Teksti Timo Metsäjoki
Kuva Maiju Kettunen

Onneksi olkoon sinä 10-vuotias vapauden sankari ja hurjapää LoimuSpeksi! Tänä vuonna suuntasit avaruuteen, mutta minne suuntaat seuraavaksi?

Istut katsomon penkissä ja ympärilläsi salin valot sammuvat hitaasti. Ilma on lämmin ja täynnä odotusta. Teatterin kielloista huolimatta joku on käyttänyt aivan liian voimakasta parfyymiä, mutta et voi asialle mitään. Lavasteiden toisella puolella näyttelijät, tanssijat ja bändi ovat valmiina. 

Kuukausien työ on johtanut tähän hetkeen. Et välitä edes parfyymin katkusta, sillä avaruusmatkasi on alkamassa.

Speksitaiteen äärellä voi osallistua vuosisataiseen ketjuun, jonka juuret ulottuvat 1500-luvun Uppsalaan, jossa speksiviihteen sanotaan saaneen alkunsa. Suomen speksi saavutti kuitenkin vasta 1930-luvulla, kun teekkarit toivat ja ottivat speksitaiteen muodon omakseen. 

Sen jälkeen speksejä on enemmän ja vähemmän mennyt sekä tullut, mutta tiettävästi Helsingin yliopiston ruotsinkielisten lääketieteen opiskelijoiden Thoraxin speksi on tällä hetkellä vanhin yhä Suomessa toiminnassa oleva speksi. Thoraxin speksin juuret ulottuvat aina vuoteen 1952. 

Rovaniemelle speksitaide saapui vuonna 2012 Lyy Speksin merkeissä. Speksi viihtyi LYY:n alla muutaman vuoden, kunnes 2017 speksiä varten päätettiin perustaa oma yhdistys Lapin Speksi ry ja siitä lähtien se on kantanut ylpeästi nimeä LoimuSpeksi.

Speksitaiteessa käsikirjoitus ja improvisaatio luovat teatteritaiteelle mielenkiintoisen alustan, jonka ansiosta jokainen esitys on erilainen. Siinä missä perinteisessä teatterissa katsoja istuu hiljaa penkissä esitystä seuraten, antaa speksi hänelle omstartin voiman. 

Kun yleisön seasta katsojan toimesta kajahtaa huuto: ”omstart”, pysäyttää se kaiken sillä hetkellä tapahtuvan toiminnan. Näyttelijät, tanssijat ja bändi jäävät nanosekunniksi odottamaan mitä tuleman pitää. 

Jos omstartin huutaja ei lisää huutonsa perään lisämäärettä, edellinen repliikki esitetään vain uudelleen. Jos lisämääre kuitenkin esitetään, kuten ”omstart tanssikilpailu”, alkaa lavalla nopea kuhina, kun tanssikilpailu käynnistyy. Bändi alkaa soittaa, näyttelijät ja tanssijat laittavat kilpailun pystyyn. Ja kas näin, yleisön pyynnöstä on jälleen selvitty ja teos on tanssikilpailun verran rikkaampi.

 

 

Rohkeus ja vapaus

Speksi vaatii tekijöiltään hoksnokkaa, jossa yhdistyvät rohkeus ja uskallus heittäytyä aina vain uudelleen tuntemattomaan maailmaan, jota katsojat osin hallitsevat. Tämä osittainen hallinnan siirtäminen vaatii luottamusta, mutta antaa samalla vapauden ilmaista itseään niin lavalla kuin yleisössäkin. 

Speksikonkareilla Katriina Matikaisella ja Risto Ukkosella on takanaan jo useampi vuosi tämän taidemuodon äärellä. Ukkonen on ollut mukana vuodesta 2015 niin musiikkivastaavana, rumpalina, tuottajana, yhdistyksen puheenjohtajana kuin tänä vuonna ohjaajana. Matikainen liittyi LoimuSpeksin kelkkaan vuonna 2019 ja on toiminut sekä tanssijana, näyttelijänä, että kahdesti koreografina, joista toinen kerta on juuri hetki sitten tullut päätökseen. Matikainen toimii myös tällä hetkellä yhdistyksen sihteerinä.

Molemmat yhtyvät ajatukseen, että speksissä rohkeus on hyvin yhteisöllistä. 

”Speksi kannustaa yhteiseen uskaltamiseen, ja itsensä ylittäminen on speksissä turvallista. Virheiden väistämättömyys on armollista. Jos menee mönkään, niin menkööt – esitys jatkuu. Mahdolliset virheet ovat osa esitystä ja tietyllä tavalla kuuluvat speksiin. Ja koska virheitä ei pelätä liikaa, niin tällöin speksistä voi kasvaa jotain aivan älytöntäkin”, toteaa Ukkonen.

Improvisaatioteatterin kohdalla puhutaan monesti ajatuksesta, että moka on lahja. Kenties tässä olisi jotain ajatusta myös improvisaation ulkopuoliseen maailmaan?  

Matikaiselle näin ainakin on: ”se, ettei suoriudu kaikesta täydellisesti ei tarkoita, etteikö olisi tehnyt samalla jotain hyvää, hauskaa ja merkityksellistä.”

Epäonnistuminen ei ole Matikaiselle maailmanloppu.

“Sellaisina hetkinä jatketaan eteenpäin ja luotetaan, että ympärillä olevat ihmiset kannattelevat ja pitävät sinusta huolta. On rohkeutta luottaa prosessiin, ympärillä oleviin ihmisiin ja speksin kohdalla myös yleisöön.”

”Se, ettei suoriudu kaikesta täydellisesti ei tarkoita, etteikö olisi tehnyt samalla jotain hyvää, hauskaa ja merkityksellistä.”
– Katriina Matikainen, LoimuSpeksin koreografi 2022

Siinä missä speksi on molemmille rohkeutta, niin samalla se on myös vapautta monellakin tavalla. Ukkoselle speksi on teatteritaiteen muotona hyvin väljä ja se mahdollistaa tekijöilleen lähes mitä vain. Molemmille vapaus on ennen kaikkea uskaltamista. Itsensä ja yhteisen ylittämistä. 

”Speksi antaa niin tekijöilleen kuin katsojilleen jaetun vapauden kokemuksen, joka tapahtuu siinä hetkessä”, kiteyttää Ukkonen.

 

 

“Ennen kaikkea yhteisö”

Ukkosen ja Matikaisen kohdalla voi ainakin jollain tavalla todeta, että speksi vetää puoleensa kuin hunajapurkki Nalle Puhia kerta toisensa jälkeen, mutta miksi? 

Molemmille se on ennen kaikkea yhteisö. Matikainen aloitti speksin, koska kaipasi uutta harrastusta, mutta palaa takaisin vuodesta toiseen juuri sen ympärillä pyörivän yhteisön takia.

”Onko speksi kenties perhe, heimo, yhteisö vai joku muu? Oli se mitä vain, niin se on ainakin kannattelevaa uskallusta monin tavoin”, Ukkonen miettii.

”Speksi antaa niin tekijöilleen kuin katsojilleen jaetun vapauden kokemuksen, joka tapahtuu siinä hetkessä."
– Risto Ukkonen,
LoimuSpeksin ohjaaja 2022

Siinä missä speksi on uskallusta lavalla, niin se on sitä myös katsomon puolella. Vaikka liian voimakas parfyymi täyttäisikin ilmatilan, niin harva taiteen muoto antaa katsojalleen vastaavanlaisen vapauden vaikuttaa teoksen kulkuun. 

”Speksi on uniikki produktio, jossa ainoa läpileikkaava vakio on hersyvä hauskuus”, kiteyttää Matikainen.

Suuremman ilottelukuvan takana saattaa kuitenkin piillä ajatus, joka voisi hyödyttää meistä aivan jokaista. Kuinka voisi saada elämäänsä edes rahtusen tuota speksin taikaa, jossa rohkeus onnistua ja epäonnistua ovat arkipäivää.

Tänä vuonna LoimuSpeksi suuntasi avaruuteen ”Avaruuslaiva X AE A-XII:n tapaus” -teoksen myötä. Mutta minne se suuntaa seuraavaksi? Siitä voit päättää ehkä juuri sinä ja tällä tavoin jättää merkkisi rovaniemeläisen kulttuurikentän historiaan.

TEKSTI Iikka Sorvali
KUVITUS Regina Salmela

 

Yliopisto-opiskelija Valentin pakeni Ukrainasta Venäjän hyökkäyssotaa. Hänen elämänsä muuttui lopullisesti varhain aamulla 24.2., kun ensimmäiset Venäjän ohjukset osuivat hänen kotikaupunkiinsa Kiovaan.

