Teksti ja kuva Miro Sarola

 

Pyöräily vaikuttaa olevan nosteessa. Yliopiston kirjastossa polku- tai sähköpyöriä näkyy nopealla vilkaisulla ainakin viiden aikakauslehden kannessa. Pyörämatkailun eri muodot on nähty yhtenä potentiaalisena keinona tukea Lapin matkailua myös talvisesongin ulkopuolella. Ylioppilaslehti päätti selvittää missä mennään ja minkälaisia kehitysprosesseja on meneillään. Tavoitimme kahden eri hankkeen edustajat.

 

STIL-pyörämatkailuhankkeessa oli mukana Lapin yliopistosta valmistunut Esa Inkilä.

”Olen Inkilän Esa, valmistuin Lapin yliopiston matkailututkimuksen maisteriohjelmasta 2021. Nykyisin työskentelen tutkijana Luonnonvarakeskuksella. Päämääränä STIL-hankkeessa oli kehittää lihasvoimin tapahtuvaa kesämatkailua pohjoisessa ja hyödyntää rajat ylittäviä kulttuuriarvoja Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä. Edellytykset olemassa olevien polkujen ja teiden hyödyntämiseen olivat hyvät – tavoitteena oli kartoittaa reitistön ja palveluiden mahdollisuuksia. Keskeinen osa hanketta oli vahvistaa matkailu- ja muiden palveluyritysten sekä kuntien yhteistyötä ja verkostoitumista rajojen yli. Omat tehtäväni koostuivat muun muassa reittien suunnittelusta, palvelukartoituksista ja pilottireittien testaamisesta, joista matkakilometrejä kertyi toista tuhatta.”

Pyörämatkailu vaikuttaisi olevan nosteessa, mutta lukuja on vaikea seurata.

”Pyöräilyn suosiota ja lukuja on hieman haastava tarkastella. Tilastollisesti voidaan kuitenkin seurata esimerkiksi pyörävuokraamoiden asiakasmääriä ja sitä, miten vuokrapyörien määrät ovat lisääntyneet. Pitkän matkan retkipyöräilijöiden tarkkaa lukumäärää on vaikea arvioida. ”

Eri kohderyhmille suunniteltiin STIL-hankkeessa eri mittaisia reittejä. 

”Ideana oli suunnitella matalan kynnyksen pyörämatkailureittejä, jotka soveltuisivat erilaisille pyöräilijöille. Pitkät välimatkat ja palveluiden vähäisyys tekevät matkailupakettien suunnittelusta haastavaa – reitit vaativatkin kohtalaista pyöräilytaustaa. Pilottireittien pituudet vaihtelivat parista päivästä reilun viikon mittaiseen matkaan.”

Pyörämatkailijat saapuvat pohjoiseen niin autolla kuin pyörälläkin.

”Omien testireissujen aikana tapasin henkilöitä, jotka olivat pyöräilleet Keski-Euroopasta Jäämerelle ja takaisin. Tällaiset ultrapyöräilijät ovat kuitenkin marginaaliryhmä koko pyörämatkailusektorilla. Moni Lappiin tuleva pyörämatkailija saapuu omalla autolla tai julkisia kulkuvälineitä käyttämällä. Julkisten kulkuvälineiden pyöräpaikkojen kapasiteetissa on ollut ajoittain haasteita. VR onkin tehnyt selvitystä tarpeesta lisätä junien pyöräpaikkoja. Matkahuolto myy joihinkin linja-autovuoroihin pyöräpaikkoja, mutta ne ovat hyvin rajallisia ja kuljetustelineet saattavat olla puutteellisia. Joidenkin liikennöitsijöiden kanssa pyöräpaikka on sovittavissa, vaikkei sitä olisi Matkahuollon kautta saatavilla.”

Lapin pyörämatkailulla on Inkilän mukaan mahdollisuuksia myös tulevaisuudessa.

”Pohjoisessa on pyörämatkailun potentiaalia haasteista huolimatta. Hiihtokeskuksien pyöräreitit ovat kehittyneet viime vuosina vauhdilla, mikä varmasti vahvistaa palveluverkostoa myös retkipyöräilijöitä ajatellen. Sähköpyörien vallankumous mahdollistaa pidemmät pyöräretket myös vähemmän kokeneille pyöräilijöille, vaikkei palveluita olisi tarjolla joka kilometrin välein” ", Inkilä kertoo.

 

”Rovaniemi on kansallisesti ja myös kansainvälisesti kiinnostava liikunnan ja erityisesti talviurheilun keskittymä."
– Pirjo Kutinlahti

 

Business Rovaniemen projektipäällikkönä Innovaatioekosysteemit-hankkeessa toimii Pirjo Kutinlahti. Innovaatioekosysteemit-hanke toteutetaan vuosina 2021-2027.

”Tavoitteemme on kehittää arktista matkailuekosysteemiä ja tulevaisuuden hyvinvointipalveluja. Tämä edellyttää digitalisaation hyödyntämistä, luonto- ja pyörämatkailun vahvistamista, kestävää matkailua, osaavan työvoiman rekrytointia sekä pyörämatkailuun linkittyvän yritystoiminnan edesauttamista.”

Hanke keskittyy ensisijaisesti Rovaniemen alueen kehittämiseen. 

”Keväällä käynnistyvässä tiekarttahankkeessa vahvistamme Rovaniemen profiilia ja tunnettavuutta pyörämatkailukohteena. Pyörämatkailun alta löytyy erilaisia kategorioita, kuten kiinteästä majoituksesta käsin tehtävää maastopyöräilyä ja pidemmän matkan retkipyöräilyä. Iso osa Lappiin tulevista pyöräilijöistä suuntaan suoraan tunturikohteisiin, kuten Ylläkselle ja Pyhälle. Pyrimme kehittämään Rovaniemen palveluita ja tekemään Rovaniemestä siten houkuttelevamman kohteen. Toiveena on, että ainakin osa pohjoisemmaksi matkustavista pyöräilijöistä viettäisi aikaa myös Rovaniemellä.”

Lasten ja nuorten mielen hyvinvointi mainitaan yhtenä vuoden 2023 kehittämiskohteena, ja hankkeen tavoitteena onkin saada myös paikalliset liikkumaan enemmän.

”Pyöräreittien ja kevyenliikenteenväylien kehittäminen palvelee sekä matkailua että paikallisten asukkaiden liikkumista.”

Innovaatioekosysteemit-hankkeen verkkosivuilla mainitaan Arctic Sport Digital Hub – kansainvälinen liikunnan ja urheilun osaamisen keskittymä.

”Rovaniemi on kansallisesti ja myös kansainvälisesti kiinnostava liikunnan ja erityisesti talviurheilun keskittymä. Pyrimme vahvistamaan Ounasvaaran käyttöä huippu-urheilun ja liikunnan kehitysympäristönä ja kehittämään uusia palveluita yhdessä alueen korkeakoulujen, liikunnan asiantuntijoiden ja yritysten kanssa. Älykkäät liikuntareitit on pian käynnistyvä hanke, jossa kehitetään ja testataan digiratkaisuja asukkaiden ja matkailijoiden liikkumisen tukena.” 

Teksti Åsa Niemi
Kuvat Elli Alasaari

 

Lapin yliopiston entiset ja nykyiset opiskelijat ovat perustaneet kustannusosakeyhtiön. Heidän mielestään yrittäjyys on palkitsevaa, mutta myös täynnä pettymyksiä. Yksi pettymys oli yhteistyökumppanien etsiminen Lapin yliopistosta. “Yritysasiantuntijakentältä tullut viesti on ollut, että älä tee yhteistyötä yliopiston kanssa, sillä se tappaa innovaation", kustannusosakeyhtiön yksi perustajajäsen Antti Autioniemi kertoo.

 

Lapin yliopiston entinen opiskelija Antti Autioniemi on tuoreen kustannusosakeyhtiö Sinisen Jättiläisen perustajajäsen. Vuosia aiemmin vuonna 2006 hän suoritti Lapin yliopistossa audiovisuaalisen mediakulttuurin tutkinnon.

“Olimme ensimmäinen vuosiluokka yliopiston uusissa tiloissa ja ensimmäinen vuosiluokka, joka ei saanut ikuista opiskelijaoikeutta”, Autioniemi muistelee.

Autioniemi kirjoitti yliopistoaikoinaan vuodesta 2004 alkaen Roihu-lehteen, joka oli Rovaniemellä ilmaisjakeluna toimitettu kaupunkilehti, mutta “anarkistisemmalla asenteella”.

“Aloin kirjoittaa peliarvosteluja ja siitä lähti into kirjoittamiseen. Kirjoittaminen ei kiinnostanut minua kouluaikana, sillä kaikki kirjoitettiin silloin vielä kynällä. Valmistumisen jälkeen tein monenlaisia asioita, mutta jatkoin kirjallisuuden ja kirjoittamisen opiskelua Helsingin avoimessa yliopistossa. Opiskelin myös Kriittisessä korkeakoulussa kaksi vuotta kestävässä kirjoittajakoulussa. Kriittinen korkeakoulu oli aiemmin Suomen tunnustetuin luovan kirjoittamisen koulu. Kirjoitin siellä ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni.”

 

Idea oman kustannusosakeyhtiön perustamisesta syttyi jo kolme vuotta sitten, mutta koronan ja muiden aikataulujen vuoksi idea jäi vielä hetkeksi kytemään.

“Palasin Helsingistä Rovaniemelle ja kolme vuotta sitten Rovaniemen kirjastossa Aallon ikkunoista tuleva valo osui Lapista kertovaan kirjallisuuteen. Mietin silloin, että tätä voisin kokeilla itse: kehitellä tarjontaa turisteille sekä rikastuttaa Lapin ja pohjoisen kokemusta kirjallisuuden keinoin. Mietin, että minulla olisi ideoita sen toteuttamiseen kerrontakirjallisuuden keinoin”

Sinisen jättiläisen toinen perustaja ja Autioniemen kumppani Jenny Siivola muistelee, että Autioniemi kehitteli epäsäännöllisesti ideaa vuosien ajan.

