Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Meri Heikkilä

Opiskelijan työtä on opiskelu. Omalla kohdallani se tarkoittaa luennoilla istumista, tietokoneluokissa työskentelyä, kirjastossa käymistä, käytävillä keskustelua ja ruokaloissa tai kahviloissa vetelehtimistä. Työntekijät ovat vakuutettuja.

Tässä uskossa olin, kunnes viime keväänä eräälle läheiselleni sattui yliopistolla tapaturma, joka vaati sairaalassa tikattavana käyntiä. Oletimme, että vakuutus korvaa hänen kulunsa, mutta vakuutusyhtiön virkailija kertoi, että opiskelijoiden tapaturmista korvataan vain sellaiset, jotka ovat sattuneet työharjoittelussa tai vastaavanlaisissa olosuhteissa. Taide- ja kasvatustieteiden opiskelijat suorittavat tutkintoonsa yliopistolla myös työpajatyyppisiä opintoja, mutta esimerkiksi yhteiskuntatieteilijät eivät siis käytännössä ole vakuutettuja opiskelunsa aikana.

Lapin yliopiston työntekijöille suunnatussa paperissa ”Kun opiskelijalle sattuu tapaturma – näin ohjeistat opiskelijaa”, sanotaan, että ”opiskelijoiden vakuutusturva koskee vain tapaturmaa, joka on sattunut opiskelulle ominaisissa olosuhteissa henkilön osallistuessa opetussuunnitelman tai tutkinnon perusteiden mukaiseen työhön rinnastettavan käytännön opetukseen, työssäoppimisjaksoon, työharjoitteluun, näyttötutkintoon tai perusopetuksessa työelämään tutustumiseen oppilaitoksessa tai muussa koulutuksen tai opetuksen järjestäjän tai oppilaitoksen ylläpitäjän osoittamassa paikassa”. Tästä määritelmästä on hankala päätellä, miten asia käytännössä on.

"Opiskelijat on vakuutettuina vain käytännön harjoittelutyössä sattuvien tapaturmien varalta."

Otin yhteyttä Vakuutusmeklariin, joka hallinnoi Lapin yliopiston vakuutuksia. Hän esittää asiansa yksiselitteisesti sähköpostissaan: ”Eli opiskelijat on vakuutettuina vain käytännön harjoittelutyössä sattuvien tapaturmien varalta. Tämän määrittelee opiskelijatapaturman korvaamisesta annettu laki.”

Katsaus Finlexiin paljastaa, että kyseessä on vuonna 2002 päivätty laki opiskeluun liittyvissä työhön rinnastettavissa olosuhteissa syntyneen vamman tai sairauden korvaamisesta. Asian laki-teknisistä yksityiskohdista kiinnostuneiden kannattaa katsastaa lisätietoja sieltä.

Olisi suotavaa, että yliopisto tiedottaisi opiskelijoita nykyistä paremmin vakuutusasioista, sillä tieto tuntuu olevan tiukassa. Uusille opiskelijoille voisi jo alkuvaiheessa kertoa milloin he ovat vakuutettuja ja millä tavalla vakuutusturvaa voisi halutessaan kompensoida omalla vakuutuksella. Nettisivuille voisi koota paketin kaikille opiskelijoiden vakuutusasioista kiinnostuneille. Kiemuraiset pykälät eivät aukea helposti edes korkeakoulutuksesta nauttiville, joten selkokielellä ilmaistu yksiselitteinen informaatio olisi paikallaan.

Luennoilla tai käytävillä toki sattuu harvemmin tapaturmia, mutta silti tällainen vakuutusmääritelmä tuntuu asettavan opiskelijat eriarvoiseen asemaan, sillä toisilla aloilla opiskelu on enemmän työhön rinnastettavaa sisältäen työpajoja ja harjoittelujaksoja.

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Mikko Roininen

Pariisin Yliopiston filosofian professori Frederic Gros on kirjoittanut kirjan kävelemisestä juurikin oman tieteenalansa lähestymistapaa noudatellen. Se aukeaa hyvin myös niille, jotka ovat vain kiinnostuneita katsomaan kävelemistä uusista näkökulmista, onhan niin että ihminen on olento joka hengittää, syö, juo ja kävelee. Kysymys on siis elämisen perusasioista. Lueskelin teosta kesäreissulla, jonka teimme teltan ja tyttöystävän kanssa itäiseen Eurooppaan.

Kuten Gros huomauttaa, pitkät kävelyreissut voivat vapauttaa mielen monista arkielämän tarpeista ja ahdistuksista. Koko päivän reppu selässä käveltyään tuntuu maa ohuen patjan läpi parhaalta kuviteltavissa olevalta sängyltä. Keho kiittää levosta, ja maailma asettuu mukavan yksinkertaisesti kävelyn, ihmettelyn, ruoan ja levon vuorottelevaan rytmiin. Pikkuasioista tulee joutavia ajatuksia, joilla ei ole sijaa hetken muodostumisessa. Repun selästä saatuaan tuntuu, että voisi kävellä niin pitkään kuin uutta maisemaa riittää.

Parasta kesän reissussa oli ulkona oleminen, ilman sähkölaitteita, elämän perusasioiden äärellä. Grosin mukaan nykyelämässä ”ulkona” on jonkinlainen välitila kahden sisätilan välissä. Telttaillessa ja kävellessä sisätila voi muuttua oudoksi, tunkkaiseksi ja tylsäksi. Kävelyreissulla asutaan ulkona ja sisätilat ovat vain välitiloja, joissa käydään satunnaisesti.

Meillä ei ollut matkalla mukana minkäänlaisia mobiililaitteita, mikä tuntuu olevan harvinaisuus tänä päivänä. Kun nettikahvilatkin ovat lähes hävinneet koko Euroopasta, ei tarvinnut seurata ja somettaa. Kohdemaan kieltä taitamattomana edes jättikokoiset otsikot eivät sano mitään. Maailmasta häviää kiinnostus kaikkiin itsensä ja oman lähipiirinsä ulkoisiin tapahtumiin. Uutiset menettävät merkityksensä pitkillä kävelyreissuilla.

Kävelyssä ilo on sitä, kun tuntee ruumiinsa saavan voimaa jokaisesta askeleesta käytettäväksi seuraavaan. Pitkän päivän jälkeen on onnellinen yksinkertaisista asioista, siitä kun saa rentoutua oikaisemalla jalkansa ja tyydyttämällä nälkänsä ja janonsa.

