Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Huang Liu

Sata vuotiaassa Suomessa järjestettiin 9.4. kuntavaalit, poikkeuksellisesti keväälle siirrettynä. Ensimmäisenä voimme iloita siitä, että elämme maassa, jossa kuka tahansa voi asettua ehdokkaaksi ja päästä päättämään yhteisistä asioista, ja voimme luottaa siihen, että antamamme ääni lasketaan eikä vaalituloksia peukaloida. Tästä huolimatta äänestysprosentti jäi jälleen alle kuudenkymmenen. Rovaniemellä uurnilla kävi 54,5 % äänioikeutetuista. Demokratian voi sanoa olevan kriisissä, sillä mistä muusta näin pieni luku kertoo kuin pettymyksestä ja epäuskosta poliittiseen järjestelmään? 

Koko maan mittakaavassa saimme nähdä useamman uuden puolueen esiinmarssin kuntapolitiikkaan. Feministinen puolue sai yhden edustajan läpi Helsingissä, Liberaalipuolue nousi valtuustoon Espoossa sekä Parikkalassa ja Piraattipuolue rantautui Jyväskylään ja Helsinkiin.

Suurimmat muutokset valtakunnantasolla olivat perussuomalaisten 3,5 % tappio ja vihreiden vajaan neljän prosentin kannatuksen lisäys. Kyseiset puolueet ovat profiloituneet toistensa vastapelureina ennen kaikkea arvopohjiensa perusteella. Vaikka monet arvoihin kytkeytyvistä päätöksistä kuten turvapaikanhakijoiden kohtelu eivät ole varsinaisesti valtuustojen päätäntävallan alla, voi äänestystuloksen nähdä jonkinlaisena arvovalintana humaanimman politiikan puolesta. On kiinnostavaa nähdä mihin suuntaan perussuomalaiset jatkavat post-Soini aikana. Puolueen perustaja Timo Soini on ollut puheenjohtajana koko liikkeen olemassaolon ajan, seuraaja valitaan kesäkuussa.

 

Kuntavaalit Rovaniemellä ja yliopistossa

Rovaniemen äänestystuloksen keskiarvot noudattelivat samaa kaavaa koko maan kanssa: sukupuolijakauma oli molemmissa yhtäläinen, 61 % miehiä, 39 % naisia. Meillä keski-ikä jäi pari vuotta valtakunnantasoa alemmas, eli 48 vuoteen. Opiskelijanäkökulmasta sitä olisi voinut hilata vieläkin alemmaksi. Rovaniemellä hiukan alle puolet valtuutetuista ovat uusia. Keskusta sai 16 paikkaa, kokoomus ja SDP 10, Vasemmistoliitto 6, Perussuomalaiset 4, Vihreät 3 ja Kokoomuksen kanssa vaaliliitossa olleet Kristillisdemokraatit 2 edustajaa. Valtuuston koko pieneni tälle kaudelle 51 varsinaiseen jäseneen.   

Konkreettisista asioista ainakin uimahallin sijoituspaikasta tullaan kiistelemään vielä tulevaisuudessakin. Kaupunginhallitus palautti asian takaisin valmisteluun ja uuden valtuuston enemmistö oli vaalikoneessa ilmoittanut kannattavansa sen sijoittamista keskustaan aiemmin jo päätetyn Ounasvaaran sijaan. Juha Sipilän kuuluisaksi tekemää vatulointia on siis luvassa tulevallekin valtuustokaudelle. Toivokaamme valtuutettujen löytävän varat hyvien liikunta- ja kulttuuritilojen rakentamiseen missä ikinä ne sijaitsevatkin.   

Opiskelijoita valtuustoon valittiin kolme kappaletta ja varalle vielä useampia.

Lapin Yliopiston tämänhetkisiä opiskelijoita valtuustoon valittiin kolme kappaletta ja varalle vielä useampia. Alumneja valittiin useita ja entiset Lapin Yliopiston opiskelijat pärjäsivät myös Rovaniemen ulkopuolella. Esimerkiksi sosiologian ja audiovisuaalisen mediakulttuurin alumni Markus Sjöberg pääsi Ylelle kertomaan 3D-puolueensa vaalistrategiasta. Hänen tarkoituksenaan on nostaa Rautalammilta ponnistava ryhmänsä kuntavaalimenestyksen siivittämänä tulevaisuudessa puoluerekisteriin. Tähän tarvitaan 5 000 kannattajakorttia. Ylen vaalilähetyksessä haastateltiin entistä politiikkatieteiden opiskelijaamme Eveliina Heinäluomaa joka meni kirkkaasti läpi kovasti kilpaillussa Helsingissä. 

On tärkeä ja hyvä asia että saamme nuorta opiskelijaedustusta myös valtuustoon. Yliopistossa kasvetaan asiantuntijoiksi ja heitä politiikassa myös kaivataan. Olisi hyvä, että yliopisto olisi entistä enemmän poliittisen toiminnan paikka myös vaalikausien ulkopuolella. Poliittisia keskustelutilaisuuksia, joihin kutsuttaisiin eri puolueiden edustajia, voisi järjestää useammin. Ylioppilaskunnan järjestämästä vaalitentistä jäin kaipaamaan ehdokkaiden tiukempaa haastamista. Nyt yleisö sai vain kaksi kysymystä koko tentin lopuksi, jolloin monet teemat olivat jo unohtuneet. Jokaisen kysymyksen jälkeen olisi voinut esimerkiksi ottaa kommentteja, joiden avulla olisi päässyt haastamaan ehdokkaita ja herättämään keskustelua.

Loistava keskustelu jatkui tuntikausia ilman puheenjohtajia.

Yksi hieno tällainen keskustelu oli LYYn Intelligentsia-tapahtuma jossa kävin alkukeväästä alustamassa jäteasioista. Paikalla oli monta kymmentä kulutuksesta ja jätteestä kiinnostunutta, myös yliopiston ulkopuolelta. Loistava keskustelu jatkui tuntikausia ilman puheenjohtajia tai päälle puhumista ja hyviä ideoita sateli. Lähes kaikki osallistuivat keskusteluun, joka oli mielestäni poikkeuksellista. Tällaisia tilaisuuksia ajatuksenvaihtoon tarvittaisiin enemmän yliopistolle, jotta opiskelijat saataisiin kiinnostumaan politiikasta ja sitä kautta päättämään asioista. Näin nuorten äänestysprosenttia saataisiin nostettua ja yhteisten asioiden hoitamiseen saataisiin kovasti kaivattuja tuoreita näkökulmia.

 

Lääkkeitä demokratian kriisiin

Äänestysaktiivisuutta ei ole saatu nousemaan, vaikka jokaisten vaalien alla muistutetaan vaikuttamisen tärkeydestä. Mitä alhaisemmaksi äänestysprosentti laskee, sitä vähemmän voidaan puhua todellisesta kansanvallasta. Nykypäivänä pitäisi tietää melkein kaikesta jotain valitakseen sopivan ehdokkaan ja varsinkin nuoret kokevat politiikan kaukaiseksi, turhaksi tai korruptoituneeksi hyväveli-kerhoksi. Nykypäivänä meillä on teknologisia mahdollisuuksia kehitellä tulevaisuutta varten muitakin ideoita kuin neljän vuoden välein tehtävä numeron paperilapulle kopissa kirjoittaminen.

Vaalien alla tutustuin ideaan, joka kulkee nimellä Liquid Democracy. Ajatuksena on, että varsinaisia vaaleja ei käytäisi, vaan jokainen äänioikeutettu voisi seurata päätöksiä reaaliajassa, ja olla itse päättämässä ajankohtaisista kysymyksistä äänestämällä yksittäisistä asioista tai delegoimalla äänivaltaansa aihealueen asiantuntijalle. Jos asiantuntijan päätökset eivät miellyttäisi, hän voisi koska tahansa siirtää päätösvaltaansa jollekin muulle tai tarttua itse toimeen. Tällaiset ideat tuskin ovat lähitulevaisuudessa mahdollisia toteuttaa kunta- tai eduskuntavaalien yhteydessä, mutta niitä olisi hyvä kehitellä paikallistasolla tai pienemmissä yhteisöissä, joista malleja voisi tulevaisuudessa siirtää ylemmille tasoille jos ne osoittautuvat toimiviksi. Joka tapauksessa on selvää, ettei mikään järjestelmä ole ikuinen. Historiamme ensimmäiset maakuntavaalit järjestetään presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen yhtey-dessä 28. tammikuuta 2018. Nyt on hyvä aika alkaa ottamaan selvää mistä siellä oikein päätetään ja ketä kannattaisi äänestää.

Teksti Matias Partanen
Kuvitus Juho Hiilivirta

”Paavo Väyrynen haki Viron kansalaisuutta ja haluaa muuttaa nimeä.” Näin Länsiväylä otsikoi maaliskuussa 2015 ilmestyneen juttunsa, joka koski Väyrysen e-kansalaisuutta ja Viron nimen muuttamista suomen kielessä Eestiksi. Klikki-otsikkojen äiti herätti runsasta huomiota, ja siitä vinkattiin huonoa journalismia ruotivalle Klikinsäästäjät – yhteisölle ennätyspaljon. Lopulta jutusta kanneltiin myös median itsesääntelyelimenä toimivalle Julkisen sanan neuvostolle. Kantelijan mukaan jutusta saa sellaisen kuvan, että tunnettu poliitikko aikoisi hakea vieraan valtion kansalaisuutta ja olisi myös muuttamassa omaa nimeään. Vaikka JSN yhtyikin kantelijan näkemykseen otsikon mahdollisesta tulkinnasta, päätyi se silti antamaan vapauttavan päätöksen. Perusteluissaan JSN pitää otsikkoa arveluttavana, mutta katsoo kuitenkin, ettei Länsiväylä rikkonut hyvää journalistista tapaa.