“Idea muhi Antin päässä pitkään. Olemme tunteneet Antin kanssa reilu kolme vuotta ja melkein niin kauan idea on pulpahdellut esille”

Siivola opiskelee tällä hetkellä Lapin yliopistossa palvelumuotoilun maisteriksi ja hän on aiemmin valmistunut kasvatustieteiden maisteriksi, pääaineenaan mediakasvatus. Tällä hetkellä hän on päivätöissä erään hankkeen suunnittelukoordinaattorina, mutta ensi vuoden alusta Siivola aikoo keskittyä kustantamiseen. Siivola toimii yrityksessä lastenkirjojen kustannustoimittajana, sillä hänen kasvatusalan koulutuksensa on vahvuus lastenkirjojen kustantamisessa.

“Ensimmäiset kirjat julkaistaan syksyllä ja ennakkomyyntiin ne ilmestyvät jo toukokuussa. Meiltä ilmestyy silloin noin 10-13-vuotiaille lapsille suunnattu lastenkirja nimeltään Biegga tuliketun jäljillä”.

Siivola kertoo, että Sinisen jättiläisen tarkoituksena on monipuolistaa lappilaista kuvastoa.

“Sininen Jättiläinen on pohjoinen kustantamo, jonka tarkoitus on rikastuttaa pohjoisessa käyvien turistien kokemusta ja sanallistaa pohjoista ajattelua. Pyrimme siihen, että julkaistavat teokset ovat pohjoisten tekijöiden tekemiä ja ne liittyvät sisällöiltään myös tänne pohjoiseen. Pohjoisen määritteleminen on kuitenkin laveaa, sillä emme halua rajata liikaa toteutuksiamme. Haluamme kuitenkin avartaa pohjoista kuvaa, sillä pohjoisesta näytetään aina tietynlaista kuvaa: luonto, joulupukki, revontulet tai kesäyön aurinko nopeutettuna taivaalla.”

Biegga -lastenkirjan lisäksi Siniseltä jättiläiseltä on tulossa englanniksi kirjoitettu Lappiin sijoittuva trilleri, aikuisten värityskirja Arctic Mindfulness sekä taidetta ja tekstiä yhdistävä Pohjoisten tuntureiden atlas.

“Mie kirjotan Pohjoisten tuntureiden atlaksen itse ja taiteilija on Tytti Muurinen. Kirjassa on aina aukeaman toisella puolella hieno maalauksellinen kuvitus tunturista kahdeksane vuodenaikoineen ja toisella puolella tarina liittyen kyseiseen tunturiin. Se voi olla joku traaginen tarina liittyen Lapin sotaan tai sitten se voi olla lappilainen kalava… -anteeksi kalatarina. Kirjassa on siis paikallista tietämystä ja tekstillistä Lapin kulttuuria.”

 

Suunnilleen vuosi sitten keväällä 2022 Autioniemi ja Siivola alkoivat toden teolla perustaa yritystään.

“Antti on ollut enemmän ideoija ja tekijä, ja minä olen puolestani koordinoija. Osaan auttaa, jos on monta palloa ilmassa tai miljoona hyvää ideaa, joista pitäisi valita yksi lopullinen idea, mitä lähdetään testaamaan. En sanoisi itseäni järjen ääneksi kuitenkaan. Pitää uskaltaa heittää hulluja ideoita, mutta sitten pitää valita niistä toteutukseen vain joku tai jotkut”, Siivola pohtii.

Graafikon hankkiminen oli tärkeää jo heti aluksi, ja Autioniemi tiesi heti, että haluaa mukaan opiskelijoita.

“Näin opiskeluaikoina selkeästi, miten valtava määrä yliopistolla on tekijöitä ja ihmisiä, jotka haluavat kokeilla asioita ja jotka ovat idearikkaita”, Autioniemi toteaa.

“Yrittäjänä pitää uskoa omiin pilvilinnoihin ja yrittäjyydessä harkittu yltiöpositiivisuus palkitaan.”
– Antti Autioniemi

Autioniemi löysi yritystä perustaessaan yliopistolta Arctan, taiteiden tiedekunnan muotoilukeskuksen. Se tarjoaa palveluita erityisesti Lapin startup-yrityksille.

“Arcta vaikutti unelmalta: heillä oli kiinnostava logo ja keskus vaikutti hyvin onnistuneelta. Taiteiden tiedekunnan tilatkin ovat hienot ja minulla on opiskeluajoista mukavia ja positiivisia muistoja, esimerkiksi Radio Säteilystä. Halusin ehdottomasti hakea mukaan”.

Autioniemi päätyikin nopeasti täyttämään Arctan hakulomaketta.

“Arctalla on netissä hakulomake, jossa on paikka y-tunnukselle. Arctalla ja yliopistolla on erilliset yritysvastaavat ja otin yhteyttä molempiin. Esittelin heille yritykseni ja keskustelin heidän kanssaan hakuprosessista. Minulla ei ollut y-tunnusta vielä, ja kyselin, että kannattaisiko minun hankkia se nyt ennen hakemuksen lähettämistä. Minulle vastattiin, että y-tunnus ei ole tärkeä, sillä yritysvastaavat käsittelevät itse hakemukset ja he tietävät yrityksestäni”.

Hakuprosessin vastaukset saapuivat viime kesänä.

“En päässyt Arctan toimintaan mukaan ja päätöksessä luki syynä, että minulta puuttui y-tunnus. Olin turhautunut ja laitoin asiasta kysymyksen yliopistolle. Yliopiston yritysvastaava pahoitteli asiaa, mutta Arctan vastaavat eivät ikinä edes pahoitelleet.”

Autioniemi luovutti yliopiston suhteen ja etsi graafikoita muualta. Sattumalta ensimmäisen kirjan kuvittanut graafikko oli opiskelija, mutta yhteistyö ei alkanut yliopiston avulla. Kuvituksia tuli lisää ja Autioniemi päätti kokeilla kuitenkin vielä kerran ottaa yhteyttä yliopistoon.

“Laitoin vielä viestiä, että voitaisiinko opiskelijoille kertoa, että haen kuvittajaa. Viestini menivät ensin roskapostiin, mutta lopulta ne meni läpi”.

 

 

Yhteistyö Lapin yliopiston kanssa ei siis edennyt aivan Autioniemen suunnitelmien mukaan.

“Yhteistyö ei ollut sujuvaa, vaan turhauttavaa. Olen soitellut Helpdeskiin, että miksi sähköpostini menevät vielä tänä päivänäkin roskapostiin. Internet-yhteydet ovat myös välillä aivan toivottomia. Tällainen haittaa jokapäiväistä arkea eikä se ole kenellekään hyödyksi. Niin kuin ojankaivuuyrityksessä olisi lapion kahva rikki.”

Autioniemi on kuullut yritysasiantuntijakentältä samanlaista viestiä.

“Yritysasiantuntijakentältä tullut viesti on ollut, että älä tee yhteistyötä yliopiston kanssa, sillä se tappaa innovaation. Tätä sanoivat kolme eri-ikäistä yrityskonsulttia. Mielestäni tämä on surullista Lapin yrittäjille ja opiskelijoille.”

Autioniemi on pohtinut, että ongelmat voivat johtua yrittäjyyden ja akateemisen maailman hyvin erilaisista luonteista.

“Yrittäjänä pitää uskoa omiin pilvilinnoihin ja yrittäjyydessä harkittu yltiöpositiivisuus palkitaan. Akateemisessa maailmassa sitten taas kriittisyys palkitaan. Akateemisessa maailmassa olet hyvä, kun osaat kritisoida, mutta eihän yrittäjyydessä voi miettiä vain ongelmia.”

Lapin yliopistossa kolmatta vuotta graafista suunnittelua opiskeleva Sara Brax on miettinyt, kuka joutuu todellisuudessa vastuuseen yliopiston maineesta hitaana kumppanina yrittäjille.

“Leima hitaudesta tulee opiskelijoille ja ajatellaan, että opiskelijat eivät saa asioita aikaiseksi, vaikka se ei ole opiskelijoiden vika vaan yliopiston. Koen, että on syntynyt jonkinlainen leima siitä, että Lapin yliopiston opiskelijat eivät ole niin tehokkaita”, Brax pohtii.

 

Aiemmin tänä keväänä Brax sai Autioniemen lähettämän työtarjouksen koulun sähköpostiin.

“Olen itse suuri painotuotteiden fani, ja uskon, että printti ei kuole koskaan. Pidän painettujen tuotteiden tekemisestä, joten otin yhteyttä Autioniemeen”.

Pian yliopistolla järjestettiin tapaaminen ja useampi mahdollinen kuvittajaehdokas oli paikalla. Braxin oli ensin tarkoitus lähteä mukaan vain projektiluontoisesti, mutta nykyään hän on kustannusosakeyhtiö Sinisen jättiläisen osakkaana.

“Ajattelin, että teen yhden tai kaksi kirjan kantta, mutta päädyinkin sitten kokonaisvaltaisemmin kustannusosakeyhtiöön mukaan. Olen yrityksessä osakkaana ja yleisgraafikkona, vähän sellaisena joka paikan höylänä.”

Yhteistyö on sujunut kolmikon kesken hyvin. Braxin ja Autioniemen mukaan kaikista suurimmista päätöksistä keskustellaan yhdessä. Molempia naurattaa käynti yritysneuvojan luona tekemässä osakassopimusta.

“Yritysneuvojalla oli sama tunnelma kuin pariterapiassa, mutta positiivisesti. Siellä mietittiin, että entä jos Sara jättää teidät tai mitä jos Antti alkaa kusipääksi”, Autioniemi naurahtaa.