Tutulta kotiseudulta poistuttaessa kävelijä alkaa nähdä eri tavalla. Kaupungit ovat täynnä ärsykkeitä ja pieniä kiinnostavia yksityiskohtia mihin tarkkaavaisuutensa voi kohdistaa. Reissussa on mukavaa vain kävellä ja katsella, imeä itseensä erilaisia uusia ja jännittäviä aistihavaintoja, mitä kotopuolessa ei ole tarjolla. Tämä on parasta tehdä jalan.

Käveleminen on painovoiman valtaan asettumista monotonista rytmittämistä. Taolainen viisaus sanoo: ”Jalat vievät hyvin vähän tilaa maan päällä; niillä voi kävellä kaikkiin niihin tiloihin, joita ne eivät vie.” Jalan ei koskaan tule asettua mihinkään pysyvästi, vaan mittailla maan kamaraa niin kauan kuin voimia riittää. Hyvä kävelijä liikkuu rauhallisen määrätietoisesti, ei nyi vaan rytmittää hitautensa sopivaksi vakaaksi etenemisvauhdiksi.

Monet tärkeät filosofit ja runoilijat ovat kävelleet ja kehitelleet ajatuksiansa retkiensä myötävaikutuksella. Kant kiersi samaa reittiä kotikaupungissaan koko elämänsä kellontarkoilla kävelyillään. Kerrotaan jopa että ihmiset tarkastivat ajan sen perusteella, missä kohtaa Kant ilmaantui näkyviin. Nietzche käveli raivoisasti, Rousseau pystyi ajattelemaan kunnolla vain kävellessään, Baudelaire huusi malttamattomana paikallaan oloon vielä kuolemanhoureissaankin: Tuokaa tekojalkani, nyt mennään, Eteenpäin!

Historian suurhahmoihin kuuluvan Mahatma Gandhin tunnetuin tempaus oli hidas kävely joukolla meren rantaan keräämään suolaa, johon paikallisella väestöllä ei ollut lupaa. Tämä kansalaistottelemattomuus sopi suorittaa rauhallisesti kävellen, sillä se kiteytti osia hänen pasifistiseen vallankumoukseen tähdänneestä filosofiastaan. Kävely on vähäeleinen, nöyrä ja äärimmäisen rauhanomainen tapa protestoida.

Kuten filosofi Jean-Jacques Rousseau kiteyttää: ”Tehdä matkaa jalan kauniilla säällä kauniissa paikassa ilman kiiruhtamista, kulkuni määränpäänä jokin miellyttävä kohde – siinä kaikista elämisen tavoista se, joka on eniten minun makuuni.”

 

Teksti ja kuvat Matias Partanen

Drone, miehittämätön ilma-alus, UAV, nelikopteri, mikä-perkele-siellä-surisee, lennokki, drooni – rakastetulla ja vihatulla lentohärvelillä on monta nimeä. Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ennustus kaksituhattaluvun lentävistä autoista ei aivan toteutunut, mutta pienet kauko-ohjattavat lennokit sen sijaan täyttävät taivaita erilaisia tehtäviä suorittaen. Ylivoimaisesti tunnetuin käyttötarkoitus näille laitteille on huvittelu, vapaa-ajan lentely ja harrastusilmakuvaus. Näillä lentolaitteilla on kuitenkin potentiaalia moniin niin sanottuihin oikeisiin tehtäviin: kokeiluja esimerkiksi postinkuljetukseen ja kadonneiden ihmisten jäljitykseen on tehty myös Suomessa.

Lapin yliopistossa miehittämättömiin ilma-aluksiin liittyvää sääntelyä tutkivan Mikko Huttusen mukaan lennokkeja koskeva lainsäädäntö on pitkään laahannut perässä. Laitteiden suosio ja nopea kehitys on yllättänyt lainsäätäjän niin sanotusti housut kintuissa.

Ilmailuoikeuden järjestelmä on luotu miehitettyä ilmailua varten. Tämä pätee sekä kansainvälisiin sopimuksiin, EU:n sääntelyyn että kansalliseen sääntelyyn. Lainsäätäjä kaikilla tasoilla on joutunut pohtimaan, missä määrin voidaan soveltaa olemassa olevaa järjestelmää ja miltä osin tulee luoda uutta sääntelyä, Huttunen kertoo.

EU-tasolla on säännelty ainoastaan yli 150 kiloa painavia laitteita, joihin sovelletaan samoja sääntöjä kuin miehitettyihin ilma-aluksiin. Euroopan lentoturvallisuusvirasto EASA:n ja komission suunnitelmissa on tosin purkaa painoraja ja jakaa lennätykset riskiperusteisesti eri luokkiin. Kansallisella tasolla miehittämättömiin ilma-aluksiin on reagoitu, ja Trafi antoikin kauko-ohjattavia ilma-aluksia ja lennokkeja koskevan ilmailumääräyksen OPS M1-32, joka astui voimaan 9.10.2015. Tätä kirjoitettaessa määräykseen ollaan tekemässä joitain selventäviä muutoksia.

Huttusen mukaan miehittämättömien ilma-alusten käyttö on kasvanut räjähdysmäisesti. Erilaisia sovellutuksia on pilvin pimein aina sähkölinjojen ja viljelysten tarkastamisesta malminetsintään. Malminetsintää koskeva Geologian tutkimuskeskuksen ja Lapin yliopiston vuonna 2016 päättyvä UAV-MEMO-projekti on tutkinut UAV:iden käytännöllistä ja oikeudellista soveltuvuutta malminetsintään ja kaivostoiminnan valvontaan. Tavoitteena on ollut kehittää aikaa ja kustannuksia säästäviä sekä ympäristöneutraaleja etsintämenetelmiä. Hankkeen ovat rahoittaneet Tekes sekä neljä Lapissa toimivaa kaivosalan yritystä.

Lennokkitoiminta on hauska harrastus. Ennen ilmaan nousua on syytä kuitenkin tutustua toiminnan pelisääntöihin.