On maaliskuun alku Krościenkon raja-asemalla Puolan ja Ukrainan rajalla. Putinin tuhoisa hyökkäyssota on kestänyt yli viikon ja alue on täynnä ihmisiä, jotka haluavat päästä pakoon. Avustusjärjestöjen teltoista jaetaan tarvikkeita pakolaisille ja vapaaehtoiset tuovat omilla autoillaan jatkuvasti vaatteita, ruokaa ja leluja rajalle.

22-vuotias Valentin yrittää vakuuttaa rajaviranomaisia siitä, että hänellä on oikeus poistua maasta. Samaan aikaan hänen puolalainen ystävänsä seuraa tilannetta rajan toisella puolella. Valentin ei esiinny tässä jutussa oikealla nimellään asian arkaluontoisuuden takia.

Väittely ei kuitenkaan tuota tulosta. Kansainvälistä lakia opiskeleva Valentin on jumissa Ukrainan puolella.

Rajavartijat eivät päästä häntä pois maasta, koska kaikkia 18–60-vuotiaita miehiä on kielletty poistumasta Ukrainasta poikkeuslailla.

Valentin oli käynyt kouluaikoina pakollisessa terveystarkastuksessa, jossa oli todettu, ettei hänen tarvitse suorittaa varusmiespalvelusta. Myöhemmin hän huomasi, ettei hänen asiakirjoihinsa ollut lisätty tietoa tästä poikkeusluvasta.

Ennen sotaa yliopisto-opiskelu oli riittänyt asepalveluksen välttämiseen, joten Valentin ei ollut koskaan korjannut virallisia tietoja. Nyt pelkkä opiskelupaikka ei kuitenkaan oikeuta maasta poistumiseen.

”Kun huomasin että kukaan ei katso, kävelin hitaasti rajan yli kaverini autolle ja ajoimme pois”, Valentin kertoo.

 

“Kolmannesta räjähdyksestä ymmärsin, että sota oli alkanut”

Kaksi viikkoa ennen Krościenkon raja-aseman tapahtumia Itä-Ukrainan jäätynyt konflikti oli vain taustahälinää kiovalaisen Valentinin elämässä. Sodasta kirjotettiin graduja ja sitä käsiteltiin luennoilla, mutta se ei juurikaan vaikuttanut elämään läntisessä Ukrainassa.

Opiskelijalle korona-arki oli Ukrainassa muutenkin pitkälti samanlaista kuin Suomessa. Etäopinnot olivat tylsiä, mutta vapaa-aikaa oli enemmän, sillä yliopistolla ei tarvinnut käydä.

Tämä kuitenkin muuttui 24.2., kun ensimmäiset ohjukset osuivat Kiovaan varhain aamulla.

”Heräsin viiden aikaan aamulla räjähdyksiin. Aluksi en ollut varma kuulinko oikein, mutta kolmannesta räjähdyksestä ymmärsin, että sota oli alkanut”, Valentin kuvailee.

Aiempien kuukausien epävarmuus tulevasta hyökkäyksestä muuttuu kaaokseksi. Sodan ensimmäisenä päivänä yliopistolta kerrotaan, että kaikki luennot on peruttu toistaiseksi.

Valentin alkaa selvittämään, miten hän pystyisi pakenemaan Ukrainasta. Häntä huolettaa, mitä isoisän maalauksille tapahtuu. Isoisä jätti Valentinille vuosia sitten perinnöksi kymmeniä maalauksia. Nyt nekin ovat vaarassa tuhoutua kaiken muun mukana.

On selvää, että päästäkseen pois Ukrainasta Valentinin täytyy päästä maan länsiosassa sijaitsevaan Lviviin ja sieltä rajanylityspaikalle. Länteen meneviin juniin ei kuitenkaan päästetä miehiä eikä muita pakomahdollisuuksia ole.

”Vaihtoehtoinani olivat jäädä sänkyyn odottamaan kaupungin tuhoutumista tai päästä pois Kiovasta.”

Sodasta kirjotettiin graduja ja sitä käsiteltiin luennoilla, mutta se ei juurikaan vaikuttanut elämään läntisessä Ukrainassa.

 

Ukrainasta on yrittänyt pakoon laittomasti 1700 miestä

Ukrainasta on huhtikuun ensimmäiseen viikkoon mennessä paennut YK:n mukaan jo yli 4,2 miljoonaa pakolaista. Valtaosa heistä on jäänyt Ukrainan naapurimaihin, mutta monet ovat myös jatkaneet niiden kautta muihin maihin.

EU-maissa otettiin käyttöön pian Venäjän suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen sotaa pakenevia ukrainalaisia varten tilapäisen suojelun direktiivi. Se mahdollistaa sotaa pakeneville ukrainalaisille oleskelun ja työnteon Euroopan Unionin alueella ilman turvapaikan hakemista.

Suojelulle on tarvetta, sillä Venäjän joukot ovat syyllistyneet vakaviin sotarikoksiin Ukrainassa. Kiovan alueelta perääntyneiden venäläisten joukkojen jälkeensä jättämät tuhot ja ilmeisen mielivaltaisesti tapetut siviilit ovat herättäneet keskustelua siitä, ovatko Venäjän joukot syyllistyneet kansanmurhaan.

Ukrainalaiset joukot ovat löytäneet Butšan, Irpinin sekämuiden Kiovan alueen kylien kaduilta ja kellareista teloitettuja siviilejä, joiden kädet on sidottu. Joukkohautoihin on heitetty satoja ihmisiä.

Ukrainan tutkintatoimiston mukaan maasta on yrittänyt paeta ainakin 1700 miestä, jotka eivät olisi saaneet poistua maasta. Monet ovat kuitenkin onnistuneet pakenemaan lahjusten avulla, Valentin kertoo.

”Suurilla lahjuksilla pääsee rajan yli, vaikka siihen ei olisi oikeutta. Pienempiä lahjuksia antavat pidätetään ja käännytetään takaisin”, Valentin kuvaa tilannetta rajalla.

Matka Puolan halki

Venäjän suurhyökkäyksestä on kulunut nyt viikko, ja junissa on enemmän tilaa. Valentin ottaa matkalle mukaan vaatteita, tietokoneen ja noin 30 isoisän maalausta.

Valentin päästetään Lvivin junaan. Matka on tukala, sillä juna on täynnä pakolaisia kantamustensa kanssa ja Valentin joutuu seisomaan koko tunteja kestävän matkan.

Lviviin saapuessa Valentinille selviää, että hänen työnantajansa tarjoama majoitus ei olekaan sitä, mitä oli luvattu. Valentinilta vaaditaan työntekoa ruoan eteen. Hän joutuu viettämään kaupungissa pari päivää.

Valentinin aika kuluu Lvivissä puhelimessa pohtiessa tapoja päästä rajan yli. Hän harkitsee jopa vaarallisimpia vaihtoehtoja kuten laitonta ylitystä raja-alueella koska tilanne on niin vaikea. Lopuksi hän päätyy kuitenkin siihen, että yrittää hoitaa asian diplomaattisesti.

Valentin päättää ajankohdan paolle ja sopii kahden ystävänsä kanssa, että he tulevat häntä vastaan rajalle.

Seuraavana aamuna hän tilaa taksin ja matkustaa raja-asemalle. Pakeneminen onnistuu. Puolassa Valentin antaa kahdelle häntä auttaneelle ystävälleen lahjaksi mukaansa ottamiaan maalauksia ja jatkaa matkaansa kohti Krakovaa.

Krakovassa Valentinin ystävä auttaa häntä ostamaan laivalipun satamakaupunki Świnoujściesta Ruotsin Ystadiin. Valentin lahjoittaa hänelle vielä kolme mukanaan pitämistään maalauksista.

Valentinin mukaan matkustaminen Euroopan Unionin alueella on helppoa. Hän saa apua ja ihmiset ovat ystävällisiä. Ongelmia oli oikeastaan vain Ukrainan puolella.

Valentin saapuu Świnoujścieen koleana, mutta aurinkoisena päivänä ja nousee laivaan. Laivalta ei löydy istumapaikkoja. Hän suuntaa ravintolaa kohti.

”Laivalla tilasin tequilan ja pari Red Bullia. Halusin pysyä hereillä koska pelkäsin, että minut ryöstettäisiin. Halusin myös juhlistaa sitä, että pakomatka oli tulossa päätökseensä”.