Mitä sitten ovat klikkiotsikot ja klikkijournalismi? Ilmiö on varmasti tullut tutuksi joukkoviestimiä netissä seuraaville. Eräiden näkemysten mukaan ilmiö on nykyjournalismin häpeällinen äpärälapsi, toiset taas pitävät otsikointitapaa oivaltavina sanaleikkeinä, kuten Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen analysoi lehden Toimitukselta-palstalla. Klikkijournalismi pitää sisällään kaksi puolta: toisaalta petollisen lukijoiden kalastelun, toisaalta taas perinteisen journalismin luotettavuuden heikentymisen. Alma Median vuonna 2015 järjestämässä kyselyssä klikkijournalismi koettiin koko median uskottavuutta heikentäväksi tekijäksi. Kyselyn mukaan yli 90 prosenttia vastanneista ei usko kaikkiin lukemiinsa uutisiin. 

Klikkijournalismi koettiin koko median uskottavuutta heikentäväksi tekijäksi.

Syyllistä klikkijournalismin synnylle voi hakea siirtymisestä internetin maailmaan, uudenlaisten ansaintalogiikoiden äärelle. Koska suurin osa internetissä tarjottavasta sisällöstä on ilmaista, on sisällöntuotannon kulut kyettävä kattamaan jollain muulla tavalla, kuin lukijoilta kerättyinä maksuina. Internetin mainonnasta saatavat tulot perustuvat klikkausten määrään, joten omille sivuille pyritään haalimaan lukijoita mahdollisimman houkuttelevilla otsikoilla, jotka usein sattuvat olemaan sensaationhakuisia ja harhaanjohtavia. Muutos on vaikuttanut myös median käsittelemiin sisältöihin, ja viihteellinen uutisointi on lisääntynyt runsaasti. Toisaalta toimittaja-kunta suhtautuu klikkijournalismiin negatiivisesti. Kaarina Nikusen Enemmän vähemmällä –tutkimuksen mukaan toimittajat ovat huolissaan siitä, että klikkausten määrä alkaa ohjata journalistista sisältöä. Toimituksissa klikkauksia seurataan silmä kovana, ja paljon klikkauksia saavien juttutyyppien kaavaa aletaan kopioida jatkossakin. Uutisten tuotantoa määrää se, mitä klikataan. 

 

Yhtenä syynä klikkijournalismin lisääntymiseen on esitetty Amppareiden kaltaisia uutisportaaleja, joissa otsikot kilpailevat huomiosta raadollisimmillaan. Pikaisesti tehdyn otannan perusteella suomalaisia kiinnostavat paljas pinta ja sensaatiohakuiset jutut, joiden yhteiskunnallinen merkitys on lopulta paperin ohut. Oppilaidensa kanssa seksiä harrastavat opettajat ja karjalanpiirakoita henkensä pitimiksi myyvä joensuulaisnainen keikkuvat klikatuimpien uutisten kärjessä. Tapa otsikoida uutisia on kääntynyt päälaelleen – enää otsikkoon ei yritetä tiivistää uutisen pääsisältöä, vaan otsikosta pyritään tekemään lukijaa kiusoitteleva. Ilkka Pernun Journalisti-lehden juttua varten tehtyjen haastattelujen perusteella toimituksissa ei seurata Amppareissa menestyviä juttuja. Ehkä tämä voikin olla totta, ja huomionarvoista on myös se, että Ampparit eivät anna luotettavaa kuvaa medianseurannasta, sillä palvelun tyypillisin käyttäjä on noin 40-vuotias mieshenkilö. Se, etteivät toimittajat seuraa Amppareita, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö klikkauksille annettaisi merkitystä.

Hyvää journalistista tapaa tulkitseva ja sanan- ja julkaisemisen vapautta puolustava Julkisen sanan neuvosto on klikkiotsikoiden kanssa puun ja kuoren välissä. Ärsyttävien klikkiansojen lisääntyminen rapauttaa journalismin uskottavuutta, mutta kielipoliisin asemaa neuvosto ei halua itselleen ottaa. Hyvän journalistisen tavan ohjenuoran, Journalistin ohjeiden 15 kohta sanoo otsikoinnista seuraavaa: ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.” Tämä lopulta vapautti myös Länsiväylän Väyrys-uutisoinnin. Vaikka otsikko tasapainoili väärinymmärryksen rajamailla, itse jutusta kuitenkin selviää, mistä lopulta oli kysymys. Suoranainen virhe olisi voinut johtaa langettavaan päätökseen. 

Klikkijuttu toimii kuin ilmainen ämpäri. Sen merkitys on olematon, mutta se vetää.

Neuvoston puheenjohtajan Elina Grundströmin mukaan asiassa on huomioitava myös kolikon toinen puoli – sananvapaus. Ohjeiden kriittisempi tulkinta tai ohjeiden suoranainen päivittäminenkään tuskin kykenisivät suitsimaan klikki-otsikointia. Tarkempi suuntaviivojen asettaminen voitaisiin tulkita nurinkurisesti sananvapauden rajoittamisena. Se, että jokin ärsyttää, ei oikein vielä riitä syyksi kieltämiselle. Toimitukset määrittelevät itse vapaasti, millaisia sisältöjä julkaisevat. Jos ylilyöntejä tapahtuu, ne voivat joutua jonkinlaiseen edesvastuuseen. Markkinoiden logiikka on armoton: koska kauppa negatiivisesta huomiosta huolimatta kuitenkin käy ja klikkaukset kerryttävät mediatalojen kassaa, ei toimituksilla ole mitään syytä toimia toisella tavalla. Klikkijuttu toimii kuin ilmainen ämpäri. Sen merkitys on olematon, mutta se vetää.

Eikä klikkijournalismissa välttämättä ole kysymys uudesta ilmiöstä. Neljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten perustetun Julkisen sanan neuvoston ensimmäinen päätös nimittäin koski oman aikansa klikkiotsikkoa. Ruotsinkielisen Nya Presse-nin sensaationhakuisesti otsikoitu lööppi herkutteli kuumiesten hukkumisella, vaikka tarkempi syyni osoitti avaruudesta palaavien astronauttien laskeutumisen mereen lähinnä riskialttiiksi. 

Norjalaiset sosiologit Johan Galtung ja Mari Holmboe Ruge määrittelivät 1960-luvulla lähteestä riippuen 12–15 uutisen kriteeriä. Niitä ovat muun muassa negatiivisuus, raadollisuus, eliitin asiat, yllätyksellisyys ja voimakkuus. Televisioiden yleistyminen muutti kriteerejä viihteellisempään suuntaan, ja nykyään Galtung pitää viihteellisyyttä jopa kriteereistä tärkeimpänä. Klikkiotsikot ovat yksi etappi tässä journalismin viihteellistymisessä. Ehkä halpa, sensaationhakuinen journalismi on kuitenkin tulossa tiensä päähän, ja klikkiotsikointi on ollut verkkoon siirtyneen journalismin kasvukipuja. Klikinsäästäjien kaltaiset liikkeet ja yleisön korostunut lähdekriittisyys puhuvat tämän havainnon puolesta. Ilmiö on kuitenkin itse itseään ruokkiva: niin kauan kuin klikkiotsikot vetävät, niitä tehdään lisää.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvat Matias Partanen

Lapin yliopiston taidehistorian professori Tuija Hautala-Hirvioja juhlisti juuri 60-vuotispäiväänsä pitämällä näyttelyt taiteestaan ja tutkimuksestaan. Taidetta on syntynyt muun muassa Avoimen yliopiston erilaisilla taidekursseilla. Julkaisuja puolestaan on kertynyt vuosien varrella sen verran paljon, että niille piti varata oma näyttelytilansa. Mutta miten tähän on päädytty? Vuosien varrelle on mahtunut paljon ja sattumallekin pitää elämässä olla sijaa. 

”Minun aikanani kouluissa ei ollut opinto-ohjausta nimeksikään. Äitini halusi minusta opettajan tai sairaanhoitajan. Verikammoisena valinta oli aika selvä. Hain Ouluun opettajakoulutukseen, mutta samalla myös esimerkiksi maantieto oli yksi vaihtoehto. Lopulta päädyin opettajakoulutuslaitokseen Ouluun. Ensimmäisenä vuonna opiskelimme niin sanottuja yhteisiä aineita ja toisena vuonna sitten valitsimme erikoistumisaineet. Valitsin tekstiili- ja käsityön, kuvaamataidon sekä englannin filologian. Keväällä 1978 minulla oli ensimmäinen taidehistorian luento ja se oli kyllä sitten siinä”, muistelee Hautala-Hirvioja.

Saatuaan kipinän taidehistoriaan, Hautala-Hirvioja ryntäsi selvittämään missä taidehistoriaa voisi opiskella. Vaikka into taidetta kohtaan oli kova, ei luonto antanut periksi jättää aloitettua tutkintoa kesken. Niinpä vuonna 1979 Oulun opettajakoulutuslaitokselta valmistunut tuore luokanopettaja suuntasi saman tien Jyväskylään taidehistorian pääsykokeisiin ja nykypäivän tiedon valossa voimme helposti arvata, miten niissä kokeissa kävi.

