Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Elli Alasaari

 

Vallan ja pääoman keskittyminen pääkaupunkiseudulle, Opetus- ja kulttuuriministeriön vahva korkeakouluohjaus esimerkiksi rahoitusmalleilla ja muilla instrumenteilla sekä paineet pienentää Suomen korkeakouluverkostoa saavat pääkaupunkiseudun ulkopuoliset korkeakoulut perustamaan konserneja. Myös Lapin yliopisto ja Lapin ammattikorkeakoulu kuuluvat samaan konserniin – Lapin korkeakoulukonserniin LUCiin.

Lapin korkeakoulukonsernin kehittämistyö alkoi vuonna 2007 strategiatyöllä. Vuonna 2008 konserni perustettiin virallisesti ja heti seuraavana vuonna 2009 otettiin iso askel konsernin kehittämistyössä, kun matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutti MTI perustettiin. Vuonna 2014 Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu ja Rovaniemen ammattikorkeakoulu yhdistyivät Lapin ammattikorkeakouluksi ja vuonna 2017 Lapin yliopistosta tuli Lapin ammattikorkeakoulun pääomistaja.

Syyt konsernikehitykseen piilevät alue- ja koulutuspolitiikassa.

”Korkeakoulukonsernit haluavat luoda isompia osaamiskeskittymiä. Myös täällä Lapissa meillä on ollut tavoitteena kasvattaa omia hartioitamme. Me haluamme tehdä kokonaisuuden, jossa esimerkiksi amk:ta tai yliopistoa ei voida ottaa pois rikkomatta jotain”, kertoo Lapin ammattikorkeakoulun hallintojohtaja Ari Konu, joka toimii myös LUC 2020–kehittämisohjelman valmisteluryhmän puheenjohtajana.

”Korkeakoulukonsernit haluavat luoda isompia osaamiskeskittymiä. Myös täällä Lapissa meillä on ollut tavoitteena kasvattaa omia hartioitamme. Me haluamme tehdä kokonaisuuden, jossa esimerkiksi amk:ta tai yliopistoa ei voida ottaa pois rikkomatta jotain”
– Ari Konu

Idea Pohjois-Suomen yliopistosta säikäytti

Ei ole mikään salaisuus, että Opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa Suomeen isompia koulutuskeskittymiä. Vuonna 2006 opetusministeriön virkamiehet laativat Suomen yliopisto- ja korkeakoululaitoksen kehittämissuunnitelman, jossa esiin nostettiin idea Pohjois-Suomen yliopistosta. Käytännössä Pohjois-Suomen yliopisto tarkoittaisi Oulun ja Lapin yliopistojen yhdistymistä.

Pohjois-Suomen yliopistoa pohdittiin Lapin ja Oulun yliopistojen strategiryhmässä opetusministeriön laatiman kehittämissuunnitelman pohjalta. Idea tyrmättiin eikä sen nähty olevan yhteistyön kehittämisen pohja. Silti idea Pohjois-Suomen yliopistosta nousee aika ajoin esiin ja jos ei muuta, niin ainakin se jätti häilyvän pelon Meri-Lapin ja Rovaniemen alueille. Ei ole sattumaa, että Lapin korkeakoulukonsernin kehittämistyö alkoikin heti vuonna 2007.

”Vuodesta 2007 asti meillä on ollut tarkoitus vahvistaa Lapin korkeakoulukenttää ja pitää se omissa käsissämme. Haluamme osallistua itse tulevaisuuden tekemiseen”, vahvistaa Konu.

LUC 2020–kehittämisohjelma

Lapin korkeakoulukonsernin kehittäminen konkretisoitui monelle viimeistään vuonna 2017, kun Lapin yliopisto osti enemmistön Lapin amk:n osakkeista. Näin ollen siitä tuli Lapin ammattikorkeakoulun suurin omistaja.

Rehtorien aamukahvilla 16.10.2018 Lapin yliopiston rehtorilta Mauri Ylä-Kotolalta kysyttiin osakekaupan tarpeellisuudesta. Ylä-Kotolan mukaan osakekauppa on ylikorostunut keskustelussa ja sen syyt ovat lainsäädännölliset: lainsäädäntö ei mahdollista esimerkiksi holding-yhtiöiden omistuspohjaa korkeakoulukonserneissa, vaan ainoa mahdollisuus on, että yliopisto omistaa ammattikorkeakoulun. Lain mukaan ammattikorkeakoulu ei voi omistaa yliopistoa.

Omistusjärjestelyjen jälkeen alkoi LUC 2020-kehittämisohjelma, jossa kärkihankkeina ovat MTI:n ja Sociopoliksen (sosiaalialan osaamiskeskittymä) yhteisten painoalojen määrittely sekä tarvittavien hallinto- ja opiskelupalveluiden synergiaetujen löytäminen.

Käytännössä työn tarkoitus on luoda alemman korkeakoulututkinnon rakennemalli, jossa yliopiston ja amk:n matkailu- ja sosiaalialan opiskelijat opiskelevat osan tutkinnosta yhteisiä opintoja. Yhtenä mallina on ollut, että amk:n opiskelijalla on 90 opintopistettä ja yliopiston opiskelijalla 60 opintopistettä omia opintoja, jonka jälkeen luodaan 120 opintopisteen opintotarjotin, josta sekä amk:n että yliopiston opiskelijat voivat valita yhteisiä opintoja.

Juuri tämä 120 opintopisteen opintotarjotin on tällä hetkellä suunnittelutyön keskiössä sekä MTI:ssä että Sociopoliksessa. Suunnittelutyö tarkoittaa muun muassa yhteisten painoalojen määrittelyä, yhteisen opintotarjottimen luontia sekä esimerkiksi opetussuunnitelmien päivittämistä.

”Tällä hetkellä MTI:n ja sosiaalialan keväällä tehdyt päätökset vaativat vielä keskustelua, jossa pyritään löytämään yhteiset tavoitteet. Asiantuntijat, jotka ratkaisevat käytännön asiat, haluavat tarkan kuvan asioista”, toteaa Iikka Kupari, joka toimii LUC 2020-kehittämisohjelman hankekoordinaattoria.

MTI kehityksen kärjessä jo pitkään

Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutti MTI on ollut kehittämis- ja muutostoimien kohteena kohta 10 vuotta. MTI:n johtaja Antti Honkanen myöntääkin, että etenkin MTI:ssä on havaittavissa muutosähkyä. Silti Honkanen näkee konsernin kehittämisen tarpeellisena.