Entäpä millainen on Pertti Peruslentäjää koskeva sääntely tällä hetkellä? Asia riippuu tällä hetkellä siitä, lentääkö harrastusmielessä vai työkseen. Trafin määräys nimittäin asettaa näille hieman erilaiset vaatimukset. Joka tapauksessa autonomisen eli käyttäjästä riippumattomasti toimivan laitteiston käyttämiseen tarvitaan lupa, käytännössä ilmatilavaraus. Luvanvaraista on myös toiminta yli 25 kiloa painavalla laitteella sekä silloin, kun operoidaan näköyhteyden ulkopuolella. Mielenkiintoinen on Huttusen ilmoille heittämä pointti, johon esimerkiksi rajaseudulla asuva ilmailija voi syyllistyä tietämättömyyttään:

Periaatteen tasolla kauko-ohjattavalla ilma-aluksella voisi syyllistyä ilmatilaloukkaukseen, mikäli lentää laitteella vieraan valtion ilmatilassa. Ilman lupaa rajaa ei saisi ylittää.

Käytännössä laitteiden valvonta on kuitenkin hankalaa, ja todellisiin toimenpiteisiin tuskin ihan hevin ryhdyttäisiin. Tilanne, jossa naapurimaan JAS 39 Gripen -hävittäjät tulisivat saattamaan tunkeutujaa pois suvereenista ilmatilasta, on todennäköisesti vain vannoutuneimpien droonipilottien painajaisunta.

Ei kuitenkaan ole vaikeaa kuvitella erilaisia riskitilanteita, joita miehittämättömien ilma-alusten lennättäminen voi aiheuttaa. Yksi suurimmista uhkista on törmäyskurssille joutuminen muun ilmaliikenteen kanssa. Siksi esimerkiksi lentokenttien läheisyydessä lennättämistä on rajoitettu. Suomessa maksimilentokorkeudeksi on määritelty 150 metriä, lentokenttien läheisyydessä 50 metriä, ja väistämisvelvollisuus on aina miehittämättömällä ilma-aluksella.

Erilaisiin rikollisiin tarkoitusperiin on viranomaispuolella havahduttu: lennokkia voitaisiin hyödyntää terrori-iskussa, ja valtameren takana on tehty havaintoja koptereiden käyttämisestä huumeiden salakuljetuksessa. Lakikirjaa kirjaimellisesti tuijottava voi myös tehdä seuraavan päätelmän: vappusimoissa kauko-ohjattua ilma-alusta lennättävä pilotti syyllistyy ilmaliikennejuopumukseen – ainakin, jos kyse on työtehtävistä. Harrastelijan kohdalla teko voitaisiin tulkita ilmailurikkomukseksi. Alkoholin ja huumeiden käyttökielto on ilmaliikenteessä ehdoton.

Pelisäännöt siitä, mitä kuvaa ja missä kuvaa, koskevat myös lentäviä kameroita.

Droonipilotit voivat myös loukata yksityisyyttä. Samat pelisäännöt siitä, mitä kuvaa ja missä kuvaa, koskevat myös lentäviä kameroita. Aurinkoa ottavan naapurin rauhaa häiritsevä voi löytää itsensä pian lakituvasta.

Jos lennokkien käyttö lyö ammattilaispuolella esimerkiksi tavarankuljetuksessa läpi, on trafiikin kasvamiseen jotenkin vastattava. Huttusen mukaan esimerkiksi EASA on väläytellyt eräänlaisten lentoväylien perustamista ammattimaisille toimijoille. Niin sanottu geofencing on GPS-paikannukseen perustuva teknologia, jolla liikenne voidaan turvallisesti ohjata omille väylilleen. Jo nyt kuluttajien saatavilla olevien, varsinkin kalliimpien koptereiden ohjelmointi rajoittaa lentämistä tietyillä alueilla. Valmistajat ovat havahtuneet riskeihin, joita huolimattomat lennättäjät saattavat aiheuttaa. Vakavan onnettomuuden aiheutuminen voisi syöstä koko alan kohti erittäin tiukkaa sääntelyä.

Tällä hetkellä laitteiden lennättäminen Suomessa on kuitenkin melko vapaata. Vapaa-ajan lentelijän tulee muistaa, ettei toiminnallaan aiheuta vaaraa ulkopuolisille eikä lennätä alusta väkijoukkojen yläpuolella. Lennättämistä on rajoitettu myös asutuskeskusten yläpuolella: jos kyse on tiheästi asutetusta alueesta, on noudatettava erityistä varovaisuutta. Lennokin paino saakin tällöin olla korkeintaan 3 kiloa. Lennokista tulee ilmetä käyttäjän nimi ja yhteystiedot, eikä yli 150 metrin lentokorkeutta saa ylittää. Ammattimaiseen toimintaan siirryttäessä on toiminnasta tehtävä netti-ilmoitus Trafille ja kiinnitettävä entistäkin enemmän huomiota kaikkiin turvallisuusnäkökohtiin.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Helsinkiläinen räp-yhtye Ruger Hauer sen tavallaan tiivisti; niin kutsutun y-sukupolven kohtalon syntyä työelämän murroskohtaan, jossa rakenteellinen työttömyys kurittaa maata, digitalisaatio syö perinteisiä aloja, CV on jäänne jurakaudelta, korkeakoulututkinto ei takaa yhtään mitään ja yhteiskunnan rakentamat tukiverkostot laahaavat vielä vanhassa, jo menneessä maailmassa. Vai onko kyseessä sittenkin pelkästään nuorten ihmisten kokemasta ahdistuksesta huolettoman nuoruuden ja vastuullisen aikuisuuden välillä, mikä ilmenee sukupolvesta toiseen, ja jossa ihmiset aikakaudesta riippumatta kokevat aina olevansa jollain tavalla yhteiskunnan ja elämän murroskohdassa – ainakin henkilökohtaisella tasolla?

Minä olen y-sukupolvea, eli 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntynyttä sukupolvea. Sukupolvesta voidaan käyttää myös nimitystä nettisukupolvi, sillä internet syntyi, yleistyi ja lopulta lävisti koko yhteiskunnan samaan aikaan, kun minä vietin nuoruuteni huolettomat vuodet ja kasvoin lopulta aikuiseksi.

