Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Ilmastonmuutos on jatkuvasti tapetilla. Tuhlaamme luonnonvaroja heittämällä syömäkelpoista ruokaa roskiin, kuluttamalla energiaa valaisemalla tyhjiä huoneita ja valitsemalla kertakäyttöisen astian, joka päätynee kaatopaikalle tai poltettavaksi. Erityisesti puhtaan arktisen luonnon avulla huomiota, turismia ja kiinnostusta keräävän Lapin olisi luontevaa toimia uudenlaisten elämäntapojen pioneerina, puhumattakaan yliopistosta, joista suuret yhteiskunnalliset liikkeet ja muutokset perinteisesti ovat kummunneet. Silti Lapin yliopiston ympäristöasioissa on vielä puutteita. Esimerkiksi kierrätys on ollut käytännössä olematonta. Olemme kuitenkin saamassa tilanteeseen parannusta.

Yliopistot vihreäksi

Lapin yliopisto on viime vuonna allekirjoittanut WWF:n kanssa sopimuksen Green Office – yhteistyöstä. Green Office on Suomen WWF:n kehittämä toimistoille suunnattu käytännönläheinen ympäristöjärjestelmä, jonka avulla yliopisto voi pienentää hiilijalanjälkeään ja vähentää kasvihuonepäästöjään. Lapin yliopisto tavoittelee Green Office -sertifikaattia tälle keväälle. 

Green Officen tarjoamien työkalujen ja ulkopuolisen konsultin avustuksella yliopistolle on luotu sen omista lähtökohdista kumpuava yksilöllinen ympäristöohjelma ja WWF seuraa tarkastajan avulla toiminnan etenemistä. Yliopisto raportoi vuosittain toiminnastaan ja ympäristöohjelma päivitetään joka kolmas vuosi, jolloin myös toimistotarkastus suoritetaan. Toiminnassa pyritään jatkuvaan parantamiseen, joten myös tavoitteita on tällöin nostettava.

Nykypäivänä lähes kaikki yritykset ja yhteisöt pyrkivät esiintymään ympäristöystävällisinä toimijoina. Pahimmillaan tämä näkyy tyhjissä lupauksissa ”sitoutumisesta vihreisiin arvoihin”, joka ei välttämättä tarkoita mitään konkreettista. Green Officen hyviä puolia ovat valvotut selkeät tavoitteet, joiden toteuttamista WWF seuraa, antaen myös määräaikoja. Verkostossa on mukana myös muita korkeakouluja, kuten Taideyliopisto. Samankaltaiset yhteisöt voivat oppia toisiltaan ja jakaa hyväksi havaittuja käytäntöjä. 

Lapin yliopiston Green Office -tiimi on monialainen; yhteensä noin 30 ihmisen joukkoon kuuluu henkilökunnan edustajia eri yksiköistä ja tiedekunnista, opiskelijoita eri ainejärjestöistä ja LYYstä sekä kiinteistönomistajan, YTHS:n, Amican, Lovisan ja SOL:n väkeä. Yliopiston virallisena Green Office -yhteyshenkilönä toimii tilasuunnittelija Hanne Alajoutsijärvi.

Lapin yliopiston Green Officen toteutuksessa mukana olevat GO-yhteyshenkilön edustajat Asta Sinervä ja Siiri Hirsiaho uskovat toiminnan tärkeyteen.

”Yliopisto on iso toimija ja täällä on paljon ihmisiä, joten ympäristökuormituksemme on melko suuri. Tekemillämme kulutusvalinnoilla on siis merkitystä. Ympäristöohjelman puitteissa on mahdollista myös viedä hyviä käytäntöjä ulospäin, niin yliopistossa koulutettavien tulevaisuuden opettajien ja yhteiskunnallisten toimijoiden kuin myös vaihto-opiskelijoiden välityksellä. Mielipidevaikuttajan roolissa yliopistoyhteisö voisi pyrkiä tekemään muutosta kaupungin tasolla esimerkiksi julkiseen liikenteeseen tai jätekäytäntöihin.”

Ympäristöohjelman päätavoitteet Lapin yliopistossa ovat energian- ja vedenkulutuksen, sekä polttokelpoisen ja kaatopaikalle sijoitettavan jätteen määrän vähentäminen viidellä prosentilla vuoden 2016 tasosta vuoteen 2019 mennessä. Ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi yliopisto voi Green Office -merkin avulla viestiä arvoistaan ja toimintatavoistaan ulospäin, millä myös toivotaan olevan positiivisia vaikutuksia.

Ympäristökampanjat viestivät mielikuvilla

Useat ympäristökampanjat kehittelevät erilaisia konkreettisia esimerkkejä, jotka saattavat helpottaa ymmärtämään, kuinka paljon energiaa yksittäisiin asioihin kuluu. WWF:n nettisivuilla kerrotaan, että Suomen Green Office –toimistot vähensivät vuonna 2015 energiankulutusta niin paljon, että samalla määrällä ajaisi autolla kuuhun ja takaisin 145 kertaa. Samaan ajatukseen perustui vastikään yliopiston pääaulaan pystytetty pahvimukiveistos. 17 tunnin kuumaliimaamisen jälkeen syntyneen teoksen on tarkoitus herättää ajattelemaan, kuinka yksittäisistä kertakäyttöastioista syntyy äkkiä jättimäinen jätevuori. Pahvimuki, jossa lukee ”green” saattaa herättää ostajansa ajattelemaan sen ostamisen olevan ympäristöteko, koska kuppi ei ole muovinen. Ympäristöystävällisyys ei kuitenkaan ole mitenkään selkeä konsepti, energiaa kuluttaa myös jatkuva astioiden peseminen voimakkailla pesuaineilla. Huuhdeltava kestokuppi olisi todennäköisesti kaikista vähiten kuluttava vaihtoehto päivittäisille kahvittelijoille.

Amica ja Lovisa voisivat avata bioroskiksensa iltaisin opiskelijoiden käyttöön.

Ruokahävikki on toinen jatkuvasti pinnalla oleva aihe. Amica mittasi Euroopan jätteen vähentämisen viikon aikana ravintolan asiakkailta kertyneen biojätteen määrää konkretisoiden sen samalla näkyväksi. Hävikki näkyy yliopiston lisäksi myös kauppojen roskiksilla. Kuka tahansa joskus dyykkaamista harrastanut tietää ylijäämän olevan valtava ja päivittäinen. Suurin osa kaupoista lukitsee roskakatoksensa, mutta muutamat pitävät ovia auki. Dyykkaajat voivat elää käymättä ollenkaan kaupassa ja osa myös jakaa löydöksiään tuntemilleen yksinhuoltajille tai syrjäytyneille. Opiskelijat ovat aktiivisimpia roskaruokailijoita, eivätkä viimeisimmät opintotukileikkaukset ainakaan laajenna ruokabudjettejamme tulevaisuudessa. Kenties Amica ja Lovisa voisivat avata bioroskiksensa iltaisin opiskelijoiden käyttöön. Nahistuneet vihannekset maistuisivat monen vähävaraisen iltapalapöydässä.

Vastuu ja vastareaktiot

Ympäristöliikkeen luoma kuvasto tuhotusta luonnosta ja siitä vastuussa olevasta itsekkäästä ja välinpitämättömästä ihmisestä synnyttää herkästi vastareaktioita. Saavutetusta elintasosta harvemmin halutaan nipistää, eikä kukaan meistä elä vapaaehtoisesti kylmässä ja ankeassa huoneessa toissavuotista lantunpalaa kynttilänvalossa jyrsien. Kun Green Officen porukka on kiertänyt kertomassa toiminnasta, on ihmisillä toisinaan noussut huolia, millaisia muutoksia on luvassa.

”On pelätty, että lämmöt menevät alas ja elämä yliopistolla tehdään kurjaksi. Hyvinvoinnista ei kuitenkaan ole tarkoitus karsia, vaan ympäristöohjelman painopisteet ovat ympäristöystävällisten valintojen mahdollistamisessa ja niiden ottamisessa osaksi normaalia toimintakulttuuria. Toiminnassa ylipäätään pyritään muistuttamaan arjen pienistä valinnoista positiivisten kannusteiden ja tempausten kautta.” Sinervä kertoo.