Brax on erityisen tyytyväinen Sinisen jättiläisen työilmapiiriin.

“Tämä työ ei tunnu niin kovasti työltä, kun ihmiset, joiden kanssa työskentelen, ovat niin hyviä tyyppejä. Työn tekeminen ei ole pakkopullaa. Meillä kaikilla kolmella on hyvä dynamiikka ja avoin keskusteluyhteys, me ymmärrämme toisiamme ja olemme joustavia. Työilmapiiri ei ole samalla tavalla ehdoton kuin palkkatyössä”

“Työn tekeminen ei ole pakkopullaa.”
– Sara Brax

Entä kannattaako yrittäjyys? Sininen Jättiläinen on ollut hengissä noin vuoden, ja matkalle on jo sopinut kaikenlaista.

“Ei kannata”, Autioniemi nauraa.

Hän sanoo kuitenkin, ettei voisi kuvitellakaan tekevänsä enää mitään muuta.

“Istuin kauan tämän idean päällä ja nyt asiat alkavat konkretisoitumaan, sillä tulevien kirjojen kansista on luonnokset ja ne ilmestyvät pian. Tämä tuntuu todella hienolta. Mielestäni parasta tässä on se, mitä tämä merkitsee ihmisille. Meillä on mahdollisuus tarjota heille itseilmaisun väylä. Joistain käsikirjoituksista olemme joutuneet kieltäytymään ja mielestäni se pitää tehdä kunnioittavasti.”

Brax rohkaisee erityisesti taiteen tiedekunnan opiskelijoita kevytyrittäjyyteen tai toiminimen perustamiseen.

“Mielestäni sitä pelätään liikaa. On olemassa kanavia, mistä saa tietoa yrittäjyydestä ja apua kaikenlaisiin yrittäjyyteen liittyviin asioihin. Prosessit eivät ole niin monimutkaisia, miltä ne vaikuttavat. Jos on kiinnostusta, niin kannattaa ottaa asioista selvää ja huomata, ettei yrittäminen ole niin kamalan ja hirvittävän vaikeaa, mitä annetaan ymmärtää”.

Teksti Åsa Niemi

 

Keväällä opiskelijoiden keskustelut liittyvät usein tulevaan kesään. Jotkut palaavat kotipaikkakunnilleen ja toiset ovat päättäneet opiskella koko kesän. Useimmilla ei kuitenkaan ole tiedossa pitkää viikonloppua pidempää lomajaksoa, vaan kesätyöt alkavat nopeasti koulun loputtua. Aihe putkahtelee välillä esille myös julkisessa keskustelussa. Niissä jutuissa toisinaan opiskelijoita syytetään laiskoiksi, ja joskus taas aivan aiheellisesti opiskelijoiden jaksaminen nostetaan esille.

Opiskelijoiden todella täytyy jaksaa, koske he joutuvat usein käymään töissä koulun ohellakin. Opintotuki on pieni, eikä opiskelijoilla ole välttämättä taloudellisesti varaa keskittyä pelkkään kouluun. Opiskelijan vuosi voi alkaa syksyllä samaan aikaan koulussa ja osa-aikatöissä, joista siirrytään kesäksi kokoaikatöihin, ja vuosi aloitetaan sitten taas syksyllä alusta, mahdollisesti viikonlopun siirtymäajalla. 

Tämänkin lehden jutussa “Työnhaun taidot eivät aina ole ajan tasalla” sanotaan, että opiskelijoiden kannattaa tehdä töitä jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa opintojen aikana, jotta he saavat töitä sitten valmistumisen jälkeen. Kaikkein parasta olisi, jos opiskelija saisi jo opintojen aikana oman alan töitä.

 

Alina Viranto pohtii esseessän Pakko olla vapaa moderniin yhteiskuntaan kuuluvaa vapauspakkoa. Jokaisen yksilön täytyy itse tietää, mitä haluaa tehdä ja mitä tavoittelee. Opiskelun ohella pitää alkaa jo varhain luomaan uraa omalla alallaan ja pitäisi tietää, mikä se oma ala ylipäätään on. Eihän kyseessä tietenkään ole koko loppuelämän määrittävä valinta, mutta jotain on pakko valita.

Opiskelijoille luodaan kuvaa, että tekemällä paljon töitä ja oikeita uravalintoja, pääsee sitten hyvään työpaikkaan valmistumisen jälkeen. Silti kaikista valinnoista ja paineista huolimatta on mahdollisuus jäädä työttömäksi, joka heikentää hyvinvointia ja ehkä itsetuntoakin. Pitäisi muistaa, että työttömyys ei ole aina yksilön vika, vaan yhteiskunnassamme on työttömyyttä kaikissa ryhmissä. Työttömyydestä saattaa kuitenkin alkaa syyttämään itseään ja omia valintojaan.

 

Toivon meille kaikille opiskelijoille rentouttavaa kesää. Annamme lehden lopussa jutussa Onko tämä nyt aavekaupunki? vinkkejä monenlaiseen tekemiseen Rovaniemellä ja Lapissa kesällä, ja jutussa Yliopistonlehtorin lukuvinkit annamme muutaman lukuvinkin kesää varten. Lukeminen rentouttaa tutkitusti jo muutaman minuutin jälkeen, joten ehkä sen avulla voisi yrittää rentoutua työkiireiden keskellä. Ajatuksella lomasta on turha yrittää jaksaa, sillä sellaista ei ole kaikille tulossa.

Teksti Joni-Matti Koskinen
Kuvitus Suvi Korhonen

 

Nuorten passiivisuus erityisesti koronapandemian jälkeen on noussut uhaksi järjestötoiminnan jatkumiselle. Miksi asiasta pitäisi huolestua, ja mitä hyötyä järjestötoiminnasta on nuorille?

 

Olemme pyrkineet palaamaan normaaliin arkeen koronapandemian jälkeen, mutta joutuneet huomaamaan, etteivät kaikki asiat palaa välttämättä enää täysin entiselleen. Teknologian kautta saimme välineitä ja toimintatapoja, joiden avulla opiskelu, työskentely ja vapaa-ajan tapaamiset olivat mahdollisia poikkeusajan eristäytymisestä huolimatta. Näiden välineiden käyttöä olemme halunneet jatkaa, mutta sitä enemmän olemme myös halunneet palata jälleen kasvokkain tapahtuvaan kanssakäymiseen.

Pandemia-aika oli erityisen vaikeaa järjestötoiminnalle, koska sitä ei voitu järjestää entiseen tapaan ihmisten eristäytyessä koteihinsa. Järjestötoiminnalla tarkoitetaan tässä tapauksessa järjestöihin ja yhdistyksiin liittyvää toimintaa. Pandemia-aika entisestään kiihdytti sitä ilmiötä, etteivät nuoret löydä mukaan järjestötoimintaan enää samoissa määrin kuin ennen.

Useimmat järjestöt ja yhdistykset ovatkin kriisin partaalla, koska toiminnalle ei löydetä jatkajia. Keski-iän noustessa ja väen harventuessa useimmat järjestöt ja yhdistykset päättävät lakkauttaa toimintansa.

Nuorten saaminen mukaan järjestötoimintaan olisi elintärkeää niin heidän itsensä kuin myös yhteiskunnan kannalta. Henkilökohtaisella tasolla se auttaa nuorta saamaan niitä arvokkaita taitoja, kokemuksia ja suhteita, jotka ovat elämässä ja tulevalla työuralla tärkeitä.

”Nuorten äänen kuuluminen on äärimmäisen tärkeää kestävän yhteiskunnan rakentamisessa sekä päätöksenteon että sen kannalta, miten nuoret itse kokevat kuuluvansa osaksi yhteiskuntaa.”
– Silja Uusikangas

 

Yhteiskunnalle nuorten äänen kuuleminen on välttämätöntä, jotta tulevaisuutta on mahdollista rakentaa heidän ehdoillaan ja näkemyksiään kunnioittaen. Tämä onnistuu nimenomaan parhaiten yhteisöjen voimalla.

”Nuorten äänen kuuluminen on äärimmäisen tärkeää kestävän yhteiskunnan rakentamisessa sekä päätöksenteon että sen kannalta, miten nuoret itse kokevat kuuluvansa osaksi yhteiskuntaa”, asian tärkeyteen yhtyy nuorisoalan kattojärjestö Allianssin nuorten osallisuuden asiantuntija Silja Uusikangas. Hänen mielestään on tärkeää, että erilaisista taustoista tuleville ja eri asioista kiinnostuneille nuorille on olemassa järjestöjen kaltaisia alustoja, joiden kautta heidän äänensä tulee kuulluksi. Nuoria hän ei muutenkaan kutsuisi passiivisiksi, koska nuorten kiinnostus politiikkaan on muun muassa vuoden 2018 Nuorisobarometrin mukaan ennätyksellisen korkealla tasolla barometrin mittaushistoriassa. Hän mainitseekin esimerkkinä Elokapinan kaltaisten, uudella tavalla organisoituneiden liikkeiden ja kansalaisaloitteiden ympärille rakentuvien kampanjoiden puhuttelevan ja motivoivan nuoria toimimaan.

 

Koronapandemian voidaan siten nähdä iskeneen nuorten aktiivisuuden kannalta huonoon aikaan. Valitettavasti osa nuorista on yhä pandemian jäljiltä jäänyt tarkoituksella, huomaamattaan tai tahtomattaan eristyksiin, jolloin sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on vähentynyt.

Jos opiskelija on jo opintojensa kanssa eristäytynyt mahdollisimman paljon asuntoonsa, on hyvinkin mahdollista, ettei passivoitunut nuori myöskään vietä vapaa-aikaansa sen ulkopuolella. Koronan vaikutuksista nuorten hyvinvointiin ja osallisuuteen on kiinnittänyt huomionsa myös Allianssi.

