Itse en vieläkään tiedä, missä pisteessä olen nyt”, hän naurahtaa.

Kuvanveistosta tuli hänelle lopulta kuitenkin henkireikä.

”Teosteni kautta yritän ymmärtää omaa paikkaani tässä maailmassa ja yhteiskunnassa, ja käsitellä omia vaikeitakin kokemuksiani. Uskon, että ihmisen omat kokemukset ovat aina myös jollain tapaa yhteisiä kokemuksia, joihin muutkin voivat samaistua”, Yumoto pohtii.

Viivojen tulkitsija Suomessa

Kyoto City University of Arts on yhdenlainen positiivinen poikkeus paitsi Japanin yliopistojen, myös taideyliopistojen kentällä. Siellä tärkeysjärjestyksen kärkeen nousevat opiskelijoiden henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet, oma inspiraatio ja sisäinen motivaatio. Ne nähdään avaimina oman suunnan löytämiseen. Visio on konkreettinen ja täytäntöön pantu: siitä kertovat muun muassa seitsemän yliopistorakennuksen tiloihin ja pihamaalle rakennetut, säännöllisesti vaihtuvat taidenäyttelyt.

Näyttelyissä on esillä opiskelijoiden taidonnäytteitä aina veistoksista öljyvärimaalauksiin, grafiikkaan, ympäristö- ja tekstiilitaiteeseen sekä mediataiteeseen asti. Teemat vaihtelevat tilojen, teosten ja taiteilijoiden mukaan. Yhdestä tehdashallinkokoisesta taidesalista löytyy kiotolainen Iyona Yamamoto.

”Viisi vuotta sitten huomasin, että viivoja on aivan kaikkialla, kaikissa pinnoissa, että koko elämä muodostuu viivoista. Siksi aloin työstää viivaa ja jakaa viivoja myös muiden kanssa”, Yamamato nauraa.

Kahdessa päivässä toteutettu monivärinen viivateos ulottuu lattiasta seinien kautta kattoon asti. Viivat tuovat mieleen tilaan räjäytetyt jättimäiset kumilangat. Viivoja nekin. Kaikki tulkinnat sallitaan.

”Taiteellani pyrin tuomaan esille jotain kaikille yhteistä, arkisia ilmiöitä, jotka ovat meille ihmisille tuttuja ja yhteisiä. Taidettani voi katsoa monista näkökulmista ja kaikki ovat yhtälailla oikeita”, Yamamoto kuittaa.

Viime syksynä Yamamoto piipahti myös Suomessa. Neljän kuukauden mittainen vaihto-opiskelujakso Aalto-yliopistossa Helsingissä oli paitsi inspiroiva ja mielenkiintoinen, myös monella tavalla outo. Kulttuurierojen saralla suomalainen taideyliopisto ei jäänyt kakkoseksi suomalaiselle ruoalle, ihmisille ja ilmastolle. Miltä siis näyttivät ”Suomen viivat ja viivastot”?

”En voinut lakata ihmettelemästä sitä, että koko ajan piti valita joitakin kursseja ja kaikki oli vain bisnestä. Puhuimme tutkimuksesta ja yrittäjyydestä ja opettelimme tekemään käyntikortteja. Johtoajatus kaikessa tuntui olevan se, että on tärkeämpää ajatella kuin tehdä. Se tuntui minulle vieraalta” Yamoto sanoo.

”Tietysti oli hyvä oppia myös teoriaa. Sitä Japanissa opetetaan vähemmän. Mutta meillä opiskelu on paljon vapaampaa ja käytännönläheisempää, eikä erillisiä kursseja ole. Saa tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Uskon, että Japanin ja Suomen taideyliopistoilla olisi toisilleen paljon annettavaa ja opetettavaa”, Yamoto lisää.

Yliopisto tapaamispaikkana

Kyoto City University of Artsin opiskelijat tekevät runsaasti kansainvälistä yhteistyötä muun muassa opiskelijavaihtojen muodossa. Kohteita on useita ja Suomi on niistä yksi. Yamotoa motivoi lähtöön kaukana pohjoisessa sijaitsevan Suomen eksoottisuus – tai pikemminkin se, että hän ei tiennyt Suomesta entuudestaan mitään. Taideopiskelijalle ominainen uteliaisuus vei epävarmuudesta voiton.

”Oli jännittävää lähteä kohteeseen, josta minulla ei ollut yhtäkään stereotypiaa. Se tunne tosin romuttui lentokoneessa kun meille annettiin ”näin selviät Suomessa” -opas. Suomalaisia kuvattiin hiljaisiksi ja vakaviksi ihmisiksi, joille olisi vaikeaa jutella. Myös ilma tulisi olemaan huono ja kaikki olisi kallista. Pelästyin ensin. Perillä huomasin, että ihmiset olivat ystävällisiä ja sää samanlainen kuin täällä”, Yamoto nauraa.

Kuten Kyoto City University of Arts -oppilaitoksen esittelyssäkin todetaan: yliopiston tarkoituksena on tarjota opiskelijoille mahdollisuuksia kasvuun, kehitykseen ja kansainvälistymiseen. Sen mahdollistaa uniikki ja vertaansa vailla oleva opiskeluympäristö, jossa jokainen voi toteuttaa omaa potentiaaliaan – myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Sitä mieltä on myös yliopiston presidentti Kiyokazu Washida, joka yliopiston verkkosivuille kirjoittamassaan tekstissä totesi:

”Yliopistojen pitäisi olla ennen kaikkea tapaamispaikkoja ihmisille, joilla on yhteiset mielenkiinnon kohteet. Sellaisessa ympäristössä ihmiset voivat tukea toisiaan ja oppia toisiltaan ja kilpailla hyvässä hengessä toisiaan kannustaen. Juuri sellainen ympäristö on ehdottoman tärkeä taideopiskelijoille.”