Paikkakokemuksen syvä jälki

Jyväskylässä vietettyjen vuosien aikana Hautala-Hirvioja toimi muun muassa noin vuoden yläasteen kuvaamataidon opettaja Jyväskylässä sekä sai vuonna 1984 määräaikaisen viran 1.–2. luokan opettajana. Vaikka työ olikin antoisaa ja Hautala-Hirvioja viihtyi opettajana hyvin, jokin Jyväskylässä silti hiersi.

”Kyllä se elämäni eteläraja kulkee Oulu-Kajaani-linjalla.”

”Olen syntynyt Oulussa ja kulkenut koko ikäni kuivissa kangasmetsissä ja hillasoilla. Keskisuomalaiset metsät poikkeavat näistä maisemista suuresti. Aluskasvillisuutta on paljon enemmän eikä eteensä näe niin pitkälle. Jossain vaiheessa päätin, että kyllä se elämäni eteläraja kulkee Oulu-Kajaani-linjalla.”

1980-luvulla museoiden työntekijöiden kelpoisuusvaatimuksiin tarvittiin pääaineeksi historia-aine sekä kaksi historiaan liittyvää sivuainetta. Niinpä Hautala-Hirvioja suoritti taidehistorian ja taidekasvatuksen ohella Jyväskylässä sivuaineina kansantieteen sekä arkeologian. Näin kelpoisuusvaatimus museoihin oli hankittu.

”Kesällä 1985 olin Tornion maakuntamuseolla tutkijana Torniossa. Tässä vaiheessa Tornio tuli minulle tutuksi. Kun Aineen taidemuseo avattiin 1.3.1986 Tornioon, siirryin sitten sinne oltuani ensin puolitoista vuotta Rovaniemen kansalaisopistossa taideopettajana.”

Juuri avatun Aineen taidemuseon kokoelma perustui pitkälti Veli ja Eila Aineen ja vuonna 1979 perustetun Aineen Kuvataidesäätiön kokoelmaan. Taidehistorian opinnoissaan Hautala-Hirvioja ei ollut erikoistunut oikeastaan mihinkään erityiseen suuntaan. Gradunsa hän teki jyväskyläläisestä kuvanveistäjästä. Aineen kokoelma oli kuitenkin luettelematon ja ylsi aina 1800-luvun alusta 1980-luvulle. Taidetta luetteloidessa tämän ajankohdan suomalainen taide tuli Hautala-Hirviojalle väistämättäkin tutuksi.

Juho Kustaa Kyyhkynen

Ensimmäisenä suomalaisena todellisena Lapin kuvaajana pidetään kemijärveläistä Juho Kustaa Kyyhkystä (1875–1909). Nuorena kuolleella Kyyhkysellä olisi ollut edellytykset nousta jo elinaikanaan merkittävien suomalaisten taiteilijoiden joukkoon, mutta itse aiheutettu vahingonlaukaus metsästysretkellä vuonna 1909 koitui taiteilijan kohtaloksi.

Kyyhkysestä tuli kuitenkin myös tavallaan Hautala-Hirviojan kohtalo – hyvässä mielessä toki. Lisensiaattityön aihetta miettiessään silloinen Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Kalevi Pöykkö ehdotti Kyyhkystä aiheeksi, sillä Kyyhkysestä oli liikkeellä paljon väärää tietoa. Olisi perusteellisemman tutkimuksen aika. Aihe kypsyi mielessä, ja kun vielä Aineen taidemuseolla oli kokoelmissaan Kyyhkysiä, konkretisoitui Kyyhkynen lisensiaattityön aihevalinnaksi vuonna 1989. Samalla, kun Kyyhkynen sinetöi pohjoisen taiteen osaksi Hautala-Hirviojan elämää, se sinetöi myös jotain muutakin.

”Taidehistoriassa on ihan olennaista, että tutkittavat työt voi nähdä mahdollisimman autenttisina. Silloisen miesystäväni kanssa lähdimme kiertämään ympäri Suomea niin sanotusti Kyyhkysjahdissa. Aineen silloinen taidemuseon johtaja Yrjö Nurkkala sanoi, että jos tuo mies tulee vielä samalla autolla takaisin sinun kanssasi, niin mene hänen kanssaan naimisiin. Kyllä hän tuli”, nauraa remuaa Hautala-Hirvioja tuttuun tyyliinsä muistellessaan nykyisen aviomiehensä kanssa elettyjä alkuaikoja.

Kyyhkysjahdissa meni kaksi kesää. Noin 160 mitatun ja kuvatun taulun jälkeen aineisto oli kasassa. Lisensiaattityö valmistui vuonna 1993 ja vihdoin virheelliset tiedot tästä kemijärveläisestä taiteilijasta oli saatu korjattua kattavalla ja perusteellisella tutkimuksella.

 

 

Väitöskirja, Lapin yliopisto ja professuuri

Kun lisensiaattityö oli saatu valmiiksi, kysyi Pöykkö Hautala-Hirviojalta, mistä tämä tekisi väitöskirjansa. Suusta lipsahti sen enempää miettimättä ”Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmasotaa”. Jatko-opintohakemus kirjoitettiin loppuvuodesta 1993 ja synnytyslaitoksella 1994 syntyivät ensimmäiset muistiinpanot väitöskirjaa varten. Työskennellessään vielä Aineen taidemuseossa Hautala-Hirvioja opetti Lapin yliopistossa kuvataidekasvattajille pakollisia taidehistorian kursseja. Opiskelijamäärien kasvaessa yliopistoon tarvittiin taidehistorian lehtori ja näin Hautala-Hirviojan kokopäiväinen työ Lapin yliopistossa alkoi 1.8. 1995.

Väitöskirja valmistui vuonna 1999, jonka jälkeen Hautala-Hirvioja toimi määräaikaisena professorina sekä jaetussa professuurissa Timo Jokelan kanssa, kunnes vuonna 2003 Wihurin säätiö lahjoitti Lapin yliopistolle taidehistorian pysyvän professuurin. Tässä virassa Hautala-Hirvioja on toiminut sen perustamisesta vuodesta 2004 alkaen.

Tradition ymmärtämisestä post-modernin ajattelun historiaa korostavaan luonteeseen

Sanotaan, ettei nykyisyyttä voi ymmärtää ilman historiaa. Sama pätee myös taidehistoriaan. Olipa kyseessä sitten taidemaalari, graafikko tai vaikka arkkitehti, on oman alansa traditio kunniakasta tuntea. Kulttuuriin kuuluu aina myös lainaaminen sekä viittaaminen. Kulttuurin tuotteet avautuvat sitä syvemmin, mitä paremmin tuntee tradition ja siihen tehdyt viittaukset.

”Toinen selkeä asia on niin sanotun post-modernin ajattelun historiaa korostava luonne, joka alkoi 1980-luvun kieppeillä. Ajattelu, jossa kaikki on jo tehty johtaa tietoiseen ja tiedostamattomaan lainaamiseen”, pohtii Hautala-Hirvioja.

Taidehistoriassa puhutaan myös niin sanotuista kertaustyyleistä. Seuraavan sukupolven on yleensä erottauduttava edellisestä, jolloin oma tekeminen ja kulttuuri nostetaan jollain tavalla jalustalle ja edellinen haukutaan. Jossain vaiheessa ihanteita otetaan historiasta, jolloin syntyy kertaustyylejä. Tätä kiertokulkua ei voi tunnistaa ilman historian tuntemista.

”Taide on oman aikakautensa peili. Eivät taiteilijat koskaan ole irrallaan kulttuurista”, havainnollistaa Hautala-Hirvioja.

Pohjoinen taide – kahdeksan vuodenaikaa

Kyyhkysen johdattelemana Hautala-Hirvioja tempautui pohjoisen taiteen saloihin ja viimeistään väitöskirjan myötä hänestä tuli sen suvereeni hallitsija. On siis pakko kysyä, mitä pohjoinen taide on – jos sitä on edes leimallisesti olemassa.

”Kyllä taiteilija itse sen määrittää, onko pohjoinen taiteilija vai ei.”

”Kuka on pohjoinen taiteilija? Täällä syntynyt, mutta etelässä työskennellyt? Etelässä syntynyt, mutta täällä työskennellyt? Kyllä taiteilija itse sen määrittää, onko pohjoinen taiteilija vai ei, mutta esimerkiksi keskieurooppalaiset ovat näkevinään meidän taiteessa tiettyä erityisyyttä esimerkiksi valon esittämisen kautta”, pohtii Hautala-Hirvioja.

Niin valo. Pohjoisen taide on pitkälti keskittynyt kuvaamaan luontoa ja pohjoista elämäntapaa. Kaamosalueella auringonlasku on väreiltään huomattavasti voimakkaampi kuin esimerkiksi etelämpänä. Toisaalta keskiyön aurinko on myös eksoottinen kokemus. Kevään kirkkaat hanget, talven sininen hetki. Revontulet. Pohjoisessa ei ole neljä vuodenaikaa. Niitä on kahdeksan. Luonnon kuvaus on korostunut pohjoisessa taiteessa tietenkin erilaisen valon, kasvuston ja ympäristön vuoksi – ja siksi että luonto on ollut aina tärkeä osa elämäntapaa - mutta asiassa on myös raadollisempi puoli.