Työ, tai se, minkä me miellämme työksi, on liittynyt ihmisten elämään jollain tavalla oikeastaan aina. Ensin työtä tehtiin konkreettisen ravinnon eteen: metsästettiin, raivattiin ja viljeltiin maata sekä hankittiin polttopuita. Sitten tuli vaihtotalous. Palveluita ja raaka-aineita hankittiin toisilla palveluilla ja raaka-aineilla. Työn arvo saatettiin suhteuttaa myös yhteisesti sovittuun vaihtovälineeseen kuten oravannahkoihin. Lopulta yhteiskunta ja yhteisöt kasvoivat niin monimutkaisiksi, ettei perinteinen vaihtotalous enää toiminut. Luotiin yhteinen, keinotekoinen vaihtoväline – raha. 1700-luvun puolivälissä alkanut teollinen vallankumous oli puolestaan seuraava mullistus, joka muutti ihmisen käsityksen työstä. Tuotantomäärät kasvoivat räjähdysmäisesti höyryvoiman ja sähkön myötä ja raskaat fyysiset työt siirrettiin koneille. Teollistumisen kehitys ja voimistuminen on jatkunut aina näihin päiviin asti. Ja nyt olemme uuden murroksen kynnyksellä, ainakin jos MIT-huippuyliopiston professori Erik Brynjolfssoniin on uskominen.

Brynjolfsson johtaa MIT:n digitaalisen talouden tutkimusohjelmaa ja tutkii, kuinka teknologian kehittyminen kasvattaa tuottavuutta ja muokkaa maailmantaloutta. Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 28.8.2016) Brynjolfsson julistaa meidän olevan uuden teknologisen vallankumouksen kynnyksellä. Sitä vallankumousta hän kutsuu koneiden toiseksi tulemiseksi. Jos ensimmäinen teknologinen vallankumous – teollistuminen – korvasi ruumiillisen työn, koneiden toinen tuleminen korvaa ison osan ihmisen aivotyöstä.

Brynjolfssonin ajatukset kuulostavat hurjilta, mutta kehityskulku on silti jo nähtävillä. Vuonna 1996 kohistiin Deep Blue –tietokoneesta, joka voitti ensimmäistä kertaa ihmisen shakissa. Sen jälkeen teknologian kehitys on ollut huimaa. Nykyään koneet kykenevät myös syväoppimiseen. Tämä on tehnyt niistä verrattomia esimerkiksi kasvojen tunnistamisessa, missä niiden kyvyt ovat jo aika päiviä sitten ohittaneet ihmisen kyvyt. Ja lisää on tulossa. Robottiautot olivat pitkään pelkästään science fictioiden haavemaailmaa. Nyt ne ovat jo totisinta totta eikä tarvitse olla kovinkaan suuri meedio ennustaakseen, että yhteiskunnan kehitys kulkee tulevaisuudessa yhä syvenevää automaatiota kohti.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVAn raportti ”Robotit töihin” (EVA 13.9.2016) pyrkii valottamaan lähitulevaisuuden työympäristöä ja yhteiskuntaa, jossa entistä useampi työtehtävä hoidetaan automaation kautta. Raportin sanoma on kauttaaltaan se, ettei robottien yleistyminen johda massatyöttömyyteen, kuten usein kuulee peloteltavan, vaan käytännössä teknologinen kehitys ja innovaatiot synnyttävät ja tuhoavat työpaikkoja, mutta eivät itsessään työtä. Tiivistettynä: mitä vaativampaa viestintää ja ongelmanratkaisukykyä tehtävä vaatii, sitä huonommin se soveltuu automaation hoidettavaksi ja mitä enemmän työtehtävä perustuu rutiineihin ja sääntöihin, sitä paremmin se soveltuu roboteille. Muutos tuskin on aivan kivuton, sillä vaikka uusia työpaikkoja syntyykin vanhojen tilalle, vaatii niiden täyttäminen aivan uudenlaista osaamista. Tässä riskinä on niin sanottujen vanhojen työpaikkojen työntekijöiden väliinputoaminen, jos uudelleenkoulutukseen ei löydy omaa tahtoa tai yhteiskunnallisia mahdollisuuksia tai resursseja. Raadollisesti voidaankin ajatella, että jos jokin työtehtävä voidaan ajatuksen tasolla korvata roboteilla, se myös ajan myötä todella korvataan. Näin niiden taitojen, joita ei koneella pystytä korvaamaan, markkina-arvo kasvaa ja näihin taitoihin raportin mukaan tulisi panostaa jo peruskoulusta alkaen.

Helsingin Sanomien gallupissa (HS 5.9.2016) suomalaisilta kysyttiin, miten he uskovat oman työnsä säilyvän tulevaisuudessa. Gallupin tulos oli jopa hieman yllättävä: 74% työssäkäyvistä suomalaisista uskoi työtehtävänsä säilyvän digitalisaatiosta ja roboteista huolimatta. Onko kyse yltiö-optimismista, jossa maailmankuvaa verrataan vanhaan ja luotetaan sen säilyvyyteen, vai onko kyse sittenkin terveestä realismista, joissa työtehtävien kyllä uskotaan muuttuvan, mutta työn itsessään säilyvän? Hyvä esimerkki tästä on kirjasto. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA on arvioinut kirjastohoitajan työn muuttuvan radikaalisti jopa 97% todennäköisyydellä 10–20 vuoden aikana tiedon sähköistymisen myötä. Mutta häviääkö kirjastonhoitajan työ itsessään, vai muuttuuko se luonteeltaan vain erilaiseksi kuin mitä perinteinen kirjastonhoitajan työ on ollut? Tässäkin kysymyksessä tullaan väistämättä työntekijöiden kykyyn ja haluun kehittää omaa osaamista vastaamaan uusia työntarpeita sekä koulutuksen kykyyn vastata uuden maailman haasteisiin.

Epävarmuus on leima, joka varjostaa y-sukupolven tulevaisuutta.