Toisaalta yhdenkin asteen laskeminen lämmityksestä vähentää WWF:n mukaan energiankulutusta merkittävästi, sitä tuskin kukaan edes huomaisi. Jokainen voi koettaa ottaa vähemmän lounaalla ja hakea sen jälkeen ruokaa lisää, jottei sitä menisi hukkaan ja pyrkiä lajittelemaan jätteensä mahdollisimman tarkasti, kun viimein saamme jakeet eri jätelajeille. Jo hankintoja tehdessä on tärkeä miettiä todellista tarvetta, suosia kestäviä tuotteita ja miettiä valmiiksi, mitä poistettaville laitteille voisi tehdä, kun niiden elinkaari on lopussa.

Opiskelijoita on puhuttanut myös uusi maksullinen tulostuskäytäntö. Monet vaativat suoritukset yhä perinteisesti paperisina, mikä on herättänyt keskustelua. Paperinkulutuksen vähentäminen linkittyy myös Green Officeen. ”Kuka tahansa voi ehdottaa toimenpiteitä tai osallistua tempausten toteutukseen. Toiminnassa halutaan korostaa kaikkien aktiivisuutta ja mahdollisuutta vaikuttaa. Tällä hetkellä ehdotuksia voi kertoa GO-tiimiläisille, sähköpostitse, Facebookissa tai esimerkiksi kirjoittamalla yliopiston käytävillä liikkuvaan GreenWall-seinään. Kun saamme sertifikaatin, tulevat lisäksi omat nettisivut, joiden kautta voi myös esittää ideoita. Jokainen voi myös omilla arjen valinnoillaan osallistua ympäristötalkoisiin”, Sinervä lisää.

Vastuu esimerkiksi jätteen vähentämisestä onkin sälytetty vahvasti kotitalouksille ja yksittäisille ihmisille. Jätetutkimus suosittelee rakentamaan uudenlaisen suhteen tuottamaamme ylimäärään. Ensimmäinen askel on huomata jäte: mitä pidät jätteenä ja miksi? Mitä uskot pökäleellesi tapahtuvan kun se katoaa pöntön uumeniin? Kun tiputat syömättä jääneen panininpuolikkaan biojäteastiaan, mihin se menee? Voisiko sille tehdä jotain muuta kuin olet tottunut ajattelemaan?

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuva Matias Partanen

LUC-konsernissa eli Lapin ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston muodostamassa konsernissa on menossa kehittämishankkeita, joista osa kohdistuu myös kirjastopalveluihin. Suunnitelmissa on Rovaniemellä konsernin kirjastopalvelujen keskittäminen yliopistokirjastoon 1.1.2018 alkaen siirtämällä Jokiväylän kirjasto yliopistokirjaston tiloihin. Tämä vaatii tila- ja palveluratkaisujen uudelleen järjestämistä, jonka vuoksi kirjasto joutuu mittaviin aineistopoistoihin saadakseen yhteiset kirjastopalvelut mahtumaan samaan tilaan. Aineistopoistot ovat monivaiheisia ja aikaa vieviä, joten tämän johdosta kirjaston yleisiä aukioloja joudutaan supistamaan kevään ajaksi, jotta henkilöresursseja saadaan suunnattua aineistopoistoihin.

"Kyseessä on tilapäinen järjestely, jossa poistot pyritään suorittamaan kevään aikana. Uudet aukioloajat alkavat 1.2.2017 ja jatkuvat aina toukokuun lopulle saakka, jolloin siirrytään kesän aukioloaikoihin. Ensi syksynä kirjaston pitäisi taas olla auki normaalisti", toteaa Lapin korkeakoulukirjaston johtaja Susanna Parikka.

Aineistopoistot ovat mittavia, noin 100 000 niteen luokkaa, joista noin 90 000 poistetaan yliopistokirjastosta ja noin 10 000 Jokiväylän kirjastosta. Poistojen taustalla on ennen kaikkea kyse kirjastojen yhdistymiseen tarvittavan tilan raivaamisesta, mutta myös kirjaston palveluiden kehittämisestä, modernisoinnista sekä profiilin terävöittämisestä.

"Meillä on paljon sellaista vanhaa aineistoa varastossa, jota ei juuri tässä yliopistossa enää tarvita. Täytyy muistaa, että olemme ennen kaikkea tieteellinen kirjasto tämän yliopiston tutkimusta ja opetusta varten. Mitään nidettä ei kuitenkaan poisteta lopullisesti ennen perusteellisia tarkistuksia, muun muassa niiden saatavuus tarkistetaan Kuopiossa sijaitsevasta kaikkien kirjastojen yhteisesti käyttämästä Varastokirjastosta, josta niteiden tilaaminen on Lapin yliopiston opiskelijalle ja henkilökunnalle ilmaista", kertoo Parikka.

Kirjaston supistetut aukiolot vaikuttavat ennen kaikkea asiakaspalvelun saatavuuteen. Yliopisto-opiskelijalla ja henkilökunnalla on pääsy kirjastoon kulkuavaimella ympäri vuorokauden, jota kautta myös lainaaminen onnistuu itsepalveluautomaatin kautta milloin vain. Jos kulkulätkää ei jostain syystä ole, pitää lainaamisen tapahtua kirjaston aukioloaikoina. Myös esimerkiksi tulostamiseen tarvittavan krediitin lataaminen opiskelijan tilille sekä kaukolainojen ja Kuopion Varastokirjastosta tilattujen niteiden hakeminen vaatii asiointia kirjaston aukioloaikoina.

Kirjastojen modernisointia on tehty ympäri Suomea jo pidemmän aikaa ja tätä samaa suuntaa noudattelee myös Lapin korkeakoulukirjaston kehittäminen. Tietoa digitalisoidaan entistä enemmän ja tiedon sekä tilojen käyttö muuttuu opiskelun, opetuksen ja tutkimuksen muuttuessa. Tähän haasteeseen kirjastojen on pitänyt sopeutua mukauttamalla toimintojaan käyttötarkoituksen ja –kokemusten puitteissa. Esimerkiksi ryhmätyöskentelytiloja kaivataan entistä enemmän, mutta hiljaisia lukutilojakaan ei saa unohtaa. Kirjastojen kehittäminen tehdäänkin ensisijaisesti käyttäjien tarpeita huomioiden.

"Emme me itsellemme tätä kokonaisuutta rakenna, vaan käyttäjiä varten. Tänä keväänä toteutamme aineistopoistourakan ja ensi syksynä on vuorossa palveluiden kehittäminen. Kirjaston ulko-oven vieressä on uusi palautelaatikko, minne otamme mielellämme palautetta ja ehdotuksia vastaan. Myös muita kanavia pitkin voi totta kai edelleen lähestyä", huomauttaa Parikka.

Kirjasto tiedottaa asioistaan muun muassa blogissaan LUC 2020 - kohti uudistuvaa kirjastoa! Kirjaston uudet aukioloajat 1.2.2017 alkaen 24.5.2017 asti:
ma 10-18, ti-pe 10-15, la 10-14. Kulkuavaimella itsepalvelu 24/7.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvat Matias Partanen

Kolttasaamelainen elokuvantekijä, dokumentaristi ja tarinankertoja Katja Gauriloff naurahtaa kysymykselle kiireestä. Pitkä urakka on nyt ohitse ja Gauriloffin uusin elokuva Kuun metsän Kaisa näki ensi-iltansa tämän vuoden toukokuussa Toronton Hot Docs –elokuvafestivaaleilla. Kiireet eivät silti ole vielä hellittäneet, sillä elokuvan kotimainen teatterilevitys on juuri alkanut; kun elokuvalliset kiireet vihdoin helpottavat, alkavat media- ja markkinointikiireet.