”Toisen maailmansodan jälkeen pohjoinen taide palaa voimallisesti maisemakuvaukseen, sillä rakennuksia ei yksinkertaisesti enää ole jäljellä. Kaikki oli tuhottu ja ainut tuttu asia oli luonto”, huomauttaa Hautala-Hirvioja.

Nykypäivän pohjoisella taiteella on puolestaan erityyppiset lähtökohdat. Ilmaisutavat ovat laajentuneet ja harva asuu enää oikeasti luonnon keskellä, vaan kaukaisimmissakin kylissä alkaa olla sähkövalot ja internetyhteydet. Lisäksi mukaan on tullut esimerkiksi luonnonsuojelunäkökulma, jota kyllä jo esimerkiksi Reidar Särestöniemikin käsitteli taiteessaan 1960-luvulta alkaen.

”Kyllä Suohpanterrorkin viittaa traditioon taiteessaan. Taustalla on esimerkiksi niin sanottu Alta-kiista 1970- ja 80-lukujen taitteessa, jossa kuvataiteilijoilla ja muusikoilla oli iso merkitys. Mukaan on tullut myös perinteisen poronhoitolaiduntamisen ja kaivosteollisuuden ristiriidat, ilmastonmuutos, ILO-sopimus ja kolonisaation purku”, pohtii Hautala-Hirvioja.

Kovat arvot jyräävät nyky-yhteiskunnassa

Taidetta on ollut yhteiskunnissa aina, mutta taiteen ja kulttuurin arvostus sen sijaan vaihtelee aikakausista riippuen. Nykyinen kilpailuyhteiskunta nojaa jatkuvaan kasvuun ja tuottavuuden tehostamiseen, jossa immateriaaliset arvot tahtovat jäädä niin sanotun kovan talouden alle. Silti myös näkymättömiä ja pehmeitä arvoja tulisi Hautala-Hirviojan mielestä vaalia.

”Taiteelle on hirveän vaikea laskea taloudellista hyötyä, koska se on hyvin pitkälti näkymätöntä. Arvoilmasto on tällä hetkellä voittoa tuottavaa yritystoimintaa tukeva, jossa ihminen koetaan kulueränä – ei arvokkaana itsessään. Tämä sama heijastuu taiteeseen, mutta ei ihmisiä tulisi silti pakottaa samaan muottiin. Taidetta pitää tukea siinä missä muitakin ihmisen hyvinvointiin ja viihtyvyyteen liittyviä asioita. Toisille se on esimerkiksi urheilu, toisille konsertissa käynti ja toisille taas taiteen tekeminen ja sen kuluttaminen. Taiteen sivistävää, virkistävää ja tervehdyttävää merkitystä ei nähdä.”

Taiteen kuluttaminen ja siitä nauttiminen on aina subjektiivinen kokemus, eikä kaikesta tarvitse pitää tai ymmärtää. Niin kuin muissakin mielenkiinnon kohteissa, myös taiteessa ennakkoluulottomuus ja kokeilu ovat avainasemassa oman mieltymyksen löytymiseen.

”Taiteesta nauttiminen on usein kiinni omasta fiiliksestä. Usein se, että pitääkö jostain teoksesta tai ei, johtuu sinusta itsestäsi eikä niinkään teoksesta. Teos heijastelee jotain elämäntilannetta tai tunnetta, joka sitten oikealla hetkellä aiheuttaa tunnereaktion ja kohtaamisen. Se on kaikelle taiteelle tyypillinen asia”, päättää Hautala-Hirvioja.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Krista Kärki

Suomessa toimii tällä hetkellä 14 yliopistoa ja maanpuolustuskorkeakoulu. Turun Akatemia, josta myöhemmin kehittyi Helsingin Yliopisto, on perustettu 1640. Nyt Suomen itsenäisyyden täyttäessä 100 vuotta, on perustelua perehtyä pintaa syvemmältä yliopistojemme historiaan ja niiden asemaan eri aikoina. Aloittakaamme sivistys – eli siveellisyysmies Johan Vilhelm Snelmannista, jonka kunniaksi vietämme 12. toukokuuta suomalaisuuden päivää. Siveellisyys tarkoitti hänen aikanaan suurin piirtein samaa kuin sivistys nykypäivänä. Snellman aloitti Turun Akatemiassa 16-vuotiaana vuonna 1822, opiskelutovereinaan esimerkiksi tutut herrat Runeberg ja Lönnrot.

1840 Snellman julkaisi tekstin Akateemisesta Opiskelusta, Om det Akademiska Studium, jossa hän ottaa vahvasti kantaa sivistysyliopiston puolesta aloittamalla: ”En voi vastoin vakaumustani kieltää, etteikö tämänhetkisen akateemisen opiskelun kuvaaminen olisi minulle karvasta, miltei vastenmielistä”. Snellmanin mukaan yliopiston tulisi erottua koulusta, joka edustaa ulkoa opeteltujen läksyjen tapaan tiedon päähän pakottamista. Sen sijaan yliopiston tulisi rakentaa sivistynyt yksilö, joka oppii ajattelemaan valmiiksi pureskellun tiedon hotkaisemisen sijasta.

Venäjän vallan aikana keisari Aleksanteri I laajensi huomattavasti yliopistoa, joka nimettiin Aleksanterin keisarilliseksi yliopistoksi. Vuonna 1828 se siirrettiin Helsinkiin, uuteen kapitaaliin. Kun itsenäisyyden aika viimein koitti, muutettiin nimi Helsingin Yliopistoksi, jonka hallinto-oikeuden professorista J.K. Ståhlbergista tehtiin maamme ensimmäinen presidentti. Tämä kuvaa hyvin yliopiston merkitystä uuden kansakunnan rakentajana.

Rehtoreiden puheet aikansa kuvaajina

Rinne, Jauhiainen ja Plamper (Kasvatus & Aika 3/2015) ovat tutkimuksessaan analysoineet Turun ja Helsingin yliopistojen rehtoreiden vuosittaisia puheita 1920-luvulta tähän päivään. Itsenäisyyden ensimmäisenä vuosikymmeninä, aina 1960-luvulle asti, Snellmaninkin peräänkuuluttama sivistysyliopiston ihanne näkyi voimakkaasti rehtorien puheissa. Nuoren valtion yliopistot nähtiin olevan kansan ja itsenäisyyden palveluksessa. Turun Yliopiston symboliksi muodostui ”vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”. Tutkijoiden mukaan jäi kuitenkin epäselväksi ja abstraktiksi, mitä kansalla puheissa tarkoitettiin. Yliopistoa pidettiin autonomisena ja vapaana tieteen ja sivistyksen kehtona, joka oli ikään kuin irrallinen saareke muuhun yhteiskuntaan nähden.

Opiskelija alettiin nähdä asiakkaana, jolla on oikeus yksilölliseen koulutukseen.

1960-luvulla presidentti Kekkonen otti jo vuosikymmenen ensimmäisessä uudenvuodenpuheessa voimakkaasti kantaa korkeakoulupolitiikkaan. Hän kytki tutkimuksen ja opetuksen tason kilpailukykyyn ja kansantalouden kasvuun. Rehtorien puheissa yliopistot ankkuroitiin uudella tavalla osaksi yhteiskuntaa. Opiskelijaliikkeen rantauduttua Suomeen suhtauduttiin sen radikalismiin aluksi ymmärtäväisesti, mutta jo 70-luvun vaihteessa sävy muuttui vasemmistolaisesti painottuneen liikkeen uhatessa perinteisiä valta-asemia.

1980-luvulta eteenpäin korkeakoulut olivat jo vahvasti valtion ohjauksessa. Ympäröivään yhteiskuntaan avautuminen ja elinkeinoelämän mukaan tulo herätti huolia riippumattomuuden ja autonomian kaventumisesta. 1990-luvun lama leikkasi parissa vuodessa 16 prosenttia rahoituksesta ja huoli perustehtävien säilyttämisestä näkyi ja kuului. Laman jälkeen rahoitus palautui paremmalle tasolle ja kansainvälisyydestä tuli uusi trendi. Opiskelija alettiin nähdä asiakkaana, jolla on oikeus yksilölliseen koulutukseen.

2000-luvulle tultaessa yliopisto alkoi painia sivistysyliopiston ja markkinoiden tuomien uusliberalististen ajatusten yhteensovittamiseksi. Tiedon luominen, totuuden etsiminen ja näiden ihanteiden välittäminen opiskelijoille ei enää riittänyt. Yliopistojen odotettiin tuottavan kansantaloudelle merkittävää hyötyä ja profiloituvan tehokkaasti Eurooppalaisen huippututkimuksen ytimeen. Näkemykset yrittäjäyliopistoista, jotka tuottavat tutkintotehtaina uusia maistereita elinkeinoelämän palvelukseen ja huippututkijoita tieteen ytimeen tunkeutuivat vääjäämättä myös suomalaiseen yliopistomaalimaan. Yliopistouudistus, suurentunut työtaakka ja entistä kovemmat tulosvaatimukset aiheuttivat huolta, mutta toisaalta uutta lakia kiiteltiin rehtoreiden toimesta.