 

Palaaminen ei ole vaihtoehto

Laiva saapuu Ystadiin ja Valentinin uusi elämä Ruotsissa alkaa. Maa on hänelle vieras. Se valikoitui sattumalta, kun Valentinin ruotsalainen ystävä tarjosi hänelle majoitusta ja muuta apua. Valentin ei myöskään halunnut jäädä lähemmäksi Ukrainaa, sillä naapurimaissa on jo paljon pakolaisia huolehdittavana.

Alussa päivät kuluvat maahanmuuttoasioiden selvittelyyn ja uuteen kotikaupunkiin tutustumiseen. Valentin aikoo jäädä Ruotsiin toistaiseksi ja jatkaa siellä opintojaan.

Hän toivoo pääsevänsä opiskelemaan kansainvälisiä suhteita englanninkieliseen ohjelmaan. Opiskelupaikkaa haetaan nettilomakkeella, mutta sitä varten Valentin tarvitsee vielä ruotsalaisen henkilötunnuksen.

Valentin on kiitollinen avusta, jota hän sai matkan aikana ystäviltään.

”Ilman ulkomailla asuvia ystäviäni lähteminen ei olisi ollut mahdollista.”

Epävarmuus tulevaisuudesta painaa kuitenkin mieltä. Valentin uskoo, ettei hän tule palaamaan Ukrainaan lähiaikoina. Vaikka rauha tulisi, sen jatkumisesta ei ole mitään takeita.

Valentinia mietityttää myös se, voisiko hän joutua Ukrainassa oikeuden eteen. Vanhasta kodista muistuttavat jäljellä olevat isoisän maalaukset.

Valentin ei kadu Ukrainasta lähtemistä. Valinta oli selvä, kun vaihtoehtoina olivat varmalta tuntuva kuolema tai pako tuntemattomaan.

”Ruotsissa oleminen on kuin terapiaa, mutta näistä kokemuksista kokonaan parantuminen tulee viemään paljon aikaa. Lähteminen oli ainoa ratkaisu.”

TEKSTI Hanna-Mari Räsänen

 

Minä haluan oman mökin metsän keskeltä, kasvimaan, marjapensaita ja kanoja. Kuulun niihin moniin ihmisiin, jotka haaveilevat omavaraisesta elämästä. Nopealla googlauksella löytää pitkän liudan henkilöjuttuja maalle omavaraistalouteen muuttaneista kaupunkilaisista. Tarjotaanpa omavaraiseen elämäntapaan jopa kurssejakin.

Miksi niin moni haikailee omavaraisuuden perään? Joku viisas on joskus sanonut, että vapaus on pelon vastakohta. Uskon, että omavaraisuusilmiön takana piilee kaipuu vapauteen, turvallisuuteen ja rauhaan.

Oma pelto, kasvimaa ja metsä tuovat enemmän turvallisuuden tunnetta kuin ailahteleva sosiaalipolitiikka. Vastikään kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo peräänkuulutti työttömien sosiaalitukien leikkaamista. Samaan aikaan ruoan hinta nousee räjähdysmäisesti kasvaneiden tuotantokustannusten ja sodan sekoittaman maailmantilanteen vuoksi.

Vähävaraisten onneksi hallitus päätti kuitenkin huhtikuun kehysriihessä aikaistaa pienituloisten sosiaalietuuksien indeksikorotuksia tänä vuonna. Helpottavaan päätökseen ei silti kannata tuudittautua. Hallitukset vaihtuvat ja niin vaihtuvat prioriteetitkin. Koskaan ei voi pienituloinen olla täysin varma tulevaisuudestaan.

Omavarainen elämäntapa onkin varsin kapinallinen valinta. Kulutusta palvovassa yhteiskunnassa omavaraisuuden valitseminen on vastavirtaan kulkemista. Omavaraisen ei välttämättä tarvitse käydä palkkatyössä, ainakaan kokopäiväisesti.

Hyvinvointivaltion ja sen palveluiden ylläpitämiseksi tarvitaan työssäkäyviä ihmisiä. Hyvinvointivaltio onkin mitä hienoin asia. Tukien varassa olevien ihmisten parjaaminen sekä julkisten palveluiden heikentäminen pistää kuitenkin miettimään, kenelle hyvinvointi on loppujen lopuksi tarkoitettu.

Vapaaehtoisesti pienillä tuloilla ja askeettisesti elävä omavarainen ei kerrytä, ainakaan merkittävästi, julkista varantoa. Toisaalta hän ei myöskään kuluta yhtä paljon luonnonvaroja kuin muhkeasti elävä keskiluokkainen.

Oman maan antimien syöminen kuormittaa planeettaa vähemmän kuin automarketista noudetun tehotuotantolihan popsiminen. Toki ekologisesti voi elää muutenkin kuin omavaraistaloudessa, mutta kohtalaisella palkkakertymällä kynnys kuluttamiseen on huomattavasti matalampi.

Normeista poikkeavat valinnat närkästyttävät, eikä niitä välttämättä haluta tarkastella kokonaisvaltaisesti ja kiihkotta.

Kiistaton asiantila on se, että ympäristö ja ilmasto ovat kriisissä. Asuttamamme planeetan luonnonvarat käyvät vähiin ja elinkelpoisten alueiden pinta-ala pienenee kovaa vauhtia. 

Ympäristö ei tunnista verokertymää, bruttokansantuotetta tai pörssikursseja. Kuluttamisen ja luontonsa muovaamisen seuraukset se sen sijaan tuntee, ja niin tuntee ennen pitkää jokainen meistäkin.

Huolestuneet tuskailut palkkatyöläisten joukkopaosta maalle voinee silti säästää. Yhteiskunnan onneksi omavarainen elämä ei ole läheskään kaikkien juttu. Minun juttuni se voisi olla.

 

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, joka rakastaa luontoa, kiireettömyyttä ja vanhojen talojen tuoksua.

TEKSTI Hertta Huovila
KUVAT Karolina Arvo

 

Matti Martiskainen on kaupungin virkamies päivisin ja taiteilija iltaisin. Luovuudesta on hyötyä sekä sosiaalityössä että katutaiteessa. Rovaniemellä Martiskainen toimii perustamassaan katukulttuuriyhdistyksessä sekä tekee taidetta artistinimellä Matka.

Valoisan huoneen kahta seinää täyttävät värikkäät graffitit. Viereisistä huoneista kantautuvat tanssituntien äänimaailmat: vaimeaa musiikkia, lasten kiljahduksia, rytmikästä tamppausta jalkapohjien hakatessa lattiaan.

Tanssisalin pehmeällä matolla istuu rennossa takakenossa Matti Martiskainen. Päässä on Ugly Stik -lätsä, jonka hän kertoo voittaneensa kalastuskilpailusta seitsemän kilon hauella. Vieressä matolla lepäävät aurinkolasit, jotka Martiskainen on ottanut mukaan tuomaan tunnelmaa kuvauksiin.

Salin seinät ovat graffiititaiteilija Santeri Karttusen käsialaa. Hänen kanssaan Martiskainen on perustanut Rovaniemelle vuonna 2016 katukulttuuriyhdistys Transcendent ry:n. Yhdistys toimii matalan kynnyksen kohtaamispaikkana ruohonjuuritason tekemisestä ja katukulttuurin eri muodoista kiinnostuneille rovaniemeläisille.

Martiskainen itse on tanssinut eri katulajeja suuren osan elämäänsä. Tekniikoiden ja tyylien hallinnan taakse kätkeytyy paljon työtä sekä lukematon määrä tanssimiseen käytettyjä tunteja. Eikä turhaan, sillä harjoittelun myötä kertynyt tekninen osaaminen vapauttaa nauttimaan tanssista.

“Parhaimmillaan se on vapaata ja irroittelevaa. Tuottaa valtavasti riemua, kun pääsee uppoutumaan tanssin tuottamaan transsiin ja flow-tilaan”, hän kuvailee hymyillen.

Transcendentin toimintaan, kuten katukulttuurin yleensä, liittyy ajatus oivaltavuudesta ja innovatiivisuudesta. Yhdistys pyrkii viemään tekemistä mahdollisimman paljon ympäristöihin, joissa se on autenttisimmillaan. Maaliskuussa Transcendent esimerkiksi oli mukana järjestämässä jamitapahtumaa kauppakeskuksen parkkihallissa.

“Rosoisesta ympäristöstä voi löytää paljon kauneutta ja estetiikkaa, mikä taas ruokkii katukulttuurin matalan kynnyksen toimintaa”, Martiskainen sanoo.