”Tarkoitus on laajentaa osaamispohjaa eli tarjota käytännön työkokemusta ja teoreettista opetusta, mutta jatkossakin on toki niin, että MTI järjestää sekä yliopistotasoista että ammattikorkeakoulutasoista opetusta.”

Osalle opiskelijoista ja henkilöstöstä on herännyt huoli esimerkiksi opiskelijan identiteetistä. Etenkin yliopistossa sivuaineilla on tärkeä merkitys opiskelijan profiloitumisessa työelämän tarpeisiin. Huolena on, että myös yliopisto-opiskelu menee entistä ohjatunpaan suuntaan, jossa profiloituminen ja sitä kautta opiskelijan identiteetti suhteessa ammattialaan kokee inflaation.

”On äärimmäisen tärkeä muistaa, että me koulutamme opiskelijoita jotain tarvetta varten. Harva opiskelija päätyy tutkijaksi, mutta tarkoitus ei ole kuitenkaan purkaa yliopiston teoreettista lähestymistapaa. Opiskelijan identiteettikysymys on otettava vakavasti ja sivuaineiden laaja hyödyntäminen on nähtävänä rikkautena”, toteaa Honkanen.

Ongelmia viestinnässä

Lapin yliopiston ylioppilaskunta LYY teki kyselyn Lapin yliopiston matkailualan ja sosiaalityön opiskelijoille LUC2020-kehittämisohjelmasta. Kyselyyn vastasi 51 sosiaalityön opiskelijaa ja 12 matkailualan opiskelijaa.  Asteikolla 1-5 sisäinen viestintä sai keskiarvon 1,6. Tulos on katastrofaalinen.

”Kun ei ole tarkkaa tietoa mitä tapahtuu, lähtevät huhut ja väärinymmärrykset liikkeelle”, toteaa LYYn edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho.

Etenkin sosiaalityön osalta LUC2020-kehittämisohjelma on ollut vastatuulessa. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta jonka alle sosiaalityö kuuluu, suhtautuu muutosesityksiin kriittisesti. Pelkona on ainakin sosiaalityön identiteetti, sosiaalialan juridisten pätevyyskysymyksien ratkaiseminen sekä yleinen kuohunta ja vastarinta yliopistojen ja tiedekuntien autonomiaa heikentäviin toimiin niin valtakunnan kuin konsernin taholta.

”Tässä olisi tärkeää, ettei luoda vastakkainasettelua yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä. Korkeakouluilla on laissa määritellyt tehtävät ja tavoitteet eivätkä yliopisto ja ammattikorkeakoulu suorita samaa tehtävää tässäkään konsernissa,” muistuttaa Eteläaho.

”Tässä olisi tärkeää, ettei luoda vastakkainasettelua yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä. Korkeakouluilla on laissa määritellyt tehtävät ja tavoitteet eivätkä yliopisto ja ammattikorkeakoulu suorita samaa tehtävää tässäkään konsernissa.”
– Antti Eteläaho

Myös hallintojohtaja, valmisteluryhmän puheenjohtaja Konu myöntää viestinnän haasteet.

”Ehkä meillä on ollut illuusio siitä, että johdon harkitut muutosratkaisut valuisivat organisaation läpi. Jos tiedekunnissa tai aloilla on vahvoja mielipidevaikuttajia, jotka eivät jaa kehittämistavoitteita, niin viesti pysähtyy siihen. Opiskelijoiden ja henkilöstön avoin, suora kohtaaminen ja vuoropuhelu ovat tässäkin äärimmäisen tärkeitä”, toteaa Konu.

OKM:n poliittinen ohjaus

Korkeakoulut ovat olleet viime vuosina isojen leikkaus- ja muutospaineiden alla. Opetus- ja kulttuuriministeriön vahva ohjaus esimerkiksi rahoitusmallien osalta on laittanut korkeakoulut kilpailemaan samasta rahasta toisiaan vastaan. Konsernit voivat vähentää ainakin tilastollisesti korkeakoulujen määrää Suomessa, mutta ohjaus tuskin loppuu siihen. Haasteita aiheuttaa myös neljän vuoden välein vaihtuvat hallituskaudet, jolloin ministeriön linja saattaa muuttua hyvinkin nopeasti.

”OKM:n osalta hallituskausista on tullut uusi valitettava normaali. Erilaisilla instrumenteilla voidaan vaikuttaa merkittävästi korkeakoulujen rahoitukseen”, toteaa Konu.

Uusia instrumentteja onkin jo tulossa. Nykyisellään, jos oppilas suorittaa vuodessa 55 opintopistettä, saa yliopisto ministeriöltä rahoitukseen noin 3000 euroa per oppilas. Jatkossa 55 opintopisteen rahoitusosuus poistuu ja tilalle tulee tutkinnon suorittamisen nopeuteen perustuva rahoitusmalli. Tämä herättää tietenkin kysymyksiä putkitutkintojen lisääntymisestä etenkin nyt, kun LUC2020-kehittämisohjelmassa opintorakenteita ollaan yhdistämässä tiukasti ohjatun ammattikorkeakouluopetuksen ja vapaamman yliopiston välillä.

”Tässä muutoksessa pitää varmistaa se, ettei opintotarjotin luo tutkintoihin putkimallia eikä sillä saa olla negatiivista vaikutusta sivuaineisiin”, toteaa Eteläaho.

LUC-2020-kehittämisohjelman on tarkoitus olla valmis vuonna 2020. Silloin aloittavat uudet opiskelijat aloittaisivat opinnot uudella opetussuunnitelmalla uuden kurssitarjottimen myötä. Kaikki ennen sitä aloittaneet opiskelijat opiskelevat tutkinnon loppuun vanhalla järjestelmällä.

YTK:n dekaani, professori Merja Laitinen ei halunnut kommentoida Lapin ylioppilaslehdelle LUC2020-kehittämisohjelmaa.

Kuvitus Juho Hiilivirta

Aivan kuin Tivolin räjäyttäminen maan tasalle ei olisi ollut tarpeeksi traumatisoivaa: Jo vuosia olen joutunut kuuntelemaan katkerien anonyymien valitusta siitä, miten minä en ole toivottu kirjailija tässä talossa. Kateellisten panettelua sanon minä – arvon päätoimittaja ei nimittäin kestä suosiotani näissä piireissä. Jos palstatilalla on niin paljon puutetta, niin leikatkoon vaikka hiuksensa, mutta minun sivuuni hän ei koske! Haarniska pysyy, mikään muu ei. 