Työllä on valtava merkitys ihmisten identiteetissä. Yhteiskunta on aina arvostanut työntekoa – ja ihan ymmärrettävästi. Peruskoulussa opiskellaan vielä yleissivistävästi, mutta siitä eteenpäin koulutuksen tarkoitus on valmistaa opiskelija oman alansa ammattilaiseksi. Meillä – sekä myös yhteiskunnalla – on harha, että tämä pätisi yhä. Ja se harha on johtanut y-sukupolven oirehtimiseen, kun valintojen vapaus on entistä isompi, mutta samalla epävarmuus tulevaisuudesta on lisääntynyt. Siinä missä vanhempamme saattoivat olla jo reilusti alle kolmikymppisinä vakituisessa työsuhteessa – ja saattavat olla saman työnantajan palveluksessa yhä edelleen – yhä harvempi nykyisistä alle kolmikymppisistä saa vakituista työsuhdetta. Työ koostuu yhä enenevissä määrin pätkätöistä, projekteista, yrittämisestä sekä oman tietotaidon jatkuvasta kehittämisestä ja alanvaihdoista. Tulot saattavat tulla useammasta purosta ja niiden taso vaihdella jopa kuukausittain. Mutta me vertailemme itseämme edelleen vanhempiemme sukupolveen – ja niin tekee myös yhteiskunta. Meitä syytetään laiskuudesta, nuoruuden venyttämisestä sekä itsekkyydestä, vaikka olemme vain muuttuneen yhteiskunnan murroskohtaan syntyneitä väliinputoajia tilanteessa, jossa odotukset ja paineet tulevat vanhasta maailmasta, mutta realiteetit ja todellisuus uudesta, vielä jossain määrin tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Epävarmuus on leima, joka varjostaa y-sukupolven tulevaisuutta. Se aiheuttaa ahdistusta ja moninaista oirehtimista. Mutta epävarmuudenkin voi hyväksyä. Silloin siitä tulee vähemmän ahdistavaa. Pelkkä yksilötason hyväksyminen ei riitä. Tarvitaan koko yhteiskunnan ajatusmaailman muutos ja tukijärjestelmien päivittäminen vastaamaan nykyisiä haasteita ja tarpeita. Jos tätä muutosta ajatusten, arvomaailman ja konkreettisien toimien osalta ei tapahdu, uhkaa y-sukupolvesta todellakin tulla hyödytön sukupolvi ilman, että sille annettaisiin edes mahdollisuutta muunlaiseen tulevaisuuteen.

Nyt on skeittikulttuurin vuoro nostaa päätään ja kasvaa, myös Rovaniemellä. Pitkän ajan lupaukset ja väännöt rahan sekä politiikan kanssa tuottivat tulosta, sillä nyt Rovaniemelläkin on oma skeittiparkki. Tämä oli työvoitto lajin harrastajille kuin heidän ideaan tukeville.

Teksti Nea Koivumaa
Kuvat Matias Partanen

Rovaniemi ei ole tarjonnut monia paikkoja skeittaukselle. Asfalttikatujen lisäksi kaupunki rakennuttaa puiset rampit muutamaan kaupunginosaan, minkä jälkeen ne jätetään oman onnensa nojaan. Ounasvaaralle vuoden 2016 kesänä rakennettu parkki on tehty betonista. Se on oikein käsiteltynä huomattavasti äänettömämpi ja turvallisempi kuin asfaltti tai laho ramppi.

Parkin rakentamisen takana on pitkän linjan lajin harrastaja Tero Pikkarainen ja hänen yrityksensä Concrete Proof. Pikkaraisen yritys on toteuttanut useita skeittiparkkiprojekteja ympäri Suomea. Viimeisimmät valmiit projektit löytyvät täältä Lapista: Sodankylästä ja Rovaniemeltä.

Kymmenisen vuotta skeittausta harrastaneen Oulusta kotoisin olevan Ville-Pekka Vihman mukaan Oulun ja Rovaniemen skeittikulttuuri eroavat toisistaan.

”Täällä Rovaniemellä harrastajakunta on melkoisesti pienempi, minkä takia kaikki tietävät tai tuntevat toisensa. Oulussa harrastajia on niin paljon enemmän, että kaikkia ei voi millään muistaa tai tunnistaa. Toisin sanoen meininki on Rollossa hitusen tiiviimpää ja yhteisöllisempää”.

Rullalautailu on Vihman mielestä ennen kaikkea todella hauskaa, hikistä ja terapeuttista. Rullalautaa hän kuvaa jonkinlaiseksi lemmikiksi, jonka kanssa pitää välillä lähteä ulos leikkimään. Hän pohtii skeittaamisen elämäntapaa, johon kuuluu pieni ulkoinen habitus eli vaatteet.

”Tuolla kun kadulla kävelee ilman lautaa, niin voisin uskoa, että monet tunnistavat sen, että tuossa menee skeittari.”

Vihman mukaan skeittiparkin erilainen tila ja materiaali vaikuttaa temppujen tekemiseen ja uusien luomiseen.

”Temput muuttuivat ja roimasti. Uudella parkilla on niin mukavasti uusia ja erilaisia mahdollisuuksia. Uudet linjat ja temput eivät ihan heti lopu kesken. Sinne menee vähän semmoisella ”lapsi karkkikaupassa” -asenteella, että mitähän sitä tänään tekisi.”

Jari Paksuniemi tyylittelee frontside rock’n rollin kaareen.

Skeittiparkin luulisi houkuttelevan lisää harrastajia lajin pariin. Vihman mielestä näin on myös käynyt.
”Onhan siellä jotain uusia naamoja pörrännyt. Oikeastaan ihan joka kerta sinne on joku uusi heppu ilmaantunut harrastaan. Sitten siellä on myös niitä vaahtosammuttimia näkynyt paljon skeiteillä, potkulaudoilla ja milloin milläkin. Se on joskus vähän rasittavaa, mutta pitää ymmärtää, että oli itse joskus ihan samanlainen. Eiköhän kaikki aikanaan parkin tavoille opi.”

Vuoden 2020 Tokion Olympialaisiin skeittaus on valittu yhdeksi lajiksi. Kuuluuko skeittaus olympialaisiin?

”Minä en tiedä mitä ajatella tuosta. Onhan se varmaan ihan vauhdikkaan ja viihdyttävän näköistä siellä telkkarissa, mutta tajuaako kukaan, joka ei tunne lajia sen päälle sitten mitään”, Vihma kommentoi.

Hänen mukaansa laji on saamassa uutta suosiota, ja on siksi mahdollisesti valittu yhdeksi olympialajiksi.

”Jos joku sinne haluaa lähteä Suomea edustamaan niin ei sitä voi kuin kannustaa”, Vihma pohtii.

Kaide kilahtaa, kun Petri Kuusela tekee siihen crooked grindin.

"Pieneen tilaan on saatu hyvin toimivat ja monipuoliset härvelit."

Rovaniemeläinen Petri Kuusela on harrastanut skeittaamista noin 17 vuotta. Hänestä skeittiparkki on loistava.

”Pieneen tilaan on saatu hyvin toimivat ja monipuoliset härvelit”, hän kertoo.