 

Yleisen asenneilmapiirin taiteen ja kulttuurin ympärillä Martiskainen kokee Rovaniemellä hyvänä: yhteisön sisällä erilaisille avauksille ja kokeiluille annetaan tilaa, ja tekijät eivät ole samasta muotista, vaan kaikki tekevät omaa juttuaan.

Päättäjätaholta tekemiseen kuitenkin olisi Martiskaisen mukaan saatava enemmän tilaa ja mahdollisuuksia – sekä ennen kaikkea rahoitusta.

“Kulttuuriin panostaminen julkisessa tilassa luo mahdollisuuksia sekä hyvinvoinnille että taloudelle. Katukulttuuria olisi järkevää tuoda mahdollisimman paljon keskustaan ja sen ympärille, sillä kaupunkilaisten viihtyvyyden lisäksi se on keino kehittää kaupungin brändiä ja luoda vetovoimaa esimerkiksi matkailuun”, Martiskainen huomauttaa.

Lapinaukean avoimen graffitiaidan kohtalo on esimerkki katutaiteen ja -kulttuurin asemasta käytännössä. Aita oli vielä joitain vuosia sitten Suomen tiettävästi pisin laillinen maalauspaikka, mutta nyt se on enää haamu entisestään.

Aidan purkaminen aloitettiin vuonna 2016, ja tilalle on rakennettu kerrostaloja. Kaupunki lupasi tuoda aidan tilalle uutta maalauspinta-alaa, mutta tuloksena oli muutama pysty betonitolppa keskuskentän vieressä.

“En voi sanoa, että olisin itse henkeen ja vereen graffititaiteilija, mutta ei tällainen tue alan kulttuuria millään tavalla”, Martiskainen toteaa.

“Kun graffitia tehdään, tarvitaan lääniä pituussuunnassa.”

"Katukulttuuria olisi järkevää tuoda mahdollisimman paljon keskustaan ja sen ympärille, sillä kaupunkilaisten viihtyvyyden lisäksi se on keino kehittää kaupungin brändiä ja luoda vetovoimaa esimerkiksi matkailuun."

 

Yhdistystoiminnan lisäksi Martiskaisella on erilaisia omaehtoiseen taiteelliseen tekemiseen perustuvia projekteja. Tanssin ja liikkeen ohella – ja osittain myös limittäin – Martiskainen muun muassa tuottaa, säveltää ja sanoittaa musiikkia sekä kuvaa ja editoi videoita.

Yksi projekteista on Rinkitaide, jota Martiskainen kuvailee sloganilla “lappilaista taideosaamista hip hopin perinteistä astraalitason katufilosofointiin”.

“Rinkitaide saa leikkiä vähän siinä korrektin rajamailla. Sen ei tarvitse olla missään määrin pullantuoksuista, vaan se saa rävähtää. Koska taiteen pitää myös puhuttaa ja ottaa kantaa", Martiskainen sanoo.

Eri projekteja on toisinaan vaikea pitää erossa toisistaan. Osa hautautuu pöytälaatikkoon, ja osa päätyy osaksi toista projektia. Raja työn ja harrastuksen välillä on osittain myös häilyvä, eikä Martiskainen koe sen määrittelemistä välttämättä edes keskeiseksi.

“On monta asiaa, jotka ovat vähän siinä liipasimella, että ovatko ne harrastusta vai työtä. Jos kaikista asioista tulee työtä on vaara menettää jotain”, Martiskainen pohtii.

 

Martiskainen on hakenut apurahoja taiteen tekemiseen, ja muutama on viime vuosina tärpännytkin. Kun omaa osaamista on pystynyt kehittämään omaehtoisesti, ja sille annetaan ulkopuolelta arvo ja rahaa tekemisen jatkamiseen, tuntuu apurahoituksen saaminen taiteilijana hyvältä.

Taiteen arvostus yleisesti yhteiskunnassa kuitenkin mietityttää. Se näyttäytyy jonakin, joka on uhrattavissa, joka voidaan laittaa syrjään. Martiskainen uskoo, että korona-aika tullaan muistamaan vielä pitkään esimerkkinä siitä, missä asemassa taide- ja kulttuuriala nähdään kriisiaikoina.

Martiskainen myös huomauttaa, että tilaisuuksia ja tapahtumia voi olla tarjolla paljonkin, mutta palkkiona tarjotaan usein pelkkää näkyvyyttä.

“Taiteilija voi kuluttaa itsensä puhki kiertämällä näkyvyyspalkalla. Jossain kohtaa ehkä jokaisen on opittava valitsemaan omat taistelunsa. Tilaisuuksia ja paikkoja riittää kyllä.”

Martiskainen työskentelee päivisin sosiaalityöntekijänä Rovaniemen kaupungin vammaispalveluissa. Sosiaalialalle Martiskaisen on johdatellut kiinnostus vuorovaikutukseen sekä halu auttaa ja luoda hyvinvointia. Samalla säännöllinen päivätyö toimii hyvänä ankkurina elämään, sillä se tuo rytmiä ja vakautta.

Martiskainen kokee luovuuden yhdistävän taiteen tekemistä ja sosiaalityötä.

"Sosiaalityössä, kuten taiteessakin, ymmärtää sen, että täydellisyyttähän ei ole."

“Hyvä sosiaalityöntekijä pystyy yhdistelemään ja näkemään erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, ja löytää oikeanlaisia ratkaisuja eri tilanteisiin. Se on parhaimmillaan todella luovaa.”

Sosiaalityön yhdistää taiteeseen myös ajatus epätäydellisyydestä. Martiskainen vertaa täydellisyyttä nollatutkimukseen; tutkimukseen, joka ei paljasta mitään tai tuo esiin mitään uutta.

“Epätäydellisyys kuuluu taiteeseen, ja tekee siitä nimenomaan puhuttelevaa ja tartuttavaa”, Martiskainen pohtii.

“Tämä ajatus tuli alun perin tanssin kautta, mutta näen, että taiteen periaatteet voivat olla tietynlaisia ohjenuoria kaikessa elämässä. Sosiaalityössä, kuten taiteessakin, ymmärtää sen, että täydellisyyttähän ei ole. Epätäydellisyydet ovat meidän vahvuuksiamme loppujen lopuksi.”

 

 

Säännöllinen virkamiestyö, rekisteröity yhdistystoiminta, vapaampia omia projekteja – ja kaiken alla ihan pelkkä Matti. Kuinka pakan saa pidettyä koossa?

“Se on se vastapaino. Kun hyppään avantoon, menen saunomaan, teen perusasioita.”

“Avantouinti on vähän kuin videopeleissä, kun kirjoitat jonkun koodin ja tapahtuu jotain sellaista – pädäm! Avantouinti on elämän IDDQD, se on minun teoriani”, Martiskainen virnistää.

Perusasioiden äärelle Martiskainen pääsee omarahotteisessa taiteilijaresidenssissä. Se on Martiskaisen “happy place”, hirsitalo joen rannalla.

“Siellä toisella tavalla kuin kaupungissa pääsee sellaiseen olemisen tilaan ja olemisen tapaan. Huomio on yksinkertaisissa asioissa, jotka saattavat jossain kaupungin sykkeessä ja stressaavassa elämäntahdissa hukkua ihan kokonaan.”.

Tanssisalissa kaupungin kiireinen tahti alkaa kuitenkin kutsua takaisin, sillä alkuilta on hiljalleen hämärtymässä illaksi tanssisalin ulkopuolella. Viereisissä huoneissa treenataan vielä, mutta Martiskaista odottaa arkinen aamukuuden herätys työpäivää varten.

Teksti Silja Phjakallio
Kuva Lotta Laitila

 

OLEN ihmisoikeusjuristi ja ehkä joskus tulevaisuudessa kirjailijakin. Teen tällä hetkellä oikeustieteiden tiedekunnassa väitöskirjaa isien roolista lapsen edun toteutumisessa.

 

TUTKIN lapsi- ja perheoikeutta isänäkökulmasta. Olen oikeastaan aina ollut kiinnostunut lasten oikeuksista. Tulevaisuudessa haluaisin laajentaa tutkimustani myös lapsioikeuden muihin osa-alueisiin, kuten lasten ilmaisuvapauden toteutumiseen sekä hyväksikäyttötapauksiin. Myös kansainvälinen oikeus ja diplomatia kiinnostavat.

 

VAPAUTTA on se, että saa itse päättää omista asioistaan ja elämänvalinnoistaan. Oikeudellisella tasolla puhutaan itsemääräämisoikeudesta. Lapsioikeudessa vapauden käsite on hieman hankalampi vanhempien ja lapsen välisen riippuvuussuhteen takia. Perheen näkökulmasta vapautta on vapaus määrätä lapsen kasvatuksesta sekä oman perhe-elämän toteutuksesta. Perheen sisällä päätetään, millaiset moraalit ja arvot lapselle opetetaan. 