Katja Gauriloff teki todellisen läpimurtonsa kansallisesti sekä myös kansainvälisesti vuonna 2012 ilmestyneellä dokumentillaan Säilöttyjä unelmia. Globaalia ruokateollisuutta kuvannut elokuva ei ollut vain säilykepurkin monivivahteinen matka globaalissa tuotantoketjussa, vaan koskettava kuvaus eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten elämästä ja unelmista.

”Minulle on tärkeää tehdä elokuvia aiheista, joihin minulla on jokin henkilökohtainen suhde. Puhdas Lapin luontosuhde vastaan globaali ruokateollisuus. Lisäksi elokuvassa on vahvasti läsnä henkilökohtainen havainto nuoruudestani. Lähdin 18-vuotiaana nuorena tyttönä Helsinkiin makkaratehtaalle töihin. Kahvitauoilla vuosikymmeniä tehtaalla töissä olleet rouvat sitten kertoilivat leveällä stadin slangilla rosoisia elämäntarinoita, joita minä sitten imin sisääni”, havainnollistaa Gauriloff havaintojen yhdistämistä ja elokuvan eri tasoja, jotka esimerkiksi juuri Säilöttyjä unelmia –dokumentissa ovat vahvasti läsnä.

Elokuva oli Gauriloffille matka hänen omien juuriensa äärelle.

Kuun metsän Kaisa on paluu saamelaisaiheeseen

Gauriloffin uusin elokuva Kuun metsän Kaisa puolestaan palauttaa ohjaajan takaisin siihen maailmaan, josta hänen dokumentaristinen uransa oikeastaan alkoikin. Vuonna 2007 Gauriloff teki ensimmäisen dokumenttielokuvansa Huuto tuuleen, joka kuvasi kolttasaamelaista kulttuuria ja sen säilyttämistä. Elokuva oli Gauriloffille matka hänen omien juuriensa äärelle. Gauriloff on äitinsä puolelta kolttasaamelainen, mutta on viettänyt nuoruutensa kulttuurin ulkopuolella Rovaniemellä.

Kuun metsän Kaisa kertoo Gauriloffin isoisoäidin, legendaarisen tarinankertojan Kaisa Gauriloffin ja sveitsiläis-venäläisen kirjailijan Robert Crottetin ystävyydestä sekä suurista mullistuksista, joita kolttasaamelaiset joutuivat kokemaan toisen maailmansodan aikana. Elokuva koostuu arkistomateriaaleista sekä animaatioista. Arkistomateriaalit Katja Gauriloff sai haltuunsa Crottetin jo iäkkäältä puolisolta Enrique Mendeziltä.

”Saimme vihjeen, että Espanjasta voisi löytyä arkistomateriaalia Kaisasta ja Robertista. Erinäisten sattumien kautta sain lopulta yhteyden Enrique Mendeziin, joka luovutti minulle koko Crottetin jäämistön käyttöön. Tämän jälkeen jäämistö sijoitetaan saamelaismuseo Siidaan”, kertoo Gauriloff.

Saamelaisaiheet ovat Gauriloffille tärkeitä, sillä ne ovat matkoja ja tutkimusretkiä siihen kulttuuriin, josta hänet ja niin monet muutkin kolttanuoret aikoinaan vieroitettiin. Oman identiteetin etsiminen ja löytäminen onkin vienyt Gauriloffin saamelaisaiheiden pariin, sillä ne ovat asioita joihin ohjaajan pitää palata uudelleen ja uudelleen. Eheytymisen takia Gauriloff ei kuitenkaan elokuvia tee, vaan sanoo tehneensä aktiivista työtä identiteettinsä kanssa ja olevansa sinut asioiden kanssa.

”Kun tein Huuto tuuleen –dokumenttia, menin kolttasaamelaiseen yhteisöön, jossa minut otettiin vastaan yhtenä muista kolttasaamelaisista. Sain hyväksyntää ja tunsin, että kuulun joukkoon”, muistelee Gauriloff.

Saamelaiset ovat kokeneet historiansa aikana paljon sortoa ja vääryyttä. Yhteisö kantaakin kollektiivista traumaa kielen ja kulttuurin tukahduttamisesta eikä tämän päivänkään keskusteluilmapiiri ole kaikista positiivisin.

”Saamelaisista aiheista on raskasta tehdä elokuva. Siinä joutuu vetämään perässään kulttuurin painolastia; on käsiteltävä isoja ja vaikeita asioita sekä traumoja. Silloin täytyy tietää vastuunsa siitä, että tekee oikeutta sille asialle, josta puhuu”, pohtii Gauriloff.

Tänä vuonna Gauriloff sai työllensä myös virallista hyväksyntää, kun Saa´mi Nue´tt ry:n ja kolttien kyläkokouksen yhteispäätöksen mukaisesti Gauriloff nimitettiin vuoden 2016 koltaksi.

”Kunnianosoitus oli tietenkin myös helpottava asia”, myöntää Gauriloff.

Tarinankerronta kulkee suvussa

Tarinankertoja Katja Gauriloff on oikeastaan ollut aina. Jo pienenä c-kasetit täyttyivät omista nauhoitetuista tarinoista. Jossain vaiheessa elämäänsä, noin parikymppisenä, Gauriloff esiintyi Oulussa puoliammattilaistuotannossa näyttelijänä. Kun muut keskittyivät hiomaan repliikkejänsä, kiinnosti Gauriloffia enemmän kuvaajan työskentely. Tie veikin Tampereelle kuvausta opiskelemaan, mutta verenperintönä saatu tarinankertominen on ohjannut sittemmin Gauriloffin enemmän käsikirjoittamisen sekä ohjaamisen pariin.

”Dokumentaristina ja tarinankertojana en halua hukata ihmisten aikaa. Ihmisten täytyy saada jotain myös siitä ajasta, jonka he elokuvaan käyttävät. Hyvä elokuva koskettaa tunteen tasolla, mutta tarjoaa myös älyllisen tason. Katsojalle täytyy antaa mahdollisuus muodostaa tulkinta tarinasta tai taiteesta ylipäätänsäkin”, toteaa Gauriloff.

Seuraavaksi Gauriloff aikoo jättää saamelaisasiat hetkeksi syrjään, sillä käynnissä ovat Sofi Oksasen Baby Jane -romaaniin perustuvan näytelmäelokuvan valmistelut. Jos kaikki menee hyvin, voivat kuvaukset alkaa jo ensi vuonna.

"Minä olen alkanut käyttämään kolttapukua vasta tänä vuonna."

”Olen pyrkinyt aina lisäämään itselleni elokuvallisia haasteita. Jokainen tekemäni elokuva on poikennut toteutustavaltaan toisistaan ja nyt on näytelmäelokuvan vuoro. Saamelaisiin aiheisiin palaan kuitenkin varmasti tulevissa dokumenteissani”, naurahtaa Gauriloff.

Ja aiheista, joihin Gauriloff voi mahdollisesti myöhemmin tarttua tai palata ei ole pulaa. Tämän hetken ilmapiiriä saamelaiskeskustelussa Gauriloff kuvaa raivostuttavaksi. Taiteilija Jenni Hiltusen Grind -musiikkivideosta noussut kohu ja Kiasman johdon epäonnistunut viestintä on nostanut saamelaisten kokeman kulttuurikolonialismin valtakunnan tietoisuuteen. Myöskään napapiirin matkamuistomyymälöissä myytävät neljäntuulenhatut ja muu feikkikrääsä eivät saa Gauriloffin ymmärrystä.

”Minä olen alkanut käyttämään kolttapukua vasta tänä vuonna. Puvun käyttö on ollut tosi pitkä ja henkilökohtainen prosessi”, havainnollistaa Gauriloff saamelaispuvun merkitystä kantajalleen.

Gauriloff kuuluu uuden ajan tarinankertojiin, jotka eivät kerro enää Kaisan tavoin tarinoita keittiön pöydän ääressä, vaan ovat siirtyneet käyttämään itselleen parhaiten sopivia formaatteja. Toinen modernin ajan saamelainen tarinankertoja voisi olla esimerkiksi muusikko-runoilija Niillas Holmberg.