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Emma Kähkönen

Lappilaisista muusikoista koostuva Reindeer Kalashnikov –yhtye julkaisi toisen levynsä tänä vuonna. Pohjoisen kulttuurielämän rikkaus on bändin mukaan fuusioituminen, kun spesifeihin genrerajoihin ei yksinkertaisesti riitä tarpeeksi toimijoita.  Tämä luo kulttuuriin omalaatuisuutta. Mutta voiko lappilaista kulttuuria määritellä ja jos se määritellään, niin kuka tämän määritelmän tekee? Lappilaiset toimijat itse vai ulkopuoliset havainnoijat?

Hyrski Tapio ja PuskaJaska – ristimänimiltään Mikko Hyyryläinen ja Jaakko Enbuska – ottavat toimittajat vastaan kommuunissaan aitoon Lapin tyyliin: siis vastavalmistunutta kuivalihaa tarjoillen. Sooloartisteinakin mainetta niittävät artistit ovat ajankohtaisia yhtyeensä Reindeer Kalashnikovin julkaistua vastikään toisen albuminsa. Kokoonpano on tunnettu energisistä esiintymisistään, joissa ei kaihdeta teatraalisuutta. Villit esiintymisasut tuovat mieleeni erään 1970 -luvun ilmiön: George Clintonin ja hänen muun muassa Funkadelic -nimellä tunnetut projektinsa.

”Yhdessä bändin kanssa olemme fiilistelleet Funkadelicin asu- ja livemeininkejä, ja ajattelin aikoinaan yhtyeestä tulevan jotain sen ja Juice Leskisen Grand Slamin välimaastosta. Olen myös miettinyt Juicen Hevidiggarin Vuorisaarnaa coveriksi”, Enbuska sanoo.

Hyyryläisen mukaan muun muassa Asan ja Puppa J:n tähdittämä JätkäJätkät -yhtye toimi hänen innoittajanaan livesoittimia ja räppiä esittävän kokoonpanon perustamiseen. YleX-radiokanavalla yhtyettä on verrattu niin ikään suurella kokoonpanolla hip-hop -henkistä musiikkia soittavaan Kuningasideaan.

Lapissa taiteilijalla on edessään hyvin erilainen toimintakenttä kuin eteläisen Suomen kaupungeissa. Muusikoiden mukaan monet asiat ovat toisin, mutta se voi olla myös rikkaus.

”Lapin erikoisuus on se, että syntyy helposti fuusioita. Ihmiset liittyvät bändeihin hyvin erilaisista musiikillisista lähtökohdista, joten on pakko tehdä kummallisia yhteistyökuvioita. Tällöin bändeistäkin tulee omalaatuisia”, Enbuska pohtii.

Helsingissä pitkään asuneena tunnistan hyvin erot, joita Hyyryläinen ja Enbuska tuovat esille. Itsellänikin kulttuurikenttä on laajentunut huomattavasti Rovaniemelle muuton jälkeen. Ei yksinkertaisesti ole tarjolla ulossulkevia ja spesifejä ”skenejä” jokaiseen marginaaliseen musiikkityyliin.

”On pakko tulla toimeen, täällä ei ole mahdollisuutta kuppikuntaistumiseen, kuten esimerkiksi Helsingissä”, Hyyryläinen sanoo.

Mitä lappilainen kulttuuri sitten on? Millaista on olla taiteilijana Lapissa vuonna 2019? Klassiset lappilaiset taitelijakuvaukset tuovat mieleen yksinäisenä mökin nurkassa ahdistuneena työskentelevän erakon, joka ”löydetään” vasta katkeran kuolemansa jälkeen. Toisaalta musiikkikentälle on Rovaniemeltäkin noussut 1990- ja 2000 -luvuilla kovia tekijöitä. Kuuntelin jo nuorena lahtelaisena Absoluuttista Nollapistettä ja Tulenkantajia tietämättä Lapista paljoakaan. Murteella räppääminen teki toki ainakin Hannibalista ja Sopasta tunnistettavia pohjoisen edustajia.    

”Lappilaista musiikkia ei tunnisteta erityisesti: esimerkiksi Lapin tulevaisuus-selonteossa puhutaan lappilaisesta kulttuurista ja sen merkityksestä, mutta sitä ei määritellä millään tavalla. Lapin yliopiston sivulla ainoa kulttuuri-osiossa mainittu taho on Korundi, joten lähetin heille listan Rovaniemen kulttuuritoimijoista. Olisiko tässä yksi syy siihen, miksi lappilainen kulttuuri ei saa valtakunnallista huomiota: sitä ei tunnisteta edes omalla maalla. Määrittyykö lappilainen kulttuuri sitten enemmän ulkopuolisten tekemien havaintojen kautta”, Hyyryläinen kysyy.

Enbuska näkee lappilaisuuden tulevan esiin symbolien kautta, joita täällä on enemmän kuin monilla muilla maakunnilla. Myös hiihtokeskukset ovat eräs Reindeer Kalashnikovia määrittävä pohjoinen erikoisuus.

”Mekin olemme käyttäneet esimerkiksi poronsarvia visuaalisena elementtinä. Murteen kautta voi myös erottua. Uusi kappaleemme Tunturiralli kertoo hiihtokeskuskeikkailusta. Rovaniemen keikkapaikkatilanne on huono Tivolin lopetettua, parhaat keikkapaikat meille ovat pohjoisen suunnassa. Julkkarikiertueemmekin sijoittuu Ylläksen ja Levin maisemiin. Suurin osa bändin jäsenistä harrastaa lumilautailua tai laskettelua, ja näiden suhteiden kautta olemme alun perin päässeet soittamaan hiihtokeskuksiin.”