Nyky-yhteiskunnassa vapauden käsite on ymmärretty ehkä turhankin laajasti – pyritään lisäämään vapautta, mutta samalla haastetaan tietyllä tavoin organisoitunut yhteiskuntaelämä. Vastustus tietynlaisia rajoja kohtaan on noussut.

Ukrainan sota on selkeä tilanne, jossa tietyn kansan vapaus on uhattuna. Vapaus voi olla uhattuna myös yhteiskunnan polarisoitumisen ja mielipiteenvapauden näkökulmasta.

 

INSPIROIDUN ihmisistä, jotka puhuvat avoimesti näkemyksistään julkisuudessa. Myös historialliset ja teologiset tekstit sekä niissä esitetyt aatteet inspiroivat. Esimerkiksi Charles Spurgeon on minua innoittava filosofi. Myös taide inspiroi. Jos jossain kirjassa tai elokuvassa on poikkeuksellisen hyvä tarinankerronta, saan siitä innostusta myös omaan kirjoittamiseen. Luen ja katselen melko paljon scifiä. Esimerkiksi Interstellar-elokuva ja Maailmojen sota -kirja ovat inspiroineet minua myös taiteellisesti.

 

TOIVON, että perheiden asema voimistuisi niin Suomen kuin Euroopankin tasolla. Turvallinen perheyhteisö on tärkeä lapselle. Perheiden vahvistuminen vahvistaa myös muuta yhteiskuntaa.

 

ELÄMÄNFILOSOFIANI on, että tärkeämpää kuin se, että sinulla on oikeat vastaukset on se, että sinulla on oikeat kysymykset.

TEKSTI JA KUVITUS Sara Kalajanniska

 

Makuuhuoneeni seinällä riippuu kalenteri, joka on pitkään ollut valtava sotku erivärisillä tusseilla tehtyjä merkintöjä, huutomerkkejä, kirosanoja ja korostuskynää. Merkitsen iltaisin päivän kuluneeksi vetämällä tekstien päälle suuren punaisen rastin, ja käyn läpi seuraavan päivän kohdalle kirjoitetut koulu- ja työtunnit, sovitut tapaamiset ja muut menot. Joskus tapasin itkeä kalenterista puuttuvan vapaa-ajan perään, mutta nykyään olen useimpina päivinä niin kiireinen, etten ehdi edes ajatella asiaa.

Huomaan odottavani innolla valmistumista ja työelämään siirtymistä. En itse työn vuoksi, enkä siksi, etten pitäisi opiskelusta, vaan jotta voisin keskittyä vain ja ainoastaan yhteen asiaan. Haluaisin olla oikeutettu lepoon samalla tavalla kuin kaikki muutkin opiskelijoiden ulkopuoliseen väestöryhmään kuuluvat suomalaiset ovat.

Tuntuu vaikealta kuvitella sellaista todellisuutta, jossa aloitan työt aamulla ja lopetan ne iltapäivällä, menen kotiin ja saan tehdä loppupäivän tunneilla aivan mitä lystään. Kertoessani tilanteesta sukulaisille saan aina saman vastauksen: “Opiskelu on opiskelijan työtä. Ei sinun tarvitse tehdä sen enempää.”

Eikö?

Valitettava totuus on, että harva opiskelija kykenee elämään tyydyttävää elämää tekemättä töitä opintojen sivussa. Suurin osa meistä varmasti haluaa pystyä syömään muutakin kuin makaronia ja ostamaan uudet housut rikkinäisten tilalle. 

Mikäli uskaltaudun avaamaan suuni ja väittämään vastaan, minulle kerrotaan, että aina voi hakea tukia. Harva kuitenkaan tietää, miten vaikea prosessi tukien saaminen opiskelijalle on. Saadakseen perustoimeentulotukea opiskelijan on pitänyt ensin kuluttaa kaikki opintorahansa ja nostaa opintolainaa. Ja jos opintorahasi ja -lainasi ovat menneet nimenomaan opintojen aikaiseen elämiseen, tulee sinun kesäaikana tehdä töitä, etsiä aktiivisesti töitä tai opiskella riittävästi kesän aikana ollaksesi oikeutettu opintorahaan. Jos et saa kesätöitä, joudut toden teolla miettimään, mistä saat rahaa arjesta selviytymiseen.

Miksei opiskelijoilla ole oikeutta lepoon ja lomaan? kysyy Suomen Ylioppilaskuntien Liitto vuonna 2019 julkaistussa kannanotossaan. Samaa kysyn minäkin. On mielestäni lievästi sanottuna surullista, kuinka onnellinen olin kuullessani, että minulle on kaikkien näiden opintojen ohella tekemieni työtuntien ansiosta kertynyt jopa neljä päivää vuosilomaa heinäkuulle. Siis neljä päivää. Miten ruhtinaallista!

Riittävä lepo on jaksamisen perusedellytys. Kukaan ei jaksa eikä pysty toimimaan arjessa täydellä teholla, ellei aikaa palautumiselle ole. Miksi yhteiskunta siis olettaa opiskelijoiden selviytyvän tällaisesta kuormituksesta?

Monelle korkeakoulussa opiskeleminen saattaa kuulostaa helpolta verrattuna työelämään. Opiskelijoiden mielenterveysongelmille naureskellaan ja pohditaan ääneen, mikä on tehnyt tämän ajan nuorista aikuisista niin pehmeitä, etteivät he kestä painetta ympärillään. Erityisesti vanhempien ikäluokkien keskuudessa tuntuu toisinaan pesivän ajatus siitä, että korkeakouluopiskelijat käyttävät muutaman tunnin viikossa kirjoihin paneutumiseen ja loikkivat sitten kaljoittelemaan yhteiskunnan rahoilla. 

 Todellisuudessa baari-illat ovat harvinaista herkkua. Iltamyöhään kaupungilla irrotteleva opiskelijajoukko on tätä nykyä harvinaisuudessaan miltei kaunis näky. Toivonkin, että jokaisella olisi aikaa nauttia nuoruudestaan ilman jatkuvaa stressiä raha-asioista. Tässä vaiheessa omaa elämääni ajatus tuntuu tuskallisen kaukaiselta, mutta kenties pääsemme päivä kerrallaan lähemmäs tulevaisuutta, jossa opiskelijoiden jaksaminen otetaan paremmin huomioon.

TEKSTI Inka Komonen
KUVAT Elli Alasaari

 

Ala-astekaverit matkustivat Kreetalle, Teneriffalle ja Egyptiin, kun oma perheeni kiersi Suomen kansallispuistoja ja suuntasi sukulaisten kanssa telttaretkelle mummin lapsuuden maisemiin Laatokalle. 

2000-luvun alkupuolella halpalentoyhtiöt rantautuivat Suomeen. Koin ensimmäinen lentomatkani 11-vuotiaana Ryanairilla Tampereelta Frankfurtiin, josta ajoimme Sveitsiin tuttavia tervehtimään. Näin ensimmäistä kertaa lumihuippuiset vuoret ja olin vaikuttunut. Jopa niin vaikuttunut, että vaadin ympäristötiedon tunnilla pitää esitelmän Sveitsistä. Sen sijaan, että olisin jakanut siinä omia havaintojani, pidin informatiivisen, suoraan Wikipediasta kopioidun esityksen Sveitsin kuuluisasta kelloteollisuudesta ja suklaasta sekä tärkeistä vuosiluvuista. 

Siihen aikaan cooliuspisteet menivät ehdoitta etelän pakettilomille nastolalaisella ala-asteella. Vuosia myöhemmin tilanne on muuttunut, enkä ole enää täysin varma, mistä pisteitä jaetaan.

Instagramin perusteella jokainen tuttuni harrastaa nykyään retkeilyä, ja suuntaa lomillaan Lappiin. Muutamia vuosia sitten reppureissut Aasiaan olivat vielä suurin hitti, ja sitä ennen Working Holiday Australiassa. 

 

Lukioajan käytin mietelauseiden kokoamiseen Pinterestissä. 

Suurimmat ajatukset olivat siihen aikaan J.R.R Tolkien ajatus ”Not all those who wander are lost” sekä Saint Augustinen ”The world is a book and those who do not travel read only one page”. Molemmat löytyivät joka toisen kaverini Facebook-seinäkuvista. 