”Kulttuurin pitää myös saada uudistua nuorten taiteilijoiden ja tekijöiden toimesta. Muuten se kulttuuri museoituu. Saamelaisasioista pitää puhua ja juuri nyt on hyvä aika puhua niistä. Me emme saa unohtaa kulttuuria eikä tarinankertojia. Tarinat eivät saa unohtua”, päättää Gauriloff.

Teksti ja kuvat Matias Partanen

Ulkomaalaisia turisteja kuljettava auto kurvaa kapealla metsätiellä, noin 15 kilometrin päässä Rovaniemen keskustasta. Metsätie johtaa Sierijärvelle, jonka ympäriltä on löytynyt merkkejä tuhansien vuosien takaisesta asutuksesta. Järven pohjassa olevaa rautamalmia on radiohiiliajoitusten mukaan jalostettu sulatoissa käytettävään muotoon jo ennen ajanlaskun alkua. Pohjolassa tällaisia paikkoja löytyy ainoastaan Kajaanin Äkälänniemestä, Kemijärven Neitilästä ja Rovaniemen Sierijärveltä. Malmin lisäksi kalaisa järvi on tarjonnut asuinympäristön väestönkeskittymille, ja näissä kylissä on harjoitettu monimuotoista taloutta, yhtenä keskeisimpänä porotaloutta. Näinä päivinä järvenjää kuitenkin kannattelee jopa maailman toiselta puolelta tulleita matkaajia, jotka kerääntyvät ihailemaan kirkkaina öinä taivaalla tanssahtelevia pohjoisen valoja, revontulia.

Hieman syrjempänä järvestä, aitauksen keskellä komeasarvinen poro kuoputtaa jo vähän jäähän ehtinyttä maan pintaa, aivan kuin hieman hermostuneena tulevasta. Horisontin yli nousevan auringon ensisäteet värjäävät jäähileisiä oksia oranssinpunaisiksi. Aitauksen reunamilla laiduntavien porojen ympärille alkaa kerääntyä haalariasuista porukkaa, joka alkaa ohjata rivistönä kulkien poroja kohti toista, pienempää aitausta. Porolauma siirtyy rymisten, ja jää jälleen aloilleen odottamaan kohta koittavaa siirtymää yhä pienempiin aitauksiin. Olemme seuraamassa poroerotusta, jonka tarkoituksena on merkitä vasat ja erotella teuraaksi menevät porot muista sarvipäistä. Sukuaan jatkavaksi pääsevät eloporot luetaan samalla lukulistoihin. Poroerottelu on jokasyksyinen tapahtuma ja merkittävä osa porotaloutta, joka muutoksistaan huolimatta on yhä tärkeä elinkeino suurimmassa osassa Lappia.

Poronhoitoa on harjoitettu ainakin jossain muodossa jo rautakaudelta lähtien. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen poroja ja porotaloutta käsitelleen tutkimuksen mukaan paimentolaisporonhoito syntyi 1200-luvulla Länsi-Norjassa, josta se levisi vähitellen myös Lappiin. Kirjaa porojen määrästä alettiin pitää 1500-luvun veroluetteloissa. Aluksi hoidettujen porojen määrä oli vähäinen, vaikka rikkaimmilla perheillä saattoikin olla jopa 2 000 poroa. Vuoden 1750 tilaston mukaan Suomessa laidunsi kaikkiaan vain 17 000 poroa.

Monet poromiehet pitävät tulevaisuudessa monialayrittäjyyttä parhaana vaihtoehtona.

Nykyään porojen määrä on yli kymmenkertaistunut, sillä eloporoja on vuosittain 200 000 ja teurasporoja yli 100 000. Poronlihan vuosittainen tuotto on 2–2,5 miljoonaa kiloa. Poromäärien kasvaessa poronhoidosta elannon saavien määrä on kuitenkin laskenut merkittävästi. Niin kutsuttu moottorikelkkavallankumous mullisti aikoinaan poroelinkeinon. Koska moottorikelkat lisäsivät poronhoidon kustannuksia, alkoi elinkeino keskittyä harvoille. Vaikka poronlihan hinta onkin arvossaan, on porotalouden kannattavuus nykyään huono, ja monet poromiehet pitävät tulevaisuudessa monialayrittäjyyttä parhaana vaihtoehtona elannon hankkimiseen. Esimerkiksi ruokinta syö poronhoidosta syntyvää katetta.

”Kahdeksankymmentäluvulla Lynxin saattoi hankkia viidellä poronvasalla. Nykyään Ski-Doon hankkimiseen tarvitsisi 55 poronvasaa. Työn tuottaminen on tullut nykypäivänä kalliiksi”, Sieriporo Safaris –yrittäjä Ari Maununiemi pohtii.

Erotuksessa aitaan ajettujen eloporojen kylkeen karvapeitteeseen tehdään puukolla viillot, lukumerkit, jottei samaa poroa kirjattaisi listoihin montaa kertaa. 

Maununiemen suku on hoitanut poroja Sierijärvellä 200 vuotta. Neljännesvuosisata sitten Maununiemen isä päätti alkaa järjestää myös porosafareja matkailijoille.  Nykyinen Sieriporo Safaris sai alkunsa nelisen vuotta sitten, kun Maununiemi ja hänen lapsuudenystävänsä Sampo Pasma päättivät aloittaa matkailupalveluiden pyörittämisen. Tätä nykyä he vastaanottavat vuosittain 5 000–6 000 matkailijaa, joista suurin osa tulee heille Rovaniemellä toimivien safarifirmojen kautta. Paljon povattua kiinalaisten maihinnousua ei ainakaan vielä olla Sierijärvellä nähty.

”Meillä kiinalaiset ovat olleet selkeästi vähemmistö, mutta jonkin verran myös heitä on täällä näkynyt.
Iso osa matkaajista on Suomen ainutlaatuista luontoa ja rauhaa katsomaan tulleita eurooppalaisia. Jos väkeä tulee kovin paljon lisää, vaarantuu tämä tärkeä elementti”, Maununiemi sanoo.

Mahtavin sesonki safareille on alkutalvesta, marras-joulukuussa. Sierijärvelle saapuu väkeä niin Amerikasta, Australiasta, Iso-Britanniasta kuin Singaporestakin. Kävijät osaavat hyvin englantia, ja heidän kanssaan on helppo tulla toimeen.

”Tässä työssä on kyllä nähnyt kaikkia mahdollisia kulttuureja”, Maununiemi naurahtaa.

Sierijärven safariyrittäjät eivät ole kuitenkaan porotaloutta esitteleviä matkailuyrittäjiä, vaan toisinpäin. Maununiemi painottaakin, että kysymyksessä on ovensa turisteille avannut porotila, ei paikka, joka olisi luotu pelkästään turisteja silmällä pitäen. Heille porotalous on aina ollut osa elämää; harrastus, elämäntapa ja työ. Siksi kaikki poronhoitoon liittyvä näkyy heillä luonnostaan.

 

 

Poroerotuksen ensivaiheessa porot ajetaan yhteen ja sitten erotusalueelle. Suurimmissa tokissa on ollut aikoinaan kerralla satoja, jopa tuhansia poroja. Nykyään määrät ovat huomattavasti pienempiä. Erotusaitausten muoto on kehittynyt vuosisatojen työn tuloksena ja se onkin nykyään melko yhdenmukainen. Porot ohjataan pienissä erissä kirnuun, jossa elo- ja teurasporot erotellaan pienempiin erillisiin aitauksiin, joita nimitetään konttoreiksi. Nyt tapahtuvassa erotuksessa porojen pääluku lasketaan kymmenissä, mutta erottelu on silti vaikuttava näky. Erotuksessa aitaan ajettujen eloporojen kylkeen karvapeitteeseen tehdään puukolla viillot, lukumerkit, jottei samaa poroa kirjattaisi listoihin montaa kertaa. Erotusta on mukana seuraamassa myös eläinlääkäri.