”Koronapandemia on selvästi vaikuttanut kielteisesti monien nuorten harrastamiseen ja sosiaalisiin suhteisiin, kuten Nuorisotutkimusverkoston tekemän Nuorten hyvinvointia tukeva vapaa-aika ja siihen korona-aikana tulleet säröt -katsauksessa todetaan”, Uusikangas kertoo.

Hänen mukaansa myös jäsenistöltä on tullut viestiä siitä, että pandemia-aikana moni aktiivinen toimija lopetti, eikä sen jälkeen uusia harrastajia tai vapaaehtoisia ole saatu mukaan entiseen tapaan kaikkiin järjestöihin tai harrastusryhmiin.

Koronapandemiaa ei kuitenkaan voida nähdä ainoana syynä muutokselle, koska myös ihmisten elämään ja yhteiskuntaan liittyvät muutokset ovat vaikuttaneet järjestöihin ja yhdistyksiin. Ihmisten elämä on entistä hektisempää, jolloin järjestötoiminta kamppailee nuorten vapaa-ajasta muiden aktiviteettien kanssa. Teknologian kehittyminen ja sosiaalinen media on mahdollistanut suoran ja nopean vaikuttamisen sekä tarjonnut nuorille mahdollisuuden tuoda oman äänensä esiin. Tämä herättää kysymyksiä perinteisen järjestötoiminnan mahdollisesta vanhanaikaisuudesta tai ainakin sen merkityksen muutoksesta. Taloudellisesti epävarmoina aikoina perinteinen järjestötoiminta voi myös olla liipaisimella, jos se tuo mukanaan lisäkustannuksia.

 

Uusikankaan mielestä kysymys on moniulotteinen.

”Toisaalta nuoria laajasti koskevat paineet verottavat nuorten aikaa ja jaksamista, mikä on pois vapaa-ajan tekemisestä. Lisäksi korona-aika heikensi sidoksia yhteisöihin, harrastamiseen ja vapaaehtoistoimintaan”.

Paineilla hän tarkoittaa koulutusjärjestelmän ja työmarkkinoiden muutoksia, jotka ovat tehneet koulutus- ja ammattivalinnasta monimutkaisempaa. 

”Koulujärjestelmä ei saisi uuvuttaa nuoria, vaan nuorilla täytyy olla mahdollisuus muuttaa mieltään, kokeilla ja etsiä itseään. Tämä jättäisi aikaa ja energiaa myös vapaa-ajan aktiivisuudelle, kuten järjestö- ja vapaaehtoistoimintaan osallistumiselle.”

Uusikangas myös muistuttaa sosiaalisen median merkityksen kasvamisesta yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Hän ei näe niiden korvaavan perinteisiä järjestöjä, vaan niiden rinnalle on tullut uudenlaisia ja usein alhaalta ylöspäin organisoituneita toiminnan ja osallistumisen tapoja.

 

Yksi haaste järjestötoiminnalle on myös nuorten muuttoliike. Edes korkeakoulukaupungeissa nuorten osallistuminen järjestötoimintaan ei ole aina kiveen hakattua, koska opiskelun ja työn perässä muutetaan entistä enemmän. Tällöin syvempien ja pitempiaikaisten siteiden luominen opiskelupaikkakuntaan voi jäädä vähäisemmäksi, koska ne katkeaisivat takaisin kotipaikkakunnalle muuttamisen myötä joka tapauksessa.

Mutta eikö esimerkiksi valtakunnallinen järjestötoiminta toimisi nuorille apukeinona hankkia niitä suhteita ja verkostoja, jotka helpottavat asettumista uudelle asuinpaikkakunnalle?

Korkeakoulussa opiskelevilla nuorilla on kuitenkin jonkinlainen mielikuva ja tietoisuus järjestötoiminnasta, koska opintojen ohessa opiskelijoiden etu- ja ainejärjestöt tulevat tutuiksi. Opiskeluajan tulisi olla hektisen suorittamisen sijaan myös yhteisöllisyyden aikaa, jolloin nuorten tulisi olla aktiivisia ja tuoda  omia näkemyksiään laajalti esille. Järjestötoiminta tulisi nähdä harrastuksien tapaan väylänä irtautua rauhoittumaan hektisestä elämäntahdista ja raskaasta opiskelusta itselleen tärkeiden asioiden äärelle. Nuorilla tulisi olla rohkeutta astua oman opiskelijayhteisön ulkopuolelle niihin oman alan yhteisöihin, joissa on mahdollista tutustua vanhemman sukupolven aktiiveihin ja toimijoihin, joilla on annettavanaan tärkeää tietoa ja kokemusta.

Valitettavasti yliopiston piirissä toimivat yhdistykset kärsivät myös toimijoiden puutteesta, vaikka opiskelijoiden ajattelisi hakeutuvan niiden toimintaan mukaan.

 

Yksi hyvä esimerkkitapaus on Pohjoinen Filosofiyhdistys Agon, jonka yli 20 vuotta kestänyt taival päättyy tänä vuonna aktiivien puutteeseen. Lakkauttamisen myötä yliopistomme menettää yhdistyksen, jonka parissa filosofian opiskelijoilla on ollut mahdollisuus kokoontua ja käydä keskustelua filosofiasta kurssien ja luentojen ulkopuolella. Yhdistyksen oma tiede- ja kulttuurilehti, joka tarjosi tieteellisen julkaisun lisäksi alustan opiskelijoiden omille kirjoituksille, lopetettiin jo kaksi vuotta sitten.

Tällaisen yhdistyksen tien päättyminen on merkittävä menetys meidän yliopistoyhteisöllemme, koska lakkautetun yhdistyksen toiminnan uudelleen käynnistäminen on useimmissa tapauksessa liki mahdotonta. Sellainen vaatii huomattavasti paljon enemmän energiaa kuin mitä jo pyörivän yhdistyksen jatkaminen, puhumattakaan siitä, millainen menetys se on, kun vanhempien tekijöiden ja sukupolvien tietotaito katoaa eikä saavuta enää uusia tekijöitä.

 

 

Agon ry:n puheenjohtaja Aki Kolu:

Milloin filosofia elää?

 

Filosofiyhdistys Agon ry:n taival on tullut päätökseensä. Yhdistyksen viimeisinä vuosina uusia aktiiveja ei enää saatu, vaikka yhdistystoimintaa yritettiin muun muassa internetissä ja yliopiston filosofian luennoilla mainostaakin. Viimeisimmät aktiivit ovat muuttaneet muualle Rovaniemeltä tai vaikka siellä asuisivatkin, on heillä elämässään muita asioita siinä määrin, että on järkevintä ollut lopettaa yhdistysaktiivina toimiminen.

Agonin lopettaminen on harmillista sikäli, että aivan viime hetkiin saakka saimme lehteemme säännöllisesti meille julkaisutarjouksia, eikä niitä tarvinnut oikeastaan enää itse etsiä. Lisäksi oli ilahduttavaa kuulla joidenkin kutsuvan meitä tasokkaaksi julkaisuksi. Lehden lisäksi Agon pyrki järjestämään myös tilaisuuksia. Esteinä näissä oli rahoituksen ja aktiivien puute.

On syytä pohtia, että kiinnostaako ihmisiä enää liittyä yhteen mielenkiintoisena pitämänsä asian äärelle. Koronalla lienee ollut vaikutuksensa. Taannoin Ylellä opiskelija kertoi näkevänsä Rovaniemen eräänlaisena siirtokuntana. Onko niin, että Rovaniemeä ei nähdä paikkana, johon rakentaa jotain pysyvää ja arvokasta? Joitakin vuosia sitten myös Lapin yhteiskuntatieteilijät ry lopetti toimintansa. Itselleni tämä näyttäytyy siten, että Rovaniemellä ei ole pitovoimaa hengenelämän kasvattamiselle.

 

Laajemmassa mittakaavassa tämä on ehkä eräs esimerkki siitä liberalistisesta ajankuvasta, josta mm. Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen ovat kertoneet teoksessaan "Mikä liberalismia vaivaa?": olemme menettäneet kykymme kollektiiviseen toimintaan, jossa teemme omaehtoisesti meille itsellemme tärkeitä asioita. Sen sijaan toimimme aina seuraavaa siirtoa ja vaihtoehtoiskustannuksia miettien, kasaamme yksilöllisiä pääomia ja viilaamme milloin mitäkin profiilejamme. Tällöin merkitys dekoodautuu ja filosofoinnin sijaan riittää pelkkä merkitsin filosofoinnista, olkoon se sitten opintopistesuoritus, julkaisu tai maininta siitä, että henkilö hallitsee nyt kriittisen ajattelun. Raa'an ja epävalmiin filosofian sijaan oleellista saattaa olla silkka filosofian estetiikka ja performanssi. Miksi ihmeessä liittyä yhdistykseen tai tehdä mitään filosofian eteen, jos siitä ei saa mitään erillishyötyä?

 

Vaikka agonilaiset ovat hajaantuneet, ei ole syytä olettaa filosofian kuolleen. Ehkä on hyvä laittaa tähän, mitä Agonin julkaisussa 2/2010 kuvataan filosofian ytimestä Matti Juntusen sanomana:

Matin filosofoinnissa puhuttu sana oli keskeinen elementti. Lauri Mehtosen mukaan ”Juntunen katsoi, että keskustelulle ei ole loppua vaikka elämällä onkin. Vaikka keskustelu jatkui kuinka myöhään tahansa, hän oli aina kahdeksalta aamulla jatkamassa työtään. Se oli hänen mielestään filosofian ydin.”

Koska itse olen henkilö, joka ei aina jaksa keskustelun sosiaalista raskautta, niin lisäisin, että ainakin itselleni hiljentyminen kuuntelemaan luentoa jossakin fyysisessä tilassa on ollut oleellinen osa filosofian opiskelua. Toivottavasti jatkossakin opiskelijat menevät luentosaleihin paikalle ja läsnäololuentoja järjestettäisiin.