”Lapin erikoisuus on se, että syntyy helposti fuusioita. Ihmiset liittyvät bändeihin hyvin erilaisista musiikillisista lähtökohdista, joten on pakko tehdä kummallisia yhteistyökuvioita.
Tällöin bändeistäkin tulee omalaatuisia”
–Jaakko Enbuska

Valtakunnan suuret musiikkilehdet huomioivat harvoin lappilaisia esiintyjiä, kenties senkin takia, että olemme maantieteellisesti kaukana sieltä missä tapahtuu. Hyyryläisen mukaan töitä riittää, mutta pitkät välimatkat tekevät eteläisen Suomen kiertueista taloudellisesti haastavia. Eikä kaikki muutenkaan ole välttämättä paremmin etelässä. Yhtye on soittanut keikan myös Pohjois-Ruotsissa, ja Norjan mahdollisuudet kiinnostavat.

”Hiihtokeskuksissa on hyvät palvelut, etelässä saat tsägällä yhden kaljan alennuksella,” artistit kuvaavat kärjistävästi.

Itsekin Lapin yliopistossa opiskeleva Hyyryläinen kritisoi Rovaniemen kaupunkia siitä, ettei opiskelijoita osata sitouttaa jäämään paikkakunnalle. Myös ei-opiskelevat tuttavat lyövät toisinaan kiilaa itsensä ja haalarikansan välille.

”Mennään esimerkiksi yksityisautoilu edellä, opiskelijat jäävät omaksi kuplakseen ja muuttavat heti tilaisuuden tullen Etelä-Suomeen”.

Aiemmin mainitut Rovaniemi-musan suuruudet muuttivat jo aikoinaan Tampereelle ja samaan ovat päätyneet muun muassa osa aktiivisesti Suomea kiertävän Autiomaan jäsenistöstä. Kulttuurivuoto vaikuttaa koko kaupungin vetovoimaan ja viihtyvyyteen. Puoliksi peloissani tiedustelen Hyrskin ja PuskaJaskan tulevaisuuden suunnitelmia, onko yhtyeessä harkittu ”etelään” muuttoa?

”Henkilökohtaisesti olen joskus harkinnut asiaa, yhtyeen kanssa siitä ei ole keskusteltu koskaan”, Hyyryläinen sanoo.

”Ei mithään hinkua ole. Tulkhoon ne tänne”, lisää Jaska.

Kuvaaja alkaa peräänkuuluttaa ”uutta kulttuuripuljua” Rovaniemelle. Onneksi kaupungissamme on aktiivisia kulttuurityöläisiä, jotka jaksavat laulaa, soittaa, piirtää, maalata, kirjoittaa, näytellä, kuvata, esittää, keskustella ja järjestää tapahtumia.

Ilman heitä meillä olisi vain hiihtoa. Ja muutama hassu poro.

Tulevia keikkoja

• 26.4. Äkäshotelli, Ylläs
• 27.04. Wanha Mestari, Kuusamo
• 30.4. Ravintola Valdemari
• 4.5. Camp531, Levi

REINDEER KALASHNIKOV: II

Kahdeksanhenkisen Rovaniemen ”superbändin” odotettu kakkoslevy julkaistiin tänä vuonna. Rumpali Hyrskin mukaan uusi levy on selkeää jatkumoa edelliselle. Bassoa soittava ja lyriikkaa suoltava PuskaJaska lisää kyseessä olevan yhtenäisempi, hienostuneempi, ja paremmin kasaan nivoutunut paketti. Sävellystyössä useammat jäsenet ovat olleet aiempaa aktiivisempia, yhteistyö on parantunut ja sovituksia on tehty koko porukalla. Levy potkii joissain kappaleissa kuin Tulenkantajilla – hiphopin ja funkin yhdistäminen Rovaniemellä tuo väistämättä mieleen legendaarisen kokoonpanon. Toisaalta lätyllä on myös iskelmäsävyisiä kohtia, särökitararokkia, balkanpaahtoa, sekä cowboy- ja havaijisoundia. Sanoitusten tarinat ovat arkisia elonkuvauksia itseironisella otteella sävytettynä. Monipuolinen räppäri- ja laulajakaarti tuo vaihtelua muuten yhtenäisen kuuloiselle levylle, lisäksi Jaakko Laitisen mukanaolo Savotta –kappaleella toimii erinomaisesti.Kolmoselta odottaisin vieläkin suurempaa vaihtelua – tiedossa on, että soittajilla on taitoja monenlaisiin rytmeihin: mausteita voisi ottaa vaikkapa Etelä-Amerikan, Karibian ja Afrikan musiikkimaailmoista. Olkoonkin, että ne ovat omia suosikkejani. 

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Puolentoista miljoonan asukkaan Kioto on elävän japanilaiskulttuurin kehto, joka tunnetaan teetuvistaan, perinteisistä ravintoloistaan, lukemattomista temppeleistään sekä kuvankauniista maisemistaan – niin, ja geishoistaan. Mutta mitä tälle vuosisatoja vanhalle perinteelle kuuluu nyt?

Oikaisu yleiseen harhaluuloon: japanilaisen kulttuurin ikoneinakin pidetyt geishat eivät ole sen enempää palvelijoita kuin prostituoitujakaan. Näihin tehtäviin Japanissa on aina ollut omat ammattilaisensa. Sen sijaan geishat ovat korkeasti koulutettuja naisia, jotka omistautuivat äärimmäisen kurinalaiselle opiskelulle ja harjoittelulle tullakseen maansa parhaiksi viihdyttäjiksi ja Japanin perinteisten taidemuotojen taitajiksi.