Yliopistot itsenäisyyden toisella vuosisadalla

Viime vuonna toteutetussa arvioinnissa yliopistouudistusten vaikutuksien kerrotaan jääneen ainakin toistaiseksi vähäisiksi. Henkilöstö on kokenut kielteisiä vaikutuksia työhyvinvointiin, näkemyserot ovat kärjistyneet, eikä taloudellinen ohjaus ole merkittävästi vähentynyt. Lain vaikutukset vahvempien ja kansainvälisesti kilpailukykyisten yliopistojen syntyyn ovat olleet vähäisiä. Tieteentekijöiden liitto ja Professoriliitto, sekä monet yksittäiset tieteentekijät ovat kritisoineet uudistuksia voimakkaasti. Opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen ei Ylen uutisten mukaan näe tarvetta lain muuttamiselle vaan toivoo ”vuorovaikutuksen lisääntymistä”.

Miten yliopistolaitoksemme pitäisi kehittyä tulevina vuosikymmeninä? Onko uusliberalistista talousjärjestelmää ja sivistysyliopiston ihannetta mahdollista sovittaa yhteen? Näihin kysymyksiin ei ole helppo vastata, mutta palatkaamme vielä J.V. Snellmanin ajatuksiin akateemisesta opiskelusta. ”Ei voi olla niin, että opiskelija yliopistosta lähtiessään on ratkaissut kaikki elämän ja tieteen arvoitukset. Riittää, että hän on ratkaissut yhden, siinä tapauksessa että hän on ratkaissut sen itse”.

Yliopisto ei siis hänen mukaansa ole paikka, jossa opitaan ratkaisemaan joku tietty ongelma, vaan tarkoitus on rakentaa päähänsä sellaiset työkalut, joilla voidaan järkeä käyttämällä ja perinteitä hyödyntämällä ratkaista mikä tahansa vastaan tuleva asia. Huojentukaa siis hyvät opiskelijat, jos teistä tuntuu, ettette ole oppineet opiskelujenne aikana mitään: se ratkaistava arvoitus on vielä edessäpäin.

Teksti ja kuvat
Matias Partanen

Noilla sanoilla voisi osuvasti kuvailla 32 vuotta täyttävää, Lapin yliopiston kansainvälisten asioiden suunnittelijaa ja Rovaniemen kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimivaa Liisa Ansalaa. Niin monta rautaa tulessa toimi myös otsikkona Ansalan nuorten aktiivisuutta käsittelevälle väitöskirjalle. Sen aiheesta on helppo vetää yhtäläisyyksiä Ansalaan itseensä, varsinkin, jos tuntee hänen taustaansa. Hän on pitkän linjan aktiivi itsekin, sillä hän on toiminut muun muassa LYYn hallituksen puheenjohtajana sekä Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksessa. Poliittisesta aktiivisuudesta nyt puhumattakaan.

”Olen itsekin patologinen aktiivi. Mielestäni aktiivisuus liittyy maailmanparantamishaluun. Ympärillä näkee niin paljon kehitettävää, johon tekee mieli tarttua. Toisaalta taas omalle kohdalle on sattunut mielenkiintoisia mahdollisuuksia, joihin on vaikea sanoa ei”, hän pohtii.

Ansalan opintotausta on kasvatustieteissä. Hän aloitti Lapin yliopistossa vuonna 2004 luokanopettajien koulutuksessa. Kandin jälkeen hän siirtyi yleiseen kasvatustieteeseen. Sieltä tie on vienyt monen mutkan kautta viimein väitöskirjan pariin.

Ansala väitteli kasvatustieteen tohtoriksi helmikuun lopulla. Hänen väitöskirjansa tarkastelee opiskelijoiden osallistumista järjestötoimintaan. Opiskelijajärjestötoiminnalla on suuri merkitys nuoria aktivoivana tekijänä. Sen kautta opitut taidot voivat vaikuttaa pitkällä työelämässä, mutta niistä voi olla apua myös opinnoissa selviytymiseen. Väitöskirja itsessään keskittyy neljään osa-alueeseen: motivaatioon osallistua, opittaviin asioihin, haasteisiin ja työelämänäkymiin. Voisi sanoa, että se on eräänlainen opiskelija-aktiivin kasvutarina, joka varmasti jollain tavalla reflektoi myös kirjoittajaansa.

Motivaationa opiskelija-aktiivisuudelle toimivat usein sosiaalisten suhteiden luominen sekä integroituminen yliopistoyhteisöön. Toiminnassa mukana olemisella voidaan ehkäistä yksinäisyyttä ja luoda uusia ystävyyssuhteita. Joskus pohditaan myös CV-merkintöjen arvoa: mikä näyttäisi hyvältä ansioluettelossa?

”Mukana on toki myös altruistisia piirteitä; halutaan toimia yhteisön hyväksi esimerkiksi lisäämällä yhteisöllisyyttä. Toisaalta taas ajatellaan sitä kuuluisaa verkostoitumista, josta voi olla hyötyä myös tulevaisuudessa työelämässä.”

”On tärkeää, ettei polta kynttilää molemmista päistä.”

Huomionarvoista kuitenkin on, että järjestötoimintaan hakeutuvat sellaiset ihmiset, jotka monesti ovat muutenkin monessa mukana. Huomiota tulisi kiinnittää myös sellaisiin opiskelijoihin, jotka eivät vielä ole osallistuneet vaikuttamistoimintaan. Ratkaisu tällaisten ihmisten aktivointiin on avoin ja positiivinen toimintakulttuuri, joka rohkaisee osallistumaan.

Opiskelija-aktiivin elämä voi olla hektistä. Opinnoissa tulisi edetä, erilaiset tapahtumat ja palaverit haukkaavat leijonanosan vuorokaudesta ja omaa aikaakin pitäisi olla.

”On tärkeää, ettei polta kynttilää molemmista päistä. Usein oikeanlainen ruokavalio laiminlyödään ja liikuntakin jää vähäiseksi. Omalla kohdalla olen huomannut tärkeäksi juuri liikunnan, kuntosalin ja joogan, joita ilman ei pärjäisi. Väitöskirjani viesti aktiiveille onkin: pitäkää itsestänne huolta”, Ansala neuvoo.

Mutta entäpä ne opinnot?

Paineet valmistua opinnoista ovat viime vuosina kasvaneet ja opintotuen ehtoja on tiukennettu. Muutokset eivät rohkaise osallistumaan opiskelijatoimintaan, koska edessä voisi olla opintopisteitä kartuttamaton vuosi. Ansala kokeekin tärkeäksi, että tulevaisuudessa yliopistojen tulisi vastata näihin tehokkuusvaatimuksiin, ja tukea osallistumisen mahdollisuuksia.

”Järjestötoiminnassa oleminen opettaa valtavasti sellaisia taitoja, joita ei muualta tulisi opittua. Esimerkiksi työnantajien piirissä aktiivisuutta pidetään arvossa. Myös aktiivit itse tunnistavat ja tunnustavat opittuja taitoja ja suhtautuvat luottavaisesti niiden hyödyllisyyteen.”

Tutkimuksen aikana selvisi, että järjestötoiminnassa oleminen parantaa muun muassa yksilön minäpystyvyyttä, jolloin hän kokee olevansa valmiimpi esimerkiksi työelämän asettamiin haasteisiin. Monet järjestötoiminnassa kartutetut taidot ovat suoraan työelämässä sovellettavia: muun muassa ryhmätyötaitoja, käytännön taloustaitoja ja johtamista.

”Työnantajien piirissä aktiivisuutta pidetään arvossa.”

”Yliopistojen vastuulla olisikin ottaa koppi ja tunnustaa näiden taitojen oppiminen. Järjestötoiminta voisi olla tulevaisuudessa kiinteä osa esimerkiksi opintosuunnitelmia”, Ansala toteaa.

Järjestötoiminnasta on myönnetty jo nyt jonkin verran opintopisteitä, mutta toiminta ei ole kuitenkaan ollut millään tavalla suunnitelmallista tai ohjattua. Toiminta voitaisiin integroida paremmin osaksi korkeakoulujen arkea, ja tietynlaisissa toimissa työskentely voisi vastata samassa asiayhteydessä olevia kurssisisältöjä. Integraatio mahdollistaisi arvokkaan, yhteisöllisyyttä nostattavan opiskelijajärjestötoiminnan jatkuvuuden, sillä se turvaisi aktiivien opintotuen sekä opintojen edistymisen samalla tarjoten mahdollisuuksia, joita perinteinen yliopisto-opetus ei välttämättä kykene tarjoamaan.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Vilja Tuohino

Rovaniemellä vuodesta 1962 yhtäjaksoisesti toiminut elokuvakerho Cinema on yksi Suomen vanhimmista edelleen toimivista elokuvakerhoista. Vapaaehtoisvoimin pyörivän kerhon ensisijainen tehtävä on pitää Rovaniemen elokuvakulttuuri monipuolisena ja elävänä. Pääasiallinen toiminta koostuu kulttuuritalo Wiljamilla järjestettävistä elokuvanäytöksistä. 

”Näytöksiä meillä on Wiljamilla vuosittain noin 20. Tänä syksynä oli kymmenen ja nyt keväällä kahdeksan”, kertoo Rovaniemen Cineman puheenjohtaja Olli Häyrynen.

Häyrynen lähti mukaan Cineman toimintaan heti muutettuaan Rovaniemelle noin kuusi vuotta sitten. Nyt hän on luotsannut Cinemaa puheenjohtajan paikalta vuoden verran.