Kuitenkin juuri kun olin saanut reissusuunnitelmani lyötyä lukkoon lukion jälkeen, tajuntaani iskostui ilmastokriisi ja sen yhteys matkustamiseen.  

Kesän 2021 lopulla Finnair mainosti vapautta 32 eurolla alkaen Helsingin keskustassa kerrostalon seinän kokoisella lakanalla. Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että Venäjän fossiiliteollisuutta kerosiinilla ruokkivat halpalennot eivät kenenkään vapautta edistä. 

Huhtikuussa 2022 Helsingin Sanomien etusivulla komeili Finnairin mainos: ”Koe uusi lentämisen tunne”. Samaan aikaan lehdessä päiviteltiin sitä, miten Suomi rahoittaa arviolta kahdella miljardilla eurolla Venäjän sotatoimia energian oston kautta. 

Kritiikki matkailua kohtaan on ollut kasvavaa, ja syystä. 

Yhteisvaikutuksiltaan lentoliikenteen osuus ilmaston lämmittämisessä oli noin neljä prosenttia ennen koronaa. Huolestuttavinta on kuitenkin ennusteet lentoliikenteen kasvusta ja päästöjen moninkertaistumisesta. Kaiken kaikkiaan matkailu kattaa arviolta kahdeksan prosenttia maailmanlaajuisista ilmastopäästöistä. 

Vaikka kokonaisuudessa päästöt kuulostavat pieniltä, yksilötasolla yhdenkin kaukolennon vaikutus hiilijalanjälkeen on suuri. 

Jostain syystä omassa kuplassani itsereflektiota harjoitetaan elämän muilla osa-alueilla, mutta matkailun kohdalla moni asettuu puolustuskannalle. Logiikka on suunnilleen se, että koska kierrätämme ja syömme kasvisruokaa, voimme vapaasti lentää. 

Jotain on kuitenkin 2010-luvun alkupuolelta muuttunut, kun kuvat lentokoneen siivistä ovat lähes kadonneet Instagramistani. 

Lentomatkustamiselle on tietenkin helppo löytää hyviä perusteluja, kuten vaikkapa kaukana asuvat perhe ja ystävät tai kansainvälinen työ. 

Matkailun merkitystä työllistäjänä ei voi myöskään sivuuttaa. Tämä tuli selväksi viimeistään pandemian myötä Lapin maakunnassa. 

Järjestelmä ei ole kuitenkaan kestävä, inhimillinen, eikä anna työntekijöilleen valinnanvaraa. 

Jo koko lähtöasetelma on täysin ongelmallinen: ihmiset pakenevat hädissään pohjoiseen, ja me huviretkeilemme etelään. On selvää, kenellä on oikeus liikkua. 

Mutta kun katselen Instagramista ihania kuvia Sisilian maaseudulta, missä on värikästä ruokaa, kirjoja, ikuisia auringonlaskuja ja loputtomasti aikaa, mieleen nousee ajatus: miksen minäkin. 

Kotoa käsin voi katsoa dokumentteja, joista pystyy ahmimaan saman tiedon kuin maailman museoista. Mutta kotisohvalta ei voi tavoittaa lämpöä iholla, tuntemattomien paikkojen tuoksua eikä puusta suoraan poimittujen appelsiinien makeutta. 

Erityisesti vuoden pimeimpään aikaan moni kaipaa toisaalle kaamosoireita hoitamaan. 

Jo vuosisatoja sitten matkustettiin terveyssyistä vuoristoihin ja merenrannoille kylpyläkaupunkeihin. Syyt olivat puhtaasti terveydelliset, ja aikoinaan ne olivat yksinäiselle naiselle niitä ainoita hyväksyttäviä syitä matkustaa, kuten Mia Kankimäki huomauttaa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin. Mineraalivesi oli lääke, ja merenranta hoitomenetelmä. 

 

Keskiluokkaiset matkustajat eivät pidä turisteista. Heidän mielestään turistit ovat passiivisia mielihyvän etsijöitä, eivätkä ymmärrä autenttisten kokemusten päälle. He etsivät täyteen ahdettuja teemapuistoja ja pakettimatkoja. Matkoilla tulisi olla ylevimpiä päämääriä, kuten itsetutkiskelu, toisten kulttuurien ymmärtäminen ja mielen avartaminen.  

Matkustus on vahvasti luokkakysymys. 

Kyllä matkailu avartaakin. Ainakin osaa meistä. Yli 80 prosenttia maapallon ihmisistä sen sijaan ei ole ikinä lentänyt. Epäilen, että me loput 20 prosenttia olemme tiukasti kytköksissä maapallolla tapahtuvaan massiiviseen luonnonvarojen ja kaiken elollisen riistoon. 

Sosiologi Kevin Meethanin mukaan moderni on nähty aitouden vastakohtana ja tuhoajana. Romanttinen maisemamatkailu onkin oiva keino modernin elämän rumuutta vastaan. 

Keskiluokka etsii yksityisiä ja autenttisia kohteita, ja massat seuraavat perässä, jolloin kohde on pilalla, ja keskiluokka etsii uusia kohteita. Tämä johtaa kierteeseen, jossa yksikään maapallon kolkka ei säästy turismilta. 

Voimme lähteä matkalle tiedostavina ja täysin hyvin tarkoituksin, mutta päivän päätteeksi olemme kuitenkin kaikki turisteja, tirkistelijöitä. Tökerösti tiellä. 

Voimme lähteä matkalle tiedostavina ja täysin hyvin tarkoituksin, mutta päivän päätteeksi olemme kuitenkin kaikki turisteja, tirkistelijöitä. Tökerösti tiellä.

 

Onko rakkauteni mereen, vuoristoihin ja ikivanhoihin, tuntemattomiin kujiin sisäsyntyistä kaukokaipuuta, geeneissä minuun jo asetettua, vai olenko oppinut sen kirjoista, elokuvista, Instagramista, kavereilta, mistä.

Kun sanomme rakastavamme rosoisia kujia, hedelmäkojuja, junan jyskytystä asemalla, niin entä jos rakastammekin vain kertomuksia niistä. Kaikkia niitä sivujuonteita, ajan mukana kerrostuneita romanttisia tarinoita, joita niihin liitetään?

Sosiologi John Urry kuvaa tätä käsitteellä turistin katse. Olemme oppineet katsomaan maisemia, asioita ja ihmisiä tietyllä tavalla, ja rajaamaan ulos sen, mikä ei niihin meidän ennakkokäsitysten mukaan kuulu. Silmämme etsivät tiettyjä asioita ja sivuuttavat toiset omista, opituista lähtökohdista käsin. Meillä on jo valmiiksi mieleen piirtynyt kuva kohteesta ennen paikan päälle saapumista. 

Siksi Instagramin lomakuvat muistuttavat niin paljon toisiaan. 

Turistin katse muodostuu erilaisten symbolien kautta. Näitä merkityksiä luovat esimerkiksi journalismi, matkaoppaat, elokuvat ja valokuvat. 

Ensimmäiset matkamuistot tallentuivat kertakäyttökameralleni jo 6-vuotiaana Varanginvuonolla. Lapsuuden muistot ovat romantisoituja ja nostalgiakerrosten alla. Muistiin palautuu himmeitä kuvia, jotka ehkä olivat joskus totta, ehkä eivät. 

Trangialla keitetyt katkaravut, retki tuuliselle lintusaarelle. Kenkälaatikko täynnä simpukoita, kotiloita, merisiilien kuoria, aaltojen vuosituhansia hyväilemiä kiviä. 

Yksi muisto on kirkas ja todellinen: pastellinsävyiset geelikynät Uulan Säästössä. 

 

 

Heinäkuussa 2019 lähdin Haaparannasta junalla kohti Kööpenhaminaa, Amsterdamia, Brysseliä, pieniä vuoristokyliä ja Italian merenrantakaupunkeja, Prahaa, Varsovaa, Vilnaa. Jälleennäkemisiä, hyvästejä, kuumia katuja, viileitä öitä vuoristomajassa, ruuhkia, vuorovesiä. 

Kuusi viikkoa matkustin Interrail-passilla ympäriinsä. Kyllästyin hikisiin hostelliöihin, täyteen ahdetun rinkan raahaamiseen, purkamiseen, pakkaamiseen, suihkuun ilman vedenpainetta, jatkuvaan järjestelyyn. Junassa istumista rakastin. Siellä hengitin, lepäsin ja ajattelin. 

”Hidas eteneminen on parasta, koska mieli hyötyy kulkemisesta ja maisemien vaihtumisesta”, kirjoittaa myös Silvia Hosseini teoksessaan Tie, Totuus ja Kuolema.