Kuusela on ollut parkin suunnittelussa melko aikaisesta vaiheesta lähtien.

”Minulle on jäänyt kuva, että parkkia ollaan tosissaan haluttu tehdä. Kysymys on ollut koko ajan rahasta. Toisaalta skeittareille on moneen otteeseen annettu suuria lupauksia, jotka ovat jääneet lunastamatta. Pääasia on, että parkki viimein tuli”, Kuusela kommentoi.

Vaikka skeittiparkki on saatu vasta valmiiksi ja käyttöön, on hyvä miettiä mikä olisi seuraava askel Rovaniemelle skeittaamista ajatellen.

”Ehdottomasti halli”, Kuusela sanoo.

Entä tuleeko Rovaniemen skeittikulttuuri muuttumaan parkin myötä?

”Parkki tarjoaa vain paremmat puitteet harrastaa. Kulttuurin luovat harrastajat, ei harrastus”, Kuusela vastaa.

Teksti Matias Partanen
Kuvitus Maria Tuunanen

Kyky puhua on ihmisyyden perustaito, ja nykyajan ammateissa kommunikointitaitojen merkitys korostuu. Vakuuttavasti argumentoivan on helppo vaikuttaa muihin ihmisiin. Historiamme tuntee puheita, jotka muuttivat maailmaa. John F. Kennedyn ”Ich bin ein Berliner”, Kingin ”I have a dream” sekä Ronald Reaganin vaatimus Gorbatšoville, ”Tear down this wall”, ovat kiistatta jättäneet jälkensä historiankirjoihin.

Sanan säilä on taito, jota on harjoitettava tullakseen mestariksi. Harvempi on seppä syntyessään, ja Lapin yliopiston kielikeskus tarjoaa aiheesta kursseja. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskeleva Deniz Yildiz olikin saanut vaikutteita puheviestinnän kurssilta, ja suunnitteli viime syksynä väittelyseminaarin järjestämistä Rovaniemen European Law Students’ Associationille, ELSA Rovaniemelle.

”Juristeille retoriikka ja ilmaisun hallinta tulevat olemaan tärkeitä omassa työelämässä. Ne ovat olennainen osa juristin ammattia”, Yildiz pohtii.

”Toki taito on yleishyödyllinen alalla kuin alalla”, hän jatkaa.

Yildizin mukaan väittelytoiminta on yleistä muissa yliopistoissa, mutta se ei kuitenkaan ollut rantautunut napapiirille. ELSA:n seminaarin jälkeen Yildiz jäi pohtimaan, voisiko väittelyä alkaa harjoittaa esimerkiksi jonkinlaisessa yhteisössä. Oikeustieteitä myöskin opiskellut Oskar Toivonen tutustutti Yildizin Helsingin yliopistolla toimivaan väittelyihin keskittyvään yhdistykseen, joka on toiminut vuodesta 2001 lähtien. 

”Aloimme pohtia, miten saman konseptin saisi siirrettyä tänne Lappiin. Kävinkin Helsingissä niin kutsutussa harjoittelupäivässä tutustumassa toimintaan.”

Helsingin kerho käyttää väittelyissään kansainvälisiä sääntöjä, jotka perustuvat Britannian parlamentaariseen käytäntöön. Samoja sääntöjä, tai niiden muunnelmia, käytetään väittelyseuroissa ympäri maailman. Brittityylinen väittely on joukkuelaji, joka kehittää harrastajansa taitoja monipuolisesti niin argumentoinnissa kuin loogisessa ajattelussakin. Pyörää ei alettu keksiä uudelleen, vaan toimivaksi havaittu konsepti päätettiin siirtää lähes sellaisenaan myös pohjoiseen. 

Kerho on toiminut Lapin yliopistolla alkuvuodesta lähtien, ja kokoontumisia on järjestetty joka keskiviikko lomia lukuun ottamatta. Toistaiseksi osanottajat ovat koostuneet oikeustieteilijöistä, mutta järjestäjät toivovat kerholle poikkitieteellistä osallistujakuntaa. Esimerkiksi Helsingin kerhossa väittelijöitä on tieteenalasta riippumatta. Kerhon on järjestänyt myös näytösväittelyitä F-siiven Agoralla.

”Itse innostuin toiminnasta ja ajattelin, että se on yleishyödyllistä. On tärkeää pystyä puhumaan aiheesta kuin aiheesta ja argumentoida uskottavasti. Tätä kautta myös omasta epävarmuudesta voi päästä eroon ja kehittyä”, Yildiz kertoo.

Vaikka kerhosta ei opintopisteitä saakaan, tarjoaa kerho jotain pisteitä vielä paljon tärkeämpää: aitoa kehittymistä. Järjestäjien tarkoituksena on tulevaisuudessa rekisteröidä toiminta yhdistykseksi, jotta toiminnalle saataisiin jatkuvuutta ja ihmisiä, jotka ottavat kopin toiminnan harjoittamisesta.

”Yksi mielenkiintoisimmista ja opettavaisimmista asioista väittelyissä on ollut se, että välillä on joutunut väittelemään sellaisen asian puolesta, jota ei välttämättä todellisuudessa kannattaisi. Se pakottaa ottamaan myös toisen ihmisen näkökannan huomioon ja asettumaan tämän asemaan. Se, jos mikä, kehittää ajattelua”, Yildiz summaa.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Kun LYY ilmoitti tekevänsä kulttuuriteon ja järjestävänsä kivi-paperi-sakset–turnauksen, minä en meinannut pysyä housuissani. Siinä missä 50-luvulla leikittiin käpylehmillä ja vedettiin pitkää tikkua ikävistä tehtävistä, jaetaan tänä päivänä arjen nallekarkit tällä jalolla pelimuodolla.

Kivi-paperi-sakset on yksinkertaisuudessaan nerokas peli. Täydellisimmillään pelattuna se noudattelee peliteoriasta tuttua Nashin tasapainoteoriaa, jossa käytetty strategia ei anna etua vastustajaan nähden. Käytännössä kivi-paperi-sakset-pelissä tämä tarkoittaa täydellistä satunnaisuutta valittaessa kiven, saksien ja paperin välillä. Tällöin voiton mahdollisuus on 1/3, tasapelin 1/3 ja häviön 1/3. Mutta tiedättekö, ihminen ei ole kone. Ihminen ei pysty täydelliseen satunnaisuuteen ilman apuvälineitä. Ja kuka nyt haluaisi pelata strategialla, joka mahdollistaa myös vastustajalle yhtä suuren voiton todennäköisyyden kuin itselle? En minä ainakaan.