”Kyllä se toimintaan mukaan lähteminen ja siinä oleminen selittyy pitkälti intohimona ja rakkautena elokuviin. Lisäksi tietenkin hallitustyöskentely mahdollistaa leffalinjaan vaikuttamisen”, naurahtaa Häyrynen.

Leffalinja Cinemalla onkin monipuolinen, mutta Hollywood-elokuvia sieltä on turha etsiä. Tarjonta halutaan pitää monipuolisena ja samalla esitellä katsojille eri elokuvakulttuureja ja -tyylejä.

”Ja tietenkin esitysoikeuksien pitää olla kohtuullisen hintaiset meille”, toteaa Häyrynen.

Kulttuurinnälkäisiä katsojia riittää Rovaniemellä

Tyypillinen katsoja elokuvaillassa on keski-iän ylittänyt naiskatsoja.

Katsojia Wiljamiin kerääntyy keskimäärin noin 40 henkeä, mutta joskus jopa sadan katsojan rajakin on puhkaistu.

”Tyypillinen katsoja elokuvaillassa on keski-iän ylittänyt naiskatsoja. Mukana on lisäksi esimerkiksi jo 70-luvulla aktiivisesti Cineman toiminnassa mukana olleita sekä tietenkin opiskelijoita”, kertoo Häyrynen.

Itse hallitusvastuu on viime vuodet ollut pitkälti opiskelijoiden harteilla. Tämä aiheuttaakin kerholle välillä ongelmia opiskelijoiden vaihtaessa herkästi kaupunkia esimerkiksi valmistumisen jälkeen.

”Elokuvakerhon tunnetuksi tekeminen ja sitä kautta vaikuttaminen ovat tietenkin pitkäaikainen prosessi, jota tiheät henkilövaihdokset eivät aina palvele, mutta yleisesti ottaen meillä on kyllä ollut hyvä tekemisen meininki”, pohtii Häyrynen.

Ja tekemistä todellakin riittää. Häyrynen kuten muutkin Cineman aktiivihenkilöt tekevät työtä vapaaehtoisesti ilman palkkioita.

”Oikeastaan joka arkipäivä on jotain kerhoon liittyvää toimintaa. Esimerkiksi tapahtumista ja elokuvista kirjoitettavat kuvaukset, tapahtumien järjestelyt ja suunnittelut, levittäjien kanssa käytävät puhelinkeskustelut ja niin edelleen.”, havainnollistaa Häyrynen.

Aktiivista kulttuuritoimintaa ei tahdota arvostaa

Cineman toiminta ei rajoitu pelkästään kerhon omiin esitysiltoihin, vaan kerho on mukana aktiivisesti järjestämässä näytöksiä esimerkiksi Taiteiden yössä, Rovaniemi-viikolla, Pride-viikolla, tekemällä yhteistyötä Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanssa lastenelokuvanäytöksen saralla, organisoimalla Docventuresin ympärille kehittynyttä elokuvakerhoa sekä järjestämässä vuosittaisen matkan Tromssan elokuvafestivaaleille. Uusin tapahtuma on Minna Canthin eli tasa-arvon päivänä 19. maaliskuuta järjestettävä mykkäelokuvanäytös, jossa elokuvan ääniraidan loihtivat paikalliset muusikot. Vaikka toiminta on monimuotoista ja kulttuuria tukevaa, ei sitä kovin helposti arvosteta esimerkiksi apurahojen muodossa.

”Tähänkin mykkäelokuvanäytökseen, jossa paikalliset muusikot loihtivat livenä elokuvan ääniraidan, haettiin apurahaa, mutta ei sitä meille herunut”, pahoittelee Häyrynen.

Apurahat ovat muutenkin kiven alla eikä niitä hirveästi elokuvakerholle olla jaeltu. Toiminta pyöriikin tällä hetkelle lähes täysin elokuvailloista kerättävillä lipputuloilla. Kausikortti sekä syksy- että kevätkauden näytöksiin maksaa 20 euroa, jolla näkee siis tänä vuonna 18 elokuvaa.

Tekisimme sillä rahalla ihan hirveästi kulttuuritoimintaa tähän kaupunkiin.

”Ajatellaan vaikka, että saisimme 1 000 euroa meidän toimintaan. Tekisimme sillä rahalla ihan hirveästi kulttuuritoimintaa tähän kaupunkiin”, havainnollistaa Häyrynen.

Toinen Häyrystä ja muita elokuvakerholaisia hiertävä paholainen on digitalisaatio. Tällä hetkellä elokuvat näytetään dvd- ja blue-ray –muodossa, mutta elokuvien levittäjät haluaisivat muuttaa formaatin dcp-muotoon. Jotta dcp-formaattia pystyisi näyttämään, pitäisi laiteinvestointeja tehdä noin 10 000–15 000 euron edestä.

”Suomen elokuvasäätiö tukee pelkästään kaupallisia toimijoita laiteinvestoinneissa. Elokuvakerhoille ei heru senttiäkään”, ihmettelee Häyrynen.

Cafe Kodin elokuvaillat

Joskus ideat, onni ja kekseliäisyys voivat kuitenkin palkita. Näin kävi hiljattain, kun Häyrynen oli kahvilla Hostel Cafe Kodissa.

”Olin kahvilla siellä ja mietin, että tämä paikka olisi täydellinen leffoille. Menin omistajan juttusille ja asia oli oikeastaan sillä selvä. Heillä oli vieläpä valmiina videotykki ja kangas, joten meidän tehtäväksi jäi ainoastaan hoitaa järjestelyt kuntoon”, kertaa Häyrynen tapahtumia.

Elokuvien näytösoikeudet kuitenkin maksavat, joten tarvittiin kekseliäisyyttä. Cineman hallituslainen oli ollut Kuopiossa mukana elokuvakerhossa, joka oli käyttänyt kulttuuri-instituuttien materiaalia hyödykseen. Kulttuuri-instituuttien pääasiallinen tehtävä on tuoda edustamansa maan kulttuuria tunnetuksi ja näkyväksi. Cinema otti yhteyttä eri maiden kulttuuri-instituutteihin ja vastaanotto oli innostunut.

”Esimerkiksi Argentiinan ja Saksan kulttuuri-instituutit tarjosivat meille elokuvapaketteja, joilla voisi pitää halutessaan vaikka kokonaisen teemaviikon. Kulttuuri-instituuttien tarjoamat elokuvat ovat ilmaisia, joten myöskään katsojille nämä Cafe Kodin elokuvaillat eivät maksa mitään”, kertoo Häyrynen.

Cafe Kodin elokuvaillat poikkeavat Cineman omista elokuvailloista siis maksuttomuuden puolesta, mutta myös tekstityksen. Kulttuuri-instituuttien elokuvat ovat englanniksi tekstitettyjä, joten ne ovat hyvä lisä esimerkiksi vaihto-opiskelijoiden tai turistien kulttuuri-iltoihin. Cinema järjestää Cafe Kodissa elokuva-iltoja joka toinen keskiviikko koko kevään ajan.

Lisätietoja Cinemasta ja tapahtumista:
www.facebook.com/rovaniemencinema

Teksti ja kuvat
Matias Partanen

Kerrotaan, että kun Yhdysvallat valmistautui 60-luvun lopulla ensimmäiseen miehitettyyn Kuulentoon, astronautit lähetettiin harjoittelemaan Islantiin. Keflavikin lentokentän parkkipaikkojen jälkeen paljastuvan maiseman perusteella tuota tarinaa ei kyseenalaista. Avautuva näkymä on karkeaa kivikkoa silmän kantamattomiin korkeiden lumihuippuisten vuorten häämöttäessä horisontissa. Vihertävä sammal on pesinyt rosoisten lohkareiden rakoihin muodostaen kauniin kontrastin vulkaanisen mustan kiven kanssa.

Matka Keflavikin kansainväliseltä lentokentältä Reykjavikin keskustaan taittuu bussilla noin 45 minuuttiin. Islantilaiset ovat tehneet suunnitelmia radan rakentamisesta lentokentän ja pääkaupungin yhdistämiseksi useaan otteeseen. Jos viimeisin suunnitelma toteutuu, rakennustyöt aloitetaan vuonna 2020. Uusi rata lyhentäisi matka-ajan varttiin.

Vaikka Islanti on pieni maa – ainoastaan Lapin maakunnan kokoinen – tarjoaa se silti valtavasti nähtävää. Piskuinen valtio on ollut monesti ihmisten huulilla, viimeksi jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailuiden aikaan, jolloin maa vastoin kaikkia odotuksia selvitti tiensä puolivälieriin saakka. Puhuttiin Islannin ihmeestä. Sitä ennen se teki itsensä tunnetuksi suomalaisten keskuudessa selviytymällä maata koetelleesta talouskriisistä.

Finanssikriisi pyyhkäisi Islannin ylitse vuonna 2008 hyökyaallon lailla. Maan kolme suurinta pankkia, Glitnir, Kaupthing ja Landsbanki, olivat turvonneet moninkertaiseen kokoon, lähes kymmenkertaiseksi suhteessa pienen maan talouteen. Globaaleilla markkinoilla pankit nähtiin liian riskialttiina, mikä syöksi Islannin kruunun romahduspisteeseen. Lopulta ulkomaanvelat olivat seitsenkertaiset verrattuna maan bruttokansantuotteeseen.

 

Mannerlaattojen liikkuminen muokkaa maisemaa synnyttäen kanjoneja ja laaksoja.