Siirtymä porotaloudesta tähän matkailuyrittäjyyteen on ollut luontainen. Reagointia ajan haasteisiin. Sierijärven rannalla sijaitsevalla porofarmilla matkaajille tarjotaan monipuolisia palveluita: poroajeluita, pilkkimistä ja mahdollisuuksia päästä seuraamaan revontulia. Vaikka kävijämäärät ovatkin kasvaneet, voi yhä puhua Lapin rauhasta. Matkailijamäärien suureen lisäykseen Maunu-niemi suhtautuu varauksella.

”Emme ole lähteneet mukaan esimerkiksi hintakilpailuun. Ajatuksena on se, että tehdään palvelu hyvin. Puolella asiakasmäärästä voi tehdä saman tienestin ja samalla kyetä tarjoamaan henkilökohtaisen palvelun”, Maununiemi pohtii.

Varsinkin muualta Euroopasta tulleet vanhemmat turistit ymmärtävät, ettei toiminta ole vain show’ta.

Sampo Pasma näyttää turisteille mallia, miten poroja voi ruokkia.

”Irlannista tullut vähähampainen maanviljelijä kyselee heinätukkoja puristellen, että miten nämä saadaan täällä näin kuivaksi tai että miten porot teurastetaan – aidosti asiasta kiinnostuneena. Eihän näitä lapsivieraiden kuullen kerrota, mutta mielellään sitä avaa tätä todellista elinkeinoa”, Maununiemen yhtiökumppanina toimiva Sampo Pasma kertoo.

”Jos poron pitää koko kesän kotona, pitää sitä huoltaa koko ajan. Se on vaativa eläin.”

Koska elämme vielä sesongin alkua, on paikalle saapuva turistiryhmä verrattain pieni. Matkaajia on kuitenkin pienessä porukassa niin Japanista kuin Unkaristakin. Tällä kertaa ryhmä osallistuu ainoastaan porojen ruokintaan. Lumitilanne on vielä liian huono poroajeluiden järjestämiseen. Ruokinnan jälkeen vierailijat siirtyvät kotaan nauttimaan lämmikettä. Isäntänä toimiva Pasma valottaa heille poronhoidon historiaa, mutta myös lappilaisia mytologioita – sujuvalla englannilla. Lyhyehkön visiitin jälkeen porukka alkaa siirtyä jo kohti seuraavaa paikkaa, ja safariyrittäjät alkavat tehdä lähtöä hoitaakseen porotilan juoksevia asioita. Sesongin kunnolla alkaessa hommaa painetaan aamusta iltaan, sillä vieraita saattaa tulla kerralla toista sataa, useampana ryhmänä päivässä.

”Kyllä tämä on hyvin yrittäjälähtöistä hommaa, mutta nykyään meillä on myös kolme sesonkityöntekijää auttamassa. Sen toteuttaminen vaati neljän vuoden panostuksen”, Maununiemi sanoo.

Erottelun jälkeen osa poroista siirtyy viettämään talvea Sierijärven porofarmille. Porojen talvitarhaus on kauttaaltaan yleistynyt petokantojen kasvaessa. Pedot voivat verottaa talven aikana omistajilta useita poroja. Huhtikuun koittaessa tarhassa talvea viettäneet porot potkaistaan pihalle, jos sää sen vain sallii.

”Jos poron pitää koko kesän kotona, pitää sitä huoltaa koko ajan. Se on vaativa eläin”, Maununiemi toteaa.

Ja seuraavana syksynäkin toteutetaan erottelut, niin kuin on tehty jo satoja vuosia.

Teksti Tea Koskela
Kuvitus Suvi Suitiala

Yliopisto, akateeminen korkeakoulututkinto ja työelämä. Miten kaksi ensimmäistä johtavat lopulta kolmanteen? Akateemisten tutkintojen, erityisesti kandidaatin tutkinnon arvostus ja työelämärelevanssi puhuttavat usein. Korkeakoulut ovat tällä hetkellä kovissa muutospaineissa, ja laajempaa myllerrystä onkin jo aloitettu muutamilla tahoilla koulutuksen kehittämiseksi. Ei ole kuitenkaan lainkaan yksiselitteistä osoittaa tärkeimpiä kohteita, joista mahdollinen muutostyö tulisi aloittaa.

Duaalimalli on aihe, jolta ei voi useinkaan välttyä koulutusjärjestelmäämme koskevissa keskusteluissa. Tämän muutospaineen ahdistamana esimerkiksi Tampere3-hanketta puskettiin vauhdilla eteenpäin, ja vääntö hallintorakenteista tuntui loputtomalta. TTY-säätiön hallitus kuitenkin tiedotti marraskuun puolivälissä päätöksestään keskeyttää Tampere3-korkeakoulufuusion valmistelu. Tällaisessa rakennehuumassa pyritään yhdistämään korkeakouluja hallinnollisesti yhtenäisiksi organisaatioiksi, mutta sisältöihin kohdistuvat muutokset jäävät näissä keskusteluissa valitettavan usein turhan vähälle huomiolle. Hallintorakenteet eivät tuo tutkinnoille ainakaan suoraan parempaa työelämärelevanssia. Missä vaiheessa korkeakoulujen välinen yhteistyö on alettu mieltämään rakenteiden uudistamiseksi ennen sisältöjen pohdintaa?

Täällä pohjoisessa keskustelua aiheuttaa Lappi2-hanke, josta tietoa on tihkunut lähinnä median välityksellä meille ”ulkopuolisille”. Keskustelut osakekaupoista ovat pitäneet fokuksen pitkälti rakenteellisissa uudistuksissa. Opiskelijoilla ei ole kuitenkaan minkäänlaista tietoa siitä, mitä heille ja heidän tutkinnoilleen uudistusten myötä käytännössä tapahtuu. Toteutuuko tavoitteeksi asetettu vahvempi korkeakoulukonserni tällä tavoin?

Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Heikki Koposen mielestä iso kysymys on siinä, mitä täytyy muuttaa, ja halutaanko olemassa olevat rakenteet säilyttää ennallaan. Koposen mukaan rakennepohdinta jää useimmiten metatasolle, eikä päästä pohtimaan sitä, mitä uudistuksilla oikeastaan halutaan saavuttaa. Sisällöt jäävät ikään kuin sivuseikaksi.

”SYL:in kanta on, että nykymalli toimii hyvin ja sen perusrakenne on hyvä. Yhteistyötä pitäisi voida tehdä ilman lakirakenteiden muuttamista. On hyvä, että yhteistyö lisääntyy tarkoituksenmukaisella tavalla.”

Toimiva yhteistyö voisi olla väylä parantaa esimerkiksi kandidaatin tutkinnon työelämärelevanssia. Kandidaatin tutkinto on ollut välillä poissa joiltain koulutusaloilta, mutta teki paluun 2000-luvun puolivälissä. Tutkinnon paluu työmarkkinoille ei ole ollut kuitenkaan aivan yhtä yksinkertainen siirtymä. Suomen Ekonomien koulutuspoliittinen asiantuntija Suvi Eriksson näkee, että työmarkkinoilla ei välttämättä oikein tiedetä tämän alemman korkeakoulututkinnon sisältöä, mihin esimerkiksi rekrytoijien ikä voi vaikuttaa – he eivät ole eläneet niin sanotusti samaa maailmaa. Eikö kandidaatin tutkinto ole löytänyt comebackinsa jälkeen kunnon väylää työmarkkinoille?

”Kandidaatin tutkinnon huono työelämärelevanssi on myös osittain myytti”, epäilee Eriksson.