Kivi-paperi-sakset-pelissä on kyse ennen kaikkea vastustajan lukemisesta. Täytyy osata arvioida, kuinka kokenut pelaaja on vastassa ja mitä strategiaa pelaaja mahdollisesti käyttää (jos ylipäätänsä käyttää). Jos haluaa voittaa kivi-paperi-sakset-pelissä, täytyy olla askeleen edellä vastustajaa. Avain voittoon ei löydy omasta ennalta mietitystä pelistrategiasta, vaan nimenomaan siitä, että pystyy muuttamaan omaa strategiaa vastustajan strategian mukaan.

Jos peli pelataan yhdestä voitosta, on strategialla toki pienempi merkitys kuin esimerkiksi paras kolmesta, paras viidestä tai paras seitsemästä systeemissä. Jos joudut hankalaan tilanteeseen esimerkiksi kaveriporukan mökkiviikonlopun jälkeen ja illan isäntä ehdottaa, että kuivakäymälän tyhjentäjä ratkaistaan kivi-paperi-sakset-pelillä paras yhdellä otoksella, niin suosittelen pelaamaan paperia, jos vastassasi on kokematon pelaaja. Tämä johtuu siitä, että paineen alla kivi assosioituu ihmisten mieleen ensimmäisenä sanana ja kokematon pelaaja aloittaa kivellä. Jos taas arvelet, että vastassa on kokenut pelaaja joka ehkä tietää tämän, on syytä pelata edelleen paperi. Tämä siitä syystä, että vastustajakin pelaa todennäköisesti paperin, jolloin et ainakaan häviä kättä. Voit myös vaihtoehtoisesti ottaa riskin ja hakea suoraa voittoa saksilla silläkin uhalla, että olet lukenut vastustajan tietotaidon väärin ja hän pelaakin kiven.

Lopullinen avain voittoon
on se, että osaat tunnistaa
vastustajan käyttämän strategian.

Mitä enemmän erävoittoja lopulliseen voittoon vaaditaan, sitä enemmän strategian merkitys kasvaa. Ihmiselle voittavan käden vaihtaminen on vaikeaa. Niinpä pelaajat jäävät todennäköisemmin toistamaan voittavaa kättä kuin vaihtavat sen. Ja kääntäen, kun pelaaja häviää jollain kädellä, hän todennäköisemmin vaihtaa sitä kuin pitäytyy siinä. Lopullinen avain voittoon on kuitenkin se, että osaat tunnistaa vastustajan käyttämän strategian. Seuraa, mitä käsiä hän pelaa eniten ja missä järjestyksessä. Myös kaikenlainen psykologinen peli on ainoastaan ja vain hyväksi. Pidä oma pokeri, mutta yritä horjuttaa vastustajan tasapainoa. Mitä enemmän pääset vastustajan pään sisälle, sitä epävarmaksi hän muuttuu. Henkinen yliote on jo puoli voittoa.

Kaikki tämä tietotaito ja vuosien pelikokemus takataskussani lähdin itsevarmana valloittamaan LYYn kivi-paperi-sakset-turnausta. Mukanani oli sparraajat, jotka pyörittelivät ranteeni lämpimäksi, sillä sulavuus liikeradoissa kertoo itsevarmuudesta. Katselin osallistujajoukkiota etukäteen ja yritin arvioida heidän kokemustason. Ensimmäisessä erässä vastaani tuli herra, jonka arvioin satunnaispelaajaksi. Strategia toimikin hyvin ja voitto irtosi lopulta suhteellisen helposti. Jännitys ja ensimmäisen otteluvoiton saavuttaminen purkautui hillityllä tuuletuksella. Toisessa vaiheessa vastaani asettui kaunis opiskelijatar. Kokemustasoa oli vaikea arvioida etukäteen, sillä olihan hän toisaalta voittanut ensimmäisen ottelunsa, mutta ei silti vaikuttanut tämän pelimuodon aktiiviharrastajalta. Päätin muuttaa lähestymistapaani ja aloittaa psykologisen pelin. Ilmeetön, kivikasvoinen tuijotus suoraan vastustajan silmiin luulisi pehmittävän kovimmankin pelaajan. Mutta olin tehnyt virheen; jokaisella meistä on heikko kohta ja minulla se on itsevarmat naiset. Vastustaja olikin päättänyt noudattaa samaa strategiaa kuin minäkin ja tuijotti yhtä ilmeettömästi takaisin. Epävarmuus alkoi hiipiä puserooni ja huomasin hermoilevani. Samaa tahtia kun hävisin käsiä, painui katseeni pikku hiljaa alas. Vastustaja oli murskannut minut henkisesti ja tiesin häviäväni. Turnaus päättyi siis osaltani suureen pettymykseen jo toisella kierroksella. Sparraajani puolestaan osoittautuivat vain ”kavereikseni” ja vaihtoivat välittömästi leiriä tappioni jälkeen. Olin kaatunut liialliseen itsevarmuuteen ja omien heikkouksieni kieltämiseen. 

LYYn kivi-paperi-sakset-turnaus oli lopulta naisten näytöstä eikä miehille jätetty muuta kuin statistien rooli. Finaalissa tiukan taistelun jälkeen voittajaksi selviytyi Merja Herrala. Jos ja toivottavasti kun ensi lukuvuonna on uuden turnauksen aika, olen mukana uudistetulla taktiikalla sekä entistä paremmilla henkisillä valmiuksilla. Peruskuntokauteni on jo alkanut.

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Minni Puumalainen

Tiesittekö, että maapallon merissä on ainakin viisi isoa jätelauttaa. Ne ovat syntyneet merivirtojen pyörteisiin ja suurin niistä on Tyynenmeren jätepyörre – Great Pacific Garbage Patch. Arviot sen koosta vaihtelevat Teksasin osavaltiosta aina Yhdysvaltain kokoiseksi. Esitätte varmasti saman kysymyksen kuin minäkin; nykypäivän satelliittitekniikalla lauttojen kokoluokan mittaamisen luulisi olevan lastenleikkiä. Miksi arviot ovat noin epämääräisiä? Siksi, ettei jätelauttoja näy satelliiteissa. Niitä ei itse asiassa näe edes paljaalla silmällä paikan päällä. Selitänpä miksi näin on.