Sitten tapahtui jotain poikkeuksellista; hallitus ei rynnännytkään pelastamaan maan pankkeja veronmaksajien rahoilla, vaan niiden annettiin kaatua. Talouskriisin myötä Islannissa nähtiin paljon mielenosoituksia, ja oikeistohallitus vaihtui punavihreään. Muun muassa Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman suitsutti Islannin valitsemaa linjaa, jolla se kykeni jopa vahvistamaan sosiaalista turvaverkkoaan.

Nykyään Islannilla menee suhteellisen hyvin, mikä tuntuu myös matkaajan lompakossa. Hintataso on korkea, noin samaa tasoa kuin Norjan. Esimerkiksi alkoholi, jota myydään ainoastaan Vínbúdin-liikkeissä, on erittäin kallista. Siksi janoisen matkalaisen onkin suositeltavaa täyttää leilinsä lähtöpaikkansa ulkomaanterminaalin tax-freessä. Myös asuminen ja ruoka ovat suhteellisen kalliita, ja opiskelijan kannattaakin etsiä kattoa päänsä päälle yksityisten tarjoamista aamiaismajoituksista tai Airbnb:stä.

Saari keskellä Atlanttia

Islanti on pieni saarivaltio, joka sijaitsee Atlantin valtamerellä, välittömästi napapiirin alapuolella. Saari on tunnettu vulkaanisesta toiminnastaan, ja se sijoittuu Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen väliselle saumalle. Mannerlaatat ovat hiljalleen erkaantumassa, minkä voi havaita myös Islannin maastossa. Esimerkiksi Þingvellirin luonnonpuistossa tämä erkaantuminen on selvästi huomattavissa alueen kivimuodostelmissa. Mannerlaattojen liikkuminen synnyttää kanjoneja ja laaksoja sekä aiheuttaa huomattavia maanjäristyksiä alueella. Þingvellir on toiminut myös Islannin parlamentin Alþingin näyttämönä jo vuodesta 930 tehden näin siitä yhden Euroopan vanhimmista parlamenteista.

Oppaanamme toimivan Leifur Gunnarssonin mukaan valtiopäivät olivat aikoinaan suuri tapahtuma; vapaat miehet kokoontuivat sinne päättämään yhteisistä asioista ja ratkomaan riitoja. Jokainen valtiopäiville osallistuja sai tuoda asiansa esille Lögbergillä, niin sanotulla lakikivellä. Lakikiven läheisyydessä ei väkivaltaa tai veritekoja suvaittu, mutta pragmaattiset islantilaiset saattoivat ratkaista tämän ongelman raahaamalla vastarannan kiisken Alþingin rajojen ulkopuolelle.

Islannilla on runsaasti geotermistä energiaa ja vesivoimaa käytössään.

Vulkaanisen toiminnan vuoksi Islannissa sattuu runsaasti maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia. Matkamme aikana uutissivustot täyttyivät uutta mahdollista ilmailukatastrofia maalailevista otsikoista: Islannin neljä suurinta tulivuorta ovat aktivoituneet yhtä aikaa. Sinänsä tämä ei ole kuitenkaan mitenkään poikkeuksellista, selittää kotimaansa asioista perillä oleva Ari Karlsson. Mannerlaattojen risteämiskohdassa olevat tulivuoret ovat yhteydessä toisiinsa, joten ne usein myös aktivoituvat samaan aikaan. Paikallista arkkitehtuuria tarkastellessa panee merkille, että hallitseva rakennusaine on betoni. Osin sen vuoksi, että puuta on saarella melko heikosti saatavilla, osin siksi, että talot on suunniteltu kestämään maanjäristykset.

Esimerkiksi vuonna 2008 pääkaupungin Reykjavikin lähellä tapahtunut, voimakkuudeltaan 6,1 richterin asteikolla ollut maanjäristys, ei juurikaan aiheuttanut vahinkoa. Huolenaiheena vaikuttaa kuitenkin olevan Mýrdalsjökull-jäätikön alla piilotteleva Katla, joka on jo vuosikymmeniä myöhässä purkautumissyklistään. Jos Katla purkautuisi, seuraukset jäätikölle olisivat vähän kuin jääpalalle vesilasissa; sulanut vesi nostaisi koko jäätikön kellumaan. Alta purkautuvat vesimassat saattaisivat aiheuttaa tsunameihin verrattavaa tuhoa. Onneksi Katla kuitenkin sijaitsee eteläisessä Islannissa – alueella, jossa ihmisasutus on vähäistä. Silloin tällöin maan historiassa on koettu valtaisia katastrofeja. Kun Lakagigar purkautui vuonna 1783, se tuhosi lähes kaiken karjan ja sadon aiheuttaen nälänhädän, jossa kuoli yli 10 000 islantilaista. Viidesosa maan väestöstä.

Vulkaaninen toiminta on kuitenkin lähes kaikkialla läsnä. Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkaus vuonna 2010 syöksi Euroopan yli viikon kestäneeseen lentokaaokseen, joka aiheutti lentoyhtiöille miljarditappiot. Myös tällä kertaa maassa matkaillut ei voinut välttyä ajatukselta: venähtäisiköhän reissu, jos vuoret syöksisivät varoittamatta tuhkaa taivaalle?

Vulkaanisen toimintansa ja sijaintinsa vuoksi maalla on runsaasti geotermistä energiaa ja vesivoimaa käytössään. Halvan energian vuoksi maassa tuotetaan runsaasti alumiinia. Energiasta saattaisi joku päivä tulla pienelle maalle jopa vientituote, mutta toistaiseksi hankkeet ovat olleet jäissä pitkien etäisyyksien vuoksi.

 

Aikaisemmin Islannissa kaikessa oli kysymys kaloista ja kalastuksesta.

Maan talouden selkärangan muodostavat matkailu, kalastus ja alumiini. Vielä 15 vuotta sitten matkailu oli Islannissa melko vähäistä, mutta nyt vuosittaiset matkailijamäärät ylittävät miljoonan muodostaen yli viisi prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Esimerkiksi Icelandair tarjoaa valtamerta ylittäville jopa seitsemän vuorokauden mittaista pysähdystä Islannissa ilman lisäveloitusta, mikä on vaikuttanut varsinkin yhdysvaltalaisten matkailijoiden määrään. Tärkein yksittäinen ala on kuitenkin yhä kalastus, joka vastaa lähes kolmanneksesta koko maan taloudesta. Kalavesiä suojellaan mustasukkaisesti, ja tämä on vaikuttanut myös maan EU-suunnitelmiin.

Korttitalo romahtaa

Pieni talous on alttiina maailman myllerryksille. Tämä nähtiin poikkeuksellisen voimakkaasti vuoden 2008 talousromahduksen yhteydessä. Katastrofin siemenet oli kylvetty vuosituhannen alussa, jolloin pankkeja yksityistettiin voimakkaasti. Maata muutettiin kalastuskeskeisestä pikkutekijästä bisneskeskukseksi. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta touhu muistutti Suomen kasinotaloutta 1980- ja 1990-luvuilla. Lainaa myönnettiin avokätisesti ja kotitalouksien velkaantumisaste kasvoi räjähdysmäisesti. Kun korttitalon romahdus sai alkunsa Yhdysvalloista, maksun aika tuli myös islantilaisille. Työttömyys kasvoi noin 10 prosenttiin, ja kotitalouksiin iski maksukyvyttömyys. Sijoittajat menettivät rahansa, ja vastuista väännettiin kättä useita vuosia.

Islantilaiset eivät kuitenkaan ryhtyneet korjaamaan pankkeja veronmaksajien rahoilla. Maassa oli runsaasti mielenosoituksia, jotka huipentuivat vuonna 2009 kattilavallankumoukseksi, joka johti uusiin vaaleihin. Maahan syntyi sen historian ensimmäinen vasemmistohallitus, joka pyrki pelastamaan sen, mitä pelastettavissa oli. Maan verojärjestelmä uusittiin kokonaan. Tasa-vero sai lähteä, ja tilalle tuli kolmiportainen, jyrkästi progressiivinen tulovero. Aluksi muutosta vastustettiin ja hyvin toimeentuleva luokka uhkasi lähteä Islannista. Talous kuitenkin kääntyi hitaaseen ja tasaiseen nousuun. Myöhemmin kansainvälinen tuomioistuin totesi, ettei Islannin valtion tarvitse maksaa yksityisten pankkien velkoja.

Kun oppii Islannin historiasta, ei voi välttyä ajatukselta, että maan asukkaita ovat kohdanneet milloin mitkäkin vaikeudet. Islantilaiset ovatkin arjessaan varautuneet vaikeisiin aikoihin. Ylijäävä raha pyritään säästämään, ja luonteenlaatu on jääräpäistä, jopa uhmakasta. Pohtiessamme Leifur Gunnarssonin kanssa Lebowski Barin tiskillä islantilaisten ja suomalaisten mutkatonta kanssakäymistä, huomio kiinnittyy kansojemme piirteiden yhtäläisyyksiin. Meidän molempien historia on muiden kansojen alamaisuuksissa ja vaikeissa ajoissa, mutta silti olemme aina kyenneet nousemaan.

 

Harpa on vuonna 2011 valmistunut Islannin musiikkitalo.
Yksi rakennusprojektin päärahoittajista oli
finanssikriisissä kaatunut Landsbanki.