Tiedostan matkani olleen silkka yksilöprojekti, jolla ei ole kokonaiskuvassa vaikutusta mihinkään. Tavarat ja ihmiset jatkavat ilmassa lentelyä protestistani huolimatta. Niin kauan kuin reilu tunnin lento Helsingistä Rovaniemelle on samanhintainen kuin yli kahdeksan tunnin päiväjuna, on vaikea osoitella yksilöä valinnoistaan.

Myös Euroopan junaverkostossa on vielä paljon parantamisen varaa, jotta sujuva maata pitkin matkaaminen olisi tulevaisuudessa vaihtoehto yhä useammalle. Spontaani junamatkustaminen oli kiva idea siihen asti, kunnes saavuin Ranskan rajalle. Enää pelkkä reilipassi ei riittänyt, vaan juniin tarvittiin paikkaliput. Aikataulutkaan eivät menneet yhteen. 

Aika on valtava etuoikeus. Ehkä useampi valitsisi junan ja nauttisi matkan tuomasta joutilaisuudesta, jos emme olisi niin kiireisiä. Jos hidastaisimme tahtia kaikessa muussakin: työssä ja tavaran kierrossa. Jos kaiken tavoitteena ei olisikaan tehokkuus, vaan asioille ja ajatuksille annettaisiin aikaa kasvaa ja elää. 

Aiemmin matkustamisen aikakäsitys oli toisenlainen. Matkat saattoivat kestää viikkoja, kuukausia, jopa vuosia. Voisiko sellainen olla mahdollista nykymaailmassa muutenkin kuin yksittäisten ihmisten irtiottoina? Ainakin kiinnostus hitaampaan, maata pitkin matkustamiseen oli kasvussa ennen koronaa, ja sama liikehdintä näyttää jatkuvan edelleen.

Henkilökohtaisella tasolla junamatkani anti oli mullistava. Vaikka maailma ei yksilöprojekteilla pelastu, niin niiden myötä uudet ajattelutavat voivat versota ja levitä. 

Kestävämpää etenemistä voi oppia myös lähimatkailun kautta. Lapin yliopiston Matkailua lähelle -tutkimushankkeessa lähimatkailua tarkastellaan ”tapana toteuttaa matkailua, joka pohjautuu ihmisen ja luonnon väliseen molemminpuoliseen huolenpitoon”. 

Millaista on matkailu 2020-luvulla? Ekomatkailua, virtuaalimatkailua vai kenties vain matkailun vähentämistä? 

Toistaiseksi matkustaminen näyttää olevan edelleen tavoiteltava onnellisen ja menestyneen elämän avain. Ehkä 2030-luvulla statusmittari on se, kuka tekee vähäpäästöisimmän reissun. 

Huvimatkoista haaveilu tuntuu kuitenkin tässä hetkessä täysin turhanpäiväiseltä ja typerältä. Valmistumisen jälkeinen unelma Trans-Siperian junamatkasta on vain muisto maailmasta, jota ei enää ole. 

Vai onko se sittenkin kaunein haave tässä maailmanajassa, että oltaisiin taas ystävät koolla yli rajojen. 

Aika on valtava etuoikeus. Ehkä useampi valitsisi junan ja nauttisi matkan tuomasta joutilaisuudesta, jos emme olisi niin kiireisiä.

 

Kirjoitan tätä esseetä Pohjanmeren rannalta, Skotlannista. Myös Erasmus-vaihto on mahdollisuus matkustaa toisin. Hitaammin, hieman tasavertaisemmin. Olen täällä kuin kuka tahansa opiskelija kuljeskelemassa Tylypahkaa muistuttavan yliopistorakennuksen pihamailla. Vaihto-opinnot tarjoavat paremman mahdollisuuden kohdata ihmiset ensisijaisesti opiskelijakavereina, ja sitten vasta kansallisuutensa edustajina. Ainakin ihannekuvissa. 

Euroopan Unionin rahoittama Erasmus+ ja muut vaihto-ohjelmat ovat eräänlaista rauhantyötä. Lähetetään nuoret eri puolilta maailmaa samaan asuntolaan, samoille kursseille, ja annetaan ajatusten vaihtua. 

Ulkomailla suoritettujen opiskelu- ja harjoittelujaksojen suosio on kuitenkin vähentynyt rajusti viimeisen 10 vuoden aikana. Syitä tälle voi etsiä esimerkiksi opintotuen leikkauksista ja aikataulupaineista. 

Monelle tulee myös yllätyksenä vaihto-opintoihin sisältyvä apuraha ja muu tuki. 

Nykyisillä opiskeluvaihdoilla on samoja piirteitä kuin Grand Toureilla, joiden suosio ajoittui 1600–1800-luvuille. Pääasiassa ylempien yhteiskuntaluokkien pojat lähetettiin Euroopan tärkeisiin kulttuurikaupunkeihin sivistymään, avartamaan tajuntaa sekä oppimaan taiteita, kieliä ja hyviä tapoja. 

Lähteminen ei ole kuitenkaan ainoa vaihtoehto. Kansainvälisyyttä voi kokea ja ihmisiä kohdata myös Lapin yliopistossa, esimerkiksi vaihto-opiskelijoiden ystävyystoiminnan kautta. 

”Ihmiset tarvitsevat kokemuksia muiden maiden ja kulttuurien erilaisuudesta ja samanlaisuudesta. Vaikka täytyy olla myös itse avoin: ei kenenkään mieli väkisin avarru”, Silvia Hosseini toteaa Mondo-lehden haastattelussa. 

Ehkä ulkomailla asuminen auttaa ymmärtämään ulkopuolisuuden tunnetta. Sitä, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä kieltä tai pääse sisään yhteisöön. Ja miltä tuntuu, kun paikalliset ottavat avosylin vastaan. Kutsuvat juhliin tai iltateelle. 

Silloin voi hetken elää tilassa, jossa rajoja ei ole. On vain naurua, tanssia ja jossain kaukana pauhaava meri.

 

TEKSTI Milla Suutari
KUVITUS Meri Nyman

 

Yliopistoja ohjaa vuosi vuodelta yhä enemmän kasvun ja tehokkuuden tavoitteet. Mitä on tapahtunut vapauden, sivistyksen ja yhteisöllisyyden arvoille, joille suomalainenkin yliopisto on aikoinaan perustettu?

Sykkiikö sydämesi innovaatioille? Oletko joustava multitaskaaja, joka kykenee työskentelemään tehokkaasti myös paineen alla? Haluatko olla mukana luomassa jotain uutta ja innostavaa kansainvälisten huippuosaajien tiimissä? Jos vastasit kyllä, olet etsimämme henkilö! 

Kysymykset ovat kuin mistä tahansa innovaatioihin keskittyvän teknologiayrityksen työpaikkailmoituksesta, mutta myös osuva kuvaus tutkijan työstä 2020-luvulla.

Lapin yliopiston matkailun kulttuurintutkimuksen professori, sosiologi Soile Veijola on työskennellyt vuosikymmeniä erilaisissa akateemisissa ympäristöissä. Viime vuosina hän on tutkinut monien muiden aiheiden ohella akateemisen tutkimisen mahdollisuutta nyky-yliopistoissa. 

“Riippumaton tutkimus on edelleen tutkijan arvopäämäärä, mutta tutkijan vapaus on muuttunut viime vuosituhannen jälkeen”, Veijola toteaa. 

Opiskelijalla on mahdollisuus päästä osaksi tieteellistä yhteisöä esimerkiksi hyvin tehdyn gradun myötä. Veijola pohtii, että tutkimuksen vapauden kannalta gradun tekeminen voikin olla tutkijan uran vapainta tutkimusta. Gradun tekijällä kun on vapaus valita tutkimuksensa aihe ja tutkimusmetodologia. 

Sen sijaan monesti ulkopuolista rahoitusta saavissa hankkeissa tiedon tarve on tilaajien ja rahoittajien määrittelemä. 

Usein kysymys on jonkin ajankohtaisen tai käytännönläheisen ongelman tai kehittämispotentiaalin tunnistamisesta ja ratkaisuehdotusten löytämisestä siihen. Tutkimus- ja selvitystyöt ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä, mutta nuoren tutkijan vapaus on niissä rajatumpaa kuin perustutkimuksen parissa työskentely.

Perustutkimuksen tehtävä on tarpeiden tunnistamista ja ratkaisujen kehittämistä syvällisempi. Sen tarkoitus on tuottaa tietoa pelkän informaation sijaan. 