Kypärääni onkin kantautunut huoli Reilun Kaupan kahvista, joka on luikerrellut osaksi yliopiston ja ainejärjestöjen kaapistoja. Tämä katala hirviö on yksi pahimmista, mitä olemme vuosikausiin joutuneet kohtaamaan, sillä täytyyhän ihmisten jostain energiansa saada! Onneksi itse luotan tuttuun ja turvalliseen, pitkään ja huurteiseen.  

Kahvin ohella myös vuosi ja ilmasto muuttuvat. Toimistolla uutta vuotta juhlitaankin jälleen hallituksen vaihdoksella. Tämä on traditio, joka ohjaa vanhan hallituksen vapaalle ja samalla toimiston työntekijät lompsivat lomille. Kuka pitää huolta joulun aikana opiskelijoiden edunvalvonnasta, sinä kysyt – no minä tietenkin! Tänne olen juurtunut toimiston lattiaan. Onneksi ilmastonmuutos ei minun panssareitani hetkauta, olenhan sentään vankkaa tekoa suoraan 1400-luvulta. Työntekijät sen sijaan kirjoittelevat jo kolumneja mokomaan liittyen.  

Ainoa hyvä muutos tällä maapallolla oli viimeksi ehkä alkoholilain uudistus, vaikka prosentuaalisesti ajatellen tämäkään ei muuttanut paljon mitään. Katsotaan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Minä en ainakaan ole lähdössä mihinkään! 

Teksti Juho Kähkönen
Kuva Aleksi I. Pohjola

Muusikko Gösta Sundqvist kuvasi elämäntapaamme kulutushysteriaksi. Se on aika osuva analyysi, sillä arkemme rakentuu kuluttamisen ympärille. Kuluttaminen on liian halpaa, se tuottaa kohtuuttomasti jätettä ja kuumentaa uusiutumattoman maapallomme. Kaivosteollisuus on kulutuksen suhteen vaa’ankieliasemassa, sillä yhteiskuntamme perustuu pitkälti kaivosteollisuuden tuottamiin raaka-aineisiin.

Kyllä, kohtuullinen määrä kaivoksia tarvitaan, vaikka kiertotalous alkaisikin toimimaan. Ei, en toivo yhteiskuntaa ilman teknologiaa tai liikennevälineitä. Toivon kylläkin, että kaivannaiset olisivat niin kalliita, että valmistettaisiin pitkäikäisiä älypuhelimia.

Sillä on väliä, paljonko kaivoksia avataan. Raaka-aineiden niukkuus nostaa kaivannaisten maailmanmarkkinahintoja ja korkeammat hinnat ohjaavat kulutusta esimerkiksi palveluihin. Hierojalla käyminen ei juurikaan tuota hiilidioksidipäästöjä tai pahenna maailman jäteongelmia. Kasa rikkinäisiä puhelimia kylläkin.

Suomessa kehityssuunta ei kuitenkaan näytä hyvältä. Kaivoksia suunnitellaan paljon enemmän kuin vastuulliseen elämäntapaan tarvitaan. Tällä hetkellä noin kahdeksasosa Suomen pinta-alasta on varattu kaivosteollisuudelle.

Tämä 43 240 neliökilometriä pitää sisällään kaivosvaraukset, myönnetyt luvat, hakemukset ja varsinaiset kaivosalueet. Kaivosvarauksia on siis Tanskan pinta-alaa vastaava alue. Luultavasti sinunkin lähimetsäsi mineraalipitoisuus on kairattu ja alue varattu.

Kansantaloustieteen professori Olli Tahvosen mukaan Suomen kaivoslaki ohjaa luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Kaivoslaki asettaa myös sukupolvet eriarvoiseen asemaan, koska hinnan kestämättömästä luonnonvarapolitiikasta maksavat seuraavat sukupolvet.

Kaivoksia kuitenkin avataan kiihtyvään tahtiin, koska kaivannaisilla on kasvava globaali kysyntä. Kysyntä lisää kaivoksia, mikä hillitsee kaivannaisten maailmanmarkkinahintoja. Edulliset raaka-aineet edelleen mahdollistavat kestämättömän kulutuksen kasvun.

On toki ristiriitaista, että ilmastonmuutoksen pysäyttäminen nykyisellä teknologialla edellyttää poliittisen tahdon lisäksi runsaasti tiettyjä kaivannaisia. Siis uusia kaivoksia. Tässä toivottavassa skenaariossa uusiutuvaan energiaan ja siihen liittyvään akkuteknologiaan siirrytään nopeasti, mikä kymmenkertaistaa esimerkiksi nikkelin, koboltin ja litiumin tarpeen.

Toistaiseksi uudet nikkelikaivokset eivät kuitenkaan hillitse ilmastonmuutosta. Globaaleilla markkinoilla suomalaisellakin nikkelillä valmistetaan sähköautojen akkuja todennäköisemmin viihdeteknologiaa, katumaastureita ja aseita. Varmuudella en tätä osaa kuitenkaan sanoa, koska kuluttajan on käytännössä mahdotonta tietää, mistä tuotteen kaivannaiset ovat peräisin. 

Olen ehkä naiivi, mutta vastustan uusien kaivoksien avaamista. Jos kaivannaiset maksaisivat mansikoita niin joku rakentaisi niistä kestävän älypuhelimen. Tämä haastaisi vallitsevaa kulutushysteriaa.

Ja ainahan vaihtoehtoja ilmestyy. Esimerkiksi punalieju, joka on ongelmallinen kaivosjäte, paljastui hyväksi rakennusmateriaaliksi. Punalieju kasataan kuitenkin edelleen kaatopaikoille, koska on halvempaa kaivaa perinteisiä materiaaleja.

Kaivosverotuksen kehitysmaana Suomi on toistaiseksi maailman houkuttelevin maa kaivosinvestoinneille, joten toivon, että kaivoslakiin lisättäisiin vähintäänkin kaivosrojaltivero, joka perustuu louhittujen malmien arvoon. Osana globaalia vastuunkantoa kaivosteollisuutta tulee rajata. Ensi vuonna on muuten ainakin kahdet vaalit, joissa poliitikoilta voi perätä vastuunkantoa esimerkiksi juuri kaivoslain suhteen.

Lähteet

https://www.rapport.fi/journalistit/saana-katila/professori-tahvonen-suomen-kaivoslaki-yllyttaa-luonnonvarojen-ryostokayttoon

https://www.fraserinstitute.org/studies/annual-survey-of-mining-companies-2017

http://finnwatch.org/images/kaivosverotuksen_kehitysmaa.pdf, 9

Edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho

”Sit ku talvi ei tule, niin mä joudun pakenee uneen; Siellä meist jää jälkeen, askeleita ensilumeen. Sit ku valot pois menee, tulee loputon pimeys; Mitä meist jää jälkeen, askeleita ensilumeen.”