 

Aki Kolu

Entinen Agon-lehden päätoimittaja ja Agon ry:n puheenjohtaja

 

 

 

“Lapin ainoa ammattifilosofi” Toivo Salonen:

Filosofian pitkä kaari Lapin Yliopistossa

 

Lapin yliopistossa yhdessä Lapin kesäyliopiston kanssa toteutui 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa Jyväskylän yliopiston tutkintovaatimuksien mukaisesti ensin filosofian approbatur (perusopinnot), sitten cumlaude approbatur (aineopinnot) sekä lopulta laudatur (syventävät opinnot). Jyväskylän yliopiston tuolloinen assistentti Juhani Aaltola kantoi päävastuu filosofian opinnoista. Myös filosofian professori Reijo Wilenius vieraili Lapin yliopistossa. Itse toteutin lukuisia luentoja. Filosofian tohtori Juhani Sarsilan kanssa johdimme myös proseminaaria. Monet seminaarikeskustelut ja päättymisen jälkeiset yhteiset pohdinnat auttoivat sisäistämään filosofisia oivalluksia. Sarsilan kreikan ja latinan kielien hyvä hallinta antoi uudenlaista syvyyttä filosofian opiskeluun.

Näin jälkeenpäin ajateltuna tuolloin Lapin yliopistossa todellistui uudenlaista niin filosofian kuin myös ihmisen itsensä ymmärtämistä. Yliopiston rehtori Esko Riepula suhtautui myötämielisesti filosofian opiskelun avautumiseen myös yliopiston opiskelijoille. Oli palkitsevaa, kun useat opiskelijat oikeasti innostuivat filosofiasta. Myös luentojen jälkeiset vapaat keskustelut avasivat niin uusia tulkintoja kuin syvensivät merkityksiä.

 

Kun vuoden 2000 alettua siirryin päätoimiseksi opettajaksi Lapin yliopistoon, samalla myös filosofiasta muodostui menetelmätieteiden laitoksen oma oppiaine. Vuosien vieriessä perusopintojen lisäksi avautuivat myös aineopinnot. Itse asiassa Lapin yliopistossa muotoutui eräänlainen filosofinen eetos. Tämän seurauksena vähitellen toteutimme myös syventäviä opintoja, siis laudaturopintoja. Vuoden 2005-2006 menetelmätieteiden laitoksen opinto-oppaassa ovat filosofian syventävät opinnot YFIL 1300 70-80 op. Tästä ovat YFIL 1307 Laudaturseminaari 12op sekä YFIL 1308 Tutkielma (Laudaturkirjoitus) 30-40 op laajuisia.

Muodostunut tilanne alkoi tuottaa ongelmia Lapin yliopiston hallinnolle. Tilanne ratkaistiin siten, että lopetettiin laudaturopinnot sekä annettiin mahdollisuus suorittaa aineopinnot (cum laude approbatur) valmiiksi. Tapahtuneen seurauksena myös vähitellen menetelmätieteiden laitos lakkautettiin. Luontevasti filosofia siirtyi osaksi yhteiskuntatieteiden tiedekuntaa.

 

Laudaturopintojen päättämisen seurauksena hyvin monet lahjakkaat filosofian opiskelijat käynnistivät omat henkilökohtaiset kyselyt Suomen muihin yliopistoihin. Parin kuukauden aikana Lapin yliopisto menetti muihin yliopistoihin ehkä kymmenen lupaavinta "filosofian tainta". Tarkkaa lukumäärää en tiedä. Kun vuosien vieriessä filosofiaan jäi pelkät perusopinnot, myös "filosofian sisäinen merkitys" vaimeni. Tämän seurauksena lopulta filosofian harrastajien oma lehti "Agon" alkoi menettää inhimillisiä resursseja. Noin 65 erinomaista "Agonia" on jo sinänsä mielenkiintoinen jeremiaadi. Onneksi aivan kaikkea ei ole menetetty: jatko-opiskelijat saavat filosofisissa kysymyksissä ja ongelmissaan pätevää ohjausta filosofi ja dosentti Juha Himangalta. Edelleen Lapin yliopistossa ovat oppiaineen filosofian dosentteina Timo Airaksinen, Aki-Mauri Huhtinen ja Kari Väyrynen.

 

Sinänsä on mielenkiintoista, että vain Tampereen yliopiston vaikutuspiirissä on ylitetty Agon-lehden saavutukset. Filosofinen aikakauslehti Niin & Näin on viime vuonna päässyt 115 julkaisun määrään. Lehden asemaa vahvistaa se, että artikkelin kirjoittajat eivät muodostu pelkästään Tampereen yliopiston vaikutuspiiristä. Usein Niin & Näin lukijoita ilahdutetaan yli 150 sivun laajuudella.

Agon-lehden voimavarojen katoon liittyy samankaltaista murhetta kuin helsinkiläisen Uuden Ajan Auran, jyväskyläläisen Alkumatkan ja jyväskyläläisen Filosofinen kulttuurilehti Genesiksen hiipumiseen 1980-luvulla.

 

Toivo Salonen

Teksti Iikka Sorvali
Kuvat Elli Alasaari

Lapin yliopiston tasa-arvotoimikunta edistää opintojen saavutettavuutta. Työ ei kuitenkaan ole valmis, kertoo toimikunnan jäsen Elina Kreus.

 

Oletko joskus tuskaillut sitä, että kaikki opetusmateriaalit eivät olekaan saatavilla kurssin Moodle-alustalla? Tai oletko toivonut mahdollisuutta osallistua etänä luennolle, mutta opettaja on patistanut sinut kampukselle?

Esimerkiksi tällaiset tekijät vaikuttavat opetuksen saavutettavuuteen ja esteettömyyteen. 

Termejä käytetään yleisesti toistensa synonyymeinä. Esteettömyydellä viitataan kuitenkin usein siihen, miten fyysiset tilat on rakennettu. Korkeakoulun saavutettavuus taas pitää sisällään muun muassa tilojen, oppimateriaalien ja asenneilmapiirin kokonaisuuden.

Saavutettavuuden ja esteettömyyden edistäminen on kirjattu yliopiston tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmaan. Suunnitelman toteutumista taas valvoo tasa-arvotoimikunta, jonka jäseninä on edustajia sekä yliopistolta että opiskelijoiden parista.

”Tämän kauden porukassa on pyritty viemään asioita aktiivisesti eteenpäin. Henkilökunnalle esimerkiksi järjestettiin koulutusta sukupuolen moninaisuudesta”, kertoo tasa-arvotoimikunnan jäsen, yliopisto-opettaja Elina Kreus.

Toimikunta on ollut mukana työstämässä myös yliopiston uutta saavutettavuussuunnitelmaa. Kreusin mukaan suunnitelman tekemisen myötä yliopistolla ollaan herätty siihen, että opintojen saavutettavuutta tulee kehittää.

”Se ei varmasti koskaan tule täysin valmiiksi. Tällä hetkellä panostetaan ainakin opiskelijoiden ohjauksen kehittämiseen sekä kielelliseen saavutettavuuteen.”

Kreus huomauttaa, että yliopistolla on tärkeää, että kansainväliset opiskelijat ja henkilökunta saavat tarvittavat tiedot kielellä, jota he ymmärtävät.

Yliopiston henkilökunnalle on tarjottu koulutusta myös opiskelun saavutettavuuteen liittyen. Kreusin mukaan luentosarja käsitteli konkreettisia opetusjärjestelyihin liittyviä asioita. Tällaisia ovat esimerkiksi sähköisen opetusmateriaalin käyttäminen tai etäyhteyden järjestäminen luennoille.

 

 

Aina henkilökunta ei kuitenkaan osaa kohdata vammaisia tai muuten yksilöllisiä järjestelyjä tarvitsevia opiskelijoita oikealla tavalla. Pyörätuolia käyttävä Esko Romsi kertoo, että hänellä on ollut hyviä kokemuksia opetushenkilökunnan kanssa, mutta aina opiskeluun liittyvät asiat eivät ole sujuneet niin kuin pitäisi.

”Esimerkiksi kirjastossa jotkut henkilökunnasta puhuttelevat avustajaa eivätkä minua. Avustaja on joskus sanonut kirjastosta lähdettyämme, että eihän hän välttämättä tiedä edes, miksi koko kirjaa ollaan hakemassa sieltä.”

Romsin mukaan tällaista kohtelua kohtaa usein nimenomaan virallisissa yhteyksissä, kuten kirjastossa tai virastoissa asioidessa. Opiskelukaverit ja opettajat sen sijaan saavat häneltä kiitosta.

”Opettajilla ja professoreilla on ollut hyvät asenteet. Esimerkiksi Julian Reed antoi minun tehdä suoritukset itsenäisesti avoimen yliopiston kansainvälisten suhteiden kurssia varten viime vuonna, kun en olisi päässyt Oulusta Rovaniemelle pyörätuolin ja avustajien kanssa. Se oli kiltisti tehty Julianilta.”

Yliopistoelämän saavutettavuus ja esteettömyys on kuitenkin tärkeää varmistaa myös opiskelun ulkopuolisissa asioissa. Opiskelijajärjestöt ilmoittavat nykyään esteettömyystietoja tapahtumien kuvauksissa ja aihe on esillä hallituksissa.

Eri järjestöissä yhdenvertaisuusasioiden parissa toiminut Romsi huomauttaa, että esteettömyydestä huolehtiminen on kaikkien asia.

”En minä oleta, että ihmiset tietäisivät ja muistaisivat ottaa näitä huomioon, jos heidän ei tarvitse ajatella asiaa arjessa. Välillä kuitenkin tuntuu ikävältä olla se papukaija, joka toistelee esteettömyyttä joka tilanteessa.”

Romsi muistuttaa, että aihetta on tärkeää käsitellä laajemmin myös siksi, ettei asiassa jäädä yhden näkökulman pariin. Jokaisella vammaisella henkilöllä tai muuten yksilöllisiä järjestelyjä tarvitsevalla on erilaiset rajoitteet ja tarpeet.