Hän huomauttaa, että moni opiskelija tekee oman alansa töitä jo ennen valmistumistaan maisteriksi. Maisterin tutkinnolle arvoa tulee Erikssonin mielestä erityisesti siinä tapauksessa, että tässä vaiheessa opintoja erikoistutaan. Hän nostaa esimerkiksi kauppatieteiden kandidaatin tutkinnon, jota on viime vuosina kehitetty laaja-alaisen kauppatieteiden pohjatutkinnon suuntaan. Tällöin opintojen sisällöt ovat alussa pitkälti samat kaikille alan opiskelijoille, ja erikoistuminen painottuu maisterivaiheeseen, jolloin omaksi erikoistumisalueekseen voi valita vaikkapa laskentatoimen tai markkinoinnin.

”Oman osaamisen sanoittaminen on opiskelijoille usein hankalaa”

”Kandidaatin papereilla voi olla hankalassa asemassa työmarkkinoilla siinä vaiheessa, jos hakijoita laitetaan tutkinnon perusteella järjestykseen.”

Erikssonin mukaan kyse ei välttämättä olekaan tutkinnon työelämärelevanssista vaan siitä, missä vaiheessa kullakin yksilöllä on työelämärelevanssia. Ongelma on hänen mielestään pikemminkin siinä, että valmistuneet eivät osaa välttämättä ylipäänsä tunnistaa ja osoittaa omaa osaamistaan.

”Monesti aletaan referoida opintosuoritusotetta, eikä kerrota mitä osaamista koulutus on antanut”, Eriksson toteaa.

Tähän oman osaamisen tunnistamisen ongelmaan myös Koponen kaipaisi enemmän ohjausta yliopiston suunnalta. Hän toivoisi, että tutkintoihin sisältyisi työelämää parantava osio, sillä monista tutkinnoista sellaista ei löydy.

”Oman osaamisen sanoittaminen on opiskelijoille usein hankalaa”, Koponen toteaa.

Tähän kaivattaisiin laadukasta sisältöjen kehittämistä, jotta opiskelijat ja työntekijät löytäisivät toisensa paremmin.

Erikssonin mukaan työmarkkinoiden suunnalta haastetaan korkeakouluja koko ajan entistä enemmän – pohditaan pysyvätkö korkeakoulut perässä. Esimerkkinä Eriksson viittasi julkisuudessakin kauhisteltuun huomioon siitä, kuinka jossain korkeakouluissa saattaa olla vielä piirtoheittimet. Nyt olisi viimeistään hyvä havahtua siihen, että työelämän vaatimukset ovat aivan jotain muuta teknologista tasoa.

Piirtoheitinkalvoihin allekirjoittanut törmäsi pari vuotta sitten vaihdon aikana Saksassa. Todettakoon, että se tuntui jo silloin paluulta menneisyyteen. Niin työelämässä kuin opinnoissakin tulisi kuitenkin pitää katseet ehdottomasti tulevassa.

Koponen näkee, että korkeakoulujen välinen yhteistyö tulee tiivistymään tulevaisuudessa. Siihen on vain löydettävä oikeanlaiset keinot. Koposen mielestä onkin tärkeä pohtia sitä, millaisia tarpeita kohdistuu tulevaisuudessa yhteiskuntaa, nuoria ja osaamista kohtaan.  ”Opiskelijoiden liikkuminen ja erityyppisten opintokombinaatioiden mahdollistaminen on tärkeää.”

Resurssipaineiden ja säästötarpeiden myötä tehdyt ratkaisut eivät aina ole kovinkaan onnistuneita ja opiskelijaystävällisiä. Olisi tärkeää pysähtyä hetkeksi miettimään onko olennaisempaa se, millaiset rakenteet tuottavat osaamista vai se, millaista osaamista tuotetaan?

”Puhutaan mieluummin sisällöistä ja siitä, mitä halutaan ihmisten osaavan. Pohditaan sitten tarvitseeko koko systeemiä muuttaa. Antaa duaalimallin kehittyä samalla kun mietitään mitä halutaan systeemistä ulos”, summaa Eriksson.

Voisiko yhteistyö olla siis mahdollista ilman loputtomia rakennepohdintoja?

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Ansioluettelo eli latinaksi Curriculum Vitae ja arkikielessä ihan vain CV on kaikille tuttu asiakirja. Tuo jo antiikin aikaisena pidetty koonti omasta koulutus- ja työhistoriasta ei ole kuitenkaan menettänyt asemaansa työnhaun välineenä. Oikeastaan sen merkitys vain korostuu sitä mukaa kun ihmisten elannonhankintakeinot ja työhistoria muuttuvat yhä pirstaloituneemmaksi työnmurroksen kourissa.

Työhönvalmentaja ja kouluttaja Henna Nieminen on tekemisissä ansioluetteloiden kanssa päivittäin. Muun muassa TE-palveluille työnhakua ja uravalmennusta kouluttava Nieminen toteaa perinteisen CV:n olevan vielä voimissaan, mutta muuttuneena muotona.

”Ansioluettelot ovat menneet enemmän tuote- ja markkinointiesitteeksi omasta osaamisesta. Jos ennen vanhaan CV oli mustavalkoinen ja faktapohjainen, niin tänään siihen yritetään tuota myös omaa persoonaa mukaan.”

Markkinointihenkisyydestä huolimatta hyvän CV:n ainekset koostuvat kuitenkin samoista elementeistä kuin aikaisemminkin. Ansioluettelosta ei kannata tehdä vilkkuvaa joulukuusta vaikka se tietenkin mielenkiinnon herättäisikin, vaan pyrkiä mahdollisimman hiottuun ja tasapainoiseen lopputulokseen, jossa persoonaa voi tuoda esiin vaikka harrastusten kautta.

”Ansioluettelo on tavallaan jokaisen työnhakijan käyntikortti. Ensisilmäys on tärkeää vähän samalla tavalla kuin normaalissakin vuorovaikutuksessa. Mihin katse kiinnittyy ensimmäisenä ja miltä se näyttäytyy kokonaisuutena. Siihen kannattaa panostaa ja aika sekä vaiva pitääkin näkyä siitä”, toteaa Nieminen.

Suosittelijoilla iso rooli

Ansioluettelon rakentaminen kannattaa aloittaa valokuvasta. Minkälaisen kuvan laittaisin itsestäni treffipalstalle? Laita sama kuva ansioluetteloosi. Ansioluetteloon kannattaa Niemisen mukaan laittaa työkokemus 10–15 vuoden ajalta, joskin työtä vastaava olennainen työkokemus kannattaa nostaa paremmin esille kuin 15 vuotta vanha kesätyö.

”Hyvä ansioluettelo on rakenteellisesti hyvin jäsennelty, se on helppolukuinen sekä tarpeeksi tiivis ja ytimekäs. Harrastukset ja esimerkiksi vapaaehtoistyö kannattaa mainita, koska ne voivat antaa lisäarvoa työtehtäviin”, mainitsee Nieminen.

Pätkä- ja projektitöiden maailmassa ihmisten työhistoria pirstaloituu. Siksi suosittelijoita kannattaakin haalia edellisistä työtehtävistä etenkin aloilla, joissa piirit ovat pienet.

Suosittelijat ovat tosi iso juttu tänä päivänä. Rekrytoijat kiinnittävät huomiota suosittelijoihin ja usein myös soittavat heille, toteaa Nieminen.

Siinä missä CV on ihmisen käyntikortti ja keino kiinnittää hakijan huomio, se voi toimia myös toisinpäin. Huolimattomasti tehty CV kiinnittää huomion siinä missä hyvin tehty CV:kin, mutta lopputuloksena on usein ennemmin paperisilppuri kuin kutsu työhaastatteluun.

Ansioluettelon tekoa ei kannata vähätellä vaan siihen pitää oikeasti panostaa.

”Ansioluettelo kannattaa aina oikoluettaa jollain toisella. Kirjoitusvirheet, huolimattomuus ja toisto ovat ihan perusmokia. Myös hakijan oma suhtautuminen ansioluetteloon näkyy helposti lopputuloksessa. Ansioluettelon tekoa ei kannata vähätellä vaan siihen pitää oikeasti panostaa”, linjaa Nieminen.