Näin kuuluu Gasellien sekä Anna Puun vastikään julkaistun kappaleen ”Lumi” kertosäe. Kappaleessa lienee tarkoitus kertoa rakkaudesta tai rakkaustarinasta ympäristö- ja ilmastometaforien kautta, mutta nyt en sen syvällisemmin kyseisen kappaleen analysointiin mene, vaan haluan puhua kappaleen metaforina käyttämistä ympäristöstä ja ilmastosta.

Heti alkuun tunnustus: En ole maailman paras ympäristöasiantuntija. Haluan, että saan siinä oppia heiltä, jotka asian paremmin tuntevat. Mutta yksi asia on varma: Pelkään, että menetämme sen, missä elämme. Olen syntyisin Lapista, Ylitorniolta, joten minulle luonto on ollut äärimmäisen tärkeä osa koko elämääni. Puhdas luonto, jossa on neljä vuodenaikaa.

Viime kesänä Lapissa kesä oli äärimmäisen lämmin. Elohopea kohosi useana päivänä yli kolmenkymmenen asteen. Lisäksi sääskejä ei näkynyt missään, ei edes Ylitorniolla, jossa tavallisesti ei uskalla välillä pihalle mennä, kun niin ärhäkkäästi sääskiparvet iholle ampaisevat. Moni voisi kuvitella tällaisesta hellekesästä vailla sääskejä, että nyt on kerrankin kelit kohdillaan, mutta minut se herätti. Maailma muuttuu – ja minkä muutos on meille kaikkein näkyvin ja kaikkein suurin – ilmaston.

Olen varmaan jollain tapaa myöhäisherännyt pelossani, mutta tuskin olen yksin. Ja vielä huolestuttavampaa on se, että moni nukkuu yhä asian suhteen. Meidän täytyy tehdä valintoja, joilla turvataan elinympäristön kehitys. Olen kuin avoin kirja, kun joku puhuu ympäristöystävällisistä valinnoista ja ratkaisuista. Tämä on aihe, josta haluan oppia lisää.

Edunvalvonnassa ja vaikuttamisessa on tärkeää arvot, mistä kerroin viimeksi, mutta lähes yhtä tärkeää on palo vaikuttaa. Halu muuttaa maailmaa paremmaksi. Yleensä palon aiheuttaa jokin tunne, vahvimpia tunteita lienee rakkaus ja pelko. Erityisesti menettämisen pelko. Sen vuoksi haluan olla mukana vaikuttamassa siihen, että me opiskelijat voimme olla edelläkävijöitä ja suunnannäyttäjiä ilmastoasioissa. Se ei ole pelkkien visioiden tai strategioiden pyörittelyä, vaan valintoja, joita tehdään kahvijonoissa, kioskeissa ja kaupoissa.

Katselen marraskuussa mustaa maata lähes +10:n asteen kelissä ja kärvistelen kesällä +30:n helteessä. Pelkään, että joudun tulevaisuudessa pakenemaan uneen, että pääsen jättämään askeleita ensilumeen.

Nyt viimeistään on aika tehdä tekoja terveellisen ympäristön ja luonnon puolesta.

Päätoimittaja Aleksi I. Pohjola

Tässä lehdessä on useampikin kirjoitus ilmastonmuutoksesta, sen aiheuttamista uhkakuvista sekä ratkaisumalleista, niin poliittisen tason toimijoiden kuin yksilönkin näkökulmasta. Vaikka lehden teema olikin avoin, ei ilmaston käsitteleminen ole sattumaa: Ilmastonmuutos ja siihen liittyvät uhat ovat meidän ja tulevien sukupolvien kenties suurin haaste.

Ilmastonmuutos koskee kaikkia maapallon asukkaita, mutta erityisesti se koskettaa tulevia sukupolvia. Siksi siihen liittyy myös valtava vastuu siitä, minkälaisen elinympäristön me jätämme tuleville sukupolville. Ja se vastuu koskee kaikkia, niin poliittisia päättäjiä kuin yksilöäkin. 

Ensimmäisenä ilmastonmuutos vaikuttaa heikoimmassa asemassa olevien ihmisten arkeen. Köyhillä valtioilla ei ole mahdollisuutta varautua ilmastonmuutoksen aiheuttamiin muutoksiin ja ongelmiin. On silti äärimmäisen naiivia ajatella, että ilmastonmuutos ei koskettaisi myös rikkaita länsi- ja teollisuusmaita. Ihmiset kyllä lähtevät asuinkelvottomilta alueilta liikkeelle. Ovat aina lähteneet. Etenkin Afrikan väestökehitys antaa viitteitä siitä, että muuttoaaltojen paine kasvaa tulevaisuudessa entisestään.

Ilmastonmuutoksen torjumisessa ja vaikutusten vähentämisessä tarvitaan ennen kaikkea yhteistyötä. Valitettavasti maailmanpolitiikan trendi näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan. EU luotiin alun perin rauhanliitoksi, jonka tehtävä oli ehkäistä toisen maailmansodan tapahtumien uusiutumista. Sitä liian harva muistaa tai ymmärtää. Yhtenäinen Eurooppa voisi näyttää suuntaa poliittisten päätösten kautta ilmastonmuutoksen ehkäisyssä. Maria Paldaniuksen jutun EU-tason päätöksenteosta ilmastonmuutoksen osalta voi lukea tästä.

Pelkkä politiikka ei riitä. Tarvitaan uskottavia päätöksiä, niiden pohjalta tehtyjä uskottavia tekoja sekä näiden päätöksien ja tekojen toteutumisen uskottavaa seurantaa. Puheiden aika on ohi. Politiikan lisäksi tarvitaan yksilön vastuuta. Ekologista kansalaisuusteoriaa hahmotellut Andrew Dobson huomauttaa, että poliittisilla päätöksillä voidaan saavuttaa nopeita muutoksia, mutta poliittinen suunta voi yhtä lailla muuttua nopeasti toiseenkin suuntaan. Ihmiset kyllä muuttavat toimintaansa poliittisen ohjauksen myötä, mutta aivan yhtä lailla he muuttavat sitä uuden politiikan kohdalla. Pysyvää muutosta ei tapahdu. Teemu Loikkasen jutun ”Kuka ratkaisee ilmastokriisin?” voi lukea tästä.

Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 30.9) biologi, Kuoleman ja elämän kysymys – miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle -kirjan kirjoittaja Maria Katajavuori nostaa esille yhteismaiden tragedia -käsitteen. Pelkistettynä se tarkoittaa sitä, että jos jokin yhteinen resurssi on vapaasti kuluttajan käytettävissä, se päätyy liikakulutuksen alle. Kysymys on ihmisen evoluutioon koodatusta lyhytnäköisyydestä, jossa luonnonvalinta korostaa lajin säilymistä. Siksi meidän on niin vaikea luopua saavutetuista eduista – ja siksi meidän on niin vaikea muuttaa elintapojamme. Paradoksaalisesti tämä evoluutioon koodattu ominaisuus johtaa lajin säilymisen sijasta sen itsetuhoisuuteen.

Vuonna 2019 järjestetään sekä eduskunta- että EU-vaalit. Medialla on tapana nimetä vaalit niiden kärkiteeman mukaan. Jos seuraavien vaalien kärkiteemana ei ole ympäristö, niin milloin sitten? Sitä meidän kansalaisten on oikeus ja myös velvollisuus vaatia. Jos ei itsemme, niin ainakin tulevien sukupolvien vuoksi.

Teksti Miro Sarola
Kuvitus Maria Tuunanen

Vapaus on tärkeä arvo nykyihmiselle: Mitä enemmän, sen parempi. Minäkään en ole poikkeus. Toiveeni on ollut maksimoida itsemääräämisoikeuteni ja olen järjestänyt elämäni tältä pohjalta. Elanto tulee keikkatyöstä ja nettimyynnistä, ei ole lapsia tai raihnaisia sukulaisia joista pitäisi huolehtia. Päätän omista aikatauluistani hyvin pitkälle itse.

Kolikolla on kuitenkin aina kaksi puolta. Kun täydellisyyttä hipova itsemääräämisoikeus yhdistetään krooniseen taipumukseen valita kivat asiat yli tylsien, tulos ei ole aina paras mahdollinen.

”Milloin pidät lomaa?” on hyvin tyypillinen keskustelunaloitus varsinkin kesäaikaan. Myös minulle esitettiin tämä samainen kysymys tuttavani toimesta viime kesäkuussa. Kysymys aiheutti lähinnä hämmennystä: onko minulla jokin käsitys siitä, koska olen töissä, koska lomalla? Tai erityisesti jos mennään yksittäisiin päiviin? Tämä pieni kysymys toimi eräänlaisena lähtölaukauksena muuttaa elämää organisoituneempaan suuntaan. Ymmärsin, että minulla ei ole juuri minkäänlaista rajanvetoa työajan ja vapaan välillä. Kyky tehdä useita asioita kerralla on hyödyllistä tietyissä tilanteissa, mutta on väistämätön tosiasia, että keskittymällä yhteen asiaan kerralla saat enemmän ja parempaa tulosta kuin ajelehtimalla hallitun kaaoksen mukana kovalla touhottamisella.

Sain syntymäpäivälahjaksi Anna Perhon Antisäätäjä-kirjan. Kirjassa on monia hyviä ohjeita esimerkiksi ”enemmän on hanurista” ja ”opi sanomaan ei”. Kapasiteettimme tehdä montaa asiaa on toki hyvin yksilöllistä. Iso osa meistä yliopiston opiskelijoista käy opintojen ohella töissä, urheiluharrastuksissa ja on mukana yhdistystoiminnassa – sosiaalista elämää ja juhlimista unohtamatta.

Ei ole selkeää ohjetta milloin olemme mukana liian monessa. Pääpointti on ymmärtää periaate: Jos otat elämääsi aikaa vieviä asioita, tuo aika on pois jostain muusta. Kieltäytyminen on myös hyödyllinen taito. Jos kalenterisi on jo valmiiksi täynnä, et pysty haalimaan loputtomasti lisää asioita.  

Nykypäivänä meillä on mahdollisuus olla tavoitettavissa vuorokauden kaikkina tunteina. Tällä on toki positiiviset puolensa, mutta myös suuri riski nostaa elämämme intensiteettiä tarpeettomasti ja hämärtää työn ja vapaa-ajan rajaa. On hyvä muistaa, että vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten tiedonkulku maasta toiseen tai jopa kaupungista toiseen saattoi kestää monia viikkoja. Elämä kulki silti eteenpäin, kauppaa tehtiin ja liiketoimintakin meni eteenpäin. Meidän ei ole pakko vastata jokaiseen sähköpostiin välittömästi, ei edes samana päivänä.

Harmaalla on toki monta sävyä. Minuutin tarkka aikataulutus jokaiselle viikolle ja täysin organisoimaton hallittu kaaos eivät ole ainoita vaihtoehtoja elää elämäämme. Yleisperiaatteena voimme kuitenkin sanoa, että jokainen yritys, organisaatio tai muu monien ihmisten yhteistyötä vaativa yhteisö vaatii jonkintasoista järjestelmällisyyttä. Olen niitä ihmisiä, jotka ovat kokeilleet hallittua kaaosta ja ajatelleet sitä eräänlaisena elämäntapana. Olen kuitenkin havainnut, että järjestelmällisyys ja selkeät rajanvedot työn ja vapaan välillä ovat ystäviä: Helpottavat elämää ja edesauttavat opintojen eteenpäin menoa.

Teksti Erkka Lehtoranta
Kuvat Kaisa-Reetta Seppänen

Mitä, minä vai?

Hellästi kehottava Pää pois p*erseestä -komediakiertue on yksi monista rovaniemeläisen Lentävän Poron Teatterin tuotoksista. Viimeisin teos Maailman hauskimmat 96 minuuttia näyteltiin kesällä 2018.

Teoksen kestoksi ilmoitetaan 114 minuuttia.

Porolla on ollut turbulenssia. Teatterin valot sammuivat näytelmien osalta tauolle tämän vuoden elokuussa hankalien aikojen saattelemana. Nyt kymmenisen vuotta Rovaniemellä vaikuttanut Lentävän Poron Teatterin toimitusjohtaja ja näyttelijä Jussi Olavi Jokinen pystyy – teatterinsa neuvoa noudattaen – katselemaan hetken ympärilleen.

Paniikkia ei ole. Jokinen on oppinut tekemään reitistään itselleen luontevan, mihin sitten päätyykään.