Geishat (gei= taide, sha = ihminen) tai geikot (=women of art), kuten heitä Kiotossa kutsutaan taitavat niin tanssin, laulun, kukkien asettelun, keskustelun, teeseremonioiden, runouden kuin salonkipelien pelaamisen ja instrumenttien soittamisen jaloina pidetyt taidot. Monipuoliset viihdyttäjänlahjat pääsevät oikeuksiinsa paikallisissa ravintoloissa ja teetuvissa järjestettävissä juhlissa ja illanistujaisissa, joihin geishat tilataan, usein varsin varakkaiden asiakkaiden toimesta vieraita viihdyttämään.

Tavallaan geishat elävät siis kaksoiselämää: he ovat sekä naisia että geishoja. Arjessa he toimivat tavallisen japanilaisnaisen tavoin, mutta geishoina he toimivat tarkan käsikirjoituksen mukaan, käyttävät geisha-nimiään ja käyttäytyvät eri tavoin, japanilaisittain ajatellen naisellisemmin. Voidaankin ajatella, että kyse on aivan ainutlaatuisesta taiteenlajista ja erityisestä lahjasta – sekä arvokkaasta kulttuuriperinnöstä. Mikään siitä ei kuitenkaan ole syntynyt ilmaiseksi, helpolla tai varsinkaan hetkessä.

Kelluva huvikortteli

Geishat mainitaan ensimmäisen kerran 1600-luvun japanilaisessa kirjallisuudessa. Kiinnostavaa kyllä, japanilaisen kabuki-teatterin tapaan myös geishakulttuuri on alun perin ollut miesten alaa. Niin näyttelijät kuin geishat olivat lähes poikkeuksetta miehiä. Naiset valtasivat arasti alaa 1700-luvun puolivälin jälkeen ollen silloinkin vielä harvinaisuuksia. Sen osoittaa sukupuolta alleviivaava nimitys: onna geisha, naisgeisha.

1800-luvulle tullessa tilanne kääntyi päinvastaiseksi: miesgeishojen määrä romahti ja heitä alettiin puolestaan kutsua nimellä otoko geisha, miesgeisha, siinä missä naisgeishoihin alettiin viitata puhtaasti geishoina. Vuosisadan lopulla (nais)geishojen määrä oli kasvanut kohisten. Arvioidaan, että tuolloin Japanissa, lähinnä Kiotossa ja Tokiossa toimi noin 25 000 geishaa ja 1930-luvulla heitä oli jo 80 000. Valtaosa tuon ajan geishoista oli, ja on yhä, keskittynyt Kioton geishakorttelien alueelle.

Japanin kuninkaallisena pääkaupunkinakin yli tuhat vuotta (794–1868) toimineen ja toisen maailman- sodan tuhoilta kuin ihmeen kaupalla säästyneen, puolentoista miljoonan asukkaan asuttaman Kioton läpi virtaa Kamo-joki. Sen kahdella vastarannalla avautuvat kuuluisat Pontochon ja Gionin alueet, joita pidetään paitsi Kioton, myös koko Japanin geishakulttuurin kehtoina.

Pontochon alueen maine geisha-korttelina juontaa juurensa aina 1500-luvulle asti. Silloin aikansa köyhät viihdyttäjät muuttivat asumaan tulvivan jokivarren alueelle, josta alettiin käyttää nimitystä: floating world (kelluva maailma). Se oli viihdyttäjien ja viihdytettävien mystinen maailma, johon kuului paitsi aikansa (mies)geishoja, myös muiden taiteen alojen taitajia aina näyttelijöistä muusikoihin ja prostituoituihin.

Kioton suurimpana ja suosituimpana geisha-alueena säilynyt Gion muotoutui geisha-alueeksi samoihin aikoihin samoista syistä. Pontochon tapaan siitä tuli teatterin, viihdyttämisen ja geishakulttuurin sydän, jonne alkoi nopealla sykkeellä nousta tavernoja ja majataloja asiakkaita, eli pääasiassa alueen temppeleihin saapuneita pyhiinvaeltajia, varten. Pian alue sai osuvan lempinimen: huvikortteli.

Olkoonkin, että ajat ja viihteen tavat ovat muuttuneet, voi aluetta edelleen kutsua sellaiseksi – tai ainakin melkein. Huvikortteli on muuttunut jonkin sortin huvipuistoksi. Turistit tungeksivat kameroineen alueen teetupien ja ravintoloiden välissä edustalla nähdäkseen edes vilauksen näistä salaperäisistä naisista. Viikon jokaisena iltana Gionin kuuluisin geisha-katu, Hanami-koji-dori sekä Pontochon alueen Shijo-dori tulvivat turisteja samaan tapaan kuin Kamo-joki (Kamo-gawa = ankkajoki) aikanaan. Miksi?

Siksi, että kaikki ovat lukeneet matkaoppaansa. Ne tietävät kertoa, että juuri tähän aikaan päivästä geishat ja geishakokelaat, eli maikot, tyypillisesti kulkevat korttelien läpi tapaamisiin ja kokouksiin.

Geishakulttuuri ei ole enää vuosikymmeniin ollut ennallaan. Geishojen määrä on laskenut tasaisesti aina toisesta maailmansodasta lähtien.

Keitä he oikein ovat?

Edellä kulkeva nainen on geisha. Sen tietää siitä, että hänellä on valkoiset kasvot, huoliteltu meikki, lyhythihainen kimono, lättäpohjaiset sandaalit, peruukki, vyö (obi), vain muutama hiuskoriste, peitetty iho sekä klassisen pidättyväinen olemus. Vanavedessään kulkee puolestaan geishakoulutusta suorittava maiko, yllään pitkähihainen, kirjava kimono, lukuisia hiuskoristeita (kanzashi), paksupohjaiset sandaalit, niskassa pala paljasta ihoa sekä kasvoillaan värikylläinen meikki. Olemus on yhtä lailla arka ja varautunut.