”Pitää muistaa että minä olen vain yksi ihminen, jolla on tietynlaiset rajoitteet, eikä minulla ole mitään virallista pätevyyttä arvioida esteettömyyttä jokaisen ihmisen kannalta.”

 

Opiskelija-asuntoja tarjoavalla Domus Arctica-säätiöllä (DAS) esteettömyys on otettu huomioon rakentamalla kolmeen taloon yhteensä 20 esteetöntä asuntoa. Nämä liikkumisrajoitteisille tarkoitetut asunnot mahdollistavat esimerkiksi pyörätuolilla liikkumisen.

”Kysyntää ei juuri ole ollut. Kukaan ei ole tainnut hakea suoraan esteettömään asuntoon”, kertoo DAS:n toiminnanjohtaja Kirsti Saviaro.

Saviaron mukaan syitä tälle saattavat olla esimerkiksi tiedon puute esteettömistä asunnoista tai se, että apua tarvitsevat hankkivat asunnon kaupungin – nykyään hyvinvointialueen – palveluiden kautta.

Esteettömien asuntojen lisäksi DAS:lla otetaan tarpeen mukaan huomioon asukkaiden väliaikaiset liikkumisvaikeudet esimerkiksi loukkaantumisten takia. Tämä voi tarkoittaa muun muassa rampin hankkimista portaisiin tai väliaikaista muuttoa katutason asuntoon.

 

Liikkuminen Lapin yliopistolla on Romsin mukaan yleisesti ottaen helpompaa kuin Oulun yliopistossa, jossa hän opiskeli aiemmin. Ovissa on sähköisiä avausmekanismeja ja pyörätuoliluiskia löytyy.

Kehitettävää kuitenkin on. Esimerkiksi ainejärjestötiloihin pääseminen saattaa jäädä kiinni tuurista.

Esteetön reitti aj-tiloihin vaatii Romsin mukaan kaksi tai kolme eri kulkulupaa eri ovien läpi. Joskus ovet ovat kiinni niin, että niiden avaamiseen tarvitaan virastomestarien avaimet.

”Kyllä heiltä sitä voi kysyä mutta onhan heillä muutakin tekemistä kuin päästää pyörätuolilla liikkuvaa ihmistä koko ajan ovista läpi."

Romsi kertoo, että hän on törmännyt yllättävän paljon myös siihen, että tilojen apuvälineiden käyttäminen ei onnistu. Esimerkiksi junalla matkustaessa esteettömyyden on ilmoitettu olevan kunnossa, mutta henkilökunta ei ole osannut käyttää invahissiä tai se ei ole toiminut ollenkaan.

 

 

Lapin yliopistossa on käytössä esteettömyyspassi, jonka avulla opiskelija voi pyytää itselleen helposti yksilöllisiä opintojärjestelyjä, kertoo Kreus tasa-arvotoimikunnasta. Passi on asiakirja, johon ei kirjata terveystietoja, vaan tarvittavat mukautukset.

Esteettömyyspassia haetaan opintopäällikkö Janette Tolpilta. Mikäli opiskelun mukautuksissa on parannettavaa, Kreus kehottaa kertomaan asiasta.

”Jos opiskelija kohtaa näissä asioissa haasteita, kannattaa ottaa asia hyvin matalalla kynnyksellä puheeksi opettajan kanssa. Myös opintopäälliköihin tai kuraattoreihin voi olla yhteydessä.”

Hän korostaa, että jokaisella on vastuu saavutettavuuden edistämisessä. Opettajien tulee luoda turvallinen opetusympäristö, jossa palautteen antaminen on mahdollista.

”Tämän pitäisi olla siellä takaraivossa koko ajan eikä niin, että se on ylhäältä annettu tai päälle liimattu asia. Resursseja pitää olla, että opettajat eivät joudu miettimään, riittääkö tähänkin nyt työaika.”

Teksti Timo Metsäjoki
Kuvat Salla Hakola ja Hanna Huotarinen

Lapin suurin opiskelijoiden kulttuurikentän tuotos LoimuSpeksi nostaa tänä vuonna mielenterveyden esiin aivan uudella tavalla. Kulttuuriin osallistuminen lisää elämänlaajuisesti myös oppimista, ja kehittää merkityksellisen elämän sisältöä.

 

Lapin ainut speksuaalinen teatterielämys LoimuSpeksi on luonamme jälleen, eikä aivan syyttä, vaan tänä vuonna produktio kiinnittää erityistä huomiota mielenterveyden tärkeyteen.

LoimuSpeksi on Suomen pohjoisin speksi, joka on tuonut Rovaniemen opiskelijayhteisön ja paikallisväestön yhteen teatteritaiteen ja hauskanpidon äärelle jo 11 vuoden ajan. Tänä vuonna speksiä suunnittelee, tuottaa ja toteuttaa suurin tuotantoryhmä koskaan. Yli 85-henkinen työryhmä koostuu opiskelijoista ja opiskelijanmielisistä teatteriharrastajista Rovaniemeltä.

– Opiskelijoiden mielenterveyden huolista on uutisoitu paljon kuluvien vuosien aikana. Opiskelijoita kuormittavat tämän ajan keskellä erityisesti epävarma tulevaisuus ja  keskittymisongelmat. Tästä syystä haluamme nostaa mielenterveyden tärkeyttä osaltamme myös esiin, toteaa produktion vastaava tuottaja Linnea Pikkupeura.

Kulttuurin ja mielenterveyden välistä yhteyttä on tutkittu paljon. Tähän tutkimukseen on osallistuttu myös Lapin yliopistosta käsin. Yksi tutkijoista on  kuvataidekasvattajana ja tutkijana tunnettu, Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan dosentti ja professori Mirja Hiltunen, joka kokee kulttuurin olevan merkittävä osa ihmisen mielenterveyttä.

– Sosiaalinen osallistuminen ja kulttuurin harrastaminen liitetään hyvään mielenterveyteen. Ihmisen mielenterveyttä tarkasteltaessa taiteen ja kulttuurin merkitys on tunnistettu muun muassa suhteessa mielialaan, masentuneisuuden ja ahdistuneisuuden määrään sekä stressin kokemiseen ja sen hallintaan, Hiltunen mainitsee.

Hiltunen ajattelee, että taiteisiin ja kulttuuriin osallistuminen on perusoikeus, jonka yhdenvertainen saavutettavuus tukee hyvinvoinnin toteutumista ja lisää elämänlaatua. 

 

 

Kulttuuriharrastus pidentää myös elinikää

Hiltunen kertoo, että kulttuuriharrastuksiin liittyy usein yhdessä toimimista, minkä on todettu olevan olennaista terveyden kannalta. Kulttuurin positiivisia vaikutuksia terveyteen on tutkittu jo suhteellisen pitkään, ja kulttuurin harrastamisella on jopa todettu olevan vaikutusta eliniän odotteeseen.

Pikkupeura kertookin, että Speksissä tärkeintä on yhteisöllisyys ja toisten tukeminen. Speksin tekemiseen jokainen on tervetullut.

Tästäkin syystä LoimuSpeksi toteuttaa tänä vuonna yhteistyönäytöksen Nyyti ry:n kanssa, joka on opiskelijoiden mielenterveyttä ja opiskelukykyä edistävä valtakunnallinen ja yleishyödyllinen yhdistys.

Itse esitys sukeltaa järjestäytyneen rikollisuuden pyörteisiin tarinassa, joka sijoittuu pieneen pohjoiseen kaupunkiin. Juoni keskittyy hetkeen, jossa erään vaikutusvaltaisimman rikollisjärjestön ote alkaa lipsumaan rikoksien maailmassa. Tarinassa Ruusun mafiaklaanin nuorin vesa lähetetään aivan tavalliselle satamakeikalle, joka päätyy historialliseen valtataisteluun oikeuden, kaupungin ja perheen kunnian puolesta. 

– Kysymykseen voidaanko ajatella, että speksissä tai teatterissa käyminen olisi mielenterveydelle mainio teko, voin vastata suoraan oman kokemuksesi pohjalta, että ehdottomasti kyllä, Hiltunen tokaisee.

 

 

Mitä: LoimuSpeksi 2023: Satamakeikka

Missä: Lappia-talon kellariklubi Saivo, Jorma Eton tie 8 A

Millon: Esityskausi 5.-15.4.2023

Liput: Opiskelijat 15€, peruslippu 18€, kannatuslippu 25€. Lipunmyynti alkaa maanantaina 13.3. klo 13

 

Teksti Lotta Lautala
Kuvat Juuso Sievänen

Talouskeskustelu on polarisoitunut ja vain harvojen ääni kuuluu julkisessa keskustelussa, sanoo tutkija Janne Autto.

 

Toimittamassasi kirjassa Talouskuri tuli Suomeen käsittelette talouskurina tunnettua talouspoliittista oppia ja sen saapumista Suomeen 2010-luvulla.  Mitä talouskuri oikeastaan on?

Se on paitsi talouspoliittinen oppi, mutta lisäksi kamppailua tulevaisuudesta. Kirjan yhtenä tarkoituksena on purkaa kapeaa käsitystä talouskurista vain talouspolitiikkana ja tuoda esiin sen erilaisia ulottuvuuksia. Kyse on laajemmin yhteiskuntapolitiikasta ja siitä, millaista yhteiskuntaa rakennamme. 

Talous- ja finanssipolitiikka vaikuttaa esimerkiksi suoraan siihen, miten paljon eläkeläisillä on rahaa elämiseen. Se, mikä keskustelusta usein unohtuu, on eletty ja koettu todellisuus. Kirjassa haluamme tehdä näkyväksi eron talouskurin aikakaudella elämisen ja talouskurin kanssa arjessa selviytymisen välillä. 