Jätelautat koostuvat pääasiassa muovista. Muovi on viheliäinen tuote, sillä se ei ole biohajoavaa.  Muovi toki pilkkoutuu auringon uv-säteilyn, hapettumisen ja esimerkiksi aallokon vaikutuksesta, mutta se ei maadu mullaksi kuten puu. Se pilkkoutuu aina yhä pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi – niin sanotuiksi mikromuoveiksi – joita ei satelliiteilla tai paljaalla silmällä pysty havaitsemaan. Kaiken lisäksi muovi ei jää pelkästään pintaveteen, vaan vajoaa läpi vesikerrosten aina merenpohjaan asti. Esimerkiksi Pohjois-Atlantilla olevan jätepyörteen kokoluokan on arvioitu olevan useita satoja kilometrejä leveä ja jokaisen neliökilometrin on arveltu sisältävän yli 200 000 muovinkappaletta. Se on valtava määrä muovia.

Mikromuovia päätyy kalojen, lintujen ja muiden merissä elävien eläinten elimistöön ja ravintoketjun myötä aina lopulta myös ihmisten elimistöön. Myös vielä pilkkoutumattomat muovit ja ajelehtivat muoviset kalastusverkot tappavat lintuja, valaita, hylkeitä sekä kilpikonnia. Esimerkiksi Pohjanmerellä 94% lintujen vatsalaukuista sisältää muovia ja onkin arvioitu, että mikromuovia on esimerkiksi Tyynenmeren jätepyörteessä yli kuusi kertaa enemmän kuin eläinplanktonia.

Muovi ei itsessään ole kuitenkaan mikään turha tuote. Se mahdollistaa monet sellaiset tekniset menetelmät, joita ilman nykyinen elämäntapamme ei olisi mahdollista. Sille on käyttöpaikkoja, joissa se on aivan ylivertainen verrattuna muihin tuotteisiin. Muovin ongelma on kuitenkin edellä esitettyjen ongelmien lisäksi sen edullisuus ja valtavan laaja käyttökirjo. Ellen MacArthur Foundation arvioi Davosin talousfoorumissa julkaistussa raportissa, että vuonna 2040 maapallon merissä on enemmän muovia kuin kaloja painoon suhteutettuna. Raportin toinen merkittävä arvio oli, että suurin osa tuottamastamme muovista päätyy käyttöön vain yhden kerran. Raportin mukaan vuosittain jopa 95% muovin arvosta menetetään ja vain 5% palautuu takaisin. Tämä tarkoittaa vuositasolla noin 80–120 miljardin dollarin menetyksiä teollisuudelle.

Ilman tuotteiden suunniteltua vanhenemista nykyisen kaltainen, kasvuun perustuva järjestelmä ei voisi toimia.

Sanotaan, että kun DDR oli vielä olemassa, tulivat Itä-Saksan alueelta maailman kestävimmät talouskodinkoneet. DDR:ssä oli pula raaka-aineista eikä huonoa kannattanut niukoilla resursseilla tehdä. Maailma oli toki erilainen kuin tänään; käsityön rooli oli huomattavasti suurempi ja valmistusmassat huomattavasti pienempiä kuin nykyään. Silti juuri resurssien rajallisuus teki tuotteista kestäviä. Muutama vuosi sitten kohistiin dokumentista Hehkulamppuhuijaus, joka kertoi mustesuihkutulostimiin asennettavasta laskurista. Kun laskurin määrä tulee täyteen, ilmoittaa se printterin olevan rikki. Laskuri oli kuitenkin mahdollista nollata – jos tiesi mitä teki – jonka jälkeen printteri toimi jälleen moitteettomasti. Kyseessä on ilmiö nimeltä tuotteiden suunniteltu vanheneminen, joka on perustana länsimaiselle markkinataloudelle. Ilman tuotteiden suunniteltua vanhenemista nykyisen kaltainen, kasvuun perustuva järjestelmä ei voisi toimia.

Me ihmiset olemme äärettömän laiskoja, mukavuudenhaluisia ja itsekkäitä. Samalla olemme myös äärettömän hyviä unohtamaan sen, mitä emme näe. Kuinka moni meistä miettii valtamerien jätepyörteitä, kun pakkaamme hedelmiä kaupan vihannestiskillä muoviseen pussiin? Tai kuinka moni meistä ajattelee kehitysmaiden halpatuotantoa ja siihen liittyviä massiivisia ongelmia, kun vaatteemme hajoavat – korjaan – kun vaatteemme alkavat kyllästyttää meitä ja ostamme ylikansallisista ketjuista trendivaatteita? Valitettavan harva enkä minä ole yhtään sen parempi ihminen.

Olisiko meidän aika viimein muuttaa ajattelutapaamme? Emme voi sulkea silmiämme vain sen takia, ettemme näe valtamerten jätelauttoja, halpatuotantomaiden työoloja, kemikaalipäästöjä, kierrätyksen puutetta tai koko elämäntapamme kestämättömyyttä. Me olemme etuoikeutettuja ihmisiä. Meillä on mahdollisuus valita. Voimme valita suutarin, kun kenkien pohja irvistää. Voimme ostaa eettisesti tuotettuja vaatteita, suosia pienyrittäjiä ja lopulta kierrättää tarpeettomiksi jääneet tekstiilimme. Voimme hankkia puuvillaisen kauppakassin ja jos kaupan hedelmähyllyltä ei löydy biohajoavaa hedelmäpussia, voimme huomauttaa siitä kauppiaalle. Voimme ostaa elektroniikkaa, joka on ehkä hiukan kalliimpaa kuin halvimmat mallit, mutta joka puolestaan kestää käyttöä huomattavasti pidempään. Voimme asettaa takuuehdot kilpailuvaltiksi ja suosia vain pitkän takuun tuotteita. Kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta. Ja juuri he, joilla sitä mahdollisuutta ei ole, kärsivät meidän elämäntavastamme ja valinnoistamme kaikista eniten.

Lähteet

Ellen MacArthur Foundation raportti:
www.ellenmacarthurfoundation.org/news/new-plastics-economy-report-offers-blueprint-to-design-a-circular-future-for-plastics
www.unric.org/fi/newsletter/26867-roska-maailman-merissae