”En ole epäröinyt, ei voi sanoa niin. Olen oikeastaan aina tiennyt mitä haluan, se on lähtenyt sieltä lapsuudesta. Silloin kun rakastuin sarjakuviin, tiesin ihan satavarmasti, että haluan sarjakuvataiteilijaksi. On kuitenkin jännä, että olen aina ollut valmis vaihtamaan unelmaani. Kun tutustuin kuvataiteeseen laajemmin, olin ihan satavarma, että minusta tulee kuvataiteilija”, Jokinen toteaa historiastaan.

Jokinen ei ole pelännyt rakastaa maailmaa sellaisena kuin se hänelle näyttäytyy ja juosta taiteellisten intohimojensa perässä. Tähän Jokinen on opetettu jo nuoresta, ja siitä hän on kiitollinen.

”Onni on ollut, että on jo tosi nuoresta päässyt tekemään oikeasti ja todella hyvien tyyppien kanssa. Että jos haluaa tehdä jotain, se pitää vain tehdä”, Jokinen muotoilee.

”Kaikista ihaninta on kyllä, kun lähtee täysillä johonkin juttuun.”

Tekemisen kulttuurin Jokinen oppi synnyinkunnassaan Riihimäellä. Siellä vuonna 1987 syntynyt, eräänlaiseksi ”taiteen moniottelijaksi” tunnustautuva Jokinen osallistui jo 12-vuotiaana perinteikkään elokuvakulttuuriyhdistys Kino Sampon toimintaan.

”Olen itse kuulunut aina siihen elokuvaporukkaan. Minut opetettiin alun perin elokuvakoneen hoitajaksi. Silloin sai vielä filmiä pujotella. Ehkä siitä myös tarttui jotain sellaista...”, Jokinen tuumii ja toteaa lopulta:

”Olen kyllä aina uskonut siihen, että historiassa on avain tulevaisuuteen. Tämä tulee Kurkelan Reijolta, joka on minulle eräänlainen henkinen oppi-isä”.

Saa väkisinkin kuvan, että Jokisen avaimia ovat olleet Kino Sampon ihmiset, jotka tönivät tekemään; kannustivat, antoivat vastuuta, tukea ja turvaa. Myös David Lynch oli iso, painava avain.

”Olisinkohan ollut viisitoista, kun olen nähnyt elokuvan nimeltä Mulholland Drive, tämä Lynchin kohtuullisen härö tapaus. Se muutti minun elämäni. Siinä tapahtui joku sellainen klikkaus, ja tajusin, että elokuva ja kuva ylipäätään voi olla enemmän kuin viihtymisen väline. Sillä pystytään haastamaan ja kertomaan joku tarina, kertomaan jotain tästä maailmasta. Sen perässä tässä on tavallaan sitten juostu”, Jokinen muistelee.

Impro ja tarinan hengittäminen

Elokuvaukseen rakastunut nuori Jokinen muutti Rovaniemelle vuonna 2008 opiskelemaan audiovisuaalista mediakulttuuria. Tähtäimessä oli alun perin elokuvaohjaajan ammatti.

”Kuulun kylläkin näihin, jotka eivät ole koskaan valmistuneet”, Jokinen virnistää.

Nykyisin yrittäjänä toimiva Jokinen tutustui Lapin ylioppilasteatterissa omaan tulevaan teatteriseurueeseensa ja tuleviin liikekumppaneihinsa. Lentävän Poron Teatteri muotoutui tästä porukasta, kun se piti ensiesiintymisensä vuonna 2010.

Homma toimi, ja hiljalleen Jokisen työstä tuli leikkiä. Tai leikistä työtä.

”Improon kuuluu olennaisena osana leikki. Meidän kaikkien pitäisi leikkiä enemmän”, Jokinen sanoo.

"Meidän kaikkien pitäisi leikkiä enemmän.”
– Jussi Olavi Jokinen

Impro eli improvisaatioteatteri on teatterin laji, jossa näyttelijät ovat yleisönsä kera käsikirjoituksen jumala. Paljon tapahtuu hetkessä, kun aikuiset leikkivät. Aivan kuten lapsillakin.

Tämä hetkessä tapahtuva leikki vaatii yhteistyötä ja luottamusta kanssanäyttelijöihin. Improvisoidessa pitää uskoa, että kaveri ottaa kopin, jos ajatus tipahtaa kesken toteutuksen.

Vaikka improteatteri rakentuu välillä kuin tyhjästä, se ei silti ole vain irrallisia, kommellusten ja oivallusten tahdittamia hauskoja hetkiä.

”Kyllä se impro aina kertoo jotain. Ennen kaikkea se kertoo niistä tekevistä ihmisistä, ja siitä miten me voidaan yhdessä luoda joku sellainen tarina, mikä ei välttämättä tulisi ikinä kenenkään yksilön aivoista ulos. Me luodaan se ryhmänä, luodaan se yleisön kanssa siinä tilassa, hengitetään sitä tarinaa", Jokinen toteaa.

”Huippuluokan improssa pystytään luomaan erittäin mielenkiintoisia kysymyksiä maailmasta, ja antaa ehkä vastauksiakin”.

Ja tämä huippuluokan improvisaatioteatteri sijaitsee Lentävän Poron Teatterissa. Hyvän ei kannata hävetä.

”Vaikka ehkä omakehu vähän tässä haiseekin, niin täytyy sanoa; kun oltiin viime keväänä kiertueella meidän porukan kanssa, niin kyllä siellä oli sellaisia hetkiä, että täytyi hämmästellä, että mistä nämä ideat tulevat’”, Jokinen muistelee.

”Mekin tehdään sellaista niin sanotusti ’vakavampaa settiä’. Meillä on sellainen esitysformaatti olemassa kuin ’hidasta komediaa’”, Jokinen kertoo.

Jokisen hitaassa komediassa noin kahdesta neljään näyttelijää elää näyttämöllä reaaliajassa yhtä ainoaa kohtausta, noin 50 minuutin esityksen ajan.

”Me näytetään tavallaan hetki niiden ihmisten elämästä. Se on merkityksellistä, miten me valitaan juuri se hetki näytettäväksi”, Jokinen toteaa.

Matalalta lentänyt poro

Lentävän Poron Teatteri on juurtunut noin kahdeksan vuoden aikana tiukasti rovaniemeläiseen kulttuurimaisemaan. Ala voi kuitenkin olla hankala. Vaikka mainetta on karttunut, teatteri on joutunut käymään läpi kovan koulun selvitäkseen viime vuosista.

Teatterin tilanne on Jokisen mukaan tällä hetkellä ”yllättävän hyvä”. Teatterin jatko on ollut julkisesti epävarmaa vuoden 2017 lopulta lähtien. Vaikeudet alkoivat kuitenkin jo loppuvuodesta 2015, kun matkailualan toimijoiden kanssa Napapiirille yhteistyössä tuotettu joulunajan Tonttuteatteri floppasi täysin.