Se ei ole tilaajien määrittelemää mittatilaustyötä, vaan ongelmanratkaisun sijaan se pyrkii ymmärtämään monimutkaisia ilmiöitä. Yhteiskuntien rakenteet ja prosessit tulevat tätä kautta helpommin ymmärrettäviksi ja epäkohtiin voidaan tarttua. 

Akuutit yhteiskunnalliset kriisit ovat yleensä vain jäävuoren huippuja. Jotta voidaan nähdä pinnan alle, on perustutkimuksen oltava kunnossa.

Hankkeiden lyhyen aikavälin tavoitteet saattavat helposti jättää jalkoihinsa perustutkimuksen pitkän aikavälin tavoitteet. Aforisminomaisesti myös Veijola puhuu tutkimusajan saattavan kulua tulipalojen sammuttelussa sen sijaan, että palon syttymisen mahdollisuutta estettäisiin. 

“Riippumaton tutkimus on edelleen tutkijan arvopäämäärä, mutta tutkijan vapaus on muuttunut viime vuosituhannen jälkeen”
– Soile Veijola

 

Rahoitusruljanssi

Rahoituksen hakemisen prosessit kaventavat tutkimisen vapautta ja vievät tutkijalta kohtuuttomasti aikaa. Eikö tutkijan supervoiman pitäisi kuitenkin olla yksilöllinen, oppinut ajattelu eikä kyky tehdä täydellisiä rahoitushakemuksia?

Hakemuksen laatijan on jatkuvasti arvioitava ja sovitettava omat intressinsä oman yliopistonsa intresseihin ja osattava katsella hakemusta rahoittajan silmillä.

Herää kysymys, milloin tutkijat saavat oman Leijonan luolansa, jossa tutkimusideoita esitetään rahoittajaraadille kameroiden edessä.

Hakemusten laatimisen ja niiden arvioimisen sijasta aika olisi järkevämpää käyttää tutkimuksen tekemiseen ja tiedeyhteisölliseen arvioimiseen. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei ole.

Minkälaiset tutkimukset sitten saavat rahoitusta?

“Rahoitusta saavat isot, kansainväliset hankkeet, joissa mukana on mahdollisimman korkeatasoisia tutkimusorganisaatioita. Hankkeet, jotka käsittelevät suurten rahoittajien tärkeinä pitämiä teemoja ja joiden tutkimussuunnitelmat ovat innovatiivisia”, Veijola toteaa. 

Kansainvälisissä suurhankkeissa piilee sudenkuoppa, jonka uhriksi tutkimuksen laatu voi joutua. Resurssit kuluvat tutkijoiden juoksuttamiseen eri puolilla maailmaa ja koordinoivien taustajoukkojen palkkaamiseen. 

Kun tutkimusta arvioidaan taloudellisen hyödyn näkökulmasta, siirtyy rahoittajien huomio usein määrällisiin indikaattoreihin laadullisten sijaan. Tutkimuksen laatua saatetaan yhteiskunta- ja ihmistieteissäkin arvioida luonnontieteissä käytetyin menetelmin. 

Esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa tämä voisi Veijolan mukaan vaikuttaa rahoituksen saamiseen sitä kautta, että arvioitsijoiden on ymmärrettävä sukupuoli käsitteeksi, joka vaatii kulttuuristen, sosiaalisten ja taloudellisten rakenteiden syvempää ja käsitteellistä ymmärtämistä. 

Pelkkä kartoitus- ja selvitystyö vaikkapa joidenkin koulutus- tai toimialojen sukupuolijakaumasta ei ole vielä tutkimusta. Se ei auta hahmottamaan tilanteen syitä eikä seurauksia esimerkiksi tasa-arvon tai oikeudenmukaisuuden kannalta. 

Laatua ei voi mitata numeroilla

Talouskasvua ensisijaistava ja tehostava ajattelutapa pyrkii jatkuvasti etsimään uusia kasvualustoja, ja sellaisen se on löytänyt yliopistosta. Samalla lisääntyvät myös erilaiset tavat mitata yliopistotyötä. Yliopistoja rankataan paremmuusjärjestykseen. 

On tavoitteita valmistuvien opiskelijoiden määrästä, ja artikkeliviittauksista pidetään yllä tilastoja. Yksi yliopiston menestyksen mittareista on kansainvälisten julkaisujen määrä. 

Yliopistojen autonomia tarkoittaa autonomiaa valtiosta. Pitäisikö sen tutkimuksen laadun varmistamiseksi tarkoittaa myös autonomiaa taloudesta?

Veijola selventää, miksi yritysmaailman toiminnan logiikan soveltaminen yliopistoissa on ongelmallista. Yritysmaailman tärkein arvopäämäärä, taloudellinen tuottavuus, on määre, jota voidaan mitata. 

Sen sijaan riippumattoman tutkimuksen arvo on kiinni laadusta, joka ei ole määrällisesti mitattavissa tiedeyhteisön ulkopuolisten toimijoiden asettamilla kriteereillä. Kilpailun tuominen riippumattoman tutkimuksen piiriin vääristää helposti tutkimuksenteon tavoitteita. 

Määrä korvaa laadun, kun tutkimuksia tehdään liukuhihnatyönä tieteen ulkopuolelta tulevien paineiden alla.

 

Akateemista vai turhaa tietoa?

Taina ja Janne Saarikiven viime vuonna toimittamaan Turhan tiedon kirja -teokseen on koottu tutkimuksista pois jätettyjä sivuja. Kirjassa pohditaan tiedon merkityksellisyyttä. 

Kirjan sivuilla on juuri sellaista tietoa, jota kohti mennään uteliaisuudesta, tiedonjanosta ja puhtaasta intohimosta tietää lisää maailmasta.

Muuttuneiden arvojen myötä osa tiedosta luokitellaan ei-hyödylliseksi tai turhaksi. Kirja saa pohtimaan menneisyyden yliopistoa. Se, mitä nykyään kutsutaan turhaksi tiedoksi, oli ennen akateemista tietoa.  

Myös Veijola kaipaa entisaikojen vapaata akateemisuutta, joka on nyky-yliopistossa joutunut ahtaalle. 

Kuvaillessaan akateemista vapautta on Veijolan sanoissa nostalgisuuden tuntua. Ennenkin tehtiin paljon yhdessä, mutta eri tavalla. Oli enemmän aikaa lukea, kirjoittaa, ajatella ja keskustella. 

 

Tutkijan palapeli

Veijola kuvailee tutkijan työtä tasapainotteluksi yksilöllisen ja kollektiivisen onnistumisen välillä. 

Yliopistotyön pirstaloituminen moniin eri osa-alueisiin vaikuttaa tutkimuksen laatuun, sillä yhteen työtehtävään keskittyminen on aina pois jostain muusta. Hallinnolliset tehtävät haukkaavat ison palan tutkijan työajasta.

Tutkijan työssä vapaus on hyvin suhteellinen käsite. Yhden ihmisen hetkellinen tutkimusvapaus tarkoittaa sitä, että joku toinen huolehtii sillä aikaa kollektiivisista velvollisuuksista.

“Tutkijan työ on muutoin kolmivuorotyötä, jossa kaikki vuorot toteutetaan yhtä aikaa”, Veijola kuvailee. 

Työssä on tasapainoiltava lähes päivittäin tutkimuksen, opetuksen ja ohjauksen, hallinnon sekä yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen välillä.

Työ muuttuu yhteiskunnan mukana ja niin on käynyt myös tutkijan työlle. Palasista tutkija koostaa itselleen toimivan ja organisaationsa tavoitteiden mukaisen kokonaisuuden. Mielekäs vapaa-aika työn vastapainona on tärkeää niin opiskelijalle kuin tutkijallekin. 

Tutkijan työssä vapaus on hyvin suhteellinen käsite. Yhden ihmisen hetkellinen tutkimusvapaus tarkoittaa sitä, että joku toinen huolehtii sillä aikaa kollektiivisista velvollisuuksista.

Tutkijan uraa pohtivan gradun tekijän olisi Veijolan mukaan hyvä pohtia ainakin seuraavia asioita: 

Rakastanko ajattelemista, lukemista, kirjoittamista ja mielellään myös laskemista vielä enemmän kuin tutkimusaihettani? Haluanko vaalia oman ajatteluni vapautta ja itsenäisyyttä ja samalla yhteyttä toisten tutkijoiden ajatteluun? Kestänkö mahdollisen, ajoittaisen taloudellisen epävarmuuden?

Jos vastasit myöntävästi näihin kysymyksiin, voisi tutkijan työ olla sinun juttusi.