Tähän tapaan he tyypillisesti kulkevat: geisha kulkee edellä ja maiko seuraa perässä.

Jokainen geisha on ollut myös maiko. Viisivuotinen geishakoulutus aloitetaan yleensä 15–20 -vuoden iässä. Silloin naisen sanotaan hehkuvan ”nuoruuden viattomuutta”, joka onkin yksi geishojen arvostetuimmista piirteistä. Maikot asuvat geishataloissa (oki-ya) emäntiensä (kami-san) valvonnassa koko koulutuksen ajan.

Koulutus alkaa puolivuotisella harjoittelujaksolla, minä aikana emäntä tekee päätöksensä koulutuksen jatkuvuudesta. Siihen mennessä oppilas on tosin jo ehtinyt velkaantua koululle sievoiset summat. Velka kuitataan joko rahana tai ilmaistyöllä riippuen siitä saako opiskelija jatkaa koulutusta.

Pätevöityneet geishat kuuluvat aina geisha-talolle, eivätkä he koskaan toimi esimerkiksi yksityisyrittäjinä. He asuvat talossa ja maksavat talolle myös osan palkkioistaan. Geisha-taloissa vallitsee japanilaiselle kulttuurille tyypillinen nokkimisjärjestys ja tarkka hierarkia. Järjestäytyneen systeemin huipulla seisoo geisha-talon emäntä, jonka alapuolelle pätevöityneet geishat asettuvat kokemattomimmasta kokeneimpaan. Alimmalla portaalla istuvat maikot.

Geisha-talot sijaitsevat tyypillisesti "kukkaiskaupungeiksi" kutsutuilla alueilla (jap. hanamachi). Nimen on arveltu liittyvän kyseisten kaupunginosien kirsikkapuihin tai alueita omalla läsnäolollaan kukkasten tavoin kaunistavista naisista. Jokaisessa kukkaiskaupungissa toimii myös virallinen geishojen rekisteröimistoimisto, eli kanban, joihin sekä kaikki geishat että geisha-juhlia järjestävät ravintolat ovat rekisteröityneet. Geishat tilataan juhliin juuri kanbanien kautta, eikä heitä voi koskaan tilata rekisteröitymättömään ravintolaan.

Geishan tilaaminen noudattaa aina samaa kaavaa: asiakas varaa pöydän ravintolasta ja pyytää paikalla geishoja. Ravintola puolestaan on yhteydessä kanbaniin, josta tilaus ilmoitetaan geisha-taloon. Tilatut geishat saapuvat paikalle sovittuun aikaan ja vastaavat vieraiden viihtyvyydestä ja kestitsemisestä koko illan ajan asiakkaan ehdoilla. Asiakas saattaa pyytää geishan myös jatkoille, jonne hän saa mennä, jos niin mielii.

Illan päätteeksi asiakas maksaa laskun ravintolalle, joka lähettää osan rahoista kanbaniin. Välitysmaksun vähennettyään talo maksaa geishalle palkkion kuukausittain. Palkkio määräytyy juhlan keston mukaan, mikä puolestaan lasketaan ”tikkuina”. Toisin sanoen: illan aikana poltettujen suitsukkeiden määrä määrittää geishan palkkion. Tyypillisesti tunnissa palaa neljä tikkua. Lisäksi geishoille maksetaan tippiä vaihtelevasti.

Tiukasta hierarkiasta ja tietynlaisesta ylivallasta huolimatta yksi asia geishataloissa on selvä: Oki-ya on naisten maailma. Miehiä ja varsinkaan asiakkaita sinne ei tuoda – turisteista puhumattakaan. Siitä huolen pitävät emännät, nuo geishakulttuurin justiinat.

Naisten maailman naiset

Japanissa ajatellaan, että iän myötä nainen menettää viehätysvoimaansa. Ikääntyneitä geishoja ei enää palkata vaan he jättäytyvät suosiolla eläkkeelle. Vanhaan aikaan geishojen ikäkriisi mullisti osaltaan koko geishakulttuurin: Geisha-talojen suojassa koko elämänsä eläneet naiset ymmärsivät, että heidän täytyi keksiä itselleen uusi asema yhteiskunnassa.

Jotkut perustivat geishojen kokoontumisiin tarkoitettuja kahviloita ja ravintoloita, toiset lähtivät nunniksi Buddha-luostareihin ja kolmannet saivat suojelijan, jopa aviomiehen, aikaisemmista asiakkaistaan. Niin, ja eräät siirtyivät geisha-talojen emänniksi. Kokeneet geisha-emännät mahdollistivat osaltaan geishakulttuurin jatkuvuuden sellaisena kuin se tänä päivänä tunnetaan.

Aiempina vuosikymmeninä geishat päätyivät geishatalojen emäntien hoteisiin jo pikkulapsina. Syyt voidaan jakaa kahteen leiriin: toiset heistä olivat geishojen lapsia, joille geishakoulutus oli vain luontainen jatkumo suvussa kulkeneelle perinteelle. Toiset taas olivat velkaantuneiden isien tyttäriä, jotka myytiin geisha-taloille perheen rahavaikeuksien selättämiseksi. Taustastaan riippumatta tytöt aloittivat työnsä geishatalojen palvelijoina saaden samalla oppia tulevaa ammattiaan varten.

Tyttöjen varttuessa heistä tuli automaattisesti tanssityttöjä, eli maikoja, jotka koulutettiin varsinaisiksi geishoiksi. Koulutus sisälsi muun muassa geisha-juhliin osallistumisen ilman oikeiden geishojen oikeuksia ja velvollisuuksia. Maikon tuli näyttää nukkemaisen sievältä ja seurata varttuneita geishoja sivusta. Tehtävä kantoi nimeä minarai, eli katsomalla oppiminen. Koulutusjakso huipentui aina kisällinäytteeseen, jonka saavuttaneet maikot ylenivät geishoiksi.