”Sinne piti tulla 5000 katsojaa, ja sinne tuli 219”, Jokinen avaa. Vuoden työstä jäi lopulta ”kasa väsyneitä ihmisiä ja pankkilaina taskuun”.

Raha oli tiukassa, ja Jokinen kumppaneineen oli pakotettu uuteen tilanteeseen, jossa on vaikeaa pitää hauskaa.

”Viime joulun aikana tuli päätös, että nyt on tehtävä jotakin. Tämä johti siihen, että maaliskuussa tultiin lehdistötiedotteen kanssa ulos, että konkurssi kurkkii puntista. Että asiat ovat menossa aivan päin persettä”, Jokinen muotoilee.

Melkoinen lehdistötiedote. Näillä sanoilla vai?

”No ei kauhean kaukana. Kevään kiertueen nimi oli ’Pää pois perseestä’”.

Lentävän Poron Teatteri tarjoaa koulutuspalveluita muun muassa työyhteisöjen hyvinvoinnin ja vuorovaikutuksen edistämiseksi. Muun muassa opastusta siihen, miten pää saadaan pois perseestä. Nyt opetukset vedettiin omakohtaiseen testiin.

”On mielenkiintoista huomata, miten vaikea omia oppejaan on noudattaa. Olen opettanut ihmisille, miten yhteisössä tulee olla rehellinen ja avoin ja tunnustaa, jos on vaikka paha olla, jotta saisi ihmisiltä sen tarvittavan avun ja tuen”, Jokinen pohtii.

”Miten vaikeaa se oli sitten tehdä itse. Tai miten vaikeaa oli huomata, että oma pää on jo aika syvällä siellä perseessä”, Jokinen kiteyttää.

Kun teatteri lopulta tuli ongelmiensa kanssa rehellisesti julkisuuteen, Jokista pelotti, että katsojat ja yhteistyökumppanit irrottautuvat teatterista. Kävikin päinvastoin.

”Totuus on se, että kun asiat kertoo rehellisesti ääneen, ihmiset haluavat auttaa. Sieltä se tuki löytyy”, Jokinen vakuuttaa.

”Meille tuntemattomat ihmiset laittoivat pystyyn kampanjoita teatterin pelastamiseksi.”

Lentävän Poron Teatterin taloudellinen tilanne on edelleen hieman epävarma, mutta Jokisen mainitsema ”luova perspektiivi” on auki. Teatterilla ei haeta enää ”varmaa nakkia”, vaan uskalletaan tehdä rohkeita avauksia.

Löytöretkiä lattialta

Jokinen itse liikkuu toiminnassaan mielellään komedian ja huumorin saralla.

”Komedialla ja huumorilla pystytään käsittelemään niin mielenkiintoisia aiheita, naurun kautta”, Jokinen kertoo.

Jokisen ohjenuora hyvään huumoriin on yksinkertainen: sen pitää olla itsestä hauskaa.

”Kukaan ei ole niin uniikki, että olisi ainoa ihminen maailmassa, jonka mielestä jokin on hauskaa”, Jokinen selittää.

”Kukaan ei ole niin uniikki, että olisi ainoa ihminen maailmassa, jonka mielestä jokin on hauskaa.”
– Jussi Olavi Jokinen

Kun on Jokisen kaltainen huumorin ammattilainen, väkisinkin kohtaa huumoria paljon. Mikä Jokiselle on hauskaa?

”Minusta hauskaa on leikki”, Jokinen toteaa vakuuttavasti.

Siis sama ainesosa, joka tekee improvisaatioteatterista juuri sitä mitä se on?

”Leikissä ollaan niin vapaita. Irrottaudutaan jostain säännöistä, voidaan katsoa maailmaa hetken aikaa jollain ihan eri säännöillä kuin millä me normaalisti sitä katsotaan”, Jokinen selittää.

”Ihailen suunnattomasti lasten kykyä leikkiä ja olla vapaina, irti kaiken maailman säännöistä ja häpeästä, joka haittaa meidän aikuisten toimintaa”, Jokinen toteaa.

Jokisen mukaan improssa opetellaan leikin avulla pois häpeästä. Se opettaa käsittelemään asioita tavalla, jolla ne synnyttävät positiivisia tunteita. Tuloksena ”moka on lahja” – kyky ihmetellä hetken selällään jäällä kaaduttuaan, tarkistamatta, että näkikö kukaan.

”Pystytään menemään niiden asioiden yli, joiden tiettyjen normien mukaan pitäisi tuottaa meille häpeää”, Jokinen pohtii.

Vakavan hauskat asiat

Jussi Olavi Jokinen itse kävi läpi äärimmäisen kokemuksen vuonna 2013, kun hänen isänsä teki itsemurhan. Siitä yli pääseminen vaati surun vastapainoksi paljon huumoria ja naurua ystävien kanssa. Kokemus päätyi vuonna 2015 Lentävän Poron Teatterin lavallekin, kun Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin perustuvassa Metsäjätti -näytelmässä käsiteltiin juurikin isähahmon menehtymistä.

”On huikeita hetkiä tekijänä hoksata, että voidaan käsitellä niin kipeää ja vaikeaa aihetta, jota ei pystyisi käsittelemään, jos siinä mukana ei olisi naurua”, Jokinen miettii.

Jokisen mukaan kaikesta saa vitsailla, kunhan ei tarkoituksellisesti loukkaa ketään. Aiheet eivät ole liian vakavia huumorille: me ihmiset olemme usein liian vakavia.

”Se liittyy vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon tosi paljon. Puhutaan loukkaantumisen kulttuurista ja kaikesta. Sekin tekisi hirveän hyvää, jos voitaisiin olla yhdessä ja nauraa. Ja se on tietty sitä mitä komedia parhaimmillaan tekee, se tuo ihmisiä yhteen”, Jokinen toteaa.

”Voidaan nauraa ja puhdistua naurun avulla.”

Tässä Lentävän Poron Teatterin esitykset ovat onnistuneet.

”Yllättävän paljon tulee ihmisiä sanomaan, etten ikinä ole nauranut näin paljon. Joillakin on ollut tilanne, että ovat vaikkapa menettäneet läheisensä ja kertovat, että nauravat ensimmäistä kertaa sen jälkeen”, Jokinen toteaa.

Huumori auttaa.

Jussi, onko huumorilla tavoite?