 

Talouskuria on kritisoitu laajasti ja esimerkiksi tutkija Mark Blyth on kutsunut sitä vaaralliseksi opiksi. Miksi?

Blyth näkee opin ennen kaikkea vaarallisena sen takia, että vaikka tutkimukset puhuvat talouskuria vastaan, niin silti usko siihen on vahva. Opista tekee vaarallisen myös sosiaaliset seuraukset, jotka kohdistuvat jo valmiiksi heikommassa asemassa oleviin. 

Suomessakin 2010-luvulla poliitikot myönsivät, että talouskuritoimet olivat epäreiluja ja kipeitä, mutta näkivät, että oikeudenmukaisuus on uhrattava talouden pelastamiseksi. 

Toimiin liittyy lisäksi seurauksia, mitä ei äkkiseltään tule ajatelleeksi, kuten luottamuksen heikkeneminen valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan. Esimerkiksi 2010-luvulla talouskuri vahvisti väestöryhmien välisiä vastakkainasetteluja ja jännitteitä yhteiskunnassa. 

 

Kritiikistä huolimatta talouskuritoimille saatiin 2010-luvulla laaja hyväksyntä. Mistä se johtuu?

Toimet onnistuttiin perustelemaan vakuuttavasti pakon sekä vaihtoehdottomuuden kautta, ja talouskuri sai melkein itsestään selvän aseman. Oikeuttamisen välineenä käytettiin myös yksinkertaisia ja harhaanjohtavia rinnastuksia, kuten valtiontalouden vertaamista kotitalouteen, mikä kätkee julkisen talouden monimutkaiset syy-seuraussuhteet. 

Ajattelen myös, että hyväksyntään vaikutti Suomen poliittinen historia ja meille tyypillinen menokuriajattelu, johon sisältyy ajatus säästämisestä ja pelko velasta. Historiallisesti emme myöskään ole koskaan ollut perinteinen keynesiläinen elvytysvaltio. Toki Suomessakin on elvytetty, mutta siinä on ollut mukana ajatus, että elvytysraha pitää säästää jostain muusta. 

 

Jos mietitään Marinin vasemmistohallitusta, niin onko suunta muuttunut? 

Jossain määrin suunta on kääntynyt, mutta ei ehkä niin radikaalisti. Koronapandemian myötä kaikki rikkaat maat ovat velkaantuneet voimakkaasti, mikä on ollut talouskurille takaisku. Samalla on hyväksytty, että valtion pitää ottaa vahva talouspoliittinen rooli. Christer Lindholm käsittelee kirjassa, miten ajatus siitä, että julkisen sektorin taloutta voisi hoitaa samalla tavalla kuin yksityisen yrityksen taloutta on myös kokenut takaiskun. 

Jos vertaamme kahta edellistä hallitusta, niin muutosta on tapahtunut siinä, miten hyvinvointivaltio toimii eriarvoisuuksien tasaajana. Sipilän hallituksen aikana tasa-arvouudistuksilla piti olla taloutta palvelevia seurauksia eli niillä ei saanut olla negatiivisia kustannusvaikutuksia. Marinin hallituksen aikana tällaista hintalappua ei ole ollut, vaan tasa-arvon lisääminen on otettu arvokkaaksi päämääräksi itsessään. 

 

Kirjassa kritisoitte talouskeskustelun kapeutta. Kuka Suomessa pääsee ääneen talouspoliittisista kysymyksistä keskusteltaessa? 

Erityisesti 2010-luvulla kiinnitin huomiota siihen, miten äänessä olivat pääasiassa pankkien ekonomistit. Viime aikoina julkisuudessa on alettu kritisoida sitä, että toimittajat haastattelevat ekonomisteja yleisasiantuntijoina myös kysymyksissä, joissa he eivät ole parhaita asiantuntijoita. Kritiikin mukaan esimerkiksi sosiaalipolitiikan toimivuutta koskevissa kysymyksessä olisi parempi kääntyä sosiaalipolitiikan tutkijoiden puoleen. Jos leikkaukset puolestaan vaikuttavat ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön, niin tällöin voisi haastatella luonnontieteilijöitä. 

Keskeiset poliittiset toimijat niin kansallisella kuin Euroopan Unionin tasolla ovat myös niitä, joiden ääni valuu aika suoraan uutisointiin. 

 

Vaalien alla valtiovarainministeriö on jälleen julkaissut raportteja ja linjannut muun muassa miljardien sopeuttamistarpeesta. Millaista valtaa ministeriö mielestäsi käyttää?

Valtiovarainministeriö aika vahvasti ohjaa keskustelua, ja se on mielenkiintoista, kenen laariin ne sitten ohjaavat niitä ääniä – jos ohjaavat. Viranhaltijat nähdään demokratioissa vakautta ylläpitävänä ja tasapainoittavana voimana, mutta kyllä ne myös valtaa käyttävät.

Puhe keskittyy leikkauksiin, mutta aina kun puhutaan valtion menoista, niin puhutaan myös valtion tuloista. Eivät ne ole irrallisia juttuja toisistaan. 

On siis hyvä huomioida menojen lisäksi se, miten puolueet haluavat kohdistaa tulot ja mistä he eivät ole valmiita leikkaamaan. Leikkausten ohella kaikki puolueet ovat nimittäin myös lisäämässä valtion menoja tai leikkaamassa valtion tuloja.

 

Pitääkö olla huolissaan, että valtiolla on velkaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin? 

Varmaan pitäisi olla. Juuri joku ekonomisti sanoi televisiossa, että eihän siitä isosta velasta kauheasti ole hyötyä. Mutta mielestäni pitää nähdä se, että velalla myös tehdään jotain. Lisäksi pitää nähdä se, että olemme mukana rahaliitossa, eli se kuinka huonossa jamassa ollaan, on hyvä suhteuttaa muihin maihin.

Myös se vaikuttaa, miten asioita mitataan. Jos puhumme nettovelasta niin, että myös valtion omaisuus lasketaan mukaan, niin silloin Suomi on yksi maailman rikkaimmista valtioista.

 

Jälleen tuntuu, ettei tulevalla hallituksella ole muita vaihtoehtoja kuin leikata. Saammeko sanoa “tervetuloa takaisin talouskuri”?

Pahalta näyttää. Aika lailla samalta tuntuu kuin vuonna 2015. Taloustieteilijät ovat esittäneet, että kun tulee hyviä aikoja, niin silloin velkaa leikataan. Mutta onko tässä nyt tulevaisuususkolle tapahtunut jotain? Eli ei ehkä nähdäkään, että niitä hyviä aikoja olisi tulossa.

 

Kirjassanne esitätte, että “kun talouskuripoliitiikasta tulee talouskuriajattelun mukaisesti pääasiassa säästämistä rapautuu myös talouspoliittinen mielikuvitus, jota kaivattaisiin ekologisen jälleenrakentamisen toteuttamisessa enemmän kuin koskaan”. Eli levy pitäisi kääntää uuteen asentoon, miten tässä onnistutaan? 

Parlamentaarisen politiikan osalta pitäisi pyrkiä luomaan pidemmän aikavälin tavoitteita ja ohjelmia. Vaalikauden pituiset ohjelmat ovat selvästi riskaabelia.

Median tulisi tuoda esiin sellaisiakin näkemyksiä, jotka poikkeavat valtavirrasta ja totutuista ajattelutavoista, vaikka nämä voisivat tuntua epäuskottavilta juuri niiden poikkeavuuden takia. Mikäli näin ei tehdä, orastavat talouspoliittiset mielikuvitukset eivät pääse haastamaan hallitsevan aseman saanutta talouspoliittista ajattelua. Lisäksi toimittajien tulisi tarkastella poliitikkojen ja viranhaltijoiden tarjoamia tulkintoja kriittisesti. Tämä tietenkin edellyttää, että toimittajilla olisi työnsä puitteissa riittävästi aikaa tällaiseen. 

Tutkimusmaailman kannalta puolestaan näen tärkeänä sen, että tutkimusta julkaistaan myös suomeksi. Näin tutkijoiden taloutta koskeva tieto tavoittaisi paremmin suomalaiset päätöksentekijät, toimittajat ja kansalaiset.  

 

Onko talouspoliittinen mielikuvituksemme rappeutunut?

Kyllä näin voisi sanoa. Onhan se ainakin rajoittunut. Ehkä kriisitilanteissa se rajoittuu vielä entistä enemmän. 

Uusliberalismi on 1970-luvulta lähtien kasvattanut hegemonista asemaansa, ja talouden näkeminen muuten kuin markkinoiden ehdoilla voi olla vaikeaa.

Kirjassa minun ja Jukka Törrösen kirjoittamassa artikkelissa tuodaan esiin, miten ajattelu on myös polarisoitunut. On uusliberalismivetoinen näkemys vastaan hyvinvointivaltioajattelu. Tästä pitäisi päästä eteenpäin. Myös hyvinvointivaltio on rakentunut erilaisen maailmaan aikaan, joten sitäkin koskevan ajattelun tulisi uudistua. 

 

Olet tutkinut myös hyvinvointivaltiota. Mitä talouskuri tarkoittaa hyvinvointivaltion tulevaisuudelle? 

Talouskuri on ehkä suurin haaste hyvinvointivaltiolle tällä hetkellä. 

Jos ajatellaan hyvinvointivaltiota klassisen määritelmän mukaan eli valtiolla on keskeinen rooli kansalaisten hyvinvoinnin turvaamisessa, niin sen osalta ei kuitenkaan mielestäni kauhean hyvältä näytä. Puheet velkavaaleista ja leikkauksista tahtoo yleensä kohdistua niihin, joilla ei välttämättä ole kovin mukavaa elämää tälläkään hetkellä. 