Tuohon aikaan siirtymäriitti maikosta geishaksi sisälsi muitakin, nykypäivän Japanin ja länsimaailman valossa hyvinkin kyseenalaisia traditioita. Esimerkiksi mizuage-traditiossa tyttö menetti neitsyytensä yhdelle kokeneemmalle asiakkaalle muuttuen siten oikeaksi naiseksi ja geishaksi.

Tarkennuksen vuoksi: kyseinen rituaali on, monien muiden perinteiden tapaan, kuollut ja kuopattu.

Geishakulttuuri nyt

Geishakulttuuri ei ole enää vuosikymmeniin ollut ennallaan. Geishojen määrä on laskenut tasaisesti aina toisesta maailmansodasta lähtien. Siinä missä vielä 1920-luvulla Kiotossa, Gionin alueella toimi 2500 geishaa ja 106 maikoa, oli vuonna 1999 jäljellä enää 90 geishaa ja 22 geishaharjoittelijaa. Tänä päivänä Kiotossa arvellaan olevan noin 100 geikoa ja 100 maikoa. Muissakin kaupungeissa, kuten Tokiossa heitä esiintyy, mutta heidän koulutuksensa ja arvostuksensa ovat Kioton geishoja alhaisemmat.

Syitä geishakulttuurin miltei uhanalaiselle asemalle on lukuisia. Ensiksikin, ankara geishakoulutus on monille nuorille naisille liikaa. Yhä useampi geishakokelas jättää geishakoulutuksen kesken. Myös koulutukseen pääsy on vaikeaa ja opiskelu raskasta ja kallista. Toisekseen, pätevöityneen geishan ura ei sekään ole helpoimmasta päästä. Vallitseva trendi onkin se, että moni opiskelee geishaksi ja toimii alalla aikansa säästäen rahaa ja hyläten lopulta ammattinsa rakkauden ja perhe-elämän tähden.

Myös länsimaalaisilla vaikutteilla on ollut sormensa pelissä. Nykypäivän nuorten naisten motiivit ja mielenkiinnon kohteet poikkeavat merkittävästi lapsesta saakka geisha-talossa asuneiden ja geishan ammattiin kurinalaisesti kasvatettujen tyttöjen vastaavista. Nuoret tietävät, mitä geishan urapolun valitseminen käytännössä tarkoittaa. Lyhyesti sanoen: perhe-elämästä luopumista.

Luontainen seuraus geishojen määrän vähenemisestä on myös se, että geisha-taloilla on hätä uusien tyttöjen löytämisestä eläköityvien geishojen tilalle. Nykyinen järjestelmä on selvästi aiempaa armollisempi ja sellaisenaan, geishakulttuurin näkökulmasta myös tehottomampi: tyttöjä ei enää myydä palvelijoiksi geisha-taloihin tienaamisen toivossa, vaan koulutus perustuu vapaaseen tahtoon ja taitoon.

Lisäksi myös japanilaisen koulutusjärjestelmän kehittyminen on johtanut siihen, että geishoiksi haluavat tytöt ovat vanhempia kuin ennen. Usein he ovat jo ohittaneet nuoruuden viattomuutta huokuvan maiko-iän ja ohittavat usein nopeasti maiko-vaiheen siirtyen suoraan täysivaltaisiksi geishoiksi. Monelle juuri se on myös houkuttelevaa. Siksi geishakulttuurin tilannetta ei voi sanoa toivottomaksi.

Vaikka tuhansia vuosia vanha perinne uhkaa kadota hiljalleen, ovat sekä internet että turismi onnistuneet virittämään japanilaisten nykynuorten kiinnostusta uudelleen. Tärkeimpinä motiiveina voidaan pitää hyvää palkkaa, ylelliseksi katsottua elämäntapaa, kauniita vaatteita, esiintyvän taiteilijan työnkuvaa sekä geishojen arvostettua asemaa sekä japanilaisessa että kansainvälisessä kontekstissa. Monet haluavat myös antaa panoksensa japanilaisen perinteiden säilyttämisen kekoon.

Geishakorttelin paparazzit

Geishoilla riittää edelleen siis vientiä. Huolimatta siitä, että geishojen määrät ovat jo vuosikymmenten ajan olleet tasaisessa alamäessä, ei kiinnostus Japanin suuresti arvostettua kulttuuripiirrettä kohtaan näytä kuolevan. Monet arvovieraat, mukaan lukien Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford on saanut kunnian toimia geisha-juhlan kunniavieraana Japanin vierailullaan.

On myös yleisesti tiedossa, että lähes jokainen japanilaismies haluaa ainakin kerran elämässään päästä osallistumaan geisha-juhlaan. Palkatessaan geishan mies etsii pääasiassa hyvää ja antoisaa juttuseuraa sekä taitavaa esiintyjää, eli kääntäen: ei seksuaalisia palveluksia. Geishojen seurassa viihdytään ja heitä pidetään ennen muuta todellisina japanilaisuuden symboleina ja kansallisen perinteen säilyttäjinä.

Sanomatta selvää, että myös turistit haluavat osansa näistä salaperäisistä naisista – toisinaan myös keinoja kaihtamatta.

Helmikuussa kirsikankukat ovat jo nupullaan Gionin huvikorttelissa. Ilta on vielä nuori. Turistit yrittävät parhaansa mukaan bongata geishoja, vaikka jokainen tietää mission miltei mahdottomaksi. Se on sinänsä merkillistä: yksi nopea otto ympäröivästä tuokiokuvasta nimittäin osoittaa, että geishoja ja maikoja juoksentelee kaikkialla. Jokunen samuraikin viipottaa helma liuhuen menemään. Mistä oikein on kysymys?