”Huumori koetaan minusta turhan paljon sellaisena tyhjän nauramisena. Tavoite on muuttaa maailmaa.”

Teksti Eve Viinamäki
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Poliitikot tietysti suhmuroivat jatkuvasti.

Näin todetaan osana Urbaanisanakirjan määritelmää suhmuroinnille. Politiikassa suhmurointi on ratkaisujen tekemistä suljettujen ovien takana ilman, että äänestäjät tai oppositiotoimijat tietävät mitä parrasvalojen ulkopuolella keskustellaan. Se on muun muassa tärkeiden nimitysten tekemistä pienen piirin kesken, jolloin rekrytointiprosessi on vain muodollisuus. Suhmurointi näkyy myös ihmeellisyyksinä ja kysymysmerkkeinä rahaliikenteessä, lobbauksessa ja vuoropuhelussa kansalaisten ja päättäjien välillä.

Suhmurointi ei varsinaisesti tarkoita rikollisuutta vaan moraalisesti kyseenalaista toimintaa, joka tapahtuu vain osittain tai ei lainkaan julkisesti. Ihmisissä epäilyksiä herättäneitä ratkaisuja saatetaan selittää perusteellisestikin, mutta perustelut eivät välttämättä sitten enää kestäkään kyseenalaistamista. Politiikassa suhmuroinnin synonyymeinä voisi pitää vehkeilyä ja puolueveliverkostoja, jotka kytkeytyvät politiikan ulkopuolelle elinkeino- ja yritysmaailmaan hyväveliverkostoiksi.  Jostain kovin mystisestä syystä suhmurointi on normaalia nimenomaan silloin, kun kyse on politiikasta. Saatamme jopa ajatella, että suhmurointi on itsestäänselvyys tai välttämättömyys.

On aika ajatella toisin.

Kymmenen vuotta poliittisessa nuorisotoiminnassa ovat opettaneet paljon mielikuvamarkkinoinnista. Kun alun perin murrosikäisenä lähdin poliittiseen toimintaan, minulle puoluepolitiikka oli ensisijaisesti omiin arvoihin perustuvaa vaikuttamistyötä. Muistan elävästi sen hetken, kun istuin Itä-Helsingissä eräässä puolueen koulutuksessa ja ymmärsin miten pieni rooli arvoilla onkaan puoluepolitiikassa. Kuitenkin jollakin tavoin maailman parantamiseen tähtäävien valosielujen on tehtävä omaa viestiään tiedetyksi, ja kulutuksesta hullaantuneessa yhteiskunnassa mielikuvamarkkinointi on siihen tarkoitukseen oiva tapa.

Mielikuvamarkkinointi kaikessa tarpeellisuudessaan voi tehdä ihmiset laiskoiksi, sillä puolueella on jo usein viestintäsuunnitelma, johon kuuluu viestinnällisiä ja jäsenten imagoon liittyviä tavoitteita. Puolueen imagosta tulee jäsenen imago. Sen jälkeen vapautuu paljon voimavaroja vallan tavoitteluun. On selvää, että ilman valtaa ei tehdä vaikuttamista. Valtaa voi kuitenkin tavoitella sekä luovimalla tietään korkeammille penkeille puolueen sisällä että tekemällä arvoihin perustuvaa vaikuttamistyötä. Kysynkin, missä vaiheessa politikointi alkoi käsitteenä sisältää vehkeilyn merkityksiä sen sijaan, että se tarkoittaisi puhtaasti muutos- ja vaikuttamistyötä?

”Missä vaiheessa politikointi alkoi käsitteenä sisältää vehkeilyn merkityksiä sen sijaan, että se tarkoittaisi puhtaasti muutos- ja vaikuttamistyötä?

Armollisuuden osoituksena kollegoille eri politiikan tasoilla on kuitenkin pakko todeta, että puhtaasti arvopohjalta muutokseen tähtäävä työskentely politiikassa on raskasta. Etenkin pehmeitä arvoja kannattavat poliitikot huomaavat nopeasti, että vaikka edustuksellinen demokratia tarkoittaa kansanvaltaa, niin vaaleilla vaikuttaminen johtaa käytännössä harvainvaltaan. Miksi puhun harvainvallasta enkä enemmistövallasta? Koska vaaleissa läpi pääseminen edellyttää mittavaa vaalikampanjointia, joka taas vaatii rahaa tai verkostoja. Näin ollen valituiksi tulevat eritoten henkilöt, joilla on jonkinlainen sosiaalinen tai taloudellinen etuoikeus. Siitä taas seuraa hyvin usein se, että moninaiset väestöryhmät joutuvat elämään sen pienen joukon ehdoilla, jolle valta on keskittynyt. Tästä seuraa vääjäämättä eriarvoisuutta ja marginalisoitumista. Edustuksellisen demokratian haasterepertuaariin kuuluu myös ihmisten taipumus ylisukupolviseen äänestyskäyttäytymiseen, minkä vuoksi pitkään vallan kahvasta pidelleet pitävät otteensa tiukassa myös röyhkeitä päätöksiä tehtyään ja seuraavien vaalien jälkeenkin.

Jossain vaiheessa poliittista uraa tulee tarpeelliseksi tehdä valinta sen suhteen, että mikä on oma tapa lähestyä vaikuttamista. Voin vakaasti todeta peräänkuuluttavani vilpittömyyttä ja avoimuutta niin politiikassa kuin arjessakin. Politiikka on parhaimmillaan jokaisen ihmisen työtä yhteiskunnallisten epäkohtien muuttamiseksi. Tiedon pimittäminen ja poissa silmistä tapahtuva päätöksenteko estää sen toteutumista, että jokainen todella pääsisi osalliseksi vaikuttamisesta.

Ajattelen, että jokainen yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostunut voisi tutustua omiin strategioihinsa tilanteissa, joissa argumentit loppuvat. Virheettömyyttä vaativa keskusteluilmapiiri tuhoaa uteliaisuuden, jolloin voi olla hankalaa laskea henkinen suojamuuri ja todeta, että nyt voisin oppia keskustelukumppaniltani, koska en tiedä riittävästi tästä aiheesta. Vilpittömyys on kuitenkin juuri inhimillisyyttä ja uteliaisuutta asioista, jotka ovat vielä vieraita. Vilpittömyyden kautta tulee mahdolliseksi nähdä, että kaikilla meillä on asiantuntijuutta.

Upeimmillaan vilpittömyys riisuu kaikesta vuorovaikutuksesta tarpeen voittaa ja tarjoaa tilalle todellisen kohtaamisen. Koska sinä viimeksi tulit todella kohdatuksi?