Audiovisuaalinen CV tekee tuloaan

Siinä missä teknologia on antanut työnhakijalle mahdollisuuden erottua joukosta, on se antanut myös työnantajalle uusia välineitä rekrytointiprosessiin. Isoissa massahakuprosesseissa tai avoimissa hakemuksissa pitää usein täyttää yrityksen oma sähköinen hakemus, jossa kysytään usein lähes samat asiat kuin liitteenä lähetettävässä CV:ssä. Vaikka työ onkin käytännössä kaksinkertainen, niin nämäkin kaavakkeet kannattaa täyttää huolellisesti ja tyhjiin kohtiin kirjoittaa muutakin kuin lue CV:stä, sillä kaavakkeet ajetaan usein hakurobottien läpi, jotka poimivat tekstistä asia- ja avainsanat.

Myös audiovisuaaliset ansioluettelot ovat jo tätä päivää ja etenkin media-, markkinointi ja teknologia-aloilla jo osin arkipäivääkin.

”Audiovisuaalisen CV:n voi ajatella eräänlaisena hissipuheena. Siinä oma koulutus- ja työhistoria sekä muut tarvittavat tiedot esitellään tiivistettynä esimerkiksi minuutin aikana. Audiovisuaalista CV:tä voi harjoitella vaikka peilin edessä käsikirjoituksen avulla”, neuvoo Nieminen.

Oman minän brändäys ei rajoitu enää pelkkään ansioluetteloon, vaan esimerkiksi LinkedIn:n kaltaiset verkostoitumispalvelut ovat tietyillä aloilla jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Myös omasta internetjalanjäljestä sekä eri sosiaalisen median profiileissa antamastaan kuvasta kannattaa pitää huolta, sillä työnantajat tapaavat katsastaa työnhakijan julkiset nettiprofiilit hyvinkin herkästi.

”Työhön valinnassa lopulta kuitenkin työnhakijan persoona, profiili ja työyhteisöön sopiminen ovat ratkaisevassa asemassa. Työnantajat etsivät lopulta hyvää tyyppiä, joka on halukas ja kyvykäs uuden oppimiseen, joustavuuteen sekä myös sitoutunut hoitamaan työnsä mahdollisimman hyvin”, toteaa Nieminen.

Aktiivisuus on kaikista ratkaisevin

Työpaikan etsinnässä aktiivisuus on kuitenkin kaikista tärkein asia. Niemisen mukaan piilotyöpaikkojen osuus työmarkkinoista on jopa 70–80 prosenttia. Nämä työpaikat eivät tule koskaan avoimen haun piiriin. Ne täytetään suhteilla, verkostoilla sekä työnhakijan omalla aktiivisuudella.

”Itselleen voi tehdä vaikka listan työpaikoista, joissa olisi mahtavaa olla töissä, ja jotka olisivat omaan intressiin ja taitotasoon sopivia paikkoja. Sitten vain lähestytään näitä työpaikkoja”, havainnollistaa Nieminen.

Työpaikan hakeminen vaatii rohkeutta. Pelkkiä avoimia työpaikkoja selailemalla tai sähköisiä hakemuksia lähettämällä piiloudutaan helposti sähköisen järjestelmän suojiin ja uskotellaan itselleen, että on ainakin yrittänyt.

”Kyllä työnhaku vaatii älyttömästi rohkeutta. Sille omalle epämukavuusalueelle täytyy mennä ja ottaa puhelin käteen tai mennä käymään työpaikoilla. Kasvokkain kohtaaminen on aina paras tapa, mutta toki aina se ei ole mahdollista. Silloin hyvä hakemus ja CV ovat avainasemassa”, päättää Nieminen.

 

 

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvat Matias Partanen

Perinteiset Jokivalkeat vietettiin Rovaniemellä torstaina 3.11. jo 16. kertaa. Aikaisemmin Valdemarin uimarannalla järjestetty tapahtuma oli nyt toista kertaa Valionrannassa. Vain muutamat tuikut valaisivat marraskuisen pimeää rantaa, kun astuimme paikalle. Odottavaa väkeä oli kerääntynyt rinteeseen kuin Salpausselän kisojen mäkikatsomoon ikään. Kelmeä puhelimien näytöistä säteilevä valo antoi ennakkoa tulesta. Kansainvälinen opiskelijaryhmä seisoi rivissä sytytyskepit käsissään h-hetkeä odotellessa.

Tapahtuma perustuu Lapin Yliopiston tulitaide-kurssiin, jota vetää kuvataidekasvatuksen yliopisto-opettaja Antti Stöckell. Tapahtuma on perinteisesti ollut juuri vaihto-opiskelijoiden suosiossa.

”He näkevät kuvauksen valitessaan opintoja Lapin yliopistosta, tulitaidekurssi kuulostaa varmaankin jännältä ja erikoiselta. Monien ystävät ovat myös käyneet kurssin ja kehuneet sitä. Parhaimmillaan mukana on ollut toistakymmentä eri kansallisuutta. Kieli- ja kulttuurierot tulevat näkyviin työpajamuotoisessa toiminnassa, mutta tulen kieli koetaan aina vahvasti yhdessä”.

10-9-8-7-6-5-4-3-2-1- BURN!

Tapahtumassa on vaihtuva teema. ”Aikaisemmin on nojattu vahvasti perinteisiin, tällä kertaa halusimme katsoa eteenpäin ja sinne, minne emme edes näe”, Stöckell kertoo.

”Avaruusteemassa on paljon tarttumapintaa scifin ja elokuvien kautta”

Eräässä veistoksessa on astronautin hymyilevät kasvot jonkinlaisessa avaruus-selfiessä. 10-9-8-7-6-5-4-3-2-1- BURN! Astronautti roihahtaa liekkeihin, yleisön etummaiset rivit astuvat askeleen taaksepäin, kun liki kymmenmetriset liekit kuumottavat poskia. Kipinät tanssivat tummalla yötaivaalla kuin pienet tähdenlennot.

Stöckell oli mukana 2001 ensimmäisen vuoden opiskelijana, kun Jokivalkeat aloitettiin.

”Alunperinkin tapahtuma on suunniteltu kaamoksen alkuun. Tuli on mukana muissakin siirtymäriiteissä, kuten uuden vuoden raketeissa tai pääsiäis- ja juhannuskokoissa, sekä kekrissä. Kaamos on hieno aika tuoda perinteisiin nojaavia uusia sisältöjä, kiitämme kesästä ja syksyn sadosta ja otamme pimeän ajan vastaan”, Stöckell kertoo.

Tapahtuma on vahvasti yhteisöllinen, sillä mukana tekemässä on lähes 30 ihmistä.

”Tätä voidaan kutsua taiteeksi ja uskon sen koskettavan myös monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät muuten kuluta paljon taidetta.”

Astronautti on jo pelkkä tuhkaa ja palavat planeetat tanssivat universumin porteilla. Jäljellä on vielä UFO, jolla avaruuden muukalaiset ovat abduktoineet lappilaisia tutkimuksiinsa. Lopulta sekin roihahtaa tuleen, olemme torjuneet hyökkäyksen! Lapasten vaimentamat aplodit päättävät yhteisen hetken ja rovaniemeläiset valuvat jälleen takaisin omien kotiensa lämpöön.

Jokaisessa meissä asuu
pieni pyromaani. 

”Toivon, että lämmöstä ja hehkusta on iloa vielä pitkään. Erimaalaiset ja ikäiset kokevat intensiivisen ja nopean hetken yhdessä”, Stöckell miettii.

Mitä tuli oikeastaan tässä mielessä tarkoittaa? Ensimmäisenä tulee mieleen sen välttämättömyys koko ihmiskunnalle sen historian ajan. Stöckell näkee tulen dualistisena elementtinä.