Asiansa tunteva turisti ei innostu suotta. Oikean geishan ja maikon tunnistaa nimittäin vaatetuksen, meikin ja hiuskoristeiden yksityiskohdista, tietyistä väreistä, ilmeistä ja eleistä –ja siitä, että aidot ja oikeat geishat ja maikot kulkevat peräkkäin, maiko muutaman askeleen jäljessä. Heitä ei näe kirmaamassa rinta rinnan jäätelötötteröt ja ostoskassit käsissään, kamerat kaulalla pitkin poikin vilkkaimpia turistikatuja. Sellaisia geishoja Gionin kaduilla kuitenkin kukkii kuin kirsikankukkia keväällä.

Kyse on geisha- tai maiko-elämyksen muodonmuutosputiikeista ostaneista turisteista. Näky herättää sekä hilpeyttä että hämmennystä. Samalla pintaan nousee myös kysymys: Onko tämä aina ollut tällaista? Mitä geishat itse tästä kaikesta ajattelevat? Mikäli katujen varsille pystytetyistä varoituskylteistä mitään on tulkitseminen, voi arvella, että he itse suhtautuvat ilmiöön, ja turisteihin, varsin suurella varauksella.

Kyltit kieltävät jyrkästi koskemasta geishoihin ja maikoihin. Samalla ne muistuttavat tärkeimmästä: hekin ovat vain ihmisiä. Olkoonkin, että siinä ihastuttavassa, silmäniloa tuottavassa eteerisessä viattomuudessaan aivan jumalattaren näköisiä, mutta siltikin: aivan tavallisia naisia matkalla töihin.

Lähteet:

Inside Kyoto: https://www.insidekyoto.com/kyoto-geisha

Kerran elämässä / Kioton matkaopas: https://kerranelamassa.fi/japani-matkailu/kioto/

Japan Cheapo: https://japancheapo.com/entertainment/where-to-see-geisha-in-kyoto/

Japan Guide / Pontocho: https://www.japan-guide.com/e/e3921.html

Japan Guide / Gion: https://www.japan-guide.com/e/e3902.html

Miia Maarala / Geishat: stereotypiat ja todellisuus: https://www.oulu.fi/Harukaze/miia.htm

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Helmi Hakuri

Itseohjautuvuus on pyörinyt yhteiskunnallisen keskustelun tapetilla jo tovin. Hakukone tarjoaa sankoin joukoin artikkeleita ja blogitekstejä itseohjautuvuuden kulttuurista. Tartun muutamaan: Robotiikka, automatisaatio, johtajuuden kriisi, eriarvoisuus, työviihtyvyys, työuupumus. Huomaan pyöritteleväni mielessäni itseohjautuvuuden möykkyä, josta en tahdo saada otetta.

Itseohjautuvuudesta puhutaan erityisesti työelämässä. Kun itseohjautuvuus saapuu työpaikoille, vastuuta ja päätöksiä jaetaan työorganisaatiossa enemmän työtä suorittaville tiimeille. Työmotivaatio ja työssä viihtyvyys lisääntyvät. Saattaa olla niinkin, että kokiessaan työn mielekkääksi, työtään kuin sukkia vaihtava milleniaali sitoutuu työhönsä toviksi, ellei ole rakentamassa työelämäpalapeliään pätkätöistä ja projekteista.

Itseohjautuvuus ei itsessään ole mikään uusi keksintö. Eri ansioluetteloihin kerta toisensa jälkeen toistamani oma-aloitteisuuden vakuuttelu on, jos ei sama asia kuin itseohjautuvuus, niin ainakin tämän erittäin läheinen ystävä.

Maailman viritellessä supertuottavuuden viuluja, yhä useampi ihminen potee työuupumusta.
– Alviina Alametsä

Mutta onhan se ihan selvää, että tänä päivänä pitää olla jotenkin vielä enemmän itseohjautuva joka paikassa. Pitää koko ajan kehittää itseään ja olla parempi, sanoo ystävä.

Lueskelen Tieto -yhtiön innovaatiojohtajan Taneli Tikan kirjoittamaa artikkelia: Kun kone ottaa ohjat. Artikkelissa itseohjautuvuus on työkalu, jolla ihmiset sitoutetaan työhönsä sisäisen motivaation keinoin. Lyhyesti summattuna robotiikan yleistyessä ihmistä ei enää tarvita tekemään kaikkea. Voi olla, että väliportaan kallis johto katoaa, kun työtä ja vastuuta delegoidaan tekevälle portaalle, sekä tietenkin algoritmeille, jotka hoitavat monet seikat nopeammin, kuin ihmisapina. Organisaatioista tulee perheenomaisia, jossa avoimuus ja luottamus on tärkeää ja valta ja vastuu on jaettu joko tiimeille, tai tuottaville työntekijöille. Johto pistää valmentajan verkkarit jalkaan ja organisaation suorittavaa osaa, eli työntekijöitä, palvellaan heidän toiveidensa mukaisesti. Kaikki pelaavat yhteiseen maaliin hyvällä joukkuehengellä innostuneessa ilmapiirissä.

Tikka ilmaisee tulevaisuuden organisaation olevan kuin ”kriittisen ajattelun avulla valaistunut Buddha,” jossa työntekijästä kuoriutuu ”kreikan mytologiasta tuttu Herkules.”

Tulevaisuuden Herkuleet suorittavat urotöitään ilmeisesti supertuottavuuden avulla. Tikan mukaan supertuottavuuden kulttuuria päästään toteuttamaan, kun organisaation huoltojoukot huomaavat työntekijöissään ominaisuuksia, joilla on potentiaalia vielä suurempaan tuottavuuteen. Tarkoituksena olisi saada käyttöön ihmisen koko potentiaali. Supertuottavuus kieltämättä muistuttaa hieman hyvinvointimaailmasta tuttua superihmisyyttä; löydetään itse, valjastetaan kaikki sisäinen potentiaali, hakkeroidaan elämän osa-alueita niin, ettei untakaan tarvitse, kuin neljä tuntia yössä. Jotta voidaan elää täysillä!