Hyvinvointivaltiotutkimuksessa polkuriippuvuudeksi kutsuttu ilmiö kuitenkin toisaalta suojaa radikaaleilta hypyiltä hyvinvointipolitiikassa: poliitikkojen on vaikea oikeuttaa nopeaa siirtymää totutusta linjasta kokonaan toiseen menettämättä kannatustaan. Mielestäni talouskuria tarkastellessa on tärkeää katsoa, millaista hyvinvointivaltiopolitiikka on ollut ennen nyt ehdotettuja leikkauksia. Näin voidaan ymmärtää, onko kyse yksittäisestä muutoksesta vai laajemmasta ja pidemmän aikavälin suunnanmuutoksesta.

 

Mistä meidän pitäisi puhua enemmän kun puhumme taloudesta?

Talouskasvun aikaansaamisen ohella tulisi puhua siitä, miten kasvun voitot jaetaan, mutta myös siitä, onko meillä varaa kasvavaan talouteen. Ja jos ei ole, niin mitä se tarkoittaa? Samalla tulisi puhua siitä, miten vihreä siirtymä tehdään sosiaalisesti oikeudenmukaisesti – se ei ole kovin helppo poliittinen projekti. 

 

 

Janne Autto on sosiologian apulaisprofessori ja tutkija Lapin yliopistossa. Hänen toimittamansa kirja Talouskuri tuli Suomeen (Vastapaino) ilmestyy maaliskuussa.

Teksti Alina Viranto
Kuvitus Sari Koukku

Ilmastonmuutoksen seurauksena menetämme jatkuvasti tuttuja asioita. Kotiseudun menettäminen aiheuttaa vierauden tunteita kotonakin.

 

Seison loskassa sateen kastellessa toppatakkini, enkä ole tunnistaa tätä tammikuuksi. Mikään Rovaniemen tammikuu ei ole aikaisemmin tuntunut vesisateelta kasvoillani.

Monenlaisia muutoksia tapahtuu ympärilläni jatkuvasti ja muutosten vauhti tuntuu toisinaan hengästyttävältä. En ole pysyä perässä kun lumiset talvet katoavat, vuodenajat vaihtuvat, ihmissuhteet menettävät alun ajan viattomuutensa, tutut kulmat ja metsät muuttuvat. Puiden latvat ovat jo korkeammalla kuin lapsuudessani, tai sitten puut ovat jo poissa, ja minun on hankala muistaa miltä ne näyttivät. Ystäväni kasvavat uusiksi versioikseen, enkä ole aina tunnistaa itseänikään. Vanhat rakennukset puretaan ja niiden mukana häviää muistojeni fyysinen koti.

Vain valokuvilla ja sanoilla pystyn pitämään muistot vielä hetken aikaa itselläni, mutta nekin ovat vain hetkien kapeita kuvauksia. Muistin apuvälineinä toimivat konkreettiset aineelliset asiat, kuten maisemat ja rakennettu ympäristö, kuin myös aistikokemukset: hajut, maut ja äänet.

Muutosten mukana häviää se, mihin vähäiset ja hatarat muistoni ovat tarrautuneet, ja tunnen oloni vieraantuneeksi omasta menneisyydestäni ja ympäristöstäni. Muutokset tapahtuvat minusta riippumatta, eikä minulta kysytä mielipidettä niihin. Yksilönä minun on mahdotonta kontrolloida esimerkiksi ilmaston lämpeämisen kaltaisia muutoksia, jotka tapahtuvat vääjäämättä ja minusta riippumatta.

 

Muutosten myötä menetämme jatkuvasti jotain tuttua. Tilalle tulee jotain uutta ja vierasta. Muutos tarkoittaa epävarmuutta, koska on luotava uusia tapoja elää muuttuneessa ympäristössä, jossa on menetetty jotain tuttu, joka on asettanut raameja elämälle. On opittava elämään uudelleen maailmassa, jossa on menetetty jotakin, oli se sitten elinkeino, intohimo, ympäristö, maisema tai läheinen ihminen.

Kuinka lohdulliselta tuntuu se, että jotkut asiat pysyvät muuttumattomina. Jopa kurjuuden säilyminen ennallaan voi tuntua lohdulliselta, staattisen turvalliselta. Talossa, jossa kasvoin, päivät ja viikot taapertavat aivan samoin kuin ennenkin, kevät tulee taas kerran ja pikkulinnut laulavat pihalla samalla lailla kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Staattinen muuttumattomuus on ottanut omakseen niin pikkulinnut kuin ihmisetkin, ja muuttumattomuus on omanlaisensa turvallinen vankila.

Tavallaan asioiden pysyminen ennallaan on surullista seurattavaa, mutta on siinä jotain lohdullistakin, että maailman kiihdyttäessä vauhtiaan, minä pelkääjän paikalla, voin silti halutessani käydä jossain, missä kaikki on aivan yhtä kurjasti kuin aiemminkin. Jossain on jotain mikä ei muutu, eikä minun tarvitse menettää mitään.

Sosiologi Rebecca Elliott tarkastelee ilmastonmuutosta erilaisten asioiden menettämisenä, mutta tunnistaa menettämisen ja muutoksen useat eri puolet, sen herättämän surun sekä samaan aikaan mahdollisuuden johonkin parempaan. Menettäminen on ristiriitaista. Toisten asioiden kadotessa jotkut pysyvät ennallaan. Elliottin mukaan ilmastonmuutos tarkoittaa erilaisia menettämisen muotoja: materiaalien, politiikan, tiedon ja käytäntöjen menettämistä. Esimerkiksi tiedon menettämisen keskellä on pohdittava sitä, pärjääkö enää tutuilla tiedoilla, taidoilla ja käytänteillä, jos käsityksiä todellisuudesta haastetaan niin, etteivät aiemmat käsitykset eivät enää päde.

 

 

Ihminen on kahlittu ilmastonmuutokseen ja sen seurauksiin. Ilmastonmuutos haastaa niin ajatusta ihmisen kaikkivoipaisuudesta kuin myös näkökulmaa ihmisestä muusta luonnosta erillisenä toimijana. Ihminen on tähän mennessä sopeutunut luonnon muutoksiin ja itse aiheuttamiinsa ilmastonmuutoksen prosesseihin, yrittämällä valjastaa luonnon käyttöönsä yhä tehokkaammin, mutta näyttäisi siltä, että nyt on kaivettava nöyrempi ja kunnioittavampi asenne luontoa kohtaan.

Ilmastonmuutosta tarkasteltaessa dominoiva näkökulma on ollut kestävyysajattelu. Ilmastonmuutosta on pyritty hillitsemään hakemalla kestäviä ratkaisuja, mutta menettämisen sosiologia tarkastelee muutosta pohtien sitä, mitkä asiat väistämättä katoavat, minkä asioiden kustannuksella ja mitkä uudet asiat tulevat tilalle. Muutosten herättämät yhteisölliset tunteet on otettava huomioon ja tuttuuden menettäminen voi joissain tapauksissa olla traumaattista.

Vierauden kokemus kotona, tutuissa metsissä ja tutuilla tuntureilla tuntuu hetkittäin lamaannuttavalta. Istuudun kannolle ja katson, kun ympäriltä kaadetaan puut ja vesi sataa tammikuussakin. En ole tämän tapahtuman subjekti. Olen oikeastaan vain ulkopuolinen, passiivinen tarkkailija.

Tarkkaillessa ja tunnistaessa omia tunteitani olen ymmärtänyt niiden kertovan jotain tärkeää. Suru, lamaantuminen ja passiivisuus kertovat siitä, että olen menettänyt jotain arvokasta. Minun maailmankuvassani elämä on pienten oivallusten ja oppien värittämä ja tahdittama aikajana, jossa yritän ymmärtää maailmaa ja sitä, mikä siinä on merkityksellistä.

 

Vaikka suru tuntuu kurjalta henkisesti ja fyysisesti, se auttaa tunnistamaan minulle tärkeitä arvoja. Myös Elliott kirjoittaa siitä, kuinka ilmastonmuutos seurauksineen ja uhkineen voi auttaa ihmistä ymmärtämään niiden asioiden arvoa, jotka ovat uhattuna. Kun saa hieman kiinni siitä, mitkä asiat elämässä ovat arvokkaita, syntyy halu puolustaa niitä. Menettäessä jotain tutusta maailmasta, tilalle tulee uudenlaisia käytäntöjä, maisemia, ihmisiä, aineksia. Se voi tuntua yhtä hallitsemattomalta kuin tuttujen asioiden menettämisen tahti.

En menetä näitä asioita yksin, vaan menetämme tuttuja asioita yhteisönä. Elliottin mukaan menettäminen voi vahingoittaa niin kollektiivista kuin yksilöllistä identiteettiä, ihmisten välisiä suhteita ja verkostoja. Kiinnittyminen ja kiintyminen ympäristöön ja paikkoihin on samaan aikaan henkilökohtaista sekä yhteisöllistä. Ympäristöfilosofi Glenn Albrechtin käsite “solastalgia” kuvaakin “koti-ikävää kotona ollessaan”, liittyen menetettyihin ympäristöihin.

Sitä kun kotia ei ole tunnistaa kodikseen.

Mikäli tietää, minkä merkityksellisten asioiden toivoo säilyvän, voi yrittää vaikuttaa siihen millaiseksi tulevaisuus muovautuu. Aina panoksensa tuloksia ei havaitse heti, eikä toivotussa muodossa, mutta ehkä itsensä kanssa on helpompi olla, kun tietää yrittäneensä, olleensa subjekti, eikä tämän tapahtuman ulkopuolinen, passiivinen tarkkailija. En usko, että voin pysäyttää tammikuista vesisadetta, mutta tieto siitä, että olen käyttänyt minulle kansalaisena tarjottuja vaikutusmahdollisuuksia, kuten äänioikeutta, antaa edes hetken rauhan.

Voinko olla onnellinen silloin kun tammikuussa ei enää sada lunta, vaan vettä?

 

 

Esseessä on käytetty lähteenä Rebecca Elliottin artikkelia “The Sociology of Climate Change as a Sociology of Loss” (2018).