”Tuli on lämmön, turvan ja elämän lähde, toisaalta siinä on tuhoava puoli. Voiman kanssa tulee toimia hallitusti, sillä jokaisessa asuu pieni pyromaani, ja on kiinnostavaa ajatella, miten voisimme käyttää myös tätä tuhoviettiä hyödyllisesti. Tuli on loppujen lopuksi arvaamaton elementti ja valokuvat tanssivista liekeistä ovat usein mielenkiintoisia – millaisia hahmoja ne muodostavatkaan”.

 

Teksti ja kuvat Matias Partanen

Reindeer Kalashnikovin taru sai alkunsa hieman enteellisesti mayojen maailman-lopun ennustuksen päivänä 21.12.2012. Maailmanloppua ei tullut, ja kuten mayatkin olivat ilmeisesti tarkoittaneet, koitti uusi aika. Tätä uutta aikaa on nyt eletty useampi vuosi, ja tahti sen kuin kiihtyy.

Hämyisen Half Moonin bäkkäriltä tavoitettu bändi on vähintäänkin haastava haastateltava, sillä kahdeksanhenkistä kokoonpanoa ei aina ole helppoa saada yhdelle koolle. Huolimatta vähäisestä mieskadosta keikkaa edeltävässä sekasorrossa haastattelu saa tuulta alleen, vaikkakin muotoutuen välillä päälle huuteluksi genremäärittelyistä, saamattomista liksoista, hulvattomista keikkakokemuksista sekä alkutaipaleen hämäristä muistoista aina tulevaisuuden näkymiin saakka.

Kalashnikovien siemen oli kuitenkin ehditty kylvää ennen tuota merkityksellistä maailmanlopun päivää, sillä keskusteluja oikean musiikin soittamisesta oli käyty jo silloisen vuoden 2012 juhannuksesta lähtien.

”Olin tehnyt jo aika pitkään Akin kanssa räppihommia tietokonetaustoilla. Soittomiehet soittelivat samaan aikaan oikeaa musiikkia. Hynttyiden yhteen lyömisestä oli ollut pitkään puhetta ja kesällä 2012 kokeiltiin ensimmäisen kerran soittaa yhdessä”, Kalashnikovissa räppiä heittävä Jouni Järvelin muistelee.

Marikaisjärven juhannuksessa tehtiin lopulta päätös bändin perustamisesta, ja porukkakin alkoi olla suunnilleen kasassa. Kahdeksanmiehinen poppoo ei täysin tuntenut toisiaan alkuaikoina, vaikka osa olikin tuttuja jo lapsuudesta. Eri verkostot, joita ilkeämielinen välikommentti kuvaili ryyppyremmeiksi, nivoutuivat kudokseksi, joka tätä nykyä hämmästyttää ja hämmentää keikkalavoilla. Hämmennystä herättää myös omaperäinen nimi, jonka synnystä ei ole tarkkaa kuvaa. Vastuu yhdistelmästä sysätään Järvelinille.

”Pitkällisen pohdinnan ja muutamien parempien ideoiden jälkeen tähän päädyttiin”, hän toteaa.

Välillä käydään pohjalla, ennen kuin tavoitellaan taas pintaa.

Reindeer Kalashnikovin voi määritellä lappilaisasenteesta ponnistavaksi räpin, suomirockin ja psykedelian yhdistelmäksi, joka matkaa kohti raskaampaa suuntaa. Miesten mukaan musiikki oli alkuaikoina hennompaa, mutta on koko ajan siirtymässä rokimpaan meininkiin. Pohdinnan keskeyttää kuittaus sukellusmusiikista – välillä käydään pohjalla, ennen kuin tavoitellaan taas pintaa. Onpa musiikkia saatettu kuvata jopa sairaaksi ja rikolliseksikin.

”Tekemisen taustalla ei ole mitään suurempaa visiota. Luotamme, että omalla painolla mennään eteenpäin. Ei siinä vaikuta alkaa venkoilemaan”, Järvelin summaa.

”Tuotantoa ei varsinaisesti yhdistä minkään tietyn sanoman välittäminen, vaan se on enemmänkin simppeliä elämään heittäytymistä. Joissakin kappaleissa on toki kantaaottavampaa meininkiä, jota vuorottelevat kevyemmät tarinat elävästä elämästä”, laulaja Ville-Matti Hannu sanoo.

Kappaleet voivat olla hyvinkin erityylisiä, mikä osittain johtuu isosta tekijäporukasta. Monipuolinen ja -miehinen bändi on toisinaan vahvuus, mutta myös haaste, sillä mieltymykset eivät aina kohtaa, jolloin joutuu tinkaamaan, mitä kaikkea esimerkiksi keikoilla soitetaan.

Reindeer Kalashnikov tanssitti opiskelijaväkeä LYYn varjoavajaisissa.

Ahkerasti keikkaileva Reindeer Kalashnikov on ennen kaikkea kotonaan lavoilla. Jo alkuaikoina ahkerasti keikkailleen yhtyeen tahti on viime vuosina vain kiihtynyt, ja tälle vuodelle esiintymislavoja on ehditty kuluttaa jo 19 kertaa. Ahkeraan keikkailevalle myös sattuu ja tapahtuu, ja keskustelu ajautuukin pian omituisimpiin ja mieleenpainuvimpiin keikka-muistoihin. Aina esiintymislavakaan ei ole selviö, sillä on bändi joskus esiintynyt myös lumikinoksessa.

”Joskus syvässä Lapissa keikkaillessamme eräs mieshenkilö paskansi innostuksesta kirjaimellisesti housuihinsa lavan edessä”, Järvelin muistelee.

Innokkaita faneja on pitänyt hätistää kesäkurpitsalla nuokkumasta kiipparin päältä.

Joskus innokkaita faneja on pitänyt hätistää kesäkurpitsalla nuokkumasta kiipparin päältä. Kemijärven yöttömässä yössä taas mittariin on saattanut kilahtaa neljä keikkaa vuorokaudessa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Bändin jäsenet kertovatkin pitävänsä erityisesti pienissä paikoissa esiintymisestä.

”Siellä jossain tunturissa, jossa paikat ovat niin pieniä, että hyvä jos sisään mahtuu”, Järvelin kiteyttää.

Etelässä keikkailukin on pikkuhiljaa lisääntymässä. Tähän asti se on jäänyt hieman vähäisemmäksi, sillä isolla porukalla keikkailu tulee bändille kalliiksi, kun palkkion jakajiakin on, mistä ottaa.

Tulevaisuudessa näköpiirissä on uuden musiikin työstäminen. Bändin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa levy näki päivänvalon syksyllä 2015. Voi kuitenkin olla, ettei uuden tekeminen ole automaatio.

”Levy voi ehkä formaattina olla aikansa elänyt. Järkevämpää voisi olla sinkkujen ja musavideoiden julkaisu”, kitaraa soittava Tuomas Autti pohtii.

Moderni musiikinkuuntelija ei juuri soittimen lukupäätä kuluta, ja musiikin odotetaan löytyvän suoratoistopalveluista.

Bändi on jo tehnyt yhden videon kappaleeseen Lapin noita, ja pohdinnassa on tämän postmodernin taidemuodon tiellä jatkaminen. Myös sosiaalisessa mediassa aktivoituminen koetaan nykypäivän tuomaksi haasteeksi, johon täytyy vastata. Bändi päivitteleekin ahkerasti Instagramia, jonne haastattelunkin aikana virtasi kuvia tasaiseen tahtiin. Kuvia, ja myös miehiä heidät keikalla nähdessään ei voi olla panematta merkille poikkeavaksi kuvailtavaa pukeutumista, joka yhdistelee ennakkoluulottomasti kaikkea lampunvarjostimista kimonoihin.

”Meidän on joskus kommentoitu näyttävän siltä, että olemme juuttuneet aikaan, jota ei ikinä ollut, eikä tule olemaan”, Autti toteaa.

Sitä, mistä tämä kaikki johtaa, eivät bändin jäsenet itsekään tiedä. Härövarustus onnistuu kuitenkin vilpittömyydessään välttämään itsetarkoituksellisuuden, ja lavalta välittyy kaikessa tekemisen meininki ja täysiä heittäytyminen.