Maailman viritellessä supertuottavuuden viuluja, yhä useampi ihminen potee työuupumusta. Edelleen. On hälyttävää, että olen käynyt useamman keskustelun tänä keväänä, jossa orastavasta työuupumuksesta puhutaan rennosti, kuin small talkina. Siis sehän on kaikilla nykyään. Moni ystäväni tekee kulttuurille ominaisesti useaa työtä. Työryhmän chatti piippaa illalla ja vapaapäivinä. Onko minulla velvollisuus vastata? Jäänkö jostain paitsi? Työn ja vapaa-ajan raja haalenee entisestään.

Hyvin johdettu ja toimiva itseohjautuva organisaatio vaikuttaa aidosti hyvältä uudistukselta työmaailmaan. En epäile, etteikö ihminen haluaisi viihtyä työssään, se vie suurimalla osalla ihmisistä kuitenkin kolmanneksen arkipäivistä.  Mutta ruokkiiko itseohjautuvuus edelleen suorituskeskeistä kulttuuria, jos keskiössä on ihmisen sisäisen potentiaalin ja ominaisuuksien tehostaminen alati kiihtyvässä tahdissa?

Itseohjautuva ihminen tarvitsee hyvän itsetunnon ja minäkäsityksen, sekä tukea hyvien ominaisuuksiensa vahvistamisessa. Ollaan siis identiteettikysymysten äärellä. Melko tuore tutkimus väittää, että merkittävä osa Herkuleksistamme on hukassa identiteettinsä kanssa. Nuorten aikuisten identiteetin muodostumista on tutkinut Elina Marttinen väitöskirjassaan Deciding on the direction of career and life: Personal goals, identity development, and well-being during the transition to adulthood 2017. Luen Marttisen haastattelun Helsingin Sanomista. Haastattelun mukaan Marttinen ei pidä identiteetin kanssa kamppailua täysin huonona asiana, mutta pitkässä juoksussa se voi olla tuskallista. Hyvinvointiyhteiskunnan hoteessa nuori aikuinen potee ahdistusta siitä, ettei tiedä, mitä valita, koska hänellä on lähes rajattomat vapaudet tehdä niin. Hukassa olosta kertoo varmasti myös itseapukirjallisuuden valtava nousu sekä osaltaan siistimistrendit. Sotkuinen vaatekaappi ihan varmasti ärsyttää, mutta kertooko mielen kaaoksesta jotakin se, että elämänmerkitys löytyy vasta, kun välittömän ympäristön virheettömyys resonoi seesteisyyttä? Miten itseohjautua, jos on identiteettinsä kanssa heikoilla jäillä?

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Itseohjautuva Herkules yrittää entistä hanakammin löytää vastauksen kysymykseen mikä minusta tulee isona. Jokaista iloa tuottavaa tekemistä ajatellaan potentiaalisena uramahdollisuutena, jossa oman huomion ja mielenkiinnonkohteiden keskittäminen mahdolliseen taloudelliseen hyötyyn nähdään enemmän hyveenä, kuin se, että tekisi jotain ihan vain huvin vuoksi. Aiheesta kirjoittaa Oaklandilainen näytelmäkirjailija Molly Conway artikkelissaan The Modern Trap of Turning Hobbies Into Hustles.

Itsetutkiskelu on aina hyvä asia. Kulttuurini tuotteena ja vapauden janoisena milleniaalina kysyn kuitenkin: Saako tulevaisuuden itseohjautuvassa ja supertuottavassa kulttuurissa olla tehostamatta omia ominaisuuksiaan taloudellisen hyödyn tarpeisiin ilman, että kokee olevansa huonompi ihminen tai epäonnistunut elämään oikein?

Niin! Ja onko sellainen elämä aina tavoiteltava hyvä, jossa pitää olla aina vaan parempi. Helpommin ja nopeammin, toteaa ystävä.

Muistetaanko muistaa, ettei työidentiteetti ole koko minä ja työ yhtä kuin elämä?

Itseohjautuvuus puhuttaa paljon työn kontekstissa. Vaikka ihminen rakentaa identiteettiään pitkälle työidentiteetin varaan, muistetaanko muistaa, ettei se ole koko minä ja työ yhtä kuin elämä? On selvää, että ammatinkuvien jatkuvassa muutoksessa ja tiedon räjähdysmäisen kasvun myötä itseohjautuvuuden työkalut ovat tärkeä valttikortti elämässä suunnistamiseen ja oman polun löytämiseen. Pitäisikö kuitenkin itseohjautuvuuden ulottuvuuksia laajentaa pois työpaikoilta ja alkaa rakentaa työkaluja elämäohjautuvuutta varten?

Lähteet

Conway, M. The modern trap of turning hobbies into hustles. 

https://www.manrepeller.com/2019/02/trap-of-turning-hobbies-into-hustles.html

Gronow, K Monen aikuisen identiteetti on hukassa, ja se on todellinen kriisi, sanoo psykologi. 

https://www.hs.fi/elama/art-2000006050117.html 

Tikka, T. Kun kone ottaa ohjat: tekoäly litistää organisaatiot, mutta myös voimaannuttaa työntekijät

https://www.eva.fi/wp-content/uploads/2016/09/Kun-kone-ottaa-ohjat.pdf 

Muut lähteet

Avokonttori

Itseohjautuvuudesta tuli trendikästä, mutta miten sellainen ollaan 

https://soundcloud.com/avokonttori/jakso4