Matkatessa Islannin maaseudulla huomio kiinnittyy kahteen asiaan: kirkkojen ja hevoslaitumien suureen määrään. Islanti oli taannoin uutisotsikoissa, sillä maan ateismin tasoa väitettiin hyvin korkeaksi: tutkimusten mukaan juuri kukaan islantilaisista nuorista ei usko Raamatun luomiskertomukseen. Gunnarssonin mukaan kirkoista kuitenkin haetaan turvaa vaikeina aikoina, ja hän sanoo, että islantilaiset ovat enemmän tapakristittyjä kuin ateisteja. Luomiskertomuksen hylkääminen onkin viite maan korkeasta sivistystasosta, ei niinkään yhtäläisyydestä ateismiin.

Vapaa-ajallaan islantilaiset tyypillisesti viettävät aikaa ystävien ja perheen parissa. Tätä tehdään muun muassa uimaloissa, joiden altaat täyttyvät geotermisesti lämmitetyllä vedellä. Kontrasti kylmän tihkusateen ja kuuman, lähes 40-asteisen uimaveden välillä on suuri. Ympärillä parveilee kuitenkin runsaasti kaiken ikäistä väkeä. Itse olin ehtinyt viettää maassa reilun tunnin, kun minua jo kiikutettiin vieraanvaraisten islantilaisten toimesta kylpylään. Muita yleisiä ajanviettotapoja ovat ohjatut ryhmäliikunnat sekä kuntosali.

Kaunis ja omintakeinen luonto

Maan luonto edustaa yhtä maailman omintakeisimmista. Kasvillisuutta on vain osassa Islantia, sillä eroosion kasvattamat hiekkamaat ja jäätiköt peittävät suurimman osan saaren pinta-alasta. Kerrotaan, että maassa oli metsiä ennen ihmisten saapumista, mutta ne hakattiin laidun- ja viljelysmaan tieltä. Sittemmin puita on istutettu eroosion suitsemiseksi ja esimerkiksi maan kaakkoisosissa sijaitsee nykyään metsiä. Islannin luonnonmaisemien pariin pyrkivälle matkailijalle järkevin tapa on vuokrata auto, mielellään nelivetoinen, sillä maan tiet ovat heikossa kunnossa. Saaren kiertäminen on yleinen tapa, ja monet matkailuyritykset tarjoavat nykyään myös räätälöityjä paketteja sitä varten.

Myös Reykjavik ja sen lähiseudut kykenevät tarjoamaan runsaasti nähtävää ja koettavaa. Reykjavikin kadut tulvivat väkeä myös yöaikaan, ja monessa baarissa ja yökerhossa meno jatkuu auringonnousuun. Sivukujilta voi löytää erilaisia pikkuputiikkeja ja ravintoloita. Suuremmat ostoskadut sen sijaan tarjoavat kansainvälisesti tunnettuja merkkejä ja esimerkiksi islantilaisia villapaitoja ostettavaksi.

Islanti ei nimensä mukaisesti kuitenkaan edusta jään maata, sillä ilmasto on suomalaiselle matkailijalle varsinkin talvisaikaan yllättävän leuto. Reykjavikin keskustassa sijaitseva lampikin on jäätön, tarjoten näin talvehtimispaikan useille joutsenille. Lännestä puskeva Golfvirta pitää ilmaston melko lämpimänä, eikä toppatakeille ole helmikuussakaan tarvetta. Sisämaassa on kuitenkin kylmempää.

Turismin merkitys tulee lähivuosina varmasti korostumaan.

Oma Reykjavikiin ja sen lähellä olevalle kultaiselle kolmiolle suuntautunut viikon matkani oli vasta pintaraapaisu. Kultaisen kolmion alueella sijaitsevat yksi maan suurimmista vesiputouksista, Gullfoss, Þingvellirin luonnonpuisto sekä geoterminen alue Haukadalur, jossa sijaitsevat kuumat lähteet Geysir ja Strokkur. Luonnonnähtävyyksiä on muuallakin, kuten esimerkiksi idässä olevilla jäätiköillä sekä pohjoisessa Húsavíkissa, jossa voi ottaa osaa esimerkiksi valassafarille.

Turismin merkitys Islannissa tulee lähivuosina varmasti korostumaan entisestään, kun maa etsii keinoja taloutensa vakauttamiseksi. Loputtomiin turistimääriä ei kuitenkaan voida nostaa, mikä myös luonnonnähtävyyksiin nojaavassa matkailumaassa on tiedostettu. Tällä hetkellä nostokurjet ovat kuitenkin silmiinpistävä näky lähes kaikissa asutuskeskuksissa, joissa pyritään vastaamaan maahan kohdistuvaan kysyntään.

 

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Juho Hiilivirta

En juuri käy enää elokuvateattereissa. Lopetin siellä käymisen oikeastaan useammastakin syystä. Ensinnäkin kotikaupunkini uusi, moderni elokuvateatteri supisti aularavintolapalvelut minimiin muutama vuosi toimintansa jälkeen. Valikoima eri naposteltavia hupeni popcorneihin ja niihin saatavat maustejauheetkin muuttuivat tuskastuttavan kalliiksi. Suivaannuin.

Toiseksi, elokuvien kesto alkoi lähennellä kärsimysnäytelmää. Yksi tämän vuosikymmenen suosituimmista elokuvafilmatisoinneista, Taru sormusten herrasta –trilogian, jokainen elokuva on kestoltaan reilusti yli kaksi tuntia. Pisin, Kuninkaan paluu, on 200 minuuttia pitkä, eli reilut kolme tuntia. Reilut kolme tuntia (plus mainokset) hikisessä elokuvateatterissa suolaisia popcorneja syöden ja niiden aiheuttamaan janontunteeseen juotu litran virvoitusjuoma tekivät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen alkaneen vessahädän yhdistämä kokemuksesta tuskallisen. Olisin toki voinut käydä vessasta, mutta paikkani penkkirivin keskellä takasi sen, että ahtaaksi rakennettujen rivikäytävien kompurointi jalat ristissä olisi saattanut aiheuttaa lievää sekasortoa ja näin rikkoa elokuvateattereiden kirjoittamatonta etikettisääntöä, jossa jopa niin sanotussa väärässä kohdassa nauraminen tulkitaan muiden katsojien häiritsemiseksi.

Kolmas merkittävä syy on 3D-elokuvien tulo markkinoille. Elokuvateollisuus meni sieltä, missä aita on matalin ja päätti lisätä halvan ”tehokeinon” lisäämään ummehtuneiden klassikoiden kierrätysarvoa ja b-luokan elokuvien markkinointia. Huono elokuva ei muutu hyväksi 3D-tekniikan avulla ja hyvä elokuva muuttuu lähinnä päälle liimatun tehokeinon ansiosta häiritseväksi kokemukseksi. Kaiken lisäksi 3D-teknologia on suhteellisen alkeellista, jossa käytettävät lasit ovat epämukavia ja taustasta irrotettu, ikävästä väreilevä tekstitysraita saa olon huonoksi heti ensimmäisistä minuuteista alkaen.

Mitä pitäisi siis tapahtua, jotta elokuvateollisuus saisi jo yhden menetetyn katsojan takaisin maksavaksi asiakkaaksi? Ensinnäkin elokuvassa käymisestä on tehtävä taas kokemus. Jättiscreeni ja merkittävästi parempi äänentoisto ovat toki valideja arvoja, mutta ne eivät riitä satunnaiskatsojalle. Raahaan ennemmin vaikka 19 tuuman taulutelevisioni kaappiin luodakseni illuusion isosta ruudusta kuin lähden kärsimään helvetin esikartanoon. Ja jos vallitseva trendi on venyttää elokuvia yli kohtuuden, niin miksi elokuvateattereihin ei voisi tulla väliaikaa? Yksi elimellinen osa perinteistä teatteria on lämpiössä juotu viinilasi ja yleisen atmosfäärin aistiminen. Jos elitistinen leima halutaan pitää elokuvateattereista kaukana, niin ihan rehellinen kusitaukokin sopii termiksi. Kaiken lisäksi, kuka oikeasti jaksaa keskittyä elokuvaan kolme tuntia yhteen menoon?

Huono elokuva ei muutu hyväksi 3D-tekniikan avulla.

Elokuvateollisuuden on siis VOD-palveluiden (Video On Demand) maailmassa ajateltava teatterikokemus uudelleen. 1950-luvulla Yhdysvalloissa olivat suosiossa drive-in –teatterit. Pellon reunassa oli jättimäinen screeni, jota sitten tuijotettiin autosta käsin. Nykypäivän teknologialla esimerkiksi äänentoisto olisi helposti siirrettävissä jokaisen auton omaan autoradioon. Ja hei, kyllä minä ainakin veisin tytön treffeille mieluummin drive-in –teatteriin, jossa auton intiimissä rauhassa voisi välillä vaikka jutella tai jos ei seuralaista onnistu mukaansa saamaan, niin ainakin rapistella sitä karkkipussia ilman naapuripenkin tuomitsevia katseita.

Vaadin siis drive-in –teattereita takaisin. Ja ympäristönäkökulmaa sekä autottomia ajatellen autot voisi korvata vaikka kevytrakenteisilla katetuilla pleksikopeilla, joissa olisi mukava sisustus sekä langaton äänentoisto. Onhan meillä igluhotellejakin. Miksi ei siis laatikkoelokuvateattereitakin. Ei siis muuta kuin rohkeasti innovoimaan, täällä yksi maksava asiakas jo odottaa innoissaan.